10. HIIDENKIUAS METSÄSSÄ.
Nouseva aamuaurinko ei ollut vielä ehtinyt tunkeutua sumun läpi, joka, ollen tuulen suojassa peitti sisemmät osat Vähäkyrön metsää, kun seikkailevat ratsastajat vastahakoisen oppaansa kanssa lähenivät erästä isoa kiviröykkiötä, jonne oli tuskin neljännespenikulman matka isolta maantieltä länteen päin. Maa oli peräti karua, rämeikköjen ja siellä täällä olevien äärettömän suurien kivimöhkäleiden peittämää, niin että tarvittiin sekä varovaisuutta että kärsivällisyyttä kulkiessa. Mutta niin houkuttelevia olivat nämä vaivat tuon Korsholmassa vallinneen yksitoikkoisen hiljaisuuden jälkeen, niin vilkkaasti heräsi peritty seikkailijaluonne eloon nuoren aatelismiehen rinnassa, että tämä yritys, joka sen hyödyttömyyteen katsoen jokaisesta toisesta olisi voinut tuntua lapselliselta ja naurettavalta, sai hänet unohtamaan nälän ja väsymyksen sen toivon rinnalla, että hän nyt pääsisi sen salaisuuden perille, joka äsken oli niin kovasti säikäyttänyt hänen rohkeata, mutta taikauskoista matkakumppaniaan. Omituisen viehättävää oli hänestä kuljeksia näissä erämaissa, joissa hänen isänsä muinoin oli taistellut hurjia sissitaisteluitaan ylivoimaista vihollista vastaan; ja jos hän, tuon isän poika, ei voinutkaan maatansa puolustaa, niin voi hänelle kenties olla jotakin hyötyä siitä, että oppi tuntemaan tätä maata kaikessa sen köyhyydessä ja jylhyydessä, jommoisena se vielä joka askelella esiintyi tuon suuren hävityksen jälkeen.
Nähtävästi tunsi Jaakko tien paremmin kuin oli tuntevinaan, sillä muutamain pienten turhien pakoyritysten perästä opasti hän vaeltajat kaitaiselle ajotielle; siinä oli vereksiä rattaiden jälkiä ja se vei rämeiden ja kivien sivuitse mainitulle kiviröykkiölle, jonka Istvan tunsi samaksi, mikä oli häntä niin kovasti pelästyttänyt. Se oli yksi noita luonnon vankkoja varustuksia, joita tavataan siellä täällä Pohjanmaan rannikoilla ja jotka ovat kuin suunnattoman suuria, kaatuneiden hiisien haudoille ennen vedenpaisumusta rakennettuja kiukaita. Tämä kumpu oli ainakin tuhat jalkaa ympärimitaten; pohjana eli perustuksena oli isoja sammaltuneita ja syrjiltään kuluneita kallionlohkareita, jotka jokin suunnaton voima on paiskannut päällekkäin hurjaan epäjärjestykseen, mutta läjännyt ne varmaan suuntaan, niinkuin jokin vastustamaton aalto olisi ne sinne huuhtonut. Näiden möhkäleiden päällä oli pienempiä, mutta samanmuotoisia kiviä, kaikki pyöreäkulmaisia, ja ylinnä näiden päällä oli yhä pienempiä kiviä, niin että muutamat ylimmistä, jotka muodostivat röykkiön harjan eli huipun, olivat tuskin kananmunaa isompia. Tuo röykkiö oli enemmän harjun kuin pyramidin näköinen ja päättyi kaiken sekasotkuisen epäjärjestyksensä ohessa miltei säännölliseen kupuun, joka oli melkein kumotun kaukalon kaltainen.
Bertelsköld katseli huvikseen ja uteliaasti tätä luonnon suurenmoista mullistusta, joka näytti erinomaisen hyvin sopivan hautakummuksi kahdennelletoista Kaarlelle, kun Istvan, joka varsin vastenmielisesti oli suostunut kulkemaan röykkiön ympäri, osoitti merkitsevästi erästä kummallista kiveä, jonka piirteet sumussa muodostuivat mahdottoman suureksi hevosenpääksi.
— Tässäkö se oli? — kysyi hänen herransa matalalla äänellä.
— Tässä oli, — vastasi palvelija ynseästi. — Se, joka tässä huoneessa asuu, on jättänyt hevosenpään jälkeensä sisään ratsastaessaan.
Bertelsköld jätti nyt pojan ja hevosen Istvanin hoitoon ja lähti yksinään nousemaan tuota kummallista kiveä kohti, joka oli melkein puolivälissä röykkiön huipulle mentäessä. Vaellus oli lyhyt, mutta vaivalloinen: milloin luiskahti hänen jalkansa niljakassa sammalikossa, joka peitti näitä alkuaikain mullistusten jäännöksiä; milloin siirsi hänen jalkansa jonkin kiven asemiltaan ja pani sen kumisten vierimään alas ikäänkuin kellariholvin kattoa pitkin. Röykkiö oli läheltä katsoen kadottanut säännöllisen muotonsa: kaikki näytti jylhältä ja sekavalta; harmaat graniittimöhkäleet näyttivät sattumoisiltaan ja hullunkurisesti päällekkäin ladotuilta. Ja se, mikä etäältä katsoen näytti hevosenpäältä, ei ollutkaan muuta kuin iso muodoton kivi, joka riippui röykkiön rinteessä ikäänkuin joka hetki siitä alas vyörähtääkseen.
Tämän kiven alla oli niin iso kolo, että mies mahtui siihen. Lähellä oleva litteä paasi näkyi kerran olleen asetettuna tuon kolon suulle, joka nyt oli auki. Röykkiö oli tähän muodostanut luonnollisen luolan,[15] ja hädän ja vaaran aikoina se varmaankin oli ollut seudun asukkaille oivallisena turvapaikkana, jota hätätilassa kävi puolustaminen voimakastakin vihollista vastaan.
Mutta eivät liene ihmisolennot huviksensa etsineet turvaa tästä aukinaisesta haudasta, joka ammotti äänettömänä ja pimeänä röykkiönä tuhatvuotisten kallioiden alta. Bertelsköldistä tuntui niinkuin täällä olisi jotakin, jolla oli syytä kammoa päivän valoa. Samassa, kun hän kumartui alas, lemahti heikko savunhaju häntä vastaan; hän luuli näkevänsä himmeätä tulenvaloa luolan pohjasta, ja heti sen jälkeen huomasi hän tikapuut, jotka oli pystytetty luolan suuta vasten ja selvästi osoittivat, ettei siinä asunutkaan henkiä, jotka eivät suinkaan olisi tarvinneet semmoisia apuneuvoja ylös ja alas kiivetäkseen.
Tutkittuansa niiden kahden pienen pistoolinsa sankkiruutia, joita hän aina Unkarin sotaretkestä asti kantoi vyössään, päätti nuori seikkailijamme laskeutua alas tikapuita ja tutkia luolaa. Varmuuden vuoksi pudotti hän kolosta pienen kiven ja päätti sen synnyttämästä äänestä, ettei luola ollut syvempi kuin että tikapuut otaksuttavasti sen pohjaan ulottuivat.
Hän astui siis rohkeasti tikapuita alas, tuon tuostakin kuitenkin varovasti tutkien kapuloiden kestävyyttä ja katsahtaen taakseen, koska laskeutumisen piti käydä takaperin. Muutamia askelia astuttuaan hän oli tullut kirkkaasta aamuvalosta hämärään, jota aukosta tuleva päivänkajastus heikosti valaisi. Vielä moniaita askelia, ja tämä hämäräkin katosi, jolloin täydellinen pimeys sai vallan, ja ylhäällä oleva valoreikä näkyi pyöreänä valoisana pilkkuna luolan katosta.
Luettuansa alun kolmattakymmentä tikasta saapui kreivi luolan pohjaan, jossa oli soraa ja liukkaita pikkukiviä. Kaikkein ensiksi kiintyi hänen huomionsa puoleksi riutuneeseen valkeaan, joka paloi eräässä tämän maanalaisen asuinpaikan nurkassa, levittäen himmeätä valoaan tummille kivimöhkäleille, jotka olivat luolan seininä. Bertelsköld oli säännöttömässä kellarintapaisessa holvissa, joka ei ollut isompi, vaikkakin vähän korkeampi kuin tavallinen talonpoikaistupa.
Kallioiden välissä lirisi pieni vesisuoni, vaaran aikana korvaamaton aarre tällaisessa lymypaikassa. Paitsi muutamia sammakoita, jotka luiskahdellen oikoivat sääriään märillä kivillä, ei luolassa näkynyt yhtään elävää olentoa, mutta kaikki osoitti, että siinä kuitenkin aivan äskettäin oli asuttu. Tuli oli kenties noin tunnin verran palanut kohentamatta; eräällä paadella näkyi aterian tähteitä; ja kahdella muulla paadella, joita oli makuusijoina käytetty, oli lampaannahkoja vuoteina.
Paitsi näitä esineitä oli luolassa vielä kaikenlaisia työaseita, niinkuin valinkauhoja, alasimia, vasaroita, pihtejä, sulattimia, valinmuotteja ja monenlaisten metallien jänteitä, joita näyttiin käsiteltävän tässä maanalaisessa työpajassa. Bertelsköld oli nähnyt maailmaa siksi paljon, ettei antautunut vielä hänen aikanaan yleisen taikauskon valtaan, ja ymmärsi siis, että kaikilla näillä kapineilla oli aivan luonnollinen, vaikkakin hänelle vielä epäselvä tehtävänsä. Mutta hän oli kumminkin liian nuori voidakseen kokonaan irroittautua tämän äänettömyyden ja haudantapaisen hämäryyden salaperäisestä vaikutuksesta täällä 30 jalan syvyydessä, loitolla valosta ja elämästä ja paikassa, jossa ei mikään inhimillinen voima voisi tulla hänen avukseen, jos kalliot hänen päänsä päällä syöksyisivät yhteen. Vaikutus oli niin voimakas, että Bertelsköld hetken aikaa luuli sammuvan valkean valossa näkevänsä kääpiöiden ryömivän kallioseinän halkeamista esiin, ja pienillä mustilla käsillään tavoittelevan vasaroita, jatkaakseen työtänsä, jonka oli keskeyttänyt kutsumattoman vieraan tunkeutuminen heidän maanalaiseen asuntoonsa.
Närkästyksissään tästä mielikuvituksensa tuottamasta harhaluulosta ja pettyneenä toivossaan, kun ei löytänytkään niitä, joita etsi, päätti nuori soturi jättää enemmät tutkimukset sikseen ja palata takaisin valoisampaan maailmaan. Hän kävi siis etsimään tikapuita ja löysikin ne hetken aikaa haparoituaan, sillä tämä osa luolaa oli käynyt pimeämmäksi, kenties sentähden, että tuli oli sammumaisillaan.
Hän lähti nyt paluumatkalleen Ariadnen-lankaansa myöten, nousten tikkaalta toiselle, mutta pimeyttä kesti yhä. Olisihan hänen jo pitänyt nähdä tuo päänsä päällä oleva pyöreä valoaukko. Mutta sitä ei näkynyt. Hän kapusi kärsimättömästi edelleen, ja tikapuut tuntuivat hänestä nyt kahta vertaa pitemmiltä, kun hän äkkiä satutti päänsä johonkin kovaan esineeseen. Hän hapuili käsin pimeydessä ja tunsi tulleensa tikapuiden yläpäähän, mutta aukko oli kadonnut, ja sen sijaan oli sen suulla nyt raskas paasi, joka tietysti oli sama, mikä hänen alas astuessaan oli aukon vieressä. Tahallaan taikka tahtomattaan oli joku sulkenut häneltä paluutien, ja hän oli vankina tuossa kamalassa, pimeässä ja autiossa vuoren luolassa.
11. VAASAN SATAMASSA.
Käyttäen hyväksemme samaa säälimätöntä oikeutta jolla oikukas kohtalo joskus jättää kuolevaiset epätietoisuuden tuskien kidutettaviksi, täytyy meidän nyt vähäksi aikaa jättää nuori luutnantti vankilaansa ja siirtyä takaisin Vaasaan, jossa rikas ja mahtava valtiopäivämies Lauri Larsson vihdoinkin oli lähdössä aiotulle matkalleen Tukholmaan ja valtiopäiville.
Oli lauantaiaamu ja juuri sama aamu, jolloin kreivi Bertelsköld ja hänen ratsupalvelijansa muutamia tunteja aikaisemmin harhailivat Vähäkyrön metsien sumussa. Erinäiset esteet olivat viivyttäneet Larssonin lähtöä. Jokin muodollisuus oli laiminlyöty maaherran passia hankittaessa, ja valtiopäivämiehen valtakirja oli ollut vailla tarpeellisia allekirjoituksia. Tullikamari ei ollut antanut laivan asiakirjoja, ja viskaali Spolin oli edellisenä päivänä panettanut kaksi sen matruusia katurauhan rikkomisesta putkaan. Lyhyesti sanoen, köydet olivat epäkunnossa, niinkuin merimiehet sanovat, ja kenties oli jotakin vikaa Larssonin omassa päätöksessäkin, sillä ensiksi määrätty lähtöpäivä oli perjantai, ja tämän katsoi moni jo yksinään riittäväksi. Kukapa tahtoi ja kukapa voi suurimmatta pakotta lähteä perjantaina matkalle? Se olisi sen ajan yleisen uskon mukaan ollut samaa kuin sokeasti antautua alttiiksi kaikkien pahaenteisten tähtien vaikutuksille.
Miten paljon Larsson itse näki hyväksi kuunnella ystäväinsä ja sukulaistensa puhetta perjantain onnettomasta merkityksestä, siitä ei ole mitään tietoja saatu, mutta varmaa on, että hän viisaan liikemiehen tavoin käytti viivytystä edukseen. Kaiken yötä lisättiin aluksen lastia paikkakunnan tavallisilla Tukholmaan vietävillä tavaroilla, etupäässä jyvillä, sitten voilla, lihalla ja suolakalalla, mutta myös tervalla ja piellä, joita kiireessä ei oltu ennätetty ennemmin laivaan panna. Vanha kirjanpitäjä, joka itse oli paikalla lastausta valvomassa, vietti unettoman yön satamassa, jotavastoin hänen esimiehensä lepäsi muutamia tunteja; mutta kun tämä vanha uskollinen palvelija oli valvonut edellisenkin yön, kävivät hänen silmäluomensa vähitellen raskaiksi, ja viimein putosivat verhot kokonaan alas hänen silmäinsä eteen, hänen istuessaan laiturilla muistikirjaan merkitsemässä laivaan tuotuja tavaroita.
Hänen virka-intonsa näin vasten tahtoaan väsähtäessä tapahtui, että sillalle tuotiin kuormallinen pieniä nassakoita, jotka ulkomuodoltaan olivat pikeä sisältävien puolinelikkojen kaltaisia, joita toisinaan käytettiin lastin telkeeksi. Ne olisivat nyt olleet kirjaan pantavat. Mutta kun kirjanpitäjä nukkui, annettiin hänen nukkua, ja tavara vietiin laivaan ja otettiin vastaan kirjaan panematta.
Sillaikaa kohosi aurinko yhä ylemmä, paistaen suoraan kirjanpitäjä Grenmanin kasvoihin, niin että hän heräsi juuri parahiksi vastaan ottaakseen esimiehensä, joka saapui perheensä seuraamana satamaan klo 9 ja 10 välillä aamupäivällä. Passi ja asiakirjat olivat vihdoin viimein kunnossa, matruusit vapaina arestista, tuuli myötäinen, ja ankkuri aiottiin heti kohta nostaa. Sukulaiset tulivat laivaan sanomaan viimeisiä jäähyväisiä, ja kun osa porvaristoa oli osoittanut valtiopäivämiehelleen sen kunnian, että saattoivat häntä satamaan toivottaakseen hänelle onnellista matkaa, tarjottiin sen johdosta etevämmille vieraille ranskanviiniä ja miehistölle paloviinaa.
Larssonin vävy, raatimies Blom, piti apelleen puheen: hän sanoi häntä maan kaunistukseksi ja tuleentuneeksi tähkäksi (jonka kuultuaan nahkuri Vidlund kuiskasi viereisensä korvaan, että Blom vain odotti riiheen päästäkseen) ja arveli hänen nauttiessaan kuninkaallisen majesteetin armoa ja valtakunnan herrain suosiota sekä valvovan porvariston etuoikeuksia, että myöskin niin laittavan, että Vaasan kaupunki saisi tapulikaupungin oikeudet, ja saisi ne yksinään Pohjanmaalla…
Mutta tässä keskeytti Larsson kärsimättömästi innokkaan vävynsä puheen selittäen, että hän piti kuninkaallista majesteettia kaikessa velvollisessa kunniassa, mutta mitä valtakunnan herroihin tuli, niin hän oli vapaan valtakunnan vapaa mies eikä tietänyt muista herroista kuin kuninkaasta ja laista. Ja kun tuuli alkoi kiihtyä, tahtoi hän nyt kiittää ystäviään kunniasta, jonka he olivat hänelle osoittaneet ja sanoa heille sydämelliset jäähyväiset.
Tätä vastaan ei ollut kenelläkään mitään muistuttamista, ja vaikka nämä hyvät ystävät vielä olisivatkin halunneet kurkistaa puoliankkurin pohjaan, salasivat he pettyneet toiveensa remahtaen kaikuvaan hurraahuutoon, johon koko miehistö yhtyi.
— Kiitos ja kunnia! — vastasi laivan isäntä. — Ja nyt, pojat — kaikki selväksi!
— Hurraa patruuna Larssonille! — kaikui vielä kerran huuto raittiissa aamuilmassa.
— Hauska nähdä herrat kaikki näin iloisina! — virkkoi samassa hyvin tunnettu, vähän nenään honottava ääni, ja laitaportin kautta astui laivaan eräs pienoinen, laiha ja vaaleatukkainen olento, joka ei ollut kukaan muu kuin itse viskaali Spolin.
— Nostakaa ankkuri! huusi Larsson käskevästi, ja laivuri uudisti käskyn.
— Anteeksi, — jatkoi viskaali hyvin kohteliaasti, mutta äänenpainolla, josta jo edeltäpäin kuului huonosti salattua vahingoniloa — anteeksi, herra patruuna; mutta ennenkuin laiva lähtee merelle, on minulla käsky toimittaa tarkastus.
— Mitä se merkitsee? — karjaisi Larsson kiivaasti. — Minulla on selvät paperit tullikamarista…
— Se on mahdollista, — jatkoi viskaali olkapäitänsä kohauttaen; — mutta minulla on selvät määräykset. — Ja samassa hän veti esiin maaherranvirastolta saamansa kirjallisen käskyn, että "sattuneista syistä" tarkastus oli pidettävä Ester-nimisessä laivassa, ennenkuin sen oli lupa satamasta lähteä.
— Niinpä näkyy olevan, — vastasi Larsson ylenkatseellisesti, papereita silmäiltyään. — Laivuri Märssi! — antakaa viskaalin tarkastaa, mitä hän tahtoo, mutta tehkää se joutuin ja katsokaa, ettei mitään turmella. Jos hän särkee yhden ainoankaan uurteen tahi rikkoo yhden ainoankaan kannen, niin ottakaa todistajat, se tulee aikanaan velottavaksi.
— Älkää huoliko todistajista, ne on minulla itselläni, — vastasi viskaali vähän ivallisesti, viitaten erään tullipäällysmiehen ja erään kaupunginpalvelijan mukaansa tälle odottamattomalle, tullilaitoksen pyhitettyyn alaan kuuluvalle tarkastusmatkalle. Ja kun hän, nähtävästikin vain näön vuoksi, oli pikapäin kurkistanut muutamain pressujen alle ja vilahdukselta katsahtanut kajuuttaan, riensi hän rohkeasti alas ruumaan, jossa hänen vaaniva silmänsä heti kohta keksi yhden noista pienistä nassakoista, jotka oli viety laivaan sillaikaa, kun kirjanpitäjä Grenman veteli viattomuuden unta laivasillalla.
— Lyö auki tuo nassakka! — komensi hän mahtavasti hämmästyneitä apulaisiaan.
— Mutta pikeähän siinä vain on, rohkeni tullivirkamies nöyrästi muistuttaa, vähän närkästyneenä loukatun arvonsa puolesta.
— Lyö nassakka auki! — kuului lyhyt komento.
Viskaalia toteltiin, ja tuskin oli kantta kirveellä longistettu, kun nassakasta vierähti kokonainen röykkiö kirkkaita ja uusia hopeariksejä.
Tullimies ja kaupunginpalvelija ällistyivät. Laivuri ja matruusit, jotka uteliaina katselivat toimitusta, ällistyivät yhtä paljon. Kuin kulovalkea levisi laivassa tieto siitä, että Larsson kuljettaa hopeata Tukholmaan ja on pistänyt kalleimman nassakkansa telkeeksi tervan ja pien väliin.
Enin kaikista hämmästyi kuitenkin rikas kauppias itse tämän odottamattoman löydön johdosta. Hänen ensimmäinen tuikea silmäyksensä sattui vävyyn, raatimies Blomiin, joka usein oli yrittänyt vetää arvoisaa appeaan nenästä kaikenlaisilla salaisilla keinotteluilla. Mutta hyvin arvoisan raatimiehen kasvot osoittivat niin vilpitöntä hämmästystä, että pikemmin voi luulla hänen epäilevän appeaan siitä, että tämä ehkä näin viekkaasti koetti riistää häneltä hänen tulevaa perintöään. Laivan ruumassa syntyi hetkeksi paljon merkitsevä äänettömyys.
— Nämä rahat eivät ole minun, eikä minulla ole niistä vähintäkään tietoa, — ärjäisi Larsson viimein närkästyksellä, jota ei huolinut salata.
— Se on hyvin mahdollista, että niin on, — vastasi viskaali sävyisästi. — Mutta patruuna suokoon anteeksi, että minä asiain näin ollen toistaiseksi olen pakotettu kieltämään laivan lähtemästä.
Larssonin kärsivällisyys loppui. — Ja millä oikeudella, — huudahti hän, — rohkenette te estää valtiopäivämiestä määräpaikkaansa saapumasta? Missä se on kirjoitettuna, että laiva kielletään lähtemästä sentähden, että se vie hopeata paikasta toiseen valtakunnan rajain sisäpuolella?
— Hopeata? — vastasi Spolin ivallisesti, pitäen yhtä noista uusista rahoista isosta luukusta tulevaa valoa vasten.
— Hopeata vieköön patruuna Larsson minne vain tahtoo valtakunnan rajain sisäpuolella, mutta leimattujen tinakappaleiden kuljettaminen ei luullakseni ole asetuksissa sallittua. Nämä rahat ovat kaikki vääriä!
12. ESTERIN HAVAINNOT.
Jos Ester-laiva olisi haljennut kahtia ja yht'äkkiä alkanut upota, olisi se tuskin synnyttänyt suurempaa hämmästystä kuin tuo ainoa pieni sana väärä raha. Kun Kaarle XII:n raskaita kupariplootuja ja Görtzin rahamerkkejä vielä jotenkin yleisesti oli liikkeessä, oli hopearaha sitävastoin harvinaista ja sitä katseltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Joskus oli tätä rahalajia koetettu törkeästi jäljitellä, ja saksalaisten tinanvalajain oli onnistunut salaa tuoda maahan jokunen määrä tätä petollista tavaraa. Mutta vaikkakaan tällainen petos ei ollut aivan tuntematonta, oli kumminkin mitä suurimmassa määrässä hämmästyttävää, että tuota väärää rahaa nyt tavattiin näin tavattoman suuri määrä, ja että se sen lisäksi oli tavattoman hyvästi mukailtua niin että tarvittiin vanhan nuuskijan tarkka vainu sen oikean arvon ilmi saamiseksi. Se epäluuloinen murina, joka oli ollut vastauksena viskaalin ensimmäiseen vaatimukseen, lakkasi kuitenkin samassa, kun tämä innokas virkamies huolettomasti pudotti rahan ruuman pohjaan, eikä mitään oikean hopean helähdystä kuulunutkaan.
Liikemiehen semmoisen kuin Larssonin silmissä oli tuskin mitään maan päällä inhoittavampaa kuin väärät rahat. Ensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan selitti hän suoraan, että tämän asian alla piili jokin ilkeä salahanke, ja että hän, ollen loukkaamaton valtiopäivämies, ei siitä huolinut, vaan aikoi jatkaa matkaansa. Tähän viskaali Spolin kohteliaasti muistutti, että se asia oli kokonaan patruunan omassa vallassa ja että vain hänen laivansa Esterin tulisi tällä kertaa jättää lähtönsä toistaiseksi.
Larsson vaati ankaraa tutkintoa, ja innokas viskaali vastasi, että se kyllä tulisi pidettäväksi, mutta laillisessa järjestyksessä, oikeuden edessä ja pöytäkirjaa pitäen. Vihastunut laivan isäntä rupesi siis itse pitämään tutkintoa. Mutta se oli mahdotonta; hänen kirjurinsa oli nukkunut, ja vain se saatiin selville, että tuntemattomat miehet olivat tuoneet nassakat sillalle, jonka jälkeen ne muun tavaran kanssa oli viety laivaan.
Nyt tutkittiin muutkin nassakat ja havaittiin, että ne aivan oikein sisälsivät pikeä eivätkä rahaa. Ei tiedetty, mitä oli kaikesta tästä ajateltava.
Laivassa oli kumminkin valtiopäivämiestä saattaneiden sukulaisten ja ystäväin joukossa eräs hentoinen olento, joka tähän asti ääneti ja kenenkään huomaamatta oli vilkkain silmin seurannut asiain menoa, ja se oli Ester Larsson, kauppamiehen nuorin tytär. Hän luikahti nyt isänsä luokse ja kuiskasi viskaaliin vilkaisten: — Kysykääpä häneltä, mitenkä hän heti kohta löysi sen nassakan, jossa rahat olivat.
Tytön huomautus oli paikallaan, ja isä, joka harvoin kysyi neuvoa keneltäkään kuolevaiselta, näki nyt hyväksi seurata tyttärensä kehoitusta.
— Mitenkäkö? — vastasi viskaali Spolin silminnähtävästi hämillään. —
Siten, että rahanassakka sattui olemaan päällimmäisenä.
Ester sysäsi, ikäänkuin sattumalta, pienellä jalallaan tuota tyhjennettyä, nyt laivankannella olevaa nassakkaa ja huomautti kuin sivumennen, että sen reunassa oli pykälä, jonkalaista ei ollut muissa nassakoissa.
Viskaali selitti tämän sattumaksi, joka ei häneen kuulunut. Mutta hän oli tullut tekemisiin kiusanhengen kanssa, joka ei niin hevillä päästänytkään häntä käsistään.
— Missä viskaali Spolin oli viime yönä kello 1:n ja 2:n välillä? — kysäisi Ester nokkelasti, ja hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat niin oudosti, että hämmästynyt oikeudenpalvelija seisoi hetkisen aikaa tyrmistyneenä ja äänetönnä. Vaivoin sai hän änkytetyksi, että hän oli täällä syyttäjänä eikä syytettynä, ja ettei hän ollut velvollinen tyhmiin kysymyksiin vastaamaan. Hän oli kaiken yötä nukkunut levollisesti vuoteellaan.
— Viskaali saattaa vastata kuitenkin, — vastasi Ester yhtä ilkamoisesti. — Mutta jos viskaali nukkui, niin kenties ei vuode ollut oikein hyvästi laitettu. Sanonko, missä viskaali nukkui?
— Viekää pois tuo nenäkäs tyttöreppana ja väistykää, että saan korkean kruunun puolesta panna ruuman sinettiin, kunnes asianmukainen tarkka tutkimus toimitetaan — jatkoi virkamies, tahtoen kaikin mokomin päästä kiusanhengestään.
Mutta Ester kallistui ihan hänen korvaansa ja kuiskasi hiljaa: — Älkää kieltäkö, viskaali, että olitte kello 1:n aikana viime yönä hiidenkiukaan luona Vähäkyrön metsässä.
Jos ukonnuoli olisi iskenyt pöytä- ja kannekirjain keskeen hänen virkahuoneessaan, ei vaikutus olisi ollut ankarampi. Tuo tyrmistynyt mies näkyi läsnäolevain hämmästyneistä kasvoista etsivän vahvistusta johonkin kovin odottamattomaan huomioon, ja hänen puolustuksensa rajoittui siihen, että hän heikosti jupisi: "Näytä toteen!"
Mutta eipä Ester päästänyt häntä käsistään. — Antaako viskaali heti kohta laivan purjehtia ja selittää kaikki väärinkäsitykseksi? — kuiskasi hän taas, pannen painoa sanoihinsa.
Tuo onneton mies oli kuin kärpänen, joka iloisesti lennellessään on tarttunut hämähäkinverkkoon. — Siinä nyt on seuraus siitä, kun vanhemmat eivät kurita lapsiaan! — huudahti hän ja läheni samalla laivan porttia, pitääkseen selkänsä vapaana.
— Mitä sinä sanot, Ester? — kysyi Larsson.
— Minä sanon, että viskaali voi tavata vanhoja tuttuja, jos välttämättömästi niin tahtoo, — vastasi Ester, kenkänsä kannalla pyörähtäen ja osoittaen erästä vanhanpuoleista miestä, joka istui eräässä laivan kupeella olevassa veneessä, puettuna avaraan harmaaseen takkiin, ja näkyi kuuluvan soutajain joukkoon. Viskaali Spolin vilkaisi laivan laidan yli mieheen, ja siitä oli se merkillinen seuraus, että hän heti kohta, jalka portailla, selitti koko suuren löytönsä väärinkäsitykseksi. Päivänselvää oli, sanoi hän, että patruuna Larssonilla ei ollut mitään tietoa tuosta luvattomasta yrityksestä, eikä hän tahtoisi millään muotoa olla estämässä niin kunnianarvoisaa miestä saapumasta asianomaiselle paikalleen valtakunnan säätyjen kokoukseen. Hän, Spolin, olisi vastedes ottava mahdollisimman tarkan selon tästä ikävästä asiasta eikä hänellä suinkaan olisi mitään sitä vastaan, että laiva heti kohta lähtisi purjehtimaan, jonka tähden hän ei myöskään tahtoisi läsnäolollaan tämän enemmän olla kenellekään vaivaksi, vaan hän toivotti kaikille onnellista matkaa.
Näin sanottuaan hän laskeutui veneeseensä, useita kertoja taakseen katsahtaen, ikäänkuin peläten saavansa tervasangon täyden niskaansa, ja poistui pian venettään nopeasti soudattaen laivan kupeelta.
Oli kenties onneksi tälle uskolliselle virkamiehelle, ettei kukaan lähtöpuuhissa joutanut kyselemään hänen virkaintonsa kummallisen muutoksen syitä. Laivassa tuli kova kiire, vieraat astuivat alas kannelta veneisiinsä, ja purjeita alettiin nostaa. Larsson sulki tyttärensä syliinsä ja kuiskasi hänelle jotakin semmoista, että hän toisi hänelle koreita vauvoja ja sokeriryynejä Tukholmasta palkinnoksi hänen osoittamastaan älystä.
Luultavasti Ester tunsi noiden lupausten, jotka nyt kuuluivat hänestä niin lapsellisilta, loukkaavan itseään, koska hän punastui ja kääntyi pois. Isä katseli häntä: hänestä näytti niinkuin tytär olisi kasvanut päätänsä pitemmäksi eilisestään. Hänen alahuulensa venähti ylähuulta pitemmälle, niinkuin aina tapahtui, kun jokin tähdellinen päätös oli tekeillä, ja vähän mietittyään kysyi hän äkkiä, halusiko Ester lähteä hänen mukanaan Tukholmaan.
Pieni vallaton tyttö säpsähti, katseli isäänsä suurin silmin ja vastasi heti kohta, että juuri sitä hän oli hartaimmin halunnut, vaikkei ollut uskaltanut pyytää. — Ja saanko minä nähdä kuninkaan? Entä linnan! Entä ne kauniit upseerit, joilla on töyhtöjä hatussa! Ja saanko katsoa, kun sota alkaa?
Ankaran isän kasvot rypistyivät, mutta pilvi haihtui pian. — Minä lupaan, että saat nähdä kuninkaan, — vastasi hän, — mutta siihen sinun täytyykin tyytyä. Ymmärtäväinen tyttö ei huoli loistavista hullutuksista. Muista, pikku hupakko, ettet pääse mukaan ainoastaan huvitellaksesi, vaan myöskin oppiaksesi jotakin hyödyllistä, jota et saa täällä kotona oppia. Minä panen sinut parhaaseen sikäläiseen kouluun ja sinä saat oppia enemmän kuin moni neitikään, ja sinun tulee tuottaa vanhalle isällesi kunniaa.
— Minä saan nähdä kuninkaan! Minä saan nähdä kuninkaan! — huudahti Ester, joka tämän merkillisen uutisen tähden kokonaan unohti tuon hänen mielestään hyvin mitättömän lisäyksen koulusta. Ja ihastuksissaan hän täydensi heti kohta lauseensa: — Minä saan nähdä Kaarle kahdennentoista! Minä saan nähdä sodan!
— Jumalan ja säätyjen avulla toivon, ettet tule sitä näkemään, — sanoi isä hymyillen. Mutta jo on aika, että laittaudut valmiiksi, lapseni. Veronika, katso, että tyttö heti joutuu valmiiksi; olemme jo ilmankin tarpeettomasti viipyneet.
— Mutta, isä hyvä, — muistutti sisar, joka nyt vasta suureksi hämmästyksekseen kuuli puhuttavan tästä odottamattomasta lähdöstä, — Ester ei voi lähteä noin vain. Täytyyhän meidän toki lähettää kotiin noutamaan paitoja ja sukkia, ja se musta juhlaleninki, ja ne uudet kengät, ja matkahuntu, ja hillikka, ja kultaketjut, ja mahdotonta hänen on lähteä ilman harmaata villahametta, ja sitten hän vielä tarvitsee merellä viittansa; ja se uusi harso, jonka hän viime kesänä sai, ja pitsikalvosimet, ja se pieni ompelulipas, ja Uusi Testamentti ja virsikirja, ja käsipuuhka, ja helminauha ja…
— Lakkaa toki jo rojujasi luettelemasta! Minkätähden et niitä ennen ajatellut? Mutta ei lapsi saa vilustuakaan. Riennä siis kaupunkiin noutamaan välttämättömimpiä, mutta koristeet jääkööt kotiin… Niin, tuota, että kultaketjut voit ottaa, ja helminauhan ja sormuksen; lapsi ei saa olla kuin kerjäläiskakara, ja se maksaa rahaa, jos kaikki semmoiset ostetaan uudestaan. Ja kuules, Grenman, sinä menet Veronikan kanssa ja lähetät puodista lapselle vähän rusinoita ja manteleja evääksi. Pidä renkejä tarkasti silmällä, mies, äläkä nuku kynttilän ääreen! Anna suomalaisille määrän perästä viinaa, etteivät käy rajuiksi, ja pidä tupakkaa säästäen, Grenman, siinä on kylliksi, kun saavat pari lehteä kaupantekijäisiksi, jos terva on sakeata ja tynnyrit hyvästi täytettyjä. Mutta (ja tämä sanottiin kuiskaamalla) pidä Blomia silmällä, ettei hän saa tarjota enemmän kuin me, ja jos jotakin siihen suuntaan havaitset, niin älä sääli yhtä kappaa suoloja ja paria savipiippua, pitääksesi talonpoikia hyvällä tuulella. Äläkä mittaa kamlottia ja karttuunia tytöille enemmän kuin akoillekaan, sinä vanha narri, äläkä laske poikia lakerilaatikolle. Maltahan — me tarvitsemme vähintään tuhannen neljäsataa tolttia lankkuja syksyksi; ei tee mitään, jos Blom saa odottaa. Katso humalatarhaa, ja pitele tarkasti mausteita: kahta luotia enempää ei saa inkivääriä kulua talon tarpeisiin viikossa. Ja vielä yksi asia! Jos maaherra tahi hänen väkensä pyytävät puodista jotakin velaksi, niin vastaa kohteliaasti, mutta varmasti, ettei siitä voi olla puhettakaan. Minä tunnen ne kuningas-vainajan hallituksen aikaiset suuret herrat; ne ovat niin kauan ottaneet maksutta sodassa, että ovat unohtaneet maksaa rauhan aikana. Mutta jos se nuori mies Bertelsköld joskus sattuu olemaan rahapulassa ja jos hän haluaa koettaa meidän flanderinverkaamme tai maistaa espanjanviiniämme, niin saakoon sen tehdä; hänellä on hyvät paperit ja voi maksaa kaksikymmentä prosenttia luotostaan ja — no niin, Jumala olkoon kanssasi, hyvä Grenman! Jo on aika, että laittaut maihin.
Sillaikaa kun isä kuiskutti noita salaisia neuvoja uskotun apumiehensä korvaan, oli Ester äkkiä käynyt miettivän näköiseksi. Hänen nähtiin hyppäävän alas viimeiseen jäljelle jääneeseen veneeseen, joka laivan kupeella odotti hänen sisartaan kaupunkiin, ja puhuvan innokkaasti ja hiljaa saman miehen kanssa, jonka nähtyään viskaali oli niin äkkiä muuttanut käytöksensä. Vanha soutaja pudisti useita kertoja tyytymätönnä päätänsä, mutta näytti viimein myöntyvän johonkin hyvin hartaaseen pyyntöön, ja hänen kuultiin mutisevan jotakin siitä, että itsepintaisten lasten täytyy saada tahtonsa täytetyksi. Heidän puheensa keskeytyi kumminkin Veronikan ja Grenmanin veneeseen astuessa, jonka jälkeen vene kiireesti poistui laivan kupeelta, kun Ester oli taas sen kannelle kiivennyt.
13. VÄHÄKYRÖN METSÄSEIKKAILUN LOPPU.
Mutta jo on aika palata vangin luo, jonka kohtalo kenties jo on alkanut lukijaamme huolettaa, ja siirrymme sentähden taas takaisin Vähäkyrön metsässä olevalle hiidenkiukaalle, jossa kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld niin odottamattaan huomasi olevansa vuorenkoloon suljettuna.
Kuumaveriselle nuorelle miehelle, jonka maltti harvoin ulottui pitemmälle kuin kädestä miekankahvaan, oli tämä vastentahtoinen vangiksi joutuminen hyvää harjoitusta odottamisen taidossa. Ei Bertelsköld kuitenkaan sitkeättä vastarinnatta vapaudestaan luopunut. Saatuaan selville, ettei luolaan ollut kuin yksi ainoa aukko, johon hän vain tikapuiden avulla voi päästä, rupesi hän alhaalta löytämällään rautakangella vääntämään pois paatta, joka peitti aukon. Paaden poistaminen ei tuntunut hänestä mahdottomalta: hän oli osaksi perinyt isänsä tavattomat ruumiinvoimat, ja vaikka hänen asentonsa olikin ylen hankala, väistyi paasi kumminkin vähitellen, niin että päivänvaloa pilkotti aukosta sisään. Uudistettujen yritysten jälkeen hän voi jo pujottaa käsivartensa rakoon. Hänen malttamattomuutensa kasvoi; hän longisti paatta kaikin voimin. Mutta tätä ponnistusta ei hänen jalkanojansa kestänyt; tikapuut katkesivat hänen allaan, ja hän suistui pirstaleiden kanssa alas luolaan.
Onneksi ei tässä keikauksessa kuitenkaan käynyt niin pahasti kuin olisi voinut luulla. Iloissaan siitä, että toki kädet ja jalat olivat vielä eheinä, nousi nuori sotilas taas seisoalleen ja alkoi tutkia tilannetta. Ei ollut enää mitään toivoa päästä omin voimin luolan suulle, ja siintävä valojuova hänen päänsä päällä näytti vain ilkkuvan hänen voimattomalle vihalleen.
Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Hän meni juuri sammumaisillaan olevan valkean luo ja sai sen viritetyksi. Sen valossa hän näki karkean reikäleivän, rasian, jossa oli voita, ja toisen, jossa oli suolakalaa. Kun on kaiken yötä metsiä samoillut, on sellainen löytö varsin tervetullut, ja Bertelsköld pitikin heti kohta aterian hyvänään. Se oli oivallinen, ja luolan vesisuoni piti särpimestä huolen. Kun vain olisi ollut hyvää seuraa ja toivoa päästä pian vapaaksi, niin olisi tässä ollut yhtä siedettävä olla kuin ennen sodan aikana vartiotulen ääressä.
Kun nälkä oli sammutettu, pääsi huoleton nuorenmiehen mielikin virkoamaan, ja huolehtimatta juuri sen enempää kohtalostaan heittäytyi Bertelsköld löytämiensä nahkasten päälle lepäämään ja vaipui, yön vaivoista väsyneenä, pian levolliseen ja virkistävään uneen.
Todennäköisesti hän oli nukkunut jotensakin kauan sillä hän tunsi perin pohjin levänneensä, kun heräsi siitä, että joku astui hänen jaloilleen. Hän nousi istumaan ja näki edessään viisi tai kuusi miestä, jotka räiskähtelevän päresoihdun valossa häntä katselivat.
Ensi töikseen hän aikoi tarttua aseihinsa, mutta ne eivät olleetkaan saatavilla. Miekka oli vedetty tupestaan, pistoolit, jotka hän oli laskenut viereensä, olivat poissa. Sen enemmän miettimättä hyppäsi hän seisoalleen, koppasi rautakangen, jolla oli turhaan koettanut vääntää paatta syrjään, ja asettui selin kallioseinää vasten.
Tämä kaikki tapahtui niin ravakasti, että luolaan äsken tulleet miehet eivät yrittäneetkään häntä estää. He katselivat milloin häntä, milloin toisiaan, eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tekisivät.
Viimein astui yksi heistä esiin ja pani toimeen jonkinlaisen kuulustelun tiedustellen, kuka vieras oli, mistä hän tuli ja mitä varten hän oli täällä vuorenkolossa. Bertelsköld vastasi epäröimättä, että heitä ei liikuttanut, kuka hän oli; hän tuli Vaasasta ja etsi erästä Lauria eli Laurikaista, jonka hän luuli olevan tässä luolassa. Aukko oli ollut suljettuna, kun hän oli tahtonut lähteä täältä pois, ja jos he auttaisivat häntä löytämään sen miehen, jota hän etsi, olisi heillä kunniallinen palkinto tiedossa.
Tämän vastauksen seuraus oli neuvottelu, joka pidettiin matalalla äänellä, ja Bertelsköld näki nyt, että yhdellä noista tuntemattomista miehistä oli hänen pistoolinsa, toisella hänen miekkansa ja että muut olivat varustetut sekä kirveillä että myöskin puukoilla, jotka paikkakunnan tavan mukaan riippuivat nahkavyössä kunkin kupeella.
Sama mies, joka äskenkin oli puheen aloittanut, sanoi nyt suoraan, että he kyllä tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä, nimittäin sen ruotsalaisen viskaalin kanssa, joka edellisenä iltana oli käynyt pappilassa vakoilemassa. Nyt oli tuo sama viskaali hiipinyt tänne nuuskimaan heidän hankkeitaan ja panemaan Lauria kiinni, mutta siitä ei tulisi mitään; hänen olisi parasta lukea isämeitänsä, sillä he eivät ole narreja, eivätkä päästä häntä vapaaksi heitä ilmiantamaan, niin ettei viskaalin tarvitse luullakaan pääsevänsä yhtä eheänä ylös kuin oli tullut alas.
Bertelsköld vastasi hätäilemättä, ettei hän ollut se, joksi he häntä luulivat, vaan että hän oli kruunun palveluksessa oleva luutnantti, ja he saisivat kalliisti maksaa, jos kärventäisivät hiuskarvankaan hänen päästään. Ei hän aikonut antaa heitä ilmi, vaan hän varoitti heitä pysymään vähän loitommalla rautakangesta, jonka kanssa ei ollut hyvä leikkiä laskea.
Nuoren soturin mieli ei kuitenkaan ollut aivan niin levollinen kuin miltä näytti. Hän tiesi hyvin kyllä, että nämä olivat nyt noita Isonvihan aikaisia miehiä, joista maaherra Frölich oli häntä varoittanut silloin, kun hän lähti tälle vaaralliselle retkelle — villiytyneitä entisiä partiolaisia, jotka eivät olleet nähneet hyväksi taipua yhteiskunnallisten lakien määräämän järjestyksen alaisiksi, vaan kuljeksivat yhä edelleen metsissä ja harjoittivat kiellettyjä ammatteja — sanalla sanoen, haaksirikkoon joutuneita pitkällisen ja hirmuisen sodan myrskyissä, joiden aallot tarvitsivat miespolvia asettuakseen ja silitäkseen niinkuin kuohuvan meren mainingit vielä kauan vaahtoisina murtuvat rantoja vasten.
Luultavasti oli hänen uhkauksensa jotakin vaikuttanut, sillä sen jälkeen pidettiin taas uusi neuvottelu miesten kesken, mutta päätös ei ollut rauhoittava, sillä päresoihtu viskattiin maahan, ja siten syntyneessä hämärässä kuuluivat anastettujen pistoolien hanat jo napsahtelevan. Asema alkoi käydä vaaralliseksi. Joka hetki oli kallis. Bertelsköld tarttui molemmin käsin rautakankeensa, päättäen rohkeasti karata rosvojen kimppuun ja ennemmin käydä yksinään taisteluun heitä kaikkia vastaan kuin antaa vastustamatta ampua itsensä omilla aseillaan.
Mutta ennenkuin hän ennätti ryhtyä tähän epätoivoiseen tekoon, jonka tulos oli hyvinkin epätietoinen noin sitkeitä ja kaikenlaisiin taisteluihin hyvin tottuneita miehiä vastaan taistellessa, kuului ylhäältä valoaukosta pyypiiskun hieno vihellys. Miehet näyttivät hätkähtävän. Mutta vähän aikaa epäröityään vastasivat he merkkiin samalla tavalla. Heti sen jälkeen pimeni valoaukko, ja harmaaseen takkiin puettu mies laskeutui alas köyttä myöten, joka riippui aukosta luolan pohjaan.
— Mihinkä olette panneet sen vieraan herran? — kysyi äsken tullut ankaralla ja komentavalla äänellä, kun ei heti, kirkkaasta päivänvalosta tultuaan, voinut erottaa esineitä tuolla alhaalla.
— Hoi, toveri, jos olette kelpo mies, niin auttakaa minua kurittamaan noita konnia, jotka ovat anastaneet aseeni! — huudahti Bertelsköld, iskien rautakangella kallioon, niin että kivi kipenöitsi.
— Oletteko siellä? — vastasi mies. — Luulin jo, ettei kukaan ammattiin kuulumaton voisi pysyä kymmentä minuuttia elävänä hiidenkiukaassa. Antti, anna miekka takaisin herralle — Mörtti, anna hänelle pistoolit! Minä vastaan hänestä.
Rosvot eivät näyttäneet aikovan totella. He jupisivat vihaisesti jotakin siitä, että oli mieletöntä antaa kruunun koirien nuuskia heidän piilopaikkaansa.
— Mitä nyt? — ärjäisi mies. — Enkö sanonut jo, että vastaan hänestä? Aseet takaisin, muuten teidät piru perii! Ettekö häpeä, mokomat pelkurit, hiipimästä miehen kimppuun, joka eilen niin mainiosti suoriutui pikihousujen käsistä Larssonin pihalla!
— Mutta sotamiehetpä pitivät hänen puoltansa, hän on kruunun nuuskijoita! — väitti jyrkästi ja pelkäämättä yksi hätyyttäjistä, joka nähtävästi oli itsekin ollut mukana eilisessä väentungoksessa Vaasassa.
— Se ei ole totta — minä näin hänen heittävän yhden sotamiehen portailta alas. — Valehdelkaa heille jotakin älkääkä Jumalan tähden hiiskuko sanaakaan siitä, että olette maaherran väkeä, — kuiskasi hän samassa Bertelsköldin korvaan ruotsiksi äänellä, josta voi huomata, että hän pelkäsi kapinaa.
Mutta tämä varoitus vaikutti päinvastoin ja kiihoitti vain nuoren aatelismiehen ylpeyttä. — Olenhan sanonut teille, lurjukset, — huusi hän, — etten tahdo teitä ilmiantaa; mutta tietäkää, että minä asun maaherran luona ja olen hänen sukulaisensa.
Nyt vasta melu nousi. — Siinä sen nyt kuulet! Ja juuri sinut, Lauri, hän tahtoo viedä linnaan! — Samassa laukesi toinen pistooli niin lähellä, että sen tuli kärvensi Bertelsköldin mustaa tukkaa. — Toinen tähdättiin aivan hänen päätänsä kohti; mutta käteen, joka sitä ojensi, sattui rautakanki niin voimakkaasti, että pistooli putosi maahan ja laukesi.
Tappelu olisi epäilemättä käynyt veriseksi, ellei se mies, jota Lauriksi nimitettiin, olisi hypännyt väliin, huolimatta siitä, että jokin niistä kirveistä ja puukoista, joita hämärässä heiluteltiin, olisi voinut käydä häneen. — Hullut! — huusi hän vimmastuneille miehille, — oletteko koskaan kuulleet puhuttavan vahvasta majurista?
Tämä nimi vaikutti ihmeellisesti. Iskevät aseet pysähtyivät, huudot ja kiroukset vaikenivat, ja rosvot näyttivät epäröivän.
Lauri käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. — Hävetkää! — huusi hän. — Majurin aikana me seisoimme yksi kuutta, täysissä aseissa olevaa miestä vastaan, ja tässä te seisotte kuusi yhtä vastaan, jolta vielä olette hänen aseensakin riistäneet! Jos teillä olisi hiukankaan kunniantuntoa, te käsillänne kantaisitte majuri Bertelsköldin poikaa!
— Onko hän vahvan majurin poika? — jupisivat miehet selvästi hämillään.
Vahvan majurin nimellä oli Kustaa Bertelsköld näillä tienoin tunnettu ja sillä nimellä häntä mainittiin, kun kerrottiin hänen urotöistään, jotka vielä elivät kansan suussa tämän kertomuksen aikana.
— Minä sanon teille, että hän on vahvan majurin poika, — jatkoi Lauri, — ja jos tietäisitte, mitä varten hän on tänne tullut, niin kiittäisitte minua siitä, että olen estänyt teidät tekemästä elämänne suurinta tyhmyyttä. Hän on tullut tänne, pojat, hankkiakseen teille jotakin tekemistä. Hän tahtoo hankkia meille sodan!
Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki oli muuttunut. Aseet putosivat rosvojen käsistä; nämä hurjistuneet, yhteiskunnan hylkimät miehet tunkeilivat nyt nuoren soturin ympärillä, likistivät hänen käsiään, rukoilivat anteeksi, ja se heistä, jonka oikea käsi riippui lyönnistä hervotonna, ojensi nyyhkien vasemman kätensä saadakseen hänkin osansa sen miehen anteeksiannosta, jonka he vast'ikään olivat tahtoneet koston ja pelon kiihoittamina tappaa.
— Nuori herra, — sanoi Lauri yksinkertaisen arvokkaasti nuorelle kreiville, joka seisoi siinä liikutettuna ja hämmästyneenä, — te ehkä joskus jätätte pojan jälkeenne. Pitäkää huoli siitä, että hän perii teiltä nimen, joka karistaa maahan aseet hänen vihollistensa käsistä ja voi lämmittää jälkeentulevaistenkin sydämiä! Mutta tulkaa, — kuiskasi hän, — jo on aika lähteä täältä; teitä haetaan kaikkialta, enkä minä millään muotoa soisi vainukoirain etsivän teitä täältä hiidenkiukaasta.
Nämä sanat kuultuaan riensivät kaikki luolan suulle, josta köysi riippui äskeisten tikapuiden sijalla.
14. ISTVANIN SEIKKAILU.
Kun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo ehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle mielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta kirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja raittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua! Vaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään lähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden Herralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä aikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen mielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka vastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli hänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen suoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat raskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen päällä vihannoi.
Bertelsköldin ensimmäinen kysymys koski Istvania. Mutta tämä uskollinen palvelija oli kadonnut. Bogatir ja opas olivat poissa. Mutta sen sijaan, että kertoisimme ne tiedot, joita Laurin onnistui miehiltä hankkia kadonneiden kohtalosta, palaamme me kertomuksessamme siihen hetkeen, jolloin palvelija näki herransa luolaan katoavan, ja itse jäi vartijana seisomaan hiidenkiukaan juurelle.
Hän ei ollut siinä kauan seisonut, toinen käsi hevosen ohjissa, toinen pojan niskassa, kun hän näki hevosen ja kärryt, jotka, kahdeksan miehen vartioimina, vaivalloisesti pyrkivät eteenpäin koleikkoa metsätietä myöten. Miehet puolestaan näyttivät hämmästyvän nähdessään oudon miehen hiidenkiukaan luona, ja neljä heistä erosi heti tovereistaan, Pyrkien suoraan Istvania kohti. Yksi heistä näytti hänelle viinapulloa. Mutta he olivat nyt yhtyneet mieheen, joka satoja kertoja oli seisonut vahdissa vaaroja ja vihollisia uhmaten. Istvan veti tyynesti pistoolin satulakotelosta ja odotteli näin varustettuna outojen miesten tuloa.
Mutta näistä ei tuo tuollainen teko ollut aivan mieleen. He seisahtuivat neuvottelemaan, erosivat sitten toisistaan ja lähenivät neljältä eri haaralta ilmeisesti vihamielisessä tarkoituksessa.
Istvan käytti epäedullista asemataan hyväkseen niin paljon kuin voi, asettui selin hevoseen ja viritti pistoolinsa hanan. Kovaksi onneksi tuli hän tätä tehdessään päästäneeksi pojan käsistään, jolloin tuo kavala nulikka puikahti hevosen mahan alitse tiehensä. Hätyyttäjät tulivat yhä likemmä, ja nyt alkoi seuraava lyhyt keskustelu:
— Toveri, tahdotko ryypyn aamutuimaan?
— Suuri kiitos, toveri. Tahdotko lyijyä maksuksi?
— Kuulehan, mitä hevosesi maksaa?
— Varkaan pääkallon, jos sen välttämättömästi tahdot tietää.
— Kaunis elukka. Liekö vanhakin?
— Vähän vanhempi, luullakseni, kuin se nuora, jossa kerran tulet killumaan.
— Annapa kumminkin, kun katson sen suuhun.
— Varo — se puree!
Mutta sen pitemmälle ei tämä miehuullinen palvelija ennättänyt jatkaa kinailua, kun hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa ja vetävän häntä kumoon. Kun hän ei ollut osannut ollenkaan varoa tätä vihollista, joka ei ollut kukaan muu kuin se sama pieni hirtehinen, joka oli tehnyt niin paljon kiusaa tänä yönä, koetti Istvan nyt kaikin voimin riuhtoa jalkaansa irti. Mutta samassa olivat miehet hänen kimpussaan, ja yksi heistä nakkasi hevosenloimen hänen päänsä ympärille. Siinä hurjassa painiskelussa, joka nyt alkoi, laukesi pistooli, ja rosvot, jotka nähtävästi olivat yhtä harjaantuneet kuin hän itsekin tällaiseen leikkiin, pääsivät viimein voitolle ja saivat köytetyksi Istvanin, joka kuitenkin sitä ennen teki mitä urhoollisinta vastarintaa. Luultavasti oli joku heistä tämän voiton jälkeen ollut niin varovainen, että asetti paaden luolan suulle.
Kuohuen voimatonta vihaa ja voimatta nähdä tai kuulla mitään hevosenloimen alla, tunsi Istvan, kuinka roistot nostivat hänet hevosen selkään, jonka tehtyä yksi heistä kiipesi hänen taaksensa ja karkasi pois saaliinsa kanssa nopeudella semmoisella, ettei sitä olisi uskonut mahdolliseksi näin koleikolla maalla.
Hetkisen kuluttua erotti vangin tottunut korva tasaisemmasta ja pehmeämmästä kaviontöminästä, että oli tultu raivatulle tielle; ja ratsastusta jatkettiin nyt yhä nopeammin ja keskeytyksittä arviolta noin kaksi tuntia. Vähitellen tunsi hän Bogatirin voimain, joita oli koeteltu enemmän kuin puolen vuorokauden alituisissa rasituksissa, olevan loppumaisillaan; ja se ajatus, että tämä jalo eläin, joka oli hänestä rakkaampi kuin kukaan ihminen, viimein sortuisi tähän armottomaan ajoon, suretti häntä paljon enemmän kuin hänen oma kummallinen ja epämukava tilansa.
Vähitellen kuitenkin hiljennettiin Bogatirin alussa ankaraa juoksua, ja viimein annettiin sen pysähtyä, joko sentähden, ettei se enempää kestänyt, tai siksi, että vanki ja hänen kuljettajansa olivat tulleet matkansa perille. Istvan nostettiin hevosen selästä, kannettiin huoneeseen ja heitettiin suin päin lattialle. Siinä hän sai maata noin tunnin ajan, turhaan koettaen vapauttaa jäseniään. Hän sai kuitenkin loimen solutetuksi päältään ja silloin hän huomasi olevansa saunassa. Siihen tuli hiukan verran päivänvaloa lauteiden yläpuolella olevasta reiästä, joka oli siksi iso, että kissa parahiksi olisi mahtunut siitä kulkemaan, mutta josta hänen kokoisensa miehen ei ollut yrittämistäkään.
Tässä muutoin tavallisessa huoneessa oli kuitenkin jotakin, joka erityisesti herätti vangin huomiota, ja se oli eräs kiukaan kiviin hakattu risti, arvattavasti jokin katolisen taikauskon jäännös, jonka tarkoitus oli tehostaa saunan lääkitsevää voimaa ja varjella sitä kaikkien pahain noitain vahingolliselta vaikutukselta. Istvan ei saanut silmiään kääntymään tästä rististä: hänestä tuntui niinkuin hän olisi nähnyt sen jo ammoin sitten ja niinkuin hän joskus olisi kylpenyt juuri noilla lauteilla, punaisena ja lämpimänä, äsken puhjenneista koivunlehvistä sidottu vasta kädessä ja samalla tavalla kylpeväin miesten ja naisten ympäröimänä.
Koetellessaan selvitellä näitä hämäriä muistoja, näki Istvan saman miehen astuvan sisään, jota hän sai kiittää tästä pakollisesta retkestään; mies irroitti hänen köytensä ja tarjosi hänelle leipää, juustoa ja piimää. Istvanin ensimmäinen kysymys koski Bogatiria, ja hän tunsi mielensä melkoisesti kevenevän, kun kuuli, että tämä uskollinen eläin tosin kyllä oli hyvin uuvuksissaan, mutta muutoin voi hyvin ja parhaillaan pureksi kauroja tallissa. Hänen seuraavaan kysymykseensä, mitä hänelle oikeastaan aiottiin tehdä, vastattiin lyhyesti ja töykeästi, että hän toistaiseksi pitäköön suunsa kiinni; sittenpähän nähdään, mikä mies hän on, kunhan "Sarkatakki" tulee kotiin.
Istvan jo vilkuili ovea kohti, mutta ennenkuin hän ennätti panna tuumansa toimeen, oli hänen vastustajansa lähtenyt saunasta ja salvannut oven. Muuta neuvoa ei nyt ollut kuin pitää hyvänään ateria, jota paasto, yön valvonta ja rasitukset mainiosti höystivät. Syötyään kömpi Istvan lauteille savureiästä tämän puolen maailmaa katsomaan.
Hän näki edessään isot alat viljavia vainioita, joilla rukiin oras vihannoi ja joiden halki virtasi leveä joki. Joen rannalla oli kylä, jonka hän luuli tuntevansa, ja ihan likellä saunaa oli kaivo, josta hän joskus ennen oli muiden kanssa nostanut vettä hevosille. Kaivon lähettyvillä oli vanha, käyrä mänty, jonka alimmaiset paksut ja rosoiset oksat muodostivat ikäänkuin istuimen, ja tämä näky vaikutti, että Istvanin rintaan tunki outoja tunteita. Hänen ruskeat, jäykät ja ahavoittuneet kasvonsa vääristyivät vähitellen irvistykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua, ja hänen siinä katsellessaan, ja pyyhkiessään aina tuon tuostakin silmiään, joita oudot kyynelet himmensivät, kävi tämä tunne niin valtavaksi, että hän viimein heittäytyi oljille pitkäkseen ja itki — ei itkenyt, vaan ulvoi kuin vanha karhu, joka on joutunut loukkuun ja turhaan taistelee siitä pois päästäkseen.
Istvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli istunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain poikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta miten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi, että siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.
Hänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon kummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi Istvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein käsivoimia häntä hereille saadessa. — Tulkaa, — houraili unen horroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja muistoja uusiin, — tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia juottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän, sillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni Maijan syliini — ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn luona — ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen — ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja — ylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!
— Katalat! — huusi Bertelsköld vihoissaan; — mitä olette tehneet uskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.
Mutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas lauteilta. — Missä ollaan? — kysyi hän sanomattomasti hämmästyksissään.
— Perttilän talossa Isokyrössä, — vastasi mies, jota Sarkatakiksi sanottiin.
15. PERTTILÄN TALOSSA.
Jos tämä kertomus suosiollisesta lukijasta näyttänee liian seikkailurikkaalta ja uskomattomalta, niin sopinee hänen olla saapuvilla kuulemassa seuraavaa keskustelua nuoren kreivi Bertelsköldin ja sen miehen välillä, jota muutamat sanoivat Sarkatakiksi, toiset Lauriksi eli Laurikaiseksi, ja joka nyt vei kumppaninsa erääseen, sen saunan lähellä olevaan torppaan, jossa nuo kummalliset muistot vast'ikään olivat Istvania niin ankarasti ahdistaneet. Huomattava on, että tämän nuoren aatelismiehen avomielinen ja reipas käytös sillä kahden penikulman taipalella, jonka hän ja Sarkatakki olivat yhdessä kulkeneet Istvania hakeakseen, melkoisesti oli lähentänyt heitä toisiinsa, samalla kuin "vahvan majurin" nimi ja muistot ynnä luolassa sattunut tapaus olivat olleet omansa herättämään ystävällisiä tunteita vanhan sissin ja hänen entisen rakkaan päällikkönsä pojan välillä.
— Onko tämä Perttilän talo? — kysyi nuori kreivi, tutkien uteliaasti köyhän näköistä torpan tupaa, jonka merkillisin koriste oli töhryinen, kotitekoisiin puupuitteisiin pantu Kaarle XII:n kuva, samalla kuin kaksi raskasta luotipyssyä, pitkä lyömämiekka ja vanha kenttäpullo riippuivat savustuneella seinällä veljellisessä sovinnossa kirveen, sahan, purasimen ja muiden rauhallisia tarkoituksia varten aiottujen työaseiden kanssa.
Sarkatakki veti partaisen suunsa nauruntapaiseen vireeseen. — Hui hai, teidän armonne! — sanoi hän. — Tämä nauriinkuori, joka riittää vanhalle kivekkäälle ja joka aina on hiukan lämpimämpi kuin karhunsammal metsässä, on kenties pienin Perttilän maalla oleva torppa. Armollinen herra katsokoon ikkunasta länteen päin: siinä on sievä maapalanen, neljä manttaalia vanhan maakirjan mukaan, ja maata, joka sen vertaisesti pystyisi täysipainoista ruista kasvamaan, saa teidän armonne hakea kautta koko Suomenmaan. Se kaikki on Perttilän taloon kuuluvaa, se on koottu siihen tila tilalta Larssonien aikana, ja vaikka tilat eivät vielä ole päässeet entiseen kuntoonsa isonvihan jälkeen, niin voi koko omaisuus vielä olla kuuden- tahi seitsemänkymmenen tuhannen talarin arvoinen veljesten kesken. Niinpä niin, teidän armonne saakoon kyllä katsella tuota maatilkkua, koska teidän esi-isänne ovat täältä syntyisin ja nimikin täältä saatu, ja ihmiset sanovat, että teidän armonne — odottakaapas vähän — niin, isoisän isän äidinisä, niin se oli, aikoinaan suuttui teidän armonne isoisän isän äitiin ja testamenttasi koko tilkun Larssoneille; sen tietää joka ainoa akka tässä kylässä; mutta kuinka se kävi laatuun Ruotsin lain mukaan, se ei minua liikuta. Ihmiset sanovat, että siitä ajasta lähtien ovat kaikki Bertelsköldin kreivit, isät ja pojat, kerran elämässään käyneet täällä katsomassa sitä, jonka olisi pitänyt olla heidän omaansa, mutta se on aina ennustanut maalle jotakin suurta onnettomuutta. Viimeksi kävi täällä vahva majuri ja värväsi mukaansa ne kuusi Larssonia, jotka kaikki kaatuivat samassa ottelussa, ja muutamia päiviä sen jälkeen oli Isokyrön tappelu… Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.
— Luulisi näin suuressa kartanossa olevan isommat asuinrakennukset, en näe kuin pieniä majoja, — vastasi Bertelsköld.
— Suuressa kartanossa? — toisti sissi vihaisesti, osoittaen samaa nurjaa mieltä kartanonherroja kohtaan kuin kaikki muutkin pohjalaiset. — Täällä ei ole yhtään semmoista hovia; täällä on vain talonpoikia, jotka itse omistavat maansa, ja Larssonit ovat siksi viisaita, etteivät kynnä peltojaan samettitakissa. Hyvät rakennukset oli täällä ennen sotaa, mutta ne paloivat, ja paljon muuta niiden mukana, ja Matti Larsson, porvariskuninkaan poika, asuu tuossa pienessä punaisessa tuvassa, jonka teidän armonne voi nähdä muutamain pyssynkantamain päässä täältä tuolla joen varrella.
— Kuinka porvariskuningas on saanut niin suuren maatilan?
— Sitä teidän armonne kysyköön hänen serkultaan, Tuomas Larssonilta, joka haudassaan makaa. Hupelo oli ukko vanhoillaan, vaellettuaan Venäjällä hakemassa poikaansa, jonka kasakat ottivat tukasta kiinni eräänä kauniina päivänä ja jota sitten ei ole sen koommin kuulunut. Lauri Larsson huomasi, että nyt kauppoja sopi tehdä, ja miksi ei jyväjuutalainen myisi jyviä omasta riihestään yhtä hyvin kuin muiden? Sehän on kuin omalla ruudilla lataisi. Tuomas Larssonilla oli kolme tytärtä elossa eikä poikia yhtään; kaksi tytärtä oli naitu Ruotsiin ja ne olivat heti valmiit suutelemaan vaikka porvariskuninkaan nahkasormikkaita kiitokseksi niistä 8.000:sta talarista, jotka tulivat heidän osalleen Perttilästä. Nuorin tytär Maria on naimisissa Löfvingin lempipojan, Elias Pietarinpojan kanssa Munsalassa, ja semmoiselle ahvenelle käytettiin toisia koukkuja. Elias sai, paitsi rahoja, pienen nopeakulkuisen kuunarin, juuri parahiksi niin teräväkeulaisen, että se voi vajaassa viikossa purjehtia Danzigiin, ja tietystikin Larssonin hyväksi; se mies ei, lempo vieköön, tee mitään ilmaiseksi. Kun tämä oli näin hyvin järjestetty, siirtyi Matti tänne ja alkoi kuokituttaa kaikkia nurmettuneita sarkoja, kunnes sai sadan tynnyrin siemenet niistä kahdestasadasta, jotka täällä ennen kylvettiin. Mitä minuun tulee, niin sain tämän torpan kuolinpäivääni asti palkkioksi joutavanpäiväisestä palveluksesta, jonka tein ukolle Isonvihan aikana, mutta se ei kuulu tähän.
— Kuulehan, Lauri, entä nuo toverisi tuolla kiviröykkiössä…?
— Hoh, mitäkö miehiä ovat? Poikanulikoita, jotka varastivat nauriita siihen aikaan, kun me kasakoita nujersimme. Mutta he ovat sukuunsa, ja jollakinhan pitää elää.
— Entä nuo kaikki valinkauhat ja painimet ja muut semmoiset — myönnä, mies, että se on ammattia, johon nimismiehellä ehkä olisi syytä sekaantua.
— Kah, kasakan piikki sinuas, minkätähden teidän armonne piti niitä veitikoita siinä uskossa, että he olivat viskaalin kanssa tekemisissä? Kulkupuheilla on pitkät koivet, ja ennenkuin te, hyvä herra, olitte astunut ulos pappilan portista, oli sana jo mennyt pojille metsään, että pitäisivät silmänsä auki, vaikka lempo laittoi niin, että he antoivat viskaali Spolinin vetää itseään nenästä.
— Mitä voi viskaalilla olla tekemistä noiden laista piittaamattomien seikkailijain kanssa?
Sarkatakki iski silmää. — Sanonpa teidän armollenne erään asian, — vastasi hän. — Kun kuningas on rahapulassa, tekee hän rahaa hopeasta, ja siihen hänellä on varoja. Kun Görtz oli rahapulassa, teki hän hopeatalareja kuparista; siihen hänellä oli varoja. Kun reippaat metsien pojat joutuvat rahapulaan, lyövät he itselleen hopeatalareja tinasta ja siihen heillä on varoja. Mutta kun viskaali Spolin joutuu rahapulaan, lyö hän rahaksi kelvottoman sielunsa, joka ei ole tinapalasenkaan arvoinen, ja siihen hänellä on varoja. Hän sai pojat uskomaan, että hän toimittaisi heidän kotitekoiset talarinsa meren yli Ruotsiin ja jakaisi voiton, tietysti, ja koska niin oli ennenkin tapahtunut, niin nuo naudat antoivat sen ilkikurisen konnan vetää itseään nenästä. Väärä lataus, teidän armonne! Ensiksikin oli Spolinilla todistukset heitä vastaan, ja sitten hän sai oivan tilaisuuden rettelöidä Larssonin kanssa. Mutta pitkäksipä venähti hänen naamansa, kun Ester sai hänet verkkoonsa, sillä tyttöreppana oli sattunut näkemään hänet aamupuhteella metsässä.
— Se oli siis Ester Larsson, joka juoksi ohitseni ja auttoi sinua varastamaan hevoseni?
— Varastamaan? Pyydän teidän armoanne puhumaan suuremmalla kunnioituksella kummityttärestäni. Totta puhuen, hän oli illalla matkustanut maalle isänsä asioissa, kun ei ketään muuta luotettavaa ihmistä siinä kiireessä ollut saatavana, eikä se tyttö ollut ensi kertaa pappia kyydissä, hänellä on isänsä rohkeus ja ymmärrys kuin riivatulla. Mutta metsäpoikain päähän pälkähti kaapata pois hänen hevosensa ja renkinsä, juuri samoin kuin he sitten tekivät teidän Ispanalle, vai mikä Hispanja hänen nimensä lienee, ja se oli luvallinen sotajuoni, teidän armonne, koska he joka hetki odottivat viskaalia. Tyttö ei tahtonut menettää hevostaan hyvällä ja haki sentähden kumminsa. Minä otin nyt opastaakseni hänet kaupunkiin takaisin, jossa työssä hevoset olivat hyvään tarpeeseen. Mutta hän on harvinainen lapsi, hän näkee enemmän kuin muut, ja hän pelkäsi teidän kimoanne; eikä hän erehtynytkään, teidän armonne, sillä juuri, kun ratsastimme parasta vauhtia, alkoi se lemmon eläin höristellä korviaan, hyppäsi sitten äkisti syrjään ja kiiti kuin nuoli pojan kanssa tiehensä. Vähätpä siitä, ihmisillä on omat tapansa, ja eläimillä samaten; mutta me ratsastimme kaupunkiin ja saavuimme hyvissä ajoin auttamaan Spolinia. En, lempo vieköön, olisi viitsinyt lähteä uudestaan liikkeelle auttamaan teidän armoanne pulasta, ellei tyttö olisi niin hartaasti pyytänyt. Mutta hänen nyt pitää saada tahtonsa perille, vaikka koko Vaasa ja hänen isänsä päälle päätteeksi kuinka jyrkästi tahansa panisivat sitä vastaan.
Bertelsköld seisoi vähän aikaa ääneti takan luona. Hänen ajatuksensa olivat muualla menneitä aikoja muistelemassa. Hän pyysi Sarkatakkia saattamaan häntä Isokyrön kirkkomaalle hänen kantaäitinsä haudalle.
— Käyhän se laatuun, — vastasi sissi. — Mutta mikäli minä tiedän, ei siellä ole paljon katsomista, sillä kaikki ylhäiset ihmiset ovat haudatut kirkon lattian alle, ja lukkari tuskin enää tietääkään, missä teidän armonne esi-isät lepäävät.
— Minun isoisäni isänäiti ja tämän isä ovat haudatut kirkkomaan luoteiseen nurkkaan, — jatkoi Bertelsköld. — kas tässä, minä en tahtonut matkustaa Suomeen ilman tätä piirrosta, jota säilytetään meidän suvussamme ja jonka isoisäni teki käydessään Isokyrössä ostamassa jyviä 1697 vuoden nälänhädän aikana.[16]
— Olkoon menneeksi, niinpä siis matkustamme kartan mukaan, vastasi Lauri. — Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja ihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa vähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu.
Sarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä kolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli piirustanut jälkeentulevaisten muistoksi. Ne olivat maahan vajonneet tai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä pois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä Larssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli jäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi kulma näkyi maanpinnalla. Viidennen polven jälkeläinen nosti nyt tämän unohdetun kiven pystyyn, ja raavittuaan sammalet pois löysi hän sen etupuolelta E-kirjaimen. Se oli hänen kantaäitinsä Emerentian hauta. Kadonnut oli kaikki rikkauden, urotöitten ja maallisen arvon muisto: ainoastaan rakkaus, ainoastaan sydämen hyvyys oli kestänyt katoavaisuuden kourissa. Puhtain ja jaloin noista kolmesta oli kauimmin elänyt; hänen viaton sielunsa oli, vielä sata vuotta kuoleman jälkeen, pelastanut kovan kivenkin unohtumasta ja katoamasta!