— Ei, — sanoi poika. — Haluaisin vain nähdä, ovatko ne virittäneet valkean isäni pohjoisessa tornissa olevan huoneen takkaan.
— Ja mitäpä se meihin enää kuuluisi?
— Ei juuri erittäin. Olen vain puhkaissut uunin arinan ja sen alla olevan lattian ja johtanut reiän kautta kaksi tulilankaa ruutikellariin. Se on, niinkuin majuri tietää, juuri takan alla.
— Poika, mitä olet tehnyt?
— En mitään. Olen vain pitänyt sanani.
Ei sinä päivänä kuitenkaan mitään kuulunut. Mutta toisena aamuna, vankien ja näiden vartijain vielä lepäillessä noin kahden peninkulman päässä linnasta, tärähdytti räjähdys maata ikäänkuin etäisen ukkosen jyrähdys, salaman kaltainen liekki punersi pilviä, ja sakea, musta savu- ja sorapatsas tuprahti taivaanrannalle siltä suunnalta, missä linna oli. Silloin kouristuivat jättiläispojan nyrkit kokoon, ja hänen tummissa silmissään nähtiin ikäänkuin vastavälähdys tuohon katoavaan leimaukseen, joka nyt valaisi Paltamon harmaata talvista taivasta.
— Mikä se oli? — kysyivät hämmästyneet vangit.
— Se oli Kajaanin linna, joka lensi ilmaan! — kuiskasi jättiläispoika suomeksi, sanomattomalla riemulla hampaitaan kiristäen.
— Niin, — sanoi Bertelsköld surullisesti, — se oli Suomen viimeinen linna, joka nyt kukistui![35]
Näin loppui lyhyt taru Kajaanin linnasta. Sen raunioista ovat vielä tänä päivänä muurit jäljellä, ja ovat ne nyt sen sillan tukena, joka virran poikki johtaa maantien Kajaanin kaupungista Paltamon kirkolle. Vielä tänäkin päivänä silmäilevät petäjiä kasvavat kukkulat synkästi Suomen viimeisen, Isonvihan kauhujen aikaisen taistelun näyttämöä; — vielä tänäkin päivänä on niinkuin toisinaan näkisi Fieandtin mahtavan varjon surevana seisovan holvien raunioilla; vielä tänäkin päivänä liikkuu siellä jättiläispojan haamu, palava sytytin kädessä, etsien kellaria, jossa ruudin salaperäinen voima vaaniskeli linnan kohtaloa; ja vielä tänäkin päivänä tietää Ämmän kumea kohina kertoa muinaisaikaista tarua linnan kukistumisesta ja karoliinien urotöistä perimmässä pohjolassa.
17. MYYRÄN KÄYTÄVIÄ JÄTTILÄISRAKENNUKSEN JUURELLA.
Niillä on hauska tuolla sisällä! — kuiskasi toinen kahdesta turkkiin kääriytyneestä kulkijasta, jotka eräänä iltana helmikuussa 1718 käyskelivät edestakaisin Kristinehamnin kaupungissa erään suurenpuoleisen talon edustalla, jonka ikkunat olivat kirkkaasti valaistut.
— Nehän ovat ihan kuin tarjottimella! — vastasi toveri vieraanvoittoisella kielellä. — Minkätähden ei uutimia ole laskettu alas?
— Siellä vietetään häitä. Prinsessa naittaa kamarineitsyensä Eleonoora Uttermarkin henkivarusmestari David Geddalle. Näettekö, hyvä Siquier, kuinka hyvin minä olen asioista selvillä, vaikka vasta puoli tuntia sitten saavuimme kaupunkiin. Meidän maassamme ei ole tapana koskaan laskea uutimia alas häitä vietettäessä. Se tietäisi huonoa avio-onnea. Ja meidän majesteettimme tahtoo huolellisesti noudattaa vanhoja tapoja, silloin kun ei näe hyväksi keksiä uusia.
— Katsokaapa, katsokaapa vain, kuinka ne juoksevat tuolla sisällä kuin päättömät kanat! Minun täytyy tunnustaa, kreiviseni, että jos tuo on olevinaan tanssia, niin ei se juuri ole omansa herättämään suuria ajatuksia tämän ihanan taiteen edistymisestä isänmaassanne.
— Heittäkää, herra eversti, Versailles mielestänne, kun Ruotsiin tulette. Olemme kyllä mekin oppineet astumaan pas de deux ja pas de quatre Drottningholmassa, kun ajat olivat paremmat, se on, kun meidän majesteettimme huvikseen keihästeli janitsaareja Benderissä. Mutta nyt on tansseista tullut loppu. Meidän verrattomalla pyöreän pöydän kuningas Arturillamme[36] on vahvemmat kädet kuin jalat, ja sentähden hovilaiset tätä nykyä ovat huviksensa sokkosilla, kengänkätkösillä tahi panevat toimeen vedenpaisumuksentakaisia ilveitä. Meidän majesteettimme on kuin luotu sokoksi: ei ketään ole helpompi vetää nenästä. Häntä petetäänkin oikein sydämen pohjasta. Yksi huutaa hänelle: — hei! täällä on Puolan kruunu! — ja paikalla hyökkää hän sinne, side silmillä. Toinen huutaa: — hei, täällä on Suur-Mogulin parta! — ja hän juoksee sitä tavoittamaan. Kolmas huutaa: — hei! täällä on Kööpenhaminan avain! ja sinne hän rientää. Neljäs kuiskaisee: — hei! täällä on Englannin valtaistuin! — ja niin hän ottaa vauhtia, kerralla harpatakseen yli koko Pohjanmeren. Mutta ei kukaan ole häntä niin taitavasti petkuttanut kuin eräs tunnettu naapuri, joka ei tosin ole huutanut hei! vaan sen sijaan on ottanut häneltä pantin toisensa perästä.
— Pelkäänpä, kreiviseni, että kuninkaalla nyt on apunaan mies, joka on hiukan kohottanut sidettä ja joka näkee selvemmin kuin me muut kaikki.
— Mahdollista. Mutta varmaa on, että sama mies on suurin "hei" huutajakin. Hän se on, joka on ottanut houkutellakseen tuon kuninkaallisen sokon meidän kaikkien hyväksi iskemään päänsä seinään. Antaa hänen vain jatkaa!
Siquier katseli liukkain ja oudoksuvin silmin matkatoveriaan. — Olen jo kauan tietänyt, — sanoi hän, — että kreivi Bertelsköld — kenties erästä vielä vaarallisempaa poikkeusta lukuun ottamatta — on vaarallisin hämähäkki kuninkaallisen sokkopaarman läheisyydessä; mutta enpä olisi uskonut hänen onnistuneen kääriä parooni G:ä pauloihinsa — Hiljaa! Me olemme kadulla, ja yksin kivet ovat ihastuksissaan tuohon kuninkaalliseen kannukseen, joka niiden päällitse astuu. Fi donc, Siquier, te olette liian kauan käynyt koulua Orleansin herttuan luona. Joka lahjoo toisen puolen maailmaa vakoillakseen ja pettääkseen toista puolta, siitä tulee viimein huono ihmistuntija. Raha voi paljon, herra eversti, mutta intohimot voivat vielä enemmän. Täytyy osata käyttää toista hyväkseen ja tehdä toinen vaarattomaksi. Görtz — au diable, puhunhan itseni pussiin — se raastinrauta piti minun sanoa, on tavattoman viisas ja samalla tavattoman intohimoinen mies. Hän on mies, jossa on puoleksi kunnianhimoa, kolme kahdeksannesta kateutta, ja yksi kahdeksannes vihaa. Hänelle nyt emme voi mitään, mutta antakaamme hänen olla! Hän työskentelee meidän eduksemme!
— Minä epäilen sitä. Mutta katsokaapa, tuolla on kuningas ikkunassa. Hyvä ranskalainen pyssy ja pari liukasta luotia — ja pohjoismaiden kohtalo muuttuisi!
— Ette ole epäonnistuneempaa pilaa puhunut, Siquier, siitä pitäen, kun Orleansista lähdimme. Täällä Ruotsissa emme tapa leijoniamme — me annamme niiden ajaa otuksiaan, kunnes itse kaatuvat kuoliaina maahan.
— Niinkuin tahdotte. Hän katselee meitä. Tulkaa, niin siirrymme vähän syrjemmälle!
— Eversti hyvä, ellei se olisi niin perin uskomatonta, voisin luulla pahan omantunnon teitä vaivaavan. Tuolla huoneissa on kirkas valaistus ja täällä pilkkoisen pimeä. Kas niin, no, lempo soikoon, sehän on juuri meidän majesteettimme itse, joka on iskenyt kätensä prinsessan käsivarteen. Voi poloinen ylhäisyyttäsi! Tietäkää, ystäväni, että prinsessa on vähän ylpeä kauniista käsivarsistaan; muuta kaunista ei hänessä tähän saakka olekaan huomattu. Mutta minä olen itse kuullut hovin haavalääkärin vakuuttavan, että prinsessa aina, kun hovissa leikitään, pitää varalla pullollisen lyijyvettä, sillä harvoin tapahtuu, ettei prinsessa saisi paria mustelmaa veljensä hellyyden muistoksi. Muiden paljaita käsivarsia meidän majesteettimme hieman kainostelee. Mutta ei kainostele hänen korkeutensa Hessenin prinssi … näettekö vain, tuolla hän ajelee morsianta … ooh, sehän käy sievästi kuin sukkelan pyytäjän ainakin. Diable, lopuksi taidan tässä minä saada pitää Gedda-parkaa hyvällä tuulella, sillä miksipä salaisin teiltä, että minähän se olen, joka tämän avioliiton olen pannut toimeen, sijoittaakseni kuuntelevan korvan prinsessan makuukamariin ja toisen hänen majesteettinsa armeijaan … tuhat tulimmaista!
— Mikä teitä vaivaa? Äänenne vapisee.
— Minunko? Te erehdytte.
— Ei, minä pyydän teitä, älkää menkö enää lähemmä tuota kynttilänvaloa. Ketä te katselette tuommoisella tarkkuudella? Ah, ymmärränpä. Erästä naista … vaaleata… viehättävän mustasilmäistä… Te ette vastaa minulle, herra kreivi. Suvaitkaa minun sanoa teille yhtä kohtelias sana kuin te minulle äsken! Fi donc, kuinka saattaa sellainen diplomaatti kuin Torsten Bertelsköld tuolla tavalla hurmautua kahteen mustaan silmään!
Bertelsköld ei vastannut. Hänen silmänsä olivat yhä vaan luodut erästä ikkunaa kohti.
— Tuo nainen lähenee nyt kuningasta, — jatkoi ranskalainen kevytmielistä puhettaan. — Ymmärrän, hän on yksi niitä kärpäsiä, jotka alinomaa kärventävät siipiään kynttilän liekissä. Kuningas kääntyy toisaalle … hän näyttää hämmästyvän, joutuvan hämilleen… Nainen puhuttelee häntä… Vannonpa Ranskan auringon nimessä, että tuo nainen puhuu rohkeita sanoja, koska leikki taukoo hänen ympärillään ja kaikki katselevat häntä levottomasti. Mitä sillä naisella on kuninkaalle sanomista?
— Minun täytyy saada se tietää, — mutisi Bertelsköld itsekseen ja astui nopein askelin kuninkaallisen päämajan porttia kohti.
— Sallikaa minun muistuttaa teille, — kuiskasi ranskalainen levottomasti, — että etumme vaatii meitä huomiseen asti pysymään tuntemattomina.
— Se ei voi olla kukaan muu kuin hän … mutta jos se on hän, niin täällä on eräs toinenkin… Minun täytyy päästä siitä selville, — jatkoi Bertelsköld ja oli jo portilla, kun Siquier tarttui häntä käsivarteen. — Yksi sana vain, — sanoi ranskalainen. — Se, joka aikoo voittaa vastustajan joka on puoleksi kunnianhimoa, kolmeksi kahdeksanneksi kateutta ja yhdeksi kahdeksanneksi vihaa, ei saa käyttäytyä niinkuin hän olisi seitsemäksi kahdeksanneksi rakastunut ja vain yhdeksi kahdeksanneksi diplomaatti.
— Menkää hiiteen, herra! — oli Bertelsköld vähällä huudahtaa, mutta hymähti sen sijaan vain pilkallisesti ja virkkoi: — Kyllä kuuluu, ystäväni, että tulette hemmetärten hovista. Te erehdytte meidän pohjoismaalaisten tunteisiin nähden. Minkä te luulette päivän pilkahdukseksi, se on vain viluista, hallaista revontulta — ja kylmettyneitä kyyneliä, — lisäsi hän itsekseen. — Mutta te olette oikeassa, — jatkoi hän; — on parempi, että palaamme majapaikkaamme; sinne kokoontuu tänä iltana koko joukko väkeä anniskeluhuoneeseen. Meidän majesteettimme ei suvaitse mässäystä mutta kun kuningas Artur itse hyppää harakkaa pyöreän pöydän ympärillä, arvelevat saman pöydän ritarit saattavansa tehdä samaa oluthaarikan ympärillä. Kenties saamme kuulla jotakin uutta viereisessä huoneessa illastaessamme.
Tuumasta toimeen. Ennen pitkää olivat herrat tuossa täpötäydessä ravintolassa, jossa olivat saaneet pienoisen huoneen, minkä ovi oli auki anniskeluhuoneeseen. Siellä oli enimmäkseen aliupseereja, jotka tänään olivat heittäytyneet huvittelemaan ja jo käyneet jotenkin isoäänisiksi laskiaisoluesta.
— Tulimmaista![37] — huudahti yksi urhoista; — meitä on nyt kohta 35,000 miestä; nyt pehmitämme tanskalaisen!
— Koko maailman, Matti Stång, koko maailman! — vastasi toinen joukosta. — Ensiksi nitistämme tanskalaisen, sitten preussilaisen, sitten puolalaisen, sitten venäläisen, sitten englantilaisen, joka pitää laivastoamme koiranaan, ja sitten turkkilaisen, joka käski meidän mennä hiiden kattilaan Carolus vivat!
— Ei, turkkilaisen annamme olla, — kiljaisi kolmas — Hän on parempi kristitty kuin moni muu, hän sai meiltä selkäänsä ja suuteli sitten saapastamme. Minä arvelen niin että kuningas ensin ottaa Saksan makkarat ja sitten Ranskan rusinat. Se on helppo asia kuninkaalle, hän voi, mitä tahtoo. Parisissa, veikkoseni — siellä me tanssitamme tyttösiä, ja jokaisesta kelpo miehestä pitää tulla kesän tultua vähintäinkin herttua.
— Kuulkaapa vain, — kuiskasi närkästynyt Siquier. — Karoliinilainen olut kuohuu kuin samppanja.
— Ne miehet ovat tutkineet historiaa paremmin kuin te, — vastasi Bertelsköld naurahtaen. — Onpa tapahtunut kerran ennenkin, että eräs noista olutrateista otti ruvetakseen Normandian herttuaksi.
Samassa astui eräs päämajasta vartiovuoroltaan päästetty vartija sisään. — Oletteko kuulleet mokomaa pojat? — huusi hän. — Piruhan nyt riivaa naisia tähän aikaan.
— No, mitä kuuluu? — huudettiin.
— Saakaas tänne oluthaarikka ensin, minulla on vilu kuin Suomen sudella ja jano kuin moskovalaisella. Niin minä tulen kuninkaan luota minä, ja koko päämajassa kulki ihan totena taruna, että eräs lemmon nainen, jonka nimi on Rhen-, Rhen-, no olipa mikä hyvänsä, se vain, että hän äskettäin on karannut moskovalaisten vankeudesta ja uhallaan vannonut, että, niin pian kuin hän tapaisi kuninkaan, hän kysyisi tältä, mihinkä hän on pannut Suomenmaan. Onpas mokomakin asia, olemmehan menettäneet maatilkkuja useampiakin kuin ne pirtit siellä. No niin — piruko sinua riivaa, Stång, että kaappaat haarikan kädestäni? — hän tapasi kuninkaan, niinkuin sanoin, tänä iltana ja sanoi hänelle ensi sanakseen: teidän majesteettinne, mihinkä olette pannut Suomenmaan?… Niin, niin, ei ole hyvä mukista Caroluksen edessä, mutta hänpä sen sanoi, hän. Ei, jumaliste, se nainen hätäillyt.
— Ja mitä kuningas vastasi? Minä lyön vetoa, että hän vastasi naiselle: tiedä huutia!
— Niin, sepä tässä onkin merkillisintä, kuningas vain pyörähti saappaansa korolla poispäin eikä vastannut mitään.
— Niin, mitäpä hiidessä hän taisi vastatakaan noin ilkikuriseen kysymykseen? Vie nyt hiiteen! Mokoma saakuri naiseksi!
— Se on hän! — ajatteli Bertelsköld itsekseen. — Mikä nainen! Ja hän olisi voinut tulla minun omakseni!
18. SOTAVÄEN KATSELMUS JA ERÄS YHTYMYS.
Omituisen surumieliset tunteet heräävät meissä nähdessämme, miten Kaarle XII sankarielämänsä lopulla oli väkisillä ja kengänkätkösillä iloisen hoviväen seurassa Kristinehamnissa. Viimeisen kerran ympäröi häntä nyt ilon päivänpaiste, jota muut kuolevaiset tavoittelevat ja jonka puutteessa he eivät voi elämässä menestyä. Viimeisen kerran sisaren pehmoinen, hento käsi kosketteli hänen kovaa, miekan kahvassa jäykistynyttä kättänsä, ja sekaantui sisarenpojan lapsellinen iloisuus aseiden kalskeeseen — viimeisen kerran lempeät inhimilliset tunteet hymyilivät hänen ympärillään, hänen, joka seisoi niin paljon ylempänä muuta ihmiskuntaa, että sen ilot niinkuin surutkin näyttivät vastakaikua vaikuttamatta kimmahtavan takaisin hänen haarniskoidusta rinnastaan. Tämä auringon vilahdus katosi nyt iäksi. Tästä alkaen oli tämän yksinäisen suuren miehen elämän ilta täynnä varjoja ja salamoita, päättyen viimein synkeään yöhön, jota valaisi vain murhaavan luodin leimaus.
Jo kello 3:n aikana aamulla sen päivän jälkeen, josta edellisessä luvussa näimme vilahduksen, nousi kuningas telttasänkynsä oljilta, luki lyhyen rukouksen ja käski kamaripalvelijan sytyttää vahakynttilät. Huoneessa oli jokseenkin kylmä; pesävalkean ääressä ei kuningas koskaan halunnut paistatella itseään. Kamaripaasi nukkui vielä puolipukeissaan lattialla, kuningas katseli häntä hetkisen aikaa kynttilän valossa, myhäili niinkuin hänen tapansa oli ollessaan yksin ajatuksissaan, levitti viittansa nukkuvan nuorukaisen päälle ja istui sitten lukemaan kuningas Kustaa Aadolfin rukouskirjaa, joka hänellä aina oli mukanaan. Hän oli ennen joka aamu lukenut pari lukua Raamatusta; vuoteen 1708 hän oli lukenut Vanhan ja Uuden Testamentin neljästi läpi, mutta sittemmin hän ei enää pitänyt siitä kirjaa, peläten, että hänen luultaisiin tekevän sitä kerskaillaksensa. Näemme siis, että Kaarle XII osasi pelätäkin. Jonkin aikaa sitten oli Raamattu kuitenkin monesti joutunut syrjään lyhyemmän rukouskirjan tieltä. Arveltiin, että seurustelu filosofi Leibnizin kanssa Leipzigissä ja sittemmin olo uskottomain luona oli järkyttänyt hänen ankaran puhdasoppista lutherilaista uskoaan. Miten sen asian laita lieneekin ollut, hänen vilpitön jumalanpelkonsa pysyi samanlaisena elämän loppuun asti, esikuvana kuninkaille ja kansoille, ja voimana, joka kannatti häntä kaikissa elämän vaiheissa, pysyttäen häntä maltillisena myötäkäymisessä, raudanlujana vastoinkäymisen päivinä.
Kello ei vielä ollut neljä, kun parooni Görtz, jolla oli kaksi huonetta samassa talossa asuttavanaan, tuli saapuville ja työskenteli kuninkaan kanssa kello kahdeksaan asti, jolloin aamiainen, johon kuului vain yksi ainoa liharuoka ja kupillinen maitoa, tuotiin pöytään tinalautasilla rautapeltisten veitsien ja kahvelien kanssa, jotka olivat Polhemin keksimiä, kotimaassa valmistettuja. Hopeata ei enää näkynyt, se oli kaikki rahapajaan lähetetty; leskikuningatar ja prinsessa olivat niin ikään jo useita vuosia syöneet tinaisista astioista, mutta kun kuningas kotiin tultuaan oli sen huomannut, oli hän joutunut hämilleen, jonka tähden Feif viime kesänä oli kehoittanut Tessiniä teettämään, ikäänkuin omalla luvallaan, vähäiset hopeiset pöytäkalut naisille. Ateriata kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja sitten kuningas ratsasti tarkastamaan sotajoukkoja, jotka olivat hirmuisessa lumituiskussa torille asetetut. Hänen terävät silmänsä kulkivat rivistä riviin, ikäänkuin tarkastaen, räpäyttikö kukaan silmiään tässä vihaisessa viimassa. Tyytyväisenä, kun näki heidän seisovan siinä melkein yhtä välinpitämättöminä kuin hän itsekin, alkoi hän tarkastaa joka miestä erikseen. Melkein kaikki olivat 15- ja 20-vuotiaita poikia, jotka purivat hampaitaan yhteen, ettei kukaan näkisi, kuinka ne vilusta kalisivat; ainoastaan päällikkökunta oli vanhoja, sadoissa taisteluissa koeteltuja karoliineja, viimeinen pienoinen tähde siitä armeijasta, joka kerran oli pannut Euroopan vapisemaan. Siinä nyt harjoiteltiin ja tehtiin liikkeitä. Rivit monestikin mutkistuivat käännöksiä tehtäessä, kiväärit eivät aina olleet yhtä paljon kallellaan, sääriä ei aina säntilleen yht'aikaa nostettu, hatut eivät aina olleet sääntöjen mukaisesti päässä, takit eivät aina oikein napeissaan, mutta tuommoisista Kaarle XII:n koulusta lähteneet päälliköt vähän välittivät. Pääasia oli, että komentosanat heti ymmärrettiin ja silmänräpäyksessä täytettiin, mutta ei koneentapaisesti, vaan niin, että silmä, korva, käsi ja sydän olivat siinä mukana ja että halvinkin sotamies, samalla kun komentoa totteli, tunsi olevansa mies puolestaan hänkin. Tottumus monivuotisiin taisteluihin aina monilukuisempia vihollisia vastaan, jolloin tavallisesti joka miehellä oli kolme, viisi, vieläpä kymmenenkin vastustajaa, oli Kaarle XII:n sotilaissa kehittänyt tuon oman kyvyn tuntemisen, mikä jokaisesta sotamiehestä teki armeijan ja oli syynä ja selityksenä heidän voittoihinsa. Vasta Fredrik II keksi ja Napoleon täydensi sen joukkojen asettelutaidon, joka on otettu uudemman sotataidon perusteeksi. Mutta Kaarle XII, "viimeinen ritari", taisteli vielä vanhaan ritaritapaan, ja vaikka Kustaa II Aadolf oli opettanut hänelle periaatteen: kaikki yhden edestä! lisäsi hän siihen, Tiberupista alkaen Fredrikshalliin asti, mielilauseensa; yksi kaikkien edestä! Tämä tiesi sitä, että jokaisen, sekä sotamiehen että talonpojan, tuli seisoa niinkuin heidän kuninkaansa seisoi ja pyyhkäistä sana mahdoton pois sanavarastostaan. Tämä oli kyllä liiaksi vaadittua, ja sentähden kaikki viimein luhistuikin; mutta niin kauan kuin se kesti ja voi pysyä koossa, tunsi nuorinkin alokas itsensä kahta vertaa väkevämmäksi tietäessään, että hän oli sekä oikeutettu että velvollinen olemaan samalla mies hänkin puolestaan.
Näitä periaatteita noudattaen tarkasti kuningas joka miestä huolellisemmin kuin hän tarkasti sotajoukkoa kokonaisuudessaan; hänen isänsä Kaarle XI oli mainio "veivaamaan" sotamiehiä, ja Kaarle XII oli hyvä oppilas. Tuon tuostakin hän huusi milloin yhden milloin toisen rivistä ulos ja antoi hänen yksinään ja muista erillään tehdä käsketyn tempun; ei ollut hyvä siekailla, kun kuningas huusi: kuhnitko siellä! Vaikka kiroukset muiden ranskalaisten muotien mukana olivat alkaneet tulla tavaksi, ei niitä kuulunut Kaarle XII:n harjoituskentillä. Vaikka nuhteita ei puuttunut näytti kuningas tänään olevan erinomaisen hyvällä tuulella. Kuulatuiskua ja juoksuhautoja lukuun ottamatta hän ei missään niin hyvin menestynyt kuin lumipyryssä ja vesisateessa reipasten rivien edessä. Näissä joukoissa oli jotakin, joka nyt enemmän kuin muulloin riemastutti häntä ja täytti hänen sydämensä uusilla toiveilla. Mahdottomaksi luultu asia oli tapahtunut; verta vuotava, henkitoreisiin asti nääntynyt maa oli hankkinut uuden, täysin varustetun sotajoukon, jolta semmoisen johtajan komentamana taas voi odottaa mitä hyvänsä. Hämmästynyt Eurooppa tuskin uskoi silmiään. Näiden sotahankkeiden maineen muassa lenteli ympäri lukemattomia vakoilijoiden tuomia sanomia parooni Görtzin vaarallisista tuumista. Aikakauden suurin sotapäällikkö aikakauden suurimman valtiollisen älyn kanssa yksissä tuumin, kyllä siinä olikin pelättävää! Valtaistuimet vapisivat, eikä ole milloinkaan näytetty todeksi, mutta tuskinpa myöskään hyvillä syillä vääräksi väitetty, että Kaarle XII:n kuolema oli jo edeltäkäsin päätetty valtojen neuvopöytien ääressä. Hänen loppunsa, sanoo eräs älykäs kirjailija, ei ollut häpeäksi hänen elämälleen sillä hän kaatui yhdistyneen Euroopan eteen, joka pelkäsi häntä ja jonka sopi sanoa hänestä tyrannin sanoilla: olkoon jumala, kunhan vain ei elä!
Katselmuksen päätyttyä ratsasti ylipäällikkö, Hessenin prinssi kuninkaan luo ja esitti hänelle eversti Siquierin joka eversti Maigret'n kanssa oli kutsuttu Ruotsin palvelukseen. Hän oli taitava linnoitusupseeri ja jo edeltäkäsin aiottu kenraaliadjutantiksi. Sotaiset tavat vaativat, ettei näillä herroilla, niinkuin ei kuninkaallakaan, ollut päällystakkia yllä, vaikka lämpömittari, jos se siihen aikaan olisi ollut olemassa, kenties olisi osoittanut — 20° Cels. Siquier oli sinikalpeana vilusta ja harmista. Prinssi oli paremmin asiansa oivaltanut; hän oli eilisestään vähän lihonut, ja kun hän eleli hyvästi, tuo kunnon ruhtinas, niin ei se ketään kummastuttanut; mutta asian laita oli se, että hänellä tällaisissa tilaisuuksissa varovaisuuden vuoksi oli avarain päällysvaatteittensa alla Hollannin flanellista tehdyt ylimääräiset alusvaatteet.
— Mitä te, herra eversti, pidätte minun sinisistä pojistani? — kysyi kuningas, joka aina joutui hämilleen puhellessaan muukalaisten kanssa ja tarttui ensimmäiseen tarjolla olevaan puheenaiheeseen.
— He lienevät voittamattomia, sillä te olette, sire, osannut harjoittaa heidät yhtä koviksi Boren kuin Marsin nuolia vastaan, — vastasi Siquier käyttäen senaikaisten hovimiesten korukasta kuvakieltä.
Kuningas hymyili; harvoin hän oli vielä hymyllä vastannut kenenkään ranskalaisen kohteliaisuuteen. Tänään oli hänen mielestään tuossa puheessa perää. — Kyllähän ne hiukan lumiräntää kestävät, — sanoi hän iloisesti, — mutta en takaa, kuinka auringon helteessä puhkunevat. Jos joskus saamme tilaisuuden käydä tervehtimässä teidän ranskalaista majesteettianne, tulee minun olemaan hauska nähdä, että ne kestävät koetuksen.
— En luule, sire, että kuninkaani saattaa toivoa saavansa nähdä niin arvokkaita vieraita, — vastasi Siquier satutettuna kansansa arimpaan kohtaan. — Mutta jos teidän majesteettinne sotajoukot joskus kunnioittaisivat Ranskanmaata siellä käymällä, luulen varmaan, että heidät otettaisiin lämpimästi vastaan.
Kuningas nauroi ja palasi prinssin, Siquierin ja esikuntansa kanssa päämajaan. Tällä aikaa oli siellä sattunut kohtaus, joka hyvin kuvaa sen ajan laatua ja mielialaa.
Kaikki tiesivät, että parooni Görtzin saman päivän iltana piti lähteä Ahvenanmaalle. Ulkomaisia lähettiläitä, ruotsalaisia virkamiehiä ja onnenonkijoita kaikista kansoista tunkeili mahtavan suosikin vierashuoneessa. Mutta samalla oli myös kaksinkertaiset vartijat asetettu hänen asuntonsa ympärille, koska ei hänen suuri mahtavuutensa, eipä edes kuninkaan läsnäolokaan voinut suojella häntä siltä sanomattomalta vihalta, jota Ruotsin sekä ylhäiset että alhaiset miltei kaikki tunsivat häntä kohtaan.
Kreivi Torsten Bertelsköld, joka kulki täällä kreivi Hornin ja neuvoskunnan asioilla, oli nyt tämän mahtavan paroonin ja rahaministerin puheilla. Että he sydämensä pohjasta vihasivat toisiansa, sen he hyvin kyllä tiesivät. Sitä kohteliaammin he toisiaan kohtelivat; olisipa luullut heitä parhaimmiksi liiketuttaviksi. Kopea ruotsalainen kreivi esitti mitä notkeimmalla alamaisuudella tukalan asiansa, jonka tarkoituksena oli saada estetyksi väkivaltaisin kaikista sen ajan julmista kiskomisista, nimittäin kaikkien liikkeessä olevien rahalajien poisto pakkolunastuksella valtion obligatioihin ja uuteen ala-arvoiseen rahaan; jonka jälkeen kaikki vanha raha oli oleva kielletty ja takavarikkoon otettava.[38] Holsteinilainen parooni, vaikka oli yhtä ylpeä kuin ruotsalainenkin, oli tällä kertaa sulaa hunajaa. Hän oli muka puolestaan taipuvainen kaikkeen mahdolliseen sääliväisyyteen, mutta valtakunnan tila, armeijan tarpeet ja majesteetin tahto … mikä neuvoksi? Eihän hän voinut rahoja munia. Kaikki riippui rauhasta, ja hän puolestaan olisi tekevä mitä voisi taivuttaakseen kuninkaan itsepäisyyttä, mutta majesteetti voilá tout; kääntykää kuninkaan puoleen! — Ei ole luultavaa että Bertelsköld, yhtä vähän kuin neuvoskuntakaan uskoivat onnistuvansa; heidän etujensa mukaista oli pikemminkin viedä hädänalainen asema äärimmilleen ja toimia vain näön vuoksi. Sitä innokkaammin ja lämpimämmin puhui asianajaja; tietysti turhaan. — Tämä oli vain yksi niitä historian monia esimerkkejä, jolloin toisella puolen on omavaltainen ministeri, joka vierittää kaiken syyn yksinvaltiaan niskoille ja pesee kätensä lumivalkean viattomiksi, ja toisella puolen puolue-edut, jotka hoilottavat ja huutavat maansa perikadon partaalla, mutta salavihkaa ovat mukana sitä jouduttamassa päästäkseen sitä pikemmin varman saaliin jakoon.
Kun molemmat herrat arvelivat kylliksi puhuneensa näön vuoksi, alkoi naamio heistä kummastakin tuntua tukalalta. — Minulla ei ole mitään lisättävää, — sanoi Bertelsköld, nousten pois lähteäkseen. — Teidän ylhäisyytenne vastatkoon valtakunnan ja omantuntonsa edessä niistä toimenpiteistä, joihin tulee ryhdyttäväksi — ja joihin on ryhdytty.
— Toimenpiteistäni, herra lähetystön sihteeri, minä olen vain kuninkaalle tilivelvollinen, ja minä luulen, ettei teillä eikä kellään muullakaan ole omantuntoni kanssa mitään tekemistä, — vastasi Görtz eikä noussut istuimeltaan, niinkuin kohteliaisuus noin korkeasukuista miestä hyvästellessä olisi vaatinut. Parooni Görtz jätti harvoin yhtään tilaisuutta käyttämättä Ruotsin aatelistoa nöyryyttääkseen ja juuri tämä ärsyttävä ylenkatse se sittemmin, enemmän kuin mikään muu, saattoikin hänen päänsä pyövelin kirveen alle.
Bertelsköldin kielellä pyöri jo kärkevä vastaus, kun samassa ikkunanruutu kilahti, kivi lensi sisään ja putosi juuri suosikin jalkojen eteen. — Ruotsin kansa vastaa teidän ylhäisyydellenne minun sijastani; saatte ollakin vakuutettu siitä, että vielä kerta tulette saamaan ansionne mukaisen palkan, —virkkoi Bertelsköld jääkylmästi, kumarsi ja lähti.
Görtz naurahti pilkallisesti: — Tuommoisia ovat kaikkina aikoina puolueiden todistukset, — sanoi hän ja helisti kelloa. — Kutsu Hollannin lähettiläs sisään!
19. KUNINKAAN SORMUS.
Ebba Cecilia Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli valtarouvana prinsessa Ulriika Eleonooran seurueessa seurannut hovia Kristinehamniin. Hovin naiset olivat niin hyvin kuin voivat majoittuneet parhaimpiin taloihin, ja kreivitär Ebballa oli hallussaan kolme tai neljä huonetta lähellä prinsessan asuntoa. Oli iltapuoli samana päivänä, jona äskenkerrottu katselmus pidettiin. Kuningas työskenteli kahden kesken parooni Görtzin kanssa, hoviväellä ei ollut mitään huveja sinä iltana, ja kreivitär istui kotona huoneissaan, oltuaan tavallisuuden mukaan prinsessan seurassa päivällistä syötäessä.
Hän ei kumminkaan istunut yksinään. Hänen luonaan oli rakas nuoruuden ystävä Eeva Rhenfelt, jonka viimein jätimme vankeuteen ilmaan räjäytetyn Kajaanin linnan luona ja joka niin salaperäisesti oli näyttäytynyt Torsten Bertelsköldille edellisenä iltana. Ystävykset olivat kertoneet toisilleen viime tapaamisensa jälkeisiä elämänvaiheitansa. Kreivitär Ebban vaiheet oli pian kerrottu; hän oli viettänyt nuo neljä ankaraa ja levotonta vuotta täyttämällä velvollisuuksiaan osittain puolisoansa, osittain lukemattomia hädänalaisia kohtaan, joille hän, vaikka itse unohti siitä puhua, oli ollut hyvänä hengettärenä näinä surullisina aikoina. Eevan vaiheet olivat sitävastoin olleet kirjavat ja vaaralliset. Hän oli miehenvaatteissa seurannut haavoitettua Kustaa Bertelsköldiä hänen vankeuteensa Turun linnaan, jossa tämä voipuneena vaivalloisesta, keskellä talvea tapahtuneesta matkasta kauan oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, kunnes uskollisen hoitajattaren huolenpito ja Topiaksen lääkintätaito saivat hänet terveeksi jälleen. — Silloin, — näin jatkoi Eeva, — saimme eräänä päivänä kesäkuussa 1716 linnanpäälliköltä luvan vartioituina lähteä linnasta yhdessä ystävämme rovasti Cajanuksen, hänen perheensä ja Topiaksen kanssa. Me kävelimme noilla autioilla kaduilla; kaikkialla kohtasi meitä hävityksen kauhistus! Tuskin kahdettakymmenettä osaa kaupungin asukkaista oli jäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita; muutamia käytettiin talleina, toisia oli polttopuiksi revitty. Pitkää ruohoa kasvoi kaduilla; tori oli kasakkain hevosten laitumena; ei missään kuulunut merimiesten iloista laulua, ei työmiesten ääniä, ei lasten hälinää; rumpu vain rämisi toisinaan autioilla kujilla. Me tulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata meille ovea, urut eivät soineet meitä vastaan noiden korkeain holvien alla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikottujen ikkunaruutujen läpi. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet pois; aika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli koristukset ryöstetty; kuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarien hautain muistomerkit häämöittivät sivukuorista. Me astuimme lähemmä; naakka lähti saarnatuolista lentämään ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme alttaria, naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille. Eräällä virsitaululla oli vielä kaksi numeroa paikoillaan; ne osoittivat kuningas Daavidin psalmia n:o 62;[39] se oli viimeinen virsi, minkä seurakunta oli veisannut. Avasimme sen itkusilmin ja veisasimme:
"Auta mua, Jumalani, tässä tuskass',
Vedet syvät sieluni ylits' puuskaa,
Virta väkevä upottaa minun,
Pohjattomaan mutaan vajoon,
Muotoni muuttuu, hahmoni hajoo,
Kuitenk' viel' turvaan sinuun.
Huutain väsyn, äänen rauvenn',
Näköni soennut, ett' niin kauvan
Odotan minun Jumalan' jälkeen,
Hän apuuni kummink' kerkii."
— Tämän veisattuamme, — jatkoi Eeva, — vihki rovasti Cajanus meidät alttarin edessä, ja minusta tuntui niin kummalliselta, että meidän onnemme alkoi juuri Suomenmaan suurimman hädän aikana ja tässä hävitetyssä temppelissä, jossa niin monet sukupolvet olivat kantaneet rukouksiaan Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Vielä samana kesänä vietiin meidät meritse Narvaan ja sieltä yhä eteenpäin moskovalaisten maahan erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Novgorod, ja siellä palvelimme vankeudessa ja meitä kohdeltiin säälien. Minä olin heittänyt miehenpukuni pois ja seurasin miestäni hänen palvelijanaan, ja koska hän osasi paremmin kuin kukaan muu kesyttää virmoja hevosia, pääsi hän erään ylhäisen herran tallimestariksi ja hänen suureen suosioonsa. Siellä antoi Jumala meille pojan vankeudessamme, ja hänet kastettiin kuninkaan mukaan Kaarleksi, mutta koska vielä toivoimme voiton päivää, sai hän myöskin nimen Viktor.[40] Myöhään syksyllä 1717 me matkustimme isäntämme kanssa Narvaan. Siellä tapasimme erään ruhnusaarelaisen jahdin. Tämän saaren asukkaat ovat ruotsalaista syntyperää, ja me teimme miehistön kanssa sopimuksen, että eräänä pimeänä yönä menisimme heidän alukseensa ja karkaisimme vankeudesta. Mutta kun vuoden aika oli niin myöhäinen, emme päässeet edemmä kuin Gotlantiin, jossa olimme pakotetut viipymään siksi, kunnes saaren ja manteren väli menisi jäähän, ja sillä aikaa elätimme itseämme niin hyvin kuin taisimme, mieheni hevosia kengittämällä ja minä kutomalla ja kehräämällä. Kun vihdoin saavuimme Tukholmaan kaksi viikkoa sitten, päätettiin niin, että Bertelsköld ilmoittautuisi palvelukseen Armfeltin sotaväenosastoon, joka majailee Geflen seuduilla, koska nämä joukot enimmäkseen ovat suomalaisia; mutta minä matkustin sinun luoksesi, Ebbaseni, vaikuttaakseni siihen suuntaan, että Bertelsköld pääsisi Armfeltin, vanhan päällikkönsä adjutantiksi. Se minulle onnistuikin, niinkuin tiedät, mutta hädin tuskin, sillä nähdessäni tuon uuden armeijan, joka oli aiottu hyökkäämään Norjaan sillaikaa, kun Suomi vuotaa verensä kuiviin, kouristi sydäntäni, ja vastustamattomasti nousivat nämä sanat huulilleni: "mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" — Lopun tiedät. Olen onnellinen, että olen jälleen saanut sinut nähdä ja että olen saanut kuninkaan suostumuksen. Huomenna taas eroamme ja kenties iäksi päiväksi.
— Miksikä niin surullisia ajatuksia? — sanoi tuttu ääni ovella, ja Torsten Bertelsköld astui sisään. — Onko ihana viholliseni yhä yhtä leppymätön?
Naiset iskivät silmää toisilleen. — En uskonut, — vastasi Eeva kylmästi, — kreivillä enää olevan mitään lisättävää Stralsundin satamassa tapahtuneen viime kohtauksemme jälkeen.
Tuo viittaus näkyi sattuvan arkaan paikkaan, sillä kreivi teroitti äänensä sanoessaan. — Ah, te olette oikeassa, minä olin jo unohtaa, että niin äskettäin näimme toisemme. Toivon aikanne hupaisesti kuluneen siellä Suomen pirteissä. Ei varmaankaan ole huvituksia ja tuttavuuksia puuttunut… Suoraan sanoen, niin vähäpätöinen vahinko kuin minun ystävyyteni menettäminen on kai tullut monin kerroin palkituksi…
— Torsten! — sanoi Ebba nuhdellen.
— Onpa tosiaankin, — vastasi Eeva hymysuin, monin kerroin palkituksi!
Sallikaa, kreiviseni, minun tässä esittää teille yksi palkinnoistani.
Näin sanoen viittasi Eeva eräälle viereisessä huoneessa olevalle palvelustytölle, ja sisään astui nyt mustakiharainen poikanen, noin puolentoistavuotias, harvinaisen iso ikäisekseen ja juuri äskettäin sen verran vaurastunut, että nyt astui ensimmäisiä askeliaan tässä maailmassa.
Kysymys kreivi Bertelsköldin huulilla katosi samassa kuin syntyikin.
Mutta Ebba otti pojan, asetti hänet lempeästi hämmästyneen veljensä polvelle ja sanoi: — Älä työnnä häntä luotasi, Torsten, salli hänen olla sovinnon ja ystävyyden panttina riitautuneiden sydäntenne välillä. Ole hänelle hyvä setä; hän on meidän sukuamme — hänen laillinen nimensä on Kaarle Viktor, Bertelsköldin kreivi.
Ei riittänyt diplomaatin harkittu mielenmaltti tällä kertaa salaamaan kreivi Torstenin kasvojen ilmettä. Sanomaton katkeruus taisteli niissä sitä voimakasta tunnetta vastaan, jonka lapsuuden viattomuus ja sukulaisuuden siteet synnyttivät. Hän suuteli poikaa otsalle, pani hänet hiljaa pois luotansa ja sanoi, Eevan puoleen kääntyneenä, äänellä, jonka tarkoitus oli olla levollinen ja kylmä, mutta joka sen sijaan ilmaisi hukkaan rauenneiden toiveiden kipua ja tuhkaa: — Sisareni on oikeassa, meidän välillämme ei saa enää olla mitään vihaa ja kaunaa. Lausun teidät, kreivittäreni, teidät ja teidän poikanne tervetulleiksi perheeseemme. Eh bien, onni on oikullinen, se on suonut veljelleni sen, minkä se on minulta kieltänyt, älkäämme enää siitä riidelkö. Mutta koska onnesta tuli puhe, sisareni, niin johtuu eräs asia mieleeni: olen tullut vaatimaan sinua tilille eräästä sormuksesta, jonka varassa meidän perheemme onnen sanotaan olevan. Sitä olen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut, kunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli jättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin, kirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704. Siinä kerrot, että minä olin kadottanut sormuksen hansikkaaseen, että sinä olit jättänyt sen Holsteinin herttuattarelle ja tämä oli antanut sen kuninkaalle, sovitettuna medaljonkiin, jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva. Et tiedä, sisareni, mitä olet tehnyt. Olet hukannut perheemme onnen ja tulevaisuuden!
Ebba-kreivitär punastui kovin ja tarttui veljeään käteen. — Minä tunnustan, — sanoi hän, — että lapsellisesta ymmärtämättömyydestä olen rikkonut kenties enemmän kuin voitkaan minulle anteeksi antaa. Mutta, Torsten, miksi luotatkaan joutavaan taikakaluun? Iäinen sallimushan johtaa elämämme vaiheita, ja itsehän me sen suojaamina olemme oman onnemme sepät.
— Lapsena opittua läksyä tuo! Ja kuitenkin on ihmeellisiä sattumuksia, joita ei käy minkään katkismuksen avulla selittäminen. Isäni jätti kuollessaan jälkeensä sinetillä lukitun käärön, jossa tuon sormuksen vaiheet kerrottiin; riittänee, jos sanon sinulle, että meidän perheemme kohtalot on tuohon sormukseen erottamattomasti yhdistetty ja että sen hukkaaminen aina ennenkin on tuottanut meille vastuksia vastusten perästä, samoinkuin sen omistaminen on vienyt meitä mahtavuuteen ja kunniaan. Siitä olen itse esimerkkinä … mutta, sano suoraan, onko tuo medaljonki vielä kuninkaalla?
— Kustaan kertomuksen mukaan on kuningas sen hukannut jo syksyllä 1708 eräässä kahakassa Rajowkan luona, samassa, missä Hård kaatui.
— Diable! Kadotettu, ikipäiviksi kadotettu! Rajowkan luona? Sehän oli kohta Holofzinin tappelun jälkeen! Sehän oli vähän ennen Ukrainan retkeä! Se oli juuri Kaarle XII:n onnen käänteessä. Siihen asti pelkkiä voittoja! Sen jälkeen pelkkiä tappioita! Tuo kirottu sormus tuottaa siis aina onnea tai onnettomuutta, kuka sitä kantaneekin tai sen kadottanee. Ja minä mieletön, joka sen jo omistin ja joka en paremmin osannut sitä säilyttää! Kun se oli minulla, ylenin minä pikaisesti; sen kadotettuani minä turhaan taistelen kohtaloani vastaan. Kaikki on vastoinkäymistä… Ja kuka takaa, ettei joku renkipoika tällä hetkellä keikahda minun taikakaluni avulla valtakunnan korkeimmille kunniasijoille.
Kreivi Torsten mitteli lattiata kiivain askelin. Oliko se sormuksen salainen voima, vai oliko se kunnianhimon henki ja mielikarvaus niin monesta hukkaan menneestä hankkeesta, joka nyt vei Hornin oppilaalta kaiken hänen diplomaattisen malttinsa? Ei koskaan ollut sisar nähnyt häntä semmoisena; katuen ajattelemattomuuttaan hän ei tohtinut enää virkkaa sanaakaan häntä lepyttääksensä.
Kamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti tulleeksi vieraan, joka kaikin mokomin pyysi päästä sotaneuvos Rhenfelt-vainajan rouvan puheille (tämän myöhäisempi avioliitto ei ollut vielä tunnettu). Eeva meni ulos; hetkinen kului, jolla aikaa veli ja sisar istuivat äänettöminä, menneitä aikoja muistellen ja kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan elämän onnesta.
Viimein palasi Eeva, tarttui liikutettuna ja itkettyneenä kreivitärtä käsivarteen ja virkkoi: — Suvaitsetko, että tuon luoksesi erään vanhan ystävän?
Uteliaana nyökäytti Ebba päätään suostumuksen merkiksi.
Yleväryhtinen upseeri astui kalpeana ja vesissäsilmin sisään. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, hänen poskensa olivat kuopalla, mutta koko hänen olennossaan oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän ollut vanhuuden koukistama, vaan että hän oli onnettomuuksien murtama mies parhaassa iässään. Kreivitär Ebba ei ollut monta sekuntia häntä katsellut, ennenkuin hänen kasvonsa äkisti kalpenivat ja hän äänetönnä ja pyörtyneenä vaipui ystävänsä syliin.
— Mitä tämä on? — huudahti kreivi Torsten, joka ei voinut käsittää syytä sisarensa äkilliseen mielenliikutukseen.
Vieras ei kuullut häntä. Hänen silmänsä seurasivat pois kääntymättä ja sanomattoman viehkeitä tunteita ilmaisten kreivittären leppeiden ja kalpeiden kasvojen liikkeitä, tämän vähitellen tointuessa.
— Herra, kuka te olette, ja kuka antaa teille oikeuden pelästyttää kreivitär Lieweniä? — virkkoi Torsten yhä kiivaammin.
— Kuolleiden ylösnoustessa elävien veri jähmettyy, — vastasi vieras surullisesti. — Kukako olen? Haudasta noussut mies, joka muinoin ei ollut teille tuntematon, herra kreivi. Hiukseni ovat harmaantuneet lähes yhdeksänvuotisessa vankeudessa, miksikä vaatisinkaan, että enää tuntisitte kuolleeksi luultua Eerikki Falkenbergia, joka ennen muinoin oli yksi hänen majesteettinsa henkivartijoita ja veljenne Kustaa Bertelsköldin läheisin ystävä.
— Falkenberg? Samannimisen kuninkaallisen neuvoksen veljenpoikako?
Kreivitär Eeva Bertelsköldin, syntyjään Falkenberg, velikö?
— Juuri sama. En tiennyt, herra kreivi, että…
Torsten puri huultaan.
— Te erehdytte, — sanoi hän. — Se on minun veljeni, jolle onni on sisarenne suonut. Olkaa tervetullut kotimaahan. Olen iloinen siitä, että huhu, joka kertoi teidän kaatuneen Pultavan verisellä kentällä, oli perätön.
— Se kertoi vain puolittain totta, — vastasi Falkenberg surullisesti katsahtaen Ebbaan, joka nyt oli toipunut, mutta ei vielä rohjennut katsoa tuota muinoin rakastettua, kauan itkettyä, vihdoin palannutta ja kuitenkin iäksimenetettyä nuoruuden ystävää silmiin…
— Minä jätin paremman osan elämästäni ja kaiken onneni Pultavaan. Mitä tähteenä on, herra kreivi, ei ole juuri minkään arvoista.
— Et siis lue miksikään kaikkia vastaisia urotekoja? Unohdatko sisaresi lämpimimmän rakkauden? — sanoi Eeva hellästi.
— Ja uskollisen nuoruuden ystävän? — lisäsi Ebba hiljaisella äänellä.
Falkenberg ei virkkanut mitään.
— Teidän pelastuksenne lienee ollut aivan ihmeellinen? — sanoi
Torsten päästäkseen noista vaarallisista muistoista.
— Tuskinpa ihmeellisempi kuin monen muunkaan, — vastasi Falkenberg; — mutta kelvannee kumminkin saduksi lapsille. Suvainnette minun säästää naisia kuulemasta kertomusta, joka heitä vain kauhistuttaisi. Lyhyesti sanoen, minä makasin kaksitoista tuntia kuolleiden seassa tappotanterella; eräs sotarosvo huomasi minussa hengen kipinän ja otti pelastaaksensa minut; hän teki hyvät kaupat myymällä minut eräälle pajarille, joka oli tilannut häneltä ruotsalaisen sotavangin orjakseen. Minut vietiin kauas sisämaahan, minua katsottiin kuin kummitusta, minua kammottiin vääräuskoisena, mutta ylimalkaan ei minua juuri pahasti pidelty. Kun vähän ymmärsin puutarhanhoitoa, oli minusta hiukan hyötyäkin. Viimein minä ylenin puutarhanhoitajaksi ja ansaitsin vähän rahaa. Eräänä päivänä tuli siihen kylään eräs kuljeksiva rihkamakauppias, joka kaupitsi pyhäin kuvia. Käsitätte kummastukseni, kun hänen kirjavasta tavarakasastaan löysin erään medaljongin…
— Jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva?
— Mutta kuinka te, herra kreivi, tiedätte…
— Se oli siis todellakin se! — huudahti Torsten kiivaasti.
— Se oli sama medaljonki, jonka hänen majesteettinsa kadotti Rajowkan luona, koko henkivartijajoukko tunsi sen. Töin tuskin kyeten hämmästystäni salaamaan, tyhjensin minä puolet säästörahoistani kauppiaan kukkaroon ja sain medaljongin.
— Entä sormus? Missä se on? Antakaa se tänne!
— Olen onnellinen voidessani jättää sen hänen majesteettinsa omaan käteen, — vastasi Falkenberg rauhallisesti. — Kumma kyllä, muuttui kohtaloni kohta saatuani tämän kalleuden haltuuni. Kaikki kävi mieltäni myöten, isäntäni nuori puoliso, joka oli nähnyt minun kotimaan ikävästä riutuvan ja harmaantuvan, puhui niin hartaasti minun vapauttamiseni puolesta, että isäntäni mustasukkaisuudesta suostui siihen ja itse vei minut Riikaan, jossa hankki minulle tilaisuuden päästä Kööpenhaminaan ja … minä sain jälleen nähdä isänmaani.
— Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle medaljonki, — sanoi Torsten oudolla äänellä.
Falkenberg otti sen esiin nahkaisesta kotelosta, jossa oli sitä säilyttänyt. Sormus oli sovitettu medaljonkiin niin, että se muodosti renkaan, mihin kaulanauha oli kiinnitetty.
— Tämä sormus on minun! — huudahti Torsten Bertelsköld, temmaten sen käteensä niin intohimoisesti kuin ei olisi aikonut antaa sitä takaisin kaiken maailman rikkauksistakaan.
— Se on kuninkaan oma, ja minun on vielä tänä päivänä se hänen majesteetilleen annettava, — väitti Falkenberg.
— Rex regi rebellis! — ah, näettekö, minä tiedän, mitä siihen on kirjoitettu. Tiedättekö, että jos kuningas vielä kerran saisi tämän sormuksen eikä kadottaisi sitä valheen eikä väärän valan takia — ainoastaan siten voi sen menettää — silloin hänen onnensa kääntyisi, hän panisi Euroopan taas jalkainsa juureen ja pohjoismaiden kohtalo olisi vuosisadoiksi muutettu!
Kaikki seisoivat äänettöminä. Näytti siltä kuin jokin tuntematon salaperäinen voima, jota uskonto ja järki turhaan nousivat vastustamaan, olisi heihin vaikuttanut. Eeva esti Falkenbergin tempaamasta takaisin medaljonkia. — Sormus on hänen, — sanoi hän; — kuninkaalla ei ole siihen mitään oikeutta; mutta jos te rakastatte kuningastanne, kreivi Torsten, ja jos rakastatte isänmaatanne, niin antakaa hänelle sormus takaisin!
— En anna, vaikka hän murtaisi miekkansa poikki minun jalkaini juuressa ja polvistuisi eteeni ja suutelisi jalkaani! En, vaikka hän tarjoaisi minulle Norjan kruunun ja Englannin valtaistuimen! Medaljonki on hänen ja hän saakoon sen; mutta sormus on minun!
Ja kreivi Torsten riensi pois.
Silloin katosi se herpaiseva tunne, joka vast'ikään cli vallannut kaikki muut. Falkenberg raivosi. Naiset itkivät. Mutta se oli myöhäistä. Torsten Bertelsköld oli saanut kuninkaan sormuksen eikä antanut sitä takaisin.
20. ERÄÄN NIMEN VARJO.
Jouluaamun myöhäinen aurinko vuonna 1718 nousi Norjan Jemtlantia vasten olevalla rajalla Tydalenin tunturin yli. Yö oli ollut kylmä ja selkeä, mutta lännestä päin nousi merestä nyt mustia lumipilviä, joiden synkkiä reunoja vasten auringon ensimmäiset säteet kimalsivat kuin kultainen päärme synkän suruhunnun ympärillä. Tunturien kukkulat kohosivat korkeina ja lumipeittoisina synkistyvää taivasta vastaan, ja kun päiväpaiste sattui niiden jäisiin huippuihin, näyttivät nämä valkoisilta ja keväisiltä kuin toivo, joka loitolla loistellen aina ihmissilmää pettelee.
Tunturin rinteellä oli vilkasta liikettä. Siellä olivat Armfeltin joukot, siellä oli viimeinen pirstale Suomen viimeisestä sotavoimasta, joka Trondhjemiin turhaan hyökättyään nyt palasi Norjan vuorilaaksoista talvimajoilleen Ruotsin puolelle. Yö oli ollut ankara, sotamiehet olivat keränneet kanervia ja kallioiden lomissa kasvavia hentoja vaivaiskoivuja, virittääkseen valkean tässä kovassa pakkasessa. Mutta liian äkkiä leimahti tämä heikko liekki, yhtä äkkiä sammuakseen, ja monelta olivat jo kädet ja jalat paleltuneet. Mutta vielä kyti kipinä rohkeutta näissä kangistuneissa jäsenissä. Sotaretki oli menetetty; urhokas ja kuuluisa Långström, Suomenmaan parhaita sissejä, oli juuri vähän ennen kaatunut eräässä noita yksinäisiä, vimmaisia taisteluita, joissa vain tunturien kaiku vastaa uroiden huutoihin eikä voitetulla ole pelastusta missään. Ankara oli kulku, ruokavarat varsin vähissä; mutta vielä painui suomalainen joukko eteenpäin, sillä vielä eli Kaarle-kuningas, ja vaikka kaikki olikin menetetty, niin olipa vielä kaikki voitettavissakin niin kauan kuin hän oli hengissä. Sekavia huhuja hänen aikomistaan suurista yrityksistä kulki miehestä mieheen; ja nämä tulevaisuuden tarut, samoin kuin tarut menneisyydestä, ne elähyttivät vielä yönuotion ääressä istuvain lannistuvaa rohkeutta. Tiedettiin, että Görtz menestyksellä hieroi rauhaa vaarallisimman vastustajan, tsaari Pietarin kanssa, jonka puheilla hän itse oli ollut Haagissa ja Pietarissa. Tiedettiin vielä, että tsaari oli tyytymätön saksalaisiin liittolaisiinsa, jotka kadehtien ja peläten seurasivat hänen yrityksiään saada jalansijaa Saksanmaalla. Tiedettiin niinikään, että tsaarin luonne oli sitä laatua, että se voi sopia yhteen Kaarle XII:n luonteen kanssa — rohkea, korkealle tähtäävä, suuria suunnitteleva. Kuiskailtiin yhtä ja toista aiotusta avioliitosta Kaarle-kuninkaan ja tsaari Pietarin herttaisen tyttären Annan[41] välillä. Sitten piti muka näiden mahtavain urhojen, jotka niin kauan olivat otelleet ylivallasta pohjolassa, sopia keskenänsä ja käydä liittoon, joka panisi Euroopan valtaistuimet vavahtelemaan. Ruotsi luopuisi Virosta ja Inkerinmaasta ikuisiksi ajoiksi, mutta Liivinmaasta viideksi, kymmeneksi vuodeksi, jotavastoin tsaari antaisi Suomenmaan takaisin ja laivastollaan auttaisi Kaarlea korvaukseksi valloittamaan Norjan. Sitten asettaisi Kaarle, rangaistakseen Yrjö-kuninkaan petollisuutta, 30,000:lla miehellä Stuartit Britannian valtaistuimelle; mutta itse olisi hän, liitossa tsaari Pietarin kanssa, hyökkäävä Saksanmaahan, ottava menetetyt alueet takaisin, luova uudeksi Euroopan.
Nämä olivat jättiläistuumia auringonlaskun edellä; ne kiertelivät kaikki saman keskustan, saman sankarinimen ympärillä. Ja ainakin kaksi tahi kolme kuolevaista tiedetään olleen jotka tunsivat itsensä kykeneviksi näitä tuumia toimeen panemaan; ne olivat syntyneet erään valtioviisaan nerokkaissa aivoissa ja salaman iskuina sytyttäneet kahden urotekoja haaveksivan yksinvaltiaan mielet tulena palamaan. Sekin tiedetään, että nämä uhkatuumat olivat järkevämmät kuin ne, joita Kaarle XII omin päin keksiskeli. Mutta se on kenties unohdettu, että vielä tuhannet muutkin uskoivat niiden mahdollisuuteen, ja niiden joukossa olivat viimeiset suomalaisetkin. Vuosikausia oli Ruotsin valtakunta kulkenut voittojen unenhoureessa; onnettomuudet ja uhraukset olivat herättäneet ne, jotka lähinnä nääntyivät kuormain painon alle, mutta sotamies eli yhä vielä siinä uljaassa uskossaan, että hän kuninkaan lipun alla oli maailman voittava. Hidas suomalainen ei hevillä heitä lempituumiaan. Ei mikään, eivät edes tappiot, eivät peräytymiset eivätkä tuhannet vaaratkaan voineet järkyttää Armfeltin sotajoukon lannistumatonta rohkeutta, niin kauan kuin kuningas oli elossa. He taistelivat varjossa, niinkuin Leonidas taisteli persialaisten nuolien varjossa — erään nimen varjossa.
Mutta se tuli, se sanoma, joka herpaisi jokaisen käden ja pyyhki kaiken tulevaisuuden pois voittojen kirjasta. Kuiske, kamala kuin kuolon, kulki miehestä mieheen: Kaarle XII ei enää ollut olemassa; hän oli kaatunut niinkuin oli elänytkin, rintavarustusta ylempänä, käsi miekan kahvassa, silmä vihollista kohti, kuulain vinkunan keskellä. "Hän kaatui", sanoo eräs hänen aikalaisensa, "kuulasta, joka kävi suoraan hänen päänsä läpi, ja tämä kuula kaasi Ruotsin." Kuinka hän kaatui, siitä ei silloinen sukupolvi muistanut ottaa tarkempaa selkoa. Kaatuiko hän "Euroopan yhdistyneiden valtain toimesta", — kaatuiko hän ruotsalaisesta vai norjalaisesta kuulasta, ehkeipä kuulasta ensinkään, vaan miekasta — se oli sen ajan miehistä yhdentekevää. Pääasia oli, että se mies kaatui, joka, ollen korkea kuin vuori aikakautensa kääpiöiden keskellä, yksinään kantoi olallaan tätä aikakautta, joka kukistui hänen kanssansa, eikä enää haudastaan noussut. Hänen aikakautensa ei ollut samaa mieltä kuin suurin Ruotsin uudemmista historiankirjoittajista, että näet Kaarle XII:n kuolema oli "loppunut elämä"; se odotti hänen elämänsä jälkimmäiseltä puoliskolta uskomattomia asioita, samoin kuin oli odottanut edelliseltäkin, ja kukapa voi arvata ja varmuudella sanoa sen suotta odottaneen?[42] Se vain on varmaa, että maailma hengitti helpommin viimeisen jättiläisen kaaduttua, sillä aseellinen suuruus painaa maata, ja se painoi Ruotsia niinkuin olisi vuori laskeutunut sen rinnan päälle. Yhtä varmaa on kuitenkin, että kun inhimillinen suuruus siihen yhdistyy, se kohentaa enemmän kuin painaa, ja yllyttää ihmisten sydämet tekoihin, jotka iäti elävät. Kaarle XII:n aikana tunsi jokainen poikanen Ruotsissa ja Suomessa kasvavansa jättiläiseksi. Ne, jotka punnitsevat tämän kuninkaan tekoja tavallisen vastattavan ja vastaavan mukaan, saavat tulokseksi: saldo tappiota niin ja niin paljon. Eikä toisin voi ollakaan, sillä Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mikä milloinkaan on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, voittomaansa, armeijansa ja itsensä. Mutta luvunlaskijat ovat unohtaneet yhden, hänen hyväkseen puhuvan saldon, joka ylensi hänen aikakautensa ja on ylentävä kaikkia tulevia sukupolvia, nimittäin hänen suuruutensa loiston. Hän oli skandinavialaisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan. Hänessä oli siis enemmän kuin yksi aikakausi, enemmän kuin yksi kansa, hänessä oli menneen vuosituhannen sielu. Mennyt se oli, ja sentähden se katosi hänen kanssansa; mutta hänen nimensä varjo, joka täytti ja pimensi pohjoismaita hänen eläessään, se täyttää ja kirkastaa pohjolaa hänen kuoltuansa…
Surusanoman kuninkaan kuolemasta sai Armfelt eräältä vangiksi otetulta norjalaiselta postinkuljettajalta.[43] Sitä ei käynyt kauan sotamiehiltä salaaminen, ja siitä hetkestä alkaen oli Suomen sotajoukko hukassa. Ihastuksen, voiton voima, joka oli niin kauan ylläpitänyt näitä urhoja heidän yliluonnollisissa ponnistuksissaan — se voima oli nyt murrettu. Todellisuus karkasi heidän kimppuunsa ja ylivoimallaan lannisti heidät niinkuin kallio, jonka jättiläinen on jyrkänteen reunalle vierittänyt, vyörähtää takaisin hänen puutuneelle käsivarrelleen. Ja todellisuus oli tällä hetkellä jouluaamu Norjan tiettömillä tuntureilla.
Armeija lähti liikkeelle Tydalenista, josta vielä oli seitsemän penikulmaa lähimpään Jemtlannin kylään. Armeijan mukana oli norjalaisia vankeja ja näiden joukossa tunturien asukkaita, jotka saivat valita joko runsasta palkintoa vastaan oppaana ollakseen tai hirsipuuhun kuollakseen. Vielä valaisi aurinko korkeimpia vuorenhuippuja, Bokhammaria, Öjetunturia, Remmeniä ja Einhagenia. Mutta sitten valo sammui mustaan lumipilveen, joka nousi yhä ylemmä ja kumeasti kohisten yhä läheni luoteiselta ilmalta. Tuossa tuokiossa olivat tunturit, ihmiset, hevoset, reet peittyneet lumipyryyn niin sakeaan, ettei enää nähnyt kymmentä kyynärää eteensä ja niin kirpeän kylmään, että se tunki lämpimimpäinkin talvivaatteiden läpi. Harvat olivatkin ne, joilla oli yllään lammasnahkaturkki tahi kulumaton sarkatakki. Oppaat eksyivät ja paleltuivat kuoliaiksi. Armeija samosi samoamistaan, tietämättä minne, mutta eteenpäin kuitenkin mentiin — niin kauan kuin mentiin. Ja kylläpä mentiinkin niin kauan kuin mahdollista; eiväthän he muuten olisikaan olleet suomalaisia. Mutta pian täytyi lakata kulkemasta. Hevoset kaatuivat. Aseet putoilivat sotamiesten käsistä; muutamat heistä peittyivät lumen alle; toiset vajosivat voipuneina hankeen ja nukkuivat, koskaan enää heräämättä. Toiset taas suistuivat syviin, petollisen lumivaipan peittämiin rotkoihin. Toiset koettivat nuotioiden turvin säilyttää henkeänsä. Kallioiden suojaan tehtiin tulia; kaikki mitä polttaa voitiin — kiväärinperät, laastukit, kuormaston reet, lavetit, satulat — poltettiin säälimättä. Mutta lumipyry raivosi heikentymättömällä voimalla koko ensimmäisen ja toisen joulupäivän. Tulia ei voitu enää vireillä pitää. Koko sotajoukko oli tuhon oma.
Tässä kauheassa joululeikissä nähtiin erään kookkaan sankariolennon häämöttävän lymipyryssä, noin 300 miestä muassaan, jotka vielä häntä seurasivat. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät vielä olleet joutuneet epätoivon valtaan. Hän se oli, joka tuolla kuuluisalla retkellä Trondhjemiä vastaan ensiksi nosti kanuunan olalleen ja kantoi sen syvyyksien yli. Hän se oli, joka nyt paluuretkellä taittoi polveaan vasten jykevätekoisen kuormareen ja käytti sen polttopuiksi. Se oli hän, joka, yksinään väsymätönnä, nosti milloin yhden milloin toisen toverin ylös kinoksista ja vuorenkoloista ja koetti saada heitä virkoamaan. Hänen joukkonsa seurasi häntä kuin pelastavaa enkeliä ja raivasi arvaamattomien vaarain läpi tiensä Eina-joelle, joka laskee tuntureilta Handöliin, Jemtlannin ensimmäiseen kylään.
Kun nämä kolmesataa miestä olivat saapuneet joelle, nostivat he ilohuudon, sillä heillä oli nyt kompassi, joka ei enää pettänyt heitä, niinkuin aurinko, kuu ja tähdet olivat pettäneet tässä hirmuisessa lumituiskussa. He hakkasivat avannon jäähän ja katsoivat, minnepäin vesi juoksi: sielläpäin oli Jemtland, sielläpäin pelastus. Toivo hymyili vielä kerran näille harvoille jäljelle jääneille urhoille. He ympäröivät kiitollisina johtajansa, majuri Bertelsköldin, ja pyysivät saada vuorotellen kantaa häntä; sillä sittenkun hän 36 tuntia oli reutonut enemmän kuin kaksikymmentä muuta miestä yhteensä, alkoivat hänenkin jättiläisvoimansa uupua. Mutta hän puristi heidän käsiään jäähyväisiksi ja puhui heille muutamia sanoja, jotka kuuluivat myrskynkin läpi.
— Astukaa eteenpäin pojat, — sanoi hän; — se on tie elämään. Minä käännyn tästä takaisin, eikä kukaan saa minua seurata. Neljätuhatta miestä harhailee vielä noilla tuntureilla; Jumala tietää, kuinka moni heistä voi jalkaansa liikuttaa. Mutta se on Suomen viimeinen sotajoukko, minä en saata sitä jättää, minun täytyy etsiä käsiini niin monta kuin voin, opastaakseni heidät tänne Eina-joelle. Älkää vastustako minua; viimeisen kerran minä teitä nyt komennan, lapseni; te tiedätte, etten minä suvaitse ketään, joka mukisee palveluksessa. Jos en enää palajaisi, niin tervehtikää vaimoani ja pientä poikaani, Kaarle Viktoriani. Sanokaa heille, että he, lähinnä Jumalaa, ovat olleet viimeinen ajatukseni. Sanokaa heille, että veljeni Torsten pitäköön heistä huolen ja kasvattakoon poikani kelpo mieheksi, joka pelkää Jumalaa ja kunnioittaa kuningastaan. Sanokaa heille, että minä kuolin niinkuin olin elänyt, Suomenmaan ja Kaarle-kuninkaan palveluksessa. Kun ei niitä enää ole, ei kannata minunkaan enää elää. Jääkää hyvästi, pojat. Jumala olkoon teidän kanssanne. Jos joku teistä vielä saapuu Suomeen, niin sanokaa minulta terveisiä!
Näin puhuttuaan pyyhkäisi urhoollinen soturi kylmettyneen kyynelen lumisella hihallaan silmästään ja riensi reippain askelin pois, ikäänkuin peläten, että rakkaus puolisoon, lapseen ja elämään viimeisellä hetkellä pettäisi isänmaan. Sotamiehet katsoivat surumielin hänen jälkeensä, ei kukaan tohtinut vastustaa hänen viimeistä käskyään, ja niin hän katosi pian heidän näkyvistään tuntureille ja lumituiskuun.
Tämä olikin viimeinen kerta, jolloin jotakin kuultiin tämän kertomuksen sankarista, rehellisestä ja urhoollisesta karoliinista Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Onnistuiko hänen pelastaa ketään Suomen viimeisestä sankarijoukosta ja ketä ne pelastetut olivat, siitä ei koskaan ole tietoja tullut. Se vain on varmaa, että hän jälkeä jättämättä katosi tuhansien muiden kanssa tunturien äärettömään lumipeittoiseen hautaan, vahvistaen kuolemallaan sen rakkauden kuninkaaseen ja isänmaahan, joka järkähtämättä oli elähyttänyt hänen uskollista sieluaan sadoissa taisteluissa, voitoissa ja vastuksissa, hänen elämänsä alusta aina sen loppuun asti.
Kaikki, tai melkein kaikki, jotka tunturien jouluna hengittivät, tuhoutuivat. Taru kertoo, että muutamat jäljelle jääneistä päästivät norjalaisia vankeja vapaiksi ja lähettivät heidät anomaan apua Trondhjemin linnan päälliköltä, ja että tämä oli lähettänyt 300 suksimiestä ja 150 keveätä rekeä etsimään ja pelastamaan eksyneitä. Nämä rehelliset norjalaiset, jotka lähtivät pelastamaan vihollisen sotajoukkoa, eivät kumminkaan päässeet tuntureille, niin kauan kuin rajuilmaa kesti. Sen lakattua he seurasivat Suomen sotajoukon jälkiä, ja hirvittävä oli se näky, mikä nyt kallioiden keskessä heitä kohtasi. Armeijan kulkua osoittivat liiankin selvästi jälkeenjätetyt, kinoksiin uponneet kanuunat ja sinne tänne kaikkialle sirotetut aseet. Sitten tavattiin viluun kuolleita upseereja ja sotamiehiä, ensin yksitellen, sitten kokonaisia ruotuja, viimein kokonaisia komppanioita ja pataljoonia. Muutama tavattiin kuolleina sammuneen nuotion äärestä, toiset istuvina tahi makaavina reistä, joiden edestä hevoset olivat kaatuneet; useat olivat syviin rotkoihin ruhjoutuneet, toiset taas olivat kangistuneina sortuneet samaan järjestykseen, jossa olivat marssineet. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa, tunturien kotkat kiertelivät laumoittain tämän kuoleman suuren tappotanteren ympärillä, ja Tydalen oli sitten monena vuonna Norjan paras metsästyspaikka.
Mieshukkaa, jonka tämä hävityksen joulu tuotti, ei ole koskaan voitu varmuudella määritellä. Siitä voidaan saada jonkinlainen käsitys, kun muistetaan, että Armfeltin armeijan, sen Norjaan tullessa arvioitiin käsittävän 6,500 asekuntoista miestä, ja näistä palasi vain noin 500 miestä, melkein kaikki jäseniltään osaksi paleltuneina. Jos kuolleiden ja vangittujen luku sotaretken muuna aikana lasketaan 2,500:ksi, niin tulee paleltuneiden luku olemaan 3,500. Muutamat sanovat sen suuremmaksi, toiset pienemmäksi; varmaa vain on, että mieshukka oli senaikaiseksi ääretön.
Näin päättyi Kaarle XII:n suuren viimeisen murhenäytelmän viimeinen seikkailu, ja näin kaatuivat Suomen viimeiset karoliinit, joista runoilija laulaa:[44]
"Käy tuntureille viimeinen tuo eräjoukko Suomen kans' sankarinsa sortumaan, vain lumihanget hautanaan — — —"
Ja vielä hän laulaa:
"Kyll' itki Ruotsi, Suomikin kuin äiti, leski itkee"…
Sinä, joka kevään vihannoidessa ja lempeämpiin oloihin ihastuneena olet kuunnellut tätä surullista, mutta jalosydämistä tarua; sinä, joka lämmittelet sydäntäsi Ruotsin kunnian loisteella ja Suomen laulun, uudemman ajan urotöistä kertomilla, kuolemattomilla tarinoilla, muista, että Suomella myöskin ennen niitä on ollut sankareita, tarujen muistojen arvoisia, vaikkakaan sillä ei koskaan ennen ole ollut eikä koskaan tulle olemaan kuin yksi vänrikki Stool, joka heitä lauluillaan ylisteleisi.
Kolmannen jakson loppu.