Kun Kaarle XII oli vihoissaan Demotikassa, silloin oli suurvisiirin pää löyhässä turbaanin alla. Kun Ulriika Eleonoora oli suutuksissaan, silloin täytyi Fredrik I:n näytellä uskollisimman alamaisen osaa.

Kuningatar istuutui, tumma puna nousi yhä ylemmä hänen kasvoilleen ja otsalleen. Rakastettava hän ei silloin ollut, mutta hänessä oli kumminkin jotakin, mikä muistutti Benderin kalabaliikkia. Hän ei vielä virkkanut mitään.

— Toivon teidän majesteettinne voivan hyvin? — kysyi kuningas, kenties itsekään huomaamatta äänessään olevan ivaa. — Kylpyretki Medeviin ensi kesänä on palauttava teidän majesteettinne kalliin terveyden.

Ei mitään vastausta. Ukkospilvi ei ollut vielä valmis salamoimaan.

— Mutta tullaksemme valtakunnan asioihin, — jatkoi kuningas, nähtävästi hämillään ja selvästikin tahtoen asettaa myrskyn millä myönnytyksillä hyvänsä, — niin olen aivan samaa mieltä kuin teidän majesteettinne, että kreivi Hornia ei voida kauemmin suvaita. Meidän täytyy puhdistaa hallituksemme epäluulonalaisten tarkoitusten ajajista.

— Rhadamantus on erotettava jumalien neuvostosta, jotta Merkurius — varkaiden jumala — astuisi sijaan! Viisas Jofur, sehän on tarkoituksenne? — tiuskaisi loukkautunut puoliso.

16. JUNON KOSTO.

Hämilleen joutunut kuningas katsahti Bertelsköldiin, joka seisoi yhtä kylmänä ja levollisena kuin jos olisi tullut kuuntelemaan jotakin sen ajan pitkäpiimäisiä paimenrunoelmia. Mutta kuningatar jatkoi vain, odottamatta vastausta ja voimatta enää kauemmin kuohuvaa vihaansa hillitä.

— Niinpä niin, sen Jumala tietäköön, että minä vihaan tuota suomalaista sarvikuonoa, tuota pöyhkeätä ylimystä, joka nyt on olevinaan kruunattujenkin herra, ja se päivä on tuleva, jolloin minä tallaan hänet jalkaini alle. Mutta uhrata hänet — miehen, jolla on kykyä, jossa on jaloutta — katalan juonittelijan, teeskentelijän, halpamielisen petturin vuoksi — niin syvälle, teidän majesteettinne, ei ole vielä perimämme kruunu vajonnut! Viipykää täällä, herra kreivi; kuningattarenne käskee sen. Te hymyilette vieläkin, te olette ihastuksissanne, kun näette kohtauksen meidän kuninkaallisessa kodissamme, mutta kreivi Hornin jälkeläiseksi ette pääse sinä ilmoisna ikänä! Kas tässä, lukekaa ja päättäkää, kuinka syvästi Ruotsin kuningatar teitä halveksii.

Näin puhuen ojensi kuningatar hänelle nimettömän, kreivi Bertelsköldin tunnetulla käsialalla kirjoitetun paperilipun, joka sisälsi vain nämä sanat:

"Tänään klo 6 tahi 7 aikaan i.p. ryöstää Sparrfelt Lapinmaan ja viepi sen Gärdingeen. Pitäkää varanne!"

Bertelsköld luki lipun aivan tyynen näköisenä, ja antoi sen takaisin kylmästi kumartaen kuningattarelle. — Teidän majesteettinne suvaitkoon armollisimmasti suoda minulle anteeksi, — sanoi hän, — tämä lippu on tosiaankin minulta. Sattumalta kuulin, että erästä nuorta, kreivi Hornin perheessä olevaa tyttöä eräs narri ajeli takaa, ja minä katsoin olevani velvollinen varoittamaan hänen holhoojaansa, erästä vaasalaista kauppiasta, nimeltä Larsson.

— Joutavia! Palatkaamme valtakunnan asioihin, — puuttui puheeseen kuningas, joka viimeisen selityksen kuultuaan alkoi toivoa kalabaliikin loppuvan paremmin kuin hän alussa oli uskonut mahdolliseksi.

Ulriika Eleonoora repi kirjelipun rikki ja heitti sen lattialle. — Jumalien sanansaattajan tekemäksi sangen keskinkertaista! — huusi hän. — Odottakaa: minä teen teidän majesteetillenne ja herra kreiville sen kunnian, että vähän virkistän huonoa muistianne. Kreivi Hornin perheessä oli vuosi sitten eräs suomalainen porvaristyttö; hänen nimensä olen unohtanut, mutta eräät ylhäiset herrat, jotka ovat kunnioittaneet häntä huomaavaisuudellaan, sanoivat häntä Lapinmaaksi. Tosiaankin huonolla aistilla valittu lempinimi, hyvät herrat. Tämä tyttö oli kaunis, niin sanottiin — se on minulle yhdentekevää — ja hän oli saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin. Kovaksi onneksi hän ei ollut mikään Danaé. Jofur ei saanutkaan armoa hänen silmissään ja minä soisin, että eräällä toisella henkilöllä, joka on korkea-arvoisempi kuin tuo tyttö, olisi ollut yhtä hyvä aisti. Kerrottiinpa niinkin, että hän oli aivan viaton ja hänen kunniansa tahraton. Se on mahdollista; ainakin hän pakeni kreivi Hornin perheestä, välttääkseen mahtavan ihailijansa vainoa. Kuitenkin salasi hän tämän vainon niin tunnollisesti, niin pyhästi kuin on tapana peittää isän hairahduksia. Kaikki hänen teostaan annetut häpäisevät selitykset hän kärsi kernaammin kuin ilmaisi ruhtinaan heikkoudet, jotka — jos ne olisi ilmaistu tälle kansalle, joka ei osaa kunniastansa leikkiä laskea — olisivat kovin halventaneet kruunun loistoa ja sen miehen arvoa, joka sitä kantaa. Mitä teidän majesteettinne arvelee? Eikö tämä tyttö olisi ansainnut parempaa kohtaloa?

Kuningas koki nauraa. — Aisopos, — sanoi hän, — kadehtisi teidän majesteetiltanne tuota kykyä, jolla te kerrotte siveyttä opettavia satuja noin erinomaisen nerokkaasti ja huvittavasti.

— Malttakaa, sire! Tulemme opettavaiseenkin osaan. Tyttö ei välittänyt minkäänlaisista vaaroista päästäkseen kotiseudulleen ja kadonneen isänsä luo. Kovaksi onneksi oli hänellä setä, joka luuli vanhan ajan rehellisyydellä ja kunnialla vielä olevan arvoa Tukholmassa. Vihoissaan tytön karkaamisesta hyväntekijänsä, kreivitär Hornin luota, ja tuntematta sen syitä, joita ei tyttö sanallakaan ilmaissut, pakotti hän tytön palaamaan kanssansa Tukholmaan ja anomaan kreivittäreltä anteeksi. Tyttö teki sen, ja hän teki sen, sire, ilmoittamatta silloinkaan salaisuutta, joka olisi voinut saattaa ikävään välikäteen henkilöitä niin ylhäisiä, ettei vähintäkään varjoa saisi heihin langeta.

Kuningas vastasi vain olkapäitänsä kohauttamalla. Kuinka saattoikaan kuningatar, ylhäinen, 34-vuotias nainen, sekaantua mokomiin pikku asioihin? Fredrik I unohti, että 34-vuotias nainen kaikista vähimmin voi antaa anteeksi sen, että hänellä on nuorempi kilpailija.

Kuningatar jatkoi yhä enemmän kiivastuen puhettaan, katsoen suurilla jäykillä silmillään terävästi Bertelsköldiin: — Viimein tyttö pakotettiin puhumaan. Eräs henkilö hovissa oli niin hävytön, että pani toimeen ryöväyksen, luultavasti koroittaakseen hänet — tuon halvan porvaristytön — Diana de Poitiers'in tai herttuatar de la Valliéren arvoon, en tiedä, kummanko; no niin: tämä henkilö antoi eräälle Leporellolle, palvelijalleen, viittauksen, ja tyttö ryöstettiin toistamiseen Gil Blas'ilta joutuakseen Don Juanin omaksi. Onneksi antoi hänen epätoivoinen tilansa hänelle rohkeutta pelastaa itsensä; sen hän teki siten, että solmi uutimia toisiinsa ja laskeutui niitä myöten maahan toisen kerroksen ikkunasta. Vielä kerran vältti hän vainoojansa. Yösydännä ja vilusta väristen etsi hän turvaa erään hovinaiseni, kreivitär Liewenin, luota. Täällä, vasta täällä, sire, ilmaisi hän, puhdistaakseen itsensä, kaikki nuo häväistykset ja juonet, joiden uhrina hän niin kauan oli ollut; ja te, kreivi Bertelsköld, te voitte nyt kieltäytyä tunnustamasta sisartanne sisareksenne, jos teillä on siihen rohkeutta. Mutta sitäpä teillä ei ole. Te olette pettänyt minut, kreivi, hävyttömästi pettänyt minut! Minä pidin teitä aatelismiehenä, valtiomiehenä; minä olin vähällä uskoa hoitoonne kruunun korkeimmat edut, ja te olette pakottanut oman sisarenne paljastamaan teidät. Katala teeskentelijä, luuletteko Ulriika Eleonooran antavan kohdella itseänsä Orleansin herttuattaren tavoin? Ettekö pelkää, kaksikielinen onnenonkija, että vihani vielä kerran on musertava teidät? Ah, Hessenin herra, ja te, Tyhjälän kreivi — missä teidän kreivikuntanne lienee aikoinaan ollut! — sentähden, ettei enää ole häntä, jota te ja maailma vapisitte, luulette te saavanne polkea jalkainue alle naisen ja puolison pyhimpiä oikeuksia; mutta te olette unohtaneet, molemmat herraseni, että se nainen vielä tänäkin päivänä on Ruotsin kuningatar!

Ulriika Eleonoora peitti vähäksi ajaksi kasvonsa hienolla pitsinenäliinallaan ja sysäsi pois kuninkaan käden, kun tämä tarttui hänen käteensä, painaakseen sitä huulilleen. Sitten hän jatkoi vähän mieltänsä malttaen:

— Tällä tytöllä, tällä "Lapinmaalla", niinkuin häntä nimititte, oli rakastaja, alhainen, mutta kunniallinen ihminen niinkuin tyttö itsekin. Hän tuli tytön jäljessä tänne, pelastamaan häntä teidän kynsistänne, ja teidän kätyrinne heitättivät hänet vankeuteen, päästäksensä hänestä erilleen. Eikö niin?

— Teidän majesteettinne, joka on kaikkitietävä, — vastasi kuningas kärkevästi, — tietänee myöskin, että tuo mies on suomalainen sissi, joka on tehnyt Tukholmassa itsensä syypääksi kotirauhan rikkomiseen, ja että on luvattu palkinto hänen hengestään.

— Tiedän, sire, että siihen aikaan, jolloin teidän suuri sotataitonne ei voinut estää vihollista polttamasta ja ryöstämästä Ruotsin rannikoita, tämä nuori mies oli yksi niitä suomalaisia sissejä, jotka häiritsivät vihollista sen omalla alueella. Hänen rikoksensa, sire, on että hän on aselevon aikana polttanut yhden venäläisen kaleerin ja että hän Tukholmassa on koettanut suojella turvatonta tyttöä. Minä olen vast'ikään käskenyt päästää hänet vapaaksi.

Kuninkaalta loppui jo kärsivällisyys. — Teidän majesteetillanne on valta käskeä, — sanoi hän, — mutta sallikaa minun muistuttaa, että tämmöinen perhekohtaus paremmin olisi sopinut suoritettavaksi kahden kesken…

— Että teidän, sire, sitten sopisi irstaissa jahtiseuroissanne pitää pilkkananne naista, jolla oli se heikkous, että hankki teille kruunun! Ja että teidän mateleva virka-aatelistonne yhä edelleen saisi rankaisematta tehdä pilkkaa kuningattarensa kunniasta! Kreivi Bertelsköld arvannee paremminkin kuin teidän majesteettinne, minkätähden hänellä on ollut kunnia olla läsnä tässä kahakassa. Muutoin, — jatkoi nyt kuningatar ylpein, ylenkatseellisin ilmein, — on meille aivan yhdentekevää, mitä tämä herra näkee hyväksi ajatella meidän kuninkaallisesta persoonastamme.

— Alamainen ajatukseni, — vastasi kreivi pilkallisesti, — on aina nöyryydessä ihmettelevä teidän majesteettinne yleviä ominaisuuksia silloinkin, kun olen niin onneton, että näen intoani ja uskollisuuttani epäiltävän…

— Emme halua kuulla teidän ajatustanne, herra kreivi. Onhan teillä maatiloja, eikö niin? Jossakin paikassa kuussa? Olette aina pyrkinyt kukkuloille. Me toivomme maaseudun ilman tekevän teille hyvää. Odottakaa, jääkää tänne vielä hetkiseksi! Saatte olla läsnä todistajana vielä toisessa kohtauksessa.

— Käskeekö teidän majesteettinne vielä jotakin? — puuttui puheeseen kuningas, pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Sallitteko, sire, minun puhua muutamia sanoja teidän nimessänne, niinkuin te vielä kaksi vuotta sitten puhuitte minun nimessäni?

— Ellen erehdy, on teidän majesteetillanne ollut puheenvuoro kaiken aikaa. Voinko muuta kuin olla ääneti?

— Voitte, sire, te voitte antaa suostumuksenne. No niin!

Ja kuningatar helisti kelloa. Ovet aukenivat, ja sisään astui Maria Larsson, vavisten, ja Elias Pietarinpoika, joka vähän hämmästyi nähdessään itsensä näin ylhäisessä seurassa. Kuningatarta palvelevat naiset ja herrat jäivät edelleen ulkopuolelle, ja ovet suljettiin taas.

Ulriika Eleonoora katseli hetkisen aikaa nuorta tyttöä tuimasti. Kenties tunsi hän halua musertaa ja nöyryyttää tämän viattoman kilpailijan; mutta voitonvarmuus tukahdutti sen vihan, minkä mustasukkaisuus taas oli vähällä sytyttää hänen rinnassaan. Hän koetti nyt sanoihinsa sovittaa armollisen kuningattaren ylevyyttä ja lempeyttä.

— Lapsukaiseni, — sanoi hän Marialle, — hänen majesteettinsa, joka mielipahakseen on kuullut kelvottomain ihmisten ahdistelleen sinua ja joka ei mitään sen hartaammin suo, kuin että kaikki hänen rehelliset alamaisensa nauttisivat täyttä oikeutta, on nähnyt hyväksi käskeä minun ottaa sinut erityiseen armolliseen suojelukseeni. Ja ettei sinulta, kotiseudullesi kohta palatessasi, puuttuisi suojelijata, joka tästälähin voi puolustaa sinua kaikkia loukkauksia vastaan, on hänen majesteettinsa armollinen tahto — ellei sinulla itselläsi ole mitään sitä vastaan — että sinut tulevana sunnuntaina meidän hovikappelissamme vihitään yhteen tämän nuoren miehen kanssa, joka rakastaa sinua ja jota on vainottu yhtä syyttömästi kuin sinuakin. Onhan se teidän majesteettinne oma korkea käsky, ellen erehdy?

— Aivan niin! Hänen majesteettinsa kuningatar on armollisimmasti nähnyt hyväksi noudattaa mieltäni, — vastasi kuningas, huultansa purren.

— Muutoin jää minun asiakseni hankkia holhoojasi suostumus ja pitää myötäjäisistäsi huolta. Sinä saat kotiin palattuasi valita parhaan kaupungintalon tai parhaan maatilan Vaasan läänistä, kumman vain tahdot, ja nostaa ostosumman käsirahastostani. Että sitten vielä kuninkaallisella suosiollamme korvaisimme sen häväistyksen, jota sinä, lapseni, olet niin syyttömästi kärsinyt, tahdomme me, hänen majesteettinsa ja minä, yhdessä hovimme kanssa, kunnioittaa teidän häitänne kuninkaallisella läsnäolollamme. Eikö niin, teidän majesteettinne? Ja te, kreivi Bertelsköld, joka niin jalomielisesti olette tämän tytön kohtaloihin osaa ottanut, ette suinkaan ole laiminlyövä siihen iloiseen tilaisuuteen saapumasta?

Kuningas nyökäytti päätään, Bertelsköld kumarsi — molemmat äänettöminä, kiukustuneina ja nöyryytettyinä.

— Minä kiitän teitä, sire! Minä kiitän teitä, herra kreivi! — jatkoi kuningatar, pistellen joka sanallaan. — Mikä onni, lapseni, kun jalomielinen kuningas ja uskollinen aatelisto yhtyvät suojelemaan halvimpainkin alamaistensa viattomuutta ja oikeutta! Jääkää hyvästi, ystäväni, me näemme vielä toisemme! Hyvästi, sire; älkää panko itseänne kovin alttiiksi tulevalla metsästysretkellä! Hyvästi, herra kreivi! Sanokaa kreivi Hornille terveisiä, kun tapaatte hänet, ja vakuuttakaa hänelle meidän armollista suosiotamme.

17. KEVÄT 1722.

Oi, jos poltetut asunnot, hävitetyt vainiot, köyhyys, kuoliaaksi lyödyt, kidutetut tai vankeuteen ja orjuuteen viedyt ihmiset, jos valtiolliset onnettomuudet, niinkuin menetetyt maat, hunningolle joutuneet raha-asiat ja yleinen voipumus, olisivat ainoat seuraukset pitkällisestä ja hävittävästä sodasta, niin ei se näky lähimainkaan olisi kamalinta, mikä ihmisen silmää kohtaa tämän maailman veljessodissa. Asunnot voidaan jälleen rakentaa, vainiot jälleen kylvää, asukkaat voivat jälleen lisääntyä luonnon viisaan järjestyksen mukaan, joka suurten hävitysten jälkeen tekee kansat kahta hedelmällisemmiksi. Niin ikään voidaan valtakunnatkin voipumuksestaan kohottaa ja menetetyt alueet, viljelemällä omien rajojen sisäpuolella olevia maita, ikäänkuin takaisin valloittaa. Mutta suurin kaikista onnettomuuksista, joka täyttää katselijan mielen haikeimmalla surulla, on suuri siveellinen rappiotila, joka tavallisesti seuraa sodan hävityksiä ja joka Suomessakin seurasi Isoavihaa. Sinä, jota ehkä tässä kertomuksessa silloin tällöin on kammoksuttanut nähdessäsi senaikaista siveellistä turmelusta, ole varma siitä, että olet saanut siitä vain kaukaisen aavistuksen. Se on ollut kertomuksen todenmukaisuuden vuoksi välttämätöntä, mutta sinua on säästetty tutustumasta törkeimpiin ja kauhistavimpiin rikoksiin yhteiskunnan alemmissa kerroksissa, missä ei sivistynyt pinta peitä tuota hillitöntä ja iljettävää itsekkyyttä, jonka siemenet on kylvetty itsekunkin ihmisen sydämeen. Sen, joka kerran tahtoo kuvata Isonvihan kaiken hirvittävän todellisuuden, täytyy kuvata nainen, joka yksinään talvisena yönä jäätä kulkiessaan syö kuolleen lapsensa, taikka — kenties se kuva on vielä sattuvampi — nainen, joka, verisen tappion jälkeisenä päivänä kurjan hopeapenningin palkasta Juudaksen tavoin suutelee miehensä murhaajaa ja maansa vihollista.

Onnellisiksi saamme katsoa itsemme, että tämän syvän turmeluksen aikana tämä kuolluksiin asti ruhjottu Suomen kansa toki ylimalkaan nääntyi kunniallisesti ja miehuullisesti, noustakseen uuden huomenen koittaessa jälleen pystyyn. Kaikkein synkimpäin tapausten rinnalla, joista historia kertoo, esiintyy lieventävinä ja sovittavina jalojen uhrausten, hädän katkerimpina hetkinä osoitetun uskollisuuden ja kieltäymysten muistoja, joita nähdessään sydän sykkii ilosta ja ihastuksesta, samalla kuin synkimmät varjot useinkin ainoastaan kirkastavat hyveen ja kunnollisuuden luomia valokohtia. Paha vain, että kohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista teoista unholaan — jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan isien muistoa jälkimaailman silmissä.

Ja nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja hädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista kevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722. Kevät oli myöhäinen, mutta tuli äkkiä, niin että puut muutamissa päivissä puhkesivat lehteen. Ei milloinkaan ole mitään kevättä Suomessa niin oudoin tuntein vastaan otettu. Palaavista pakolaisista tuntui niinkuin he nyt lähtisivät uutta elämää elämään. Kaikki heidän ympärillään näytti niin oudolta. Alussa, lumen sulaessa, he surullisin tuntein katselivat entisten kotiensa soraläjiä, metsittyneitä vainioitaan ja metsää, joka oli kasvanut tiheäksi kyläin entisille paikoille, umpeen sortuneita kaivoja, lahonneita aitoja ja ovettomia, ikkunattomia kirkkoja. Mutta kun ruoho alkoi vihannoida ja puut lehteä tehdä ja järvien sinisten aaltojen loiske taas alkoi kuulua heidän ympärillään, näytti heistä maa kaikessa autiudessaan niin sanomattoman ihanalta, etteivät he ikinä ennen olleet sen vertaista missään nähneet. Olihan tämä kumminkin heidän oma armas maansa, heidän lapsuutensa rakas seutu, eikä heidän enää tarvinnut, niinkuin muinoin Baabelin juutalaisten, ripustaa harppujaan pajupuihin tuntemattomalle rannalle ja kyynelillään kostuttaa muukalaisen armoleipää. Vähätpä siitä, että paljon puutetta ja monia murheita vielä oli edessä, ennenkuin he voivat saada uuden asuinpaikkansa kuntoon ja odottaa elonsatoa, jonka kylvökin vielä oli tekemättä! He tekivät nyt työtä ilolla ja innolla, sillä he tekivät sitä uutta kotia ja parempaa aikaa varten; sillä olihan heillä taas isänmaa ja tulevaisuus, joita varten kannatti elää.

Eräänä kesäkuun iltana, kun koivut äsken auenneine viheriäisine hiirenkorvineen katselivat kuvaansa kirkkaan Lohilahden pinnasta, nähtiin erään ennen muinoin kookkaan, mutta nyt suruista ja vanhuudesta kumarruksissa olevan harmaapään verkalleen vaeltavan maantietä, joka Uudestakaarlepyystä vie etelään päin Vaasaan. Tultuaan talon uuden ja valkoisen aidan niin ikään uudelle veräjälle, istahti hän kivelle levähtämään. Tien vasemmalla puolella oli vasta rakennettu talo, jonka haassa kaksi lehmää ahnaasti jyrsi vielä lyhyttä nurmea. Mies ja nainen kuokkivat ahkerasti pientä peltotilkkua. Oikealla puolen tietä oli lahti, ja sen rannassa rakensi toinen mies pienoista alusta, sillaikaa kun nuori nainen vähän matkan päässä hänestä keritsi muutamia uhkeita, tuuheaturkkisia lampaita. Ilta oli kirkas, tyyni ja lauhkea; koko luonto näytti myhäilevän rauhaa niinkuin olisivat ihmisten uudet toiveet kahta ihanampina kuvastuneet sen armaista äidinkasvoista. Vanhus näkyi olevan kahdella päällä, mennäkö edemmä vaiko asettua tähän yöksi, sillä vaellus oli nähtävästi häntä väsyttänyt.

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt päätöksensä, olivat rannassa olevat mies ja nainen lopettaneet työnsä ja palasivat nyt tien poikki taloon. Nähtyään ukon kivellä lepäävän, he pyysivät häntä ystävällisesti yöksi taloon. Jäykästi päätään nyökäytettyään ja kiittämättä näin tavallisesta vieraanvaraisuudesta seurasi hän sitten heitä taloon.

Heidän sisään astuessaan olivat vanhat tuttavamme, Heikki ja Riitta, myöskin palanneet kuokkamaalta, ja yksinkertainen illallinen oli pian valmiina pöydällä. Elias Pietarinpojalla ja hänen nuorella vaimollaan Marialla — sillä nämähän ne olivat rannassa työssä olleet — oli muuten jonkinlainen kunniasija pöydässä lähinnä Heikin appi-isää; Heikki ja hänen vaimonsa olivat pakottaneet heidät siihen, sittenkun Elias nyt oli ostanut koko tilan. Mutta tällä kertaa annettiin kunniasija maantieltä tulleelle harmaapäälle, joka kursailematta sen omistikin. Aikakauden kaunis tapa vaati, että vanhuksia tällä tavoin kunnioitettiin.

Kun vanhus ruokalukua luettaessa otti karvaisen talvilakin päästään, samassa paljastaen kaljun otsansa ja aaveentapaiset, harmaapartaiset kasvonsa, kalpeni Maria äkkiä, mutta tointui jälleen ja kuunteli nyt kiinteällä tarkkuudella miesten puhetta.

— Tänään olemme tehneet koko paljon työtä, — sanoi Elias Heikille. Sinulla ja Riitalla on hernemaa valmiina, ja minä olen pannut kaaripuut pieneen purteeni, joka ennen syksyä on tuova meille, mitä tarvitsemme, Tukholmasta. Purren nimeksi pannaan Maija; kaikilla Maijoilla on hyvä onni, — lisäsi hän, ihastunein silmin katsahtaen kauniiseen vaimoonsa.

— Ja kaikilla Riitoilla samaten, — vastasi Heikki myhäillen. — Kyllä täällä, vaariseni, on raatamista syksyyn mennessä. Ohrapellon olen nyt saanut kylvetyksi, ja hernemaan kylvämme huomenna, mutta ruispelto antaa meille työtä koko kesäksi, ja sitten saamme odottaa viljaa syksystä vielä vuoden. Tänä talvena olemme syöneet enimmäkseen pettua, mutta Eliaksen ja Marian tultua Tukholmasta kotiin, armollisen kuningattaremme antamin apurahoin, on meillä ollut selvä leipä, niinkuin näette. Hän on nyt isäntä, näettekö, ja minä vain lampuoti, mutta kun hänellä vielä on vanhat tapansa ja hänen mielensä palaa ulapoille aukeille, niin minä hoidan maanviljelystä, kunnes saan toisen tilan. Eikä ole Mariakaan kovin ylpeä istuakseen pöydässä meidän kanssamme, vaikka on käynyt oppia kreivittären luona ja pitänyt häitänsä kuninkaan ja kuningattaren armollisesti läsnäollessa. Meillä on kauhean armollinen kuningas tätä nykyä, ja kuningatar, se kuuluu loistavan kuin messinkiviulu juhannuskokolla.

— Kyllä tässä nyt eteenpäin mennään, jos Herra on niin armollinen, että antaa kasvua maalla ja tuulta merellä, — sanoi Elias, keskeyttäen ystävänsä ylistykset. — Kyllähän minunlaisestani maankulkijasta tuntuu hiukan oudolta ruveta muitten ihmisten tavoin yhdessä kohden asumaan; mutta kun minulle käy ahtaaksi maalla, otan minä pikku Maijani mukaan ja lähden Tukh — niin no; ei Maija tahdokaan merelle, hän neuloo ennemmin sukkaa ja kutoo sarkaa täällä kotona. Hän se täällä vallitsee, tiedättekö; muuten olin ajatellut pyrkiä porvariksi Uuteenkaarlepyyhyn, koska merenkulku ja maanviljelys eivät oikein tahdo sopia yhteen, mutta Maijalla ei ole halua kaupunkielämään, ja mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin. Nyt voitte maistaa kotipanoista oluttamme, ukkoseni; olemmehan toki saaneet maltaita tänä vuonna. Saatte uskoa minua, kun sen sanon, minä, joka tähän asti olen elänyt sodasta ja vainosta: Jumala rauhaa siunatkoon! Ellei rauhaa olisi, saisimme kaikki elää puolella ruoka-annoksella.

— Rauhaa? — jupisi maantieltä tullut äijä, synkästi pudistaen harmaata päätänsä; — mitä hyvää on kuolleilla rauhasta?

— Kuuluu niinkuin olisitte paljon menettänyt sodan takia, vaariseni, — sanoi Elias osaa ottavasti. — Mutta älkää antako murheelle ikuista valtaa; kyllä Jumala vielä ohjaa kaikki parhainpäin.

— Yksitoista lasta! Yksitoista lasta! — jatkoi vanhus, silminnähtävästi yhden ainoan ajatuksen valtaamana. — Kahdeksan poikaa! Pitkiä, reippaita, vahvoja, kaikki kuutta jalkaa ja kolmea tuumaa, paitsi nuorinta! Benjamin-raukkani — vanhuuteni ilo — oli kolmea tuumaa lyhyempi. Seitsemän on kaatunut; kuusi otti Bertelsköld; olette kenties kuulleet? — Ilmajoella — talvella — suksilla — kaikki kuusi yhtenä aamuna; se on jo vanha asia. Seitsemännen otti kuningas mukaansa Norjaan; senkin olette kai kuulleet; se tapahtui jouluyönä; yksin vuoretkin värisivät vilusta; poikaparka ei ollut kiveä kovempi. Entä Benjamin sitten; olisittepa nähneet Benjaminin, hän oli niin lempeäkasvoinen kuin tuossa tuo nuori nainen; niin, hän itkenee nyt silmänsä punaisiksi. Me korjasimme eräänä päivänä maahan tallattua ruistamme; silloin tulivat kasakat ja nostivat pienen Benjaminin hevosen selkään… Siitä päivästä alkaen en enää uskonut Jumalaan.

— Mutta, — sanoi Elias yht'äkkiä, nähdessään Marian painavan kasvonsa käsiinsä, — kuka te olette, vanhus, joka olette niin paljon menettänyt ja syytätte siitä laupiasta Jumalaa?

Vanhus jatkoi kysymystä kuulematta: — Minä juoksin ratsastajain perässä niin kauan kuin jaksoin — päivän — kaksi päivää — viikoittain — kuukausittain: en tiennyt viimein, missä olinkaan. Venäjällä minä jo olin, jossa ei kukaan minua ymmärtänyt. He näkivät minun menehtyvän, ja he antoivat minulle leipää. Minä sanoin heille: antakaa minulle viimeinen, ainoa poikani takaisin! Jaakopilla oli vielä yksitoista poikaa, kun nämä veivät hänelle Joosefin verisen paidan, ja kuitenkin raastoi hän vaatteensa rikki ja ripotti tuhkaa päähänsä. Minulla ei ole yhtään, ei yhtään! Mutta he eivät ymmärtäneet minua. Sitten en osannut takaisin — kerjäten pääsin eteenpäin, yksinäni köyhänä kuljeksien … ja kuitenkin oli minulla neljä isoa maatilaa… olihan minulla yksitoista lasta. Mutta eipä Jumalaa olekaan! Jos Jumala olisi, olisi hän jo ammoin minua armahtanut.

— Tiedättekö niin varmaan, ettei hän tee sitä nyt, vaikka sokeudessanne ja murheessanne kiellätte hänet. Olihan teillä kolme tytärtäkin?

— Kolme tytärtä … kaikki kauniita kuin päivän valo … ja nuorin niistä oli, lähinnä Benjaminiani, kaunein ja armahin heistä kaikista. Mutta he ovat kaikki jättäneet minut, kaikki unohtaneet minut; ja enhän tiedä, onko heistä enää yhtään näillä ilmoilla?

Ukon näin puhuessa oli Maria hiljaa hiipinyt hänen lavitsansa taa ja halasi häntä nyt kuumin kyynelin. — Ettekö enää tunnekaan minua, isä kulta? kuiskasi hän nyyhkien hänen rinnoillaan. — Minähän olen teidän oma pikku Marianne, joka vielä olin lapsi, kun lähetitte meidät Ruotsiin, ja sentähden en heti tuntenut teitä isäkseni. Voi, kuinka olen teitä etsinyt, isä parka! Mutta nyt ette saakaan enää lähteä luotamme, nyt tulette meille asumaan; nyt tulette taas uskomaan, että on Jumala!

Vanhus katseli häntä jäykkänä ja liikkumatonna. Hän oli kokenut niin kovia kohtaloita, että hän oli miltei unohtanut, mitä ilo onkaan. Mutta nyt suli hänen sydämensä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen tuota ihanaa, kukoistavaa tytärtä, ikäänkuin varmistuakseen siitä, ettei koko tämä kohtaus ollut vain unelma muinaisilta ajoilta. Kenties oli hän usein ennen, vaeltaessaan yksinäisenä ja köyhänä tuolla vieraassa maassa, nähnyt tämän kohtauksen unissaan, ja se oli kadonnut, jättääkseen hänet kahta yksinäisemmäksi köyhyyteen ja murheisiin. Nyt se ei enää kadonnut, nyt oli hän yht'äkkiä rikas jälleen, ja vavisten nousi hän lavitsalta, samalla sekä onnellisena että nöyryytettynä, polvistuakseen ja kunnioittaakseen Jumalaa, jonka hän vast'ikään oli kieltänyt.

— Jaakopin Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja häntä, jota rakastat! — kuiskasi hän. — Niinkuin minä nyt tässä seison, niin seisoo koko meidän Suomenmaamme tänä kevännä, ja on menettänyt kymmenen lasta yhdestätoista; mutta löydettyänsä yhdennentoista, tuntee se taas olevansa onnellinen ja rikas niinkuin ei koskaan olisi iloaan kadottanut. Tule, lapseni, on liian ahdasta täällä tuvassa. Katselkaamme, kuinka Jumalan armon aurinko laskee valossa ja nousee laupeudessa!

Ja he menivät ihmeellisin tuntein ulos keväisen illan ilmaan — tuon keväisen illan, jolloin niin monet itkettyneet silmät Suomessa turhaan etsivät omaisia, mutta jolloin myöskin niin monet erotetut sydämet jälleen sykkivät voimakkaasti toisiaan vasten. Aurinko meni mailleen niemen kuusien taa, kullaten lahden tyyntä pintaa; ruisrääkkä narisi vainiolla; rauhallisten tervahautain ja kytömaiden savu kietoi vaippaansa taivaanrannan; etäältä kuului taas paimentytön laulu ja haasta kellojen kalke — kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.

VÄLSKÄRIN YHDESTOISTA KERTOMUS.

PORVARISKUNINGAS.

— Mihinkä viimeksi lopetimme? — kysyi vanha isoäiti, kun tavallinen seura taas oli koolla eräänä iltana joulun ja uudenvuoden välillä. Juhla oli tuonut niin paljon huolia, että toimeliaalle talonemännälle on suotava anteeksi, jos hän oli unohtanut menneet asiat nykyisten tähden.

— Kun kivekäs poltti venäläisen kaleerin, — vastasi pikku Jonathan nopeasti, mutta vain puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen, sillä kuri oli ankara, ja lapset tohtivat harvoin avata suutaan vanhempain ihmisten läsnäollessa, ellei heiltä suorastaan jotakin kysytty.

— Muistelen kertomuksen loppuneen Uudenkaupungin rauhaan, jolloin ihmiset tulivat taas järkiinsä, — vastasi koulumestari, vetäen hänelle ominaisella arvokkuudella siniraitaisen nuuskanenäliinansa taskustaan.

— Suokaa anteeksi, se loppui Rihtniemelle tehtyyn sotaretkeen ja tappeluun Gärdingen luona, — puuttui puheeseen postimestari, kapteeni Svanholm, joka kernaasti muisteli kaikkea, mikä vain vähänkin vivahti sodalle.

Mutta Anna Sofian huomio oli kiintynyt lempeämpiin tapahtumiin. — Eikö isoäiti muista erämaiden kevättä? — huudahti hän. — Olivathan kuningas ja kuningatar Elias Pietarinpojan ja Maria Larssonin häissä, ja sitten näimme nämä eräänä iltana Lohilahden talossa, kun vanha Tuomas palasi vaelluksiltaan Venäjältä.

— Nyt muistan sen, — vastasi isoäiti. — Olipa hyvä, että kerrankin toki tuli oikeat häät. Paha vain, että niin harvinaisesta tilaisuudesta noin vaillinaisesti mainittiin. Minä odotin perinpohjaista kertomusta häistä: kuinka siellä kaikki kävi, miten morsian oli puettu, mitä vierailla oli yllään ja mitä siellä oli ruokana. Se on toki jotakin, mitä voi ymmärtää ja johon käy käsin koskeminen. Mutta jos tuo tai tämä korkea herra, presidentti tai kuningas, on harjoittanut sitä tai tätä konnuutta pettääkseen kunniallisia ihmisiä, niin se liikuttaa meitä kauhean vähän, varsinkin kun asia kerrotaan vain kautta rantain. Täytyy tunnustaa, etten koskaan ole menestynyt Torsten Bertelsköldin parissa; viekas hän oli jo poikana, ja yhä pahempi tuli hänestä vanhempana. Mutta presidentiksi päästyään hän on vallan sietämätön. Hyi, mokomaa tunnotonta miestä!

— Kun kaikki punnitaan oikealla mitallaan, ei hän kenties ollut parempi eikä pahempi kuin koko sen ajan valtiotaito, — vastasi välskäri sävyisästi. — Minkätähden maailma ällisteli Kaarle XII:ta? Eipä suinkaan ainoastaan hänen urotekojensa, vaan yhtä paljon hänen rehellisyytensä tähden, joka sai hänet hyökkäämään suin päin seinään. Sillä valtioiden kesken hyväksyttiin muuten aina se periaate, että kavalin petturi oli suurin mestari; eikä ollut olemassa yhtään petosta, mikä ei silloin saanut valtiollisen viisauden nimeä, kun vain naapurilta oli jotakin anastettava. Myönnän kyllä, että meidänkin aikamme valtiotaito hiljaisuudessa voi olla samaa mieltä — niin siltäpä tosiaankin näyttää: kaksisataa vuotta on oppi kansainvälisestä oikeudesta ollut paperille kirjoitettuna, ja yhtäkaikki valtiot vieläkin elävät luonnontilassa, niin että mies se, joka voi kaapata runsaimman saaliin joko kavaluudella tai väkivallalla. Mutta erotus on siinä, että nyt on olemassa yleinen mielipide, oikeudentunto, joka kiroo petollisuuden ja usein yhdellä henkäyksellä pyyhkäisee hämähäkinverkot pois. Ja sentähden petollisuus ei nyt enää julkene koristelemattomana esiintyä: se ei rohkene enää esiintyä periaatteena; se ei tohdi enää saarnata sitä oppia, jota Kaarle Kustaa Tessin tahtoi istuttaa Kustaa III:een, tämän vielä ollessa lapsi, että näet "hyve on sekoitus hyvää ja pahaa", aina asianhaarain mukaan. Muistettava on, että Tessin oli Arvid Hornin jälkeen sen ajan Ruotsin suurin valtiomies ja maineeltaan loistava nero, mikä hän kyllä olikin, eikä muutenkaan mikään huono mies.

— Katinkultaa — väärää kultausta — miekaton tuppi! — jupisi kapteeni riemuiten. Svanholm vihasi koko sydämensä pohjasta kaikkea valtioviisautta.

— Kutakin asiaa arvosteltakoon ansionsa mukaan, — tarttui koulumestari puheeseen vähän kiivastuneena. — Ilman älykkäitä miehiä me kaikki olisimme taivasalla. Muistelenpa, että seitsemännenkintoista sataluvun valtiomiesten tapana oli vedota yleiseen mielipiteeseen.

— Oli kyllä, — vastasi välskäri. — Kun Pietari I, August II ja Fredrik IV tekivät liiton Kaarle XII:ta vastaan koettivat he puhdistaa asiaansa lähettämällä kiertokirjeitä kaikkiin suuriin Euroopan hoveihin. Kaarle XII, tai oikeammin Piper, kumosi ne kynällä yhtä ripeästi kuin miekalla. Tämä kävi sekä tavalliseksi että tarpeelliseksi kuta enemmän tasapainojärjestelmä kehittyi ja sotia alettiin käydä liittojen avulla. Yksi esimerkki useiden joukossa oli kuuluisa, v. 1739 tapahtunut Sinclairin murha, jonka seurauksena oli vilkas kirjeenvaihto kaiken Euroopan nähden. Mutta taistelu tapahtui silloin hovien, hallitusten ja näiden palkattujen kynäniekkojen kesken. Erotus on siinä, että meidän aikanamme tahtovat kansatkin saada mielipiteensä kuuluville ja keskustella sellaisista asioista sanakkaiden sanomalehtien avulla; ja kun seitsemännellätoista sataluvulla riippui asian menestyksestä katsottiinko se lopulta väkivallaksi vai oikeudeksi, tapahtuu nyt, että yleinen mielipide panee vastalauseen semmoisiakin asioita vastaan, jotka jo aikoja sitten on vakaantuneiksi tunnustettu. Ja samalla on naamari yhä löyhemmässä petollisten otsalla, sanottakoon heitä sitten valtioviisaiksi tai yksityisiksi onnenonkijoiksi. Meidän päivinämme olisi Torsten Bertelsköld, jos ei suorastaan mahdoton, niin ainakin helposti paljastettu.

— Ellei hän olisi Talleyrand, — virkkoi kapteeni Svanholm vähän pilkallisesti.

— Veli on urhoollinen sotilas ja etenkin uuttera postimestari, — jatkoi välskäri tuolla ivallisella totisuudella joka sopi hänelle niin hyvin; — mutta enpä luule, että miestä, joka on pannut Napoleonin viralta pois ja viivoittanut Euroopan kartan, voidaan luotimitalla punnita. Palataksemme Bertelsköldiin, niin kuuluvat luonteet semmoiset kuin hänen oikeastaan murrosaikoihin, jolloin vanhat periaatteet on kumottu eivätkä uudet vielä ole täysin selvinneet. Vuonna 1721 oli vapaus Ruotsissa tuskin vielä muuta kuin yksinvallan kieltämistä; siitä olivat kaikki puolueet yksimielisiä ja heillä oli siis yhteinen pohja. Mutta kun tuli kysymykseen rakentaa jotakin pysyvää tälle uudelle perustukselle, silloin syntyi heti kohta juopa hattujen ja myssyjen välille, ja silloin ei voinut kukaan enää olla ystävä kaikkien puolueiden kanssa, pettääkseen heitä kaikkia. Koettakaamme katsoa tätä aikaa suoraan silmiin.

— Jos minä saan sanoa ajatukseni, — sanoi vanha isoäiti päättäväisesti, — niin olisi oikein hyvä, jos voisimme päästä kaikista valtiopäiväkiistoista. Olkaa hyvä ja pankaa sulkatöyhtöjä hattuihin ja nauhoja myssyihin, ja asettakaa ne sitten tekotukkaisiin päihin, joiden hiukset on ylöspäin sivelty ja puuteroitu, niin tulee siitä semmoista, minkä kaikki ymmärtävät. No niin, kuinka käy kuninkaan sormuksen? En toki soisi, että se onneton kapine viimein turmelisi pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin, Kustaa Bertelsköldin ja hänen rouvansa pojan, hänen rouvansa, joka oli omaa sukua Falkenberg. En voi kieltää, että olen ikäänkuin vähän mielistynyt poikaan jo edeltäkäsin: hänen vanhempansa olivat kunniallisia ja siivoja ihmisiä; toivon, ettei poika peri heidän haluaan maailmaa kiertelemään. Ruvenneeko hän soturiksi?

— Se on tietty, jos hänessä on tarmoa vähänkään, — sanoi kapteeni. —
Ei hän suinkaan koulumestariksi ruvenne?

— Jos hän ei siksi kelpaa, niin voi hänestä tulla ainakin postimestari, — vastasi kapteeni Svanholmin pistosten ainainen maalitaulu loukkaantuneena.

— Kummiseni — tehkää hänestä jotakin oikein suurta ja komeata — tehkää hänestä kuningas tai ainakin sotapäällikkö, joka voittaa loistavia voittoja ja muodostaa uudestaan maita ja aikakausia! — sanoi Anna Sofia säkenöivin silmin, innoissaan siitä onnellisesta mielijohteestaan, että 18:nnen vuosisadan historia olisi muutettava pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin eduksi.

Välskäri nyökäytti päätään suopeasti myhäillen. — Onpa suuri vahinko, — sanoi hän, — ettei Anna Sofia ole mitä Onnettaria, jotka kehräävät kohtalon lankoja ja panevat aikakausia kerälle; silloin olisi meillä vain pelkkiä sankareita ja ihania sankaritaruja. Sankarien haavoista valuvan veren hän muuttaisi vaarainmehuksi, ja kaikki heidän ympärillään vihmovat kyynelet hän loihtisi lauhkeimmaksi kesäsateeksi. Ei — Kaarle XII oli viimeinen romantikko[9] ja se sankari, joka hänen jälkeensä esiintyi, Fredrik II, oli nero ilman sydäntä, oli kylmä, itsekäs ihminen ilman innostuksen kipinääkään. Seitsemännentoista sataluvun keskikohta oli juuri tuollainen kylmä, itsekäs aikakausi joka ymmärryksellänsä sai suuria aikaan, mutta sangen vähän sisällisen innostuksen avulla. Se oli Voltairen, Fredrik II:n ja Pompadourin aikakausi…

— Ja Klopstockin, Haydnin, Svedenborgin, Linnén aikakausi, — huomautti Anna Sofia.

— Olkoon menneeksi. Eihän ole ollut aikakautta jolloin ihmiskunnan sydän olisi herennyt sykkimästä. Mutta älä odotakaan saavasi semmoisina aikoina tarun prinssejä kohdata. En voi mitään sille, että me siihen aikaan esim. Ruotsista ja Suomesta turhaan saamme etsiä noita mainioita sotilaita, jotka vähän ennen hämmästyttivät maineellaan maailmaa. Sen sijaan tapaamme uuraita ihmisiä erämaita ojittamassa, kaupunkeja ja kyliä rakentamassa, maita viljelemässä ja meriä laivastoilla kyntämässä, sekä valistusta ja varallisuutta hävitettyihin seutuihin levittämässä. Hyödyn aikana tämmöisenä, jolloin kaikki oli uudestaan rakennettava ja jokapäiväinen leipä ennen muuta hankittava, ei tapaa kimmeltäviä valopilkkuja, jotka silmää huikaiseisivat synkkävarjoista taustaa vasten. Mutta jos rehellistä työtä kunnioitetaan; jos rauhan hyvillä töillä, valistuksen edistyksellä ja ihmisten onnella on jotakin arvoa, loihtii tämä aika eteemme kuvan, joka niin monien koettelemusten perästä tekee mieltä rauhoittavan vaikutuksen. Pelkään, että Anna Sofiaa on vaikea tyydyttää. Mutta mikäpä tässä auttaa? Jännittävä sankariaika on auttamattomasti mennyttä; meidän täytyy hakea uusia aiheita kuulijoita jännittääksemme; saa nähdä, kuinka se onnistuu.

— Siis saamme nyt odottaa idyllejä: Atista ja Camillaa paimenpoikineen ja -tyttöineen ja — lampaineen? Ruusuisissa nauhoissa, vai kuinka?

— Sitä en lupaa. Luuletko intohimojen palavan laimeammin porvarin takin kuin aatelismiehen samettinutun alla?

— Siis sarkaanpuettujen seikkailuja? Arvaanko oikein?

Välskäri kopautti perät piipustaan takansyrjää vasten ja pystytti pari uutta pitkää halkoa palamaan. — Nyt käymme aarteita kaivamaan — sanoi hän.

PORVARISKUNINGAS.[10]

1. VALTIOPÄIVÄMIESVAALI.

Armon vuonna 1738 ensimmäisenä päivänä toukokuuta oli Vaasan kaupungin vanhimmat ja porvaristo kutsuttu edellä puolenpäivän maistraatin eteen valitsemaan edusmiestä läheneville lakimääräisille valtiopäiville Tukholmaan. Jo varhain aamulla oli tässä pienessä kaupungissa huomattavissa tavatonta liikettä. Käsityöläiset ja muut pienemmät porvarit olivat joukoittain lakanneet työstään, keskustellakseen päivän tärkeästä kysymyksestä kadunkulmissa tai majatalossa, joka samalla oli olutkapakka; etevimmät porvarit olivat päättäneet kokoontua pormestarin luo samasta tärkeästä asiasta keskustelemaan, ja kaupungin viskaalin nähtiin salaista puuhaa pitäen kulkevan talosta taloon tapaamassa niitä, joiden sana enimmän painoi. Silminnähtävästi oli nyt kaikenlainen vaikutusvalta käymässä, ja siinä oli pieni, mutta selvä kuva niiden monien pienten rattaiden pyörinästä, jotka yhdessä muodostivat monimutkaisen valtiopäiväkoneiston.

Eikä ollutkaan valtiopäivämies mikään vähäinen mies näinä aikoina, jolloin säädyt hallitsivat Ruotsin valtakuntaa kuninkaan ja neuvoskunnan avulla, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin panna päätökset toimeen. Nämä kuningasvaltaiset säädyt tosin olivat monipäinen olento ja sitäpaitsi nelijakoiset, niin että sangen vähäinen murto-osa vallasta näytti tulevan kunkin valtiopäivämiehen osalle. Mutta paitsi sitä, että kansan majesteettioikeudet tekivät tämän murtoluvun yhden kokonaisen painoiseksi, riippui päätös aina viimeksi siitä, mikä näistä monista murtoluvuista voi saada enimmän suunvuoroa valtiopäivillä ja kohota siksi kokonaisluvuksi, jolla oli enin nollia kintereillään. Ja voihan halvimmallakin sotamiehellä olla marsalkan sauva repussaan. Vaasan kaupungin porvarit olivat siis vallan varmat siitä, että valtiopäiväin ja samalla myös Ruotsin ja Suomen kohtalo oli tänä päivänä heidän käsissään, ja sentähden oli tekotukat mitä huolellisimmin harjattu, sentähden kiilsivät messinkinapit ja kengänsoljet tavattoman kirkkaina, ja sentähden vedettiin parhaat mustat juhlasukat ylös polviin, huolimatta noilla ahtailla ja kiveämättömillä kaduilla vallitsevasta keväisestä kelirikosta.

Luodakseen silmäyksen tämän valtiopäivämyrskyjen pienoiskuvan esiripun taa, lähtenee lukija suosiollisesti käymään Pohjanmaan silloisen maaherran, kreivi Kaarle Frölichin luokse hänen asuntoonsa Korsholmaan.

Vanha kivirakennus oli kadonnut ajan vaivoissa ja vastuksissa, ja sen sijalla kohosi vallien sisällä iso, mutta matala puuhuoneisto kaksine kylkirakennuksineen. Korsholma oli nyt kummallinen linnoituksen ja virkatalon välimuoto. Uhkeat vallit oli hiljakkoin korjattu, portti oli rakennettu vankemmaksi, ja korkea lauta-aita, joka muodosti sisemmän varustuksen, oli taas pantu täyteen puolustuskuntoon. Portin päällä oli puuhun leikattu valtakunnan vaakuna ja sen sydänkilvessä oli kaupungin vaakuna, kuninkaallinen maljakko; mutta sen alla upeili Frölichin suvun kreivillinen vaakuna. Tämä kaikki osoitti selvästi, että tuo uudenaikaistetun ritarilinnan asukas oli ensi sijassa sotilas, toisessa ylimys.

Vanhan karoliinin kreivi Frölichin ulkomuoto osoittikin tämän arvelun oikeaksi. Hän istui työhuoneessaan ylpeänä kyllä, mutta samalla yksinkertaisena niinkuin sotilaalle sopii. Hän oli siihen aikaan 58 vuoden vanha, mutta näytti kymmentä vuotta vanhemmalta. Ei ikä eivätkä sotilaselämän pitkälliset vaivat olleet hänen kookasta varttaan koukistaneet ja hänen tukkaansa vaalistaneet, vaan sen olivat tehneet ne kaksi pahaa haavaa, jotka hän 37 vuotta sitten oli saanut Väinäjoen yli mentäessä. Hänen oli vaikea liikkua, sillä hänen toinen jalkansa oli kangistunut; mutta käskevä ryhti ja hänen tuuheitten kulmakarvainsa alta singahtava kotkankatse ilmaisi ylhäisille ja alhaisille, että leijonalla vielä oli sekä kynnet että hampaat jokaiselle, joka vain rohkeni astua häntä askelenkaan liian lähelle.

Kello oli 8 aamulla, ja vanhalla herralla oli nyt juuri luonansa vieras, jonka kanssa pantiin kova kovaa vastaan. Hän istui korkeaselkäisessä pähkinäpuisessa nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi ukko, joka oli yhtä pitkä kuin hänkin ja yhtä suurellinen käytöksessään. Eikä tämä mies mikään vähäpätöinen mies ollutkaan, hän oli Vaasan rikkain kauppias, vanha tuttavamme Lauri Larsson, siihen aikaan noin seitsenkymmenvuotias, vaikka hän, päinvastoin kuin kreivi, ei näyttänyt kuuttakymmentä vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tuskin ennättänyt vielä harmaantua; hänen jäntevä käsivartensa näytti kykenevän heittämään jättiläisenkin maahan, ja hänen lujasta katseestaan loisti äly ja neuvokkuus, tarmo ja itseluottamus. Jos hän ei olisi seisonut ja kreivi istunut, olisi outo saattanut jäädä epätietoiseksi siitä, kumpiko heistä oli maaherra, sillä siltä he kumpikin näyttivät.

— Hän siis, — jatkoi maaherra nähtävästi tyytymätönnä, — pysyy lujana päätöksessään eikä mukaannu minun tarkoituksiini?

— Alamainen ajatukseni on, että rehellinen mies tekee niin kuin katsoo valtakunnalle hyödyllistä olevan, — vastasi porvari.

— Hän aikoo puolustaa liittoa Venäjän kanssa?

— Teidän armonne tarkoittaa sopimusta, joka valtakunnan kaupalle ja menestymiselle on välttämättömästi tarpeellinen. Siinä en näe mitään pahaa.

— Vai niin! Hän mättää suunsa täyteen Venäjän jauhoja ja kukkaronsa hopeatalareita, se on hänen politiikkaansa. Hän ei älyä, että se nöyryyttää meitä sen silmissä, jonka edessä meidän tulisi ylpeimpinä esiintyä. Hän puolustaa kreivi Hornia?

— Rohkenen uskoa, että valtakunnan hoito on hyvissä käsissä.

— No, kuinka paljon on Horn maksanut hänelle hänen kallisarvoisesta alamaisuudestaan?

— Teidän armonne, viljani myyn, mutta en vakaumustani. Sitä ei myydä hyvällä eikä pahalla — ei yhdelle kreiville enemmän kuin toisellekaan.

— Hiiteen, mies, pidä veikkonen vakaumuksesi. Minä kysyn, mitä etuja hän aikoo hankkia Vaasan kaupungille. Hän kai ei tyydy vähempään kuin että Vaasa saa tapulikaupungin oikeudet?

— Ajatukseni on, että meidän suomalaiset kaupunkimme eivät koskaan pääse edistymään, ellei niiden merenkulku tule vapaaksi.

— Joutavaa jaaritusta; niin ne kaikki lörpöttelevät. Ikäänkuin eivät tarpeeksi rikastuisi Tukholman kaupasta! Herrat rihkamasaksat tahtovat käydä kauppaa Välimerellä palataksensa kotiin Espanjan grandeina!

— Tukholmalaiset tarjoavat meille mitä tahtovat niin kauan kuin meidän markkinamme ovat suljetut. Vuonna 1729 he tarjosivat ruistynnyristä meille 24 killinkiä. Ei armollinen Jumala ole luonut Suomenmaata laajoine rantamineen ja kauniine satamineen Tukholman keittiöpiiaksi.

Karoliini kreivi Frölich, joka ei sotilaana eikä aatelismiehenä juuri suuresti kunnioittanut tuota kauan allakynsin ollutta ja usein matelevaa porvarissäätyä, katseli hämmästyneenä ja vihaisena tuota rohkeata kauppiasta, joka suorana ja pelkäämätönnä uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessaan. Vanhan soturin sisu kuohahti. — En ole käskenyt häntä tänne kaupastaan väittelemään, vaan kysyäkseni, mitä järjestelmää hän aikoo puolustaa, jos hänet tänään valitaan valtiopäivämieheksi, — tiuskaisi kreivi.

— Olen jo sanonut teidän armollenne, että katson valtakunnan hoidon olevan hyvissä käsissä, — vastasi Larsson yhtä tyynen näköisenä kuin ennenkin ja vähänkään maaherran tuikeita katseita arastelematta.

— Vai niin. Siis on tahtoni, että kaupunki valitsee Aulinin.

— En tiedä, kenenkä kaupunki valinnee, mutta sen tiedän, että Ruotsin valtakunnan perustuslaki vuodelta 1720 vakuuttaa porvaristolle oikeuden saada itse valita edusmiehensä, vaivaamatta siihen korkeita asianomaisia.

— Piru teidät perii, mies, jos rohkenette käydä salahankkeisiin esivaltaa vastaan. Jumaliste, eikö siis minun tahtoni enää merkitsekään mitään Vaasassa?

— Se merkitsee paljon, teidän armonne, mutta ei niin paljon kuin
Ruotsin laki.

— Ulos ovesta — ulos, kirottu jyväjuutalainen! Rohkenee vielä vastustaa minun hankkeitani! Minäpä, lempo vie, opetan teidät pöyhistelemään. Ulos, sanon minä!

Larsson kumarsi vähän, hyvin vähän vain uljasta otsaansa ja poistui verkalleen huolimatta enää virkkaa sanaakaan vihastuneelle esimiehelleen.

Kreivi Frölich ei oikeastaan ollutkaan mikään hirmuvaltias. Mutta vapaus oli vielä nuori, yksinvalta oli ikäänkuin kasvanut kiinni vanhan sukupolven luonteeseen, ja kuta kauempana maaherra oli valtakunnan keskustasta, sitä suurempi oli vielä kiusaus esiintyä satraappina.

Portailla kohtasi Larsson viskaali Spolinin, joka tuli jotakin ilmoittamaan ja joka muutamia minuutteja sen jälkeen taas nähtiin kaupungilla saatuja käskyjä levittämässä. Larsson naurahti: hän tunsi pohjalaisensa ja tiesi vanhastaan, mitä virkakäsky vaikuttaa.

Heti kello 9:n jälkeen alkoi vaali ja sitä kesti kello 12:een asti. Alussa näytti siltä kuin olisi ollut tulossa kiivas taistelu ja kuin olisi sen tulos ollut epätietoinen, sillä alempi porvaristo katseli niinkuin tavallisesti karsain silmin kaupungin pohatoita ja oli päättänyt antaa äänensä ruokakauppias Aulinille, joka lupasi vaatia kovia lakeja nurkkamestariutta ja maakauppaa vastaan. Jos nämä olisivat vetäneet yhtä köyttä, olisi kenties heidän suurempi lukumääränsä vastannut rikkaampien ääniä, ja Larssonin voitto olisi ollut täpärällä. Mutta kun tuli tiedoksi, että viskaali hääri maaherran asioilla Aulinin eduksi, meni mies toisensa perästä Larssonin puolelle, ja kun kaikki olivat äänestäneet, huomattiin Larsson valituksi Vaasan kaupungin valtiopäivämieheksi niin paljon suuremmalla enemmistöllä, että hänen vastustajansa oli saanut tuskin viidettä osaa äänistä.

Kreivi Frölich kuohui vihaa. — Vielä minä keksin keinon, jolla saan tuon porvariskuninkaan valtaistuimeltaan syöstyksi! — huudahti hän.

Lause tuli tunnetuksi, ja siitä päivästä alkaen kutsuttiin Lauri
Larssonia porvariskuninkaaksi.

2. RATSASTUS.

Se paikka, jossa myöhempinä aikoina seisoi Vaasan kaupungin kaunistus, komea, viimein kirkoksi muutettu hovioikeuden huoneisto, jonka Kustaa III vuonna 1784 rakennutti vastapäätä Korsholman kunnasta, oli tämän kertomuksen ajalla suurimmaksi osaksi asumaton. Nykyisen kauniin, vanhan lehtokujan sijalle, jossa kuningas Kustaan muisto joka syksy ajan hallan panemana lakastuu ja joka kevät jälleen puhkeaa verekseen vihantaan, nähtiin Lauri Larssonin aikana rivi pieniä, lanttuja, persiljaa ja tilliä kasvavia ryytimaita, joita siellä täällä vaarain- ja viinimarjapensaat reunustivat. Mutta Korsholman pohjoispuolella ja länteenpäin aina "Salmeen" asti ulottui laidunhaka, jossa nuorison oli tapana leikkiä kesällä ja jossa koulupojat tekivät sotaisia hyökkäyksiä syyttömiä valleja vastaan.

Saman toukokuun ensimmäisenä päivänä, jolloin valtiopäivämiesvaali toimitettiin aamupäivällä, oli suuri joukko kaupungin lapsia ja nuorisoa lähtenyt hakaan iltapäiväänsä viettämään. Maa, joka vähäistä ennen oli paljastunut, oli vielä kellahtava ja keväisen kostea, puut olivat vielä lehdettömät, ja ainoastaan vallien päivän puolella ilahdutti silmää veres vihanta nurmi. Mutta jo tämä vähäinenkin vihannuus riitti keväisiä tunteita herättämään, kun taivas oli korkea ja sininen ja kun auringon säteet kimaltelivat Salmen silloin vielä kirkkaassa vedenpinnassa. Nuorisolla oli hauskaa; palloa lyötiin ja piippaa lyötiin ja vannetta lyötiin; kissasilla ja rottasilla, väkisillä ja leskisillä oltiin ja "fria vill Simon i Sälle'ä" tanssittiin. Koulupojat, joilla oli iltapäivällä vappulupa, leikkivät "ruotsalaisia ja venäläisiä". Pienimmät heistä tulivat luokittain rummuilla ja kivääreillä varustettuina ja valmiina valloittamaan maailman ja ensi aluksi Korsholman. Ei ole muistiin kirjoitettu, voittivatko ruotsalaiset vai venäläiset tässä merkillisessä aseiden mittelyssä, mutta luultavasti olivat molemmat sotaakäyvät vallat viime lopussa tehneet sovintoliiton keskenään, koska he myöhemmin illalla kääntyivät uutta vihollista, kaupungin oppipoikia vastaan, jotka olivat kokoontuneet valleille leikkejä katsomaan. Sukuunsa olivat jo pojat; sillä kun pohjalaisella ei ole suurta sotaa, on hän hyvin halukas käymään pientä; hän on maailman rauhallisin mies, kunhan vain joskus saa sydämensä pohjasta mäikyttää. Nyt oli sitäpaitsi vanhoja tappioita kostettava, uusia voittoja saatava, ja ennenkuin aavistitkaan, oli siellä käymässä uusi kalabaliikki "kristittyjen ja turkkilaisten" välillä; ja koska voiton, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati, lopulta piti kallistua kristittyjen puolelle, niin tapahtuikin nyt, että oppipojat, urhoollisen vastarinnan jälkeen, vaatteet repaleina ja posket turvoksissa, karkoitettiin tappelutanterelta.

Sillaikaa kuin tämä tapahtui kaupungin puolella Korsholmaa ja itsensä rehtorin nähden, joka seisoi vallilla ja katseli huvikseen, niinkuin vanhan koulupukarin sopi, poikain urotekoja, varoittaen heitä vain silloin tällöin jonkun koulunpalvelijan välityksellä aseita käyttämästä — nähtiin kaksi ratsastajaa lähenevän eteläpuolelta Kristiinankaupungista tulevaa tietä ja pyörähtävän vallin mutkan ympäri, johon he sitten seisahtuivat ottelua katselemaan. Toinen ratsastaja, joka ajoi edellä, oli hyvin tunnettuun karoliiniasetakkiin puettu hoikka ja kaunis nuorukainen. Keveä matkaviitta oli hänen hartioillaan. Hän ratsasti nuoren kimon selässä, joka liikkui kuin tanssien ja jota vaivoin voi seurata se uupunut punainen ruuna, jolla toinen matkamies ratsasti. Tämä oli vanhanpuoleinen ja hartiakas mies, puoleksi sotamies, puoleksi renki, mikäli voi päättää hänen harmaan talonpoikaistakkinsa takana olevasta ratsurepusta ja siitä sotaisesta järjestyksestä, millä pari myttyä ja pari saapasta oli satulannuppiin sidottu.

Molempien tultua linnanportille pidätti vanhempi hevosensa, ikäänkuin odottaakseen herraansa, joka oli ratsastanut portin ohi; mutta nuori upseeri ei tätä huomannut, vaan jatkoi ratsastustaan. Samassa hän sai näyttää, ettei hän ollutkaan satulassa mikään variksenpoika. Turkkilaiset olivat juuri silloin joutuneet täydellisesti tappiolle ja pakenivat nyt täyttä karkua vallin sivuitse, voittoisain kristittyjen meluten ja kiljuen ajaessa heitä takaa. Kimo säikähti ja pillastui: tuulispäänä lensi se kivien ja kantojen yli. Kristityt ja turkkilaiset saivat varoa korviaan, mutta ratsastaja istui hevosensa selässä kuin valettu ja hänen onnistuikin, tehtyään jokseenkin pitkän kaarroksen, joka oli vaarallisempi muille kuin hänelle itselleen, hiljennettyä vauhtia palata takaisin vallien luo. — No no, — huudahti hän, taputellen virmaa ja uljasta hevostaan kaulalle; — häpeisit Bogatir näyttämästä pahoja tapojasi Vaasassa! Siivolla, sanon minä! Luuletko arolla olevasi?

Hevonen pysähtyi, mutta vilkutteli yhä korviaan, kuunnellen jokaista epäilyttävää ääntä. Hevonen ja ratsastaja olivat sillaikaa tulleet lännen puolelle valleja, eivätkä olleet enää kaukana Salmesta, kun äkkiä uusi tapaus herätti ratsastajan huomiota.

Tällä puolen oli rauhallisempaa nuorisoa leikkimässä, lapsia, nuoria tyttöjä ja muutamia vanhempia poikia, jotka eivät välittäneet niin jokapäiväisestä huvituksesta kuin taistelu pohjoispuolella valleja oli. Outo ratsastaja hurjan hevosensa selässä oli sitävastoin harvinainen, suurta uteliaisuutta herättävä ilmiö Vaasassa; juoksut ja leikit taukosivat ja toinen kysyi toiseltaan, kuka tuo korea herra mahtoi olla.

Oli kuitenkin kaksi leikkivää, jotka joko eivät olleet huomanneet vierasta tai eivät innoissaan hänestä välittäneet. Nämä olivat eräs nuori, hento ja ruskeasilmäinen tyttö, joka oli puettu lyhyeen valkoiseen hameeseen ja oli vielä miltei lapsi, ja eräs pitkäsäärinen rehtorinluokkalainen, joka "haukkaa ja kyyhkystä" leikittäessä ajoi tyttöä takaa, mutta huolimatta seitsenpenikulmaisista askelistaan turhaan yritti häntä saavuttaa. Tyttö teki kuin metsäkauris satoja mutkia juostessaan, ja juuri, kun oli kiinni joutumaisillaan, kiepsahti hän aina taas syrjään. Mutta vähän aikaa paettuaan häätyi hän yhä likemmä Salmea, ja siellä hänen tietystikin täytyisi antautua. Tämä näytti häntä suututtavan, ja hän seisahtui hetkeksi rantamakasiinien luo, ikäänkuin etsiäkseen sieltä pakopaikkaa. Luultavasti huomasi hän kuitenkin tämän keinon arveluttavaksi, hypähti taas syrjään ja tuli niin erään vanhan lepän juurelle, joka kasvoi rannalla, likellä vedenrajaa puoleksi riippuen veden päällä kallellaan. Nyt oli hän vankina, sillä palaamaan hän ei päässyt. Mutta ajelijan juuri lähetessä tarttui hän puunoksaan ja kiipesi kuin kissa leppään. Pitkä, saaliistaan varma koululainen seurasi kohta esimerkkiä. Ja niin istuivat kuin istuivatkin linnut samassa puussa. Mutta nyt kuului rasahdus, ja sama oksa, joka oli kestänyt pakenevan kyyhkysen, katkesi raskaamman haukan alla, ja poika pudota mulskahti pitkäkseen veteen.

Outo ratsastaja oli pakoa ja ajoa huvikseen katsellen vähitellen ratsastanut yhä likemmä. Nähtyään, mikä loppu leikistä tuli, ei hän kauan aprikoinut, vaan hyppäsi tuota pikaa satulasta alas ja riensi rantaan hukkuvaa pelastamaan. Onneksi ei hätä ollut niin suuri kuin miltä näytti. Salmi, jossa vielä sata vuotta sitä ennen isot laivat olivat kulkeneet, oli jo 1738 melkoisesti mataloitunut Pohjanmaan suuren luonnonilmiön, maan ylenemisen vaikutuksesta, ja tuo Vaasan triviaalikoulun toivorikas vesa putosi sentähden aivan pehmeästi ja viattomasti neljää tahi viittä korttelia syvään veteen, jossa oli vähän harmaata mutaa pohjassa. Ennenkuin muukalainen vielä ennätti ojentaa hänelle taittuneen lepän oksan, oli hän jo likomärkänä ja liejuisena kavunnut rannalle.

Näin ratkaisevaa tappiota ei sopinut jättää kostamatta. Siipeen ammuttu ja kovin vihastunut haukka keksi taas kyyhkysen, joka ensi hämmästyksessään oli hypännyt puusta avuksi, mutta jonka nyt, kun näki ajelijansa vaarattoman aseman ja hänen muuten tuiki surkean tilansa, pisti päähän ruveta niin raittiisti ja makeasti nauramaan kuin ainoastaan kyyhkynen voi nauraa.

— Odotahan, — huusi hurjistunut haukka — kyllä mä sinut nauramaan opetan! — ja samassa harppasi hän taas seitsenpenikulmaisen askelen, uhaten ryvettää ajettavansa valkoiset vaatteet saven liejulla. Tyttö lähti siis uudestaan pakoon, mutta varsin vähän oli hänellä nyt enää pelastumisen toivoa. Kuta enemmän hän mitteli matkaa vallille, sitä selvemmin hän näki, että pakeneminen sinne oli mahdotonta. Mitä oli hänen tehtävä? Hän turvautui siihen ainoaan keinoon, mikä hänellä enää oli tarjona, mutta johon harva tyttö hänen sijassaan olisi turvautunut: hän juoksi odottavan Bogatirin luo, pisti hyvin varovaisesti vasemman jalkansa jalustimeen ja istui, tiesi mitenkä, tuota pikaa satulassa. Nähtävästi hän ei ensi kertaa hevosen selässä istunut. Mutta mitä taitoa ja kykyä vaadittiin Bogatirin selässä, sitä ei hän aavistanutkaan, ja tämä leikki oli päättyä pahemmin kuin haukkasilla-olo. Tuskin oli virma hevonen tuntenut satulassa olevan keveän kuormansa, tuntematta samalla herransa pelättyjä ohjia, ennenkuin se karkasi halki haan kaupunkiin niin hirvittävää vauhtia että tyrmistynyt ratsastaja menetti sekä kuulonsa että näkönsä. Hänen nähtiin päästävän ohjat kädestään, kallistuvan eteen päin ja vaistomaisesti tarttuvan molemmin käsin satulankaareen. Pian olivat hevonen ja tyttö näkymättömissä. Haukka oli loistavasti kostanut kyyhkyselle, ja nyt oli hänen vuoronsa hämmästyksestä kalpeana tuijottaa pois rientävän jälkeen.

Vieras upseeri koetti kaikkia niitä hyväilysanoja ja uhkauksia, joita hänen Bogatirinsa ennen tavallisesti oli totellut. Se ei auttanut, ja hän ymmärsi itsekin, että vast'ikään säikähtynyt hevonen oli uudestaan pillastunut. Tyttö näytti olevan hukassa, eikä nyt ollut muuta neuvoa kuin kiirehtiä jalan Bogatirin jälkeen kenties tavatakseen tytön jossakin maahan suistuneena ja pää murskautuneena.

Silloin kuului läheltä Korsholman valleja vihellys niin kova ja kimeä, että sen selvästi erotti kaiken sen hälinän seasta, mikä oli syntynyt pillastuneen hevosen ohi karatessa. Muukalainen näkyi tuntevan tuon äänen: hän seisahtui; hän kuunteli; hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, ettei itse voinut saada aikaan samanlaista ääntä. — Se on Istvan, se on minun uskollinen Tapanini, — sanoi hän pojalle, joka häntä seurasi. — Tuota vihellystä ei voi kukaan matkia. Bogatir tuntee sen; se on Unkarissa syntynyt, ja tuo on se merkki, jolla unkarilaiset kutsuvat hevosiaan arolta. Kuuletko! Nyt hän taas viheltää!

Tuo kimeä, läpitunkeva ääni kuului vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Ja katso: kolmannen vihellyksen perästä nähtiin Bogatirin näköjään aivan rauhallisena noudattavan ääntä ja hiljaista hölkkää lähenevän valleja, joiden luona toinen ratsastaja helposti sai sen seisahtumaan.

Muukalainen ja hänen seuralaisensa riensivät sinne. Valkopukuinen tyttö piti vieläkin suonenvedontapaisesti satulasta kiinni. Mutta hän oli mennyt tainnoksiin.

— Ester! Ester-kultani! Oi, hyvä Jumala, hän on kuollut! — huudahti eräs vaalea ja kaunis nuori nainen, joka tunkeutui esiin väkijoukosta.

— Eikö Veronika näe, että tyttö vielä pitää itseään kiinni? — huomautti eräs koulunopettaja, joka nosti tytön hevosen selästä. Olikin aika suuri työ, ennenkuin kädet saatiin satulasta irti.

— Kuka tuo nuori tyttö on? — kysyi muukalainen osaaottavasti.

— Se on Ester Larsson, rikkaan Larssonin nuorin ja rakkain lapsi, — vastasi koulunopettaja.

— Niin, niin, siinä saapi Larsson nyt nähdä, kuinka käypi, kun lennetään ylemmä kuin siivet kantavat, — jupisi eräs teurastaja, joka aamupäivän vaalissa oli kuulunut Aulinin puolueeseen. — Saadaanpa nähdä, että hän ratsastaa uhka-uljaasti valtiopäiville, mutta miten hän sieltä ratsastaa takaisin, ja kuka silloin hänelle viheltää, sitä ei voi niin tarkoin tietää.

— Niinpä kyllä, — sanoi muuan ämmä joukosta, — muistakaa minun sanani, tämä, tämä ennustaa jotakin Larssonille. Ylpeys, ylpeys — mitenkä sanoo sananlasku?

3. KREIVI JA PORVARISTYTTÖ.

Vieras nuori upseeri näkyi tahtovan hyvittää sen vahingon, johon hänen hurja hevosensa oli niin suuresti syypää. Hän riensi noutamaan vettä lähimmästä kaivosta, kostutteli sillä pyörtyneen tytön otsaa ja antoi hänen hengittää jotakin hyvätuoksuista hajuvettä, jonka hän otti satulapussissa olevasta kotelosta. Hän saattoi nyt lähemmin tarkastella tytön kasvoja, eikä hänen säälinsä suinkaan vähennyt siitä, että ne olivat tavattoman kauniit. Ester Larsson oli enintään neljän- tai viidentoista vanha; hän oli vielä lapsi, niinkuin hänen käytöksensäkin kyllä oli osoittanut, mutta nuoruuden rajalla oleva lapsi; hoikka ja hento hän oli, tukka kiiltävän ruskea, iho vähän päivettynyt kevätauringon paisteesta, kädet liian hienot pikkukaupungin porvaristytön käsiksi. Pienoinen, vasemmassa kädessä oleva hohtokivillä koristettu sormus ja pienoiset, tuota hienoa raumalaista tekoa olevat pitsikalvosimet, jotka nyt ovat jääneet yhä enemmän pois käytännöstä, sittenkun eivät enää hinnan puolesta ole voineet kilpailla belgialaisten koneteosten kanssa, vahvistivat muukalaisen ensimmäistä arvelua, että tämä nuori tyttö oli rikkaan miehen hemmoiteltu lempilapsi.

Kenties joku vielä muistaa entisen pikku Veronikan joka samana iltana, kuin ankara setä otti niin tylysti vastaan Maria Larssonin, lähetti tälle lohdutukseksi palasen sunnuntaikakkuaan.[11] Veronika Larsson oli kasvanut ja kukoistanut rakkaudessa; hän ei enää ollut nuori, hän oli nähnyt jo 29 kesää, mutta vielä hän levitti rakkauden tuoksua ympärilleen. Hän oli hylännyt montakin kosijaa hoitaakseen isänsä taloutta ja omistaakseen koko sydämensä nuorimmalle sisarelleen Esterille, joka niin kipeästi tarvitsi hänen holhoustaan, sittenkun heidän äitinsä oli kuollut ja isällä yhä harvemmin oli aikaa lastensa kasvatukseen ja sittenkun isä oli ruvennut hemmoittelemaan pientä lemmikkiään, jonka Luoja oli hänelle lahjoittanut vanhain päiväin iloksi. Veronika oli ainoa, joka uskalsi vastustaa Esterin oikkuja; hän yksin tohti kieltää häneltä jotakin; ja kun itsepintainen tyttö kumminkin sai tahtonsa täytetyksi, niinkuin nyt näissä vapunpäivän leikeissä, oli Veronika aina pitämässä häntä silmällä ja korjasi samassa kaikki ne erehdykset, joita ei voinut estää. Tuota hurjaa ratsastusta hän ei ollut voinut estää ja nyt sai hän niinkuin aina ennenkin käydä äidin hellyydellä vaalimaan pientä, ymmärtämätöntä lastaan.

— Älä nyt pelkää, Ester, vaara on ohi, ja sinä olet minun luonani! — kuiskasi hän hellästi kalpealle sisarelleen, joka hänen sylissään alkoi tointua pelästyksestään ja aukoa silmiään. Ei ollut vanhemman sisaren sanoissa nuhteen varjoakaan kaikesta siitä julmasta levottomuudesta, jota hän äsken oli kärsinyt, tuo hyvä Veronika.

Ester katseli pää pyörällä ympärilleen ja jo huomasi hän leikkitoverinsa, tuon pitkäsäärisen rehtorinluokkalaisen, joka hämmästyksestä vieläkin hengästyneenä tuijotti häneen sisaren olan yli.

— Näethän nyt, Ringblom, — sanoi hän, ja riemuitseva, vaikkakin vielä raukea uhka ilmaantui hänen vaaleanpunaisille huulilleen, — sanoinhan minä sinulle, raukka, ettet ikinä saisi minua kiinni!

Samassa huomasi hän toisella puolen vieraan upseerin, joka häntä säälien katseli, ja heti valahti hänen kalpeille kasvoilleen mitä helein puna. Arkana kuin ujo lapsi kätki hän oitis päänsä sisarensa helmaan.

Tuo huvitti muukalaista. Hän laski kätensä tytön ruskealle tukalle ja virkkoi hymyillen: — Älä nyt enää pelkää. Bogatir on huimapäinen veitikka, joka tarvitsee kovat ohjat, ja minä olen nähnyt vanhainkin ratsastajain lentävän samasta satulasta, jossa sinä pysyit. Tulevalla kerralla käy paremmin. Tahdotko oppia ratsastamaan?

Ester katsahti puhujaan: luultavasti häntä suututti, että häntä kohdeltiin kuin lasta. — Myytkö hevosesi? — kysyi hän.

— Tuskinpa, — vastasi muukalainen. — Luulen sinun jo saaneen siitä tarpeeksesi.

— Isäni maksaa sinulle siitä niin paljon kuin tahdot.

— Bogatir on unkarilainen eikä anna myydä itseään! — jatkoi nuori upseeri. — Mutta jos myisin sen sinulle, mitä sitten tekisit? Tahtoisitko vielä kerran koettaa onneasi?

— Tahtoisinpa kyllä, — vastasi tyttö, luoden taisteluhaasteisen silmäyksen hevoseen, joka siinä jalkojaan malttamattomasti tömisteli.

— Entä jos se ei näkisi hyväksi totella sinua? Jos se heittäisi sinut satulasta, vauvaseni?

— Sitten ammuttaisin sen, — vastasi Ester arvelematta.

Muukalainen naurahti. Mutta Veronikasta ei tämä leikinlasku ollut mieleen. — Tule, menkäämme kotiin, nojaa minua vasten! — sanoi hän. — Tule, Ester, ennenkuin isä saa muilta kuulla sinun olleen vaarassa.

Esterin ilme muuttui äkkiä, ja hän koetti turhaan salata levottomuuttaan. — Ei, Veronika, ei, — sanoi hän; — et saa puhua tästä isälle. Hän suuttuisi tuolle vieraalle herralle. — Ja isä ei ole hyvä silloin, kun hän on suutuksissaan! — lisäsi hän teeskentelemättömästi, katsahtaen muukalaiseen.

— Mistä on kysymys? — sanoi samassa käskevä ääni heidän takanaan, ja siinä seisoi maaherra, kreivi Frölich, joka palasi kävelyltään satamasta ja kummastuksekseen näki Korsholman portilla tämän väenkokouksen. Samassa huomasi hän nuoren upseerinkin, joka kunnioittavasti kosketti kädellään kolmikulmaista hattuansa.

— Mitä näen mä? — huudahti maaherra ranskaksi. — Kreivi Bertelsköld täällä! Ole sydämellisesti tervetullut tänne pohjan perille. Kuustako nuori orpanani on tänne tipahtanut?

Linnoitusväen luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka äitinsä puolelta oli sukua kreivi Frölichille, unohti nämä sanat kuultuaan pienen uhkarohkean porvaristytön, joka häntä nyt suurin silmin katseli. Vaasassa ei ole koskaan ollut liiaksi kreivejä ja sitä ainoata, joka siellä ennestään oli, katsottiin niin erinomaisen suureksi herraksi, että hänen vertaisiaan tuskin voi olla Tukholmassakaan. Kukapa olisi uskonut, että Vaasa nyt yht'äkkiä oli saanut yhden kreivin lisää? Ester tointui tuossa paikassa niin täydellisesti, ettei häntä mitenkään saatu kotiin lähtemään. Hän vain siirtyi vähän noiden ylhäisten herrain tieltä ja katseli yhä vain lapsellisen uteliaasti tuota nuorta muukalaista, jonka kanssa hän vast'ikään oli puhellut niin ujostelematta ja jota hän vallattomuudessaan oli sinuksikin sanonut. Mutta Esterin mielestä se ei ollut niin vaarallista; tuskin oli koko Vaasassa muita kuin itse maaherra, jota hän ei olisi puhutellut samalla tuttavallisella tavalla. Se vain oli hänestä merkillistä, että tuo nuori herra oli noin komea, noin pitkä, noin ylhäinen kaikessa käytöksessään; että hänellä oli noin kirkkaat siniset silmät, vaikka hänen hiuksensa olivat niin mustat, että ne miltei siniselle vivahtivat; ettei hänellä ollut irtotukkaa; että pieni hattu sopi hänelle niin hyvin; että hänellä oli miekka ja vyö lyhyen päällystakin alla; että hän näytti olevan niin hyvä, vaikka kummallinen sallimus oli luonut hänet kreiviksi; että oli sattunut olemaan juuri hänen hevosensa, joka oli ollut hänet kuoliaaksi säikäyttää, ja että tuo kreivi oli laskenut kätensä hänen otsalleen ja luvannut opettaa hänet ratsastamaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät pienen vallattoman tytön ruskeakiharaisessa päässä eikä hänellä ollut ollenkaan aikaa kuulla sisarensa lempeitä varoituksia.

Kreivi Kaarle Viktor — sillä siksi voimme kutsua häntä erotukseksi hänen sedästään Torsten Bertelsköldistä — selitti nyt, ranskaksi hänkin, muutamin sanoin, mitä varten hän oli tullut Suomeen. Hän oli viime syksynä palannut Ruotsiin Wienistä ja Unkarista, jossa hän oli ottanut osaa turkkilaisia vastaan tehtyyn sotaretkeen ja viisi vuotta ollut oppimassa sotataitoa suuren prinssi Eugenin oivallisella johdolla. Nyt oli hänen äitinsä laskenut hänen sydämelleen, että hänen tulisi tutustua esi-isäinsä maahan, tähän Suomeen, jota hänen isänsä oli puolustanut viimeiseen mieheen asti ja rakastanut aina kuolemaansa saakka. Hänen setänsä kreivi Torsten oli neuvoskunnalta hankkinut hänelle toimeksi tarkastaa Suomen linnoituksia ja tehdä ehdotuksia Suomen rantamaiden puolustukseksi mahdollisesti uhkaavan sodan varalta; ja koska eräs alus oli lähtenyt Kristiinaan viemään vaatteita Pohjanmaan rykmentille, oli hän käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen huvikseen Vaasassakin. Nyt hän oli täällä ja tahtoi, armollisen eno Frölichin luvalla, viikon tahi kaksi istua Korsholmassa.

— Ei kuitenkaan vedellä ja leivällä? — vastasi kreivi Frölich nauraen. — Tiedätkö, mon cher ami, että kravut ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla?

— Sen tietää sukuni vanhastaan, — vastasi nuori kreivi samaan tapaan. — Melkein kaikki Bertelsköldit ovat olleet riidassa Pohjanmaan kansanvaltaisten kanssa. Itse olin tuskin jalallani tänne astunut, kun jo hevoseni joutui erään pienen villikkotytön Larssonin käsiin…

— Larssoninko? Toivotan onnea; minullakin on ollut kunnia tutustua muutamaan heistä. Mutta tule, katsokaamme, vuotavatko Korsholman lähteet muutakin kuin kaivovettä…