4. VISKAALI SPOLIN.
Ei ollut vielä kahta viikkoa kulunut siitä, kun kreivi Kaarle Viktor oli tullut Vaasaan. Sillaikaa hän oli jo ehtinyt tulla vakuutetuksi siitä, että Korsholma ei kelvannut linnoitukseksi uudemman sotataidon vaatimusten mukaan. Sitävastoin oli hän miettinyt suunnitelman Vaasan sataman suun varustamiseksi odottamatonta vihollisen hyökkäystä vastaan ja oli nyt, nämä hankkeet mielessään, seurannut maaherraa, kreivi Frölichiä tämän tavalliselle iltaratsastukselle satamaan. Jää oli vielä sisemmissä lahdissa aloillaan, mutta edempänä Raippaluodon saaristossa oli ankara lounaistuuli särkenyt jään, ja molemmat ratsastajat seisahduttivat vähäksi aikaa hevosensa nauttiaksensa siitä virkistävästä tunteesta, minkä meren näkeminen tuotti. He näkivät lännessä olevan sinertävän juovan laajenevan ja selkenevän; he näkivät siellä kaukaisuudessa liikkuvien nuorten aaltojen milloin nousevan, milloin taas laskevan, mitä kauneimpia koukeroita muodostellen; he näkivät niiden rynnistävän kallioita tahi jääröykkiöitä vastaan ja taas murtuessaan räiskyttelevän sulanutta hopeaansa korkealle kuulakkaaseen kevätilmaan. Hylkeenampujat palasivat vaaralliselta retkeltään jääteleiltä, laahaten perässään rekien täydeltä kaatuneita vedenkoiria, jotavastoin toiset, jotka olivat ampuneet vesilintuja kuvilta jään reunasta, kantoivat saalistaan säkeissä.
Satamassa oli kahdeksan alusta, jotka kaikki hankkiutuivat merelle lähteäkseen, niin pian kuin jäät ja tuulet sen myöntäisivät; ja näistä kahdeksasta oli viisi suurinta rikkaan laivanisännän ja kauppiaan Lauri Larssonin. Yhtenä hänen rikkautensa lähteenä oli juuri se, että hän joka vuosi myi Tukholmassa kolme tahi neljä uutta alusta, jotka oli vartavasten myytäviksi rakennettu; viidennen aluksen, jonka perässä komeili Esterin nimi, hän oli määrännyt omaan laskuunsa, mutta erään tukholmalaisen laivanomistajan nimissä, tekemään matkoja Rostockiin ja Wismariin.
Maaherra katseli synkein silmin näitä hankkeita ja kääntyi sitten toveriinsa, yht'äkkiä kysäisten, odottiko tämä sotaa?
Bertelsköld vastasi, että Tukholmassa yhä enemmän oltiin sotaisissa tuumissa. Tahdottiin käyttää hyväksi suotuisia olosuhteita ja ottaa takaisin Venäjältä Uudenkaupungin rauhassa tehdyt suuret uhraukset. Mutta oli siellä olemassa kaksi säppiäkin nykyisen rauhan ovea pitämässä, nimittäin kreivi Hornin johtama valtakunnanneuvosto sekä edellisten valtiopäiväin rauhaa puoltava enemmistö. Molemmat säpit toivoi sotapuolue pian voivansa murtaa; ja sitten merkitsisi taas sotamieskin jotakin Ruotsissa.
— Aivan oikein, onkin jo aika, etteivät vasta leivotut kyynäräherrat vie voittoa vanhoista kavaljeereista, — vastasi maaherra kiivaasti. — Tiedätkö, Kaarle, että tuohon alukseen kohta astuu valtiopäivämies, jolla on rauha taskussaan? Myyrä menestyy kolossaan, ja kauppiaan näköpiiri ulottuu tiskin takaa puodin oveen. Nuo rauhan sankarit voisivat myydä Riian tynnyrillisestä omenoita, Narvan voittomerkit suolakapasta ja koko Pietarin kaupungin pohjanahkanpalasesta. Mutta voinko minä sitä estää? En, paha kyllä, en, olemme pahaksi onneksi vapaita kansalaisia; Vaasan maaherra on tätä nykyä vähempiarvoinen kuin Pietarsaaren pormestari! Ah, kuinka loistava menestys meillä olisi! Me saisimme voiton, joka hankkisi meille takaisin alueemme tuolla puolen Nevajokea! Me saisimme kostaa kaikki tappiomme! Ja yhtäkaikki sanotaan meille, että meidän tulee odottaa! Ikäänkuin meillä olisi aikaa odottaa, meillä vanhoilla sotureilla, Kaarle-kuningas vainajan aikaisilla (tässä kohotti maaherra hattuaan niinkuin vanhat karoliinit aina tekivät kuninkaan nimeä mainitessaan)! Parbleu, Charles, ne jotka jälkeemme tulevat, malttakoot mielensä, jos heitä haluttaa. Mutta meidän, joilla on vain muutamia päiviä jäljellä, meidän täytyy korjata kunniamme, emmekä me saa antaa hiirien nakertaa Kaarle-kuninkaan muistoa!
— Setä tarkoittaa myssyjä, — jatkoi Bertelsköld naurahtaen, mutta vanhan sotilaan muistoista lämmenneenä.
— Mitä se merkitsee?
— Eno ei siis ole kuullut, että kuningas Fredrikin sana on tullut historialliseksi: "Sie sind alle Nachtmützen." [12]
— Fredrik-kuninkaalla on toisinaan sukkelatkin sanansa; sopisi kumminkin Ruotsin kuninkaalle itselleenkin, ettei hän painaisi yömyssyä liian syvälle korviinsa. Mutta tuo Larsson on vimmattu mies, joka rohkeudellaan, viekkaudellaan ja porvarissäädyssä nauttimallaan vaikutusvallalla voi pilata koko kunniakkaan yrityksemme. Jos valta olisi ollut minulla ja minä olisin määrännyt vaalin, ei häntä ikinä olisi valittu. Se on Hornin ohjelman seurauksia; roskaväki anastaa vallan aatelistolta ja tallaa valtakunnan kunnian lokaan. Mutta se mies on nyt valtiopäivämies; sitä ei voi lempokaan auttaa; hän hankkiutuu juuri Tukholmaan lähtemään. Antaisinpa vuoden tulot koko läänistäni sille, joka voisi estää hänet lähtemästä.
— Suokaa anteeksi, eno, että satu tuulesta ja päiväpaisteesta muistuu mieleeni. Ettekö imartelevalla alavuudella — pitämällä esimerkiksi päivälliset hänen kunniakseen — voisi taivuttaa tuota jäykkää miestä ja lähentää häntä puolueeseenne?
— Turhaa vaivaa! Tunnen nuo Pohjanmaan kansanvaltaiset: ikimuistoisista ajoista asti he eivät tunnusta muuta ylimystöä kuin kirkon ja rahan ylimystön. Periaatteihinsa piintynyt mies on aina vaarallinen, ja sellainen on Larsson. Hänellä on olemassa ainoastaan kuningas ja kansa eikä mitään niiden välillä. Kuningas Fredrik tuntee hänet, kuningatar suosii häntä, ja lisäksi hän on Plomgrenin, Kjerrmanin ja muiden vaikutusvaltaisten Ruotsin porvarien läheinen ystävä, puhumattakaan Suomesta, jossa hänellä on ehdoton kannatus. On vain yksi keino hänen lannistamisekseen.
— Ja se on?
— Hänen omain säätyveljiensä kateus. Jos hänen lähtöänsä voidaan viikonkaan viivyttää, niin ettei hän ehdi valtiopäivien alkuun, niin ei hänestä ole vaaraa. Mutta minä en osaa kulkea mutkateitä. Minulla on viskaali, — kas tuossa, niinhän mies tulee kuin käskettynä! Spolin!
Se, jota näin puhuteltiin, oli pienoinen, kalvakka, laiha ja vaaleaverinen mies, puettuna kuluneeseen, mutta hyvästi harjattuun, isoin messinkinapein komeilevaan ruskeaan takkiin ja hän tuli ratsastajia vastaan kehnoissa talonpoikaiskärryissä ajaen. Maaherran huudon kuultuaan hän seisahtui, hyppäsi kiireesti alas kärryistä ja lähestyi niin nöyrästi kumarrellen kuin olisi aikonut poimia kiviä maantieltä. — No, — jatkoi maaherra, — kuinka ovat asiat?
— Hyvästi tai pahasti, aina sen mukaan, miten teidän armonne käskee, — vastasi viskaali varovasti ja luoden kysyvän syrjäkatseen nuoreen kreiviin.
— Mitä tuo merkitsee, herra koiransilmä? Puhu suusi puhtaaksi; tämä herra on minun sukulaiseni. Parin päivän perästä on meri auki; kauppiaamme aikovat lähteä merille. No, Spolin?
— Tulli ei voi panna esteitä eteen. Paperit ovat selvät.
— Vai niin? Mitä varten meillä on tullilaitos? Ymmärräthän, mies, ettei minun sovi kieltää passia valtiopäivämieheltä?
— Teidän armonne — pyydän alamaisuudessa kysyä, onko selkäni turvattu?
— Hm, tuo maistuu raippavitsoilta. Ethän aikone mitään koiruutta harjoittaa?
— Korkein haluni on vain noudattaa teidän armonne käskyjä.
— Hyvä. Tee niinkuin tahdot. Ja muista, että saatoit minut ikävään
asemaan toukokuun 1. päivänä. Sinulla on erehdys korjattavana, Spolin.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat korvata tyhmyytesi.
Olen ajatteleva virkaylennystäsi.
— Teidän armonne — kysymyksessä oleva henkilö ei tule lähtemään
Tukholmaan; ei ainakaan toukokuussa.
— Älä hiidessä? No no, Spolin tekee niinkuin tahtoo, se on hänen asiansa. Lähtekäämme, Kaarle! — Ja kun maaherrasta nähtävästi oli vastenmielistä jatkaa keskustelua, kannusti hän hevostaan palatakseen kaupunkiin. Mutta viskaali Spolin, jonka selkä taas oli hyvästiä heittäessä melkoisesti koukistunut, oikaisi itsensä vähitellen pystyyn, kuta enemmän hänen korkea esimiehensä eteni, ja viimein näytti hän siinä suorana seistessään olevan ainakin viiden jalan ja kahden tuuman pituinen. Sitten hän taas hypähti kärryihin ja jatkoi matkaansa satamaan jupisten itsekseen: Ennen mikkeliä minulla on Korsholman voutikunta.
— Oliko se suomalaisen kansanvaltaisuuden näyte? virkkoi Bertelsköld, heidän ratsastaessaan edelleen. — En tiedä, minkätähden ratsupiiskallani oli niin suuri vetovoima tuon miehen selkään.
— Niin oli minunkin ratsupiiskallani, — sanoi maaherra leikillään. — Lempo soikoon, onko se minun syyni, että keppi tarvitsee kenkäintä lokaa kosketellessaan? Mitäpä voin muuta tehdä? Vapaus voi olla hyvä kyllä kerjäläisille ja talonpojille, mutta maaherralle se on epämukava. Ei, siinä tapauksessa katson Kaarle-kuninkaan aikaisen yksinvallan paremmaksi. Mars, mies! ja mies meni. Seis, koira! ja koira seisoi. Nyt sitävastoin… Mutta kuulehan, kuka on harjoittanut Bogatiriasi?
— Ratsupalvelijani Istvan.
— Mies on joko hurjin uskalikko tai myös hienostunein ratsastaja, mikä milloinkaan on hevosta suistanut. Katsohan vain, se elukka kuuntelee jokaista pienintäkin, puolen penikulman alalla tapahtuvaa varpusen pyrähdystä! Aivan toisenlainen oli isäsi Bogatir; muistan sen niinkuin eilisen päivän, kun menimme Väinäjoen poikki: suomalaista rotua, joka ei turhia hätäillyt; jalat paksut, kaula lyhyt, rinta leveä ja keuhkot hyvät — kesti siinä, missä Venäjän ja Puolan hevoset sortuivat kuin vasikat. Sano minulle, mistä sait tämän korkeakaulaisen kissanpojan puikkosäärineen ja kaitaisine korvineen, jotka alinomaa värähtelevät?
— Siitä asiasta täytyisi kertoa kokonainen seikkailu, enoseni.
— Hyvä. Voimme säästää sen asian siksi, kunnes taas vietämme yötä vanhan rudesheimini[13] patterien suojassa. Par miracle, tekeepä mieleni nähdä, kumpiko heistä pietiksi joutuu: Larssonko vai Spolin. Sarvikuono on joutunut krokotiilin kynsiin.
5. RAHARUHTINAS.
Tämän kertomuksen aikana oli rikkaan Lauri Larssonin talo vielä melkein samassa kunnossa kuin 16 vuotta sitten, jolloin se korjattiin Isonvihan jälkeen. Sama matala sali, samat neljä kamaria, sama suomalainen pirtti ja makuutupa tarvekaluineen, se vain eroa, että huoneet olivat nyt pulskemmasti laudoitetut ja että osa huonekaluista oli valkealla öljyvärillä maalattu, mikä siihen aikaan oli suurta komeutta. Torin vieressä oikealla puolen vanhaa kartanoa oli uusi kartano, jossa asui vanhin poika Lauri lukuisan perheensä kanssa; vasemmalla puolella oli vanhempi, tytär Kaisan omistama kartano, jossa hän asui ylpeän ja mahtavan miehensä, raatimies Blomin kanssa. Kaikki kolme, Larsson itse, poika ja vävy pitivät kukin omaa kauppaansa omissa puodeissaan kilpaillen pohjalaisten tapaan tervamiehistä, voinkaupitsijoista ja suolankaupasta, mutta harjoittivat laivaliikettä yhtiömiehinä ja vallitsivat siten paikkakunnan merenkulkua. Voi sanoa, että heidän keskensä vallitsi rauha ja liitto ulkomaan asioissa, mutta alituinen kiista oman maan markkinoilla — sopu ja yksimielisyys, kun oli taisteltava vierasten kilpailua vastaan, mutta samalla myös keskinäinen kilpailu, josta voi syntyä aika jupakoita. Jos kaksi heistä oli matkalla joillekin suurille sisämaan markkinoille, ajoivat he, jos vain pääsivät, yöllä toistensa sivuitse, ennättääkseen tuntia ennen anastamaan itselleen parhaat ostajat; ja jos joku ennen tuntematon hämäläinen tahi savolainen talonpoika tuli, niinkuin silloin oli tapana, Vaasaan, riensi kukin kilvan houkuttelemaan häntä puolelleen, luvaten kukkuraisia suolamittoja tai niin ja niin monta savipiippua kaupantekijäisiksi. Mutta kaikki tämä ei estänyt poikaa ja vävyä ulkonaisesti osoittamasta vanhalle porvariskuninkaalle ja hänen suurille pääomilleen ylen suurta kunnioitusta, niin että he ulkonakin puhuttelivat häntä hatuttomin päin, eivätkä koskaan huoneessa vastanneet hänelle istualtaan. Sitäpaitsi kokoontui koko tämä suuri perhekunta sunnuntaipäivinä jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille vanhemman Larssonin kotiin, ja silloin istui vanhus siellä kuin patriarkka Aabraham, rehevänä ja yksinvaltiaana, lastensa, lastenlastensa ja palkollistensa keskellä suuren perhesalin pitkän pöydän ääressä.
Nyt ei ollut sunnuntai, vaan päinvastoin tulinen arkikiire; mutta kuitenkin nähtiin klo 11 aikana aamupäivällä molempain naapuritalojen asukasten lapsineen ja kaikkineen astuvan juhlavaatteissa vanhaan taloon. Ei ollut helppo asia pujotella siinä hevosten ja ihmisten välitse, jotka täyttivät pihan. Talonpoikia, merimiehiä ja joitakuita arvokkaampia kaupunkilaisia oli keräytynyt portaille ja eteiseen sisäänpääsyä odottamaan. Pirttiin oli pöytä katettu kaukaisille liiketuttaville; leipomatuvasta, jossa Veronika alipäällikkönsä Esterin kanssa komensi kolmea tahi neljää palavissaan juoksentelevaa piikaa, höyrysi vasta leivotun leivän suloinen lemu; makuutupa oli tulleiden matkamiesten hallussa. Asianlaita oli se, että saaristo vast'ikään oli jäistä puhdistunut, ja Larsson oli viiden aluksensa kanssa lähdössä Tukholmaan. Tuhansia tehtäviä oli siis ennen lähtöä suoritettava, ja kaikki asiat, jotka vaativat esimiehen henkilökohtaista käsittelyä, oli nyt ratkaistava. Mutta ennenkuin perheenisä ja päämies lähti merelle, oli perheen määrä ottaa osaa yhteisiin lähtöpäivällisiin.
Hälinän ja tungoksen ylimmillään ollessa astui kartanolle nuori kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld nostamaan Larssonilta erästä Tukholmasta tullutta kreditiiviä. Hieno ja ylhäinen kun oli ja puettuna vaatteihin, jotka olivat omansa kaikkia Vaasan tyttöjä ihmetyttämään, näytti hän olevan vähän hämillään tullessaan näin lähelle noita takkuisia kansalaisiaan ja odotti nähtävästi, että portailla oleva väkijoukko itsestään siirtyisi hänen tieltään. Mutta siinä hän erehtyi; ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ja paria tervaista merimiestä näytti tämä tien tukkiminen huvittavankin. Herra kreivi sai odottaa ja odottaa mielestään kenties liiankin kauan.
— Olkaa hyvä ja siirtykää tieltä! sanoi hän merimiehille käskevällä äänellä.
— Herra hiljentää vauhtia, ettei töksähdä, — sanoi toinen merimiehistä, katsellen häntä pilkallisin silmin.
— Siirtykää, minulla ei ole aikaa odottaa kauemmin! — toisti
Bertelsköld.
— Ei Jumala ole kiirettä luonut, — vastasi toinen merimies kädet housujentaskuissa.
Samassa juoksi solakka tyttö, jauhoista aivan valkeana, kartanon poikki, lensi portaita ylös ja puikahti, sukkelasti kuin kissanpoika, tungoksen läpi, jättäen kuitenkin ohi kiitäessään selviä leipomatuvan merkkejä kreivin hienoon siniseen verkatakkiin.
— Ester, — huusi kreivi hänelle, — sano isällesi, että minä haluan puhutella häntä!
Tyttö pysähtyi hetkiseksi, katsahti häneen vilkkailla, ruskeilla silmillään ja katosi sitten eteiseen.
— Seis, risteilijä! Älä luovi virrassa, muuten joudut tuuliajolle! — jupisi edellinen merimies ja laski pikisen kätensä tuttavallisesti kreivin olalle.
Arvattavasti ei tarkoitus ollut paha, mutta Bertelsköld ei nyt ollut leikkituulella. Hän koppasi merimiestä niskasta ja heitti ennenkuin toinen osasi tällaista temppua odottaakaan, hänet alas portailta.
Semmoista kohtelua ei vaasalainen matruusi toki voinut sietää. Tuskin oli kaatunut uros jälleen päässyt jaloilleen, kun hän vihapäissään hyökkäsi takaisin portaille, ja samalla tarttui toinen Ahdin poika Bertelsköldiä kaulukseen.
— Ruori tiukasti alatuuleen! — huusi merimies.
Tilanne oli vaarallinen ja olisi käynyt vieläkin vaarallisemmaksi, ellei tuo pieni jauhoinen tyttö taas olisi tunkeutunut esille taistelevain väliin, jolloin merimies hellitti otteensa. — Isä tulee heti! — kuiskasi hän ja kiiti kuin raketti jälleen leipomotupaan piiloutuen oven taa nähdäkseen, miten taistelu päättyisi.
Bertelsköld käytti tilaisuutta hyväkseen, juoksi kartanolle, asettui selin seinää vasten ja paljasti miekkansa. — Varokaa korvianne! — huusi hän.
— Kaikki miehet kannelle! — vastasivat merimiehet, koppasivat kukin kankensa ja hankkiutuivat tappelemaan. Kartanolla nousi melu ja hälinä. Useimmat merimiehet kävivät toveriensa puolelle. Pari sotamiestä, jotka sattuivat olemaan joukossa läsnä, asettautuivat ahdistetun puolelle, ja talonpojat, joita tämä ilmainen näytelmä suuresti huvitti, valelivat öljyä tuleen. — Lyökää päälle vain! — huusivat he. — Puu terästä vastaan! Riuhtaiskaa vartaat heidän käsistään ja paistakaa niillä silakoita! Puikaa heitä, niin että ruumenet pölisee!
Näytti jo olevan syntymässä yksi noita käsirysyjä, jotka olivat ennen ja muutamin paikoin ovat vieläkin miltei jokapäiväisenä huvituksena Pohjanmaan kaupungeissa — kun portaille ilmaantunut vanhan Larssonin kookas hahmo teki metelistä pikaisen lopun. — Kuka uskaltaa pitää pahaa ääntä minun kartanollani? — huusi hän mahtavalla äänellä. — Pois kanget! Niin totta kuin minä olen herra täällä, niin Jumala armahtakoon sitä, joka mukisee sanallakaan vastaan! Ja te, nuori herra, joka unohdatte, ettette nyt seisokaan turkkilaisten ja pakanain keskellä, pistäkää miekkanne tuppeen, jos henkenne on teille kallis, ja astukaa sisään minun luokseni! Minä sanon teille, ettei hiuskarvaakaan nykäistä päästänne.
Hälinä kartanolla lakkasi heti paikalla, ja nostetut aseet vaipuivat itsestään alas.
Bertelsköld ei olisi ollut suuren prinssi Eugenin oppilas, ellei hän olisi katsonut kunniakasta peräytymistä paremmaksi kuin vaarallista asemaa, jossa voitto voi helposti kääntyä tappioksi. Hän seurasi siis kutsumusta huolettomasti ja välinpitämättömästi ja astui väistyvän väkijoukon välitse Larssonin saliin. Tämä oli puolillaan odottavia, joista yksi kerrallaan laskettiin vasemmalla olevaan konttoriin. Kreivi sai seisten odottaa halvimman päiväläisen vertaisena, kunnes hänen vuoronsa tuli. Tapahtuiko tämä erityisessä tarkoituksessa vai oliko tapa semmoinen? Hän ei sitä tiennyt, mutta hänen ylhäinen nuori verensä joutui taas kuohuksiin tästä uudesta nöyryytyksestä, jonka tuo rajattoman ylpeä raharuhtinas — kuten hän luuli — tahallaan hänelle valmisti.
Vihdoin tuli hänen vuoronsa, ja hän astui tuohon vähäpätöiseen huoneeseen, joka oli tämän rikkaan ja arvokkaan kauppahuoneen ainoa konttori. Pähkinäpuusta tehty kaappi, maalaamaton tamminen pöytä, samanlainen pulpetti, rautainen raha-arkku, yksinkertainen yhden miehen maattava sänky ja kolme tai neljä kömpelötekoista tuolia — siinä olivat konttorin ainoat huonekalut. Pulpetin ääressä hikoili vanha kirjanpitäjä Grenman tuhansien huolien painamana, kynä kummankin korvan taa pistettynä; pöydän ääressä istui mahtava Lauri Larsson itse, edessään suuri kasa kirjeitä ja konttorikirjoja. Sen useampia henkilöitä ei tässä konttorissa ollutkaan.
Bertelsköld esitti tuhannen riksin kreditiivin, mutta sanoi, ehkä ylpeämmin kuin mihin Larsson oli tottunut, että hän toivoi viimeisen kerran tarvitsevansa vaivata miestä, jolla oli niin vähän aikaa puuttua moisiin pikkuasioihin.
— Herra mahtaa olla muukalainen tässä maassa, — vastasi Larsson kylmästi, ottaessaan raha-arkustaan muutamia kirkkailla rikseillä täytettyjä pusseja. — Jos tuntisitte täkäläiset olomme, niin ehkä oivaltaisitte, että hävitettyä maata, jommoinen meidän maamme on, ei temmata voipumuksestaan kursailemalla ja kumartelemalla luulotellun kunnian edessä, vaan rehellisellä ahkeruudella ja suurimmilla ponnistuksilla. Teistä, joka ette ole nähnyt toisia aikoja, voi näyttää siltä, että meidän halpain porvarien tulisi pitää suurena kunnianamme tulla teitä vastaan portaille ja nöyrimmästi anoen pyytää teitä tekemään hyvin ja ottamaan rahamme vastaan. Mutta minä, nuori herra, olen nähnyt ne päivät, jolloin tässä maassa ei ollut viidenkymmenen penikulman alalla sen vertaa, millä olisi ostanut kymmenen tynnyriä suoloja, ja jolloin Görtzin täytyi verta imeä, haaliakseen kokoon summan, jota te sanotte pikkuasiaksi. Suokoon Jumala, ettette koskaan näkisi semmoisia aikoja; silloin ehkä oppisitte työtä ja työn hedelmiä paremmin kunnioittamaan. Tässä ovat rahat. Hyvästi; toivotan teille onnea matkallenne.
6. ERÄS HUVIRETKI v. 1738.
— Sinä ratsastat kaupungista pohjoisen tullin kautta. Tultuasi Veikariin kääntyy kyläntie vasemmalle kädelle merenrantaan, mutta sinä seuraat valtatietä Kyrönjokea pitkin Vähäkyrön kirkolla olevan sillan luo. Sieltä menee rantatie pohjoiseen päin Vöyriin ja Uuteenkaarlepyyhyn, mutta sinä pysyt oikealle kädelle kääntyvällä ylämaan tiellä, joka vie Isokyröön, ellet katso paremmaksi olla yötä Vähäkyrön pappilassa, mikä olisi turvallisempaa, sillä maankiertäjät tahtovat näillä tienoin häiritä matkamiestä.
— Minä kiitän teitä, eno, ja toivon olevani ylihuomenna taas kotona.
— Mieluummin soisin, että jättäisit seikkailusi siksi, kunnes voin antaa sinulle miehiäni mukaan. Tätä nykyä en voi luovuttaa ainoatakaan miestä; roistoväki on liikkeellä; itse olet nähnyt, millä tuulella se on. Par honneur, Charles, vapaudesta olen saanut kylläkseni. Olla maaherrana ja joka askelella tuntea jalassaan paula, jonka nimi on perustuslaki, etuoikeudet, tuomioistuin — se on sietämätöntä! Perhana! Anna minullekin hiukkanen vapautta kotitarpeikseni — vapautta karata noiden riivattujen kimppuun, kun ne käyvät kovin nenäkkäiksi — vapautta antaa heille aika löylytys, niinkuin tapamme oli Kaarle-kuninkaan aikana Puolassa — ja vielä saamme nähdä, että siitä on hyötyä maalle ja valtakunnalle. Mutta ethän ole vielä sanonut, mikä tuottaa Isokyrön talonpoikaislurjuksille sen kunnian, että käyt heidän luonansa.
— Haluan vain huvikseni katsella tätä maata vähän enemmän kuin mitä Korsholman vanhoilta valleilta voin nähdä. Ja sitä paitsi, enoseni, tekee mieleni tavata isäni vanhaa sotatoveria, tuota Lauria eli Laurikaista, joka kuuluu olevan jossakin Kyrön pitäjässä ja jota äitini käski minun kuulustella siltä varalta, että hän olisi avun tarpeessa.
— Ole varuillasi! Nuo entiset kivekkäät eivät aina ole käytökseltään aivan hyvässä maineessa. Muutamat heistä ovat asettuneet rauhallisesti entisille tiloilleen ja käyvät nyt metsäin ja soiden kimppuun yhtä tuimasti kuin muinoin ahdistivat venäläisten kuormastoja. Mutta toiset, jotka eivät ole oikein osanneet rauhaan tottua, ovat asettuneet autiotiloille metsiin ja harjoittavat siellä kaikenlaisia syrjäammatteja, mikä ei oikein miellytä kruununpalvelijoita, esimerkiksi kruununmetsäin luvatonta hakkuuta, viinanpolttoa, salakuljetusta ja tuon tuostakin vaihteen vuoksi pientä rosvoustakin maanteillä. Meillä on, Kaarle, ollut uusi yhteiskunta rakennettavana, ja sellaista ei saada yhdessä miespolvessa valmiiksi. Paljon on vielä tekemättä, paljon täytyy vielä sietää semmoista, jonka vain vähitellen saamme lain ja asetusten alle taipumaan. Näiden vanhain kivekkäiden kanssa me vasta pulassa olemme. Väestö pelkää heitä kuin itse perkelettä; mahdotonta saada todistajia, ja nimismiehet eivät uskalla heidän pesiinsä ilman suuria miesjoukkoja. Sanon vieläkin kerran, ole varuillasi, poikaseni; älä lähde metsiin seikkailemaan.
— Eno saa olla huoleti; minä olen aseistettu, ja Istvan tulee kanssani.
— Niinkuin tahdot; olen sinua varoittanut, mutta en sentään aio kehoittaa vanhan ystäväni poikaa mihinkään pelkuruuteen. Näkemiin siis! Sillaikaa tahdon katsoa, mitä voisi tehdä tuon juutalaisen, tuon Larssonin suhteen, jonka niskoille lempo itse jonkin käräjäasian hankkikoon. Mutta kun tuli puhe hänestä, etpä ole vielä sanonut minulle mielipidettäsi hänen kartanollaan tapahtuneesta kahakasta. Entä jos sillä voisi estää hänen lähtönsä… Annammeko vangita merimiehet?
— Ei, enoseni, ei, minä pyydän teitä, antakaa asian jäädä siksensä.
Tahdotteko sekoittaa minut käräjäjuttuun?
— Saatatpa olla oikeassa. Voin ehkä keksiä muitakin keinoja. Hyvästi ja — vielä sananen! Jos sinua hätyytetään metsissä, niin sano niille konnille nimesi. Lohtajan metsistä aina Lapväärtiin asti ei ole yhtään roistoa, joka ei olisi valmis menemään hirteen Kustaa Bertelsköldin pojan puolesta. Jumala niitä riiviöitä siunatkoon, on niillä toki sydän povessa riekaleisen koiranturkkinsa alla…
Neljännestunnin kuluttua tämän, maaherra, kreivi Frölichin ja hänen vieraansa, nuoren kreivi Bertelsköldin välillä tapahtuneen keskustelun jälkeen nähtiin tämä jälkimmäinen uskollisen palvelijansa Istvanin seuraamana ratsastavan harmaantäplikkäällä hevosellaan Bogatirilla Vaasan pohjoisesta tulliportista. Nuori aatelismies oli pukeutunut yksinkertaiseen ratsastajanpukuun ja pistänyt satulakoteloonsa pari vankkaa, isältään perimäänsä ratsupistoolia; mutta isän suunnattoman suuri lyömämiekka oli jo, rauhan ja muodin vaikutuksesta, vaihtunut kaitaiseen, hienointa unkarilaista tekoa olevaan pistomiekkaan. Istvanilla sitävastoin oli turkkilainen damaskolaismiekka ja olalla, paitsi reppua, lyhyt musketti.
Kello oli 3 iltapäivällä, päivä oli kaunis ja kirkas, vaikka vähän kolea. Molemmat ratsastajat ajoivat keveätä hölkkää koilliseen päin, ja kohta olivat Vaasan matalat puutalot ja kunnianarvoisa vanha kivikirkko jääneet heidän taakseen. Ensimmäinen penikulma oli silloin niinkuin nytkin suureksi osaksi metsätöntä, tasaista ja yksitoikkoista, ainoastaan siellä täällä oli peltovainioita, joiden ruokaisessa savimaassa kasvoi vihantaa laihoa. Kyliä ja taloja oli niin ikään harvassa siihen nähden, että seutu oli niin lähellä eteläisen Pohjanmaan pääpaikkaa ja siihen aikaan varakkainta kaupunkia; laveita aloja oli vielä autiona, mutta näkyvissä olevat talot olivat kaikki isoja ja vastarakennettuja. Kaikenlaisia kuormia tuli tiellä vastaan pakottaen ratsastajat aina ojanreunalle väistymään. Silminnähtävää oli, että näiden seutujen ruotsalaisella väestöllä, joka oli luonteeltaan levotonta ja joka harjoitti etupäässä tervanpolttoa, merenkulkua, maakauppaa ja laivanrakennusta, ei vielä ollut ollut aikaa korjata Isonvihan hävityksiä maanviljelyksen alalla, varsinkin kun Pohjanmaan talonpojilla oli oikeus harjoittaa merenkulkua Ruotsiin. Kuuluisa Vaasan ruis kasvaakin vain osaksi kaupungin läheisimmässä ympäristössä, sillä tämän oivallisen viljalajin varsinaiset kasvupaikat ovat ympärillä olevissa Vähäkyrön, Isokyrön, Laihian ja Ilmajoen suomalaisissa pitäjissä.
Maisema muuttui toisenlaiseksi heti, kun ratsastajat tulivat suomalaisen väestön alueelle, joka kaitaisena kiilana pistää ruotsalaisen alueen keskestä Vähäkyrön pitäjän kohdalla aina merenrantaan asti. Tie kulki täällä enimmäkseen pitkin tuon muinoin tasavirtaisen Kyrönjoen rantaa, joka nyt, jääkahleistaan juuri päästyään, vallattomana vaahtoili matalain, leppää ja pajua kasvavain savirantainsa välissä. Aukeilla lakeuksilla näkyi jo jommoisiakin metsiä, jotka olivat sodan aikana saaneet aikaa kasvaakseen ja joita kirves ei vielä ollut haaskannut tervahautain tarpeiksi. Metsäin lomissa kohtasi kulkija jo tiheämmässä kuin äsken paremmin hoidetuita peltovainioita: entiset alat eivät tosin vielä kaikki olleet viljelyksessä, mutta pellot olivat hyvästi aidatut, paremmin ojitetut ja ulkonäöltään semmoiset, että selvään voi huomata maanviljelyksen olevan näillä tienoin pääelinkeinona. Talot tihenivät, mutta pienenivät samalla ja useimmat olivat yksinäisiä, paitsi kirkonkylässä, sillä suomalainen rakasti täälläkin yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä ja tahtoi asua väljästi; vain hämäläiset ovat toisinaan keräytyneet suuriin tiheästi asuttuihin kyliin, ikäänkuin pitääkseen puoliaan herraskartanoiden sortoa vastaan. Väestö kävi hiljaisemman, vakavamman ja juromman näköiseksi; kun ratsastajat tulivat näkyviin, lapsia juoksi aidoille ja naisia ikkunoihin katsomaan, mutta harvoin nyt enää lakkia nostettiin tervehdykseksi, ja veräjät sai matkustaja enimmäkseen itse aukaista, mitä hänen ei tarvinnut tehdä hilpeämmän ruotsalaisen väestön alueella lähempänä kaupunkia.
Melkolailla hämmästyttivät Bertelsköldiä lukuisat lapsilaumat, joita näkyi olevan matalimmissakin majoissa. Parissa paikassa nousi hän hevosen selästä ja meni pyytämään vettä juodakseen. Yleensä kohtasi häntä sama ilmiö kaikkialla: kymmenen tai parikymmentäkin paljasjalkaista ja vaaleatukkaista lasta, joilla ei ollut verhonaan muuta kuin paljas paita; nuorenpuoleinen mies useampain naisten avustamana ulkotyössä; muutamia harmaapäisiä eukkoja ja joku ukko ja hyvin harvoin joku 40- tahi 50-vuotias mies. Syy siihen oli selvä: rauhanteon aikana 17 vuotta tätä ennen oli tuskin yhtä täysikasvuista miestä neljää tahi viittä naista kohden, sillä lähes neljä viidettä osaa miehisestä väestöstä oli tuo hirvittävä sota niellyt. Mutta tästä ajasta alkaen huomattiin sekä täällä että muualla koko Suomessa vaikuttamassa eräs ihmeellinen luonnonvoima, joka kaikkialla elämässä pyrkii suurten häiriöiden hävittämää tasapainoa korjaamaan. Kaikki, tahi melkein kaikki avioliitot olivat siihen aikaan niin hedelmälliset, että aivan tavallista oli tavata samassa perheessä kymmenen, viisitoista, jopa kaksikymmentäkin lasta. Väkiluku lisääntyi niin nopeasti, että se — osaksi kyllä pakolaisten palaamisen vaikutuksesta, mutta enimmäkseen kuitenkin tästä luonnon ihmeellisestä luomisvoimasta johtuen — 27 vuotta rauhanteon jälkeen oli, mikäli tiedetään, kasvanut kaksinkertaiseksi ja noussut 29:stä hengestä 60:een henkeen neliöpenikulmaa kohti. Mutta tämä kansa oli lapsikansaa! Suurin osa Suomen poikia ja tyttäriä katseli nyt kirkkain sinisin lapsensilmin onnellisempaa tulevaisuutta kohti. Ne olivat kummallisia aikoja, jotka eivät koskaan palaja. Mitä olisikaan silloin voitu tehdä kaikkien olojen uudistamiseksi ja uuden, vanhoista vammoista vapaan suvun kasvattamiseksi Herran pelossa ja totuuden valossa, tiedossa ja hyvissä avuissa!
Oli jo ilta, kun matkustajat maaherran neuvon mukaan päätyivät joen ahteella olevaan Vähäkyrön pappilaan. Kunnianarvoisa kirkkoherra Gumse, vanha viluinen mies, puettuna lammasnahkaturkkiin, päällyssaappaihin ja nahkakalottiin istui ulkoeteisen penkillä ja näytti parhaillaan läksyttävän erästä mylläriä, joka lakki kädessä ja suuresti huolissaan aina tuon tuostakin sipaisi jauhoista tukkaansa. — Sen sanon sinulle, Antti, — puhui rovasti isällisen hyväntahtoisella äänellä, joka oli omituisen ristiriitainen puheen sisällön kanssa, — niin, sen sanon sinulle, vanha veräjänpylväs, että katalampaa talonkoiraa kuin sinä ei ole Vähäkyrön sillan ja Vöyrin pitäjänrajan välillä! Annat noiden filistealaisten varastaa hevosesi juuri nenäsi edestä, sinä näivettynyt nauris, etkä edes ärähdäkään, että nimismies olisi saanut siitä vihiä, ennenkuin ne metsään ennättivät, sinä vanha puuromylly! Luuletko sinä niiden istuvan ja odottavan tulevana sunnuntaina kirkossa luettavaa kuulutusta, sinä koninraaja? Huonosti tunnet Laurin, jos luulet, että hän tuo takaisin hevosesi!
Mylläri penkoi taas tukkaansa ja vastasi ällistyksissään, että hevonen oli kadonnut laidunhaasta, mutta kuka sen oli ottanut, sitä hän ei osannut sanoa. Sen hän vain tiesi, että hänen poikansa Jaakko, joka oli poiminut karpaloita metsässä, oli tänä aamuna nähnyt Laurin palaavan viuluineen eräistä kylässä pidetyistä häistä, ja sentähden hän ajatteli…
— Pääsi on yhtä jauhoinen kuin tukkasi, Anttiparka, — jatkoi vihastunut kirkkoherra samanlaisella ystävällisellä äänensävyllä, mutta katkaisi saarnansa siihen, nähtyään Bertelsköldin tulevan. Tämä läheni rovastia uteliaana tietämään, oliko hänen etsimänsä mies sama, jota tässä näyttiin epäiltävän ei enemmästä eikä vähemmästä kuin myllärin hevosen anastamisesta.
7. VÄHÄKYRÖN PAPPILAN SADIN.
— Jos korkea-arvoinen rovasti tuntee erästä vanhaa sotamiestä Lauria eli Laurikaista ja hänen olinpaikkansa, niin olisin suuresti kiitollinen, jos saisin sen tietää, — sanoi Bertelsköld kohteliaasti tervehtien.
Rovasti Gumse otti esille messinkisankaiset silmälasit, pyyhki ne hyvin huolellisesti, nosti ne arvoisalle nenälleen ja katseli vierasta ilmeisellä kummastuksella. — Olinpaikkansa? — toisti hän. — Laurinko olinpaikan? Suokaa anteeksi, mistä herra on kotoisin?
— Minä tulen Vaasasta ja minulla on asiaa mainitulle miehelle, joka taitaa asua näillä seuduin.
— Asuako? — toisti rovasti taas. — Hm, hm, jos herra, niinkuin arvelen, on viskaali, hm, hm, vaikka herra vielä näkyy olevan nuori, niin — suokaa anteeksi — luuleeko herra Lauria mieheksi, joka jossakin asuu?
— Tiedän vain hänen olleen viimeisiä maansa puolustajia viime sodan aikana ja haluaisin mielelläni tietää jotakin hänen nykyisistä oloistaan, — vastasi Bertelsköld tahtomatta huomauttaa rovastille hänen erehdyksistään.
— Oloistaanko? — vastasi taas itsepäinen vanhus. — Nuori mies, te saisitte yhtä hyvin kysyä pohjoistuulen oloja, kun se humisee tuolla koivikossa, missä se asuu. Sota on suuri onnettomuus, jolla Herra on etsiskellyt meitä meidän synteimme tähden; Jumala armahtakoon sitä, joka semmoista kokee. Te, joka olette nuori, ette suinkaan ole nähnyt muuta kuin arpia, mutta kysykää siltä maalta jolla seisotte: Ammonin lasten hevosten kaviot ovat sitä tallanneet. Mainitkaa vain Isoviha, ja te kuulette kivien puhuvan.
— Suokaa anteeksi, mutta voiko se olla sama Lauri, jonka epäillään varastaneen myllärin hevosen?
— Mitä sanotte? Minulla ei ole mitään todistuksia, ei ensinkään. Olenko sanonut, että hän on varastanut hevosen? — Ja levottomasta silmäin räpytyksestä päättäen pelkäsi arvoisa pappi jostakin syystä antautua tästä asiasta pitempiin puheisiin.
— Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmästi saada joitakin tietoja, mistä minun on miestä haettava. Jos hänet on nähty täällä päin tänä aamuna, voin kenties saavuttaa hänet vielä tänä iltana.
— Hänetkö saavuttaa? — Hm, hm, jos tyydytte vanhan miehen neuvoon, niin jääkää tänne yöksi ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota. Riitta, mene kokemaan makuutupaa! Luulen siellä olevan sijaa teille yhtä hyvin kuin jollekin toiselle.
Roteva, punaverinen tyttö ilmestyi samalla kartanolle ja toi hetken kuluttua sen vastauksen, ettei makuutuvassa tällä kertaa ollut muita kuin tuomarin pitkä kirjuri. Ajan kaunis ja vierasvarainen tapa näet vaati, että talossa aina oli isonpuoleinen lämmin huone valmiina levitettyine vuoteineen kaikkien matkustavain varalle, jotka kursailematta ja ilmoittautumatta niihin poikkesivat ja joille sinne hankittiin mitä he tarvitsivat, isäntäväen useinkaan edes tietämättä, keitä vieraat olivat. Aina tuon tuostakin, etenkin aamusella, lähetettiin joku palvelija katsomaan, keitä sinne oli poikennut ja mitä he ehkä tarvitsivat ja tätä sanottiin makuuluvan kokemiseksi, aivan niinkuin kalastaja aamulla kokee rysänsä ja lohipatonsa.
Nämä vieraanvaraiset satimet olivat erittäin paikallaan semmoisena aikana, jolloin niin vähän muita mukavuuksia oli matkustaville tarjona. Ei isäntä eivätkä vieraat tarvinneet nähdä sen suurempaa vaivaa kuin itse tahtoivat; Suomessa ei ollut ainoatakaan sanomalehteä, mutta jokainen matkustaja vastasi yhtä meidän aikamme sanomalehden numeroa ja maksoi kestityksensä läheltä ja kaukaa tuomillaan vereksillä uutisilla. Jos sattui niin, että sadin huomattiin koettaessa tyhjäksi, tunsi monikin kunnon maalaispappi samaa pettymystä kuin jos posti sinä päivänä olisi jäänyt tulematta.
Kenties oli luullun viskaalin ulkomuodossa jotakin, jonka johdosta rovasti Gumse toivoi tavallista runsaampaa saalista, sillä hän uudisti ystävällisen kutsunsa, käskien Riitan valmistaa sängyn vieraalle herralle; kirjuri voisi maata penkillä, ja mies saisi maata renkituvassa; hevoset oli juotettava ja talliin vietävä, sillä ruohoa oli haassa vielä kovin vähän; tulisi sitäpaitsi muistaa, kuinka oli käynyt Antin hevosen.
Bertelsköld suostui vain syömään illallista pappilassa sillaikaa, kun hevosia ruokittiin. Hänet vietiin talon matalaan saliin, joka yhdessä kahden kamarin ja keittiön kanssa muodosti tämän varakkaan pitäjän kirkkoherran ja hänen perheensä asunnon; apulainen, jolla oli palkkaa kolmekymmentä plootua, asui yliskamarissa. Katetun pöydän ääressä tapasi hän kodikkaan papinrouvan, joka oli puettu harmaaseen, kotona, omain lampaitten villoista kudottuun nuttuun; ja molemmin puolin häntä ruokahaluisen lauman lapsia ja lastenlapsia, jotka äänettöminä tyhjentelivät suuren puurokupin sisältöä. Ei siinä huolittu kursailla, sillä istuihan täällä joka päivä vieraita samassa pöydässä talonväen kanssa. Kun luultu viskaali nyt oli asetettu pöydän päähän kunnianarvoisan isännän viereen, niin se luultavasti oli ylimääräinen kunnianosoitus, joka voi johtua siitä, että hän ulkomuodostaan päättäen oli hienompaa säätyä kuin pappilan tavalliset jokapäiväiset vieraat.
Rovasti Gumsella oli paljon kyselemistä: mitä Vaasassa arveltiin valtiopäivistä; kuinka oltiin vaaliin tyytyväisiä; mitä rukiista maksettiin; oliko sota tulossa; mitä voi maksoi; kuinka oli Puolan asiain laita; kuljetettiinko täältä paljon paloviinaa salaa Ruotsin puolelle; oliko Rooman keisari pahastikin sairaana; kuka pääsisi Korsholman kihlakunnan voudiksi ja oliko siinä perää, että paavi aikoi luopua hallituksestaan. Sittenkun Bertelsköld oli näihin kysymyksiin vastannut minkä tiesi ja ehkä vähän enemmänkin, koetti hän taas kääntää puheen Lauriin. Mutta tuskin oli hän toisen kerran maininnut tämän nimen, kun syntyi äänettömyys, toinen katsoi toiseensa ja yksi pienimpiä poikia kysyi kuiskaten äidiltään, "tahtoiko vieras herra panna Laurin putkaan".
Selvää oli, että tämmöiseen varovaisuuteen oli olemassa jokin syy, ja kun nuorella kuljeksivalla ritarilla ei ollut halua ilmaista, kuka hän oli, kiitti hän kestityksestä ja hylkäsi kaikki kehoitukset jäädä taloon yöksi, kohteliaasti selittäen, ettei hänen aikansa sallinut viipyä: hänen täytyi heti kohta jatkaa matkaansa, ja hän olisi hyvin kiitollinen, jos saisi jonkun, joka kunniallista palkintoa vastaan opastaisi hänet Laurin asunnolle.
Kunnianarvoisa rovasti rykäisi pari kertaa, katsoi milloin isoon seinäkelloon, milloin muorinsa kaulahuivin nipukkaan, ikäänkuin keksiäksensä jonkin hyvän keinon ja sanoi vihdoin viimein, että myllärin Jaakko tunsi kaikki metsän polut ja osaisi parhaiten häntä opastaa, "jos hän välttämättömästi kernaammin tahtoi tutustua rosvoihin soihin ja yösumuihin kuin lämpimään sänkyyn kunniallisten ihmisten luona".
Kun Jaakko oli seurannut isäänsä pappilaan ja parast'aikaa ahtoi sisäänsä puuroa renkituvassa, ei ehdotus kohdannut mitään erityistä estettä, ja hetken kuluttua nähtiin molempain ratsastajain, hoikka, avojalkainen, noin 13- tahi 14-vuotias, liukkaan näköinen poika oppaanaan, lähtevän pappilasta, kaikkien sen asukasten heitä hiukan kummastellen katsellessa.
Luutnantti Bertelsköld oli kasvanut mieheksi kaukana isäinsä maasta ja oppinut tuntemaan monen muun maan olot paremmin kuin tämän, mutta taisi kuitenkin hiukan suomenkieltä. Hän oli elänyt osan lapsuusaikaansa vanhan Topiaksen seurassa, joka ennen muinoin seurasi hänen äitiään tuolla vaarallisella retkellä Kajaanin linnaan,[14] ja häneltä oppinut isäinsä kieltä. Paljon oli sitä senjälkeen unohtunut, mutta sen verran hän sitä kuitenkin osasi, että jotakuinkin voi selittää ajatuksensa pojalle, joka nyt vainukoiran ketteryydellä juosta viiletteli maantienojan reunaa molempain ratsastajain edellä. Hän sai nyt tietää, että noin penikulman päässä pappilasta oli metsässä torppa, jossa Laurin oli tapana toisinaan oleskella. Ja jos hän ei olisi siellä, niin ehkäpä rahalla ja hyvällä puheella saataisiin selville, mistä häntä olisi etsittävä. Näine laihoine tietoineen jatkoivat miehet ratsastustaan valoisana kevätiltana.
Kello kävi yhtätoista, kun ratsastajat Jaakon johtamina erosivat suurelta maantieltä ja poikkesivat eräälle pienemmälle kyläntielle vasempaan käteen. Tämäkin tie kapeni vähitellen, sittenkun oli kuljettu ohi muutamain talojen, joissa koirain haukunta houkutteli uteliaita ihmisiä pieniin ikkunoihin, joista muutamat olivat vain luukuilla suljettavia tai avattavia reikiä. Bertelsköld huomasi, että eteisten ovet näissä taloissa oli suljettu, jollaista varovaisuutta muuten harvoin noudatettiin tässä rauhallisessa ja harvaan asutussa maassa.
Viimein muuttui tie kaitaiseksi poluksi, rattaanjäljet katosivat saviseen maahan, eivätkä ratsastajat enää voineet kiviin, kantoihin ja katajapensaihin kompastumatta ajaa rinnan. Viimeinen talo oli jäänyt jo kauas jäljelle; koiranhaukunta lakkasi; karjankellot eivät enää kilisseet; ei enää tuntunut tuota omituista, niistä lastuläjistä nousevaa savun hajua, joita kesantopelloille lehmien suojelemiseksi sääskiltä sytytetään. Valpas toukokuun aurinko oli mennyt levolle koivujen ja kuusien taa; yö-usva nousi rämeiköistä ja levisi kuin harso kosteille ja alaville paikoille. Metsä tiheni, ilma viileni, hiljaisuutta häiritsi vain sääskien surina, hevosten tasainen kavioiden kapse, jonkin taittuneen oksan rasahdus, tai laulurastaan ääni, sen helähytellessä tässä yksinäisyydessä sulosointuisia säveliään puiden latvoissa.
8. SEIKKAILUJA RAUHAN AIKANA.
Kuta syvemmälle ratsastajat metsään painuivat, sitä kaidemmaksi kävi polku, niin että viimein erotti tuskin muuta kuin kaitaisen karjanuran. Hevoset kompastelivat alinomaa murtoihin, kuusien oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Ei mitään merkkiä halkopinoista eikä muitakaan ihmisten jälkiä voitu huomata tässä asumattomassa, metsäisessä, kivikkoisessa, sammaleisessa ja rämeisessä erämaassa.
— Mitäs nyt, lurjus, tiehän loppuu tähän! — huudahti Bertelsköld äreästi, kun tiheä metsä vihdoin pakotti hänet nousemaan ratsailta ja taluttamaan hevosta ohjaksista. Viimeisetkin jäljet olivat loppuneet, mutta Jaakko luikerteli yhä vielä oravan ketteryydellä ja puoleksi kontaten pensaiden välitse eteenpäin.
— Onko tie loppunut? — kysyi poika niin tyhmännäköisenä katsellen, että se missä muussa tilanteessa tahansa ehdottomasti olisi pakottanut nauramaan.
— Ellemme kohta tule torpalle, niin panen sinut poikkiteloin satulaan ja annan maistaa koivurieskaa, — jatkoi vihastunut kreivi.
— Torpalleko? — toisti poika. — Mahtaisikohan olla torppa, joka näkyy tuolta puiden välitse? — Sieltä näkyikin jokin tumma esine kuusien hämärästä varjosta.
Samassa lensi hän tiehensä kuin nuoli puunrunkojen sekaan. Istvan, joka kaiken aikaa oli häntä epäluuloisin silmin seurannut, päästi ohjansa ja lähti juoksemaan samaan suuntaan. Ennen pitkää olivat molemmat näkymättömissä.
Bertelsköldillä, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi pojan katoamisesta, ei ollut muuta neuvoa kuin kytkeä hevoset puuhun ja lähteä jalkaisin sinne päin, mistä tuo tumma esine häämötti öisen sumun läpi. Ei hän ollut monta askelta astunut, kun huomasi erehdyksensä. Se, mitä hän oli luullut ihmisasunnoksi, olikin vain iso sudentarha, joka oli rakennettu yhteenliitetyistä puunrungoista ja sisäpuolelta varustettu satimella. Rungot oli kuitenkin useista paikoin maahan revitty, ja koko laitoksen rapistunut tila osoitti, ettei sitä nähtävästi oltu moneen vuoteen katsottu eikä hoidettu alkuperäistä tarkoitustaan varten. Tämä sadin oli kaikin puolin epämiellyttävämpi kuin tuo vieraanvarainen Vähäkyrön pappilan sadin.
Bertelsköld jäi kuuntelemaan. Ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus niinkuin meren pohjalla: ei ainoatakaan lintua, ei ainoatakaan tuulahdusta; etäältä vain kuului hiljainen, niinkuin miljoonain sääskien siivistä lähtenyt suhina. Paikka oli ylänteinen, mutta aivan sen vieressä oli räme, ja sen yllä häilyi läpinäkymätön sumu. Tämä näytti yhä enemmän laajenevan; se liukui kuin kevykäinen pumpulinen järvi puiden juurien ja runkojen ylitse; latvat vain näkyivät vielä kevätyön omituisessa kirkkaudessa. Vähitellen nousi sumu yhä korkeammalle, eikä kestänyt kauan, ennenkuin kuljeksiva ritarimme oli niin kokonaan sumun sisässä, ettei voinut erottaa esineitä kymmenen askelen päähän.
Hän huusi; ei kaikukaan vastannut. Hän vihelsi; ei vastausta. Hän luuli kuulevansa taittuneen oksan rasahduksen ja pyrki sinne päin; hän oli pettynyt; se oli ehkä metso, joka oli lentänyt jotakin kuivettunutta oksaa vasten. Ei ollut enää epäilemistäkään: tuo petollinen opas oli tahallaan vienyt hänet eksyksiin erämaahan, ja hän luuli aavistavansa syynkin siihen. Häntä oli luultu matkustavaksi viskaaliksi, ja kuta enemmän hän muisteli sitä varovaisuutta, millä oli Laurista puhuttu, sitä selvemmin ymmärsi hän, että Jaakko mahtoi olla jossakin liitossa tämän seikkailijan kanssa ja oli tahtonut johdattaa hänen luulotellun takaa-ajajansa harhaan, antaakseen rosvolle tiedon vaarasta.
Suutuksissaan ja pahalla tuulella hapuili Bertelsköld edelleen erämaassa, tietämättä minne meni. Ei häntä se huolettanut, että ruoho oli märkää ja yöilma kolea; milloin sieltä, milloin täältä luuli hän kuulevansa toveriensa äänen. Mutta jatkettuaan tätä työlästä vaellusta, niinkuin hänestä tuntui, lähes penikulman, oli hän jälleen sudentarhan luona, josta hän jo aikoja sitten oli lähtenyt. Hän oli kulkenut miltei säännöllisessä kehässä paikan ympäri.
Vähän ajan kuluttua kuului metsästä selviä askeleita. Jotakin liikkui sumussa, ja heti sen jälkeen hyppäsi solakka haamu ihan hänen ohitsensa. Se oli tyttö; sillä oli valkoinen päähine ja luultavasti se ei häntä nähnyt, sillä kuultuaan huudon: "odotapas vähän!" säpsähti se ja katsahti hämmästyen taaksensa, mutta pakeni taas linnun nopeudella ja katosi usvaan.
Vaikka tyttö niin nopeasti vilahtikin hänen ohitsensa, oli Bertelsköld kuitenkin suureksi kummastuksekseen luullut tuntevansa hänen piirteensä. Jollei se ollut utukuva, haltiatar, aavenäky, niin oli se ainakin hämmästyttävästi samannäköinen kuin eräs hyvin tuttu henkilö, jonka hän oli tavannut kaksitoista tuntia sitten Vaasassa — sama, joka oli vappuna ratsastanut hänen hevosellaan — pelastanut hänet aamupäivällä merimiesten käsistä — sanalla sanoen: vallaton ilkamoinen pikku porvaristyttö Ester Larsson.
— Ester! Pikku, kaunis Ester, hennotko jättää minut yksinäni tähän erämaahan? — huudahti nuori luutnantti hänen jälkeensä, hämmästyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta.
Ei kukaan vastannut. Bertelsköldistä näytti niinkuin tuo oikullinen tyttö olisi kätkeytynyt muutamain askelten päähän erään ison kuusen taa. Hän riensi sinne; mutta se, jota hän oli luullut tytön valkeaksi päähineeksi, olikin vain koivun valkoinen runko, joka veljellisessä sovinnossa oli kasvanut kuusen viereen. Hänen täytyi hymähtää vilkkaan mielikuvituksensa synnyttämälle näköhäiriölle. Kuinka hän oli voinut hetkeäkään luulla, että rikkaan kauppiaan tytär, isänsä lemmikki ja silmäterä, samoilisi yksinään keskellä yötä täällä tiettömässä erämaassa näin kaukana Vaasasta.
Tyytymätönnä palasi hän takaisin sudentarhalle, toiveen Istvanin toki viimein hakevan hänet käsiinsä tämän varman merkin luota. Tuskin oli hän sinne kumminkaan ennättänyt, kun uusi haamu tunkeutui esiin puunrunkojen lomitse.
Se oli noin 50:n ja 60:n vuoden vaiheilla oleva mies, tavattoman lyhyt varreltaan, mutta hyvin harteva, puettu seudun tavalliseen talonpoikaispukuun ja kirves olallaan. Mies tuli samaa tietä kuin tyttö — ja Bertelsköld huomasi siinä nyt vähäisen, tuskin tuntuvan polun — seisahtui hiukan ihmeissään, ja kysyi: — Mitä herra tähän aikaan metsässä tekee?
— Ja mitä te itse täällä teette, ystäväni? — vastasi kreivi tyytyväisenä, että nyt vihdoin viimeinkin oli tavannut jonkun, joka voisi vapauttaa hänet tilanteesta, joka jo häntä kyllästytti.
— Minä hakkaan mastopuita, vastasi mies kuivasti.
— Ja minä haen erästä lemmon poikaa, jonka piti opastaa minua ja joka karkasi tiehensä. Oletteko nähnyt häntä? Tai oletteko kohdannut palvelijaani, joka vähän aikaa sitten meni tuonnepäin?
— Muistelen kohdanneeni erään pojan, — virkkoi mies.
— Missä hänet kohtasitte? Ja milloin?
— Puolenpäivän aikana maantiellä.
— Kuulkaapa, mies, te tekisitte paremmin, jos sanoisitte, mistä minun tulee hakea tovereitani, sillä ilvehtimistä en suvaitse.
— Ja herra tekisi paremmin, jos tähän aikaan päivästä nukkuisi sängyssään kuin että jänisten jäljessä juoksee.
— En pyydä neuvoja, — vastasi Bertelsköld hieman ylpeästi — vaan toivon, että opastatte minut pois tästä kirotusta metsästä. Voitte ansaita hyvän päiväpalkan.
— Mahdollista kyllä, herra, mutta minä en siitä välitä, — vastasi mies välinpitämättömästi. — Opastaa teitä en voi; minulla on urakkatyöni ja honkien pitää olla maantiellä ennen iltaa. Mutta hyvän neuvon saatan teille antaa, ja jos ette ole kovin kopea uskoaksenne mastonhakkaajaa, niin kuunnelkaa tuota tuolta kaukaa kuuluvaa ääntä. Ettekö kuule mitään?
— Luulen kuulevani suhinaa, niinkuin paarma surisisi ikkunaa vasten.
— Se on iso paarma se, ja jos olisitte sitä muutamaa penikulmaa lähempänä, niin ehkäpä ymmärtäisitte paremmin sen aamuvirren. Ettekö koskaan ole kuullut Pohjanlahden koirain haukkua nalkuttavan kallioita vasten?
— Luuletteko sitä meren kohinaksi?
— Luulenpa kuin luulenkin. Auttakaa nyt itse itseänne. Jos sumulta ette näkisi aurinkoa, niin kuunnelkaa koirain haukuntaa: tuolla on teillä länsi, ja sitten saatatte laskea oman kompassinne mukaan. Kahden tunnin päästä alkaa lounaistuuli puhaltaa; silloin katoaa sumu, mutta samalla kompassikin; aamupuolella kämpii aurinko nahkasiinsa, ja me saamme kuulla Ukon käyvän. Hyvästi, hyvä herra; jos suotte isänne pojalle hyvää, niin älkää kengänpohjianne säästäkö. Toivotan teille onnea matkalle.
— Ettekö tahdo ansaita kymmentä plootua?
— Mastoni maksaa viisikymmentä. Jumala olkoon kanssanne.
Ja näin sanottuaan oli mieskin kadonnut samalle suunnalle, minne vast'ikään tyttö. Bertelsköldin teki kovasti mieli lähteä ajamaan takaa tuota hävytöntä ja pakottaa hänet oppaakseen, mutta hän oli äsken nähnyt, kuinka semmoiset hakemiset menestyvät. Hänen asemansa oli hänestä enemmän naurettava kuin vaarallinen, ja ajatellessaan niitä paljon vaarallisempia öitä, jotka hän oli viettänyt etuvartijana Unkarin metsissä, päätti hän tyynesti istuutua ja odottaa usvan hälvenemistä.
Sallimus näkyi kuitenkin määränneen, ettei Kaarle Viktor Bertelsköld, kunink. majesteetin linnoitusväen luutnantti, tänä yönä saisi nauttia edes neljännestunnin lepoa, sillä kauan ei kestänyt, ennenkuin kimakka vihellys vingahti metsästä. Tällä kertaa se oli Istvan, ja jos joku vielä olisi sitä epäillyt, ilmaisi Bogatirin vilkas hirnunta, että se oli kuullut tuon hyvin tunnetun merkin. Bertelsköld vastasi unkarilaisten tavallisella sotahuudolla, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hänen uskollinen palvelijansa astui esille aivan toiselta suunnalta kuin minne oli lähtenyt.
Istvan kertoi nyt kerrottavansa. Hän oli ajanut karkulaistaan liki tunnin ajan; mutta tuo viekas poika oli osannut käyttää edukseen seuduntuntemustaan niin hyvin, että alinomaa jokin este oli ollut ajoa keskeyttämässä: milloin räme, milloin pensaikko, milloin jokin noita huoneenkokoisia vierinkiviä, joita on siellä täällä pitkin koko Pohjanmaan rannikkoa. Tämmöisen ison kivikummun taa oli Jaakko kadonnut, ja kun Istvan itsepintaisesti yhä vieläkin etsi häntä, oli hän "nähnyt väkeä vuoressa".
Tämän hän sanoi niin vakavin naamoin, että se nosti hymyn hänen heikkouskoisen herransa huulille. — Kai menit sisään heidän luoksensa ja pyysit heitä sinulle tietä neuvomaan? — kysyi Bertelsköld.
— Minäkö menisin vuoreen! toisti Istvan teeskentelemättömällä hämmästyksellä. — Minä menen minne teidän armonne käskee, kunhan siellä vain teräs pystyy nahkaan eivätkä kuulat maalistaan kilpisty; mutta minä olen ihminen, teidän armonne, enkä tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, mitä näin. Minä ymmärsin, etteivät kaikki asiat ole oikeinpäin täällä metsässä ja laputin pois niin pian kuin pääsin hakemaan teidän armoanne; mutta siitä olen varma, että tuo ilkeä sumu on vartavasten meitä varten lähetetty, ja niin olen juossut kehässä kuin jänis, kun koirat ovat sen kinterillä.
— Sinä olet narri. Olen kuullut sanottavan, että täällä vielä on paljon lymypaikkoja metsissä Isonvihan ajoilta, jolloin ihmiset piiloutuivat maakuoppiin ja vuorenkoloihin välttääkseen vihollista. Kuka tietää, emmekö juuri siitä kolosta löydä sitä miestä, jota etsimme.
Istvanin huomio oli kuitenkin toisaalle kiintynyt. Hän paneutui alas, korva maata vasten, makasi siinä minuutin ajan yhdessä kohti henkeänsä pidättäen ja kysyi sitten yht'äkkiä: — Onko teidän armonne päästänyt hevoset irti?
— Minä kytkin ne tähän lähelle, eivätkä ne ole voineet kiskoutua irti, sillä minä kuulin Bogatirin hirnuvan samalla paikalla, jonne olin sen jättänyt.
Istvan kuunteli taas. — Ne ovat irti, ne ovat kappaleen matkan päässä täältä itään päin — ne etenevät — nyt seisahtuvat — nyt taas astuvat — verkalleen — ne astuvat pölkkyjen ja kuivain oksien päälle — niiden askelet ovat raskaammat ja tasaisemmat kuin hevosten, jotka ovat karkuteillä… Teidän armonne! Hevosemme on varastettu; noin astuvat vain hevoset, joilla on ratsastajat selässään.
— Tule, — sanoi Bertelsköld, joka hyvin kyllä tiesi Istvanin lapsuudesta asti kasvaneen vaaroissa ja aarniometsissä, missä aistit terovat tavallista paljon tarkemmiksi; — kohta näemme, oletko arvannut oikein ja silloin alkaa ajo, jonka rinnalla tähänastinen on ollut lapsenleikkiä.
9. UTUKUNINGATTAREN SUKKANAUHA.
Pian olivat nämä Vähäkyrön metsien kuljeksijat sillä paikalla, mihin olivat hevosensa kytkeneet, ja heti huomattiin, että Istvanin tarkka kuulo ei ollut häntä pettänyt. Paikka oli tyhjä, pehmeässä sammalessa näkyi vereksiä jälkiä, ja hevoset olivat poissa. Mahdotonta oli, että ne olisivat pudistaneet päitsensä pois tai repineet itsensä irti. Ei edes niiden puiden kuorissa, joihin hevoset olivat olleet sidotut, näkynyt pienintäkään sellaiseen viittaavaa merkkiä.
Istvan oli suunniltaan. Hän heittäytyi maahan, ryömi nelinkontin ja nuuski jälkiä kuin metsäkoira; hän päristeli harmista. — Kas tässä! — kiljaisi hän; — Bogatir on karannut pystyyn. Eivät olekaan noin vain päässeet sen selkään eivätkä varmaankaan pysyisi satulassa, ellei tuo lemmon metsä olisi näin tiheä.
— Seis! He ovat jotakin pudottaneet! — huudahti Bertelsköld, kumartuen alas ja ottaen lähimmästä katajapensaasta kiiltävän esineen. Se oli pieni ja sievä silkkinen sukkanauha hopeasolkineen, joka kiilsi kuin jalokivi katajapensaan kastehelmien keskessä.
Istvan katseli kapinetta mielestään hyvinkin oikeutetulla kauhulla. — Johan ma sen sanoin! — riemuitsi hän. — Kyllä tunnen sen ja kyllä tiedän, mitä se merkitsee. Juuri noin löysin sen kerran Bukovinan vuorilla Zablatovin ja Kolomean välillä. Se tapahtui yöllä, kirkkaassa kuutamossa mutta oli vähän sumua joen rannalla; me kuulimme uskottomain hevosten hirnuvan laaksossa. Minusta olisi voinut tulla mahtava pasha, mutta enpä onneani ymmärtänyt, nakkasin pahuksen Prutiin! Päivän koittaessa oli vihollinen kimpussamme, ja me saimme selkäämme. Miksi olin tyhmä?
— Niin vaarallinen ei toki mokoma nauhanpala liene, — vastasi Bertelsköld naurahtaen. — Minusta se on ihmeesti tytön sukkanauhan näköinen.
— Näköinenkö? Niin, herra, se on vaikka minkä näköinen, milloin tuon milloin tämän. Se, joka sen on pudottanut, voi niinikään olla milloin yhden milloin toisen näköinen, välistä kannon, välistä kiven, välistä akan, välistä tytön. Kaikki riippuu siitä, mikä aika päivästä on ja millä tuulella on se, joka sumussa liehuu.
— Minkätähden viskaisin minä luotani sen, jonka avulla ehkä voin saada varkaat ilmi?
— Sen sanon teidän armollenne, että olin tyhmä kuin bosnialainen, kun viskasin sen pois; mutta sen huomasin vasta jäljestäpäin. Minun olisi pitänyt kätkeä se takkini alle, niin olisin tullut haavoittumattomaksi; ja se, joka oli sen pudottanut, olisi ollut pakotettu tulemaan luokseni ja pyytämään sitä takaisin. Silloin olisin saattanut ehtoni sanella, teidän armonne, vaikka olisin kruunua pyytänyt. Ja silloin olisi se, joka sumussa liehui, antanut minulle mitä olisin pyytänyt. Pankaa se talteen, herra, mutta pankaa tuohta sen ympärille, taikka pankaa se kahden litteän kiven väliin liivintaskuunne; se ehkä polttaa tuohen läpi.
— Narri olet; suurin ihme tässä on se tyttö, joka… Mutta sillaikaa, kun kuuntelen taikauskoisia tarinoitasi, päästämme me varkaat menemään.
— Sandecin vuoren nimessä, niinpä on kuin herra sanoo. Seuratkaa minua, jos voitte, ja jos taas tulemme tasaiselle maalle, niin näytän minä niille veitikoille, kuka käski.
Näin sanottuaan paneutui Istvan taas korva maata vasten, ja päästyään selville suunnasta, jonne heidän oli lähdettävä saavuttaakseen varkaat, alkoi hän, enemmän ryömien kuin juosten pensaiden ja puunrunkojen välitse tunkeutua eteenpäin niin nopeasti, että hänen herrallaan, vaikka oli melkoista nuorempi, oli täysi työ häntä seuratessa. Ihmeellistä oli nähdä, millä oveluudella unkarilainen innoissaan otti selkoa jokaisesta merkistä, mikä osoitti hevosten jälkiä tässä erämaassa. Milloin oli siinä mätästä tallattu, milloin oksa taitettu, milloin näkyi kavion jälki kaatuneessa, lahoavassa puunrungossa; milloin taas näyttivät jäljet katoavan kivikkoon, ja silloin ilmaisi hänelle tien jokin paikka, josta sammal oli irtautunut tai jokin kumolleen kääntynyt pieni kivi, jonka märkä puoli oli ylöspäin. Bertelsköld luuli huomaavansa, että he nyt kulkivat itään päin ja melkein suorassa kulmassa sitä suuntaa vastaan, jota he olivat metsään tulleet; mutta sitten tuntui hänestä taas niinkuin hän olisi nähnyt sen ja sen väärän männyn, sen ja sen sammaltuneen vierinkiven jo edellisenä iltana. Tästä hän päätti, että heidän petollinen Vähäkyrön pappilasta saamansa opas tahallaan oli vienyt heidät mutkaista kaartotietä metsään, estääkseen heidät omin päin osaamasta takaisin.
Tässä luulossaan vahvistui hän vielä enemmän, kun he kovin vaivalloisen matkan perästä ja ennenkuin osasivat toivoakaan, näkivät metsän harvenevan ja taas lähenivät viljeltyjä seutuja. Aamuruskosta päättäen saattoi kello olla ehkä 2, mutta sumu, joka sakeana peitti märkiä niittyjä, esti näkemästä edemmä kuin viidenkymmenen askelen päähän. He tulivat aidan luo: toisella puolen sitä oli vastakuokittu kytömaa. Täällä ei ollut mitään hyötyä korvan panemisesta maata vasten: kaukaisten äänten kumu katosi kokonaan tuohon pehmeään mutaiseen savimultaan. Heidän täytyi juosta pitkin ojapientaria ja niin he tulivat vähäiselle tielle. Kun he muutamia minuutteja olivat sitä seuranneet näkivät he pienoisen talon sumussa.
— Seis! — huusi Bertelsköld, ihan väsyksissään ja kiukuissaan. — Koputa ovea, koira, ja levähtäkäämme tunnin aika; en kestä kauempaa. Olen marssinut yökausia Unkarin aroilla, ja minulla on ollut yhtä hyvä pohjanahka jalkaini alla kuin sinullakin, mutta hiisi sinua kauemmin seuratkoon. Mars, mies, mitä siinä ällistelet?
— Arvelen, että tämän kummun alla on vuori, — vastasi palvelija, eikä ollut kuulevinaankaan herransa käskyä. Sen sijaan kävi hän sormin raapimaan multaa mäenrinteeltä aidan vierestä, ja heti sen jälkeen kumartui hän taas maahan kuuntelemaan. — Siinä ne nyt taas ovat! — huusi hän. — He ovat neljännespenikulman päässä täältä. Nyt saamme nähdä, ymmärtääkö Bogatir isäinsä kieltä!
Sen sanottuaan lähti Istvan juoksemaan mäkeä ylös niin keveästi kuin ei olisi koko yönä askeltakaan astunut. Mäelle tultuaan hän kiipesi siellä kasvavaan haapaan ja päästi suustaan yhden noita kimakoita vihellyksiä, joilla hän osasi viiltää ilmaa kuin naskalilla. Vaikka aamu oli sumuinen, lienee tämä vihellys kuulunut hyvinkin kauas, kun ääntä kantoi vieno tuuli, joka jo alkoi tuntua kukkulalla ja puhalsi koillista kohti sinnepäin, minne Istvan kääntyi.
Parin minuutin ajan oli kaikki hiljaa hänen ympärillään; kuului vain pienen, kivien välitse mäen rinteellä puikkelehtivan keväisen puron solina. Istvan vihelsi toisen kerran, kolmannen kerran. Ei ääntäkään vastaukseksi.
Mutta kolmannen merkin annettuaan laskeutui hän puusta alas, asettui kuuntelevaan asentoonsa ja ilmoitti vilkkain elein, että hän kuuli Bogatirin kavioiden lähenevän. Kohta huomasi Bertelsköldkin niin olevan. Ennenkuin vielä usvan läpi voi mitään erottaa, kuuli hän uskollisen ratsunsa lähenevän tuota lyhyttä tunnettua laukkaa, joka oli saattanut ratsastajatytön Korsholman luona niin suureen pulaan. Ja muutamien minuuttien kuluttua laukkasikin Bogatir, merkinantoa totellen, noiden eläinten ihmeellisellä vaistolla suoraan halki sumun kaitaista kyläntietä pitkin.
Mutta se ei tullut yksin. Matkamiesten suureksi huviksi ja ihmeeksi näkyi sen selässä sekä surkuteltava että naurettava olento, joka kaikin voimin piti hevosen harjasta kiinni, samalla kun paljaat jalat, jotka olivat liian lyhyet jalustimiin ulottuakseen, pomppivat kuin rummunpalikat kahden puolen satulaa. Ja kuka oli tuo ratsastaja parka? Ei kukaan muu kuin Jaakko, tuo poikanulikka, tuo opas, jonka nyt kummallinen sallimus toi vastoin hänen tahtoaan vastaamaan töistään niiden edessä, jotka hänen koirankuriensa tähden olivat saaneet kaiken yötä metsässä harhailla. Hänen rangaistuksensa oli täydellinen, kun Bogatir, joka oli hyvin harjoitettu kaikenlaisiin sotatemppuihin, miltei täydestä laukasta äkkiä pysähtyi herransa eteen sillä seurauksella, että onneton ratsastaja silmänräpäyksessä suistui hevosen kaulan yli päistikkaa maahan.
Tämä oli kuitenkin Jaakolle sangen onnellinen sattuma, sillä se säästi tämän toivehikkaan nuorukaisen muuten varmaankin välttämättömästä selkäsaunasta. Sen sijaan saivat hänen tuomarinsa nyt auttaa hänet jaloilleen jälleen ja tutkia, oliko hän vahingoittunut pudotessaan. Onneksi hän oli lentänyt aivan pehmeään, tien vieressä olevaan savirapakkoon ja nousi siitä, joskaan ei aivan siistin näköisenä, niin kuitenkin ehyenä kuin savikukko.
Jaakko paran vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa. Sillaikaa, kun Istvan sysäsi hänet ylenkatseellisesti syrjään ja meni hevosta taputtelemaan sillä hellyydellä, jota tämmöisissä tilaisuuksissa osoitetaan kauan kaivatulle ja taas tavatulle ystävälle, ryhtyi hänen herransa pitämään sitä tutkimusta, johon asianhaarat antoivat aihetta. Mutta tuota pientä veitikkaa ei ollutkaan niin helppo tutkia. Niin pian kuin hän vähän oli hengähtänyt ja näki olevansa pinteissä, alkoi hän ulvoa taidolla semmoisella, että sudenpenikkakin olisi saattanut häneltä sitä kadehtia. Mahdotonta oli saada häneltä ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.
— Istvan, — sanoi Bertelsköld vakavaksi tekeytyen, — mene ja palmikoi luja vitsa tuosta koivusta!
Ulvonta kävi nyt kahta rajummaksi, mutta kun se ei auttanut, näki veitikka hyväksi ruveta rukoilemaan. Herrain pitäisi antaa hänelle anteeksi, ei hän ollut hevosia ottanut, Lauri ne oli irroittanut ja pakottanut hänet olemaan apunaan. Tyttö ei ollut uskaltanut istuutua kimon selkään ja sai sentähden ratsastaa toisella hevosella, Laurin taluttaessa sitä ohjista; sitten oli Lauri ottanut kimonkin, etteivät herrat häntä saavuttaisi; ja niin oli Jaakon tehnyt mieli vähän ratsastaa ja niin — uhuu (tässä alkoi ulvonta, kun Jaakko ajatteli sitä huvitusta, joka oli niin lyhyeen loppunut) — niin he olivat tulleet maantielle, kun kimoon yht'äkkiä oli sattunut noidannuoli, ja se oli lähtenyt karkaamaan usvan läpi — ja sitten — uhuu (musiikki alkoi taas, kunnes pieni vitsan näppäys teki tarpeellisen vaikutuksen).
— Lauriko se oli, joka vast'ikään meni sudentarhan sivuitse? kysyi kreivi. — Poika sanoi niin olleen.
— Kuka oli tyttö, joka häntä seurasi?
— Tyttö? — toisti veitikka tyhmäksi tekeytyen. — Kai se oli hänen oma tyttärensä.
— Älä koetakaan koukutella! — vastasi hänen jäykkä kurittajansa. —
Mitä tiedät tytöstä?
— Uhuu — ihmiset sanovat Laurin olevan hänen kumminsa — nyyhkytti poika.
— Herra, — kuiskasi Istvan, — ei ole hyvä puhua semmoisista niin kauan kuin sumu vielä peittää niityn.
— Sinä parahiksi muistutat minua toisesta asiasta, — jatkoi Bertelsköld. — En tahdo, että olen aivan hukkaan kahlannut näitä kirottuja rämeitä. — Mars, lurjus! — jatkoi hän Jaakolle, — opasta meidät metsässä olevalle kiviröykkiölle, jossa miehet piilevät. Tällä kertaa olen katsova, ettet vedä meitä nenästä.
Istvanin vastaväitteet olivat yhtä turhia kuin Jaakon musiikki, ja kohta oli matkue taas liikkeellä metsään päin, Bertelsköld ratsain ja hänen edellään tuo vastahakoinen poika, suitsittuna kuin vikuri varsa vitsasköydellä, jonka toinen pää oli Istvanin kouran ympärille käärittynä.