Produced by Tapio Riikonen

VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.1

Erämaiden kevät. Porvariskuningas.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1897.

SISÄLLYS:

Erämaiden kevät:

 1. Uudenkaupungin rauha
 2. Uudenkaupungin satamassa
 3. Kolme pakolaista
 4. Syysmyrskyt v. 1721
 5. Sotaretki Raumalla
 6. Joulukuun päivä Vaasassa
 7. Larssonin perhe
 8. Pakolaiset erämaassa
 9. Talvi- ja kevätpäiviä
10. Sissi ajaa saalistaan
11. Valtioviisas ja hänen omatuntonsa
12. Omatunto vaikenee
13. "Lapinmaa on löydetty"
14. Jatkoa sissin seikkailuihin
15. Jupiter ja Juno
16. Junon kosto
17. Kevät 1722

Porvariskuningas:

1. Valtiopäivämiesvaali 2. Ratsastus 3. Kreivi ja porvaristyttö 4. Viskaali Spolin 5. Raharuhtinas 6. Eräs huviretki v. 1738 7. Vähäkyrön pappilan sadin 8. Seikkailuja rauhan aikana 9. Utukuningattaren sukkanauha 10. Hiidenkiuas metsässä 11. Vaasan satamassa 12. Esterin havainnot 13. Vähäkyrön metsäseikkailun loppu 14. Istvanin seikkailu 15. Perttilän talossa 16. Valtiomiehen työhuoneessa 17. Hämähäkki ja heinäsirkka 18. Kohtaus luistinjäällä 19. Harpunsoittoharjoituksia 20. Valtiollisia juonia 21. Ullakkokamarissa Läntisen Pitkäkadun varrella 22. Naamiaiset 23. Samana yönä 24. Kavalia juonia 25. Isä ja tytär 26. Ratsastuksen seuraukset 27. Miinat alkavat räjähdellä 28. Kreivi Hornin kukistuminen 29. Ester Larssonin pako 30. Vanhoja tuttuja 31. Suuri miina räjähtää 32. Kreivitär Eeva Bertelsköldin kirje pojalleen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldille 33. Eräänä iltana Falkbyssä 34. Vieras Falkbyssä 35. Vuosisatain perintö 36. Kuninkaan sormus 37. Puolitoista vuotta myöhemmin

VÄLSKÄRIN KYMMENES KERTOMUS.

ERÄMAIDEN KEVÄT.

Eräänä talvi-iltana, kun kuulijat taas olivat kokoontuneet välskärin kamariin, ja lumipyry kevein, pehmein hiutalein peitti ikkunanruudut, suvaitsi postimestari, kapteeni Svanholm, vastoin kaikkien muiden luuloa, hauskuttaa seuraa läsnäolollaan. Hän oli nimittäin edellisen kertomuksen lopussa jotenkin miehekkäästi kiroten ilmoittanut, että hän oli nyt kuullut kaikki, mitä halusi kuulla ja ettei hän suinkaan enää aikonut vaivata itseään tulemalla kuulemaan kaikenlaisia joutavia pikkujuttuja Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tömisivät hänen rautakantaiset saappaansa tänä iltana jo ennen muita ullakon rappusissa, ja rehellinen kapteeni marssi vanhan tavan mukaan sisään niinkuin ennenkin ja oli nähtävästi jo kokonaan unohtanut kiireessä tekemänsä päätöksen. Kenties hän ei myöskään luullut saavansa kotonaan tarpeeksi torailla tänä iltana vanhan narisevan emännöitsijänsä kanssa, sillä ilman joka-iltaista riitaa oli kapteenin vaikeata saada unta silmiinsä. Hän astui siis sisään, näöltään rauhallisena, mutta oli jo ennakolta pörhistänyt mielensä niinkuin urhokas kukko pörhistää höyhenensä valmistautuen ankaraan otteluun.

Välskärin tottunut silmä huomasi sen ja hän tervehti hymyillen vierastaan. Mutta koulumestari, maisteri Svenonius, joka istui siinä, voitonvarmuuden loistaessa laihoista, mustanpuhuvista kasvoista, ei ollut halukas tällä kertaa päästämään niin vähällä vanhaa riitaveljeään, jonkavuoksi hän heti tervehdykseen vastattuaan teki sen pilkallisen huomautuksen, että veli Svanholm varmaankin tahtoisi lämmitellä itseään Norjan tuntureilla anno mundi 1718 kestetyn jouluyön pakkasen jälkeen ja olisi sentähden hyvä ja asettuisi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista.

Kapteeni kirosi, mutta vastasi sitten niin sävyisästi kuin suinkin, että jos veli Svenonius haluaisi paistaa perunoita tuhkatulessa, hän voisi sen tehdä, mutta että hän, Svanholm, kuitenkin oli tullut tänne kuulemaan jotakin viimeisten karoliinien kohtalosta; muusta hän viisi välittää. Hän toivoi näet, että veli Bäckillä vielä olisi murunen ruutia tallessa Isonvihan ajoilta voidakseen mustata nenän ainakin kirjatoukilta.

Viittaus ei ollut hieno, ja koulumestari luuli kenties, että hänen mustaa korvapartaansa oli tahdottu loukata. Hän vastasi sentähden vuorostaan, ettei hän ollut se mies, jonka tarvitsi mustata viiksiään (kapteenin viikset olivat, niinkuin tiedämme, punertavat), ja mitä Kaarle XII:n ruutiin tulee, niin se oli nyt loppuun ammuttu. Veli Svanholm saisi kyllä haistaa palanutta vielä seuraavassakin kertomuksessa, mutta hän myöskin saisi nähdä, kuinka "kirjatoukkain" vähitellen onnistui pestä ilkeä ruudinsavu pois aikakauden kasvoista vuoden 1721 jälkeen.

— Niin, oli se kaunista pesemistä vuosina 1741 ja 42, — vastasi kapteeni ylenkatseellisesti. Silloin kynämiehet oikein näyttivät, mihin he kelpaavat. Olihan jotakin kelvollista tuossakin aikakaudessa, oli "erään nimen varjo" ja ne vanhat krenatöörit, jotka vielä kummittelivat maailmassa Kaarle XII:n ajoilta.

— 1741 oli vain kerskausta Kaarle XII:n tapaan — jatkoi koulumestari.

— Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat jäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja yhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi tulla mokomilla korteilla.

Koulumestari jatkoi: — Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa huomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718 lausumat sanat: "Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" Pane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli niin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän olisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne pannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja viimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt veli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?

— Minäkö? — toisti Svanholm mielissään ja hämillään.

— Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi vastannut?

— Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa kuunnella akkain lörpötyksiä?

— Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen sanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen käyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa läpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion Kaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka maineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?

— Tuli ja leimaus! — karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja närkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä kaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain partaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa ainoastaan sanat "kynäsankari", "kirjatoukka", "ihmisiä, jotka eivät edes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia, saatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!"

Lukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä, jos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa postimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen Anna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen, sillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme "jälkijoukon kinttuja kutkutteli" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa koulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen vilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat ja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat ottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että samaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt pohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää niin kauan kuin "Teiri-kuningas" ja "Ruununvouti" taistelevat Ruotsin historian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot ovat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin "Axel" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella, jotka runoilijan kanssa ajattelivat:

"Tuot' aikaa minä rakastan, mi kunniata Kaarlen kantaa; se mielenrauhan, ilon antaa, ja maine sill' on voittajan."

Myöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja hyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle XII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli karoliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin kun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta. Välskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän huomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja isoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa johonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva hevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.

— Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! — huudahti viimein isoäiti, koroittaen ääntänsä, — kaatuiko Kaarle XII todellakin salamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista edellisen kertomuksen lauseista?

Kaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa ei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä useat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen häntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina kernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit, jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate; Romuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa kasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin luona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf ammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut norjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?

— Niin se on, — vastasi isoäiti. — Yksinkertaisinta asiaa on aina vaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen uskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella vihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen sotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa "liitto Euroopan yhdistyneiden valtain välillä", ennenkuin saadaan särkymään ruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..

— Ruukku? — toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. — Kaarle
XII:sta ruukkuko!

— Ruukku taikka ämpäri, samapa se, — vastasi isoäiti. — Serkkuni olkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän kaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän kaatunut paljon aikaisemmin.

— Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin kaikki kaatui hänen kanssaan, — muistutti välskäri vakavasti.

— Älkäämme enää siitä kiistelkö, — jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä siitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen pahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen vähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista kauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu mutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon norjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen majurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin ihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia seikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen saattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo miehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä Kaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!

— Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? — kysyi pieni Jonathan, joka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla kädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen täydellisyyden korkein huippu.

— Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja kylmemmiksi sydämiltään, — vastasi Anna Sofia ivallisesti. — Ennen maailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden aikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja Lapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän pitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.

— Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut, höyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset lienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, — muistutti välskäri. — Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea paljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain siinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin enemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta alkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä voimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä ylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa miehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.

— Onneksi Kaarle Viktor Bertelsköld syntyi aikana, jolloin hyviä avuja ja oppia opittiin pitämään korkeammassa arvossa kuin raakaa ruumiillista voimaa, — vastasi koulumestari, yllyttävästi katsahtaen sotaista vastustajaansa silmiin.

— Jos hän raukaksi syntyi, niin hänestä raukka tulkoon, sama se minusta, — vastasi närkästynyt postimestari. — Mutta jos hän syntyi mieheksi, ja jos hän on isäänsä ja äitiinsä, niin saadaan nähdä, että Kaarle Viktor Bertelsköld ei nimeään pilaa. Toivon hänen saavan paremman opettajan kuin tuo hänen perin viekas, liukas setänsä on, jota en suvaitse takamaillenikaan. Tuli ja leimaus! Siinä on veli Svenoniukselle mielensä mukainen malliherra.

— Tiedetäänkö mitään enempää niistä karoliineista, jotka jäivät kuninkaan jälkeen elämään? — kysyi Anna Sofia.

— Tiedetään, — vastasi välskäri, — että ne harvat, jotka suuresti kunnioitettuina vielä elivät neljä- tahi viisikymmentä vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen, eivät milloinkaan olleet hattuaan nostamatta Kaarle XII:n nimeä mainittaessa, ja että he verrattomalla kunnioituksella ja ihastuksella puhuivat sankarikuninkaasta ja hänen urotöistään, hänen yksinkertaisista elintavoistaan, hänen vilpittömästä jumalanpelostaan ja hänen järkähtämättömän rautaisesta tahdostaan. En luule kenenkään niin helposti unohtavan "Vanhaa soturia", — "viimeistä maan päällä, joka Kaarle-kuninkaan näki"… Viimeinen jälkeen jäänyt, korkeampaan päällikkökuntaan kuulunut karoliini oli kenraali Cronstedt, joka kuoli 1750. Viimeinen tunnettu upseeri oli kapteeni Gutoffsky, joka kuoli 1784 99 vuoden iässä. Viimeisen tunnetun sotamiehen nimi oli Niilo Örberg, ja hän kuoli 1816, 108 vuoden vanhana Taalainmaassa Ruotsissa.

— Mutta silloin hän ei ollut kuin kymmenvuotias kuninkaan kuollessa, — huomautti isoäiti, joka oli nopea laskuja tekemään.

— Niinpä kyllä, — sanoi välskäri, — mutta arvattavasti hän palveli jo niin nuorena, samoin kuin moni muukin siihen aikaan, piiparina tai kuormastopoikana. Örbergiä en tuntenut, mutta tunsinpa erään toisen vanhan karoliinin, joka kaiketikin oli heistä viimeisiä maan päällä. Hänen nimensä oli Abraham Lindqvist, oli syntynyt 1696, palveli Kaarle-kuninkaan johdolla ja rupesi, otettuaan palveluksesta eron, pitämään vähäistä kauppaa Tampereella, muutti sitten Uuteen Kaarlepyyhyn ja kuoli 1801, 105 vuoden vanhana. Hän oli niitä harvoja kuolevaisia; jotka saattavat sanoa eläneensä kolmen vuosisadan aikana. Hän olikin nuoruudessaan nostanut hevosen ja kuorman aidan yli kun kasakat ajoivat häntä takaa; mutta viimeisinä vuosinaan oli tämä kookas mies kutistunut pieneksi lumivalkoiseksi äijäksi, jonka selkä oli köykyssä ja jota senaikuiset ihmiset miltei kammoten katselivat niinkuin jotakin muinaisaikain aavetta.

Äänettömyys syntyi. Sotaa käyvät vallat näyttivät taipuvaisilta solmimaan rauhan karoliinien haudoilla. Lopuksi kysyi vanha isoäiti, mitä nyt kaiken tuon julman sotamelskeen jälkeen on kymmenennessä kertomuksessa odotettavana. Välskäri, joka tähän asti oli katsonut lumisen ikkunanruudun läpi ulos pyryilmaan, kääntyi nyt kukoistavan kuulijansa Anna Sofian puoleen, tarttui häntä käteen ja sanoi hyväntahtoisesti silmäillen:

"Erämaiden kevät."

1. UUDENKAUPUNGIN RAUHA.

Lunta ja rakeita oli pitkinä surullisina vuosina satanut Suomenmaan verta vuotaneelle sydämelle, ja moni jo luuli sen iäksi herenneen sykkimästä, kun syksypuoleen v. 1721 toivon sanoma lensi suusta suuhun pohjolan valtakuntien ylitse. Se oli sanoma siitä, että kolmivuotisten, usein keskeytyneiden, tähän asti turhain keskustelujen jälkeen — juonien, lykkäysten, vehkeiden, uskottomuuksien, uhkausten, lahjomisten, liehakoimisten, itsepäisten vastaväitteiden ja kaikenlaisten uusien sodan kauhujen jälkeen — ikävöity rauha jo viimeinkin, elokuun 30. päivänä vanhaa lukua, oli tehty Uudessakaupungissa ja että näin siis oli päättynyt se suuri pohjoismainen sota, jota katkeamatta oli kestänyt ummelleen 21 vuotta aina vuosisadan alusta alkaen. Sodan murhanenkeli, yksinvaltiaiden salaisissa valtakammioissa syntynyt ja kansain verellä ja kyynelillä julkisesti imetetty, oli juuri ennättänyt lailliseen ikään, kun hänen ravinnon puutteesta täytyi hellittää saaliinsa. Mutta eipä hän sitä hellittänyt, ennenkuin vampyyrin tavoin oli imenyt kaiken sen veren ja herpaissut sen elinvoiman, niin että pohjolan jättiläiskansa tämän hirmuisen käänteen jälkeen kutistui kääpiöksi.

Mitä olikaan maksanut tämä rauha, joka iäti on piirtänyt vähäisen Uudenkaupungin nimen pohjolan aikakirjoihin! Kahden vuosisadan voittojen ja valloitusten hedelmän: rikkaan Liivinmaan ja sen uutteran kaupan, viljavan Viron, Suomen sisarmaan, ja sen kanssa koko Suomenlahden eteläisen rantamaan; Saarenmaan ja Hiidenmaan ynnä muita saaria, joilla vielä tänä päivänä asuu Ruotsista tulleita siirtolaisia; Inkerinmaan verisen riidan alaisina olleet tasangot ja Nevajoen mahtavan suonen, jonka luonto vartavasten on luonut suuren vallan keskukseksi; — avaran, ihanan Laatokan, joka yksinäänkin on meri ja valtakunta — vanhan Viipurin, Ruotsin vallan äärimmäisen tukipisteen, jonka valleista idän hyökylaine on niin monesti takaisin tyrskähtänyt, ja Viipurin kanssa siihen kuuluvan alueen, Suomen kaakkoisen kulman, jossa veljekset kiskaistiin erilleen veljeksistä kahden puolen luonnotonta rajaa — kaikkiansa enemmän kuin kuningaskunnan, enemmän kuin merivaltion, Itämeren valtiuden, sillan länsimaihin, meri-ilmaa kotkan siipien alle, johtavan aseman ja etevämmyyden pohjolassa.[1] Tosin kyllä luvattiin siellä molemmin puolin "alati pysyvä, ikuinen, vilpitön ja rikkomaton rauha maalla ja merellä, ynnä totinen sopu ja erottamaton iäinen ystävyyden side" molempain valtakuntain välillä, niin että entisiä vihollisuuksia "ei koskaan enää ajatella", ja niinkuin Ruotsin kunink. majesteetti "niin voimakkaasti, kuin suinkin tapahtua taitaa, iäiseksi ajaksi luovuttaa Itseltään, sen Jälkeisiltä, ja koko Ruotsin Valtakunnalta, kaiken oikeuden, vaatimuksen ja sananvallan, mikä Hänen Kunink. Majesteetillaan on ollut ja saattanut olla" y.m.; samaten luvattiin myös, että "hänen Tsaarillisella Majesteetillaan, sen perillisillä ja jälkeläisillä ei ole koskaan oleva eivätkä he voi väittää itsellänsä olevan mitään oikeutta tahi vaatimusta, oli se minkä varjon ja nimen alla hyvänsä, nyt takaisin annettuun Suuriruhtinaskuntaan Suomenmaahan" ynnä jäljellä olevaan osaan Käkisalmen lääniä. Aikakirjat ovat luetteloonsa ottaneet tämän "ikuisen rauhan" monien muiden samanlaisten joukkoon, jotka näyttävät kirjaimen epäluotettavuuden ja kunkin aikakauden kykenemättömyyden päättämään, mitä sen jälkeen, toisina aikoina ja toisten sukupolvien eläessä on tuleva.

Ja kuitenkin, huolimatta kaikista näistä sanomattomista uhrauksista, huolimatta kaikista uhkaavista tulevista vaaroista, jotka rauha pikemminkin toi lähemmäksi kuin poisti, tuskin on milloinkaan mitään sanomaa suuremmalla ilolla pohjolassa vastaan otettu kuin tätä samaista Uudenkaupungin rauhansopimusta. Jälkimaailma kenties on ehtoja sovittelevinaan ja moittii rauhanhierojia liian suuresta myöntyväisyydestä; mutta silloin, sillä hetkellä oli voipumus niin suuri, levon tarve niin yli kaiken muun tuntuva, että rauha, rauha mihin hintaan hyvänsä oli kaikkien hartain ajatus, kovaääninen huuto kaikilla huulilla. Koko Ruotsin valtakunta oli kuin nääntyvä sankari, joka yöt ja päivät on valvonut paikallaan yliluonnollisissa ponnistuksissa, kunnes käsi on puutunut, polvet hervahtaneet, silmät umpeen painuneet ja sydän tullut toivottomaksi. Tällaisissa oloissa ei valikoida pehmeintä vuodetta, lyyhistytään ensimmäiselle tien vieressä olevalle mättäälle, huolimatta mitään siitä, mitä lepo maksaa, kunhan vain voidaan kääriytyä riekaleiksi ammuttuun sotalippuun ja pelastaa kunnia parempien päivien varalle.

Ja kuitenkin oli tässä alttiiksiantavaisuuden katkerassa kalkissa pisara makeata mettäkin. Oli saatu takaisin yhdeksän kymmenettä osaa siitä, mitä oli menetetty, oli saatu tuo kovin kaivattu Suomenmaa; äiti oli palavan huoneen jäännöksistä, joihin hänen rikkautensa hupenivat, toki viimeksi pelastanut armahimman lapsensa, voipuneen, pyörtyneen, verensä miltei kuiviin vuotaneen, hengen merkkiä tuskin näyttävän, mutta sittenkin toki toivoa ja tulevaisuutta varten pelastuneen lapsensa. Ehkäpä olisi hän voinut senkin uhrata ja siitä huolimatta elää, ja niinhän kerran oli käyvä. Mutta lapsi ei olisi voinut elää, jos se olisi joutunut hukkaan vuonna 1721. Ei mitään kaikesta siitä, mitä sittemmin, vuosisadan kehittymisen jälkeen, tuli Suomen hyväksi, olisi silloin voinut joutua sen osaksi. Niin kuolluksiin asti voimaton, ruhjottu ja runneltu kuin maa oli Uudenkaupungin rauhanteon aikana, ja silloisen ajanhengen vallitessa, olisi Suomi auttamattomasti uponnut kuin katoava pirsta valtameren laineihin, ja sen nimi tavattaisiin tällä hetkellä ainoastaan kuvernementin nimenä, jonka asema ja arvo tuskin vetäisi Virolle vertoja.

Tähän voittoon verrattuina olivat muut rauhanehtojen edut — vakuutus Fredrik-kuninkaan pysymisestä horjuvalla valtaistuimellaan, viljan tulliton vienti Liivinmaasta ja ne kaksi miljoonaa riksiä, jotka Venäjä almuna myönsi vararikkoiselle Ruotsille — mitättömiä seikkoja, jotka tuskin vastasivat sitä nöyryytystä, ettei Mazeppan kasakoille voitu hankkia anteeksiantoa.

Tuo tätä nykyä niin vireä pieni Uusikaupunki, jonka Kustaa II Adolf v. 1617 perusti, oli jo 16:nnella sataluvulla päässyt jonkinlaiseen varallisuuteen, erittäinkin puuastioittensa ja lankkujensa avulla, joita ahkerasti vietiin jahdeilla Tukholmaan. Vuonna 1685 syyskuun 14. päivänä oli tulipalo hävittänyt kaupungin, joka ei ennättänyt oikein toipua tästä onnettomuudesta, ennenkuin nälkä, sota ja rutto tulivat senkin rauhallisia seutuja hävittämään. Nyt, 1721, ei vielä oltu ehditty saada valmiiksi edes uutta kivikirkkoakaan, jota rakentamaan oli ruvettu 1706. Talot olivat pieniä punattuja yksikerroksisia puurakennuksia ja kadut ahtaat, niin että kaupunki tarjosi varsin vähän mukavuuksia noille ylhäisille rauhanhierojille, joista Ruotsin lähettiläät, valtioneuvos, kreivi Liljenstedt ja maaherra, parooni Strömfelt sekä venäläinen tykistön ylipäällikkö, kreivi Bruce olivat jo keväällä sinne tulleet, mutta tsaarin mahtava suosikki, salaneuvos Österman oli odotuttanut itseään ja hidasteli tahallaan, saattaakseen ruotsalaiset viimeisillensä ja ennättääkseen vielä perin köyhtyneestä Suomesta kiskoa veroja. Lähettiläitä ja heidän lukuisia palvelijoitaan varten oli kaupungin ulkopuolella olevalle Kivikarran saarelle rakennettu iso huoneisto. Täällä ruotsalaiset kyllä tinkivät vähän vastaan, mutta tässä kaupassa ei pitänytkään paikkaansa tuo tunnettu ohje, että

"kauan kauppoja hierota ei, ei tingitä paljon, puolet vain heti tingitähän…"

Lopuksi kiisteltiin Saarenmaasta ja Viipurista. Saarenmaa meni pian menojaan, kun hätähuutoja alkoi kuulua Uuteenkaupunkiin Ruotsin rannikoilta, missä Venäjän laivasto nyt jo kolmantena kesänä laski maihin ja hävitti. Sittemmin, ja kun Österman pyysi Ruotsin lähettiläitä tarkemmin lukemaan erään kohdan heidän (ei hänelle) salaisista ohjeistaan, meni Viipurikin. Ennen rauhantekoa oli heinäkuun 20. päivänä sopimus tehty kahden kuukauden aselevosta.

Tuskin oli aselepo tullut tiedoksi, kun joukko veneitä ja pieniä aluksia lähimmäisiltä rannikoilta riensi Uuteenkaupunkiin, joka nyt katsottiin turvallisimmaksi paikaksi ja jossa varmimmat tiedot olivat saatavina siitä, minnepäin ajan tuulet puhalsivat ja viirit kääntyivät. Myöskin vastapäätä olevasta Roslagenista tuli suomalaisia pakolaisia veneillä, vapisten malttamattomuudesta saadakseen tietää Suomen kohtalon ja samalla omansakin, sillä useat heistä kärsivät Ruotsissa yhtä suurta puutetta kuin kotona omassa hävitetyssä maassaan. Syntyi jokseenkin vilkas vaihtokauppa. Venäjän ja Hollannin kauppiaat, jotka olivat tulleet lähettiläiden ja näiden seurueitten mukana, eivät halunneet ottaa vastaan arvottomia ruotsalaisia rahamerkkejä, vaan myivät suoloja, jauhoja ja hamppua vaihtamalla niitä voihin, taliin, turkiksiin, rautaan ja vaskilevyihin, joita suomalaiset olivat sieltä täältä saaneet haalituiksi.

Sen talon ympärillä, jossa valtakuntain rajoista ja pohjoismaiden asemasta tähän aikaan päätettiin, seisoi useana kesäpäivänä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan levottomasti odottava väkijoukko, joka suurten herrain ja näiden seuralaisten ilmeistä koki arvata, oliko kysymyksessä rauha vai sota. Jokaista livreapukuista kamaripalvelijaa, joka sulkatöyhdöllä koristettuun hattuun ja kirjailtuun, avarahihaiseen takkiin puettuna, salaperäisesti silmäillen näyttäytyi portailla tai ovella, katseli joukko kuin oraakkelia, ja arvonsa tunnossa tekeytyi tämä niin mahtavaksi kuin olisi pohjoismaiden kohtalo hänen hartioillaan levännyt. Jos katselijat luulivat noista tärkeännäköisistä kasvonilmeistä keksivänsä pahoja uutisia, kuului joukosta moni puoleksi tukahdutettu huokaus ja vierähti moni toivoton kyynel; mutta jos herrain ja palvelijain ilmapuntari osoitti kaunista säätä, silloin virkistyi jälleen väkijoukon laimeneva luottamus, ja itsekukin puhui vain tulevaisuudensuunnitelmistaan. Oli tultu siihen, että jokainen tuollainen kirjaeltu narri Uudessakaupungissa voi rypistetyllä otsallaan säikäyttää tämän muuten niin pelottoman kansan, joka monet monituiset vuosikaudet oli kestänyt mitä suurimpia onnettomuuksia ja rohjennut vastustaa monin kerroin voimakkaampaa vihollista.

Vaikka olikin aselepo, oli kuitenkin aika-ajoin huolestuttavia huhuja liikkeellä. Milloin sanottiin sodan taas syttyneen, ja tsaarin itsensä suurella laivastolla purjehtivan Tukholmaa kohti; milloin sanottiin ylhäisten herrain tuolla sisällä joutuneen kiivaaseen riitaan ja uhanneen viipymättä lähteä pois Uudestakaupungista; milloin taas oli muka koko Suomi rauhansopimuksessa luovutettu. Tiheään kulkevista sanansaattajista ja jokapäiväisistä neuvotteluista voitiin jo viimein arvata, että ratkaiseva hetki lähestyi. Päivä päivältä eneni levottomuus, ja neuvotteluhuoneen ulkopuolelle asetettujen kasakkain oli monta kertaa vaikea saada uhkaavilla piikeillään uteliaiden kovin lähentelevä joukko ulohtaalla pidetyksi.

Eräänä päivänä — se oli elokuun 31. päivä varhain aamulla — tuli tiedoksi, että lähettiläät olivat olleet koolla koko edellisen päivän ja että sanansaattaja myöhään illalla oli lähtenyt Pietariin, samalla kuin toinen sananviejä nopeakulkuisessa purjealuksessa oli lähetetty Tukholmaan. Näiden viestien sisältö ei pysynyt kauan salaisuutena. Uusikaupunki heräsi riemupäivää viettämään, ajattelematta sitä suruharsoa, jolla tämä päivä oli verhoava sen nimen Ruotsin historiassa. Hengästyttävästä odotuksesta, epätietoisuuden kaikista tuskista vaihtuivat väestön tunteet hillittömäksi iloksi. Suomalainen luonne oli hetkiseksi kadottanut hitaisuutensa. Siellä itkettiin, naurettiin, kiljuttiin, syleiltiin, tutut ja tuntemattomat, ystävät ja vihamiehet kaikki sekaisin; yksinpä nuo hurjat, mutta iloiset kasakatkin, jotka niin kauan olivat olleet maan kauhistuksena, pyörähtelivät satamassa käsitysten merimiesten ja talonpoikaisakkain kanssa, pullot kädessä, hurraata huutaen! Kaikki oli unhotettu, kaikki mitä oli kärsitty, kaikki mitä oli alttiiksi pantu, vuosikausien viheliäisyys, verivirrat, sadattuhannet haudat, köyhyys, nälkä, maanpako, kuolema, toivottomuus, kaikki, kaikki oli tällä hetkellä unhotettu sen sanomattoman, autuaallisen tunteen vallassa, että ihmisillä taas oli isänmaa, koti ja tulevaisuus. Ihmiset tunsivat pelastuneensa äärimmäisen hädän perikadosta; he olivat olleet niin tuiki sorrettuja, etteivät enää oikein osanneet toivoa vastakaan parempia päiviä. Mitäpä nyt enää merkitsivät kärsimykset ja tappiot; ihmiset tunsivat nyt taas olevansa oikeutettuja elämään, ja tämän tuntiessaan he olivat taas rikkaita, onnellisia, huolettomia ja vapaita.

Hallitsijain vahvistusta rauhanteolle, molemmat annettu 9. päivänä syyskuuta, ei tarvittu kauan odottaa. Mutta jo ennenkuin räikkyvät torvet julistivat tämän ilosanoman kansalle, oli tieto siitä lentänyt yli maan ja valtakunnan, ja verta vuotava Ruotsi, verensä jo vuodattanut Suomi, hengittivät jälleen.

Jos jälkimaailma, joka synkein silmin on katsellut Uudenkaupungin rauhansopimusta, olisi yhden ainoankin päivän kokenut noita suunnattomia suruja ja noita nimettömiä tunteita, ehkäpä se olisi silloin leppeämmällä kädellä kosketellut Uudenkaupungin suruharsoakin ja kirjoittanut sen nimen niiden sallimuksen neuvonpiteiden joukkoon, joiden alle on painettu välttämättömyyden leima.

2. UUDENKAUPUNGIN SATAMASSA.

Niille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina ja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli täällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain tuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa ja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina iloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.

Elämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli liputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän puutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että satama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi jo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle vedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen kanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja paloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat, joilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti ja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä oli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet suomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan jäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä kohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja toiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli pakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet tässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat pitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei kuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle koirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita hopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään onnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui, kun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin, jota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle kuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden kenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt, niin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa kaikenlaista vallattomuutta.

Nälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät sietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi kuohua, niin että tuo yhden päivän vanha "ikuinen" rauha oli jo vähällä alkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti suomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä oli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä täällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä, joka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän joukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki olivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo rauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat kärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat päättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa kansasta ei ottanut niistä huoliakseen.

Kaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern, edellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa toimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin rauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän huomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan pitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta suomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi veneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen jälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö uhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö häntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen keulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen, jossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.

Nuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä kerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut rannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen airolla.

— Morbleu, — huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, — luulenpa nähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on Tukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni, ratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö ja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?

Krenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja väänsi airon hänen käsistään.

— Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti Sparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän tuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs talonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja tarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi raivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi molempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui sinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.

Krenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi ruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen. Vastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta hartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut väkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja paiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain noin kyynärän syvyistä.

Rannalla oleva väkijoukko kirkui ilosta.

Sparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään nuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus saattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.

— Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota teille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, — virkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja keikarimainen. — Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä voitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta minä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.

Nuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän ensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään mainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa alemma otsalleen. — Armollinen herra erehtyy, — sanoi hän ruotsiksi vähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.

— Mille tonnerres! — jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; — olisiko se tosiaankin?… Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua. Ken kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria Larssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta vuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.

— En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, — vastasi tyttö nauruun remahtaen ja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. — Minä olen Ahvenanmaalta ja olen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli konvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa kadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies…

— Sepä olisi tuhannen tulimmaista, — vastasi parooni Sparrfelt, taas suurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta nähtävästi kahden vaiheilla. — Jos et sinä ole, se on, jos te ette ole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen katrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku suomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut rakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia päivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona. Kaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä, niin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.

— Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta antakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, — vastasi tyttö. — Kas, tuolla tulee Elias! — ja näin sanoen jätti hän paroonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka voitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.

Asianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli käskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön kanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan aikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden tekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin puettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle jälleen.

— Tule, Elias, — sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; — hakekaamme täti käsiimme.

Parooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo kummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen pitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.

Weidern kohautti olkapäitään. — Meillä, — sanoi hän, — ei tarvita noin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin Pyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.

— Meillä ei ole orjia, — vastasi Sparrfelt. — Morbleu, olen kenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten silmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon halpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka lumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää minulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä muuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan maljaan liian syvälle kurkistaneet?

3. KOLME PAKOLAISTA.

Turhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain vahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä valo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili heti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian, joskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko Fahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta kuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli tämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai puolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset venäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet turhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut pitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa pohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo olivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin majapaikkoihin.

Aamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi Liljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle nuhteita eilispäivän johdosta. — Paroonin on nähty antautuvan puheisiin hyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, — sanoi hän.

Sparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. — Se nuori tyttö, — sanoi hän, — jos se on hän — on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai, yhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten kanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio kiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen säätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan myös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista oli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja noin tukalassa asemassa…

— Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle ritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni, että tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on tunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen, olevan kivekäs?

Sparrfelt vakuutti olleensa tästä tietämätön.

— Niin se kumminkin on, — jatkoi kreivi. — Tuskin kolme viikkoa sitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti ollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään Paraisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja poltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi Bruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä solmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien tapahtumain tähden.

— Entä luvattu yleinen anteeksianto?

— Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita uppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri silloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin virastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin estäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni heti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut käskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki hänen seuralaisensa ja kumppaninsa.

Sparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt laillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön suojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua säästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä piti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä käskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä, yhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului yksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.

Pian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa. Kyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin manttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei kukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat olivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet, pelkäsivät heidän kostoansa.

Kreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla, että sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan) luvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten virastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli kanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin kaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon. Samaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja jokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.

Jo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että eräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet kaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla ilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen muassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen päin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä päivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana, miehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä sotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat pohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse matkustaneet.

Oli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja Pyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista kohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka oli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku eurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari kapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen takaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.

Tuolla ikään luikahti purje ihan maan rannassa. Sparrfelt koetti kaikin mokomin saavuttaa sen, ennenkuin se ehtisi Kursilan salmelle. Se ei onnistunut: vene puikahti salmeen, mutta jahti kulki parempaa vauhtia, väli lyheni, ja nyt voitiin selvästi erottaa veneessä mies ja kaksi naista.

Sparrfelt nostatti kaikki purjeet ja seurasi venettä salmessa. Nyt oltiin vain parin pyssynkantaman matkan päässä veneestä, jota huutamalla kehoitettiin laskemaan jahdin viereen. Ensin se näytti aikovan noudattaa käskyä; purje vedettiin kokoon, ja jahti tuli lähemmä. Sparrfelt tunsi nyt saman nuorukaisen, joka eilen oli heittänyt krenatöörin veteen. Varmana asiastaan otatti hän jo köysiä esille, sitoakseen rosvon.

Mutta veneen äskeisen liikkeen huomattiin kohta olevan vain pahankurista pilaa. Jahti oli tuskin päässyt muutamia syliä eteenpäin, ennenkuin se oli tuulen alapuolella tuuhean metsän suojassa Kamelan luona; purjeet riippuivat irrallaan ja alkoivat lepattaa. Veneestä sitävastoin pistettiin veteen kahdet hangat, ja se loittoni tasaisesti, mutta nopeasti, kunnes pääsi aukealle merelle, ja sen purjeet taas pullistuivat vinhan lounaistuulen puhaltaessa.

Sparrfelt raivosi. Airoihin täytyi nyt jahdissakin turvautua, mutta tämä kävi hitaasti, ja kun vihdoin taas saatiin tuulta purjeisiin, näkyi pakeneva vene kaukana pohjoisessa ainoastaan pienoisena valkeana pilkkuna vaahtoavain aaltojen keskessä.

— Piru vieköön sen riiviön! — huudahti nimismies, joka virkansa puolesta oli muiden mukana jahdissa. — Se luikahtaa juuri nyt Pitkäluodon taa, ja tunnin perästä meillä on pimeä. Tänään tuskin saamme rosvoa kiinni.

— Pilvi käy sakeammaksi, ja myrsky kiihtyy; eikö olisi parasta turvata maihin ennen yön tuloa? — kysyi aliupseeri, eräs saksilainen maamoukka, josta alkoi tuntua tukalalta noilla yhä yltyvillä aalloilla.

— Pidä paremmin tuuleen ja laske suoraan tuota purjetta kohti! — oli Sparrfeltin vastaus. Hän oli palvellut laivastossa ja tahtoi näyttää, ettei hän suolaista vettä pelännyt. Käskyä toteltiin, ja jahti kiisi nuolen nopeudella yli pimenevien aaltojen.

Me jätämme nyt toistaiseksi tämän hienon vapaaherran nimismiehinensä ja sotilainensa innokkaasti taistelemaan Pohjanlahden laineita vastaan ja luomme sen sijaan silmäyksen tuohon epäluulonalaiseen veneeseen, jota he ajavat takaa innokkaasti kuin otusta.

Se oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja halkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista tekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama nuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen vangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei liene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea tukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät, ja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja ilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä tahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja saaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän voisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman voiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä. Venettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei uhkarohkeasti.

Keskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin puettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti hän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen hampaidensa välitse.

Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä, ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät, hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön. Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn täytetyn röijynsä.

Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys, toivo, levottomuus ja — kukapa sen voi niin tarkoin tietää? — kenties myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten mietteiden valtaan.

4. SYYSMYRSKYT v. 1721.

— Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? — kysyi nuori tyttö vähän aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen päin.

— Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida olla sinne juuri erittäin tervetulleita, — vastasi nuorukainen. — Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, — lisäsi hän.

— Ja miksi et sinä? — kysyi tyttö.

— Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo vainukoira kintereillämme? — jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.

— Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen, joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.

— Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan. Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi. Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden ja aion juuri nyt päästää toisen.

— Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä sillä teet?

— Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat ovat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin minulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla myrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi mikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa päällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet tiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että minulla vielä on kaksi solmua.

— Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin ruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana. Mutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?

— Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä, jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui. Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni takaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti seikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se otti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin itsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin sitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen sotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä ole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi tai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja hirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me retkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla lastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista takaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä kauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon. Siellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet olivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä miestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä liikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja poltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli kirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina tuomiopäivään asti.

— Voi voi, jos tietäisivät sinun tehneen sen, Elias!

— Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen vihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin tieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon päästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa ne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä pidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä ainoaa kuivaa riepua.

Tuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka puolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen, ja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene yht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että sekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta tempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta vaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty, oli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla vaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen suuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.

Nuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. — Istukaa kauniisti aloillanne! — huusi hän. — Tunnen hyvin tuon salakavalan kallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa mitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.

Vanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että vene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle puolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti vettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi. Tätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä, sillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.

— Mitä sinä teet? — kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi soutamasta.

— En mitään, — vastasi Elias. — Päästän vain tuon toisen solmun.

Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana, uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.

— Pois tuo valkea nenäliina! — huusi nuorukainen. Maria totteli. Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista pakolaiset.

Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.

Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. — Viimeinen solmu! — jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli kuullut niin monta kummallista juttua.

Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä, se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään. Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa, myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla, jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen rannikoilla.[3]

Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi, silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan Mainiemessä.

— Maria, — sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, — minä en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen pätevät syyt.

— Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, — vastasi tyttö vältellen. — Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois. Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää, kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias, jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun sijassani?

— Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä? Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa? Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.

Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia sammalia kohti. — Älä nyt kysy minulta sitä, — sanoi hän viimein rukoillen. — Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle kaikki tyyni.

Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä käsivarteen. — En voi sitä nyt sanoa, — sanoi hän nöyrästi; — mutta älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.

Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.