10. SISSI AJAA SAALISTAAN.
Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi, koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.
Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.
Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei vastausta tullut, huutaa: — Kruunun nimessä!
Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti kysyen: — Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?
— Minä olen maaherran sanansaattaja, — vastasi Elias sukkelasti, — ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän jäitse pohjoiseen päin.
Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi haukotellen: — Kuka herra?
— Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.
— Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata mokomiin kysymyksiin, — vastasi renki äreästi ja paiskasi portin kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.
Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki. Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino juolahti hänelle mieleen. — Varo, Matti, — sanoi hän, — etten katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne maaherran kanssa. — Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana, sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.
— No, — jatkoi Elias portin takaa, — tahdotko hyvällä sanoa minulle, mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?
— He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä myöten menneen Flatanabbaan päin, — vastasi renki melkoista sävyisemmin. — Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?
— En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!
Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla Pietarsaaren majatalon pihalle.
Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen, jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin marraskuun 30. päivänä 1714.
Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai ovea yön aikana.
Ensimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin, että nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä ja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa kello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta. Hänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.
Sitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen nopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään, ja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.
Tämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se oli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli sota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan historian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa Uudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: "Harvassa olevat talot, yksi siellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi, paennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin väkivaltaisesti ja kiduttaen." — Kaupunki harjoitti kumminkin jonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä, että eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli purjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain vähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi menemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista keinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä paikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.
Täällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin sydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt maitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt, ja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä lohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia tunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein heistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset juoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Tämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen monissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu kuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori lohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen mustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia tuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu eikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista ajasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi tuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta tarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.
Hän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä seutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja kyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä ei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia vahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa hevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää pelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä kävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin, ja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä takaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.
Hän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin mahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden tätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta. Kuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota jättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen peitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla kasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat matkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden välillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja kohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa juoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän ajoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten tavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai kahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen kaupunkiin.
Raahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt. Muutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä ympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä kalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen palata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan kuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla, erään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä, oli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan tässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.
Elias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään, kun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä laukkaa ajoi toisesta ulos.
Nuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja päättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan hevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä eivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo ratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä vetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.
— Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! — huusi vihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä, huolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen heidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä käyttää.
— Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi! — kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.
Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.
— Mitä tämä merkitsee? — huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas, joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.
— Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! — kiljui pormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: — packe din väg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den kivekäs!
— Maria! Mihinkä on Maria viety? — jupisi sissi voimatta ajatella mitään muuta kuin kadonneen pelastusta.
— So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach
Stockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei
Munsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch
eingeschlagen! Links um![6]
— Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! — huusi Elias. — He menivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin mielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.
11. VALTIOVIISAS JA HÄNEN OMATUNTONSA.
Presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld istui eräänä aamuna huhtikuun alkupuolella v. 1722 kauniissa työhuoneessaan Tukholmassa, huolettomasti kuunnellen anomuksia ja muita asioita, joista hänen sihteerinsä saapuneiden kirjeiden mukaan lyhyesti esitti pääkohdat. Tämä hieno, erinomaisen huolellisesti puettu kreivi, kaikkien muodin sääntöjen mukaan käherrettyine tekotukkineen, kirjailtuine, mustasta sametista tehtyine yönuttuineen, jossa oli avarat hihat ja isot hihansuut, lyhyine, ruumiinmukaisine keltaisine housuineen, silkkisukkineen ja komeasti kirjattuine tohveleineen, istui huolettomasti selkäkenossa nojatuolissaan, virkahtaen vain silloin tällöin muutamia oraakkelimaisia sanoja vastaukseksi palvelijan kysyviin esityksiin. Joskus vain liikkui miltei huomaamaton ivallinen hymy hänen älykkäillä, mutta salaperäisillä kasvoillaan, ilmaisten sitä kenties teeskenneltyä ylenkatsetta, millä hän näki hyväksi kohdella niitä, jotka jossakin asiassa etsivät hänen suojelustansa.
— Pastori Ringbom anoo teidän ylhäisyytenne puoltolausetta kuninkaalliseen kirkkoherran virkaan Smoolannissa, — selosteli sihteeri, matkien herransa kylmän kopeata käytöstä ja laski erään kirjeen luotansa pöydälle.
— Muistelen hänen viime valtiopäivillä äänestäneen yksinvaltaa vastaan? — kysyi kreivi huolettomasti.
— Niin, — vastasi sihteeri, ymmärtäen väärin kysymyksen, — valitettavasti hän ei ollut luotettava kuningasmielinen.
— Hän saakoon viran, — vastasi Bertelsköld.
— Asessori Berling anoo tulla armollisesti huomioon otetuksi avonaista hovioikeudenneuvoksen virkaa täytettäessä, — luki sihteeri vähän ällistyksissään.
— Eikö hän ollut se, joka kyhäsi Vermlannin talonpoikain valitukset tehtaanisäntien mielivaltaisista toimenpiteistä, pistäen niihin muutamia salaviittauksia rajattoman kuningasvallan eduksi? — jatkoi kreivi.
— Valitettavasti se oli hän, — vastasi taas sihteeri, yrittäen kääntää purjetta tuulen mukaan.
— Hän saakoon viran, — vastasi kreivi yhtä lyhyesti.
— Maaherra, parooni Essen anoo uusia vapaavuosia Pohjanmaan kaupungeille, jotka ovat sodan tähden vahinkoja kärsineet, Vaasalle, Kristiinankaupungille, Uudellekaarlepyylle…
— Kukapa ei ole sodan tähden vahinkoa kärsinyt? Se asia ei koske minuun. Neuvokaa häntä kääntymään kreivi Hornin puoleen.
— Ratsumestari, parooni Sparrfelt pyytää nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne muistamaan häntä luvattua majurinvirkaa täytettäessä.
— Sparrfelt?… Oh, muistanpa, hän on kelvoton onnenonkija. Odottakoon vielä muutamia vuosia.
— Sörmlannissa olevat suomalaiset pakolaiset muistuttavat matka-avusta, jonka kreivi Horn on luvannut heille teidän ylhäisyytenne välityksellä…
— Kreivi Horn! Se on hänen asiansa. Jos hän on luvannut heille jotakin, niin kääntykööt he hänen puoleensa.
— Ranskan lähettiläs toivoo teidän ylhäisyytenne puolustavan hänen asiaansa, ja mitä niihin 60.000:een livreen tulee, jotka hänellä on ollut kunnia lähettää teidän ylhäisyydellenne osoitteeksi hallitsijansa suuresta kunnioituksesta…
Kreivi Bertelsköldin katse synkistyi.
— Minä luulen, — jatkoi hän, — että hävyttömät suomalaiset ovat kannelleet minusta kreivi Hornille. Ehrenbrand — oletteko kreivin palkkalainen?
— Minäkö kreivin palkkalainen? — toisti hämmästynyt sihteeri.
— Eh bien, en tahdo sitä uskoa. Minunhan avullani olette saanut vaakunakilpenne. Te olitte vain tavallinen herra Brand, kunnes armollinen kuningattaremme minun esityksestäni näki hyväksi kirjoituttaa teidät 171:n uuden aatelismiehensä joukkoon. Uskollisella käytöksellä saatatte te vielä korkealle kohota, hyvä Ehrenbrand.
— Teidän ylhäisyytenne, uskollisuuteni, virkaintoni…
— Hyvä. Mutta kuka häiritsee meitä näin varhain aamulla?
Kamaripalvelija ilmoitti kreivitär Liewenin. Tämän tulo ei näyttänyt olevan mieluista, mutta ei sopinut häntä käskeä poiskaan. Kreivi laski sihteerin menemään, ja kreivitär astui sisään.
Kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli sama jalo, suloinen nainen, jonka olemme tulleet edellisissä kertomuksissa tuntemaan, ja vaikka aika ja surut olivat noita hempeitä kasvoja vähän kalventaneet, oli kumminkin koko hänen olennossaan vieläkin sama älyn ja hyvyyden piirre, millä hän voitti kaikkien muiden sydämet, paitsi kylmän ja valtioviisaan veljensä. Hän tervehti jotenkin liikutettuna, istui kreivin viereen ja näytti epäröivän, kuinka puheensa aloittaisi.
— Lyön vetoa, että armaalla Ebballani taas on keräyslista suomalaisia pakolaisia varten ja että hän sisarellisesta ystävyydestä pelkää perin tyhjentävänsä minun hoikan kukkaroni — sanoi kreivi tekeytyen iloiseksi.
— Ei, — vastasi kreivitär hiukan vapisten, minkä veljen tarkka silmä kyllä huomasi, — minä tulen puhuttelemaan sinua Eevan, Kustaan lesken ja hänen poikansa puolesta.
— Kuinka? Urhoollinen kälymme aikoo siis taas lähteä sotaretkelle lappalaisia ja kasakoita vastaan, ja sinä olet hänen kanssansa tehnyt hyökkäys- ja puolustusliiton.
— Ei, Torsten, pilkkasi ei saa minua pelästymään. En tule anomaan almua, vaan oikeutta. Ei siinä kyllin, että olet karkoittanut veljesi lesken Tukholmasta, jossa hän vain pyysi päästä kuninkaan puheille…
— Minäkö karkoittanut urhoollisen kälyni! Ma chère, mitä ajattelet minusta? Tiedäthän, että armollisella kuningattarella, niinkuin kaikilla naisilla, on omat oikkunsa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että Eeva vehkeili holsteinilaisen puolueen hyväksi ja tahtoi mihin hintaan hyvänsä häiritä laillista vallanperimystä.
— Älä keskeytä minua. Sinä olet julistanut Eevaa vastaan elämästä ja kuolemasta käytävän sodan, ja ensi työksesi sinä karkoitit hänet Tukholmasta. Sitten otatit häneltä maatilan toisensa perästä noiden kirottujen, Görtzin aikaisten mielivaltaisten veroitusten takia syntyneiden kruununrästien maksuksi, ja nyt sinä annat samojen rästien tähden myydä hänen viimeisen, Itä-Göötanmaalla olevan tilansa. Kostosi, Torsten, on leppymätön, sen tiedän; mutta ei se toki saisi olla halpamielinen.
— Jatkakaa, kreivitär. Naisille täytyy antaa anteeksi silloinkin, kun puhuvat tyhmyyksiä.
— Görtz kuoli mestauslavalla, sinä itse olit hänen katkerimpia tuomareitaan etkä suonut hänelle sitäkään, minkä laki suopi halvimmallekin pahantekijälle. Kaikkien hänen tekojensa, niin hyvien kuin pahojenkin kumoamisessa olet ollut osallisena; mutta kun veljesi leski, veljesi poika, hänen kiskomistensa seurauksista pelastettavan, silloin hyväksyt sinä Görtzin järjestelmän, sillä se on ajanut kostosi asioita.
— Ebba kultaseni, keneksi minua luulet?
— Tahdotko, että sanon sen sinulle?
— Sano kaikin mokomin. Tästä alkulauseestasi päättäen ei tarkoituksesi ole julistaa minua pyhimykseksi.
— No, olkoon menneeksi, Torsten, minä sanon sinulle, mikä olet. Minä tahdon puhua niinkuin olisin omatuntosi.
— Aiot pitää saarnan? On hauska kuulla!
— Isältämme, joka kaiken ikänsä toimi ja menetteli varman periaatteen mukaan, sait sinä perinnöksi sen periaatteen, että aateliston vaikutusvaltaa oli ylläpidettävä siten, että se olisi välittäjänä kuningasvallan ja kansanvallan välillä.
— Eh bien, mitä sinulla on sitä vastaan?
— Kuinka olet seurannut tätä periaatetta? Sanon sen sinulle. Kävit kuningas vainajan aikana kreivi Hornin puolelle, kiivetäksesi hänen olkapäilleen, ja sinua pidetään vieläkin hänen hartaana puoluelaisenaan. Mutta sinä olet valmis kukistamaan hänet millä hetkellä hyvänsä, kun etusi vain niin vaatii.
— Todellakin? Niin tarkkanäköiseksi en olisi sinua uskonut.
— Ilvehdi, jos niin mielesi tekee; minä jatkan. Sinä liehakoit kaikkia puolueita, kaikki pitivät sinua välttämättömän tarpeellisena, ja sinä petit ne kaikki. Prinsessa ja herttua, ylimysmieliset ja kansanvaltaiset, kaikki luulivat sinun heidän edukseen puuhaavan. Oli vain yksi mies ja yksi nainen, jotka tiesivät tarkoituksesi. Se mies oli kuningas, se nainen oli Eeva Rhenfelt, sittemmin kreivitär Bertelsköld. Siitä syystä sinä vannoit leppymättömästi vihaavasi heitä kumpiakin, ja minä myönnän, että olet pitänyt sanasi kuin mies; ei, minä erehdyn: mies on kuninkaalleen uskollinen eikä vainoa turvattomia naisia. Olet pitänyt sanasi kuin — Machiavelli.
— Nyt alkaa saarna. Jatka; mutta älä vain ole kovin kaunopuheinen.
Toivon sinun lopettavan ennen puoltapäivää.
— Näit itsellesi hyödylliseksi auttaa prinsessa valtaistuimelle; siten pääsit hänen suosioonsa. Mutta samalla huomasit itsellesi hyödylliseksi olla avullisena yksinvallan poistamisessa. Siitä sait vapaudenystävän maineen. Kreivi Horn, suojelijasi ja Ruotsin suurin nyt elossa oleva valtiomies, joutui auttamattomasti riitaan hovin kanssa; mutta sinä, hänen oppilaansa ja turvattinsa, pysyit hovin suosiossa, ja kun vehkeesi alkoivat näyttää kovin kaksimielisiltä, onnistui sinun siirtää kruunu Fredrik-kuninkaan päähän. Taas olit pelastettu, pääsit tarkoitustesi perille ja tulit kaikkivaltiaaksi näkyvissä olevien esimiestesi selän takana.
— Johan alat imarrella. Se ei ensinkään sovi katumussaarnaajalle.
— Malta. Sinulla on edelleen kahdet kasvot, mutta sydäntä ei ensinkään. Sinä olet yhtä rintaa rojalisti ja patriootti,[7] niinkuin nyt on ruvettu puolueitanne nimittämään. Sinä olet ihmeellisesti päässyt kaikista pälkähistä olemalla kaikille uskoton. Sinä olet ylennyt ja yhä ylenet. Neljässä vuodessa sinä olet alhaisesta lähetystösihteeristä kiivennyt erään valtakunnan kaikkein tärkeimpiin kuuluvan viraston presidentiksi, ja ennen pitkää, se on: kreivi Hornin kukistettuasi, istut sinä valtakunnan neuvosten joukossa. Tämä, Torsten, on kovin paljon miehen osaksi, jonka ei sovi kiittää älyään, vaan ainoastaan sattumaa vallastaan ja ylenemisestään.
— Nyt tulemme siis saarnan opettavaiseen osaan.
— Niin, sattumaa on sinun uskosi ydin. Torsten, Torsten, mitä auttaa meitä terävinkään äly, ellei meillä sen ohessa ole sydäntä, joka antaa arvoa elämässä tavattavalle kunnialle ja uskollisuudelle! Sinä, joka et usko Jumalaan etkä omaantuntoon, sinä panet kaiken luottamuksesi viheliäiseen taikauskoon, mielettömyyteen, taikakaluun! Sinä ylenkatsot itseäsi niin syvästi, että arvioit kaiken valtasi ja onnesi tuon kamalan noitavoiman vaikuttamaksi, joka vainoaa sukuamme ja valmistaa sen tuhoa! Ainoa, hartain uskosi on usko kuninkaan sormuksen vaikutusvoimaan.
12. OMATUNTO VAIKENEE.
Pilkallinen hymy katosi kreivi Bertelsköldin huulilta.
— Suo minulle anteeksi — sanoi hän — minulla ei nyt ole aikaa. Puhukaamme asiasta toiste, jos niin haluat. Kuinka suuri on ruunun saaminen Falkbyn tilalta?
Kreivitär jatkoi, vastaamatta kysymykseen: — Jos sinua elähyttäisi sama oikeuden ja jalomielisyyden tunne, mikä johti isäämme kaiken hänen elinaikansa, niin vetoaisin minä vain siihen, ja sinä kuuntelisit minua. Nyt täytyy sinun tietää, että minäkin tiedän tarkoituksesi — ja minua et saata vihata, se on mahdotonta. Luulet, ettei mikään pysty sinun vehkeilevään ja tunnottomaan valtioviisauteesi, ja kuitenkin on eräs arka kohta, johon sinua helposti käy haavoittaminen. Saatuasi sormuksen takaisin sinä joka päivä sanoit itsellesi: tämä sormus on tekevä minut vastustamattomaksi; tämä sormus on kohottava minut vihamiesteni juonten, vieläpä inhimillisten olojen pysymättömyydenkin yli. Minä olen ylenevä, alati ylenevä, huolimatta siitä, kenenkä siinä tallaan jalkaini alle, eikä kukaan ole minua kukistava. — Niin, älä sentään noin synkästi katsele minua; se on sisin ajatuksesi, ja tähän saakka on todellisuus sen todeksi näyttänyt. Mutta ajatteles — jos vielä kerran kadottaisit sormuksen?
Kreivi Torsten hymyili väkinäisesti. — Kyllä minä katson, ettei jalomielinen Ebbani toista kertaa myy sitä makeistötteröstä, — sanoi hän.
— Muistelen sormuksen olleen useita kertoja kateissa, ja joka kerran väärän valan tähden. Itse olet kadottanut sen kerran, kun ilvehtien vannoit vanhaa neiti Possea rakastavasi. Oletko varma siitä, ettet koskaan tee väärää valaa?
— Ebba — sinä käytät kärsivällisyyttäni väärin.
— Koko valtioviisautesi on uskottomuutta! Koko elämäsi on väärä vala! Varo, Torsten, noita sallimuksen salaisia valtoja, joita yhtä haavaa ylenkatsot ja pelkäät. Kun ei mikään muu saa sinua taipumaan, niin ajattele kukistumistasi! Menettele jalosti, Torsten, ja jos et tee sitä periaatteen vuoksi, niin tee pelosta! Sinä, joka et usko Jumalaan, vaan luotat kuparisormukseen — vapise epäjumalasi edessä, ettei se vain pilkkaa ja petä sinua!
Kreivi astui kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen mielenmalttinsa oli kadonnut. Hän, joka oli mestari senaikaisessa vilpillisessä valtiotaidossa, ja joka nauroi kaikille inhimillisille tunteille, hän oli hetken ajaksi kadottanut tasapainonsa. Kreivitär koetti nopeasti, mutta kenties liian malttamattomasti käyttää edukseen tätä harvinaista jäisen sydämen liikutusta.
— No niin, — sanoi hän, — sinun vallassasi on muuttaa ruunulle Falkbystä määrätty saaminen ja julistaa se mitättömäksi, jollainen se onkin, koska se verovaatimus, johonka se perustuu, oli kokonaan laiton. Te olette kutsuneet parooni Görtziä "rautasuoksi"; teidän ei sovi vahvistaa hänen toimenpiteitään, teloitettuanne hänet.
Ennenkuin kreivitär oli loppuun puhunut, oli hetki haukansiivillä lentänyt ohitse, ja kylmä hymyily oli jälleen palannut tavalliselle paikalleen valtiomiehen huulille. — Tunnusta, ystäväiseni, — sanoi hän hymysuin, — että sittenkin olemme kaksi isoa lasta. Me inttelemme tuulentuvista ja unohdamme, että todellisuudellakin on omat vaatimuksensa. Minä tahdon miettiä esitystäsi. Kaikki asiat on mahdollisuuden mukaan järjestettävä.
Kreivitär Liewen näki kyllä, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut. Mutta hän tunsi sukunsa koko rohkeuden ja uljuuden leimahtavan ilmituleen ajatellessaan sitä vääryyttä, joka uhkasi hänen lapsuudenystäväänsä ja hänen rakkaan veljensä, Kustaan, poikaa. — Minä ehdotan välikeinon, joka ehkä sopii sinulle paremmin — sanoi hän.
— Hyvä. Heittäkäämme opetukset ja saarnat ja palatkaamme todellisuuteen.
— Eurooppa seisoo kahtena leirinä. Sanotaan ranskalaisia rahoja näinä päivinä jaetun — apuvaroina muka — jotta saataisiin Ruotsi yhteen tuumaan. Jos sattumalta jokunen määrä tätä ulkomaista kultaa olisi sinunkin jalkaisi eteen pirahtanut, niin sinä, niinkuin kunnian mies ainakin, annat sen olla ottamatta. Olenko sinut ymmärtänyt?
— Apuvarojako? Mahdollista. Niistä en tiedä mitään.
— Kukaan Bertelsköld ei myy isänmaatansa. Mutta — ellen erehdy, on apuvaroja tullut Venäjältäkin? Ruotsi on onnellinen, sitä tarjotaan huutokaupalla myytäväksi, se joutuu enimmän tarjonneen omaksi. Siitäkään veljeni ei tiedä mitään?
— Rahvas houreksii. Sano suoraan: tahdotko ostaa Falkbyn takaisin noilla luulotelluilla ulkomaisilla rahoilla?
— En Falkbytä, en omaa onneani, vaikka minun täytyisi kadulla leipäni kerjätä. Ennen kuolisin nälkään. Mutta kummin tahansa, joko peruutat Falkbyn huutokaupan, taikka minä paljastan kuningattarelle kaiken kaksinaisuutesi. Hän on uskova minua, sillä hän tietää — ja Jumala tietää — mitä se tunnustus minulle maksaa. Nyt olen sanonut sinulle kaikki, nyt saat katsoa minutkin viholliseksesi, ellet tahdo pitää minua uskollisimpana ystävänäsi. Valitse!
Ja kreivitär Liewen lähti tiehensä mieli kuohuen ja vapisten, pää pystyssä, mutta kasvot tulipunaisina. Olisi tarvittu vain yksi ainoa sana, ja hän olisi itkien heittäytynyt veljensä syliin. Mutta tätä sanaa ei kuulunut, ja veli ja sisar olivat iäksi eronneet.
Kreivi Torsten seisoi vähän aikaa hämmästyneenä tästä tuon leppeän ja hennon olennon noin tavattomasta kiivaudesta. Hän mietti sisarensa rakkauden hintaa. Hänen olisi tarvinnut antaa vain viittaus, ja Falkby olisi ollut pelastettu, hänen sisarensa lepytetty. Mutta hänkö, valtioviisas, tutkimaton mies, tunnustaisi itsensä voitetuksi ja punastuisi naisen edessä? Ei — kylmä hymyily palasi vielä kerran hänen huulilleen. Hän helisti kelloa. Sihteeri tuli.
— Ehrenbrand — sanoi kreivi armollisesti hymyillen — olen ajatellut teidän ylentämistänne. Huomenna menee eräs lähetystö Pietariin. Ystäväni, valmistautukaa lähtemään, teidän diplomaattinen uranne alkaa nyt. Olkaa varma minun suosiostani.
Nuori mies seisoi hämmästyneenä ja epävarmana siitä, miten hänen tulisi selittää tämä odottamaton ylennys.
— Teidän ylhäisyytenne… — änkytti hän.
— Ymmärrän. Te tarvitsette matkarahoja. Kas tässä! Näyttäkää, että olette minulle kunniaksi. Hyvästi!
Ja konemaiseen kuuliaisuuteen tottunut nuori diplomaatin alku huomasi hetken kuluttua olevansa ulkona tietämättä, kuinka kaikki oli tapahtunut. Mutta kreivin katsanto synkistyi, kun hän taas oli yksin.
— Minun täytyy puhdistaa ympäristöni — sanoi hän itsekseen. — Minun palveluksessani olevain ei tule tietää kovin paljon. Kuinka on Ebba saanut vihiä…? Saattaako hän todellakin tulla minulle vaaralliseksi? Lapsen loruja! Naisilla on omat hellätuntoiset oikkunsa. Mutta oikeassa hän on. Minä ehkä voisin joutua epäluulon alaiseksi hovissa. Minun on tarpeen yletä kuninkaan suosiossa. Mutta kuinka? Uskotellako hänelle mahdolliseksi tuota yksinvaltaa, jota hän niin halukkaasti pyytelee? Taikka — "Noihin herroihin" vaikuttavat vähäiset välikappaleet usein paremmin kuin suuret. Mistä saan nyt käsiini rihman, joka nukkea tanssittaa? Jospa minä…?
Kreivi soitti ja kamaripalvelija tuli sisään.
— Jacques, kutsuta ratsumestari, parooni Sparrfelt tänne.
— Hän on jo odottanut tunnin ajan vierashuoneessa päästäkseen teidän ylhäisyytenne puheille.
— Hyvä. Laske hänet sisään.
Sparrfelt tuli — komea nuori sotilas, jonka pää nähtävästi ei kuitenkaan ollut kuin partaveitsi.
— Hyvä herra ratsumestarini — sanoi kreivi ystävällisesti ja kohteliaasti — olen pahoillani, ettei ole pidetty huolta niin ansiollisen miehen ylennyksestä. Jos asia olisi ollut minun vallassani, olisitte te aikoja sitten majurina. Ei kukaan ole siihen oikeutettu paremmin kuin te. Mutta kreivi Horn — ymmärrätte. Mutta asiasta toiseen, minulle on kerrottu, että teidän veljenne yhä vielä turhaan tiedustelee tuota kreivi Hornin perheestä paennutta kyyhkystä. Älkää kieltäkökään, että olette jollakin lailla ollut osallisena tuon kesyttömän suomalaisen linnun katoamiseen.
— Teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi laskea leikkiä.
— En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja nyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä kepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini. Te vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.
Hyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä edelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen miten tahtoi.
Samassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun puettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.
Kreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta esiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti kohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän, yhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä niin arvokas suomalainen tuttava.
Kauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti, että maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli tullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston asiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen helpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen ylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne — ja nyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti esittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä Suomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja — ehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa köyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.
Kreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja osanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan vastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston anomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa mukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä ja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten menestystä j.n.e., j.n.e.
Ankara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on tapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli olemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi. Se oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.
— Epäilemättä, — vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. — Jos Larsson on jättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on katsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä menestyksestänne.
— Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, — vastasi Larsson jurosti. — Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin perheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.
— Veljenne tyttären, pikku Marianko?
— Niin, herra kreivi — ja Larssonin ahavoittuneet kasvot kävivät tummanpunaisiksi.
— Sepä on iloista kuulla. Hyvästi, Larsson, olkaa varma puoltolauseestani. Ja te, majuri Sparrfelt, kuulettehan, teidän valloittajamaineenne on vaarassa. On vain yksi keino, jolla voitte sen korjata.
— Voinko tehdä jotakin teidän ylhäisyytenne hyväksi?
— Minunko? Mitä ajattelette? Mutta kyllä omaksi hyväksenne! Ryöstäkää kaunottarenne!
13. "LAPINMAA ON LÖYDETTY".
Järnan seuduille Sörmlantiin tehtiin huhtikuussa 1722 kuninkaallinen metsästysretki. Kuningas Fredrik rakasti näitä huvituksia melkein yhtä intohimoisesti kuin hänen kaksi edeltäjäänsä ja oli melkein yhtä taitava ja kokenut metsästäjä kuin hekin. Erotus hänen ja Kaarlein metsästysten välillä oli se, että ne nyt enää harvoin olivat hengenvaarallisia. Retket supistuivat pieniin, joko ratsain tai jalkaisin suoritettuihin ponnistuksiin, mistä seurasi hyvä ruokahalu; eikä kuningas suinkaan halveksinut hyvää ruokapöytää. Vieläkin oli hän, vaikka oli lihava ja kömpelö, varsin taitava ratsastaja. Tuskin oli koko Ruotsin valtakunnassa parempaa ampujaa kuin kuningas, ja usein ampui hän huvikseen täyttä vauhtia juoksevalta jänikseltä korvat, jättäen koirilleen ja metsämiehilleen tuon halvemman tehtävän, otuksen tappamisen. Sillä välin tyytyi kuningas, samoin kuin suuret Kaarletkin, tuoreeseen voihin ja keltaiseen kermaan pappiloissa käydessään, kuitenkin niin, että hänen ranskalainen kokkinsa suosiollisesti auttoi papin rouvaa ruokaa laitettaessa; tapahtuipa niinkin, ettei kuningas halveksinut viilipyttyäkään, jonka joku kaunis talonpoikaistyttö hänelle tarjosi, mutta siihen piti riputella kaneelia ja sokeria, joita aina tuli olla mukana siinä pienessä hopeakiskoilla varustetussa lippaassa, jota hovimestari aina kuljetti mukana maustaakseen maaseudun karkeita ruokia hänen armonsa mieleisiksi.
Kevät oli pitkälle kulunut, ja lumi isoksi osaksi jo sulanut. Näillä tiheämmin asutuilla tienoilla ei oltu saatu enempää kuin yksi karhu kierretyksi, ja sittenkun tämä oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kuninkaan omasta luodista saanut surmansa, käytiin ajamaan kettuja ja muita otuksia, joita olikin yllin kyllin. Nyt oli metsästys siksi päiväksi päättynyt, ja kuningas oli laitattanut pappilaan oivan illallisen. Ei sieltä puuttunut espanjanviinejä eikä voimakasta olutta, ja kun kuningas Fredrik oli kansanmielinen kuningas, jolla oli omat syynsä koettaa pysyä hyvissä väleissä Ruotsin rahvaan kanssa, oli muutamia seudun arvokkaimmista talonpojistakin kutsuttu pitoihin.
Kuningas oli tavallisesti hyvin lempeä ja armollinen, päästyään työläistä hallitustoimista erilleen. Hän näki armossa hyväksi mennä eräisiin häihinkin, joita samana iltana vietettiin talon isossa väentuvassa. Varmaankin oli häät asetettu tuoksi päiväksi siinä toivossa, että kuningas niitä läsnä olollaan kunnioittaisi ja kuninkaallisella lahjalla muistaisi. Eikä tässä toivossa petyttykään. Hänen majesteettinsa näki hyväksi nipistää morsianta poskesta ja panna neljä tukaattia huomentuoppiin, jonka tehtyä hän tuntijan silmällä tarkasteli tämmöisestä kuninkaallisesta armosta kovin hämmästyneitä morsiustyttöjä. Tarkastus ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan erikoista tyydytystä, koska kuningas kohta sen jälkeen kääntyi kahta harmaapäistä talonpoikaa puhuttelemaan ja alkoi kysellä maan tilaa, mikä suuresti kummastutti miehiä, jotka tiesivät, kuinka vastenmielisesti hänen majesteettinsa näin iloisissa tilaisuuksissa tavallisesti otti valtakunnan asioista puhuakseen.
Talonpojat eivät suinkaan lyöneet laimin tilaisuutta avomielisin, vaikkakin nöyrin sanoin selittää kansan suurta ahdistusta ja valtakunnan, pitkällisestä sodasta johtunutta uupumusta, ja heillä oli samassa käsillä koko joukko anomuskirjoja, jotka pappi oli heille kirjoittanut, hankkiakseen tämän korkean vieraan käynnistä edes jotakin hyötyä paikkakunnalle. Kuningas otti anomuskirjat armollisesti vastaan ja lupasi, häistä lähtiessään, tehdä mitä hänen vallassaan oli, mutta lisäsi kuitenkin hiukan olkaansa kohauttaen, että "hän voi tehdä vähän valtakunnan menestymiseksi, heidän tulisi kääntyä neuvoskunnan puoleen; jos hän vastaisuudessa saisi enemmän mahdollisuutta, niin kyllä kaikki kävisi rehellisten talonpoikain mielihyväksi ja tyytyväisyydeksi".
Talonpojat, jotka eivät oikein tienneet, kuinka heidän tulisi selittää nämä kuninkaan ongelmalliset sanat, olivat kuitenkin ihastuksissaan korkean vieraan erinomaisesta alavuudesta, ja muutamat heistä alkoivat oluthaarikan ääressä suuresti ylistää nykyistä hallitusta edellistä paremmaksi. — Kauan on siitä, kun ruotsalainen talonpoika on nähnyt herransa ja kuninkaansa silmästä silmään, — huudahti eräs häävieras.
— Ja jos hän saa tehdä niinkuin tahtoo, on meidän hyvä olla, — sanoi toinen. — Mutta korkeat herrat ovat panneet hänelle päitset päähän ja tekevät kuninkaalle ja talonpojille mitä tahtovat.
— Ovatpa päitset saattaneet tarpeeseen ollakin kaiken sen jälkeen, mitä näimme tapahtuvan kuningas Kaarle-vainajan aikana, — vastasi toinen.
— Kuka rohkenee herjata Kaarle-kuningasta ja hänen sinisiä poikiaan! karjaisi eräs vanha, arpinen, tuvan loukossa istuva puujalkainen karoliini. — Ei tarvittu muuta kuin kuulla Kaarle-kuninkaan nimi, niin jo heti kuningas Fredrikin osakkeiden hinta aleni.
— Vanha Hannu on oikeassa, siinä oli kuningas, joka johonkin kelpasi, ja että kävi hullusti, se oli Görtzin ja herrain syy — huusivat useat äänet.
— Laki ja vapaus ovat nyt meidän herramme, — muistutti sävyisästi eräs vuoden 1719 valtiopäivämies.
— Laki ja vapaus! matki karoliini polkien puujalallaan lattiaan, niin että tupa kaikui; — tahdotteko, pojat, kuulla uuden laulun, tänä vuonna painetun? Se kuuluu näin:
"Kun kaikk' on huipussaan — saa maahan särjetyks'; niin kakstoist' oltuaan löi Ruotsin kello yks'."
Äänekäs ihastuksenhuuto palkitsi tämän yleisesti tunnetun, hallitsijain järjestysnumeroita tarkoittavan viittauksen, ja kuningas Fredrikin osakkeet laskivat yhä edelleen tämän kummallisen kansan silmissä, joka ennemmin tahtoi kärsiä sankarin hirmuvaltaa kuin elää vapaana nukkekuninkaan hallitessa. Turhaan väitti ensimmäinen puhuja, että Fredrik oli tunnettu urhoolliseksi sotilaaksi ja että hänellä ruumiissaan oli useampia luodin ja piikin arpia kuin edes Kaarle-kuninkaalla. Tämän jälkimmäisen nimen varjo himmensi jo nyt, kun kaikki karoliinisen ajan haavat vielä vereksinä verta vuotivat, siihen määrin kaikki muut nimet, että seuraaja kokonaan unohtui niitä tarumaisia urotekoja ja seikkailuja kuunnellessa, joilla puujalka mies nyt alkoi kestitä oluthaarikan ääressä istuvia tovereitaan.
Sillaikaa istuutui kuningas Fredrik herkullisen pöydän ääreen pappilan salissa ja söi hyvällä ruokahalulla, kuunnellen pilapuheita ja iloisia metsästysjuttuja, kun muuan hänen metsästäjistään astui sisään ja jätti kuninkaan suosikille, Bromanille, kirjeen. Hetken kuluttua otti Broman, joka silloin yksityissihteerinä aloitteli vastaista presidentinvirkaa kohti kulkevaa rataansa, lautasen kuninkaan edestä ja pudotti kenenkään huomaamatta kirjeen lautasliinalle. Kuningas laski leikkiä ja jutteli yhä edelleen, mutta pisti kirjeen poveensa. — Was giebts? — kysyi hän sitten sihteeriltään ikäänkuin sivumennen.
— Lapinmaa on löydetty, — vastasi Broman matalalla äänellä.
Kuningas nousi heti pöydästä. — Hyvät herrat, — sanoi hän kohteliaasti, — valitan, etten enää voi viipyä hupaisessa seurassanne. Tärkeät valtionasiat vaativat minua heti kohta Tukholmaan; mutta minä pyydän teitä, jatkakaa, älkää olko tästä lähdöstäni millännekään! Hyvästi, meine Herrn! Auf Wiedersehen!
Kuningas lähti. Keveän, yhdenistuttavan reen eteen, jota hänen henkikuskinsa ajoi, oli paras juoksija valjastettu, ja heti jäljessä seurasi Broman ja kamaripalvelija kuomureessä. Rinnalla ratsasti tavallinen vartijajoukko, yksi adjutantti ja neljä henkirakuunaa.
Kuningas Fredrik sääli hevosia yhtä vähän kuin kukaan Kaarleistakaan ja ajoi "kuninkaan kyytiä" niinkuin hekin. Sitäpaitsi oli hevosia jo edeltäkäsin tilattu, ja Söderteljen ohi ajettiin, siellä seisahtumatta, hyvään aikaan illalla. Sitten hiljennettiin kovaa kulkua tuntuvasti. Broman sai kahden rakuunan saattamana käskyn ajaa edelle, "katsomaan, oliko jäihin luottamista", ja kuninkaan reki muiden vartijain kanssa seurasi hiljaista juoksua kappaleen matkaa jäljessä.
— Mikä paikka tämä on? — kysyi kuningas, osoittaen oikealla puolen tietä olevaa isoa, rappeutunutta rakennusta.
— Se on Gärdinge, Sparrfeltien omaisuutta, — vastasi reen kupeella ratsastava adjutantti.
— Se näyttää asumattomalta.
— Siinä ei ole asunut moneen vuoteen muita kuin tilanhoitaja väkensä kanssa.
— Voiko Strömberg nähdä, onko yläkerrassa valkeata?
— Ei vähintäkään, teidän majesteettinne. Siellä on pimeä.
— Nuoret miehet tekisivät paremmin, jos viljelisivät maatansa eivätkä lähettiläinä laiskottelisi… Aber was giebts da am Ufer? Broman lamentirt ja wie ein Verrückter. Kör på, zum Teufel![8]
Kovaa meteliä, josta voi erottaa Bromanin äänen, kuului tosiaankin kappaleen matkan päästä läpi kylmän yöilman. Kun kuningas ja adjutantti olivat paikalle saapuneet, näkivät he Bromanin reen ajautuneen kiinni erääseen toiseen vastaan tulleeseen rekeen siinä, missä talvitie laskeutui niittymäkeä alas Mälarin jäälle. Tora oli jo muuttunut tappeluksi, ja Broman molempine rakuunoineen oli jo joutumaisillaan alakynteen taistellessaan erään upseerin ja kahden tahi kolmen sotamiehen kanssa, jotka kaikki olivat paljastaneet miekkansa ja mistään huolimatta huimivat niillä vastustajiansa. Rauha oli vielä niin uusimuotinen asia; ei tahdottu oikein päästä vanhoista tavoista.
— Aja roistot hiiteen ja hanki meille tilaa! — komensi kuningas, eikä adjutanttia tarvinnut kahdesti käskeä. Vilahduksessa oli hän siellä rakuunoineen, ja taistelu sai nyt toisen käänteen. Nähden tappiolle joutuvansa pakeni vastapuolue metsään; outo upseeri vain taisteli vielä kuin riivattu puoleksi kaatuneen reen luona.
— Antautukaa, parooni Sparrfelt! — huusi Strömberg, joka nyt tunsi vastustajansa. — Kuninkaan nimessä minä vangitsen teidät tierauhan rikkomisesta.
— Ja naisrauhan rikkomisesta! — säesti Broman närkästyksellä, joka näytti vallan ritarilliselta. — Tässä reessä on nainen, joka sanoo olevansa väkisin Tukholmasta ryöstetty.
Miekka putosi tyrmistyneen ratsumestarin kädestä.
Kuningas astui reestään ulos. — Me emme olleet odottaneet, — sanoi hän sillä ylpeällä ankaruudella, jota hän tämmöisissä tilaisuuksissa osasi niin taitavasti käyttää, — me emme olleet odottaneet, että kohtaisimme upseerimme tilanteessa, mikä paremmin sopii maantierosvoille. Näinkö te, hyvät herrat, lakia ja säädyllisyyttä noudatatte? Parooni Sparrfelt menee tuossa paikassa Gärdingeen ja jääpi sinne, kunnes ehdimme hänen käytöksensä tarkemmin tutkia. Mitä naiseen tulee, käskemme me teidän, Broman, viedä hänet terveenä ja eheänä takaisin sukulaistensa luo Tukholmaan. Jokaisella viattomalla on oikeus nauttia kuninkaallista suojelustamme. Te vastaatte minulle hengellänne siitä, ettei tälle naiselle vääryyttä eikä vahinkoa tapahdu.
Kuninkaan käskyä toteltiin, ja hetken kuluttua oli Sparrfelt matkalla
Gärdingeen, jotavastoin kuninkaallinen seurue jatkoi kulkuaan
Tukholmaan, mukanaan äänetön, vapiseva ja yön hämärässä tuntemattomana
pysynyt nainen.
14. JATKOA SISSIN SEIKKAILUIHIN.
Jätimme nuoren, miehuullisen maantieritarimme Elias Pietarinpojan, viimeksi hänestä kertoessamme jotensakin vaaralliseen asemaan Raahen kaupunkiin, ja nyt on aika ottaa selkoa siitä, minne hän on joutunut. Vimmoissaan rakkaan Mariansa menettämisestä, ollen ilman rahaa, ilman tuttavia ja tohtimatta edes anoa virastojenkaan apua, kun palkinto yhä edelleen oli luvassa hänen hengestään, harhaili hän nyt kaukana pohjolassa, sillaikaa kuin selittämätön sallimus väkisin oli temmannut Marian takaisin Tukholmaan, jota tämä niin käsittämättömistä syistä pelkäsi. Elias luuli jo koko yrityksensä hukkaan menneeksi. Hänestä tuntui niinkuin maa olisi vajonnut hänen allansa.
Silloin pudisti häntä kova käsi kauluksesta, ja eräs talonpoika, joka oli juossut majatalosta hänen jälkeensä, vaati hevostaan takaisin. Sissin päähän pälkähti eräs rohkea tuuma ja se kypsyi valmiiksi päätökseksi pikemmin kuin tässä maassa on tapana.
— Kyyditse minua nyt heti kohta pohjoiseen päin, kunnes saavutamme upseerin, joka lähti tästä vast'ikään, niin saat hevoseni kyytirahasta!
Talonpoika katseli häntä suurin silmin. — Mies on joko hupsu tai hän on varastanut hevosen, — ajatteli hän itsekseen. Mutta Elias veti hänet muassaan majataloon, ja miten lieneekin asiasta sovittu, molemmat olivat kohta sen jälkeen matkalla Ouluun. Kaikeksi onneksi oli matkustajain iso venäläinen reki mennyt rikki Siikajoella, joten Elias tällä kertaa saavutti heidät helposti.
Reippaasti astui hän Kerttulan majatalon tupaan ja tapasi siellä samat ihmiset, joita hän muutamia tunteja sitten oli niin ajattelemattomasti hätyyttänyt Raahen tullin luona. Entinen pormestari Burchard nousi juuri nauriskupin äärestä, jonka sisällyksen hän oli tilavaan mahalaukkuunsa tyhjentänyt, ja yritti tukkia tien sisään tulevalta. — Den tusan perkele kivekäs will durchaus hängen! — huusi hän.
Elias sysäsi hänet syrjään ja meni suoraan upseeria kohti, joka oli keski-ikäinen, jalon ja rehellisen näköinen mies. — Antakaa minulle anteeksi, — sanoi hän, — että vielä kerran teitä häiritsen; mutta en minä, jumal'auta, tee sitä pahassa tarkoituksessa.
— Kuka olette? Mitä tahdotte? — kysyi upseeri otsaansa rypistäen.
— Olenpahan vain muuan kuningas vainajan ja Löfvingin halvimpia palvelijoita, ammatiltani kivekäs, niinkuin he kutsuvat meitä, tämän maan vapaita miehiä, — vastasi Elias. Sadan talarin palkinto on hengestäni luvattu sentähden, että poltin erään venäläisen kaleerin Paraisten saaristossa, ja teidän vapaasukuisuutenne saattaa helposti päästä minusta antamalla minut ilmi paikkakunnan nimismiehelle. Mutta karoliiniahan puhuttelen; häntä en tarvitse pelätä.
— Etpä tosiaankaan; jos niin on kuin sanot, poikani, niin et tarvitse katua, että olet kääntynyt puoleeni. Minä olen majuri Düker, Uplannin väkeä ja palaan Venäjältä, oltuani siellä vankeudessa lähes 13 vuotta. Vaimoni seuraa minua pohjoista tietä Tukholmaan.
— Tukholmaan! — toisti Elias. — Herra majuri, — ottakaa minut mukaanne! Minä palvelen teitä kengänpuhdistajana, minä ajan kaikki hevoset kuoliaiksi teidän edessänne — minä tappelen teidän puolestanne — mutta sitähän ei nyt enää tarvitakaan — sanalla sanoen, herra majuri, minä tahdon kuolla teidän edestänne, kun vaan otatte minut mukaanne!
— Nuori mies, — sanoi Düker hymysuin, — jos ajat niinkuin ratsastat, uskon kyllä sinun pitävän sanasi. Mutta miksi sinulla on semmoinen kiire Tukholmaan?
Elias teki lyhyesti selkoa Marian katoamisesta.
— Se on arveluttava juttu, — sanoi majuri; — meillä on nyt rauha, poikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle tytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden, että on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni ole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua vankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin nimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä ratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.
— Eläköön Kaarle-kuningas! — huudahti Elias hattuaan pyöräyttäen.
— Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, — oikaisi Burchard. —
Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
Matkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen seutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut kiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun läheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella. Kaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja Johannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän turvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan aikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat muut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista palannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja sen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu rakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja vihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein kokonaan katoamaan.
Matkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen levähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt tuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina vähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset. Sieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella, vaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa metsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin neuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä, että terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.
Vihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät matkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon paisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin toukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit matkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen ja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta vielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo silloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä Meelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.
Tottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä meni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa erään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille jättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä koskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan kaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän ottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia. Larsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon itkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli mennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä palatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse pannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli nyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär oli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja levottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti sanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat palvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen kasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen hypännyt.
— Mitäpä se auttaisi? — sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään muita viisaammaksi. — Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi jäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa oppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin vanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja toi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä ei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni Sparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että kreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä veisi hänet hornaan.
— Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? — kysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha lörpöttelijä palasiksi.
— Ei se niin varmaa ole, — sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei koskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. — Samana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä ohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.
— Soita sinä sokerisuutasi! — sanoi kreivin ylpeä kamaripalvelija, joka aina tiesi enemmän kuin kaikki muut. — Parooni Sparrfelt on syössyt miekan erään rakuunan läpi ja istuu nyt putkassa maatilallaan Gärdingessä, kolmen penikulman päässä Tukholmasta.
Elias oli kuullut tarpeekseen. Puolen tunnin perästä oli hän jo tiellä Gärdingeen ja tällä kertaa tilanhoitajana, joka kulki ostamassa hevosia Suomeen. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänellä oli selvillä Gärdingen asiat. Sparrfelt oli siellä, ikävästä ja mielikarvaudesta puolikuolleena, mutta pakotettuna pysymään kotiarestissa, "sentähden että hän ja hänen väkensä olivat ajaneet jäällä kuninkaan yli ja lyöneet kuoliaaksi neljä rakuunaa, missä tilaisuudessa hänen majesteettinsa töin tuskin pääsi hengissä heistä erilleen, josta kaikesta armollinen parooni arvattavasti mestattaisiin". Syynä tähän kaikkeen oli ollut eräs suomalainen noita-akka, jonka armollinen parooni oli tahtonut viedä Gärdingeen parantamaan talon hevosten patteja, mutta kun luutnantti Strömberg näki noita-akan, hakkautti hän reiän jäähän ja työnsi hänet sinne kiväärinperällä, sillä noita pysyi tietysti veden päällä.
Tämän tiedon saatuaan palasi Elias Tukholmaan, eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin tapasi luutnantti Strömbergin. Tälle hän sanoi olevansa Larssonin asialla, jättämässä muka erästä anomuskirjaa kuninkaalle, ja virkkoi tämän ohessa jonkin sanan Sparrfeltista ja noita-akasta. — "Larsson oli aikonut ostaa hevosia Gärdingestä, mutta oli saanut kuulla, että Sparrfeltin oli tapana parantaa hevosiaan taikatempuilla."
Strömberg nauroi täyttä kurkkua. — Se olisi kyllä Sparrfeltin tapaista, mutta siinä tapauksessa oli Broman tehnyt hänelle aikamoisen tepposen, kun oli vienyt hänen noitansa. Kenties Bromaninkin hevoset ovat pattijalkoja.
Näin sanottuaan käänsi luutnantti anojalle selkänsä, ja Elias lähti raivoissaan ja hammasta purren hakemaan Bromania käsiinsä.
15. JUPITER JA JUNO.
Tavoissa ja mielipiteissä oli Ruotsin hovissa tapahtunut Kaarle XII:n kuoleman jälkeen kummallinen muutos, mikä meidän on muistettava, voidaksemme uskoa tätä kertomusta todenmukaiseksi, tai edes mahdolliseksi. Kaarle XI:n aikana olivat tavat varsin ankarat, ja hovi, samoin kuin kuningaskin, käytti päivänsä osittain työhön ja osittain hartaudenharjoituksiin. Paljon tämän ajan vakaamielisyydestä haihtui Kaarle XII:n hurjissa nuoruudenhuvituksissa; mutta sittemmin kohottivat ensin voitot ja sitten tappiot kansan takaisin vakavampaan mielentilaan. Kuohuva sisällinen eripuraisuus, puolueviha, juonet, riidat valtaistuimesta ja taistelu joko yksinvallan puolesta tahi sitä vastaan, kaikki tämä karkaisi alussa mielet sitä tapainturmelusta vastaan, joka jo enemmän kuin miespolven ajan oli levinnyt kevytmielisestä Ranskan hovista muuhun Eurooppaan. Ruotsi pysyi ylimalkaan ankaroita tapoja noudattavana maana, ja vielä täytyi kulua 50 vuotta heikkoudessa ja sisällisissä riitaisuuksissa, ennenkuin Kustaa III:n aikana toinen ajatustapa pääsi ylhäisempiin yhteiskuntaluokkiin juurtumaan. Mutta Fredrik I oli käynyt toista koulua kuin kahdestoista Kaarle. Hän oli kasvanut samain kevytmielisten hovitapojen keskellä kuin aikakauden kuuluisimmat irstailijat, August II ja Orleansin herttua, ja hän taisteli peräti toisenlaisia valloituksia tehdäkseen kuin hänen tuima edeltäjänsä. Onneksi hänen vaikutusvaltansa ei ulottunut kauas hovin loistavasta piiristä, ja puolueet, jotka elämöivät hänen ympärillään, hänen ala- ja yläpuolellaan, peloittivat hänet noudattamaan ulkonaista säädyllisyyttä, mikä näytti kovin naurettavalta niiden silmissä, jotka hänet tarkemmin tunsivat.
Suurten tapausten pohjalla kulkee aina vahva lanka, joka niitä yhdistää, mutta pinnalla tämä lanka hupenee heikoiksi, sattumusten ja inhimillisten intohimojen kutomiksi hämähäkinverkoiksi, jotka silloin tulevat näyttämään tapausten varsinaisilta johtolangoilta. Tämän kertomuksen aikana sekaantui Ruotsissa muihin puolueriitoihin katkera vihollisuus voittaneen hessiläisen ja voitetun holsteinilaisen puolueen välillä. Kreivi Horn oli nyt se mies, joka valtakuntaa hallitsi. Mutta omavaltainen Ulriika Eleonoora ei voinut antaa anteeksi hänelle sitä, että hän, joka oli ollut hänen sisarensa pojan ja kilpailijan, Holsteinin prinssin opettajana, yhä edelleen piti entistä oppilastaan niin rakkaana kuin valtakunnan menestys ja uusi vallanperimys sallivat. Kreivi Horn teki ja toimi kuin mies, mutta hänen kuningattarensa vihasi kuin nainen. Hornin kukistaminen oli päätetty; ja jos hän olisi kaatunut sillä hetkellä, jolloin vapaus vielä oli vallaton lapsi, niin olisi ehkä yksinvalta, joka yksinään oikein tiesi, mitä tahtoi, jälleen kohottanut kruunatun otsansa Ruotsissa.
Kuningas Fredrik vapisi sitä hetkeä yhtä paljon kuin hän sitä toivoi tulevaksi. Hän ei pitänyt kreivi Hornista, mutta hän pelkäsi häntä. Väkinäisesti hän myöntyi kuningattaren yhä uudistettuihin vaatimuksiin, että uuden järjestyksen pylväs oli kukistettava. Viimein hän kumminkin antoi siihen suostumuksensa.
Näiden hovijuonien takana seisoi näkymättömänä ja mahtavana eräs näissä kertomuksissa hyvin tunnettu mies, kreivi Torsten Bertelsköld. Hänen neuvojaan kuningatar kuunteli. Hänet hän oli määrännyt astumaan Hornin sijaan. Ei kukaan muu siihen kyennyt.
Kaikki oli ennakolta valmistettu. Päivä ja tunti oli määrätty. Kaikkivoivan Hornin virasta erottamiseksi ja karkottamiseksi ei tarvittu muuta kuin kuninkaan allekirjoitus; ja sitten oli jälkeläisen nimitys heti kohta seuraava.
Kuningas odotti kuningatarta työhuoneessaan, astuen levottomana edestakaisin lattiata pitkin. Hän oli käskenyt kaikkien suosikkiensa ja uskottujensa poistua, sihteeri Broman vain istui kirjoituspöydän ääressä, kuninkaan sanelun mukaan pannen paperille erästä neuvoskunnalle tarkoitettua kirjoitusta, jolla tuota itsevaltaista ja uskallettua toimenpidettä oli puolustettava.
Kuinka ikäviksi nuo valtiolliset asiat ajan pitkään kävivätkään! Kuningas muutteli ja taas muutteli tämän arveluttavan kirjoituksen lauseita, mutta ei saanut sitä sittenkään oikein mielensä mukaiseksi. Viimein heittäytyi hän suutuksissaan sohvalle, keskeyttäen sanelunsa tällä odottamattomalla kysymyksellä: — Noch nichts von Lappland? Eikö vielä mitään uutta suomalaisesta noidasta?
— Teidän majesteettinne … sanoi Broman alamaisen hämmästyneesti kohottaen katseensa kokonaan toista ainetta koskevasta, tärkeästä kirjoituksesta kuninkaaseen.
— Nun was? Sinun täytyy hankkia hänet minulle takaisin. Enemmän kuin puolen vuotta on hän minulta alinomaa päässyt menemään. Sinä olet taitamaton pöllö, Broman; tuskin kelpaat harakanvarpaita töhrimään. Eselsjunge!
— Teidän majesteettinne käskystä minä vein hänet luotettavaan talteen hoviräätälin, mestari Gerhardin vaimon luo, joka sai käskyn tarkasti sulkea ovet ja ikkunat ja olla päästämättä ketään ihmistä sisään ennenkuin teidän majesteettinne saisi tilaisuuden tuntemattomana kunnioittaa heitä käynnillään. Valitettavasti…
— Geh zum Teufel! Seuraavana aamuna hän oli tipotiessään.
— Gerhardin muori näytti minulle ikkunan, josta tyttö oli laskeutunut maahan. Sen teki hän toisesta kerroksesta, neljänkolmatta jalan korkeudesta. Käsittämätöntä!
— Käsittämätön seuraus niistä tukaateista, mitkä se kielikello on sinulta petkuttanut. Kenties olet ne omaan avaraan taskuusi pistänyt?
— Teidän majesteettinne, minun alamainen intoni…
— Bah, Zuckerwasser! Mitä olet tehnyt, saadaksesi hänet käsiisi?
Geschwind!
— Ensin menin kysymään kreivi Bertelsköldiltä, joka houkutteli Sparrfeltiä ryöstämään tytön, toimittaakseen hänet oikeihin käsiin. Hän ei tiennyt mitään.
— Eikö mitään? Tukholman liukkain konna ei tiennyt mitään? Weiter fort!
— Kreivi Hornin perheessä, jossa kamaripalvelija on minun kätyrini, ei myöskään tiedetty mitään. Siellä luultiin tytön hypänneen mereen.
— Ruotsia osataan hallita eikä sittenkään mitään tiedetä. Weiter fort!
— Sittenkun minä, yhtä turhaan kuin kreivi Horn, olin tutkituttanut koko Tukholman, tuli luokseni mies, joka ensin sanoi tahtovansa jättää anomuskirjan. Mutta kun hän näki olevansa kahden kesken kanssani, tarttui hän minua kaulustaan ja pakotti minut, pitäen pistoolia rintani edessä, sanomaan, mitä tiesin Maria Larssonin katoamisesta.
— Ja sinä sanoit hänelle kaikki mitä tiesit, und noch was dazu?
— Ennen kuolisin tuhat kertaa kuin pettäisin suuren kuninkaani luottamuksen, — jatkoi suosikki samaan tapaan alamaisesti luikerrellen ja samalla tekeytyen hävyttömän tuttavalliseksi. — Huomasin hänen tietävän, miten Sparrfeltin oli käynyt ja sepitin hänelle jutun semmoisen, että tyttö muka oli kätkössä erään hoviparturin luona kaupungin eteläisessä osassa. Mutta se lemmon mies ei ollut niinkään petettävissä. Minun täytyi saattaa hänet sanotun parturin luo. Onneksi kohtasin portailla poliisikomissaari Frifältin. Hän ymmärtää silmäniskunkin, ja mies istuu nyt kaupungin vankilassa, syydettynä kotirauhan rikkomisesta ja ryöstöstä.
— Gut, Broman, gut! Laita mies hirteen ja pian! Hän voi tehdä tyhmyyksiä ja tulla vaaralliseksi. Roskaväen siveyttä on kunnioitettava.
— Teidän majesteettinne suvaitkoon olla rauhassa. Selville on saatu, että mies, joka sanoo olevansa nimeltään Elias Pietarinpoika, on ilkeä suomalainen sissi ja että viime syksynä on luvattu jonkinlaisen hänen tekemänsä ryöväyksen takia palkinto hänen hengestään. Onpa kyllin syytä hirttää kymmenenkin hänenlaistaan miestä.
— Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On syitä olemassa — hovilla on kissankorvat — kuningatar on olevinaan niin kovin siveellinen — luulevainen, ymmärretäänkö?
— Teidän majesteettinne tahto täytetään.
— Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki — hiiren kuolema!
Maria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis.
Ymmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.
Sihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa ja harmi sydämessä. — Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen pitkää, — sanoo eräs kuuluisa kirjailija.
Kreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei ainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan tällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan kukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen. Vaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei suosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.
Kuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei muistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa, ylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman pitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen päälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan hyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä ja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa naisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat jonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen käsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden ylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät. Myöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen lujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui loukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan nähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella. Kuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen korkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.
— Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! — huudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.
— Vertaus on tavallaan sattuva, — vastasi kuningatar terävästi. — Ainakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen — majesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia — me näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja — onhan teidän majesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa ihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius — jumalien sanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!
Kreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän olisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan oli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän selvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää, tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta mikä noista monista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt hänen vihansa?
Hän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten siirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. — Katsooko teidän majesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? — sanoi kuningas.