16. VALTIOMIEHEN TYÖHUONEESSA.
Pohjanmaan metsistä siirrymme nyt muutamia kuukausia eteenpäin Ruotsin pääkaupunkiin. On jo myöhäinen syksy vuonna 1738. Kylmä koillistuuli roiskuttaa lumiräntää Tukholman kaduille ja on hyvässä sopusoinnussa ajan levottomuuden kanssa. Maltiton, huikenteleva ruotsalainen viikinkiluonne oli nyt levähtänyt 17 vuotta ja oli mielestään nukkunut tarpeeksi, oli mielestään saanut uusia voimia ankaran, Kaarle XII:n aikana tapahtuneen verenvuodon jälkeen. Uusi suku oli kasvanut rauhan aikana, suku, joka muisti voitot, mutta unohti, mitä ne olivat maksaneet, ja tämä suku halusi taas päästä meluamaan maailmassa. Nuori Ruotsi hautoi tulevaisuuden tuumia. Se näki, että maailma oli paljon muuttunut noiden seitsemäntoista vuoden kuluessa, kun vallan painopiste pohjolassa oli siirtynyt Meelarilta Nevajoelle ja kun idän jättiläinen oli vironnut eloon ja alkanut haluta kolmessa meressä kylpeäkseen. Se ei voinut kärsiä, että oli muuttunut pohatasta torppariksi; sankariunelmat alkoivat taas kummitella sen aivoissa, ja se vannoi mullistavansa tämän uuden järjestelmän.
Mutta ennen sitä täytyi päästä isäntävaltaan omassa talossa. Tämä valta oli aina hallitusmuutoksesta ja Uudenkaupungin rauhanteosta asti ollut Hornin ja hänen ystäväinsä varovaisissa käsissä. Nämä oli nyt pois saatava ja siinä tarkoituksessa innokkaasti puuhattiin vuodesta 1731 alkaen. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehty. Hallitsevilla oli puolellaan kaksi henkilöä, jotka vielä vanhan tottumuksen mukaan painoivat paljon vaakakupissa, nimittäin kuningas ja kuningatar, jotka eivät tosin heitä rakastaneet, päinvastoin olivat sanoneet heitä "yömyssyiksi", mutta jotka monesta syystä vielä vähemmän luottivat valtaan pyrkivään puolueeseen. Ja kansan silmissä saattoikin Horn oikeutetulla ylpeydellä osoittaa noita seitsemäätoista rauhallista vuotta, joiden kuluessa valtakunta odottamattoman pian oli saanut takaisin osan entistä hyvinvointiaan — tuota onnellista aikaa, jota vielä jälkeenpäin kauan kahdeksannentoista vuosisadan myrskyissä ja eripuraisuudessa vanhukset ylistivät hyväksi kultaiseksi ajaksi, jolloin rauha, vapaus, yksimielisyys ja jumalanpelko vallitsivat koko maassa ja valtakunnassa.
Aikakauden valtiollisen vyyhden langat juoksivat kautta koko Ruotsinmaan ja olivat punotut jo valtiopäivämiesvaaleissa; ne olivat vähitellen kudottu isoksi nuotaksi, jolla yhtä haavaa aiottiin pyydystää kuningas, neuvoskunta ja säädyt. Kalat oli piiritetty, perä solmittu, apaja oli vedettävä. Niitä, jotka köysiä pitelivät, ei näkynyt; nähtiin vain kaikenlaista kuohua ajan aalloissa ja tuon ison nuotan maalatut kohot, jotka loistivat tuolla korealla nimellä isänmaanrakkaus.
Eräänä aamuna presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld, sukunsa päämies, istui työhuoneessaan Kuningattarenkadun varrella. Tavallisuuden mukaan oli hänellä nytkin sekä paljon työtä että paljon vastaan otettavia vieraita. Tällä miehellä oli harvinainen kyky ennättää kaikkeen ja olla kaikkien kanssa. Aina hänellä oli muutamia minuutteja joutoaikaa kunkin vieraan, ylhäisen ja alhaisen varalle; jokaisesta tuntui niinkuin kreivi vain häntä varten käyttäisi aikansa; tuskin koskaan nähtiin hänet työssä, ja kuitenkin hän sai kaikki tehtävänsä aikanaan valmiiksi ja ennätti vielä olla läsnä hovin iltaseuroissa ja katsomassa sukkelia ranskalaisia huvinäytelmiä kreivi Tessinin luona. Hänen toimintansa salaisuus piili siinä, että hän nukkui vain kolme tuntia vuorokaudessa, oli peräti kohtuullinen kaikissa elintavoissaan ja osasi heti voittaa takaisin ne hetket, jotka oli menettänyt. Kuningatar vihasi häntä, kuningas pilkkasi häntä, Horn varoi häntä; hänellä oli vihamiehiä kaikissa puolueissa sentähden, että hän oli pettänyt heitä kaikkia, mutta kaikki häntä pelkäsivät, ja kaikki häntä tarvitsivat. Kylmänä ja itsekkäänä hän istui siellä, huulet ylpeään pilkalliseen hymyyn vetäytyneinä, niinkuin hämähäkki keskellä verkkoansa. Hänen aina terävät kasvonpiirteensä olivat käyneet vielä terävämmiksi, vielä kovemmiksi noina 16 tahi 17 vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet vehkeilemässä; mutta ylen huolellisesti hoidettu tekotukka salasi kaikilta muilta paitsi kamaripalvelijalta, että hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, vaikkei hän ollut kuin 56 vuoden vanha; mustassa samettitakissa, jossa ajan kuosin mukaan oli kultakirjauksia ja muodottoman suuret käänteet, ei koskaan näkynyt pienintäkään pöytäkirjoista tarttunutta tomunhiukkasta, ja mustat silkkisukat, jotka ulottuivat polviin asti keltaisten, ruumiinmukaisten housujen alle, olivat vedetyt niin moitteettomain pohkeiden ylle, että niitä melkein olisi voinut luulla vanulla täytetyiksi. Ja jos oikein läheltä tarkasti hänen vielä nuorekasta ihoansa ja hänen harmaiden kulmainsa säännöllistä kaarevuutta, joutui väkisinkin ajattelemaan hyvin taitavasti siveltyä poskiväriä mutta harvat olivat ne, jotka tulivat häntä niin lähelle. Muutoin ei tämä keinotekoinen nuoruus enää ollut harvinaista Kaarle XII:n jälkeläisten hovissa, sillä Fredrik I itse oli suuri keikari, ja ranskalaiset tavat virtasivat muun maailman ilman mukana Tukholman uuden kuninkaallisen linnan ikkunoista sisään.
Tämän ylhäisen herran edessä, joka istui yksinkertaisella, mutta sorealla mahonkisella tuolilla, joka oli helmiäisellä päällystetty, seisoi pitkä, kankea ja suora, siniseen koruttomaan verkatakkiin puettu vanhus. Hänen ryhdissään ei ollut mitään rukoilevan anojan tapaista, vaan pikemminkin hän oli luonnollista oikeuttaan vaativan miehen näköinen, mutta kreivin vastaukset osoittivat, että tämä katseli asiata toiselta kannalta.
— Malttakaa mielenne, hyvä Larsson, — sanoi kreivi hänelle. — Minulla on ollut armo esittää teidän alamainen Vaasan tapulikaupungin oikeuksia koskeva anomuksenne, ja hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi ottaa sen suosiollisesti tutkittavakseen. Mutta, niinkuin tiedätte, asia on säätyjen päätettäviä asioita, ja nyt riippuu sen kohtalo, ystäväiseni, niistä ansioista, joihin kenties voitte vedota. Minä sanon teille vilpittömästi, että porvariston käytös ja tarkoitukset ovat epäluulonalaisia; sanotaan, että omat edut asetetaan valtakunnan kunniaa ja menestystä tärkeämmiksi. Porvaristo menee niin pitkälle, että hyväksyy liiton Venäjän kanssa.
— Porvaristo tahtoo rauhaa ja katsoo sen parhaiten edistävän valtakunnan todellista parasta, — vastasi epäröimättä jäykkä vaasalainen valtiopäivämies.
— Hyvä, ystäväiseni, hyvä, minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta ymmärtäkäämme toisemme. Te tiedätte, että neuvoskunta uudistaessaan tuon liiton toimi tavalla, johon sillä ei ollut tukea valtakirjassaan. Laki ja oikeus ennen kaikkea muuta, hyvä Larsson. Teillä on suuri vaikutusvalta, teillä on säädyssänne asema, jota teidän täytyy käyttää valtakunnan hyväksi. Olen varma siitä, ettette hyväksy neuvoskunnan menettelyä; teidän tulee taivuttaa säätyveljenne äänestämään niinkuin heidän tulee.
— Niin, teidän ylhäisyytenne. Niinkuin heidän tulee.
— Ja sitten, ystäväiseni, kun olette äänestäneet hyvän asian puolesta neuvoskunnan omavaltaisuutta vastaan, on luonnollista, että anomuksenne otetaan suosiollisesti huomioon ja että kysymys tapulikaupungin oikeuksistakin tulee esille. Ensi kesänä, siitä olen varma, purjehtivat teidän laivanne suoraan Välimerelle.
— Mutta jos katson neuvoskunnan menetelleen niinkuin sen on tullut menetellä ja äänestän sen mukaan? — vastasi valtiopäivämies kylmästi.
— Niin, silloin en voi mitään! Asianne on menetetty, ja laivanne purjehtivat Tukholmaan, niinkuin ennenkin.
— Jääkää siis hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Nyt tiedän, mitä toiveita
Vaasalla on tämän oikean asian ratkaisun suhteen.
— Kaikkea, ystäväiseni, kaikkea; asianne edistyy mainiosti.
— Niin minäkin luulen. Kun menetellään velvollisuuden ja vakaumuksen mukaan, niin päättyy kaikki lopulta kumminkin hyvin. Suokaa minun vain sanoa teille, herra kreivi, että me Pohjanmaan kauppiaat kyllä myymme jyviä ja tervaa, mutta me emme myy omiatuntojamme, joskin saisimme kaupatuksi ne — vaikkapa Välimerelle.
Näin sanottuaan poistui porvari tehden jäykän kumarruksen, joka tuskin olisi katsottu riittävän syväksi pikkukaupungin pormestarinkaan edessä. Kreivi rypisti otsaansa. — Aina taipumaton! — jupisi hän. Frölich on oikeassa; nuo rihkamaruhtinaat alkavat paisua meitä ylemmä. On jo aika masentaa heidän pöyhkeytensä. Mies on saatava meidän mieheksemme; hänellä on hallussaan kaksi kolmattaosaa säädystään.
Hän tarttui soittokelloon. — Käske Plomgren sisään! — sanoi hän kamaripalvelijalle.
Plomgren tuli. Hän oli Tukholman arvokkaimpia kauppiaita, rikas, neuvokas eikä juuri liian omantunnontarkka mies. Hän ja hänen säätyveljensä Kjerrman, molemmat valtiopäivämiehiä, olivat hattupuolueen virkeimpiä kätyrejä porvarissäädyssä.
— No, hyvä Plomgren, — kysyi kreivi huolettomasti, — kuinka asiat sujuvat? Toivon vaimonne ja kahvisäkkienne voivan hyvin? Täällä Tukholmassa on ruvettu juomaan paljon kahvia. Toivon, että hovihankinta on annettu teidän toimeksenne.
— Teidän ylhäisyytenne on ollut niin suosiollinen, että on antanut armollisen puoltolauseensa — vastasi tämä säätynsä edustaja tehden sellaisen kumarruksen, että itse majesteetinkin olisi luullut siihen mielistyvän. — Se on vain vähäinen asia, neljäneljättä säkkiä, mutta säästäen tulemme toimeen, teidän armonne, ellei vain Kjerrman tulevana vuonna saa suorittaakseen veran hankintaa sotaväelle.
— Tulee elää ja antaa toistenkin elää, hyvä Plomgren. Kjerrman on niinkuin tekin mies, joka harrastaa valtakunnan parasta; en kumminkaan ymmärrä, minkätähden juuri hän saisi veran hankinnan ennen teitä. Mutta asiasta toiseen, kuinka sujuvat asiat porvarissäädyssä tätä nykyä? En ole pitkään aikaan joutanut sitä ajattelemaan.
— Huonosti sujuvat, helkkarin huonosti, teidän ylhäisyytenne, suokaa anteeksi rohkeuteni. On varsinkin yksi mies, joka sotkee asiat, ja se on tuo Pohjanmaan Larsson. Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet; uppiniskainen kuninkaan mies, jyväjuutalainen, joka on valmis nujertamaan niskan vapaudelta, kunhan vain saa hyvän maksun siemenrukiistaan.
— Olette oikeassa. Hän oli vast'ikään luonani, ja saatatteko arvata, mitä hänellä oli asiaa? Hän anoo tapulikaupungin oikeuksia kaikille Pohjanmaan kaupungeille. Mitäs ystäväni Plomgren siitä sanoo?
Plomgren kalpeni. — Tapulikaupungin oikeuksia Pohjanmaan kaupungeille! — toisti hän kuvaamattoman hämmästyneesti. — Voi taivaan tuulet ja tuulispäät! Tapulikaupungin oikeuksia noille viheliäisille kauppaloille! Eikö enää ole oikeutta maailmassa? Vapaata merenkulkua Suomelle! Sehän olisi Tukholman häviö!
— Epäilemättä varma häviö. Mutta mitä voin tehdä? Hänen majesteettinsa ei sanota olevan asiata vastaan, ja kenpä tietää, mitä säätyjen päähän pälkähtää? Asiat ovat huonosti, hyvä Plomgren, jos suomalaiset rupeavat itse viemään tervaansa ja lankkujaan ulkomaille ja kenties päällisiksi vielä ottavat Tukholman suolakaupankin haltuunsa.
— Se on mahdotonta! — huudahti kauhistunut kauppias — Silloinhan olisi maailma mullin mallin! Vapaus olisi lopussa, ja valtakunnan varma häviö ovella.
— Niin ajattelen minäkin, ja vaikka asia ei koske minua, niin olen katsova, mitä voin tehdä, jos edelleen pysytte ahkerana ja teette mitä voitte taivuttaaksenne porvarissäädyn toisiin tuumiin. Voitte ehkä myöskin hankkia minulle jonkun miehen Suomesta, jonkun, joka tuntee tuon Larssonin asiat. Ei kenties haittaisi, jos hänen vehkeilleen hankittaisiin vastapainoa, vai mitä arvelette?
— Se rosvo! Se valtion petturi! Niin — odottakaapas, tunnenpa kuin tunnenkin miehen, joka tuli pari viikkoa sitten Vaasasta — viskaali Spolinin.
— Hyvä. Lähettäkää hänet tänne ensi tilassa. Tahdon ajatella verkojanne, kunnon Plomgren. Sanokaa vaimollenne terveisiä ja pyytäkää häntä pitämään hyvänään se pieni parisilainen hajuvesilaatikko; se on samaa hajuainetta mitä kuningatarkin käyttää.
17. HÄMÄHÄKKI JA HEINÄSIRKKA.
Uskomattoman nopeasti, vain neljännestunnin aikana, joka oli kulunut siitä, kun valtiopäivämies Plomgren oli lähtenyt presidentti, kreivi Bertelsköldin työhuoneesta, oli tämä ehtinyt suorittaa neljä asiaa: allekirjoittaa valtakirjan hyvätuloisiin kirkkoherran virkoihin kahdelle pappissäädyn valtiopäivämiehelle ja antaa arvonylennyksen parille vastapuolueeseen kuuluvalle porvarissäädyn jäsenelle, joista toinen nimitettiin kauppaneuvokseksi, toinen pormestariksi. Sitten lähetettiin yksityissihteeri Feldman salaisin ohjein talonpoikaissäädyn sihteerin Troiliuksen luo. Ritarihuoneen enemmistöön saattoi hänen ylhäisyytensä luottaa; mutta vieläkin oli eräs, ei aivan vähäpätöinen valtiomahti voitettava asian hyväksi, ja se oli majesteetti itse.
Nyt astui kuin kutsuttuna sisään kuninkaan suosikki, kamariherra ja kauppakollegin jäsen, sittemmin presidentti Broman, eli de Broman, niinkuin tämä turhamainen mies kirjoitti nimensä ruusunpunaisille, hajuvesiltä lemuaville ranskalaisille nimikorteilleen. Sitten kun viimeksi näimme entisen kamaripalvelijan ja Fredrik I:n kätyrin, oli hänen ulkomuotonsa samalla kuin arvonsakin melkoisesti muuttunut. Hän oli nyt ylen hieno ja sorea, ja vaikkakin nousukas aina tuli näkyviin hovimiehen lainahöyhenien alta ja teki hänen pönäkän arvokkaisuutensa hiukan naurettavaksi, niin sopi tämä arvokkaisuus kuitenkin hänen hyötyvään vartaloonsa ja muuten lystikkääseen olentoonsa. Vaikka Broman ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin semmoinen, jota meidän aikanamme sanottaisiin mukavaksi mieheksi; kekseliäs, hyväsydäminen hän oli; tuhlaavainen ja perin velkaantunut, mutta ei sentään koskaan raha-asioissa neuvoton, koska, sanoo hänestä Kaarle Kustaa Tessin, "hän sai kanasta paremman hinnan kuin minä sain espanjalaisesta hevosesta" ja koska hän lainasi rahaa 12 prosenttia vastaan ja, jos niin tarvittiin, kaksinkertaisen summan velkakirjaa vastaan, mikä ei estänyt häntä lainaamasta niitä taas ystävilleen 6 prosenttia vastaan sillä menestyksellä, että hän jätti jälkeensä noin 400.000 riksin velat. Sanalla sanoen, tämän miehen "olisi vain tarvinnut päästä Perun isännäksi, ollakseen maailman vakavaraisin, mainioin ja avuliain mies", ja kaikki nämä ominaisuudet vaikuttivat osaltaan siihen, että hän kauemmin kuin kukaan muu häilyvän kuninkaan lemmikeistä pysyi tämän alinomaisessa suosiossa.
Presidentti Bertelsköld vastaanotti hänet tuolla tuttavallisella tasa-arvoisuudella, joka niin suuresti miellyttää kaikkia nousukkaita. Tällä kertaa ei sanottukaan "Broman hyvä", vaan "rakastettavin kamariherraseni", jota pyydettiin istumaan ja puhelemaan hetkinen — ranskaksi tietysti, vaikka kamariherran ranskankielen taito oli vähän niin ja näin — viimeisistä hovin tanssiaisista, uudesta ranskalaisesta tanssijattaresta, jota tänne odotettiin, naamiaispuvun oikeasta kuosista tai mademoiselle Scudéry'n vereksimmästä romaanista. Hänellä oli nyt niin hyvää aikaa, tällä kohteliaalla kreivillä, hänellä "ei ollut mitään, joka olisi huvittanut häntä niin paljon kuin puheleminen tämän hovin pelottoman" — joskaan ei juuri moitteettoman — "ritarin kanssa" ja sitäpaitsi hän tahtoi pyytää hyviä neuvoja niiden uusien _landau-_vaunujen johdosta, jotka hän aikoi tilata Parisista ensi keväänä. Tässä kohden oli Bertelsköldillä hyvät tiedot. Kamariherralla oli juuri semmoiset vaunut kuin kreivi halusi; ne olivat maksaneet hänelle 600 riksiä, ja hän sanoi nyt mielellään luopuvansa niistä, jos sillä voisi tehdä hänen ylhäisyydelleen pienimmänkin palveluksen. Hänen ylhäisyytensä puolestaan selaili erästä parisilaista hintaluetteloa ja sai selville, että ne uudet vaunut, jotka hän aikoi tilata, tulisivat maksamaan vähintään 1.000 riksiä, jonka tähden hän piti oikeana ystävän tekona, jos kamariherra luopuisi vaunuistaan samaan hintaan. Kaupoista sovittiin pian, sillä olivathan he molemmat kunnian miehiä ja heillä oli syytä olla niihin tyytyväiset; toinen oli ostanut hyödyllisen kätyrin; toinen oli saanut rahaa, millä voi maksaa nälkäisten palvelijainsa palkat.
Ikäänkuin sattumalta kysyi kreivi sitten, näin "ystäväin kesken", heidän majesteettiensa nykyistä mielipidettä neuvoskunnasta. Kamariherra vastasi yhtä tuttavallisesti, että jos myssyt eivät olleet erityisessä suosiossa, niin olivat hatut vielä vähemmin, ja että heidän majesteettinsa eivät aikoneet sekaantua koko tuohon vallananastamis-rettelöön, tuon vallan, jonka…
— Jonka heidän majesteettinsa mieluimmin haluaisivat pitää itsellään, — keskeytti hänet kreivi iskien silmää, mikä oli tarpeeksi selvä merkki valtiomiesten kesken.
Mutta Broman joutui tästä vähän hämilleen, eikä osannutkaan kunnolla jatkaa diplomaatinosansa esittämistä. — Piru vieköön kaikki ne, jotka pilaavat hänen majesteettinsa ruokahalun tuolla kirotulla valtiopäivätoralla! — huudahti hän ja katseli kenkänsä solkea lojuessaan siinä jalat ristissä mukavassa samettisessa nojatuolissa, ikäänkuin hän olisi ollut joku omia palvelijoitaan. Luultavasti katsoi hän arvonsa vaativan, ettei hän mitenkään häiritsisi mukavuuttaan.
— Ja siihen hurskaaseen toivomukseen vastaan minä amen, — jatkoi Bertelsköld. — Mutta myöntäkää toki, monsieur de Broman, että neuvoskunta on kohdellut hänen majesteettiaan välinpitämättömästi, tekeepä mieli sanoa katalasti! Neljäsataa tuhatta talaria matkarahoiksi Kasseliin, mikä naurettava summa! Minä kysyn, käykö majesteetin arvoa mokomilla pilkkarahoilla edustaminen? Voiko kuningas mokomilla rahoilla ansion mukaan palkita uskollisimpia palvelijoitaan? Ei, monsieur; valtakunnan hallinto on asetettava toiselle kannalle, sen kyllä käsitätte te, joka olette niin taitava raha-asioissa, paremmin kuin minä. Pitääkö meidän suvaita juutalaisia neuvostossa? Esimerkiksi Horn, jolla ei koskaan ole rahaa, kun kruunun arvo on kysymyksessä, mutta aina tarpeeksi, kun hän itse tahtoo loistaa! Bjelkeä, joka ei kutsu niin arvokasta ja ansiokasta miestä kuin te olette iltaseuroihinsa — teitä, hovin miellyttävintä miestä, jolla on onni kuulua hänen majesteettinsa lähimpään seurapiiriin. En tahdo puhuakaan, monsieur, kreivi Hårdista, joka on suvainnut poikansa tehdä tuon pilkkarunon, niinkuin kyllä tiedätte, teidän lemmenseikkailuistanne. Te ymmärrätte, ettei moista hallitusta voida kauemmin sietää.
Kamariherra Broman ei juuri vähistä punastunut, mutta tällä kertaa kohosi kuin kohosikin entistä helakampi puna hänen kukoistaville poskilleen. — Vähätpä niistä — sanoi hän välinpitämättömyydellä, joka sopi hänelle mainiosti, — teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi imarrella minua. Se on aina kunniaksi minulle, että minut katsotaan pilkkarunon ansainneeksi; armollisesta herrastani ja kuninkaastani tehdään joka päivä semmoisia. Esimerkiksi everstiluutnantti Coyetin tekemä; mitä teidän ylhäisyytenne siitä sanoo?
— Coyet? — toisti kreivi, joka nyt oli tullut juuri siihen, mihin oli tahtonut; — mitä hänestä sanotaan? Onko hänellä ollut liian paljon vai liian vähän menestystä naismaailmassa? Välistä voi olla yhtä hyvin niin ja yhtä hyvin näin.
— Luulin teidän ylhäisyytenne kuulleen puhuttavan eräästä kirjoituksesta, jota kohta laulettanee kaikilla Tukholman kaduilla, — vastasi suuttunut suosikki. Tuo siveä Coyet lukee nerontuotteensa kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella. Se kuuluu olevan anomus säädyille…
— Niin, nyt muistelen kuulleeni siitä jotakin. Hän vaatii, että palkkapiika Haagar poikineen ajettakoon pois Aabrahamin huoneesta. Coyet parka, luulenpa tosiaankin, että hän on päättänyt ruveta sukkelaksi; se tietysti on tuottanut hänelle tavattoman suuria ponnistuksia. Hän on tosiaankin tehnyt hänen majesteetilleen suuren kunnian vertaamalla häntä patriarkka Aabrahamiin; mutta jätän arvaamatta, onko neiti Taube yhtä mielissään tästä vertauksesta.
— Sekaantua hänen majesteettinsa perheasioihin … mitä pirua on
Coyetilla kaiken tämän kanssa tekemistä?
— Se nyt on sitä myöten, miten kukin tahtoo. Meidän siveydentuntomme, monsieur de Broman, voi tuntea itsensä täydellisesti tyydytetyksi siitä, että hänen majesteettinsa on vihityttänyt itsensä salaa neiti Taubeen; miksikä ei? Tiedän hallitsijoita, jotka eivät välitä moisista muodollisuuksista. Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että Kaarle XII oli naimaton, ja hänen ajastaan alkaen on täällä Ruotsissa koko joukko ihmisiä, jotka katsovat yhden vaimon olevan liikaa ja pitävät kahta vaimoa ylellisyytenä. Hänen majesteettinsa kuningatar oli epäilemättä ikäisekseen ymmärtäväinen nainen, mutta on kumminkin asioita, joita ei kuningatarkaan mielellään anna miehelleen anteeksi, olletikin jos ne tulevat julkisiksi. Ja kun Coyet on onnettomuudekseen verrannut hänen majesteettiaan kuningatarta Saaraan, joka ei enää ollut mikään kaunotar, niin pelkään pahoin, että armollinen kuningattaremme … te tiedätte, että hän on veli vainajaansa.
— Sen tietänen parhaiten minä, jota jo monetkin torat ovat uhanneet hovinaisten kielevyyden tähden. Parbleu, sitä en ollenkaan salaa, ja sitäpaitsi ovat torat rajoittuneet vain uhkauksiin.
— Te olette oikeassa, mitäpä emme kärsisi kuninkaamme vuoksi? Kuitenkin tulette juuri te, monsieur de Broman, olemaan ensimmäinen uhri.
— Minäkö? Se on mahdotonta. Minä olen syytön kuin muumio koko tuohon rakkauden asiaan.
— Sitä ei kukaan epäile. Ja kuitenkin — muistatteko satua leijonista, jotka torailivat ja jälleen sopivat? Te juuri, rakastettava ja siveä kamariherra, tulette olemaan se hinta, jolla armollinen kuninkaamme on ostava kotirauhansa.
Suosikki ei enää punastunut; hän vaaleni. — Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa, — sanoi hän. Olen teidän käskettävänänne.
— No hyvä, — jatkoi Bertelsköld, huolimatta enää peittää ylenkatsettaan, — en tahdo riistää isänmaalta niin välttämätöntä ja taitavaa palvelijaa. Te menette heti kohta kuninkaan luo. Te kerrotte hänelle — ikäänkuin itsestänne, ymmärrättekö — että Coyetin kirjoitus on kaikkien huulilla ja että se epäilemättä jätetään säädyille ja että siitä on syntyvä kauhea häväistysjuttu, lukuunottamatta sitä, että kuninkaan täytyy lähettää neiti Taube pois maasta, ellei hänen majesteettinsa anna ehdotonta suostumustaan ja myönnytystään toimiin ja puuhiin neuvoskuntaa vastaan. Kuningattarelle sanotte, mitä hyväksi näette. Oletteko minut oikein ymmärtänyt?
— Olen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi nöyryytetty suosikki kumartaen nyt paljon syvempään kuin ennen.
— Hyvästi, monsieur de Broman! Te voitte sopivan tilaisuuden tullen lähettää minulle vaununne.
18. KOHTAUS LUISTINJÄÄLLÄ.
Tämän kertomuksen aikana oli entinen "Vallmarin" eli "Valdemarin-saari", joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi Tukholman Djurgårdenin eli Eläintarhan nimellä, vielä suurimmaksi osaksi metsästysmaata, joka oli täynnä kallioita, liejuisia alankoja ja kauniita, mutta raivaamattomia lehtoja, joissa kuninkaan ja hovin huvimetsästystä varten aiotut jalot metsäneläimet kävivät jotenkin rauhallisesti laitumella, vaikka paikka olikin aivan pääkaupungin läheisyydessä. Jo Kaarle X Kustaa oli vuonna 1658 antanut käskyn tämän saaren muuttamisesta "huvipuistoksi" ja ranskalainen De la Vallée oli kohta sen jälkeen Versaillesin mallin mukaan tehnyt erään Hedvig Eleonooran hyväksymän piirustuksen "lähteineen, käytävineen ja puistoineen". Mutta se aurinko joka oli saattava Eläintarhan vihannoimaan, ei ollut vielä noussut. Työt Piispansaarella taukosivat; loitolla harmaiden pilvien takana uinaili vielä Kustaa III:n aikakausi; vielä olivat kätkössä Sinisen portin ja Rosendalin ihanuudet, ja aineelliset puuhat Hornin ja Fredrik I:n aikakaudella olivat ilman kilpailijoita tämän tulevaisuuden saaren rannoilla.
Amiraalikunta oli, kun laivasto oli siirretty Karlskronaan, vuokrannut pois entiset, näillä tienoin sijaitsevat alueensa. Tukkukauppias Lodsach oli silloin saaren lounaiselle niemelle perustanut laivaveistämöjä parhaiden ulkomaisten mallien mukaan, ja nämä veistämöt herättivät juuri nyt tukholmalaisten suurinta ihastusta ja uteliaisuutta. Ei ollut harvinaista, ja sitä katsottiin sopivaksi suosionosoitukseksi, että hänen majesteettinsa itse ja osa hovilaisia toisinaan kunnioitti hyödyllistä veistämöä armollisella läsnäolollaan.
Eräänä yönä marraskuun lopussa 1738 oli tuima pakkanen — tulevaa, tavattoman ankaraa talvea ennustaen — vetänyt jäähän sekä meren että Meelarin Tukholman lähellä; ainoastaan virtapaikka lähinnä sulkuja oli auki. Sitten tuli tyyni, selkeä ja lumeton pakkaspäivä. Oli siis sopiva tilaisuus panna toimeen oikein pohjoismaiset huvit Ranskan lähettilään, kreivi Saint Sévérin d'Arragonin kunniaksi, jota nyt kaikin tavoin mielisteltiin Ranskan kanssa äskettäin tehdyn niin sanotun puolustusliiton jälkeen, joka tuotti Ruotsille vuosittain 300.000 Hampurin pankkomarkkaa apuvaroina sitä sotaa varten, jota jo kauan ennakolta valmisteltiin.
Hänen majesteettinsa ja hoviväki, ynnä valtojen lähettiläät, ajoivat siis aamupäivällä vaunuissa Eläintarhaan; mutta kuningatar, vihoissaan ja pahoilla mielin Coyetin kirjoituksen johdosta, joka koski hänen kilpailijaansa neiti Taubea, sekä kaikesta siitä häpeästä, mitä siitä kenties seuraisi, sanoi olevansa pahoinvoipa ja jäi kotiin. Päivän ohjelma oli: 1) ajelua Eläintarhan ympäri vaunuissa; 2) käynti laivaveistämöllä; 3) metsästystä Eläintarhassa; 4) päivällinen veistämöllä klo 1; 5) luistelua; 6) paluumatka kaupunkiin klo 5; 7) tanssit hovissa klo 7; 8) illallinen klo 11.
Kaikki kävi oivallisesti. Ajelu oli herttaista, näköalat vähän kuuroittuneine puineen olivat ihastuttavat, veistämö huomattiin mainioksi, metsästys maksoi neljän tai viiden hirven hengen ja päivällinen oli laitettu niin herkulliseksi, että kuningaskin oli siihen ylen tyytyväinen. Ajat olivat nyt toiset kuin v. 1725, jolloin rehellinen, vanha hovimarsalkka Düben rohkeni tarjota kuninkaalleen karoliinien jokapäiväistä ruokaa ja jolloin niin suuri melu nousi vanhoista konvehdeista ja "juomattomista" viineistä. Kuningas Fredrik oli siitä pitäen antanut mitä ankarimmat säännöt viinikellarinsa kunnossa pitämiseksi, eikä yhdelläkään reininkreivillä ollut pöydällään jalompaa nestettä kuin hänellä. Ei puuttunut muutakaan ylellisyyttä tällä pönkkähameiden hyvällä aikakaudella. Kuinka vähän Ruotsin tarvitsi odottaa Kustaa kolmattaan päästäkseen osalliseksi ulkomaisiin koristeihin, näkyy jo siitä kreivi Tessinin valituksesta, että hän oli nähnyt papinrouvia, jotka vetivät perässään kadulla silkkisiä laahuksia, (á la robe trainante) ja asessoreja, jotka ajoivat komeissa vaunuissa mukanansa kaksi nauhoitettua palvelijaa takanaan seisomassa.
Päivällisten jälkeen lähdettiin luistelemaan. Jää oli kuin peili ja kyllin luotettava, kun vain ei menty virran kohdalle; ja ettei olisi mitään vaaraa pelättävänä, oli seurueen mukaan otettu hovin palvelijoita, jotka edellään lykkäsivät pitkiä, keveitä rekiä. Hovin keikarit näyttivät parhaan kykynsä mukaan taitoaan, ja niiden naisten varalle, jotka uskalsivat lähteä tuolle liukkaalle jäälle, oli pieniä, sametilla verhotuita jalastuolia, joiden takana aina oli joku kohtelias ritari, valmiina lykkäämään nuorta kaunotarta eteenpäin ja tuon nopean kulun kestäessä kuiskaamaan suloisia kohteliaisuuksia hänen pieneen punoittavaan ja palelevaan korvaansa.
Näiden keikarien joukossa oli myöskin luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka syksyllä oli palannut Suomesta. Hänen naisensa oli eräs nuori ranskalainen kreivitär de Lynar, kreivi d'Arragonin sukulainen. Tämä etelän hilpeä lapsi oli aivan ihastunut tuohon keveyteen ja nopeuteen, millä hän nyt näin ensi kerran elämässään kiisi iljannetta pitkin. Hän taputteli pieniä käsiään sekä ihastuksesta että kylmän tähden; hän halusi aina edemmä, yhä edemmä tuolle kirkkaalle lakeudelle, eikä taru mainitse hänen ritarinsa sitä iloa häneltä kieltäneenkään. Luultavasti tuo salaperäinen kuiskailu kylmästä punoittuneeseen korvaan oli kumpaisestakin niin hupaista, että he unohtivat kuinka pitkälle he jo olivat tulleet, ja kuitenkin olivat he jo niin kaukana, että olivat lähempänä vastapäätä olevaa Danvikiä kuin Eläintarhan veistämöä, josta olivat lähteneet.
Täällä nuori kreivi kumminkin pysähtyi ja ehdotti, että palattaisiin, sillä hänen muistaakseen kulki virta Meelarin puolelta lähempänä eteläistä rantaa. Mutta neiti de Lynar pani vastaan. — Katsokaahan vain, — huusi hän, — tuolla toisella rannalla luistelee eräs nainen! Minua suuresti huvittaisi tulla hänen kanssansa tutuksi ja oppia hänen taitonsa. Katsokaapa vain, kuinka taitavasti hän kiertelee tuota vanhaa vaimoa, joka seisoo siellä niin hämmästyneenä ja tuskin pysyy jaloillaan.
Toisella rannalla olevasta väkijoukosta, joka sieltä käsin katseli hovilaisten huvituksia, olikin eräs ruumiinmukaiseen levättiin puettu nainen — levätti oli kotimaista flanellia, jota siihen-aikaan oli alettu Ruotsissa valmistaa — lähtenyt jäälle luistelemaan, ja hän osoitti siinä mitä kauneimpia kaarroksia tehden niin tavatonta taitoa, että katsojat häntä kilvan ihailivat ja ranskalaisen neidin oikein kävi kateeksi. Kädessään hän piti raudoitettua viippapuuta luultavasti varoen jään heikkoutta, mutta tämä keveä kapine muuttui hänen hallussaan pikemmin vain keikailukaluksi. Milloin piti hän keppiä edessään keihään tavoin, milloin heilautti hän sitä päänsä ylitse, milloin iski hän sen jäähän ja lykkäsi itseään sillä kuin hiihtäjä, milloin hypähti hän sen yli näppärästi kuin nuoralla tanssija. Kaikki hänen liikkeensä olivat yhtä haavaa niin oikullisia ja niin miellyttäviä, että neiti de Lynar kääntyi ritarinsa puoleen kysyen vähän pilkallisesti, oliko Tukholmassa balettia — "tuo pieni keijukainen on epäilemättä tanssijatar."
— Rohkenen olla toista mieltä, — vastasi kreivi; — ensiksikin sentähden, ettei kukaan voi kilpailla sulossa ranskalaisten naisten kanssa, ja toiseksi sentähden, ettei kukaan tanssijatar henno puristaa jalkoihinsa luistinhihnoja.
— Mais si, — sanoi nuori nainen, joka ei sietänyt vastaväitteitä. — Olkaa hyvä ja työntäkää vähän likemmä; onhan meidän helppo ottaa omin silmin asiasta selko.
— En tiedä, uskallanko, — vastasi hänen ritarinsa. Kenties jää on heikompaa täällä päin.
— Mitä, herraseni? — huudahti neiti de Lynar. — En tiennyt tätä ennen, että ruotsalaiset kykenevät kaikkeen — vähän pelkäämäänkin, kun niin sattuu.
— Kiitän kohteliaisuudestanne, — vastasi nuori kreivi hiukan loukkautuneena, — ja jos se teitä huvittaa, on minulla kunnia seurata teitä kuolemaan. — Näin sanottuaan työnsi hän kelkkaa aika vauhtia eteenpäin, toivoen salaisesti, että pieni ranskatar saisi ylimielisyydestään sopivan rangaistuksen.
Ja tuskin he olivat ennättäneet kymmenen tai viisitoista syltä eteenpäin, kun yksiöinen jää murtui heidän allaan ja molemmat, sekä neiti että hänen ritarinsa vajosivat kylmään, petolliseen meriveteen.
— Auttakaa! Minä kuolen! — huusi neiti de Lynar kovin pelästyksissään, kun tunsi uppoavansa. Mutta hänen asemansa ei ollut vaarallinen, sillä nojatuoli yksin riitti hänet pinnalla pitämään. Pahempaan pulaan joutui kreivi Bertelsköld, koettaessaan estää tuolia kaatumasta. Joka kerta, kun hän yritti turvautua jään laitaan, murtui siitä palanen toisensa perästä hänen allaan. Katselijat Danvikin rannalla alkoivat kovasti huutaa. Hovin luistelijat ja lakeijat huomasivat vaaran ja riensivät apuun. Mutta heillä oli jotenkin pitkältä liukasta jäätä kuljettavana, ja onhan elämässä välistä tilanteita, jolloin ei ole aikaa kauan odottaa.
Nuori tuntematon nainen, joka tietämättään oli saanut tämän onnettomuuden aikaan, oli sillä välin ryhtynyt sekä älykkäihin että nopeihin pelastustoimiin. Hän paneusi pitkäkseen jäälle, lähestyi avantoa, vaikka oma henki oli ilmeisessä vaarassa ja ojensi viippapuun vajoavalle. Onneksi jää kantoi häntä; kreivi tarttui tankoon ja hänen onnistui sen avulla pysytellä veden pinnalla, sillaikaa kun hän toisella kädellä piteli neiti de Lynaria, joka pelästyksestä aivan pyörällä riuhtoili irti päästäkseen. Ennenkuin yksikään hovilaisista ennätti tulla avuksi, oli Bertelsköldin, tarjottua apua hyväkseen käyttäen, onnistunut päästä kestävälle jäälle ja samalla pelastaa läpimärkä toverinsa.
Tuskin neiti de Lynar tunsi lujan jään jalkainsa alla, kun hän jo purskahti mitä iloisimpaan nauruun. Hän näki jalkainsa alla mitä kirkkaimman peilin; tuosta kiiltävästä jäästä kuvastuivat hänen ja hänen ritarinsa hahmot niin hullunkurisen näköisinä, että täytyi väkisinkin nauraa. — Taivaan pyhät! — huudahti hän; — meidän pitäisi lähteä näyttelemään itseämme rahan edestä! Parisissa maksettaisiin kaksi souta, kappaleesta, kun saisivat nähdä meidät!
Mutta kreivi ei häntä kuullut; hän seurasi silmillään vain tuota tuntematonta naista, joka yhdellä hyppäyksellä oli taas noussut luistimilleen ja riensi pois. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennenkin nähnyt nuo kasvot ja tuon vartalon; Vähäkyrön metsien udutar johtui yht'äkkiä hänen mieleensä. — Ester! — huusi hän hänen jälkeensä, — Ester Larsson, odottakaahan toki, että saamme teitä kiittää!
Mutta Ester — jos se todellakin oli hän — ei odottanut, vaan katosi kohta rannalla olevien katselijain joukkoon, jossa eräs vanhanpuoleinen nainen näkyi ottavan hänet vastaan sekä hätäisenä että vihoissaan.
— Enkö ollut oikeassa? — virkkoi neiti de Lynar iloisesti. — Tanssijatar hän sittenkin on, ja todistuksena siitä on se, että hän on lumonnut teidät, kreiviseni!
Bertelsköld olikin melkein kuin lumottu. — Hän on suomalainen nainen, ja kaikki Suomen naiset osaavat lumota, — vastasi hän samaan tapaan. Itsekseen hän ajatteli: — Onko mahdollista, että tuosta vaasalaisesta pyryharakasta on kuudessa kuukaudessa tullut täydellinen sulotar.
19. HARPUNSOITTOHARJOITUKSIA.
Jos kaikki merivirrat alinomaa kulkisivat samaan suuntaan, niin olisi helppo oppia merta kulkemaan; ja jos kaikki halut ja toiveet tässä maailmassa alati noudattaisivat samaa kompassia, ei elämisen taitoa olisi vaikea oppia. Mutta ei mikään suunta ole niin suora, ettei laitatuuli laivaa sivulle kantaisi, eikä yksikään luonne ole valettu niin hyvästä teräksestä, ettei jokin vieteri siinä painaisi epätasaisesti. Elämän kompassi näyttää vähän väliä väärin, ja siitä on todistuksena tämäkin kertomus.
Aina siitä asti, kun luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld marraskuussa 1738 näki Ester Larssonin, porvariskuninkaan nuorimman tyttären, Eläintarhan laivaveistämön ja Danvikin välisellä jäällä Tukholman lähellä, kun sekä hän että neiti de Lynar saivat kiittää hengestään tytön neuvokkuutta, ei hän enää voinut karkoittaa ajatuksistaan tuota ihmeellistä, ihastuttavaa olentoa. Kun sattuma jo neljännen kerran oli vienyt heidät vastakkain, oli siinä hänen mielestään tarpeeksi syytä oppia hänet tuntemaan; mutta hänen tietämättään oli hänen haaveksiva luonteensa, joka kenties oli perintö isoisältä Bernhard Bertelsköldiltä, kietonut Ester Larssonin olennon siihen salaperäisyyden hohtavaan huntuun, joka niin voimakkaasti kiehtoo nuorukaisen sydäntä. Hovin huvitukset, ylhäisten naisten hienosteleva hempeys, vieläpä neiti de Lynarinkin ranskalainen iloisuus, kaikki oli hänestä nyt yhdentekevää, ja kaiken sen ajan, jota ei tarvittu virka- ja muihin tehtäviin, kulutti hän nyt osaksi Tukholman kaduilla, osaksi meren jäätyneillä rannoilla, toivoen löytävänsä tuon pienen uhkamielisen suomalaisen porvaristytön kadonneet jäljet.
Tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä hän kuuli kohta, että valtiopäivämies Larsson asui yksinään eräässä vaatimattomassa huoneessa Kauppiaskadun varrella, ja hänen tyttärestään ei tiennyt kukaan mitään. Mutta nuori kreivi ei hellittänyt. Tukholma ei ollut siihen aikaan niin suuri, että ihmiset voivat siellä jäljettömiin kadota, ja niinpä hän sai eräänä päivänä tietää, että Larsson töistään päästyään tavallisesti joka ilta kävi eräässä Läntisen Pitkänkadun varrella olevassa talossa, jossa oli rikkaan rouva Sagerin liinavaatekauppa.
Luutnantti Bertelsköld huomasi yht'äkkiä, että hänen liinavaatevarastoansa täytyi melkoisesti lisätä. Ei missään ollutkaan niin ylen hienoja Hollannin nenäliinoja, niin valkoista Norrlannin ja Turun palttinaa, niin oivallista sekä saksalaista että ruotsalaista ja suomalaista reivasta kuin juuri rouva Sagerilla. Ja kun nuori siivo mies, joka ei koskaan tingi, vaan heti paikalla maksaa ostoksensa ja aina kehuu tavaraa hyväksi, hintaa helpoksi, puotia sieväksi ja ehkäpä vielä talon rouvan pitsimyssyäkin hyvin silitetyksi ja hänelle hyvin sopivaksi; kun sellainen nuori mies on kaikkiin puoteihin tervetullut vieras, niin eipä kestänytkään kauan, ennenkuin luutnantti Bertelsköldiä onnisti niin, että pääsi rouva Sagerin suosioon. Vanhan hyvän tavan mukaan tämä seisoi itse puodissaan myymässä yhdessä vanhan silmäpuolen neitsyen ja jöröpään pojan kanssa, joka oli Tukholman nykyisten sivistyneiden puotiherrain näköinen yhtä paljon kuin takkukarva karjakoira on sileäksi kammatun, pestyn ja hyvälle lemuvan sylikoiran näköinen.
Että rouva Sager oli entisen valtiopäivämiehen leski, miehen, joka oli poistanut yksinvallan, perustanut vapauden ja auttanut Fredrik kuningasta valtaistuimelle; että hän itse oli hyvin merkillinen henkilö, joka vihasi yksinvaltaa ja voimakkaasti tuki vapaata hallitusmuotoa; että hänellä — luultavasti sentähden — oli onni olla ylhäisten ostajain suosiossa ja että hänen puodissaan joka päivä kävi kreivejä, vapaaherroja ja valtakunnanneuvosten rouvia — että kreivitär Tessin osti häneltä palttinatarpeensa, sekä että kreivi Horn ja muut Kaarle XII:n urhoista olivat hänen puodistaan sotapaitansa ostaneet; kaiken tämän ja paljon muutakin hän oli jo ensi näkemässä ennättänyt kertoa, mitatessaan kreiville parasta palttinaa, joka "kelpaisi kuninkaallekin". Seuraavalla kerralla Bertelsköld kuuli, että tämä mahtava rouva oli syntyjään suomalainen ja kaukaista sukua Larssonille, jota ne siellä kotona sanovat porvariskuninkaaksi; vaikka Jumala kyllä tietäköön, sanoi rouva, että hänellä oli enemmän huolta kuin kunniata siitä sukulaisuudesta, kun Larsson oli saanut päähänsä majoittaa hänen luoksensa hemmoitellun lapsensa, joka yöt ja päivät tuotti huolta ja murhetta…
Tähän katkaisi yht'äkkiä tämä puhelias rouva sanatulvansa, katsahtaen kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt, että jokin asiaan kuulumaton henkilö olisi kuullut hänen puheensa. Turhaan koetti luutnantti viittailla siihen, että hänellä, joka vast'ikään oli tullut Suomesta, oli rakkaita terveisiä Esterille kotipuolesta. Rouva Sager nakkasi vain niskaansa, ikäänkuin sanoakseen, että semmoiset terveiset olivat tarpeettomia, ja siksi päiväksi olivat kaikki enemmät tiedustelut turhia.
Mutta jo seuraavana päivänä, kun uusia liinoja yhä taas oli koeteltava, ja kun eukko oli puhellut palaviinsa asti politiikkaa ja hurskaana myssynä toivottanut kaikki hatut velkavankeuteen, kuuli Bertelsköld hänellä olevan senkin seitsemän huolta päivässä niistä monista koulumestareista, jotka Larsson mukamas oli lähettänyt hänen niskoilleen tyttärensä sivistämistä varten. Milloin tuli niitä yksi, jonka piti opettaa tytölle, kuinka pitkä matka on Roomaan; milloin toinen, joka tuhersi rihvelitaulut täyteen numeroita; milloin kolmas, jolla oli suu täynnä vanhan maailman historioita; milloin neljäs, joka opetti lasihelmiä ompelemaan; milloin viides, jonka piti opettaa Esterille saksaa; milloin kuudes, joka opetti häntä ratsastamaan hurjemmin kuin turkkilainen sillä hurjalla päistäriköllä, jonka tyttö oli saanut isältään lahjaksi; lyhyesti sanoen kaikenlaista hyödytöntä ja joutavaa oppia, paitsi Jumalan sanaa ja ranskankieltä, sillä Raamattua tyttö luki isänsä kanssa, ja mitään ranskalaista ei ukko suvainnut, vaan sanoi sitä hattulaisroskaksi. Tosin olivat kaikki nämä opettajat vanhoja harmaapäisiä ihmisiä; vaikka, Jumala paratkoon, eivät juuri silti sen parempia; mutta nyt tuli pahin pula. Isä oli nimittäin saanut päähänsä, että tytön pitäisi oppia harppua soittamaan, sillä se oli, arveli hän, oikeaa ja jumalista taidetta, jota itse jumalanmies kuningas Daavidkin oli aikoinaan harjoittanut ja siitä niin suurta mainetta niittänyt. Mutta kun ei koko Tukholman kaupungissa löytynyt ainoatakaan taitavaa opettajaa tahi opettajatarta, ei ainakaan ikäänsä nähden tarpeeksi vakavaa…
— Jos minun vähäinen harpunsoittotaitoni voisi olla miksikään hyödyksi, — puuttui nuori luutnantti puheeseen, itsekin hämillään siitä, että voi semmoista esittää halvalle palttinankaupustelijattarelle.
Rouva Sager mitteli häntä hämmästynein silmin ja kysyi, tunsiko hän porvariskuninkaan.
— Tunnen hiukan, — vastasi Bertelsköld.
— Jos teidän armonne tuntee Larssonin, — vastasi rouva vilpittömästi, — niin teidän armonne tietää silloin myöskin, että itse kuningas Daavid ei olisi tarpeeksi hyvä opettajaksi tytölle, jos hänellä vain olisi kreivin arvonimi varsinaisen nimensä edellä. Olen sanonut Larssonille: mikset seurustele niinkuin minä ylhäisten ja alhaisten kanssa ja mittaa valtakunnanneuvoksia samalla kyynärmitalla kuin mittaat suutarin oppipoikia; sitä sanon minä oikeaksi kaupaksi, minä. Mutta tuli on nyt tulta ja vesi vettä; aatelisia hän ei suvaitse, ja kuitenkin tahtoo kouluttaa tyttärensä neidiksi. Eikö teidän armonne halua samanlaisia lautasliinoja kuin kreivi Hornilla on?
Bertelsköld meni, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin. Hän oli saanut tietää, että rouva Sagerilla oli poika, joka puhalsi huilua.
— Niin no, mitä Kalleen tulee, — jatkoi rouva, kun tuota hellää kohtaa oli taitavasti kosketettu, — niin hänellä on kyllin tekemistä virassaan kunink. majesteetin kamarikollegiossa. Kallesta olisi saattanut tulla yhtä hyvä palttinankauppias kuin kenestä tahansa ja kenties parempikin, mutta hänellä on pää, teidän armonne, tosiaankin pää kuin partaveitsi; hän osaa kreikkaa, latinaa ja ranskaa, jos niksi tulee, ja sentähden ajattelin, että antaa hänen nyt koettaa onneaan maailmassa ja kamarikollegiossa, kyllä minä puodin hoidan, ja hänellä on jumalankiitos vähän säästössäkin, kun moni muu ylhäinen herra vie kengänsolkensakin panttiin. Minä pidän aina vapauden puolta, mutta, Jumala kuningasta siunatkoon, pojastani saattaa tulla asessori, jos saa elää, ja sitten … mitäpä sitten, jos hän soittaa huiluakin?
— Päinvastoin, — keskeytti hänet kreivi, — se lisää aina vähän hänen arvoaan. Kreivi Tessinin silmissä esimerkiksi — (kreivi Tessin ei sietänyt musiikkia).
— Niinkö teidän armonne luulee? — kysyi äiti ihastuneesti hymyillen. Ehkäpä teidän armonne tahtoisi olla niin armollinen että lausuisi jonkin hyvän sanan Kallen puolesta…
— Sen teen mielelläni, hyvä rouvaseni, ja ehkäpä voin setäni välityksellä vielä toimittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle näytteitä näistä hienoista reivaistakin.
— Voi, mitä teidän armonne sanoo? Hänenkö majesteettinsa kuningatar näkisi hyväksi aterioida minun pöytäliinoiltani? Ja kenties seisahduttaa tähän oven eteen kuninkaalliset vaununsa, ajaessaan Ulriksdaliin?
— Ei se ole ollenkaan mahdotonta, jos vain hänen majesteettinsa kuningatar saapi asiasta sopivan viittauksen. Ja koska Kalle soittaa huilua, voisimmehan sopivassa tilaisuudessa soittaa huilua ja harppua yhdessä…
— Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä…
— Ei suinkaan, on hyvin harvinaista tavata taitavia huilunsoittajia. Kenties Ester haluaakin oppia soittamaan huilua mieluummin kuin harppua.
— No vie sun! Sepäs vasta oli naulanpäähän osattu! Totta puhuen ovat lapset jo kauan toisiaan kierrelleet ja vaikka Ester kyllä on huonosti kasvatettu tyttö, niin luulen kuitenkin, että hänestä hyvällä komennolla saadaan kunnon aviovaimo, eikä hän aivan avojaloinkaan taloon tule, niin että … niin, jos teidän armonne suvaitsee, niin on halpa taloni kernaasti avoinna niin kohteliaalle herralle, ja voihan teidän armonne ottaa harpunkin mukaansa, jos haluttaa; sehän on aivan yhtä hyvä, kuin jos palkkaisimme vanhan, juopon urkurin maksaen hänelle korttelin riisiryyniä tunnilta.
Nuori, Fredrik I:n hovin aatelismies naurahti vertaukselle ja suostui kutsuun. Noissa jyrkissä vastakohdissa oli tavallaan jotakin houkuttelevaa ja kiihoittavaa. Toisaalla oli hänen setänsä, presidentti, tuo pöyhkeä ylimys, joka ylenkatsoi ja halveksi kansaa — toisaalla Larsson, tuo pinttynyt kansanvaltainen, joka huusi onnettomuutta aatelisvallalle — näiden välissä tuo kaupparouva, joka huusi vapautta ja oli valmis suutelemaan ylhäisten hameenhelmoja; — sitten tuo luonnonlapsi, joka oli kesytettävä uusimpain Tukholman mallien mukaan — lopuksi hän itse, loistavan nimen perijä, joka hienosteli hovissa ja lähti sieltä suoraa päätä palttinapakkain keskeen säestämään Kalle Sagerin huilua, saadakseen tavata pientä porvaristyttöä, jota hänen setänsä tuskin olisi huolinut kamarineitsyeksi suositella — ja kaikki tämä tapahtui sillä uhalla, että jos hänen puuhansa tulisivat ilmi, toinen tekisi hänet perinnöttömäksi ja toinen heittäisi ulos ikkunasta; lyhyesti sanoen, tämä tilanne näytti nuoresta luutnantista niin hullunkuriselta, että hän lähti rouva Sagerin kauppapuodista mitä mainioimmalla tuulella, eikä hän muistanut hymyilleensä vielä näin herttaisesti tuon hullunkurisen, Vähäkyrön metsissä tapahtuneen seikkailun jälkeen.
20. VALTIOLLISIA JUONIA.
Asiain kulkua seuratessamme joudumme taas presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin työhuoneeseen, tähän niin monien sotkuisten vehkeiden salaiseen keskustaan, josta valtiopäiviä johdettiin ja jossa haudottiin ei enempää eikä vähempää kuin hallitusmiesten ja koko valtiollisen järjestelmän muuttamista.
Kaikki oli täällä ennallaan: sama erinomainen järjestys, sama ulkonainen somuus; ei tomun hituistakaan valtiomiehen hienolla samettitakilla; ei syrjähtänyttä kiharaakaan hänen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan käherretyssä tekotukassaan; ei kiireen merkkiäkään mahonkisille ja elefantinluisille hyllypöydille ladotuissa paperiläjissä; kaikessa näkyi ikäänkuin filosofinen tyyneys, mutta tyyneys, joka oli tehtyä ja tarkoitettu näkymään. Oven eteen asetetusta isosta peilistä sai jokainen vieras heti sisään astuessaan ihmetellä omaa itseään. Pehmeä flanderilainen matto näytti olevan pantu lattialle vartavasten sitä varten, ettei edes silkkikengän narina häiritsisi huoneen harrasta hiljaisuutta. Kaarle XI:n rintakuva katseli tuimasti vierustovereitaan, Ranskan Ludvigeja, XIV:ta ja XV:ta, jotka taas vuorostaan silmäilivät erästä siihen aikaan kaikkivaltiaan ministerin, kardinaali Fleury'n alempana olevaa rintakuvaa; mutta turhaan sai etsiä somasti koristetuilta jalustoilta Kaarle XII:n pystyä päätä. Kreivi Torsten oli liian kopea kieltääkseen vastenmielisyyttään tätä hallitsijaa kohtaan, ja jokainen tiesi hänen olleen sankarikuninkaan katkerimpia vihamiehiä. Lopuksi oli vielä yksi jalusta, jolla olisi luullut tapaavansa kuningas Fredrik I:n kuvan. Mutta ei; sillä sijalla oli eräs ranskalainen tanssijatar, mademoiselle Zoë.
Kello oli 8 aamulla, ja kreivi, joka harvoin pani maata ennen klo 2 yöllä, oli ollut työssä klo 5:stä alkaen. Vieras vieraan perästä tuli ja meni. Sisään astui nyt yhtä haavaa kaksi kookasta, komeata herraa. Toinen, joka oli soturi, oli puvussaan osaksi säilyttänyt jätteitä vanhasta karoliinien univormusta, joka Fredrik I:n aikana oli saanut siirtyä senaikaisen preussilaisen kuosin tieltä, joka taas kankipalmikkoineen, puuteroituine tekotukkineen, pitkineliiveineen ja polvihousuineen oli vain ranskalaisen univormun huonoa jäljittelyä. Tällä herralla oli ratsusaappaat, rannehansikkaat ja pitkä karoliinilainen miekka vyöllä, aivankuin sotaan lähtevällä; hänen käytöksensä oli rohkeaa ja käskevää, mutta ei loukkaavaa, pikemmin avonaista, rehellistä, miltei ritarillistakin, vaikka vähän liian suorasukaista. Kun hän puhui, puhui hän kiivaasti, ikäänkuin ei olisi sietänyt mitään vastaväitteitä, mutta taitavasti keksitty vastasyy hämmensi hänet, sukkela käännös muutti pian hänen mielipiteensä. Voi melkein aavistaa, että ajan olot olivat tehneet tämän miehen päätään pitemmäksi kuin hän oikeastaan olikaan; toiset ajat tulisivat tekemään hänet päätään lyhyemmäksi. Tätä nykyä oli hänen arvonsa ylimmillään; tämä mies oli tuon lähenevän surullisen sodan sankari, kenraali, kreivi Kaarle Emil Lewenhaupt, jota hänen rohkeimmat puoluelaisensa nimittivät "Kaarle XIII:ksi."
Toinen herra oli keski-ikäinen siviilimies, hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta niin aistikas ja arvokas että tuon keikarimaisen valtiomiehenkin puku sen rinnalla joutui varjoon. Pieninkin pitsi hänen kaulahuivissaan oli kaikkein hienointa lajia. Ranteita peittivät hienot kalvosimet, ja kädet, jotka aina olivat vilkkaassa liikkeessä hänen puhuessaan, olivat valkeat ja kauniit. Ja hän puhui mestarillisesti, tämä herra, hänen puheensa oli täynnä suloa ja sukkeluutta; ruotsia puhuttaessa sekoitti hän siihen alinomaa puhtainta ranskaa, joka näytti olevan hänen oikea äidinkielensä. Hän oli ryhdiltään täydellisen maailmanmiehen esikuva; koko hänen ylimyksellisessä olennossaan oli jotakin erinomaisen miellyttävää, monen mielestä mielistelevääkin, sillä hän osasi varsin notkeasti väistyä vastakkaisten mielipiteiden tieltä, kumminkin niin, että hän useimmiten sittenkin pysyi omassa mielipiteessään. Itse hän näytti tahtovan olla jonakin myrskyisen aikakauden äärimmäisyyksien sovittavana välittäjänä, vaikkakin hän siinä kohden lienee arvioinut kykynsä liian suureksi, sillä ulkopuolella hovin saleja poti hän tahtonsa teräksen puutetta, ja 1738 vuoden Ruotsi, joka kukisti Lewenhauptin, voitti lopulta ylimyksellisen tasavaltalaisen kreivi Kaarle Kustaa Tessininkin, joka tätä nykyä oli maamarsalkkana valtiopäivillä.
Nämä kolme mahtavaa herraa — tuo kylmä, viekas, hienostunut diplomaatti, tuo kiivas, ritarillinen, mutta ei juuri teräväpäinen sotilas ja tuo älykäs, sukkela, mutta pintapuolinen hovimies — liittyivät nyt asianhaarain pakosta saman lipun alle, hallitakseen isänmaatansa. Keskustelu kävi enimmäkseen ranskaksi.
— Minua ilahuttaa nähdä teidän ylhäisyytenne täällä näin ratkaisevalla hetkellä, kun isänmaa enemmän kuin koskaan tarvitsee urhoollisten ja älykkäiden miesten tukea, — lausui kreivi Bertelsköld; hyvin tietäen, että Lewenhaupt heti kohta tulisi siirtymään yleisistä korupuheista varsinaiseen keskusteluaiheeseen.
Tessin ehti kuitenkin sitä ennen sanoa yhtä kärkeväksi sorvatun kohteliaisuuden. — Teidän ylhäisyytenne — sanoi hän, osoittaen rintakuvia, — istuu niin kuuluisien ja jalojen henkilöiden ympäröimänä, että me tuskin uskallamme toivoa voivamme kartuttaa kokoelmaa. Kardinaali Fleury ja mademoiselle Zoë; näytte tahtovan hakea innoitusta sekä tästä että tulevasta maailmasta.
— Te muistutatte minua todellakin, kreiviseni, siitä, että olemme unohtaneet, mitä ensi äänestykseen tulee, kysyä oraakkelilta neuvoa. Kenties teidän ylhäisyytenne, jolla on onni olla asessori Svedenborgin ystävä…
— Asiaan, hyvät herrat, — keskeytti Lewenhaupt malttamattomasti. — Meillä on vain muutamia minuutteja käytettävänämme ennen täysi-istuntoa. Hänen majesteettinsa horjuu. Englannin suostumus vallanperimykseen Hessenin prinssin eduksi miellyttää hänen majesteettiaan paremmin kuin liitto Ranskan kanssa.
— Onneksi, — jatkoi kreivi Tessin, — on Ranskalla jotakin, joka miellyttää kuningas Fredrikiä. Hänen majesteettinsa sanotaan antaneen kardinaalille viittauksen siitä, että muutamat härkätynnyrit ranskanviinejä, première qualité ja arvoltaan noin 100.000 ecuta, voisivat vaikuttaa korkeimmasti samaisen mielialaan Ranskaa kohtaan. Olisi epäkristillistä, jos kardinaali kitsastelisi mokomassa pikkuasiassa, kun koko Euroopan menestys on kysymyksessä.
— Mahdollista. Mutta kuka menee takuuseen hänen majesteettinsa suostumuksesta valtakunnanneuvoston virastaerottamiseen?
— Minä, — vastasi Bertelsköld tyynesti.
— Rohkenenko kysyä, mihin teidän ylhäisyytenne perustaa varmuutensa tuon jotenkin epäilyttävän suostumuksen saamisessa?
— Aivan yksinkertaiseen asiaan. Coyet'n säädyille jättämä neiti Taubea koskeva kirjoitus on tehnyt toivotun vaikutuksen. Hänen majesteettinsa tahtoo, maksoi minkä maksoi, välttää häväistystä, ja kuningattaren vihakin merkitsee vielä jotakin Ruotsissa.
— Onnittelen teitä, herra kreivi, — sanoi Tessin ivallisesti. — Te pelaatte shakkia kuin mestari. Se siirto on tehnyt kuninkaan matiksi.
Bertelsköld vastasi pienellä kumarruksella. — Sallikaa minun, — sanoi hän, — pitää itseäni vain sen diplomaattisen koulukunnan, jossa teidän ylhäisyytenne on Orleansin ruhtinaan johdolla opinnoita harjoittaessaan saanut tohtorinarvon, vähäpätöisenä jäsenenä.
— Mutta, hyvät herrat, — huudahti Lewenhaupt tähän sanasotaan tyytymätönnä, — tietänettekö, että meitä tahdotaan ostaa Venäjän rahoilla? Bestusheff on äskettäin saanut 6.000 tukaattia, jotka hän on tallettanut pankkiin. Sillä kullalla hän ostaa puolet puoluelaisiamme.
— Fi donc, kuusituhatta tukaattia! Mikä pilkkahinta ruotsalaisesta vapaudesta! — huudahti Bertelsköld närkästyksissään, samalla kun hänen huulillaan väreilevä kylmä, pilkallinen hymy antoi hänen sanoilleen kaksimielisen merkityksen.
— Joko on niin pitkälle menty, — lausuili Tessin, — että Ruotsin miesten kunniaa ja omatuntoja ostetaan ulkomaisella kullalla? Hyvät herrat, minä vetoan ritariston ikivanhaan kunniaan. Maamarsalkkana en voi suvaita, että vähäisinkään moisen törkeän epäluulon varjo tahraa säädyn mainetta.
— Sallikaa minun huomauttaa eräästä asianhaarasta, jatkoi Bertelsköld, — Bestusheff on tehnyt meille palveluksen, jota ei käy kyllin suureksi arvioiminen. Niin pian kuin hän nostaa pankista nuo kuusituhatta, tulee meidän järjestää niin, että se tulee tunnetuksi, ja joka vähänkin pelkää tulevansa näyttämään ostetulta, hän on pakotettu äänestämään meidän kanssamme.
— Mikä ei estä panettelijoita puhumasta siitä, että meidät on ranskalaisilla rahoilla lumottu, — vastasi Tessin olkapäitään kohauttaen. — Hyvät herrat, sääty on perattava, ja ulkomainen kulta kerrassaan häpeään saatettava.
— Ja mitä ovat apurahat muuta kuin ostoa? sanoi Bertelsköld. — Eikö
Ruotsia joka päivä myydä enimmän tarjoavalle? Tänään Ranska, huomenna
Englanti, ylihuomenna kenties Venäjä. Kuinka aiotaan yksityisiltä
kieltää kaupankäynti, kun koko isänmaasta kauppaa käydään?
Lewenhaupt puuttui puheeseen: — Minä olen samaa mieltä kuin hänen ylhäisyytensä maamarsalkka, että perkaus on välttämättömän tarpeellinen. Pahansuovat on saatettava vaikenemaan tai äänestämällä ritarihuoneesta erotettava, asiaankuulumattomat on pois lähetettävä, sotaväkeä on kutsuttava kokoon, vahingolliset kirjat ja kirjoitukset on kiellettävä. Muuten emme voi luottaa äänestykseen, ja petturit vehkeilevät minkä kerkiävät.
Tessin ja Bertelsköld hymähtivät ivallisesti kuullessaan, miten omituisesti tämä sotilas tulkitsi perustuslaillista vapautta. Maamarsalkka huomautti hyvin sävyisästi, että voitaisiin kenties keksiä keinoja, jotka eivät loukkaisi sananvaltaa vapaassa tasavallassa. Niiden tietojen mukaan, jotka hän nyt oli saanut, ei voitto ritarihuoneessa olisi epätietoinen ja papit äänestävät aina kuninkaan tahdon mukaan. Mitä talonpoikiin tulee…
— Talonpojat ajattelevat niinkuin heidän sihteerinsä, ja Troilius on neuvokas mies, — vastasi Bertelsköld.
Tessin naurahti. — Se merkitsee, että Pierrot aina saa tanssia Harlekinin pillin mukaan. Kaikki riippuu siis siitä, mistä päin tuuli porvarissäädyssä puhaltaa.
— Teidän ylhäisyytenne on oikeassa; tällä hetkellä kaikki on porvarissäädyn varassa. Plomgren ja Kjerrman soittavat meiltä saamiaan nuotteja kauppiaiden korviin aamusta iltaan, mutta niin kauan kuin sitä härkäpäätä Larssonia ei saada kääntymään, on sääty meitä vastaan.
— Niin lähettäkää hänet hiiden pisaan, — ärjäisi Lewenhaupt.
— Sitä emme voi tehdä, hyvä kenraalini. Me elämme vapaassa tasavallassa, niinkuin hänen ylhäisyytensä kreivi Tessin aivan oikein huomautti. Ainoa keino on se, että saamme sen kamasaksan vapaaehtoisesti poistumaan, ja sitä varten olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin.
— Me luotamme herra kreiviin. Entä kuinka voivat sudenpenikkamme salaisessa valiokunnassa?
— Ne alkavat saada kynsiä ja hampaita.
— Silloin on tosiaankin kaikki porvarissäädyn varassa.
— Ja viime lopussa Larssonin.
— Teidän ylhäisyytenne tietää kenties, että tuota suomalaista jyväjuutalaista kutsutaan porvariskuninkaaksi.
— Sepä on hauskaa kuulla; kaksi kuningasta tasavallassa on aina parempi kuin yksi. Me syöksemme kummankin valtaistuimelta, ja Ruotsi on meidän.
21. ULLAKKOKAMARISSA LÄNTISEN PITKÄKADUN VARRELLA.
Rikkaan rouva Sagerin Läntisen Pitkäkadun varrella omistama talo oli Tukholman vanhimpia ja rakennettu muinaiseen tapaan niin, että pääty oli kadulle päin. Vähäiseen pituuteensa ja leveyteensä katsoen se oli sangen korkea ja siinä oli kolme kerrosta, paitsi korkeata ullakkoa, jonka jyrkkä katto oli liuskakivillä peitetty. Maakerrassa näiden kolmen muun kerroksen alla oli päätyyn sijoitettu puoti ja puotikamari, jossa kirjanpitäjä asui, keittiö, varastohuone ja rengin huone. Toisessa kerroksessa olivat talon parhaat huoneet, luvultaan neljä, joista kaksi oli pojan hallussa, yksi vieraita ja yksi rouva Sageria itseään varten, mutta neljästä näitä vastaavasta kolmannen kerroksen huoneesta pidettiin kahta asumatonna ja käytettiin palttinakankaiden varastohuoneina; kolmannessa asui puotineitsyt Loviisa, joka oli köyhä ja kaukaista sukua rouva Sagerille, ja tämän katsannon alla asui Ester Larsson neljännessä huoneessa eli ullakkokamarissa, josta oli laaja näköala itään päin.
Tähän korkealla olevaan turvapaikkaan oli nyt arvoisa rouva eräänä päivänä kello 3:n aikana iltapäivällä itse saattanut toivehikkaan kamarikollegiossa palvelevan poikansa ynnä nuoren kreivi Bertelsköldin siinä luvallisessa tarkoituksessa, että hänen turvattinsa oppisi harppua soittamaan niinkuin hänen isänsä oli toivonut. Arvattavasti tämä kunnon rouva jostakin syystä ei tahtonut soitantoa harjoitettavan omassa kerroksessaan, jossa Ester otti vastaan muut opettajansa, koska naapurit voisivat siitä saada aihetta juorupuheisiin, ja muutoinkin oli rouva Sager turvattinsa suhteen siksi varova ja arka, ettei sallinut kenenkään nousta ullakkokamariin muutoin kuin hänen itsensä taikka Loviisan läsnä ollessa.
Kreivi Bertelsköld nousi nyt viidettä tai kuudetta kertaa noita jyrkkiä portaita, ja joka kerta oli hän noussut yhä keveämmin askelin. Hänen edellään lensi Ester keveästi kuin lintu, kaksi tahi kolme porrasaskelta kerrallaan; emäntä itse kiipesi sinne kreivin taluttamana ja oli ylen mielissään tästä kunniasta, mutta poika, joka palveli kamarikollegiossa, oli tuntemattomasta syystä jäänyt tulematta, ja kohtelias nuori ylimys sai kiittää talossa saavuttamaansa suurta suosiota siitä, että tämä pojan pois jääminen ei siksi kerraksi keskeyttänyt opetuksen antamista. Kunnon rouvalla oli kyllä syytä huoliin ja epäilyksiin, niinkuin näkyy seuraavasta keskustelusta tai paremmin sanottuna yksinpuhelusta.
— Ei sen vuoksi, teidän armonne, — puheli hän portaita vaivalloisesti kiivetessään, — eipä sen vuoksi — minulla on jumalankiitos silmät päässä erottaakseni kunniallisen nuoren miehen ylhäisestä epatosta, joka panee yksinkertaisten porvarillisten ihmisten pään pyörälle, mutta minä epäilen kuitenkin, olisiko mies-vainajani, joka puolusti vapautta ja Fredrik-kuninkaan kruunua, sallinut noin sievän nuoren herran käydä Esterin luona hänen omassa huoneessaan, vaikka se olisikin tapahtunut minun itseni läsnä ollessa, sillä teidän armonne voi kyllä arvata, että olemme arkoja kunniallisesta nimestämme, ja Jumala kuningasta varjelkoon, se on tietty, mutta Jumala varjelkoon myös maan tyttäriä kuninkaallisen majesteetin armollisilta silmäyksiltä. Kummoinen herra, semmoinen palvelija, sanoo sananlasku, eikä ole kauan siitä, kun oli vähän niin ja näin, että Maria Larsson pääsi onnellisesti pakoon… No, en puhu mitään, ja teidän armonne tietää, että kamarikollegiossa palveleva poikani on miltei kihloissa Esterin kanssa, eihän se haitanne hänen ylenemistään, että hän soittaa huilua, vai kuinka? Siunatkoon, missä hän nyt virkailee, kun teidän armonne on tehnyt meille sen kunnian — kyllähän voin ymmärtää, että siellä on paljon kirjoittamista. Kallella on kaunis käsiala, hänhän se kirjoittaakin meidän kaikkein armollisimman kuninkaamme arvonimen päällekirjoituksiin … huh, nämä portaat ovat niin jyrkät, teidän armonne, talo on rakennettu Kustaa-kuninkaan aikana, ja Sagerin suku on syntynyt ja kuollut tässä rakennuksessa. Mutta nyt olemme ylhäällä. Loviisa, vartioi puotia niin kauan kuin minä pidän seuraa hänen armolleen, ja pidä Maleniusta silmällä, ettei hän mittaa liian paljon kamaripalttinaa, jos kuningattaren hovipiiat puotiin tulisivat. Kiusaa ja vaivaa on noista puotipalvelijoista, ja pelkkiä hutiluksia on nykyajan nuori väki, kaikki he ihastuvat ylhäisiin, mutta kuinka vapauden ja kamaripalttinan käypi, sen jätän sanomatta…
Nyt oli tultu Esterin ullakkokamariin. Se oli pitkä, korkea ja vanhanaikainen huone, joka ainoine ikkunoineen olisi ollut ylen ikävä, ellei siitä olisi ollut mitä ihanin näköala linnanmäelle, laivasillalle ja merelle. Tässä ainoassa ikkunassa oli omat merkillisyytensä, ja Bertelsköld oli useita kertoja rohjennut tiedustella syytä siihen, saamatta kuitenkaan muuta vastausta kuin että se oli "vanhan maailman aikainen". Ruutujen edessä oli nimittäin vankka rautaristikko, ja Ester oli — oikukas kun oli — luultavasti päästäkseen tuota näkemästä, asettanut ikkunan eteen omituisen kukka-astian: nuoren, isossa puulaatikossa kasvavan kuusen. Mutta metsän vapaa kasvi ei näyttänyt muuttuvan tässä vankeudessaan; kuusi hyötyi hyvin levittäen tuuheita oksiaan ikkunan ja ristikon eteen, niin että huone selkeällä päivälläkin oli puolipimeä.
— Ester, nosta nyt pois tuo ilkeä puu; eihän täällä voi toisiaan nähdä; ja kun hänen armonsa on niin armollinen että sinun tähtesi näkee vaivaa tänne tullakseen, lapseni, tulee hänen toki nähdä sormesi kieliä koskettelevan, — mutisi rouva Sager pahalla tuulella, kun ei poikaa kuulunut.
— Suokaa anteeksi, — vastasi Ester nöyrästi, mutta varmasti, — se on minun metsäni, ainoa mikä minulla on, ja jos ei metsä saa päivänvaloa, se lakastuu.
— Sallikaa puun olla paikallaan, — puuttui Bertelsköld puheeseen. — Vanha sananlasku sanoo, että soitannon oppiminen aina käy parhaiten hämärässä.
— No, jos niin on, — vastasi rouva Sager, ottaen sukankutimensa esille, — niin ymmärtää teidän armonne semmoiset asiat paremmin kuin minä… Missä Kalle viipynee … mutta kenties, lapseni, otat aluksi sen virren, jota isäsi niin rakastaa — numero 354.
Ester juoksutteli sormiaan suuren, huoneessa olevan paljinharpun kielillä ja avasi juuri huulensa aloittaakseen virren, kun Loviisa samassa vähän hämillään pisti päänsä ovesta sisälle.
— Muori olisi hyvä ja tulisi heti kohta alas, — huudahti hän. — Uudenaikaisen "rouvan" sijasta käytettiin siihen aikaan vielä kotipuheessa vanhaa kunniallista muorin nimeä.
— Mikä hätänä? — kysyi emäntä, pannen pois sukankutimensa.
— Muori olisi vain hyvä, ja tulisi heti kohta alas!
— Tottapa taas on nokivalkea keittiössä, vaikka nokikolarille maksetaankin kaksi plootua vuodessa, — jupisi eukko. — Niin se on aina, sulaa kiusaa ja vaivaa, ja ajat huononevat huononemistaan. Loviisa, jää tänne niin kauaksi … hänen armonsa suokoon anteeksi…
Näin sanottuaan hän oli kadonnut. Kreivi ja hänen oppilaansa olivat yht'äkkiä kahden kesken tässä hämärässä huoneessa, jossa marraskuun varhainen iltapuhde jo muutoinkin alkoi tuntua.
Syntyi hetken äänettömyys. Bertelsköld oli tähän asti kohdellut Esteriä kuin oikullista lasta; heidän välillään oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus niinkuin veljen ja sisaren välillä. Ollessaan nyt ensi kertaa kahden kesken tämän virmapään kanssa, joka oli niin ihmeellisesti kehittynyt sen jälkeen, kuin he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Suomessa, ei kreivi aluksi oikein tiennyt mitä virkkaa.
Mutta luonnonlapsen tarkalla vaistolla, joka aina neuvoo, mitä hänen on tehtävä, tarttui Ester uudelleen harpun kieliin ja aloitti virren raittiisti ja heleästi, niinkuin olisi metsän kuusille laulanut. Kreivi kuunteli. Tässä mutkattomassa, liikuttavassa sävelessä oli jotakin, mikä sai hänen sydämensä heltymään. Ester lauloi:
Jos kaikilla puilla ja ruohoillakin — jos niilläkin äänensä oisi, ja lintuset sävelin taivaisin, kuin enkelit laulella voisi, ei Jeesusta Kristusta kuitenkaan me kyllin taitaisi kiittää.
— Vielä yksi säkeistö, Ester, vielä yksi säkeistö! Bertelsköldistä tuntui niinkuin hän kuulisi vangitun linnun häkissään laulavan metsän vapaudesta.
Ja ikäänkuin nuori tyttö olisi aavistanut hänen ajatuksensa, aloitti hän heti sen jälkeen seuraavan säkeistön:
Kas lintunen lentääpi laaksosta maan, läpi ilman se liiteleepi, se riemuiten kiittääpi Jumalataan ja ilosta viserteleepi, niin sielukin, lennä sä korkeuteen ja Luojalles kiitosta laula!
Laulu lakkasi. — Sano minulle, Ester, — virkkoi Bertelsköld, vielä äskeisissä ajatuksissaan, — kuinka on isäsi hennonut sulkea sinut tähän synkkään häkkiin? Ja mitä merkitsevät nuo vahvat rautaristikot ikkunasi edessä, — kun sinä enemmän kuin kukaan muu tarvitset vapautta ja valoa?
Ester painoi sormensa suun eteen ja osoitti ulommaista huonetta, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.
Bertelsköld aukaisi oven. — Ei siellä ole ketään, — sanoi hän teeskentelemättömästi.
— Niinpä sanon minä kreiville, — kuiskasi Ester, — että täällä on monta vuotta sitten asunut eräs mielipuoli tyttö, Sagerin sukuun kuuluva. Hän oli rakastanut erästä ylhäistä herraa ja hänet oli petetty, siinä kaikki, ja se on niin tavallista, sanoi Loviisa. Mutta ei häntä rautaristikko pidättänyt, se on tietty. Hän hyppäsi alas.
— Hyppäsi alas kolmannesta kerroksesta?
— Se on tietty. Mitäpä hänellä olisi ollut täällä tekemistä?
— Mutta korkeus on hirvittävä, yli viidenkymmenen jalan, ja alla on kivetty pihamaa. Kai hän musertui kuoliaaksi?
— Niin — kyllä kai, mutta eihän se ollut niin vaarallista! Hänethän oli petetty.
— Aiotko sinäkin hypätä ulos ikkunasta?
— Kukapa tiesi. Jos minun tulee kovin paha mieli.
— Kukapa hennoisi mielesi pahoittaa?
— Voinhan sitten hypätä ilman vain hauskuudekseni.
— Onneksi on toki ristikko kyllin vahva.
— Nyt muistan jotakin. Tahtooko kreivi luvata minulle yhden asian?
— Minkä asian?
— Sen, että saan nähdä kuninkaan ja kuningattaren oikein läheltä. Tietääkö kreivi, että sitä olen niin kauan toivonut. Ja ylihuomenna on naamiaiset kreivi Tessinillä, ja kuninkaalliset tulevat sinne, sen on eräs kamarineitsyt sanonut Loviisalle eilen. Lupaako kreivi viedä minut naamiaisiin?
— En, pienoiseni, sitä en voi luvata.
— Minkätähden ette?
— Sinne tulee vain hoviväki ja muutamia valtiopäivämiehiä.
— Mutta jos minulla on naamari niinkuin kaikilla muillakin?
— Ei sittenkään. Sinä olet jo iso tyttö. Se voisi pilata mainettasi, ja sitä en soisi.
— Hyvästi sitten. Sanokaa paljon terveisiä täti Sagerille!
Ja sen sanottuaan, ennenkuin hämmästynyt nuorukainen ymmärsi hänen tarkoituksensa, oli hän kadonnut kuusen taa. Rautaristikko rasahti, ruutu kilahti. Bertelsköld juoksi ikkunaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että Ester oli piiloutunut kuusen taa. Mutta tyttöpä ei ollutkaan siellä. Saranoilla ikkunapieleen kytketty ristikko oli auki, — kaksi ruutua oli säpäleinä. Ester oli hypännyt ulos ikkunasta.
Kreivi ei vähästä säikähtänyt, mutta katsahtaessaan ulos ja nähdessään tuon huimaavan korkeuden, nähdessään kivetyn pihamaan allaan eikä jälkeäkään hurjasta tytöstä, — alkoi hänen sydämensä ankarasti tykyttää. — Ester! — huusi hän.
Ei kuulunut vastausta.
— Ester! — huusi hän taas, — sinä pahankurinen tyttö! Sano sananenkaan, että elät! Missä olet? Minä kuolen levottomuudesta!
— Saanko nähdä kuninkaan, vai mitä? — kuului raitis ja iloinen ääni ihan hänen korvansa juuresta. Bertelsköld katsahti taakseen. Ikkuna oli ulkopuolelta varustettu tukevalla raudoitetulla luukulla, ja tässä luukussa, joka oli työnnetty auki seinää vasten, piteli Ester itseään kiinni.