— Olette oikeassa. Sota on välttämätön.
Sitten hän kääntyi herttuan puoleen, ylevänä, uljaana, vakavana, jommoisena häntä ei oltu ennen nähty. Kaikki nuo pienet ja vähäpätöiset asiat, jotka muulloin viehättävät ihmisten mieliä ja hyvittelevät heidän intohimojaan, olivat nyt kadonneet, nuoren kuninkaan silmien eteen aukeni mahdollisuus oikeutettuun taisteluun, johon oli ryhdyttävä vaikkapa koko maailmaa vastaan. — Onpa kummallista, — sanoi hän, — että molemmat serkkuni tahtovat sotaa. Olkoon menneeksi. August-kuningas on syönyt sanansa ja toiminut valoja ja sopimuksia vastaan. Asiamme on oikea. Jumala on meitä auttava. Ensin suoritan asian toisen kanssa; sitten saatan haastaa sanasen toisellekin!
Siitä päivästä alkaen luopui Kaarle kaikista pukunsa koristuksista, kaikesta ylellisyydestä ja kaikista huvituksista.
Siitä päivästä alkaen tuli sota olemaan hänen metsästyksensä ja kuulain vinkuna hänen soittonsa.
Siitä päivästä alkaen hän ei juonut olutta eikä viiniä, vaan ainoastaan vettä.
Siitä päivästä alkaen hän ei ikinä enää naisen huulia suudellut.
Siitä päivästä alkaen hänestä tuli sankari, jota ei mitata tavallisten ihmisten mittapuulla; suuri myötäkäymisissä, suurempi vastoinkäymisissä, ainutlaatuinen hyveissään, ainutlaatuinen virheissään, monien ihailema, harvain ymmärtämä eikä kenenkään saavuttama.
3. MITEN LEIJONA ALKAA OTUSTA AJAA.
Henkivartijarakuunain kornetin Kustaa Aadolf Bertelsköldin kirje sisarelleen Ebba Bertelsköldille, prinsessa Ulriika Eleonooran kamarineidille.
Narvassa 7. p:nä joulukuuta 1700.
Sangen rakas sisareni!
Aina siitä pitäen, kun viimeksi olimme yhdessä viime keväänä, jolloin niin herttaisesti huvittelimme ja minä viimein vähän sairastelin Kungsörin luona sattuneiden otteluiden jälkeen ja sisareni minua niin armaasti paranteli voiteilla ja harpunsoitolla, jonka kaipuussa, Jumala paratkoon, nyt saan elää. Siitä ajasta on kohta kahdeksan kuukautta monessa melskeessä kulunut, jonka tähden rohkenen nöyrimmästi pyytää sisartani, ettei hän suurta laiminlyöntiäni panisi pahakseen, koska olen huono kirjoittamaan, jonka kyllä maisteri Schönberg voi todistaa puolustuksekseni, hän, joka ennen muinoin Mainiemessä vertasi kirjoitustani vereksessä lumessa nähtäviin harakan jälkiin. Olen myös oikein saanut r. sisareni kirjeet toukokuun 8. p:ltä ja elokuun 17. p:ltä, joista en saata kyllin sanoa, kuinka suuresti ne ovat mieltäni ilahduttaneet; ja minä pyydän sisartani näistä koukeroisista riveistä huomaamaan veljellisen kiitollisuuteni. Minulla on nyt siihen vähän enemmän aikaa kuin mitä ennen oli, sillä minä makaan täällä Narvassa sairaalassa, parantamassa naarmua, jonka sain viimeisessä venäläisten kanssa käydyssä kahakassa, se ei kumminkaan ollut pahempi kuin pyssynkuula, joka sattui vasempaan olkaan, ja se on jo onnellisesti poistettu, niin että minulla nyt kahden viikon perästä on lupa kirjoittaa, mutta en minä saane ennen joulua nousta ratsaille.
R. sisareni on varmaankin jo kuullut ne suuret sanomat voitoistamme niin tanskalaista kuin venäläistä vastaan taistellessamme; ajattelen kumminkin, ettei liene r. sisarelleni vastenmielistä kuulla vähän enemmänkin niistä eräältä, joka oli niissä mukana ja hutki käsivartensa väsyksiin. R. sisar muistanee sen päivän viime talvena, kun heitin Kustaa Aadolf Douglasin portaita alas hänen herjaustensa tähden Suomen aatelisia vastaan, että muka olisivat tolvanoita, jotka eivät hävenneet puhumasta keskenään ilkeätä suomalaista äidinkieltään itse kuninkaallisessa linnassakin; jonka kaiken tähden Douglas mennessään ei muistanut lukea rappuja. Ja kun sitten arestista pääsin, muistanee r. sisareni Eeva Falkenbergin sanoneen minulle: että kyllä olin rohkea käymään tuommoisen nuorempani paasiraukan kimppuun, mutta mitä miehuutta näyttäisin valtakunnan vihollisia vastaan käytäessä, sen tahtoi neiti jättää sanomatta. Ja r. sisar muistaa, että r. sisaren kirja juuri silloin oli aukaistuna pöydällä; jonka tähden sanoin, lukematta kirjan lehtien lukumäärää: sen Eeva-neiti tietäköön, etten palaa tänne Tukholmaan ennenkuin minulla, jos Jumala suo, on voitto, tahi ainakin kunniallinen ottelu kirjoitettavana jokaiselle sivulle Ebba-sisareni muistikirjaan. Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en usko sitä; kornetti saa olla iloinen, kun saa nuijia karhuja; johon minä sanoin: Mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen hän sanoi: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä. Onko se varmaa, sanoin minä. Niin varmaa, sanoi hän, kuin kukko Jaakopin kirkon tornin huipulla; ennen se laulaa, kuin minä teidät petän. Ja nyt pyydän sisartani aloittamaan muistiin kirjoittamista ja pränttäämään ensi sivulle Seelannin (eli Tiberupin) ja toiselle sivulle Narvan vähän isommilla kirjaimilla. Sitten saan verkalleen jatkaa, kunnes lehdet täyttyvät; en tosiaankaan tohdi sitä ennen palata Tukholmaan; lienee myöskin parempi, etten tiedä, kuinka monta lehteä kirjassa on.
Tahdon siis tässä kertoa r. sisarelleni, että 14. p:nä huhtikuuta viime keväänä lähdin Tukholmasta kuninkaan seurueessa Malmöön, ja meitä oli siellä lähes 12,000 miestä, ja silminnähtävää oli, että nyt oli tanskalaisten nahka parkkiin pantava. Mutta sillä välin oli esteitä laivastolla, joka oli yhdistettävä Englannin ja Hollannin laivastoihin, niin että pääsimme otteluun vasta heinäkuun 25. p:nä, **Kaikki vanhaa ajanlaskua, joka oli sunnuntai, klo 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Olisinpa suonut sisareni näkevän sen kauniin näyn, joka meillä sinä päivänä laivastosta oli, kun punainen viiri nostettiin amiraalilaiva Fredrika Amalian isoon mastoon; mutta kuningas oli Sofia-jahdissa. Tuuli ei ollut kovin ankara, kuitenkin niin, että hevosemme polkivat laivankantta kärsimättömyydestä; ja ilma oli muuten ihanan kirkas ja lämmin. Siinä oli nyt edessämme vihanta Seelanti pyökkimetsineen, Humlebäckin kartano ja eräs valotorni ja tuulimylly, jossa myllärillä ei ollut aikaa jauhaa. Ja nyt laskettiin laivoista paljon veneitä vesille, joilla soudettiin maata kohti, mutta siellä kävi vesi liian matalaksi, silloin hyppäsi kaartin majuri Kaarle Numers ulos veneestä kahlatakseen maihin, ja hänen pataljoonansa hänen kanssansa. Kuningas tuli sen nähtyään varsin malttamattomaksi, niin ettei kukaan voinut häntä hillitä, vaan hän hyppäsi kainaloita myöten veteen, viitaten miekallaan muita tekemään samaten; jota esimerkkiä kreivi Piper heti seurasikin, mutta naurettavaa oli nähdä Ranskan lähettilään Herra Guiscardin hienoissa mustissa silkkisukissaan hyppäävän mereen, vaikka kuningas sanoi: — Herralla ei ole tanskalaisten kanssa mitään tekemistä.
Nyt tanskalainen tosin ampui rannasta kuudella pienellä tykillä, niin että vesi vähitellen punertui; mutta 400 ratsumiestä, jotka piilivät metsänrinteessä hakatakseen ruotsalaiset maahan, tuskin tohtivatkaan tulla esille, ennenkuin kuulat meidän isoista laivatykeistämme alkoivat rapista kuin herneet heidän ympärillään, kiskoen hietaa ja kiviä maasta, ikäänkuin pyryilma olisi ollut, niin että hevoset juoksivat tiehensä ja olivat mahdottomat hillitä; eikä käynyt paremmin tanskalaisen jalkaväenkään, jota oli 300 talonpoikaa, joille oli luvattu vapautus orjuudesta, jos tahtoisivat sotapalvelusta tehdä. Niin ajettiin tanskalainen ennen pimeätä metsään; ja kun Kaarle-kuningas oli saanut tämän kauniin voiton, kävi hän heti kohta polvilleen ja kiitti Jumalaa. Samana iltana asetuttiin leiriin rannalle.
Me ratsumiehet katselimme kaikkea tätä vain kaukaa, mutta millä sydämen halulla, voi sisareni kyllä ajatella. Emme voineet enää sinä päivänä mennä maihin pimeän tähden, ja seuraavana maanantaina oli julman ankara luodetuuli, niin että missä vene laskettiin vesille, siinä hyökkäsi meri heti sen päälle, niin että muutamia miehiä hukkui. Oli myös ankara merenkäynti sinä päivänä hevosille, joista yksin meidän rykmentistämme kuusi taittoi jalkansa; mutta tiistaina oli ilma tyyni, ja me pääsimme maihin. Leirissä kävi heti kohta se puhe, että neuvottomuus ja pelästys vallitsi Kööpenhaminassa, sillä heidän kuninkaansa oli poissa Holsteinissa, ja kaupunginpäällikkö Schack oli tulostamme niin hölmistynyt, ettei tiennyt seisoiko hän päällään vai jaloillaanko. Mutta ylioppilaat ja osa porvaristoa olivat nousseet valleille miehuullisesti meitä kohtaamaan ja kunnon miehinä maatansa puolustamaan; sillä eihän kenkään voinut tulla muuhun luuloon, kuin että Kaarle-kuningas piirittäisi kaupungin ja valloittaisi sen pikemmin kuin hänen isoisänsä aikoinaan oli voinut sen tehdä.
Sisareni arvelee, ettei sellaista voittoa, johon minä vain katselemalla otin osaa, voi muistikirjaan merkitä. En tahdo siis jättää sanomatta, että minut ratsujoukkoni kanssa komennettiin puhdistamaan maata tanskalaisesta ratsuväestä, joka oli metsiin turvautunut. Ja meillä oli sitä tehdessä useita kahakoita, jotka kestimme niin hyvästi, että palasimme leiriin tuoden 40 vankia. Totta on, että meillä oli enemmän vaivaa Seelantia puolustaessa kuin sitä valloittaessa, sillä muutamat meidän väestämme, ja vielä enemmän hollantilaiset ja englantilaiset matruusit, jotka laivastoista kävivät maihin, rupesivat ryöstämään aateliskartanoita. Sitä täytyi meidän väkisin estää, eikä käynyt sitä kurittamatta tekeminen; sillä kuninkaan tahto oli, että herran ja talonpojan piti saada pitää omansa. Kun maaorjuudessa elävä tanskalainen talonpoika sen näki ja ajatteli, mitenkä voudit hätistivät häntä ruoskalla auran ääreen, ihastui hän meihin ikihyväksi; ja kun joku talonpoika tuotiin vankina leiriin, päästi kuningas hänet heti kohta irti ja antoi hänelle hopeariksin sanoen: — Pitäkää töistänne huolta, vaarikulta; en ole tullut häviötänne hankkimaan, vaan ainoastaan hyvää naapurisopua. — Jonka kuultuaan tanskalais-äijä itki niin sydämensä pohjasta, että kyynelet vierivät hänen partaansa, ja hän sanoi: — Jumala siunatkoon teidän majesteettianne; ettehän teekään meille pahaa; olettehan hurskaan Ulriikamme poika!
Kun kuningas Fredrik kuuli, kuinka väestö joukoittain riensi ruotsalaisten leiriin, niin että siellä oli melkein suuremmat markkinat kuin Kööpenhaminassa, muuttui hänen mielensä, ja hän teki rauhan Travendalissa, luvaten pitää vanhat sopimukset ja maksaa Kaarle-kuninkaalle 260,000 riksiä sotakuluja. Eivätkä voineet useat meistä kyllin kummastella, kun sen kuulimme juuri tultuamme Rungstedin kapakkaan 2 1/2 penikulman päähän Kööpenhaminasta, ja kun luulimme nyt lujalle otettavan. Muutamat arvelivat kuninkaan menetelleen oikein poikamaisesti, kun tiesi voittavansa, mutta ei käyttänyt voittoa hyväkseen; tanskalainen kyllä purisi meitä kantapäähän, kun häneen selin kääntyisimme. Sen ratkaiskoot meitä viisaammat; Jumala hallitsee meitä kaikkia. Sitä vain en tahdo r. sisareltani salata, että koko Eurooppa kummikseen on nähnyt kuninkaamme eroavan muista ruhtinaista niin, ettei hän pyydä mitään muuta kuin oikeutta, vaikka hänellä on valta pakottaa toista kovimpiinkin ehtoihin; niinpä vaatimaan vaikka koko Norjan; luulenpa, että tanskalaisten olisi täytynyt kirvelevin sydämin siihen suostua. Sen sijaan on kuningas lähtiessään sanonut talonpojille, että: "hänen mieltään pahoittaisi, jos jotakin erittäin pahaa olisi heille tapahtunut; mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt vasten tahtoaan, mutta he saisivat olla varmat, että hän siitä hetkestä alkaen tahtoisi olla heidän kuninkaansa vilpittömin ystävä".[7]
Niin päättyi se leikki Seelannissa neljässä viikossa, kuninkaalle ja Ruotsin aseille suureksi kunniaksi. Suomalaisia ei siellä ollut, koska sisareni kirjoittaa, etten saa jättää suomalaisten käytöstä mainitsematta, jos niin tapahtunut olisi että kuningas olisi vienyt heidät taisteluun sinisten poikainsa kanssa.
Sisareni ei varmaankaan enää tuntisi kuningasta sen jälkeen, kun sotaan lähdimme. Hänen majesteettinsa on luopunut pitkästä tekotukastaan ja pyyhkäissyt hiuksensa ylöspäin, mikä tekee hänet erinomaisen reippaan näköiseksi; käyttää niinikään mustaa kaulahuivia, jota sisareni kenties ei kiittäisi, eikä mitään peliä eikä mässäystä suvaita koko armeijassa. Tanskalaiset vallasnaiset ovat olleet kauhean uteliaita saadakseen nähdä hänen majesteettiaan, niin että muutamilla leirissä käyneillä aatelismiehillä on ollut rouvansa mukanaan, mutta hänen majesteettinsa ei ole ollut siitä mielissään.
Täällä leirissä kävi myös eräs venäläinen ruhtinas Hilkoff, jonka tsaari Pietari oli lähettänyt tuomaan suuria ystävyyden osoituksia ja samalla vakuuttamaan, että rauha vallitsi itäisillä mailla; josta kuningas suuresti ihastui. Ja hänestä näytti herra Guiscard tekevän sangen pahoin siinä, että niin usein puhui niistä 300:sta rautakanuunasta, jotka hänen majesteettinsa äskettäin lähetti tsaari Pietarille lahjaksi turkkilaisia vastaan käytettäviksi; ikäänkuin voitaisiin nämä kanuunat kääntää hänen majesteettiansa vastaan; mutta sitä hänen majesteettinsa ei tahtonut uskoa, ennenkuin hän Skoonessa sai kuulla asian oikean laidan.
R. sisar tietäköön sitten, että hänen majesteettinsa, palattuamme Ruotsiin, pitää henkivartijaväkensä katselmuksen Kristianstadissa; ja on niitä ainoastaan 150 miestä, mutta joka mies on sankari. Kuningas itse on heidän kapteeninsa, kukaan luutnantti ei ole everstiä halvempi mies, kukin korpraali on everstiluutnantti, ja miehistökin on paljaita ratsumestareita tai kapteeneja, joilla on käytös ja ryhti semmoinen, ettei parempi käsi ennen ole miekkaa pidellyt. Armas sisar kultani, rukoile uskollisesti puolestani, että minäkin kerta tulisin niin suureen kunniaan mahdolliseksi, silloin olisin yhtä tyytyväinen, vaikka osakseni tulisikin uhrata henkeni nuorella iälläni kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta en tohdi sitä ajatellakaan, vaikka olen ajattelevinani; Eeva-neiti lienee jo minut perin unohtanut ennenkuin se voi tapahtua.
Syksyllä marssimme sitten Karlshamniin, mennäksemme Liivinmaalle vetämään sormikoukkua Saksin kuninkaan kanssa, jolla kuuluu olevan niin tavattomat käsivoimat. Sillä välin tuli tietoja Narvasta, että venäläinen oli suurin sotajoukoin hyökännyt maahan ja sitä hävittänyt; ja se oli tapahtunut heti sen jälkeen, kun sota Moskovassa julistettiin. R. sisar ei liene valtiollisiin seikkoihin paremmin tutustunut kuin minäkään; jätän siis muiden mietittäväksi, miten päteviä sodan syyt lienevät olleet, esim. se, että kreivi Dahlberg Riiassa kolme vuotta tätä ennen olisi huonosti kestinnyt hänen tsaarillisen majesteettinsa lähettiläskuntaa, jonka mukana tsaari itsekin oli, ja kiskonut siltä suuret maksut huonoista majapaikoista y.m. Mutta yhtä asiaa en tahdo jättää mainitsematta: tottapa r. sisar muistaa hovijunkkari Kasperi Klingenstjernan, joka Jumalalle ja koko maailmalle oli velkaa; sodanjulistuksessa valitettiin muun muassa sitä, että hän oli velkaa venäläisille eikä tahtonut maksaa.
Tämän kuultuaan hänen majesteetinsa ei virkkanut paljon mitään, mutta amiraali Ankarstjernalle hän sanoi: älkää laskeko Riikaan, vaan Tallinnaan. Me lähdimme purjehtimaan lokakuun 1. p:nä, ja kuningas oli henkivartijoineen Westmanland-nimisessä laivassa; minäkin sain armon olla samassa laivassa. Se oli vaikea retki, myrsky ja aallot olivat hirmuiset, niin että kuningaskin, vaikka puri hampaitaan yhteen, joutui meritautiin ja oli pakotettu menemään Sofia-jahdilla Pärnun kaupunkiin, jonne muutamat laivat häntä seurasivat. Mutta muut laivat, risteiltyään kovassa ilmassa Helsingin ulkopuolella, pääsivät hädin tuskin Tallinnan satamaan. Siellä saimme tietää, että venäläinen suurella sotavoimalla piiritti Narvaa, mutta Hemming Horn puolusti itseään viimeiseen saakka urhoollisen ritarin tavoin. Syksy kului kulumistaan, eikä Kaarle-kuningaskaan hidastellut. Koottiin siis kaikki käytettävinä olevat joukot kaupunkiin, jonka nimi oli Rakvere, ja sinne vietiin suomalaisetkin joukot meren poikki Turusta ja Helsingistä. Kuningas tarkasti väkensä marraskuun 6. p:nä, ja koko armeijan huomattiin, hevosväki, jalkaväki ja tykkiväki yhteenluettuina, olevan 13,000 miestä. Sinä päivänä saimme ylimääräisen kestityksen.
Kun nyt 5,000 miestä jätettiin Vironmaata puolustamaan, ei ollut meitä enemmän kuin 8,000 ja ehkä vielä 300 siihen lisäksi, jotka lähdimme moskovalaista vastaan. Oli sentähden useita, jotka sanoivat kuninkaalle: älkää hullutelko (en kyllä tiedä, puhuivatko niin sopimattomasti, mutta muuta he eivät ajatelleet), ja erittäinkin koetti herra Guiscard saada kuninkaan luopumaan aikeesta. Hänen majesteettinsa pysyi kuitenkin päätöksessään eikä antanut itseään häiritä; vastasi vain: "vaikka olisivat kahta vertaa lukuisammat, niin olen pelastava Narvan, sillä Jumala on meidän kanssamme, ja meidän on oikea asiamme."
Marraskuun 13 p:nä aloimme marssia Narvaa kohti; huonompia teitä en ole koskaan nähnyt; me samosimme ilman kuormastoa sateessa ja usvassa, ja vihollinen oli hävittänyt koko maan ihan autioksi ympäriltämme. Sisareni varmaankin käy sääliksi uskollista hevostani Bogatiria, joka, niinkuin sisareni hyvin muistaa, on syntynyt Mainiemessä puolalaisesta rodusta; se ei viiteen päivään saanut kauroja kahta mittaa enempää ja vähän kuloutunutta ruohoa; suomalaisen ratsupalvelijani Tanelin rinnasta se pusersi monta syvää sydämen huokausta. Mutta 17. p:nä valtasimme haltuumme erään venäläisen joukkokunnan, jonka Scheremetjeff oli lähettänyt hankkimaan rehua, ja silloin otettiin niin monta kimppua heiniä, että Bogatir sai syödä mahansa täyteen.
Vielä parempi onni oli meillä, kun Scheremetjeff luopui Pyhäjoen salosta ja heti sen jälkeen Siltamäestäkin, jossa kaikki odottivat ankaraa ottelua syntyväksi, ja niin tulimme 19. p:nä aamulla Laggenan metsään, puolentoista penikulman päähän täältä, mutta me olimme tuiki väsyneitä ja viluisia; erittäinkin jalkaväki laahasi kivääreitään väsyksissään, ja hevosilla oli korvat riipuksissa aivan kuin kyytikoneilla. Jonka tähden sinä päivänä olimme pakotetut levähtämään miltei vihollisen näkyvissä; upseerit saivat viiniä ja sotamiehet olutta lämpimikseen, sillä ilma oli jotensakin kylmä, ja useimmat nukkuivat paljaan taivaan alla. En voi sanoa r. sisarelleni, kuinka kummallisin tuntein sen yön kulutimme; me tiesimme, että taistelu oli välttämätön ja että meidän köyhäin, väsyneiden ja värisevien sotilaiden oli käytävä 80,000 täysin varustetussa leirissä olevaa vihollista vastaan. Mutta me luotimme Jumalaan ja nuoreen kuninkaaseemme, joka kävi kanssamme kaikkiin vaivoihin osalliseksi ja jolla oli teltassaan miekka vieressään ja Raamattu päänpohjissa; ja kuninkaan palvelija Stenbock on kertonut minulle, että hänen majesteettinsa sinä yönä levitti oman viittansa hänen päällensä, kun oli niin kylmä.
Nyt, sisar kultani, minä kehno kirjoittaja en osaa sitä päivää tarpeeksi kuvata, joka oli 20. päivä lokakuuta, eikä kukaan sitä pian unohtane. Sitä en tahdo jättää mainitsematta, että vihollisen valleilla varustettu leiri, jossa oli 145 kanuunaa, ulottui pitkän puolikuun muotoisena kolmelle puolelle kaupunkia, niin että tämän kuun molemmat kärjet olivat Narvanjoen rantaa vasten, ja kaupungin takana oli joki neljännellä sivulla. Tsaari ei ollut siellä, hän oli samana aamuna matkustanut pois ja jättänyt päällikkyyden de Croin herttualle.
Klo 10 aikaan ammuttiin kahdenkertainen ruotsalainen tunnuslaukaus, ja me odotimme turhaan vihollista liikkeelle lähteväksi. Kuningas ratsasteli sinne tänne auringonpaisteessa, huolellisesti tarkastaen väkensä asemia; pysähtyessään henkivartijain luo havaitsi hänen majesteettinsa minut, halvan palvelijansa, ja nyökäytti minulle päätään sanoen: "Kustaa, nyt ajamme karhun pesästään", mikä tapahtuikin niinkuin kuningas oli sanonut.
Kun sitten kello oli 2 iltapäivällä näimme kaksi merkkirakettia kohoavan meidän väkemme kohdalta metsän yli, ja heti nähtiin vielä kaksi nousevan kaupungista vastaukseksi. "Jumala kanssamme!" oli tunnussanana, ja niin hyökkäsimme reippaasti eteenpäin, ja samalla alkoivat vihollisen tykit paukkua niin, että maa tärisi. Siihen asti meillä oli ollut kirkas ilma, mutta nyt meni taivas pilveen ja musteni, ja pohjoisesta alkoi metsän yli kovasti tuulla, ja samalla alkoi sataa lunta, ja tuuli tuprutti lunta venäläisten leirin yli, että vihollinen kerrassaan soaistui eikä voinut tähdätä eikä nähdä liikkeitämme.
Meidän 37 tykkiämme aloittivat niin ikään heti kohta iloisen soittonsa lymipyryssä. Kenraali Wellingkin komentama oikea sivusta hyökkäsi eteenpäin kilvan myrskyn kanssa. Ensimmäisenä pääsi perille luutnantti Rehnsköld 50:n krenatöörinsä kanssa; näitä seurasi kaarti, kaartia taas vestmanlantilaiset, helsinglantilaiset ja turkulaiset Tiesenhausenin johtamina. Sitten tuli ratsuväki Wachtmeisterin johdolla: ensiksi henkivartijarakuunat Hamiltonin, sitten uusmaalaiset Klingsporren komentamina; sitten Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaiset rakuunat ja hänen veljensä Hannu Henrikki Rehbinderin karjalainen ratsuväki, ja se oli tavattoman pikainen voitto, sillä venäläisten ratsuväki heitettiin nurin niskoin, ajettiin täyttä laukkaa virtaa kohti, ja heitä ratsasti sen yli niin monta kuin taisi, mutta sillä paikalla oli koski ja useita hukkui. Mutta venäläisten jalkaväki ei päässytkään yli ja kun samassa tuli pimeä, niin ei sinä päivänä enää voinut sillä sivustalla toimittaa mitään.
Kovempi oli ottelu vasemmalla sivustallamme, jonka vastassa oli vahvimmat vallitukset ja jota kenraalit Majdel ja Maunu Stenbock johtivat. Majdelin pojat ryntäsivät kohti syrjemmitse oikean käden puolelta: ensiksi krenatöörit Klysendorfin, Gründelin ja Roosin komentamina; sitten pataljoona suomalaisia Mellinin johtamana ja toinen Loden, ja pataljoona Hämeenlinnan rykmenttiä majuri Bergin johdolla, joka kaatui pataljoonansa etupäässä; sitten tuli vermlantilaisia Fockin, vielä samaa jalkaväkeä Feilitzin ja sitten taas suomalaisia[8] Sassen johdolla. Samaan aikaan tekivät taalalaiset Stenbockin ja Turun läänin jalkaväki Hastferin johdolla ryntäyksensä; näiden takana oli kuningas Rehnsköldin ja henkivartijain kanssa; ei mikään voinut häntä pidättää, vaan hän hyökkäsi mukanaan B. Rehbinderin johtama osa henkivartijarakuunoita, Lievenin johtama aatelislippu ja osa Turun läänin ratsuväkeä Vepsäkylää kohti, jota molemmat rivit voivat ampua. Saanen sanoa r. sisarelleni, koska olin muassa, ettei se ollut leikintekoa, vaan me ryntäsimme ankaran tulen läpi leirin sisävarustuksiin saakka raivaten tiemme piikeillä ja miekoilla. Hetken kuluttua olimme heittäneet kaikki nurin niskoin, ja vihollinen, joka tässä häiriössä ja lumipyryssä oli niin perin hämmentynyt, ettei yksikään rykmentti voinut käskyä totella eikä taistella, syöksähti täyttä vauhtia alas siltaa kohti ja tunki niin hirveästi edelleen, että silta murtui ja tuhansia hukkui surkeasti virtaan.
Mutta vaikein työ oli meillä vielä tekemättä. Kun moskovalainen näki virran olevan edessään ja tappion takanaan, pysähtyi hän ja puolustihe hurjalla rohkeudella kuormastonsa takana. Heitä oli vielä neljä yhtä vastaan; heidän ei sopinut peräytyä eivätkä he kuollakaan tahtoneet. Kuningas lähetti oikean sivustan vasemmalle avuksi, mutta syyspimeä saavutti meidät, ja nyt alkoi ankara ammunta kaartin ja taalalaisten kesken, jotka eivät pimeässä tunteneet toisiaan. Sattui toki niin onnellisesti, että venäläiset epäilivät saksalaisten päällikköjensä uskollisuutta ja huusivat kavallusta tehtävän, niin että Croi ja muut herrat, henkeään varjellakseen, olivat pakotetut antautumaan. Sen kepposen perästä antautuivat viholliset laumoittain, toiset yöllä, toiset seuraavana päivänä, ja heitä kohdeltiin oikein ystävällisesti, niin että nuo nälkiintyneet raukat saivat ruokaa ja haavoitetut tilaisuutta myöten hoitoakin. Mutta kun heitä oli niin paljon, emme voineet heitä pitää luonamme, vaan täytyi heidän antaa aseensa pois ja astua kuninkaan ohi paljain päin, keppi kädessä; sitten saivat he mennä kotiinsa jälleen. Tällä tavoin laskimme enemmän kuin 20,000 miestä menemään: mutta Croin ja muut päälliköt pidimme vankina, heille kaikkea kunniaa osoittaen. Croi lienee saanut kuninkaalta 1,000 tukaattia, kun hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.
Sisareni saanee kyllä muilta kuulla paremman kuvauksen tästä voitonpäivästä; sen vain tahdon sanoa, että sinä päivänä kaatui tahi hukkui vihollisia 18,000 miestä; meikäläisiä oli kuolleita ja haavoitettuja noin 2,000. Ja me valloitimme koko leirin ja vapautimme kaupungin, johon vaskirumpujen päristessä ja kellojen soidessa marssimme kolmantena päivänä.
Vaikka jokainen meistä tappeli niinkuin ei olisi arvioinut henkeään lahonneita mäkivöitä paremmaksi, niin ei kuninkaalla kuitenkaan vertaansa ollut. Missä kahakka oli kovin, siellä hänen majesteettinsa oli aina saapuvilla; sai myös luodin kaulahuiviinsa ja menetti suohon miekkansa ja toisen saappaansa, sieltä vedimme hänet hädin tuskin ylös, ja näin hän sai sukkajalassa suuren voiton. Jos sisareni tahtoo kuulla jotakin suomalaisista, niin sanon totuuden nimessä, että koko ratsuväki, paitsi henkivartijoita, oli pelkkiä suomalaisia, ja siihen vielä kolmas osa jalkaväkeä, niin että ainakin puolet armeijasta Narvan luona oli suomalaisia; he ovat, samoin kuin ruotsalaiset, rehellisesti maksaneet sen päivän kunnian punaisimmalla sydänverellään.
Mitä minuun halpaan palvelijaan tulee, en tahdo r. sisartani kauemmin väsyttää, sen vain sanonen, että hakkasin hakkaamistani muiden kanssa, ja Bogatir sai naarmun kaulaansa. Ottaessani osaa viimeiseen kahakkaan rannalla tunsin vähän pistävän olkaani, mutta en heti huomannut sitä luodiksi, ennenkuin ratsastin kappaleen matkaa ja huomaamattani pyörryin verenvuodosta. Maattuani siinä kolme tai neljä tuntia verisessä lumessa monien kuolleiden keskellä, olivat minut korjanneet ja vieneet välskärin luo, mutta tällä ei ollut aikaa ruveta hoitamaan minua ennenkuin toisen päivän illalla. Irvistellä täytyi, mutta eipä kannata siitä nyt puhua, sillä ilo teki minut terveeksi jälleen.
Sillä ei koskaan saata sisareni kuvitella, millä sydämen halulla ja innolla suuren Kaarle-kuninkaan johdolla taistellaan ja voitetaan. Ei kukaan huoli haavoista, ei kuolemasta, vaan ainoastaan siitä suuresta kunniasta, että saa vuodattaa verensä niin suuren sankarin rinnalla; sisareni ei usko minua, kun sanon, että halpa sotamieskin katsoo itsensä osalliseksi kuninkaan suuruuteen ja on sillä hetkellä aatelismiestä parempi. Onneksi ei r. sisareni nyt saa nähdä kuningasta; r. sisareni rakastuisi häneen kokonansa, eikä kuningas sitä ymmärtäisi. Tervehdä rakkaasti armollista äiti rouvaa ja lähetä hänelle tämä kirje. Älä unohda muistikirjaa äläkä rakkaan sisareni vilpitöntä, uskollista veljeä K. A. B:iä.
J. K. Enhän tohtine Eeva-neidille lähettää terveisiä. Tämä koukeroinen kirje on maksanut minulle kahdeksan päivän työn. Hyvästi, sydänkäpyseni.
4. AURORA KÖNIGSMARK.
Eräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta upseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa Kaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan sen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.
Kreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti telttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa reininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja tyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän tuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin kanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.
— Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan Stenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille: Mais, monsieur le comte, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.
— Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti ymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka päivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli sivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme, aina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa kolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut puolalaiset ja saksilaiset yhteensä. Piru hänet vielä perii, sanoi kuningas eräänä päivänä — ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö, Lindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä kuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun alussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja meyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden piti tulla reellä ajaen jäljestämme. Jos meillä vain olisi ollut tekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta kuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina pitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun syysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.
Lindsköld nauroi. — Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä itse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, — sanoi hän. — Luet kai Raamattua niinkuin muutkin?
— Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi sinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.
— No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien tehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.
— Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me juoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä lailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata, Eräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä hökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja kaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli vähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa odottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen — huh, se oli kuin olisi talviavantoon hypännyt! Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa myöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö oli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään tallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi tulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me muut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti. Juuri kun olimme päässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla raajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s——nan puolalaiset kuin jehu kimpussamme — nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja hälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai puolialastomina — muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet vaatteensa kuivumaan — syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on täällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat ensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut. Oli niin pimeä, ettei nähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan huutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä tarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko ympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin olimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.
— Taikka te hänen käsistään. Ei vartijoita ensinkään — myönnä, että se oli poikamaisesti tehty.
— Hän pääsi käsistämme, ja se meitä pisteli. Me ajoimme häntä takaa Kovnoon päin ja ratsastimme vihollisen nähden Niemen-virran poikki, uittaen hevosia lautan rinnalla. Oginski pakeni, me jätimme vartijaväkeä Kovnoon. Sieltä ratsastimme metsäin ja erämaiden kautta armeijaamme.
— Ottakaa enemmän väkeä mukaanne, teidän majesteettinne, sillä maa vilisee vihollisia, — sanoi Hummerhjelm. — Enemmän väkeä, — sanoi kuningas, osoittaen meitä muutamia, jotka häntä seurasimme; — eikö eversti näe, että itse olen kymmenes. — Sillä meitä oli vain kymmenen. Siitä tuli vaivalloinen retki. Tuon tuostakin kuulimme laukauksia pensaikoista. Puolalaisia ja kuurilaisia parveili kuin sääskiä ympärillämme. Mutta kaikki luulivat meitä suuremman sotaväenosaston etujoukoksi eivätkä estäneet kulkuamme. Viisi vuorokautta ratsastimme yötä päivää, tappelimme ja näimme vilua ja nälkää. Kuudentena päivänä kuulimme ruotsalaisten sotahuudon ja tunsimme lampaanpaistin käryä. Takaanpa, Lindsköld, että söimme oinaan mieheen.
— Koko leiri oli levotonna. Kuninkaan luultiin hukkaan joutuneen, ja Arvid Horn lähetettiin henkivartijain kanssa hakemaan. Aiotko kirjoituttaa Triskin nimen sisaresi muistokirjaan?
— Luuletko sen kannattavan? Tiberup, Narva ja Väinäjoki ovat siellä jo ennestään, Triski oli vain mitätön juttu.
— Minä neuvon sinulle jotakin parempaa. Oletko koskaan nähnyt noita-akkaa?
— Noita-akkaako? Olenpa, muistelen nähneeni muutaman Turussa useita vuosia sitten. Ihmisillä ei juuri ollut muuta todistusta häntä vastaan kuin että hän oli ilkeän näköinen ja että hänellä oli punaiset, vettä valuvat silmät.
— Kustaa veikkoseni, kuinka lapsellinen olet. Eivät pahimmat noita-akat ole sen näköisiä. Ajattele pitkää, uljasta naisen vartaloa, niin kaunista kuin kevätaurinko on mustissa pilvissä, säihkyviä silmiä, uhkeita muotoja, vastustamatonta hempeyttä, pukua kuin kuningattaren, ryhtiä kuin keisarinnan… Sanalla sanoen, puhuimme vast'ikään hameeseen puetusta paholaisesta, koska herkkätuntoisten korvaisi kuullen ei saa puhua pirusta. Tahdotko hänet nähdä? Usko minua, se olisi voitto Ebba-sisaresi muistikirjaan, voitto sellainen joka paremmin ansaitsisi tulla Eeva Falkenbergin nähtäväksi kuin Tiberup, Narva ja Väinäjoki…
— Kuules mies, luulenpa sinun kurkistaneen liian syvälle pulloon.
Aivan oikein; ei tippaakaan enää.
— Se hyöty niistä on noista jumaluusopillisista tieteilemisistä sota-aikana. Poikaparkaa, aina hän ajattelee pirulla olevan lyhyet ja paksut sarvet ja hevosenkaviot tai pukinsorkat, miten milloinkin. Mutta me vapaa-ajattelijat, jotka olemme nähneet maailmaa, emme usko miestä niin tyhmäksi. Me tiedämme hyvin kyllä, että ukko välistä voi tekeytyä suloiseksikin, kun niin tahtoo — ukko, tai oikeammin akka, sillä noita-akastahan nyt puhummekin.
— Mistä noita-akasta?
— Kreivitär Königsmarkista.
— Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.
— Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen lähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän kaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu vallasnainen — huikaisevan kaunis!
— Niin — muistelenpa nähneeni.
— Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin, vannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään kreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen aiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet tänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle päästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri Eerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset hiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren pauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle tehtävänä. Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut kulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos sinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi sydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten, niin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas sisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora Königsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.
— Loruja!
— Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi, ja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa olevamme siellä!
Näin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua, ja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän tarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa pitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia ystäviään. Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä; milloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa; milloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä kukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli unohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin Kungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä, jotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet katoamattoman rakkauden Suomeen. Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren sotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja rohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt Kaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle, voimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi; mutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita rakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli huomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.
Eikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin kreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki muistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin tavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua talvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli, sitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko Eurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja ihanuuden ihmeeksi.
Levotonna lähti nuorukainen teltastaan. Kello oli jo 8 illalla; kirkas tähtitaivas valaisi lumista tienoota, jossa teltat seisoivat riveissä kuin tuiskun keräämät nietokset. Näkyi tulia linnasta, joka oli tuskin 300:n askelen päässä. Kustaa tiesi Stenbockin asuvan toisessa kylkirakennuksessa ja päärakennuksen olevan sotakanslian hallussa. Mutta hän arvasi myöskin, että eräs linnan pienempi sivurakennus oli tällä kertaa annettu kreivitär Königsmarkin asuttavaksi. Juuri tässä rakennuksessa kimalteli kynttilän valo niin ihmeellisen kirkkaasti.
Kukapa meistä ei liene jolloinkin kokenut sitä tunnetta, joka syntyy, kun talvisena iltana katselemme tuollaista valon tuiketta ja kun mielikuvituksemme yhdistää sen johonkin, joka sillä hetkellä erittäin kiinnittää mieltämme. Kustaa Bertelsköld katseli valoa, katsoi sitten muualle ja katseli taas valoa. Miltei huomaamattaan hän oli tullut linnan portille, jossa vahtimiehen huuto herätti hänet ajatuksista.
Hän häpesi miestä; olisi näyttänyt naurettavalta, jos hän olisi kääntynyt takaisin. Saatanhan käydä nuorta Stenbockia tapaamassa, hän sanoi itsekseen, kokien rauhoittaa omaatuntoaan. — Kungsör! — vastasi hän ja oli pian joutunut linnanpihalle.
Kustaa ei ollut ennen käynyt linnassa. Sen sisärakennukset olivat hänelle perin tuntemattomat. Kun hän ei tavannut ketään pihalla, lähti hän umpiarviolta nousemaan portaita, jotka pimeässä arveli oikeiksi. Portaat veivät pitkään, pimeään käytävään. — Tottapahan viimein tapaan jonkun, joka voi neuvoa minut Stenbockin huoneeseen, — ajatteli nuorukainen ja hamuili käsillään seiniä pitkin.
Samassa joku tarttui häntä käsivarteen. — Tekö siinä olette? — sanoi outo ääni.
Bertelsköld tapaili miekkansa kahvaa. Mutta kohta malttoi hän mielensä ja vastasi samaan tapaan: — Niin, minä tässä olen.
Taas hän oli keksinyt tekosyyn omaatuntoaan rauhoittaakseen. Kuinka olisin noin tyhmään kysymykseen voinut muulla tavalla vastata? ajatteli hän itsekseen.
— Seuratkaa minua! — sanoi tuntematon. — Voitte ottaa vyöstäni kiinni, niin pääsette haparoimasta pitkin seiniä. Teidän tähtenne minua on käsketty sammuttamaan yhdyt portaissa.
Vai minun tähteni! ajatteli Bertelsköld.
— Olettepa täsmällinen, — jatkoi saattaja puhettaan. Mutta kuinka saitte tietää tämän yön tunnussanan?
— Hm! — vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!
— Arvaan … vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua rehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään linnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos Stenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.
— Hm! — vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä näyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni tekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme mielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!
— Nyt olemme perillä, — sanoi opas heidän kuljettuaan useiden käytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. — Käykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.
Kustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä huoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut. Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.
Nyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen nuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja samalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari olisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä vaikuttavammin ja älykkäämmin.
Kustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä edessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö oli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui tuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku noita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli tiesi luetella niin lukemattomia.
Tämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja riutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut liiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun Minervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä huulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi elänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen heti juolahtanut:
Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo;
mutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei ollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin varjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden ihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti paikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa kaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon yllä lepääviin öisiin pilviin. Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota runoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen lähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että nykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa ja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken ihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa samoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat hänen ruusuhuulillaan. Hän ei myöskään nähnyt — kenties onnekseen — tuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja omituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa esiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen suu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia varten.
Kreivitär Aurora Königsmark osasi oivallisesti asettaa esiytymisensä, niin että tarkoitettu vaikutus näytti aivan luonnolliselta ja satunnaiselta. Hän istui nytkin tavallisessa asennossaan kirjoituspöytänsä ääressä, vähän huolettomasti eteenpäin nojaten ja kirjoittaen kirjettä kahden alabasterilampun ruusunpunertavassa valossa, jotka levittivät hienoa lemua pienoiseen, erinomaisella kauneuden aistilla koristettuun huoneeseen. Hänen pukunsa oli yksinkertainen niinkuin sen täytyi olla Kaarle XII:n leirissä, mutta samalla mitä tarkimmalla aistilla valikoitu. Paha vain, että Kaarle XII:n historioitsija, oppinut ja perinpohjainen Nordberg, kolmessa suuressa paksussa nidoksessaan on vain ohimennen ja muutamalla rivillä kertonut kauniin kreivittären käynnistä eikä sanallakaan koskettanut hänen pukuaan. Se vain on varmaa, että hänen ohimollaan oleva ainoa timantti ei heloittanut kirkkaammin kuin ne kaksi, jotka luonto oli luonut vähän alemma, ja että musta samettihame, joka oli aiottu tehostamaan kaulan valkoisuutta, ei ollut niitä mustia kiharoita pehmeämpi, joita laitellessaan kreivitär ei koskaan täydellisesti taipunut muodin orjuuden alaiseksi, vaan noudatti sitä ainoastaan sen verran kuin se hänelle sopi.
Bertelsköld astui muutamia askelia eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen. Ensi kerran elämässään häntä pelotti, sillä tämä oli ensi kerta, kun hän omasta mielestään ei ollut menetellyt avonaisesti ja ritarillisesti.
Vaikka välillä oli kaksi pimeätä huonetta, kuuli kreivitär kuitenkin raskaiden karoliinilais-saappaiden askelet, kohotti keveästi päätään ja virkkoi saksaksi: — Tekö se olette, rakas Törnflycht? Astukaa sisään, mon page!
— Luutnantti Törnflycht, kreivi Piperin lanko — kreivittären hovipalvelija! häneksikö minua luullaankin! ajatteli kreivi Bertelsköld, rohkaisi mielensä, astui vieläkin pari askelta eteenpäin ja tuli lamppujen valopiiriin. Samassa astui toisesta huoneesta kreivittären puolalainen hovimestari häntä vastaan, tarttui häntä kovasti käsivarteen ja sanoi samalla äänellä, joka juuri vähän ennen oli portaissa kuiskaten puhunut: — Ettehän olekaan oikea mies? Kuka olette ja kuinka olette rohjennut tunkeutua tänne?
Bertelsköld irroitti hiljaisesti kätensä ja kuiskasi, miehen kysymyksistä huolimatta:
— Kuka on tuo nainen?
Turha kysymys! Hän jo kyllä aavisti, kuka se oli.
Nuoren sotilaan sävyisyys vietteli hovimestarin harhaan ja hän kävi niin rohkeaksi, että tarttui Kustaata kaulukseen heittääkseen hänet ulos ovesta. — Te vintiö, te yöjuoksija, — sanoi hän, — uskallatteko tulla uhkaamaan armollista kreivitärtä? Te lurjus! Te miehistä mitättömin! Kyllä minä opetan…
Jos siinä olisi ollut saapuvilla ken muu hyvänsä kuin Aurora Königsmark, olisi nuori mies menettänyt malttinsa jo tämän puhuttelun ensi osaa kuullessaan. Mutta toinen osa oli jo kuitenkin liikaa. Vastaamatta kävi Bertelsköld hovimestarin rintaan, nosti hänet lattiasta ylös, riiputti häntä edessään suoralla kädellä, kantoi ovelle ja heitti hänet jotensakin kovakouraisesti pimeään käytävään. Mies parka ällistyi niin pahanpäiväisesti, ettei käytävän lattialle pudotessaan saanut sanaakaan suustaan.
Melusta häiriytynyt kaunis kreivitär unohti kokonansa äskeisen asentonsa, kavahti ylös ja soitti kamarineitsyttään sisään. Mutta jo ennenkuin neitsyt ennätti tulla, seisoi Kustaa huoneen ovella. Luonto ei ollut koskaan aikonut häntä hovimieheksi, mutta olihan hän elänyt kolme iloista vuotta hovissa, ja vaistomaisesti hän tunsi olevansa velvollinen antamaan tälle kauniille vallasnaiselle selityksen odottamattomasta tulostansa.
Hän mainitsi nimensä, sanoi erehtyneensä portaista ja pyysi, ettei hänen armonsa panisi pahaksi, että hän vastasi: minä! kun häneltä kysyttiin: tekö siinä olette?
Selitys otettiin armollisesti vastaan. Herttainen hymy, yksi noita hymyjä, jotka saattoivat puolen maailmaa haltioihinsa, väreili kreivitär Königsmarkin huulilla. Nuoren kreivin suora selitys, ehkäpä myös hänen kookas, voimakas, vaikkakaan ei vielä täysin kehittynyt sankarivartalonsa miellyttivät kreivitärtä. Kenties välähti siinä heti kohta jokin mietekin mieleen, sillä kreivitär oli tunnettu hyväksi keinoja keksimään. Maailma, elämä ja omat kirjavat onnenvaiheet olivat opettaneet hänelle sen taidon perinpohjin. Luultavasti oli hänen älykäs päänsä heti keksinyt tuuman, miten tämä ikävä erehdys oli hyödyksi käytettävä.
Kamarineitsyt, joka nyt tuli sisään toiselta, ja hovimestari toiselta puolen, saivat viittauksen poistua. Kustaa Bertelsköld oli nyt kahdenkesken sen naisen kanssa, joka niin monen miehen rauhan oli häirinnyt. Kreivitär osoitti hänelle istuinsijan aivan lähelle itseään, ja Bertelsköld istui — jotakuinkin hämillään ollen.
— Kiitän onneani tästä erehdyksestä, — sanoi kreivitär keveästi ja luontevasti. — Tiedättekö, kreiviseni, että minulla on kunnia lukea itseni sukulaiseksi perheenne kanssa? Äitinne on Sparre; toivon hänen voivan hyvin. Onpa olemassa kaksinkertainenkin sukulaisuus meidän ja Sparrein välillä, sekä isäni että lankoni Lewenhauptin kautta. Siis, jos suvaitsette — mon cousin…
Kreivi Kustaa punastui ja vastasi vain kumartamalla.
— Oli minulla myöskin onni tulla tutuksi isänne kanssa Hampurissa, — jatkoi kreivitär. — Sallikaa minun naisena sanoa teille, että olen nähnyt harvoja miehiä semmoisia kuin hän, sans peur et sans reproche. Mon cousin, minä toivon teistä kerran tulevan isänne kaltaisen.
Kreivittären äänessä oli hänen näitä sanoja sanoessaan jotakin sisarellista, miltei äidillistäkin, ja hän jatkoi:
Toivotan teille onnea siihen sankarikouluun, johon olette päässyt niin suurta mainetta saavuttaen taistelemaan. Kuningastanne ihailen vilpittömästi. Uskokaa minua, mon cousin, ei löydy lujempaa sidettä yleväin luonteiden välillä kuin kunnia on; kova onni voi saattaa heidät seisomaan vihollisina toisiaan vastaan, ja yhtä hyvin he voivat ihastua urhouden voitoista. Kuninkaanne on uusi Aleksanteri. Onnitelkaa minua, mon cousin, etten enää ole siinä iässä, jossa haaveksitaan; sillä tiedättekö — ainoastaan yhden kerran olen nähnyt hänet, ja kuitenkin olen muististani maalannut hänen kuvansa.
Näin sanottuaan otti kreivitär esille soikean palasen elefantinluuta, johon oli maalattu Kaarle XII:n vielä valmistumaton kuva — jotensakin hänen näköisensä, vaikka tosin paljon kaunisteltu.
— Mitä pidätte kuvasta? — kysyi kreivitär tekeytyen ylhäisen välinpitämättömäksi.
— Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa: silloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren näköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.
— Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi — paljon tummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on pilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani, mon cousin. Mutta kun hän viikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei olisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä on kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa — se ei ole oikein, se ei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on…
Törkimys — oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän malttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän kiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään paistoi taas hellä päivä. — Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me muut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! — puhkesi hän sanomaan, kätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. — Olen ollut niin rohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen? Johan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan kärsivällinen. Leirinne, mon cousin, on oikein ikävä paikka; eihän täällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä, mieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.
Näin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja luki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät toinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen urhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen rehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen metsästysretkiään j.n.e.
"Näin vietiin hänet maineen temppelihin, ja kaikki jumalat hänt' ylistivät; vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!"
Olisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä karvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja hienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut näistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä jokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen loukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan — enempää hän ei nähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita hänen kokemattomille silmilleen.
Nuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin saamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden silmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi pohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.
Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan ylistelevän — ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella sanansa kauniisti ja sukkelasti — näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.
Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan. — Ei, serkkuseni, en voi ottaa omalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät ikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme sikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada yksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne. Teillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä, kreiviseni…?
— Teidän armonne…
— Teillä on sisar; ajatelkaa, että olisin sisarenne. Teillä on äiti; ajatelkaa, että olisin äitinne. Te olette todellinen aatelismies, sentähden saatan vilpittömästi puhua kanssanne ja kiertelemättä sanoa teille, että pyydän apuanne eräässä asiassa.
— Jos se vain on minun voimissani…
— Tuon sanotte äänellä semmoisella kuin pelkäisitte minun aikovan pyytää teitä isänmaatanne pettämään. Fi donc, mon cousin! Oletteko koskaan kuullut jonkun Königsmarkin tahranneen kilpeään petoksella? Luulen, etteivät sukuni vaiheet ole teille tuntemattomat. Valittuamme Ruotsin isänmaaksemme me palvelimme sitä rehellisesti. Meillä oli se onni, että teimme valtakunnalle melkoisia palveluksia. Meillä oli ääretön omaisuus; me luotimme kuningasten sanoihin ja kunniaan. Kaarle XI otti meiltä kumminkin kaikki, mitä voi ottaa, ja loukattuina, perin pettyneinä ja köyhtyneinä me jätimme tuon kiittämättömän maan, joka oli käyttänyt hyödykseen palvelustamme ja nyt käytti hyödykseen ryöstettyä rikkauttamme.
Kreivitär piirteli ajatuksissaan viuhkansa varrella kirkkaaksi kiillotettua pöytälautaa ja jatkoi: — Te ymmärrätte, että tällaiset tapahtumat olivat omiansa kylmentämään tunteitamme pfaltzilaista kuningassukua kohtaan. Veljeni kaatuivat parhaassa miehuutensa iässä. Sisareni ja minä olimme kaksi turvatonta naista. Oikeutta, jonka Kaarle XI oli meiltä kieltänyt, odotimme hänen pojaltaan. Kaarle XII ei laske minua edes puheilleenkaan. Kolmen viikon kuluessa olen turhaan sitä pyytänyt. Kreivi Piperinkin puoltosanat ja rukoukset ovat tyhjiin rauenneet. Olen alentunut rukoilemaan, vaikka minulla olisi oikeus vaatia. Te, kreiviseni, olette ylpeä arvostanne; te käsitätte siis, mitä on nöyrtyminen kuninkaan uskotun edessä… Kaarle ei tahdo minua nähdäkään. — Ah, hän ei tunne Königsmarkeja. Hänen täytyy nähdä minut, hänen täytyy kuulla minua, tahtokoon tai ei. Ja siinä, kreivi Bertelsköld, pitää teidän olla minulle apuna.
— Minunko, armas kreivitär?
— Taas tuo samainen katsanto, mon aimable cousin, aivan niinkuin pyytäisin teitä rikokseen! Mitä siis minusta luulette? Kenties on teille sanottu, että kuningas August on lähettänyt minut tänne välittämään rauhaa. Ja jos niin olisikin, jonka saatatte uskoa tai olla uskomatta, aivan niinkuin teitä haluttaa, niin olisiko tuo liian jumalatonta, että koettaisin sovittaa kahta ylevämielistä ruhtinasta, jotka toisiinsa yhdistyneinä voisivat kääntyä kummankin vaarallisinta kilpailijaa, Venäjää vastaan. Saksinmaa on toinen isänmaani, sen nimessä silloin puhuisin ensimmäiselle isänmaalleni. Mutta olkoot valtiolliset asiat sinään, sukuni oikeutetut vaatimukset Ruotsin kruunulta riittävät yllin kyllin selittämään syyn siihen, miksi minä onneton, maailman herjaama nainen, olen tullut käymään ruotsalaisten leirissä. Onko rikos, että autatte minua siinä? Ovatko ritaritavat nykyjään Ruotsissa semmoiset, että kielletään vainotulta mahdollisuuskin saada oikeutensa takaisin? Ei, kreiviseni, bon gré, mal gré, kuninkaan täytyy kuulla minua, vaikkapa heittäytyisin hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Tahdotteko auttaa minua siinä?
— En ymmärrä tarkoitustanne.
Kreivitär tarttui nuorukaista käteen ja katseli häntä silmin, joiden ilme oli olevinaan äidillinen tai sisarellinen, mutta jotka kuitenkin, kenties vastoin hänen omaa tahtoaan, olisivat voineet yhdeksäntoistavuotiaan sydämen poroksi polttaa. — Joka päivä, — sanoi hän, — oleskelee kuningas hetkisen päivällisen jälkeen yksinään teltassaan. Muutamat sanovat hänen silloin kirjoittavan sisarelleen, Holsteinin herttuattarelle — hän tarvitsee viikon päivät yhtä kirjettä kirjoittaakseen. Toiset sanovat hänen silloin hartauttaan harjoittavan. Oli miten oli … te laitatte niin, että pääsen kuninkaan telttaan siihen aikaan…
Nuori sotilas ei virkkanut mitään.
— Ymmärrän teidät. Se voisi herättää huomiota. Olkaa huoleti! Minä tulen upseerinkauhtanaan kääriytyneenä. Se tapahtuu hämärissä. Ei kukaan tunne minua.
Bertelsköld pysyi yhä äänettömänä. Kreivittären silmät paloivat yhä tulisemmin.
— Luulette kenties kuninkaan vihastuvan. Se on kyllä mahdollista. Mutta minä en pelkää häntä. Tunnen ruhtinasten luonteen. Osaan voittaa heidät. Kaarle-kuningas on kenties ensin närkästyvä, mutta hän on eroava minusta leppyneenä.
Bertelsköld oli vieläkin vaiti. Puna hänen poskillaan kävi yhä heleämmäksi. Kreivitär huomasi sen. Hän ponnisti äärettömän lumousvoimansa viimeisilleen.
— Bertelsköld … panen teihin viimeisen toivoni. Kaikki muut keinot ovat kuninkaan taipumattomuuden tähden olleet turhat. Ilman teitä on kaikki hukassa. Teidän kädessänne on sukuni onni. Ja vielä enemmän — teidän kädessänne on kahden valtakunnan onni tai onnettomuus ja maailman rauha. Ja te yhä vielä epäilette! Jalo kreivi, vaaditteko vielä suurempaa palkintoa — vieläkin suurempaa! Haluatteko jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa, niin sanokaa, ja kiitollinen Aurora Königsmark on valmis palkitsemaan ritarillisen palveluksenne kunnioituksellaan, ihailullaan, ikuisella ystävyydellään…
Oi velho, velho, sinä enkelin haamussa esiintyvä pimeyden ruhtinatar, sinä, joka silmäisi loisteella olet puolen Eurooppaa lumonnut — sinä, jonka edessä ruhtinaat ovat polvistuneet, jolle ihailijasi joukoittain ovat sytyttäneet suitsutus-uhrejaan aivan kuin epäjumalalleen — sinä ihana, älykäs, vastustamaton haltiatar — sinä lupaat huikaisemallesi nuorukaiselle palkinnon, jota hän rohkeimmissakaan unelmissaan ei ole rohjennut toivoa — sinä lumoat hänet suloisimpien sanaisi soinnulla — ja nyt seisoo hän huumauksissaan jyrkänteen reunalla, eikä yksikään pelastava ääni kuiskaa hänelle: varo, varo, synnin kaunein tenhotar kietoo sinua ruusuilla, mutta niiden sisällä on teräviä piikkejä.
Mutta — tämä ääni kuiskasi kuiskattavansa; halpa, vähäarvoinen muisto — voittojen kirja, jota sisar talletti kotona Tukholmassa. Muuta ei tarvittu. Kustaa Bertelsköld pyyhkäisi kädellään hehkuvaa otsaansa, ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, ettei tämä ollut vain pelkkää ilveilevää unta. Sitten rohkaisi hän mielensä, veti kätensä pois kreivittären kädestä ja vastasi kovasti, ankarasti — karkoittaakseen itsestään kaiken epäilyksen:
— Kreivitär — te sanoitte vast'ikään, ettei kukaan Königsmark ole vielä tahrannut kilpeään petoksella. Ettehän siis todella tahtone ketään Bertelsköldiäkään petokseen kehoittaa. Se, mitä pyydätte, on petosta — mutta herraani ja kuningastani en ikinä petä. Ette voi minulle mitään palkintoa antaa, joka olisi kunniani arvoinen. Hyvästi! Ette saata minua väärin ymmärtää. Olette naisena kysynyt minulta; minä olen vastannut teille sotilaana, ja jokainen leirimme sotilas on vastaava teille samoin kuin minä.
Näin sanottuaan riensi Kustaa Bertelsköld pois, nopeasti, äkisti, uskaltamatta enää edes nostaa silmiään tuota vaarallista tulta kohden, joka uhkasi sytyttää tuleen koko hänen olentonsa.
Telttaansa palattuaan hän koetti rukoilla. Hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä, että oli kiusauksesta päässyt. Mutta turhaan. Hänen päätänsä huimasi yhä vieläkin. Kaikki hänen verensä olivat kuohuksissa. Hän heittäysi kovalle vuoteelleen; unta ei tullutkaan! Hän syöksähti ulos kylmään talviyöhön viileyttä saamatta. Tulinen koski kuohui hänen suonissaan. Ehtimiseen hän näki silmäinsä edessä tuon lumoavan haamun tuolla loistavassa huoneessa. Vihdoin viimein hän sytytti kynttilän ja istui kirjoittamaan. Hän kirjoitti armaalle, rakastetulle sisarelleen; hän johdatti mieleensä erään toisen olennon, jonka armaat kasvot jo kauan sitten olivat hänen mieleensä painuneet. Ja katso, se onnistui. Tulinen koski kohisi heikommin, se jäähtyi, sammui ja muuttui hyvän omantunnon selittämättömäksi, onnelliseksi rauhaksi. Kustaa Bertelsköld uskalsi vielä kirjeensä lopussa pyytää Ebbaa kirjoittamaan nimen Würgen voittojen kirjaan. Enempää hän ei rohjennut siitä ilmoittaa.
Mutta nuorukaisen linnasta rientäessä iskivät kreivittären silmät synkkiä salamoita, ja pala palalta hän mursi loistavan viuhkan pirstaleiksi sormiensa välissä. Sitten hän helisti kelloa. — Czernicki, huomenna saat virastasi eron. Kuinka uskalsit lähettää minulle mokoman tomppelin! Kuinka uskalsit nöyryyttää minua mokoman marmorikuvan edessä. Lähetä tänne Törnflycht! Ei, anna olla, en tahdo nähdä häntä. En tahdo nähdä ketään tuosta iljettävästä leiristä!
Hovimestari meni. Kaunis kreivitär ratkesi itkemään. Oi, hänkin oli nainen, hänelläkin oli sydän, tämä sydän oli kerran ollut jalo ja ihana niinkuin hänen ulkomuotonsakin, eikä synti ja maailma olleet voineet hävittää kaikkia sen alkuperäisen ylevyyden jälkiä. Kokonaisen aikakauden kevytmielisyys, ja kaikki viettelyksen hienoimmat paulat olivat liittäytyneet hänen häviötään valmistamaan. Kuinka monella kuolevaisella on ollut voimaa kantaa hänen voittojaan ja hänen kohtaloaan välttää! Joka sen voi tehdä, heittäköön ensimmäisen kiven, tätä ihailtua, kadehdittua ja kuitenkin sydämensä pohjassa muserrettua naista, Maria Aurora Königsmarkia kohtaan, tätä erään kuninkaan lemmittyä ja erään sankarin äitiä!
Hänen käynnistään ruotsalaisten leirissä sopii vielä mainita, että hän pani rohkean päätöksensä toimeen ja ettei hän siinä ensinkään onnistunut. Eräänä päivänä onnistui hänen kohdata kuningas eräällä ahtaalla tiellä, jossa kuningas ei voinut päästä hänestä ohi. Heti astui hän alas vaunuistaan. Mutta kuningas kohautti hattuaan, ei enemmän eikä vähemmän kuin hän nosti sitä halvimmallekin, pyöräytti heti sen jälkeen hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä sanaakaan virkkamatta. Tämä oli kreivittären viimeinen yritys. Mielikarvauden kyyneliä itkien hän lähti ruotsalaisten leiristä, vieden muassaan varmuuden siitä, että hän oli ainoa kuolevainen, jota Kaarle XII oli pelännyt.
Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo; kakskymmenvuotiasta ei sentään kiehdo tuo.