5. REX REGI REBELLIS.
Yhä kesti myrskyisiä aikoja, ja yhä eteenpäin kulki Kaarle-kuningas. Voittojen kirjaan, jota nuori Ebba Bertelsköld talletti Tukholmassa, ilmaantui alinomaa uusia nimiä uusille sivuille. Tulo Varsovaan, voitto Klissowin luona 19 p:nä heinäkuuta 1702 ja Krakovan valloitus olivat sen vuoden suurimmat ja mainioimmat teot.
Samaan aikaan oli juonia ja salavehkeitä käymässä Puolan kruunusta, jonka anastaminen nyt oli tullut verisen sodan määräksi. Vastoinkäymiset alkoivat pelkurin varkaan tavoin pimeässä hiipiä voittajan kantapäillä. Jesnan luona, jossa Wiecnowiecki tuhosi urhoollisen Hummerhjelmin ratsumiehet, joutuivat ruotsalaiset ensi kerran tappiolle. Patkull hajoitti Schlippenbachin joukon Erastferin luona. Krakovan luona, jossa Maunu Stenbock milloin kiskoi pakkoveroja kirkoilta ja porvareilta, milloin antoi jaloimpain viinien virrata loistoisissa aterioissaan, kuningas taittoi jalkansa. Mutta vähät Kaarle-kuningas moisista välitti.
Ei mikään kynä voi kuvailla, mitä vaivoja hänen sotaväkensä, tuo vähäinen, katkerain vihollisten ympäröimä joukko sai kestää marssiessaan nälkää nähden ja hellettä ja vilua kärsien. Usein he voittivat juuri sentähden, että henkensä edestä tappelivat. Maine kävi heidän edellään kuin tuulispää: pelästys lamautti vihollisen käsivarren, puolalaisen kirkkaan haarniskan alla alkoi sydän tykyttää; saksilaisen kirjaillun takin alla piili pelko, kun hän kaukaa näki ruotsalaisten sotalipun metsänrinnassa liehuvan. Krakovan rautaportin takana seisoi vanha Wielopolski, lujasti päättäen puolustaa linnaa ja kaupunkia. Kaarle-kuningas meni Stenbockin ja muutamain miesten kanssa Veikselin yli. "Avatkaa portti!" huusi kuningas ranskaksi — portit avattiin. Puolan toinen pääkaupunki joutui vihollisen valtaan.
Mutta näissä taisteluissa ja voitoissa koveni kuninkaan sydän, niinkuin rauta tihenee alinomaisesta takomisesta. Kaikki hänen kuninkaalliset ja inhimilliset hyveensä ikäänkuin jäykistyivät omasta ylenmääräisyydestään ja kävivät vähitellen tulevan häviön varmoiksi enteiksi. Hänelle tarjottiin rauhaa: ei koskaan ole voittaja suuremmalla sokeudella hävittänyt voittojensa hedelmiä. Ruotsi oli saava Kuurinmaan, kuningas August oli luopuva Saksinmaan vaaliruhtinaan arvosta, maksava 6 miljoonaa riksiä sotakulunkeja ja yhdessä Puolan tasavallan kanssa käyvä liittoon Ruotsin kanssa Venäjää vastaan. Kaarle ei suostunut näihin ehtoihin, hän tahtoi välttämättömästi temmata Puolan kruunun valapattoisen Augustin päästä, "vaikka hänen sitä varten tulisi viipyä viisikymmentä vuotta Puolan maassa." Nämä sanat merkitsivät paljon. Ne sisälsivät Puolan häviön, Ruotsin tappion ja Suomen menettämisen. Jos Ruotsin sankari silloin olisi kääntänyt miekkansa itää kohti, josta jäävyöry raskaasti, verkalleen, mutta järkähtämättä vieri Volgan lähteiltä länsimaille päin, silloin olisivat monet kohdat toisin kuin nyt; mutta — Kaarle XII kenties ei silloin olisi ollutkaan se mies, josta runoilija sanoo, että:
"Ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi."
Koko kesän ja syksyn v. 1703 seisoi ruotsalaisten armeija hajallisessa asennossa Thornin vahvan linnoituksen edustalla. Linnassa oli 7,000 saksilaista, kuningas Augustin armeijan parhaita miehiä, joita urhoollinen Kanitz komensi, ja he olivat yhdessä porvariston kanssa vannoneet puolustavansa paikkaa viimeiseen asti. Täällä kaatui nyt aivan kuninkaan viereen kanuunan kuulan satuttamana harmaantunut sankari Bernhard von Lieven — ja hänen kuolemansa oli tuntuvin tappio Kaarlelle sen jälkeen, kun Holsteinin herttua kaatui falkkonetin kuulan lävistämänä Klissowin luona. Vasta syyskuussa, kun olivat saaneet järeätä tykistöä ja lisäväkeä, voivat ruotsalaiset ruveta ampumaan linnaa, jota tähän asti olivat koettaneet nälkään näännyttää. Koko ruotsalaisten leiri oli joka sivulta avonainen eikä sillä ollut muita varustuksia kuin puolustajainsa miehuus. Tämä oli jo hurjuuden rajalla olevaa rohkeutta — uhmailevinta vaaralla leikkimistä, mihin mikään sotapäällikkö on uskaltanut antautua; sillä kaikkialla parveili puolalaisten kevytaseisia ratsujoukkoja Brandtin johtamina leirin ympärillä. Ei edes multavallia ollut kuninkaan teltan eteen luotu; vihollisen kuulat lentelivät ehtimiseen sen yli ja sen ympärillä. Rintavarustukset, sanoi Kaarle-kuningas, ovat enemmän sydämen arkuuden kuin varovaisuuden merkkejä.
Eräänä iltana myöhään kuningas palasi taas tienoota tarkastelemasta, hiipi varpaillaan telttaansa, ettei herättäisi nukkuvaa palvelijaansa, heittäytyi kovalle vuoteelleen ja nukkui sikeään uneen. Varhain aamulla palvelija heräsi ankarasta iskusta, joka tärisytti teltan puitteita ja sen keveää vaatetta. Kuula oli sattunut teltan huippuun ja reväissyt siitä kappaleen: päivä paistoi reiästä sisään. Mutta kuningas nukkui.
Kuningas ja saksalaiset prinssit olivat eräänä päivänä juuri nousseet pöydästä, kun kuula mennä suhahti suoraan läpi teltan ja miltei hipaisi pöydällä olevia hopea-astioita. Kuningas naurahti.
Eräänä toisena päivänä seisoi kuningas vallihaudassa, itse kurottaen risukimppua sotamiehelle, työtä jouduttaakseen. Kuula vinkui ohitse ja riuhtaisi risukimpun hänen kädestään. Kaarle-kuningas otti uuden kimpun ja jatkoi työtään niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näillä vaaroilla oli lumouksensakin; tämmöinen persoonallinen sankaruus ei ollut vaikuttamatta. Halvinkin sotamies tottui pitämään henkeään yhtä vähässä arvossa kuin näki kuninkaankin sitä pitävän.
Eräänä aamuna lokakuun alussa oli eskadroona henkivartijarakuunoita asettautunut äärimmäisille varustuksille suojaamaan työmiehiä ja kenties parhaasta päästä vartioimaan niitä onnettomia puolalaisia talonpoikia, jotka pakotettiin keskellä luotituiskua luomaan valleja ja pattereita heidän maansa vahvimman linnan valloittamista varten. Kuningas itse oli tapansa mukaan ensimmäisenä vaarassa, vähän matkan päässä työpaikalta. Rakuunat alkoivat silloin haastella keskenään, kun ei heillä ollut muutakaan tekemistä.
— Bogatir on aika tavalla laihtunut viime aikoina, — sanoi eräs partaniekka ratsumestari Kustaa Bertelsköldille, joka oli seisauttanut hevosensa hänen kohdalleen. — Panenpa jalustimeni vetoon kulunutta hevosenkenkää vastaan, ettei se enää kestä ensi ryntäystä. Ampukaa sitä otsaan, se on parasta; Thornissa saamme kyllä parempia koneja.
— En ole niin hullu, — vastasi nuori luutnantti suuttuen. — Bogatir on suomalaista rotua, vaikka sen isä oli puolalainen, ja kaikki, mikä on suomalaista, on sitkeätä kuin synti; juuri kun luulet sen olevan mennyttä kalua, niin silloin se vasta tapansa näyttääkin. Ei, parempi on suomalainen sitkeys kuin tuo puolalainen vilkkaus, joka kuohahtaa kerran, laukkaa alussa ja sitten laahaa sääriään ennenkuin ratsastus on loppunutkaan. Milloin luulet, Lagercrantz, meidän pääsevän noiden muurien sisäpuolelle?
— Silloin kun Jumala ja kuningas sen tahtovat — kuului vastaus.
— Tuolla hän seisoo nyt taas äärimmäisellä patterilla. Se on kuningasta, se. Luodit rakeilevat kuin herneet hänen ympärillään. Ei Kaarle-kuninkaalla ole mitään hätää. Jumala on hänen kilpensä.
— Uskokoon kuka tahtoo. Minulla on oma uskoni!
— Ei tarvita muuta kuin usko Jumalaan ja hyvään omaantuntoon.
— Tietänethän, että — kuningas on kova!
— Loruja!
— Mutta sanohan minulle sinä, joka olet ollut kuninkaan mukana monessa seikkailussa, oletko koskaan nähnyt hänestä verta vuotavan?
— En, sitä en muista nähneeni.
— Siinä se nyt on. Kahdesti olet nähnyt kuninkaan kaatuvan karhun kämmenen sivalluksesta. Kaksikymmentäkin kertaa olet nähnyt hänen ikäänkuin huitovan luodeille: pois tieltä, hävyttömät! Mutta et koskaan ole nähnyt hänen verta vuotavan. Minusta tuo on selvän selvää. Kuningas on kova. Häneen ei pysty rauta eikä lyijy, eivät elävät eivätkä elottomat aineet.
— Sitä en ikinä usko. Jumala on hänen kilpensä.
— Ei kuningas ole pahempi mies sentähden, että on kova. Tietäähän jokainen lapsikin, että Kustaa Aadolfkin oli kova. Häneen ei pystynyt mikään muu kuin pyhimyksen kuvasta valettu hopeakuula. Sanotaanpa isoisäsikin olleen kovan.
— Olen kuullut niin sanottavan. Mutta minä luulen, että ihmiset mielellään etsivät vähiä syitä suuriin asioihin. On suurenmoista, että miehellä on sankarillinen sydän ja että sotapäällikkö tai kuningas ei tuumankaan verran väistä vaaraa, vaan pikemmin etsii sitä enemmän kuin hänen halvin sotamiehensä. Semmoista eivät tavalliset ihmiset ymmärrä, vaan turvautuvat kaikenlaiseen taikauskoon, ettei heidän tarvitsisi uskoa urhoollisuutta, jota eivät voi käsittää.
— Ei, Bertelsköld, nyt olet olevinasi. Ethän voi kieltää isoisäsi olleen kovan senvuoksi, että eräs suomalainen noita-akka oli antanut hänelle sormuksen. Sinäkin olet suomalainen; tiedät siis paljon enemmän kuin olet tietävinäsikään. Jos voisit hankkia minulle semmoisen noitakalun, en ollenkaan häpeäisi sitä käyttämästä. Silloin vasta minusta peikko tulisi; yksinäni valloittaisin koko Thornin.
— Sen voit tehdä sormuksettakin. Sitä en voi sinulle hankkia; se on veljelläni Torstenilla.
— Sepä on vahinko, se. Kynäsankarilla moisella kuin hän ei tule eläessään olemaan muun kuin musteen kanssa tekemistä. Mutta maltapas — nytpä johtuu jotakin mieleeni. Tapasin Torstenin päivää ennen, kun hän lähti Parisiin. Oli puhe sormuksesta, ja silloin hän vakuutti kadottaneensa sen viikkoa sitä ennen.
— Onko se mahdollista? Ei hän minulle siitä mitään virkkanut.
— Ei kai virkkanut, kun te kaksi aina olitte torassa keskenänne. Johtuu jotakin mieleeni. Sanottiinhan isoisästäsi, että hänellä oli onni kaikessa ja että hän siitä tuli niinkuin hiukan kovaksi mieleltään, niin että vähät välitti kaikesta muusta, kunhan vain itse onnistui siinä, mihin ryhtyi.
— Olenhan kuullut tuota noin kerrottavan.
— No joko ymmärrät? Mitä sanot kuninkaasta? Eikö hän ole niinkuin hiukan jäykkä mieleltään, niin ettei lempokaan saa häntä luopumaan siitä, minkä hän kerran on päähänsä saanut, vaikka se olisi kuinkakin mieletöntä?
— Niin, mutta kun hän aina tahtoo sitä, mikä on oikeata, reipasta ja hyvää.
— Seis, poikaseni! Kuningasta kyllä kunnioitan siinä missä toinenkin, sitä älköön kukaan tulko toisin sanomaan. Mutta onko se hänen syynsä, että hän on ihminen ja voi erehtyä? Silloin ei kukaan saa häntä taipumaan. Kun nyt siihen lisäksi tulee, että hänelle kaikki onnistuu, niinkuin tiedämme, niin….
— Niin mitä?
— Niin uskallan vannoa, että hänellä on sormus, jonka Torsten on kadottanut. Juuri sama sormus!
— Oletko hullu?
— Näetkö, — jatkoi ratsumestari — kuinka saksilaiset tuolta valliltaan ehtimiseen ampuvat vallihautaa kohti siihen paikkaan, jossa kuningas seisoo? Lempo vieköön! He ovat hinanneet sinne suurimman kanuunansa; tunnen sen, eräs karkuri on kertonut minulle, että sitä kutsutaan Kissaksi.
— Mutta sepä kissa ei voitakaan meidän kärppää.
— Jos sinulla on paremmat silmät kuin minulla, niin sano: minusta näyttää niinkuin tykkimies lähenisi kanuunaa sytytin kädessä. Lyönpä vetoa, että ne ovat saaneet vihiä kuninkaasta ja tähtäävät häntä. Tuhat tulimmaista, Bertelsköld! Ratsastanko sinne varoittamaan hänen majesteettiaan?
— Jos ratsastat sinne, niin kuningas käskee sinun tietämään huutia. Ei ikinä ole Kaarle-kuningas vastannut annettuun varoitukseen muutoin kuin kulmiaan rypistämällä, ja kun niin on sopinut, vähäisellä selkäsaunalla.
— Mutta tuohan on sulaa mielettömyyttä! Tuskin 400 askelta! Odota vähän, niin saat nähdä, että Kissa tuossa paikassa sylkäisee.
Pum! Tuskin oli ratsumestari puhunut loppuun, ennenkuin lähimmäiseltä vallilta kuului niin kova ja ankara pamahdus, ettei muuta ampumista sillä hetkellä voinut erottaa. Sakea tupruava pöly- ja hiekkapilvi osoitti selvästi, että raskas kuula oli käynyt siihen matalaan vallikopista tehtyyn, vallihaudan äyräällä olevaan varustukseen, missä kuningas seisoi.
— Jumaliste! kiljaisi ratsumestari. — Minne kuningas joutui?
— Vast'ikään näin hänen seisovan tuolla vallikoppain luona. Jumala varjelkoon, olisiko jokin onnettomuus…? Pölyltä ei näy mitään.
— Enkö sitä sanonut? — huusi ratsumestari kannustaen hevostaan.
Kustaa Bertelsköld seurasi häntä.
Vallihaudan luona oli kaikki epäjärjestyksessä. Leveä ura vallissa osoitti tien, mistä kuula oli kulkenut; se oli vienyt pään eräältä talonpojalta ja käsivarren eräältä sotamieheltä; kolmas oli ikäänkuin pois lakaistu maan päältä, ja se kolmas oli kuningas itse.
Mahdoton on selittää sitä hämmästystä, joka nyt valtasi kaikki ympärillä seisovat. Kuningas oli kaikki kaikessa armeijalle ja, niinkuin näytti, myöskin koko Ruotsinmaalle. Hänen muassaan kulki voitto; hänen kanssansa oli mahdotonkin mahdollista; ilman häntä oli kaikki hukassa. Armeija oli niin tottunut tähän ajatukseen, ettei kukaan voinut tulevaisuutta ajatellakaan, jos kuningas kaatuisi.
Tätä ensimmäistä mielenliikutusta kesti tuskin minuutin ajan. Kun tuuli oli pölyä hiukan hajoittanut, nähtiin kuninkaan käden ja hyvin tunnetun sinisen takinliepeen kohoavan ja pyrkivän pois hietaläjästä. Heti riensivät kaikki sinne lastoineen ja lapioineen luomaan multaa pois. Ja hetkisen kuluttua Kaarle-kuningas nousi multaläjästä, ikäänkuin haudasta — harmaana kuin maa, mutta reippaana ja vähän muristen sitä, että oli saanut suunsa hiekkaa täyteen. Ihme oli tapahtunut: kuninkaallinen sankari oli vahingoittumaton; kuula oli vain lakaissut hänen päälleen pienoisen vuoren hiekkaa ja soraa.
— Enkö sitä sanonut! — kuiskasi Lagercrantz, unohtaen äskeisen pelkonsa. Hän on kova — kova kuin harmaakivi. Kaikki maailman kissat katkovat kyntensä hänen harmaaseen takkiinsa!
— Ei haittaa mitään! — huusi kuningas. — Enemmän koppia tänne! Ladatkaa, pojat! Antakaa Kissalle herneitä vasten silmiä, niin herkeää kynsimästä.
Hirmuinen tuli kaikista ruotsalaisista pattereista ja sitä seuraava kaikuva riemuhuuto ilmoitti saksilaisille, missä vaarassa kuningas oli ollut, miten hän oli pelastunut ja mikä sankari hän oli. Vähän ajan perästä korjattiin Kissa pois paikoiltaan kelpaamattomaksi käyneenä. Isoja kappaleita linnan valleja ja rintavarustuksia romahti maahan.
Puolenpäivän aikaan ilmoitti Kanitz antautuvansa, jos saisi vapaasti lähteä linnasta. Kuningas ei tähän ehtoon suostunut ja alkoi kahta ankaramman pommituksen. Kenties viimeisestä tapauksesta ärtyneenä hän päätti tehdä rynnäkön kaupunkia vastaan.
Ensiksikin piti kenraalien Possen ja Stenbockin 2,000 miehen kanssa vallata eräs keskellä Veikselin virtaa oleva, kanuunilla ylt'ympärinsä varustettu saari. Sieltä oli sitten rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtävä. Mutta kuningas oli eräässä asiassa erehtynyt. Oli aivan mahdoton hankkia veneitä enemmälle kuin 600:lle miehelle.
Kun se ilmoitettiin, nähtiin Kaarle-kuninkaan otsalla tuo hyvin tunnettu tuikea ryppy, ja hänen ainoa vastauksensa oli tämä yhtä hyvin tunnettu:
— Eteenpäin — mars!
Kaarle XII oli titaani, valmis ryntäämään vaikkapa ukkosen iskuja vastaan. Ehdottomasti johtuivat Kustaa Bertelsköldin mieleen ne kolme kirjainta R.R.R., jotka oli kaiverrettu hänen sukunsa kupariseen perintösormukseen ja jotka oli selitetty näin: Rex Regi Rebellis,[9] kuningas kapinassa kuningasta vastaan. Nämä sanat olivat hänestä niin kamalan sattuvat, että hänelle vasten tahtoaan johtui mieleen Lagercrantzin epätodenmukainen arvelu sormuksesta, ja hän päätti ensimmäisessä kirjeessään tiedustella asiaa sisareltaan Ebbalta.
Mutta yö oli tullut, ja vaarallinen yritys oli pantava toimeen. Rynnäkkö näytti kuitenkin niin ilmeisen vaaralliselta, jopa mahdottomaltakin, että urhoollisimmatkin epäröivät. Stenbock, joka oli aina viisas ja varovainen, sai rohkeutta siitä oudosta ilmeestä, jonka hän näki kaikkien silmissä ja uskalsi koko päällikkökunnan puolesta ennen kuulumattomalla rohkeudella puhutella Kaarle-kuningasta seuraavin ankaroin sanoin:
— Teidän majesteetillanne on vapaa valta ryhtyä tähän rynnäkköön, vaikka se tapahtuisikin koko päällikkökunnan alamaista mieltä vastaan ja vaikka väkenne siinä vietäisiinkin varmaan kuolemaan. Uskollisina alamaisina ja sotilaina seuraamme teidän majesteettianne minne hyvänsä, mutta ilmaisemme myöskin kaikki täten, että samalla hetkellä, kun teidän majesteettinne lykkää veneensä vesille, me ryntäämme silmittömästi valleja vastaan saadaksemme kaikki kuolla siinä, missä kuninkaamme ja herramme ei voi kuolemaansa välttää.
Kuullessaan nämä sanat, jotka olivat hänen omassa koulussaan opitut, säpsähti Kaarle-kuningas. Öinen synkeys levisi hänen sankariotsalleen, ja hän katsoa tuijotti pitkän aikaa ääneti linnan synkkiin torneihin ja tuohon leveään virtaan, jonka tumma, myrskyn myllertämä vesi ikäänkuin odotti saadaksensa ahnaasti nielaista tuhansittain urhoollisia miehiä öiseen hautaansa.
Ensi kerran eläessään oli Kaarle-kuningas kahdella päällä; voimakkaat ajatukset taistelivat toisiaan vastaan hänen raudankovassa mielessään. Mutta hänen siinä miettiessään, kumpiko uhri olisi suurempi: hänen tahtonsako vai tuhansien hengenhukkako — läheni häntä Piper, joka muita paremmin osasi älynsä avulla taltuttaa tätä hillitöntä leijonaa.
— Teidän majesteettinne, — hän sanoi varovasti, — suvaitkaa luoda silmänne kaakkoa kohti. Päivä koittaa; on myöhäistä jo tehdä rynnäkkö.
Kuningas käänsi koneentapaisesti päänsä. Myöhäisen syysaamun vieno aamurusko sarastikin jo pilvissä nukkuvan kaupungin torninhuippuja valaisten.
— Olet oikeassa, — sanoi kuningas, nähtävästi iloissaan, kun sai sopivan syyn peruuttaakseen jo annetun ryntäyskäskyn — tällaista tapahtui nyt ensi kerran hänen elämässään.
Kuninkaan kapina kuningasta vastaan oli tällä kertaa kukistettu.
Oikean asian voiton palkitsi pian riemuvoitto. Kanitz näki ruotsalaisten ryntäysvalmistukset ja tarjosi toistamiseen pakkosovintoa. Linna antautui lokakuun 13 päivänä; upseerit saivat pitää miekkansa; koko linnaväki joutui sotavangiksi. Thorn oli miehuullisesti puolustanut itseään. Enin osa kaupungin asukkaita oli kuollut puutteeseen ja tauteihin. 7,000:sta puolustajasta oli vain 1,600 tervettä ja 2,500 sairasta jäljellä. Urhoollista Kanitzia kohdeltiin suurella kunnioituksella ja hän sai istua kuninkaan pöydässä. Mutta linnoitukset tasoitettiin maahan, ja 100,000:n riksin pakkovero vei viimeiset tähteet tämän äsken niin rikkaan kaupungin varoista.
Kaikkia edellisiä voittoja suurempi voitto oli kuitenkin se, että äly ja ihmisyys olivat voittaneet itsevaltiaan uppiniskaisuuden. Samoin kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille tuo kysymys, joka aina on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkeväin luonteitten ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa:
Mitä on sillä vielä jäljellä, joka on maailman voittanut? Itsensä voittaminen.
6. EBBA BERTELSKÖLDIN KIRJE VELJELLEEN, HENKIVARTIJARAKUUNAIN LUUTNANTILLE KUSTAA AADOLF BERTELSKÖLDILLE.
Tukholmassa 24. p:nä tammik. 1704.
Cher Gustave!
En voi sinulle kyllin kertoa, millä sydämen halulla minä, hyljätty sisar, olen ottanut vastaan kirjeesi. Minä pidän sinua niin herttaisen rakkaana, ettei maailmassa ole toista olemassa: ainoastaan yksi, joka johonkin määrin voi olla kaltaisesi, ja se on… Coeur de ma vie, Kustaa, ellet pian tule takaisin, niin ei sisarellasi ole ketään, joka häntä voisi lohduttaa…
Rakas veljeni, en ole unohtanut, mitä minulle kirjoitit, että kaikki voittosi merkitsisin siihen siniseen muistikirjaan, jonka olen saanut Eerikki Falkenbergiltä. Sen olen uskollisesti tehnyt, ja siinä on nyt jo koko joukko nimiä, joita en voi muistista luetella. Käydessään luonani on Eeva aina utelias tietämään, onko jotakin uutta tullut lisäksi. Olen sanonut hänelle, että se kaikki on hänen tähtensä tehty, vieläpä että Ruotsin ja Puolan kuninkaat ja Venäjän tsaari varmaankin tekevät rauhan, jos vain Eeva ei pane sitä vastaan ja kiihoita sinua semmoiseen kunnianhimoon, ettei rauhaa voi syntyä ennenkuin sinisilmäinen Eeva Falkenberg siihen suostuu.
"Ne siniset, siniset ne syynä siihenkin", sanoo Gyllenborg uudessa laulussaan Dafnesta ja Kloesta. Siihen vastaa Eeva toisella värillä, jota ei ole Ruotsin lipussa, nimittäin punaisella. Niin, rakas Kustaa, nyt on jo enemmän kuin puoliviidettä vuotta kulunut siitä, kun lähdit, ja yhä punastuu Eeva vieläkin joka kerta, kun sinusta puhumme. Mutta enpä voi taata hänen sentähden kaiken ikänsä punastuvan, mahdotonta, herra vaeltava ritariseni, mahdotonta. Eeva täyttää yhdeksäntoista vuotta maaliskuussa ja minä huhtikuussa, enfants d'Eve que nous sommes. Vuoden tahi kaksi saa vielä sotaa kestää, muuten…
Ah, ei, eräs Smoolannin tyttö lauloi minulle tuonnoin erään heidän vanhoja laulujaan:
"Viis'toista vuotta mä tahdon odotella. Ja jos et tule silloin, niin yhä odotan; ja ruusut ne kukkivat…"
Rakas Kustaa, onnittelen sinua ja kuningasta — ei kun kuningasta ja sinua — kaiken suuren urhoollisuutenne johdosta, joka täyttää koko Euroopan maineellaan. Tahdon kuitenkin sinulle hiljaa kuiskata korvaan, että on monta, jotka pitävät rauhaa Bellonan urotöitä parempana, ja että moni surullinen tyttö ajattelee niinkuin minä — tarkoitan: niinkuin kaikki muutkin — älä heitä siitä soimaa. Täällä Tukholmassa sanotaan kuninkaan poissa olon olevan valtakunnalle suureksi kunniaksi, mutta vähäksi hyödyksi; ja neuvoskunta alkaa tehdä syviä kumarruksia suurivaltaiselle neidille, armollisimmalle prinsessalleni Ulriikalle, joka on kasvanut suureksi, sittenkun viimeksi näit hänet, ja joka on vähän äiti vainajaansa, mutta hän ei ole niin herttaisen hyvä kuin kuningatar vainaja. Tottahan on, että hän välistä on meille niin ystävällinen, että voisimme luulla häntä vertaiseksemme; erittäinkin silloin, kun yhdessä ruokimme kanarialintuja; mutta toisinaan hän taas on ylpeä eikä pidä meitä kreivittäriäkään kamaripiikoja parempina, niin että se on oikein kiusallista; kuitenkin tahdon lisätä, että hän useimmiten on oikein herttainen ja minä tiedän tarkalleen, että hän on ollut neljä kertaa (neljä!) rakastunut, mutta Kustaa kulta, ethän tahtone, että minä…
Eilen, kun oli tammikuun 23. päivä, vietettiin hänen kuninkaallisen korkeutensa syntymäpäivää. H. M. leskikuningatar teki siitä ilmoituksen hovimestarinnan ja lakeijainsa välityksellä ainoastaan ylhäisyyksille, kreivittärille, ulkomaiden ministereille ja kaikille muille vallasnaisille, jotka tavallisesti hovissa käyvät. Klo 5:ltä illalla oli soittoa ja tanssia hänen majesteettinsa leskikuningattaren luona, jossa tanssittiin ympyriäisessä huoneessa. Tavallisessa ruokapöydässä söivät sitten ylhäisistä niin monta kuin siihen mahtui, ja ylhäällä naisväen huoneessa oli vielä pöytä neljine vateineen ja makeiskekoineen valmistettu 18:lle hengelle. Ympyriäisessä huoneessa oli soikea pöytä, katettu 17:llä makeiskorilla, mutta illallisen jälkeen ei tanssittu, kun oli lauantai-ilta.[10]
Sinua ei suuresti huvittane, Kustaa kulta, kuulla hovijuoruja, mutta pesästäänhän lintu mieluimmin visertää. Sitä en toki saata olla mainitsematta, että Katariina Lillje perjantaina meni kihloihin hovijunkkari Palmfeltin kanssa, saman, joka kokonaisen vuoden paloi ilmitulessa Eeva Falkenbergin tähden; ole huoleti, veliseni, hän on niin varmasti kiedottu pauloihin ja kahleisiin, kuin minä olen vapaa, mutta… Tähän suljen kirjeen rakkaalta äidiltämme, joka, Jumalan kiitos, on terve, ja niinikään Torstenilta; hän on viime kesänä ollut Pyrmontissa kylpemässä. Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi, rakas veljeni, en ennätä enempää, tätä kirjoitan varhain aamulla kynttilän valossa ja aamupuvussani, mutta prinsessa odottaa meitä palvelukseen aina klo 8, en saa millään muotoa lyödä laimin, hyvästi, hyvästi.
Aina uskollinen pikku sisaresi Ebba.
P. S. klo 2 i.p. En saata sulkea tätä kirjettä kertomatta sinulle, mitä prinsessa sanoi tänä aamuna. Minä tulin hänen luoksensa neljännestä yli kahdeksan; hänen kuninkaallinen korkeutensa nyrpisti nenäänsä, jonka vuoksi puolustin viipymistäni sillä, että olin kirjoittanut sinulle. — Kuinka voi teidän kaunis veljenne? — sanoi hän yht'äkkiä. — Hänen majesteettinsa kuninkaan luona kaikki voivat hyvin, — vastasin minä. — Se on hyvä, sanoi hän vielä kerran — haluaisinpa tietää, ovatko hänen kauniit siniset silmänsä mustuneet ruudin savusta? — Taas nuo siniset! Taivaan pyhät, Kustaa, olisitko tosiaankin ollut prinsessa Ulriikan ensimmäinen lemmitty! Etkä sinä ole minulle sanaakaan siitä virkkanut… Nyt vasta johtuu mieleeni, mitä kirjeessäsi kysyt. Sormus… Kustaa, saatanko luottaa vaitioloosi ja kirjeenkuljettajaan? Sanotaanhan kreivi Piperin välistä avaavan Tukholmasta lähetettyjä kirjeitä.
Älä toru minua, hyvä ystäväni, minä olen lapsellisesta teostani hirmuisen pahoillani, mutta ajattele, että olin vain 14-vuotias, hänen kuninkaallinen korkeutensa herttuatar on syypää kaikkeen. Tiedät kyllä, kuinka hän rakastaa Kaarle-kuningasta ja kuinka kuningas häntä. Kuninkaan sotaan lähtiessä hän eräänä päivänä kutsutti minut luoksensa, mielitteli minua suuresti ja antoi minulle ison pussillisen makeisia. Sitten hän sanoi minulle: Sanokaa minulle, pikku neitiini, onko totta, että veljellänne Torstenilla on sormus, jota kuningas Kustaa Aadolf on pitänyt sormessaan ja joka tekee ihmisen haavoittumattomaksi sodassa?
— Olen kuullut siitä kerrottavan, teidän kuninkaallinen korkeutenne, — sanoin minä, — mutta en tiedä sitä varmaan.
— Jos pikku neiti hankkii minulle sen sormuksen, — sanoi hän, — niin annan Torstenille sen sijaan sormuksen, joka on paljon enemmän arvoinen. Eihän Torsten ole mikään sotilas, ei hän tarvitse semmoisia kaluja.
— Minä kyllä pyydän sormusta Torstenilta, — sanoin minä.
— Ei, se ei sovi ollenkaan, — sanoi herttuatar, — älkää millään muotoa sitä tehkö, pikku ystäväiseni; siitä ei saa puhua kellekään, hänen majesteettinsa kuningas on julman vihainen noitakaluille. Mutta vaihtakaa sormus sormukseen Torstenin tietämättä, ja antakaa sitten minulle se sormus, jota minä tahdon omakseni, niin lupaan, että saatte olla niissä suurissa juhlapidoissa, jotka toimeenpannaan ennen kuninkaan lähtöä.
Voi, hyvä Kustaa, minä kadun sitä niin, etten voi sanoa, kuinka sitä kadun, että tein hänen kuninkaallisella korkeudelleen mieliksi. En olisi sitä eläessäni tehnyt, ellei sallimus olisi tahtonut, että juuri samana iltana, jolloin Torsten vannoi ja vakuutti vanhalle Posse-neidille olevansa hulluna rakkaudesta häneen (mikä oli sulaa pilantekoa, sillä sittemmin kuulin hänen lyöneen siitä veikan toveriensa kanssa) — juuri samassa hän veti hansikkaan kädestään ja pudotti sen, ja otettuani hansikkaan ylös oli sormus siinä, vaikka se muuten tavallisesti oli niin lujasti sormessa kiinni, ettei kukaan saanut sitä irti.
Vähän ajan perästä kysyi Torsten hansikastansa, kysäisten noin vain pilkallisesti niinkuin hänen tapansa oli, olinko löytänyt paremman hansikkaan kuin omani olivat; meillä oli sinäkin iltana ollut sanakiistaa ja olimme torailleet kuin pienet lapset, hän oli aina niin halukas toista kiusaamaan. Johon vastasin: tässä on pahanpäiväinen hansikkaasi, en panisi siihen pikkusormeanikaan. Niin annoin hänelle hansikkaan takaisin, mutta en sormusta, koska aikomukseni oli tehdä hänelle kiusaa, kun hän alkaisi sitä kaipailla. Eikä hän sinä iltana havainnutkaan, että se oli poissa.
En saata varmaan sanoa, ystäväni, huomasiko hänen kuninkaallinen korkeutensa kiistaani Torstenin kanssa ja arvasiko hän sen johdosta jotakin, mutta kohta sen jälkeen hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli luokseni ja pyysi sormusta, sanoen sen varmaankin minulla olevan. Josta lensin aivan punaiseksi enkä tohtinut kieltää, vaan annoin hänelle sormuksen, mitä olen sitten katkerasti katunut. Torsten tuli sangen pahoilleen, huomattuaan sormuksen olevan poissa, ja antoi tarkoin etsiä kaikista huoneista, joissa olimme sinä iltana olleet; rakas veljeni voi arvata, millä menestyksellä hän sen teki. Hän kielsi minua mainitsemasta siitä mitään sinulle; kun kyllä muutenkin tahtoisit häntä moittia, sanoi hän. Niin täytyi hänen lähteä sormuksetta matkalle, ja hänen mielensä oli siitä niin karvas, että minun oli oikein paha ollakseni: mutta voinko sitä silloin enää auttaa? Herttuattaren sormuksen annoin hänelle sijaan, sanoen sitä jäähyväislahjaksi hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan, minkä hän uskoikin.
En rohjennut sitten kysyä hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan, mitä hän sormuksella aikoi tehdä, mutta kun ajattelen hänen suurta rakkauttaan kuninkaalliseen majesteettiin ja hänen kysymystään sitä ennen, eikö ihminen sen sormuksen avulla voisi päästä eheänä ja terveenä kaikista taisteluista, niin olen miltei varma siitä, että hän on antanut sormuksen kuninkaalle (ellei ole antanut sitä herttua vainajalle, puolisolleen). Ja sitten tahdon sanoa sinulle, että kuninkaalla se on, mutta itse hän ei tiedä siitä mitään; en usko hänen tahtovan noitakalua käyttää, jos sen tietää. Olen myös kuullut hänen kantavan medaljonkia, jossa on hänen äiti vainajansa kuva; en kuitenkaan saata sitä ihan varmaan sanoa. Jos tästä salaisuudesta voisit varman tiedon saada, olisi se minulle mieliksi. Kovin olen pahoillani tuosta mielettömästä teostani, anna se minulle anteeksi, Kustaa kulta en koskaan enää semmoista tee.
Ymmärtämätön ja katuvainen sisaresi Ebba
7. METSÄSTYS LIEBEWERDAN LUONA.
Nyt oli kuningas Kaarle XII mahtavan voittoretkensä ylimmällä kukkulalla. Mitkä pikaiset voitot! Mitkä suunnattomat myötäkäymiset! Varsova valloitettu, menetetty ja vielä kerran valloitettu; Lemberg otettu väkirynnäköllä vähäisen ratsuväen osaston avulla; saksilaiset Punizin luona lyödyt, puolalaiset Jakobstadtin, venäläiset Gemäuerthofin luona; Liettuanmaa, Wolhynia valloitetut; juonien verkko miekalla rikki hakattu; Puolanmaan kruunu Augustin päästä temmattu ja Stanislain päähän painettu; voittaja ryntää kuin hyökyaalto Saksiin; koko Saksanmaa vapisee; koko Eurooppa on hämmästyksissään; Rooman keisari vapisee valtaistuimellaan ja on valmis myöntämään valtakuntansa sorretuille protestanteille kaikki, mitä he haluavat!
Ja kaiken tämän ohessa, sill'aikaa kun voitto, ikäänkuin tottelemaan pakotettu onnetar, riensi ruotsalaisten lippujen jäljessä etelässä, mateli tappio hiipivän ukonnuolen tavoin voittajan selän takana ja otti, hiljaa mutta varmasti, maapalan toisensa perästä, rannikon rannikon jälkeen, korvaukseksi hyödyttömistä voitoista ja mielettömästä kunniasta. Pähkinälinna valloitettiin; Nevanlinna pakotettiin kolmen väkirynnäkön jälkeen antautumaan; Tartto piiritettiin ja valloitettiin; Narva otettiin väkirynnäköllä; Inkeri ja Viro joutuivat vihollisen valtaan; Liivin- ja Kuurinmaata uhattiin; Pietarin kaupunki perustettiin; Ankarstjernan hyökkäys Kronstadtia vastaan torjuttiin — eivätkä mitkään näistä tapahtumista voineet saada Ruotsin sankaria luopumaan kunniakkaasta, mutta onnettomasta retkestään Puolan kruunun anastamiseksi. Hän ei nähnyt, minkä hänen ympärillään olevat viisaat miehet näkivät, että nuo sotajoukot, jotka hänen poissa ollessaan pystyttivät Venäjän eteenpäin ryntäävän lipun länsimaihin, eivät enää olleetkaan samat, jotka hän oli Narvan tappelussa voittanut. Sota oli heitä kasvattanut, tsaari Pietari oli ymmärtänyt ottaa pysyväistä oppia tappioistaan, jotavastoin Kaarle-kuningas niitti turmiota voitoistaankin.
Altranstadtin rauhanteko, jossa Puolan kruunu hetkeksi putosi nöyryytetyn Augustin päästä, oli vielä valtainvälinen salaisuus, kun Menshikoff Kalischin luona tuhosi Marderfeldtin komentamat ruotsalaiset. Ei mikään — ei edes tämäkään — voinut häiritä Kaarle-kuninkaan lujaa uskoa onneensa — sitä samaista uskoa, josta Dahlberg muinoin niin sattuvasti sanoi: "Kuningas Kaarle X luulee onnea neliskulmaiseksi!"
Kuningas Kaarle XII oli suuri ihminen; hän taisteli, katsomatta oikealle tahi vasemmalle, sen puolesta, minkä katsoi oikeaksi ja hyväksi. Hän ei voinut väistyä; sentähden hän kaatui. Tsaari Pietari oli suuri hallitsija; hän taisteli valtakuntansa uudestisyntymisen puolesta; hän osasi väistyä vastoinkäymisen tieltä, sortumatta; senpätähden hän ei kaatunutkaan ennenkuin oli päässyt tarkoitustensa perille.
Altranstadtin luokse, lähelle Lützenin kuuluisaa tappotannerta, asetti
Ruotsin armeija leirinsä. Kaarle XII halusi nähdä paikan, missä Kustaa
II Aadolf kaatui. Kuninkaan kuultiin sanovan: "Olen koettanut elää
niinkuin hän, ehkäpä Jumala suo minulle yhtä kauniin kuolemankin!"
Ei Kaarle XII:n kuolema kuitenkaan tullut olemaan Kustaa Aadolfin kuolema — eikä hänen elämänsäkään ollut Kustaa Aadolfin elämän vertainen.
Kuningas Kaarle ja kuningas August olivat ensi kerran tavanneet toisensa Günthersdorfissa likellä Leipzigiä. Neljällä pitkällä palstalla kertoo Nordberg tästä merkillisestä tapauksesta. Nähdä nämä molemmat kuninkaat, synnyltään serkukset, joiden taistelut jo seitsemisen vuoden kuluessa olivat peittäneet avaroita ja hedelmällisiä maita hurmeella ja hävityksellä — nähdä heidän avosylin heittäytyvän toistensa kaulaan, se oli niin liikuttavaa, että kyynelet vierivät pitkin ympärillä seisovain sotilaiden poskia. Tuo yhtymys oli herttainen ja veljellinen; Kaarle-kuningas oli, vastoin tavallisuutta, kohtelias ja huomaavainen; hän kohteli kuningas Augustia alinomaa parempanaan; he aterioivat rinnatusten, nukkuivat saman katon alla, haastelivat kauan ja tuttavallisesti kahden kesken. Pilkkaaja Voltaire, joka ei edes ihmetellessään lakkaa irvistelemästä kaikelle mitä näkee, kertoo, kuinka Kaarle-kuningas tämän yhtymyksen aikana oli puettuna suuriin ratsusaappaisiin, mustaan kaulahuiviin, karkeaan siniseen, kullatuilla vaskinapeilla varustettuun takkiin, vyöllään se pitkä miekka, joka hänellä oli ollut Narvan luona ja jonka kahvaan hän usein nojautui. Ja silloin oli Kaarle XII kertonut vierailleen, kuinka hän kuuteen vuoteen ei ollut riisunut saappaita jalastaan muulloin kuin maata mennessään, eikä silloinkaan jos vihollinen oli lähiseudulla, ja semmoista oli heidän puheensa ollut — joka pilanteko hurskasta Nordbergia kovasti suututtaa. Mutta kuningas Augustista on sanottu, että hän oli aikakautensa täydellisimpiä hovimiehiä ja osasi esiintyä iloisesti, huolettomasti ja mitä luontevimman kohteliaasti, vaikka hänen sydämensä oli täynnä surua, levottomuutta ja kuohuvaa raivoa.
Saman yhtymyksen muistoksi lyötiin mitali, jossa oli molempain kuningasten rintakuvat ja reunakirjoituksena: "Sankarit, joiden sotakunnia on noussut tähtiin saakka, sopivat toivotusta rauhasta ja kohtaavat toisensa Altranstadtissa 17 p:nä joulukuuta 1706." Mitali, samoin kuin yhtymyskin jäi maailman silmissä pelkäksi muistorahaksi. Raivo kuohui yhä Augustin rinnassa; Kaarlen jäykkä tahto ei antanut rahtuakaan myöten; nöyryytys ja voitto pysyivät entisellään, ja Altranstadtin rauha tuli olemaan aselepo, jonka kestäessä molemmat vastustajat varustausivat uusiin taisteluihin.
Tämä talvi Saksinmaalla — 1706, 1707 — oli Ruotsin sankarin loistokohta. Kaksi kuningasta, joitten kruunut hän oli riistänyt tahi muille lahjoittanut, osoitti hänelle kunnioitustaan; kaksikymmentä ruhtinasta, prinssiä ja vieraiden maiden lähettilästä tungeskeli pelätyn nuorukaisen ympärillä, joka oli voittanut kuudella sotaretkellä perätysten. Marlborough, aikakautensa sankari yhdessä suuren Eugenin kanssa, tuli Kaarlelta "oppimaan, mitä hän ei vielä ollut sotataidossa oppinut." Useita ylhäisiä ruotsalaisia rouvia oli matkustanut tänne Tukholmasta miehiään tervehtimään. Hovin loisto oli yhtä suuri kuin aseidenkin Ruotsin armeijassa, jossa suomalaisiakin taisteli, oli 16,000 ratsumiestä ja enemmän kuin 19,000 miestä jalkaväkeä; ei mikään armeija Euroopassa ollut sotataidossa, urhoudessa, kurissa ja voiton varmuudessa siihen verrattavissa.
Tähän aikaan, helmikuussa 1707, samosi vähäinen ruotsalaisjoukko, jossa oli kymmenen rakuunaa ja yhtä monta tallirenkiä, taluttaen irtonaisia ratsuhevosia, ja sitten vielä kaksi- tahi viisitoista metsästäjää vitjoineen ja koirineen, Elster-virran rannalla olevan Liebewerdan linnan nostosiltaa kohti. Päivä jo pimeni, kun matkue ehti perille, eikä sen tulo näyttänyt olevan odottamaton, sillä osa linnan palvelusväkeä tuli heti sitä vastaan ja vei vilustuneen metsästysseuran lämpimiin huoneisiin, joissa liharuokia höyrysi pöydillä ja isoja oluella ja viinillä täytettyjä kolpakoita oli vieraita varten varattu.
Upseeri, joka oli joukkoa johtanut, harjasi tuota pikaa sinisen ratsutakkinsa puhtaaksi metsän sammalista, sitten hänet vietiin kirkkaasti valaistuun saliin, jossa lukuisa seura vielä oli koolla pitkällisen päivällisaterian jälkeen. Kylmästä tulevan ja nälkäisen upseerin silmä keksi heti, että seura oli nauttinut väkeviä hiukan liiaksi; mutta siitä huolimatta näkyi vielä jälkiä kursailevasta kunnioituksesta, jolla kokoontuneet juomasankarit kohtelivat erästä henkilöä, jonka kaunis ja ritarillinen vartalo heti ensi näkemältä ilmaisi, että hän oli ylhäistä syntyä ja tottunut käskemään.
Tämä mies, joka oli iloisen seuran keskuksena, ei ollut kukaan muu kuin Saksin vaaliruhtinas, nyt Puolan entinen kuningas, ja tuo hänen vierellään oleva mustaverinen, vaanivakatseinen mies oli hänen mainio sotapäällikkönsä, Väinänsuun valloittaja, kenraali Fleming.
Ruotsalainen upseeri astui esiin kunnioittavasti tervehtäen, sanoi nimensä ja toi sen sanoman, että hänen herransa, Kaarle-kuningas, oli huomenna tuleva linnaan, ottaakseen osaa siihen suureen metsästykseen, johon hänen majesteettinsa oli kutsuttu, sekä että kuninkaan metsämiehet ja koirat lähetin valvonnan alaisina oli tänne jo edeltäkäsin lähetetty.
Ruotsalainen lähetti oli nuori mies, tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, mutta varteva ja hartiakas. Entinen kuningas tarkasteli häntä vähän aikaa tuntijan silmillä, rypisti kulmiaan havaitessaan, millä taidolla ruotsalainen, muuten kaikkea kunnioitusta osoittaen, vältti antamasta hänelle majesteetin arvonimeä, mutta tekeytyi pian jälleen kohteliaaksi ja alavaksi, lausuen mielihyvänsä siitä, että Kaarle-kuningas tahtoi läsnäolollaan kunnioittaa hänen metsästystään, ja tarjosi viimein äsken tulleelle vieraalle sijan pöydässä. — Minulle on sanottu — lisäsi vaaliruhtinas hyvään muistiinsa nojaten — minulle on sanottu, että kreivi Bertelsköld on ollut urhoollisena toverina kuninkaallisen sukulaiseni karhunajoissa. Saksin metsäsioille tulee olemaan kunniaksi, että saavat kaatua niin kokeneen vastustajan iskuista.
Kustaa Bertelsköld — hänhän se oli tämä kuninkaan lähetti — oli liian vähän harjaantunut puhuja, voidakseen vastata tähän kohteliaisuuteen. Hän kävi sentähden ääneti kumartaen osoitetulle sijalleen.
Kun kaikki taas olivat asettuneet paikoilleen, jatkettiin juominkia innolla, joka meidän aikanamme tuskin kävisi laatuun itsevaltiaan ruhtinaan läsnäollessa. Mutta ritarillinen August oli mies, joka osasi näyttää kuntoansa yhtä hyvin lasin ääressä kuin rakkausseikkailuissa, törkeimmässä pilapuheessa yhtä hyvin kuin hienoimmassa keikailussa. Olihan tunnettua, kuinka kaksi kruunattua hallitsijaa oli muutama vuosi sitä ennen juopotellut Birsenissä! Niinpä juotiin täällä Liebewerdassakin edeltäkäsin metsäsikain peijaisia menestyksellä semmoisella, että se melko lailla muistutti sen eläimen tunnettua luontoa, jota kaatamaan nyt varustauduttiin. Eivät totta tosiaan olleet puolitäysiä ne kolpakot, joita tässä metsästysseurueessa tyhjennettiin, ja luvallinen ja rehellinen tapa vaati, että heti kun vaaliruhtinas vei pikarin huulilleen, olivat kaikki vieraat velvolliset tekemään samaten, ollen sillä välin itsekunkin vallassa maistaa helmeilevää nestettä niin usein kuin mieli teki.
Viinirypäleen iltarusko nousi vähitellen kokoontuneiden poskilla yhä korkeammalle, ja yhä äänekkäämmäksi kävi puhelu, ja yhä vallattomammaksi leikinlasku, eikä siellä unohdettu viitata niihin kevytmielisiin hovijuttuihin, jotka on kerätty kuuluisaan _La Saxe galante-_kirjaan,[11] mikä sittemmin julkaistiin painosta Amsterdamissa v. 1736, 416:n kahdeksantaitteisen sivun kokoisena nidoksena ja alkulehdellään jotenkin häpeämätön nimikoriste ja siihen sopiva lause Vis inita major. Eikä myöskään puuttunut siellä juttuja vaaliruhtinaan nuoruudenaikuisista seikkailuista, ja niistä muisteltiin ennen kaikkea Madridissa tapahtunutta härkätaistelua, jossa silloinen Saksin prinssi esiintyi menestyksellä, joka kävi vaaralliseksi Espanjan kaunotarten sydämille.
Kuningas Augustiin — miksikä kieltää häneltä arvonimeä, jonka hän sittemmin otti takaisin? — nämä muistot eivät olleet elähyttävästi vaikuttamatta. Hymyillen hän otti pöydältä hopealautasen ja taivutti sen varsin helposti ja ilman nähtävää ponnistusta kättensä välissä kääröksi, jonka sitten nakkasi niinkuin pikku juomarahan palvelijoille.
Isoääninen mieltymyksen huuto seurasi tätä ruhtinaallista tekoa, ja esimerkki kehoitti tekemään samaten. Eräs roteva saksilainen ratsumestari otti kuparirahan, veti pöytäliinan syrjään, pani rahan pöydälle ja löi sen nyrkillään niin syvälle tammiseen pöytään, että se tarttui siihen kiinni. Uudet riemuhuudot ilmaisivat heti kohta yleistä ihastusta.
Yhä enemmän innostuen tuotatti kuningas sisään muutamia hevosenkenkiä, tutki niitä tarkoin, pani pois muutamia ja valitsi viimein yhden, jonka antoi kiertää miehestä mieheen, näyttääkseen kaikille, että kenkä oli eheä ja vankka, ilman pienintäkään rosoa. Sitten hän nousi seisomaan, otti rautakengän kättensä väliin ja väänsi sitä verkalleen kaksi tai kolme kertaa. Kolmatta kertaa väännettäessä katkesi kenkä keskeltä mutkaansa kahteen yhtä suureen osaan, joita kuningas riemuiten näytteli, puolikas kummassakin kädessään, näytteenä siitä, ettei viini eikä lempi ollut hänen rautaakin lujempia jäntereitään heikontanut.
Nyt nousi ihastus ylimmilleen. Kaikki kolpakot täytettiin ja tyhjennettiin ja taas täytettiin ja tyhjennettiin "kunniaksi uudelle Herkuleelle, aikakautensa etevimmälle ritarille, voittamattomalle, voimassa ja sulossa yhtä vastustamattomalle ruhtinaalle ja herralle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Puolan kuninkaalle, joka murtaa raudat ja sydämet"…
— ja joka vielä kerran on murtava kaikki vihollistensa miekat niinkuin tämän hevosenkengän, kahdenkymmenen lumikuninkaan uhalla — puuttui puheeseen viinistä ja riemuhuudoista kiihtynyt ratsumestari, huolimatta kuninkaan synkistyvistä katseista.
Kustaa Bertelsköld nousi istuimeltaan lähteäkseen pois; — ainoa vastaus, jonka hän katsoi tässä tilanteessa soveliaaksi.
Mutta ratsumestari asettui hänen tielleen. — Tosiaankin, — sanoi hän, — luulenpa pienen ruotsalaisen kreivin pelkäävän meitä. Siivosti nuori ystäväiseni, siivosti; teidän sievät neidonsormenne eivät suinkaan ilmoisna ikänä murra rautakenkää kahtia. Juokaa, perhana soikoon — juokaa, sanon minä, hänen puolalaisen majesteettinsa malja! Mort de ma vie, eihän tuo ruotsalainen poikanen ole tyhjentänyt yhtään kunnon pikaria vielä!
Nuori Kustaa vei kätensä miekkansa kahvaan; harvoin oli matka pitkä kädestä kahvaan siihen aikaan. Mutta hän malttoi mielensä parahiksi, otti pikarin käteensä, tyhjensi sen pohjaan asti ja sanoi tyyneydellä, joka olisi sopinut kokeneemmallekin taistelijalle: — Tämän herran pyynnöstä minä juon hänen majesteettinsa kuningas Stanislain onneksi. Eläköön hän kauan ja hallitkoon onnellisesti!
Tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan läsnäolevista puolalaisista aatelismiehistä paljasti miekkansa ja asettui uhkaavasti rohkean karoliinin eteen. — Paljastakaa miekkanne, — huusi hän, — muuten, sen vannon Krakovan muurien kautta, piirrän punaisella tuon maljanne sanasta sanaan siniseen takkiinne!
— Malttakaa mielenne, Wielopolski, — keskeytti hänet kuningas käskevällä äänellä; luultavasti oli hänen mielestään nyt paras aika lopettaa tämä meteli, josta voisi olla vaarallisia seurauksia. — Lobenstein, muistakaa, että kreivi on vieraamme. Hyvät herrat, miksi haaskata aikaa joutavalla toralla? Jos kreivi Bertelsköld on juonut Stanislaus Leszczynskin onneksi, niin olkoon se hänen oma asiansa, niinkuin te, hyvät herrat, olette juoneet minun onnekseni. Kysykäämme häneltä ennemmin, huvittelevatko ruotsalaiset leirissään moisilla hauskoilla kokeilla kuin me täällä vast'ikään. Ruotsalaiset ovat yhtä kovakouraista kuin urhoollista väkeä. Lyönpä vetoa, ettei nuori kreivi ole teitä huonompi, rakas Lobenstein.
— Jos korkea isäntäni suvaitsee, tahdon koettaa jotakin, mikä meillä on tapana, — vastasi Bertelsköld, päästäen toistamiseen miekankahvan kädestään.
— Niin, tehkääpä se, kreiviseni; sillä huvitatte minua suuresti, — vastasi kuningas, iloissaan siitä, että sai riidan soveliaalla leikkipuheella taltutetuksi.
— Niin, näyttäkää kaikin mokomin, millaiset ovat teidän tapanne! — yhtyivät ympärillä seisovat sanomaan jotenkin ilmeisellä ivalla — vakuutetut kun olivat, että tämä nuori mies August II:n ja Lobensteinin perästä joutuisi häpeään.
Bertelsköld katseli vähän aikaa ympärilleen vastaamatta. Sitten hän kaappasi yht'äkkiä Lobensteinia oikealla ja Wielopolskia vasemmalla kädellä rinnasta kiinni, nosti molemmat yhtä haavaa ylös lattiasta, piteli sääriään siristeleviä herroja suorin käsin edessään ja kantoi heidät siten, huolimatta heidän vastuksistaan, kahdesti juomapöydän ympäri, jonka tehtyään hän varsin varovasti laski heidät molemmat hämmästyneen kuninkaan jalkain eteen.
Hyväksymishuutoa ei nyt kuulunutkaan hölmistyneiden taistelijain huulilta, mutta heidän äänettömyytensä todisti paremmin kuin heidän äskeinen riemunsa, minkä vaikutuksen tämä suunnaton voimannäyte heihin teki.
Tuskin olivat puolalainen ja saksilainen päässeet maahan, kun he, viinin ja vihan vimmastuttamina, paljastetuin miekoin karkasivat Bertelsköldiä kohti. Kuninkaan mahtisanakaan ei näkynyt tahtovan auttaa. Kumminkin onnistui hänen saada Lobenstein malttamaan mielensä, mutta Wielopolski kiljui täyttä kurkkua, ettei hän antaisi ruotsalaisten eikä saksilaisten naljailla kanssansa. Hän muka oli vapaasukuinen tasavaltalainen ja aatelismies; kuninkaan pitäisi varoa, ettei antaisi häväistä jaloa puolalaista aatelismiestä; jokainen puolalainen aatelismies on yhtä hyvä kuin hänkin ja ehkäpä hiukan parempikin; puolalaiset olivat osoittaneet hänelle sen kunnian, että valitsivat hänet kuninkaaksi, mutta semmoisia kuninkaita voisi kyllä löytyä tusina joka voivodikunnasta; valtiopäivät tulisivat saamaan tiedon hänen käytöksestään j.n.e.
August näytti hetken aikaa neuvottomalta, mutta kohta kirkastui hänen katsantonsa, hän vei Wielopolskin muutamia askelia syrjään ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Se vaikutti. Puolalainen vaikeni, katseli milloin kuningasta, milloin Bertelsköldiä synkein ja epäluuloisin silmin ja lähti salista, uhkaavasti ja kopeasti liikehtien.
— Hyvät herrat, — sanoi kuningas, — toivon, ettei kukaan teistä pidä lukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa päivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa silmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän aikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan jäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee ja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille, että koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä, hyvät herrat!
Armollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat lähtivät hänen muassaan.
Bertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa. Talvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa istui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia ajatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille korvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että "koko Saksanmaa oli ihmettelevä" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä ei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.
Vähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko hevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat olivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan. Hän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä portaita.
Mutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia portaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan, löytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä käteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi valaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä unessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi päästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät unenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.
Kärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja vielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja seisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.
— Mutta jos hän pääsee pakoon… Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä Fleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin ampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle sitä anteeksi…
— Kaikki on tarkoin mietitty, — sanoi toinen ääni. — Wielopolski 100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin jehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän majesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin mahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se "hurja poika" [12] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on teidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.
— Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?
— Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän majesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset … nuo maantierosvot … mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että… Mainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee vallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee rakkaudesta… Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä Saksanmaa vapisee — mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä huomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä jättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta — ja ainoastaan Königsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen suuruutensa lopusta…
Bertelsköld ei kuullut enempää. Hänen silmänsä pimenivät. Tietämättä miten hän tuli linnanpihalle, tapasi Bogatirinsa ja riensi täyttä laukkaa takaisin ruotsalaisten leiriin, jonne kuusi tuntia ratsastettuaan saapui vähää ennen aamunkoittoa. Tämä ratsastus maksoi hänelle uskollisen ystävän hengen; se oli kovin ankara tuolle jo vanhalle, uskolliselle Bogatirille. Tämä jalo eläin, joka oli kantanut herraansa niin monessa taistelussa ja vaarassa, joka kahdeksatta vuotta oli hänen kanssansa ottanut osaa sekä hyvien päivien iloihin että pahojen päivien kärsimyksiin, tämä uskollinen toveri kaatui kuoliaana olkikuvolleen neljänneksen tuntia sen jälkeen, kun oli päästy perille. Kustaa Bertelsköld taputteli sitä ystävällisesti kaulalle, niinkuin hänen tapansa oli tehdä. — Hyvä, Bogatir, hyvä, — sanoi hän kyynelet silmissä; — kuninkaamme edestä olet kaatunut!
Mutta ei nyt ollut aikaa semmoisia ajatella. Kustaa ilmoitti heti kohta Piperille, mitä oli kuullut. Piper pudisti epäilevästi päätään ja vei hänet Lagerkronan luokse. Tämä katsoi asian arveluttavaksi ja näytti erään vihollisilta kaapatun kirjeen, jossa muuan ystävä kirjoitti Patkullille: "König August gewinnt mehr durch eine Jagd, als König Carl durch eine Schlacht." [13]
Seurauksena tästä oli, että Piper ja Lagerkrona mitä hartaimmin rukoilivat, että kuningas jättäisi lähtönsä Liebewerdaan sikseen. Hevoset oli jo satuloitu. Synkein mielin kuunteli Kaarle-kuningas ystäväinsä neuvoa. Missään muussa tapauksessa hän tuskin olisi heitä totellut. Mutta sukulaistaan kuningas Augustia kohtaan hän oli saanut epäluulon, jota ei kukaan enää voinut haihduttaa. Nämä ruhtinaat olivat luonteeltaan ihmisinä ja henkilöinä paljon erilaisemmat kuin valtiomiehinä. Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa petollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen ruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä niinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten hyveiden päiviltä.
Kaarle-kuningas kuunteli tällä kertaa viisaiden neuvoa ja lähetti Lagerkronan sijastaan Liebewerdaan viemään semmoisia terveisiä, että kuningas oli estetty saapumasta. Taru ei mainitse, millä tavoin kuningas August ja hänen uskottunsa ottivat tämän tiedon vastaan, mutta luultavaahan on, että he vähän noloina ajattelivat otusta, joka noin oli heidän käsistään pujahtanut.
Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun ruotsalainen armeija lähti Saksinmaasta, tapahtui, että kuningas August eräänä iltapäivänä istui vasta puoleksi pukeutuneena huvilinnassaan Dresdenin porttien luona, kun Kaarle-kuningas, muutamain upseerien seuraamana, äkkiarvaamatta astui sisään korkeata serkkuansa tervehtimään ja kiittämään kutsuista Liebewerdaan. Sekä August että hänen ministerinsä hämmästyivät niin kokonaan, etteivät tienneet, mitä tekisivät. Kaarle-kuningas oli sillä kertaa yhtä viisas kuin rohkea; hän ei jättänyt vaarallisia isäntiään silmänräpäykseksikään näkyvistään; hän ei antanut heille aikaa minkäänlaiseen neuvottelunpitoon. Jäljestäpäin kuningas kertoi, että hän Flemingin silmistä oli lukenut ajatuksia, jotka eivät olleet juuri ystävällisiä. Mutta kaikki kävi kohteliaasti molemmin puolin. Palattuaan tapasi Kaarle-kuningas koko armeijansa hämmästyksissä; hänet luultiin jo vangituksi, ja mietittiin keinoja hänen vapauttamisekseen. Turhaa pelkoa! Vielä oli Kaarle-kuninkaan onni vastustamaton. Vasta seuraavana päivänä neuvotteli kuningas August ministeriensä kanssa siitä, mitä heidän edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä.
8. PULTAVAN TAISTELUN EDELLISENÄ ILTANA.
Kaarle-kuningas istui eräänä iltana pääkortteerissaan lähellä Pultavaa, kanuunankantaman päässä kaupungista, ja aivan lähellä ruotsalaisten juoksukaivantoja. Siinä oli äskettäin ollut kehno kasakkain tupa, joka oli rakennettu erään hietakummun juurelle: sen seinissä oli jälkiä venäläisten kuulista, jotka joka päivä kiskoivat sälöjä sen seinistä ja nurkista. Nyt oli kuninkaan täytynyt siirtyä erääseen tyhjille jätettyyn läheiseen luostariin.
Kuningas oli jotenkin kalpea. Hän oli juuri äsken itse ottanut pois vähäisen luusirun, joka ajamalla oli irtautunut hänen haavoitetusta vasemmasta jalastaan. Kuula, joka oli pysähtynyt isoon varpaaseen, oli kaivettu pois, mutta joka päivä otettiin vielä luusiruja ulos, eikä koskaan ollut kuningas sitä tehtäessä muotoaan muuttanut. Ei yhtään kenraalia ollut saapuvilla. Ainoastaan pöydänkattaja Hultman jatkoi, poistaakseen herransa levottomuutta, kertomusta länsigööttalais-ruhtinaan Götrikin seikkailuista.
Viimein kävi kuningas kuitenkin tuskaiseksi, ja keskeytti yht'äkkiä uskollisen palvelijansa. — Uskotko loihtuihin ja merkkeihin? — kysyi hän Hultmanin juuri päästyä kertomasta kuningas Götrikin taiotusta rautapaidasta.
Pöydänkattaja ei vastannut.
— Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? — kysyi kuningas uudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.
— Uskon ainoastaan Jumalaan, — vastasi palvelija, vähän mietittyään.
— Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi
vahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme
Götrikistä.
— Kuka tässä puhuu taikuudesta? — jatkoi kuningas samaan sävyyn. — Minä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet joltakin rakkaalta henkilöltä — esimerkiksi äidiltä — ja jota on kantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että se on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan kristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea tuottavan?
— En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.
— Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan välistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin kuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja hiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen kuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä taistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille — minä olin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää kasakoita. Menetin myös hevoseni … tappelin henkeni uhalla … painiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se oli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin kuningatar vainajan medaljongin.
— Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties medaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.
— Sitä en usko. Mutta ei se mitään … minulla on kuumetauti, ei mitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?
— Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa?
Ehkä löytyisi jokin parannuskeino.
— Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta näyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin kauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme voittaneet venäläiset Holofzinin luona — sielläkö siis onneni aurinko laski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.
— Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina syyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että useimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun kykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan tappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin monta kunnon sotilasta kaatuisi…
— Kuka on sanonut sinulle, etten olisi voinut, ettei minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata kaikkea sitä?… Mutta nyt se on myöhäistä. Kunpa vain tuo ilkeä kuula ei olisi jalkaani raadellut! Olen päässyt eheänä niin monesta kovasta leikistä, kunnes tuo… Hultman, et saa virkkaa mitään siitä, mitä nyt olen sinulle sanonut. Se on kaikki tyyni hullutusta. Kuume on pääni huumannut. Kyllä kaikki taas kääntyy hyväksi, kun vain Jumala terveyttä suo… Kuka siellä?
Sotamarsalkka kreivi Rehnsköld astui sisään antamatta ilmoittaa tuloaan. Hultman sai paikalla astua ulos. Eikä siinä enää näkynytkään haavan vaivaamaa miestä, levottomuuden kalvamaa sielua, joka inhimillisen heikkouden hetkenä, mistä ei suurinkaan ihminen ole vapaa, ilmaisee uskolliselle palvelijalleen umpinaisen mielensä maailmalta salattuja huolia — näkyi taas vain kuninkaallinen sankari, voittaja, tuo voittamaton, joka ei koskaan vielä ollut vaaraa väistänyt eikä aikonutkaan väistää. Kaarle-kuningas otti ylipäällikön yhtä levollisesti ja uljaasti vastaan kuin oli ottanut hänet Narvan tai Holofzinin jälkeisenä päivänä.
— Teidän majesteettinne, — sanoi Rehnsköld, — tsaari kulkee parhaillaan joen yli juuri kaupungin yläpuolelta. Epäilemättä hän tietää teidän majesteettinne olevan haavoitetun ja toivoo tapaavansa sotajoukon alakuloisena.
— Se on hyvä, — vastasi kuningas; — sitä vaikeampi on hänen kahlata joen yli takaisin.
— Hänen arvelunsa ei ole aivan perätön. Sotamiesten kesken käy kuiskeita, että teidän majesteettinne tahallaan etsii kuolemaa, kun ei enää kenelläkään ole toivoa pelastumisesta.
— Ei haittaa. Ensimmäinen voitto on näyttävä, että he lörpöttelevät turhia.
— En saata salata teidän majesteetiltanne, että asemamme käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Vihollisen keveät joukko-osastot parveilevat ympärillämme joka taholla ja väsyttävät meitä alituisella valppaudellaan yötä ja päivää. Piiritystoimet eivät edisty. Valakkialaisia ja saporogeja karkaa suurin joukoin venäläisten puolelle.
— Rehnsköld — meidän täytyy tapella!
— Minun tulee lisätä, että meiltä puuttuu ruutia ja lyijyä. Kiväärit ladataan niin heikosti, että paukahtavat juuri kuin löisi kahta hansikasta yhteen, ja luoti lentää vain 30 askelta. Sitävastoin paranee venäläisten sotataito, ja heidän rohkeutensa kasvaa päivä päivältä. Tsaari on väsymätön; hänellä on hyvin harkittu keino häviöksemme. Hän on hävittänyt maatansa, sulkeakseen meiltä tien; hän ei ole kammova minkäänlaisia uhrauksia tuhotakseen meidät perinjuurin.
— Rehnsköld, — meidän täytyy tapella!
— Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme 50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää meitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta tappiolle joudumme.
— Rehnsköld — meidän täytyy tapella!
— Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua pelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy, että olemme tähän pulaan joutuneet.
— Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti minua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia odottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden varoituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli minulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte, kreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen hartioille.
— En minä — vastasi sotamarsalkka ylpeästi — en minä, vaan teidän majesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja teidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon, minne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan saattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä takaisinkin!
Kaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui tavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. — Tämä kuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden vastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.
— Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, — vastasi sotamarsalkka. Päättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on taisteleva niinkuin se aina on taistellut.
— Oikein, Rehnsköld, oikein! — sanoi kuningas jälleen leppyneenä. — Jumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka ei koskaan. Huomenna taistelemme.
— Teidän majesteettinne … tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva pohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?
— Huomenna.
— Minä lähden panemaan teidän majesteettinne käskyjä toimeen.
— Rehnsköld … antakaa minulle kätenne. Se ei vapise?
— Se ei ole koskaan vapissut, teidän majesteettinne!
— Hyvä. Huomenna raivaamme tiemme Moskovaan.
— Taikka myös menetämme, niinkuin Kroisos, suuren valtakunnan, — mutisi sotamarsalkka itseksensä.