— Tule heti kohta sisään, muuten huudan koko talonväen hätään! — huusi kreivi suutuksissaan.
— Saanko nähdä kuninkaan? — tiuskaisi tuo itsepäinen tyttö.
— Et, sitä et saa. Ja jos et heti paikalla tule takaisin, niin ilmoitan isällesi narrimaiset ilveesi.
— Vai niin … en siis saa nähdä kuningasta? — jatkoi Ester huolettomalla äänellä ja samassa hän päästi oikean kätensä luukusta irti, pani sen ilkkuen puuskaan ja piti itseään kiinni vain vasemmalla kädellä, riippuen melkein kuin ilmassa.
Bertelsköldin päätä huimasi, mutta hän päätti olla taipumatta. Hän nojautui oikealle polvelleen, koppasi oikealla kädellä ikkunapielestä kiinni, ojensihe eteenpäin niin pitkälle kuin voi, veti ikkunaluukun luokseen ja tarttui vasemmalla kädellään Esteriä vyötäisiin. Ylen vaarallinen painiskelu syntyi nyt molempain välillä. Ester suuttui puolestaan hänkin ja hosui käsillään kuin vimmastunut lapsi. Mutta nyt hän oli tavannut väkevämpänsä. Bertelsköld tempasi hänet ikkunasta sisään ja salpasi rautaristikon.
Silloin löi Ester häntä kasvoihin.
Viha nousi nuoren miehen poskille. Esteriä oli rangaistava — hän suuteli tyttöä.
Ester puraisi häntä poskeen.
Nyt häpesi Bertelsköld. Hän, mies, oli suuttunut itsepäiselle lapselle.
Poskensa vielä verta vuotaessa hän otti harpun, näppäili sen kieliä ja jatkoi virttä 354, laulaen sen kolmannen säkeistön:
"Isä Jumala, poika ja Pyhä Henk' ynnä enkelit armahasti pahan pauloilta tietämme turvatkoon ain' viime hetkehen asti ja perkeleen juonilta suojelkoon ain' sielua, ruumistamme."
Huoneessa oli melkein pimeä. Kun hän aloitti virren, polki Ester jalallaan lattiaa. Mutta kun hän sen lopetti, istui Ester kasvot ikkunaa vasten ja itki.
22. NAAMIAISET.
Pitoja ei sanottu naamiaisiksi, ne olivat vain petit cercle, pieni iltaseura, pukutanssit maamarsalkan, kreivi Tessinin ja hänen rakastettavan kreivittärensä luona. Kutsuttuja vieraita oli vain muutamia, tuskin kaksi sataa henkeä: kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika Eleonoora, hovin hienosto, ulkomaiden lähettiläät ja ylhäinen aatelisto. Kuitenkin oli hänen ylh. maamarsalkka, eikä varmaankaan ilman tarkoitusta, kutsunut myöskin muutamia vaarallisimpia vastustajiaan ritarihuoneesta ja porvarissäädystä. Myssyt pitivätkin näitä kemuja puoluepitoina, joiden tarkoitus muka vain oli vastahakoisten mielitteleminen, ja heidän huikaisemisensa kuninkaallisuuden loistolla; ehkä oli myös tarkoituksena antaa kuningas Fredrikille tilaisuus henkilökohtaisesti vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä, kun hänet nyt oli saatu hattupuolueen aatteita kannattamaan. Myöskin ne kuusi valtakunnan neuvosta, jotka tahdottiin syöstä pois vallasta, oli kutsuttu, mutta ainoastaan kreivit Hård ja Bonde olivat saapuneet; kreivi Horn syytti kivulloisuuttaan, toiset kiireellisiä töitään.
Kuului kuiskauksia, että vieraiden tuli esiintyä naamioituina eräästä aivan erityisestä syystä. Kuningattaren ja neiti Tauben välit olivat käyneet, Coyetin, Saaraa ja Hagaria koskevan kuuluisan kirjoituksen johdosta niin kireiksi, että Ulriika Eleonoora ylen vastenmielisesti näyttäytyi isommissa seuroissa, varsinkin semmoisissa, missä hän pelkäsi kohtaavansa vihatun kilpailijansa. Mutta jos ei neiti Taubea olisi kutsuttu, niin olisi sillä taas loukattu kuningasta ja saatettu hänet koko illaksi pahalle tuulelle. Siten, että kaikki esiintyivät naamioituina, tahdottiin siis välttää mahdollista yhtymystä, ja jos kuningatar viipyisi niin myöhään, että naamarit hänen aikanaan oli poistettava, toivottiin kyllä keksittävän jokin keino, jonka avulla vaaralliset yhteentörmäykset vältettäisiin.
Ruotsissa ei ollut siihen aikaan aatelismiestä, joka hienoon sivistykseensä ja loistaviin ominaisuuksiinsa nähden olisi voinut vetää vertoja kreivi Tessinille — ei sitä naista, jonka hempeys ja rakastettavaisuus olisi ollut yhtä suuri kuin kreivitär Tessinin — ei perhettä, missä seurustelutapa oli niin hieno, nero, kirjallisuus, taiteet ja tieteet niin kotiutuneet kuin Tessinin perheessä. Kaikki aikakauden sukkelimmat, valistuneimmat ja viehättävimmät henkilöt kokoontuivat mielellään näihin upeihin, parasten Parisin mallien mukaan sisustettuihin salonkeihin. Siihen aikaan, kun Tukholmassa oli vain vanha hovi ja valtaistuimella jo rapistuva armastelija, jonka kohteliaisuuksia naiset enemmän pelkäsivät kuin olivat niistä mielissään, etsivät ja löysivät pelästyneet hemmettäret ja jalommat tavat turvapaikan Tessinin perheessä, joka monessakin suhteessa muistutti vielä tulevaisuuden hämärässä piilevää Kustaa III:n aikakautta. Ollen enemmän hovimies kuin valtiomies, enemmän loistava kyky kuin syvällinen nero oli kreivi Tessin kuin luotu semmoisia pitoja varten, joiden järjestämisessä kysyttiin kekseliäisyyttä ja kauneudenaistia. Nämä pienet pidot, joista sanottiin tulevan aivan vaatimattomat, olivat kumminkin jo edeltä käsin puheenaiheena hovissa ja ne osoittivatkin täydellisesti isännän ja emännän suurta kekseliäisyyttä sillä alalla.
Entisissä naamiohuveissa tavattu jumalien ja jumalattarien raskas komeus oli nyt saanut väistyä keveäjalkaisempien ranskalaisten paimenpoikien ja -tyttöjen tieltä, jotka tanssivat kukilla ja lehtimajoilla koristetussa salissa. Tämän salin perällä oli erehdyttävän todenmukainen sveitsiläinen maisema, jossa vuorenkukkulat olivat simpukan kuorilla ja kimaltelevilla kristalleilla peitetyt ja järvet peililasilla reunustetut. Näiden maalattujen vuorten juurella nähtiin mitä kauneimpia sveitsiläisiä majoja, joissa vieraille tarjoiltiin mansikoita ja kermaa, juustoa ja mantelimaitoa. Eräässä erakkomajassa oikealla kädellä — erakkomajassa, joka oli tehty gobeliineista ja intialaisista matoista — oli korkeampi paikka kuninkaallisia varten, ja erakkona tässä loistavassa erämaassa oli isäntä itse. Loisteliasta vaikutelmaa kohottivat vielä ne isot pystypeilit, jotka olivat taitavasti kätketyt lehvistöjen väliin ja asetetut vastapäätä toisiaan salin sivuseinille, joten lattialla käyvä vilinä ja kynttiläkruunujen liekit kuvastuivat niihin niin, että molemmin puolin luuli näkevänsä loppumattoman jonon valaistuja lehtimajoja ja helakoita pukuja.
Kuningatar Ulriika Eleonoora istui siinä kankeana ja juhlallisena muodottomassa pönkkähameessaan, niinkuin puusta veistetty madonna, ja näytti hyvin vähän ottavan osaa illan huvituksiin. Kuningatar parka, hän seurasi synkein ja epäluuloisin silmin noita kirjavia parveilevia naamioita, ikäänkuin aavistaen, että jonkin naamarin alla piilivät ne kasvot, joita hän kaikkein vähimmin halusi nähdä. Välistä vilahti, erakon leikkiä laskiessa, pikainen hymy hänen hiukan miesmäisillä kasvoillaan, mutta kohta vaipui hän taas raskasmieliseen rauhaansa. Kenties hän olisi suonut istuvansa piilossa maailmalta kuninkaallisen linnansa sisimmässä sopessa; mutta niin mahtavaa miestä kuin kreivi Tessiniä ei saanut loukata; ja sentähden kuningatar pysyi paikoillaan.
Se vähän untelo mieliala, joka tästä syystä levisi Ulriika Eleonooran lähimpään ympäristöön, ei kumminkaan näyttänyt vähääkään haittaavan hänen kuninkaallista puolisoansa. Kuningas Fredrik oli samana päivänä palannut onnistuneelta metsästysretkeltä ja oli hyvin armollisella päällä. Hänen majesteettinsa suvaitsi ylhäiseltä asemaltaan tarkastella vieraita, erittäinkin nuorta väkeä, ja suosiollisesti kuunnella niitä välistä vähän ruokottomia sukkeluuksia, joilla suosikki Broman näki hyväksi huvittaa herraansa läsnäolevain kustannuksella.
Yht'äkkiä synkistyivät kuninkaan kasvot, kun hän huomasi erään komean, kankean ja suoraselkäisen ukon, joka salin alimmassa päässä katseli vilinää samalla välinpitämättömyydellä kuin halonhakkaaja metsässä katselee muurahaiskekoa. — Kas, tuollapa on tukki, joka kelpaisi vaikka Englantiin vietäväksi, — virkkoi kuningas. — Missä hiidessä olen tuon miehen jo ennen nähnyt?
— Se mies kilpailee teidän majesteettinne kanssa kruunusta; hän on porvariskuningas Larsson, — vastasi suosikki huolimatta vähintäkään eräistä vähemmän hauskoista muistoista, jotka Larssonin näkeminen hänessä herätti. — Suomessa, — jatkoi hän — on tapana kastaa porvari kolmeen kertaan piessä, jotta hän saisi sopivan ryhdin.
— Ah, sen kirotun tytön isä! — vastasi kuningas, jatkaen tarkastustaan, nyökytti armollisesti päätään Ranskan lähettiläälle ja jokseenkin kylmästi presidentti, kreivi Bertelsköldille, ja pysähtyi viimein katselemaan erästä nuorta paimentyttöä, joka naamioituna niinkuin kaikki muutkin seisoi yksinään erään ikkunan luona, katsellen häntä naamarin läpi.
Tarkastus lienee herättänyt kuninkaan uteliaisuutta, sillä heti sen jälkeen kuultiin hänen majesteettinsa sanovan isännälle ranskankielellä: — Erakkoseni, lieneekin aika, että noitasauvallanne jälleen annatte oikean muotonsa kaikille noille aaveille, jotka erämaassanne liikkuvat.
Mutta Tessin oli huomannut, että kuningattaren tarkat silmät seurailivat erästä toisella puolen salia liikkuvaa solakkaa, naamioitua Amaryllistä. — Suvaitkaa, — sanoi hän, — että odotan hetkeä, joka on tähdissä määrätty. Juuri tällä hetkellä näkyy taivaalla kaksi kiertotähteä, jotka kulkevat ristiin Jupiterin radan yli.
— Ahaa, — vastasi kuningas samaan tapaan, — te tarkoitatte, että Jupiter voisi joutua välikäteen Junon ja Venuksen välillä. Suuri tähdistälukija, minä ihmettelen tarkkanäköisyyttänne. Tehkää niinkuin viisautenne hyväksi näkee.
Vieraat vaihtoivat monta kertaa naamaria ja pukuja. Kaksi paria, jotka olivat vuodenaikoja esittävinään, astui nyt sisään ja tanssi vastakkain. Yksi näistä neljästä, nuori Kevät, joka oli kokonaan kukilla verhottu, herätti kaikkien huomiota. Noin notkeata sulotarta, noin kevykäistä jalkaa ei vielä oltu tanssissa nähty. Kaikki kysyivät toisiltaan, kuka Kevät oli. Toiset arvailivat neiti Stenbockia, toiset nuorta kreivitär Bondea.
— Mutta tuohan on oikea kukkaiskimppu, — sanoi neiti de Lynar kärkevästi luutnantti Bertelsköldille, joka kaiken iltaa oli ollut tavattoman hajamielinen ja nyt, niinkuin kaikki muutkin, tarkasti seurasi vuodenaikain tanssia. — Te olette kovin runollinen tänä iltana, kreiviseni, — lisäsi hän. — Menkää noukkimaan ruusuja tuolta keväältä; lyön vetoa, että saatte niitä koko korillisen.
— Meidän pohjoiset keväämme kalpenevat eteläisten rinnalla, — vastasi
Bertelsköld miltei ajattelematta, mitä sanoi.
— Niinkö luulette? — jatkoi neiti de Lynar. — Minulle johtuu jotakin mieleeni. Tunnustakaa, että arvasin oikein silloin, kun minulla oli kunnia teidän seurassanne mitata Itämeren syvyyttä.
— Sitä en voi muistaa…
— Tänä iltana ette muista mitään. Se ketterä luisteleva tyttö, hän, joka teatterikepposella pelasti meidät hukkumasta — hän oli sittenkin tanssijatar, vaikkette tahtonut sitä uskoa.
— Mutta, arvoisa neiti, mikä antaa teille aiheen sellaiseen luuloon?
— Mikäkö? Ja niin sanotte te, joka neljännestunnin ajan ette ole tehnyt muuta kuin tarkastellut häntä!
— Minäkö? Mutta selittäkäähän…
— Oi, kreiviseni, tosin olette hyvin ihastunut, mutta niin sokea ette voi olla, ettette huomaisi yhdennäköisyyttä … sanalla sanoen, tanssiva luistelija ja tuo Kevät ovat sama henkilö.
Onneksi oli tanssi samassa loppunut, ja kun kaikki kiiruhtivat osoittamaan ihastustaan esitykselle, ei kukaan muu kuin neiti de Lynar havainnut, että kreivi Bertelsköld kalpeni. — Mikä teitä vaivaa? — kysyi hän. — Niinhän olette vaalea kuin tuo kauluksenne. Kas, teillä on arpi poskessanne! Onko käärme purrut teitä?
— On — käärme on purrut, — vastasi Bertelsköld ja riensi pois tuota tuntematonta naamiota etsimään. Joukko ihailevia herroja oli hänet piirittänyt — niiden joukossa oli erakkokin, joka pyysi saada esittää hänet kuninkaalliselle vieraalleen. Mutta Kevät pani sormensa suun eteen eikä vastannut mitään.
— No niin, armollinen neiti, — jatkoi aina kekseliäs isäntä. — Minä kunnioitan äänettömyyttänne, teillä on oikeus antaa ruusujen tuoksun puhua puolestanne!
Näin sanottuaan tarttui hän naamiota käteen ja esitti hänet kuninkaalle Hesperidien puutarhan ruusuna, joka oli "kaikkein kaunopuheisin juuri siksi, että oli vaiti".
Bertelsköldin oli vaikea hengittää.
Kuningas Fredrik lausui jonkin noita kohteliaisuuksia, joita hänellä oli niin viljalti. Mutta nuori Kevät vain niiaili ja niiaili yhä syvempään. Kuningas nauroi. — Päivä koittaa, — sanoi hän leikillään. — Pois yö kaikkien noiden aurinkojen edestä!
Naiset alkoivat riisua naamareitaan.
Silloin niiasi nuori Kevät vielä syvempään kuin ennen ja luikahti kuin ankerias hämmästyneiden katselijaryhmäin välitse tiehensä. — Viekää minut täältä! — kuiskasi hän nopeasti Bertelsköldin korvaan.
— Ester! — kuiskasi tämä, menehtymäisillään hämmästyksestä.
— Sanoinhan, että tahdoin nähdä kuninkaan! Mutta tulkaa…
— Ei, armas Kevät, niin helposti ette pääse käsistämme! — huudahti eräs lihava, lystikkään näköinen herra, asettuen heidän tiellensä. Se oli monsieur de Broman.
— Pois, pois! — vastasi Bertelsköld ja työnsi hänet syrjään. Syntyi tungos… Eräs kookas, harteva mies seisoi pakenevain tiellä. Se oli Larsson… Ei päästy paikalta liikahtamaan.
— Onneton! — kuiskasi Bertelsköld, — sinä olet hukassa, jos emme pääse täältä pois…
— Naamio, naamio! — huudettiin usealta taholta. — Kaikki olivat nyt riisuneet naamarinsa. Kevät yksin oli vielä naamioituna. Hänen kätensä vapisi.
Silloin kääntyi yht'äkkiä kaikkien huomio erakkomajaan. Kuningatar oli pyörtynyt! Kiertotähtien radat olivat käyneet ristiin. — Bertelsköldin ja hänen turvattinsa onnistui päästä pakoon.
Pidot keskeytyivät vähäksi aikaa. Kuningatar vietiin pois, mutta kuningas jäi vielä sinne katsomaan kreivi Tessinin uutta ilveilyä: "L'enfant jaune" (keltainen lapsi), joka esitettiin ennen illallista. Turhaan etsittiin ihastuttavaa Kevättä. Hän oli kadonnut, ja nyt oli taas marraskuu.
23. SAMANA YÖNÄ.
Kevättä esittävä naamio oli tuskin päässyt salin tungoksesta palvelijoita täynnä olevaan eteiseen, ennenkuin hän, sanaakaan selitykseksi sanomatta, riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi erään odottavan kamarineitsyen luo, joka heitti viitan hänen hartioilleen ja vei hänet pois. Bertelsköld kiiruhti heidän jälkeensä portaita alas. Portille ehdittyään hän näki eräitten vaunujen vierivän pois, ja lyhtyjen valossa hän erotti vaunujen ovesta Stenbockin kreivillisen vaakunan.
Hämmästys, pelko, levottomuus ja närkästys täyttivät vuorotellen nuoren miehen mielen. Oliko se todellakin Ester Larsson? Olihan verratonta kevytmielisyyttä ja rohkeutta, että tuo lapsellinen tyttö, joka oli sekä alhaista sukua että vailla kaikkea suuressa maailmassa vaadittavaa esiintymistaitoa, uskalsi valepuvussa tunkeutua tähän paikkaan, johon kaikki pääkaupungin ylhäiset ja loistavat suvut olivat kokoontuneet! Ja kuinka se oli ollenkaan voinut tapahtua? Oliko tosiaankin Larsson, tämä jäykkä kansanvaltainen, isällisen heikkoutensa viettelemänä suostunut tyydyttämään pilalle hemmotellun lempilapsensa oikkuja? Sama turhamaisuus, joka oli houkutellut hänet antamaan tyttärelleen kasvatuksen, joka oli yläpuolella hänen säätyään, olisi siis vietellyt hänet siihenkin, että hän tahtoi antaa tämän tuntematonna näyttää ulkonaisia etujaan majesteettien ja hovin edessä? Muuta ymmärrettävää selitystä ei ollut. Ja kuta varmemmalta tämä Bertelsköldistä näytti, sitä enemmän hänen närkästyksensä kohdistui isään, joka noin anteeksiantamattomasti voi saattaa lapsensa maineen vaaraan. Lapsi parka, mikä oli hänestä semmoisen johdon alaisena tuleva tuon kevytmielisen hovin läheisyydessä, jonka loistoa kohti hän lensi kuin perhonen kynttilän liekkiin? Olihan hän kaikessa hurjassa uhkamielisyydessään kuitenkin rakastettava ja lahjakas olento, joka oli pelastettava mihin hintaan hyvänsä, vaikkapa häntä sitten olisi puolustettava oman isänsä ajattelemattomuutta vastaan.
Bertelsköld ei kauan miettinyt. Hän päätti heti hakea käsiinsä
Larssonin, joka ei vielä ollut kreivi Tessinin pidoista poistunut.
Samassa avattiin ovet, ja kuningatar, joka oli tointunut tainnoksistaan, astui ulos mennäkseen vaunuihinsa isännän, emännän ja kamarirouviensa saattamana. Mutta kun kuningas Fredrik, joka yhä enemmän laiminlöi puolisoaan, näki hyväksi edelleen kunnioittaa pitoja läsnä olollaan, jäivät useimmat vieraistakin sinne vielä katsomaan L'enfant jaunen esitystä.
Kaikki olivat nyt ilman naamareita. Useat olivat nähneet Bertelsköldin tarjoavan käsivartensa sille nuorelle naamiolle, joka oli herättänyt niin suurta huomiota. — Ah, — huudahti monsieur de Broman, — tuossa on meillä neiti Stenbockin ritari! Tiedättekö kreiviseni, että te oikeastaan olisitte sotaoikeuden eteen asetettava siitä, että olette ryöstänyt meiltä yhden pitojemme kauneimpia koristuksia — lähinnä ihastuttavaa Amaryllistä — lisäsi hän siksi kovalla äänellä, että kuningas, joka ei ollut heistä kaukana, kuuli sen.
— Teidän tarkkanäköisyytenne on erinomainen, — kuiskasi Bertelsköld, iloissaan siitä, että voi haihduttaa epäluuloja; — mutta minä pyydän teitä, sallikaa naiselleni se pieni hauskuus, että hän saa esiintyä tuntematonna; varmaankin hän pian taas palajaa takaisin.
— Neiti Stenbock se ei ollut; hän sairastui eilen illalla eikä pääse huoneestaan, — puuttui puheeseen eräs kamarijunkkari, joka täsmälleen tunsi hovin asiat.
— Anteeksi herraseni, te erehdytte, — vastasi toinen kamarijunkkari, joka oli tuntevinaan nuo asiat vieläkin paremmin. — Neiti Stenbock tilasi viikko sitten ne Parisin kukat, joita Kevät kantoi, ja hänen vaununsa pysähtyivät portille, kun minä saavuin tänne.
— Mutta hänen oma lääkärinsä on sanonut minulle, että hänessä on tuhkarokko, — väitti edellinen.
— Luottakaa te lääkäreihin! Ne sanovat mitä tahansa auttaakseen hoidettaviaan heidän pikku juonissaan! — jatkoi toinen.
Bertelsköldin onnistui pujahtaa pois. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt kauas, kun raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänen vieressään seisoi porvariskuningas.
— Haluaisin puhua kanssanne, herra kreivi, — sanoi Larsson kylmästi.
— Se ilahduttaa minua, vastasi Bertelsköld —, minullakin on vähän asiaa herra valtiopäivämiehelle.
— Käykäämme puhumaan rauhassa noilta narreilta, — sanoi Larsson ja vetäytyi erään ikkunan luo. — Tiedättekö, herra kreivi, että teidän ratsupalvelijanne uhkaa viedä minulta puolen omaisuuttani?
— Istvanko? Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että teidän ratsupalvelijanne Istvan väittää olevansa vanhemman veljeni Tuomas Larssonin kadonnut poika, ja semmoisena hän uhkaa ottaa sukulunastuksella Isokyrössä olevan maatilani. Mitä siitä sanotte, herra kreivi? Eikö se ole mainiosti keksitty juttu?
— Minä pyydän, selittäkää tarkemmin. Istvan on aina siitä asti, kun kävimme Isokyrössä, ollut minulle kuin arvoitus.
— No niin, koetan kertoa asian niin lyhyesti kuin mahdollista. Vanhemmalla veljelläni Tuomas Larssonilla, joka omisti Perttilän talon ja siihen yhdistetyt tilat Isokyrössä, oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Kuusi veljeksistä kaatui samana päivänä kuninkaan ja isänmaan puolesta taistellessaan; seitsemännen tappoi sotarutto. Sitten oli jäljellä vain nuorin veljeksistä, Benjamin. Hänen kävi niinkuin Joosepin, Jaakopin pojan; kuitenkaan ei häntä myyty, vaan kasakat ryöstivät ja veivät hänet yksitoistavuotiaana muassaan Venäjälle. Sen koommin — siitä on nyt jo kolmekolmatta vuotta — ei ole kukaan kuullut vähintäkään Benjamin-pojasta. Hänen isänsä Tuomas, joka oli lähtenyt häntä hakemaan, palasi rauhanteon jälkeen murtuneena ja mielipuolena syntymäseudulleen. Hänen kohta sen jälkeen kuoltuaan oli koko Larssonin suvusta jäljellä ainoastaan nuo kolme tytärtä; kaksi heistä on naimisissa täällä Ruotsissa, kolmas on naimisissa laivurini, Elias Pietarinpojan kanssa, joka asuu Munsalassa. Näiltä kolmelta ja heidän miehiltään minä ostin viisitoista vuotta sitten heidän maatilansa, jotka silloin olivat sodan jälkeen kovin rappiolla, ja sittemmin on poikani Matti uudisviljelyksillä nostanut omaisuuden arvon neljää vertaa suuremmaksi. Nyt ilmestyy tuo Istvan, tai oikeammin hänen asianajajansa, viskaali Spolin…
— Oh, minä tiedän. Se liukas konna…
— Ja vaatii saada ostohinnasta lunastaa veljeni Tuomaan omaisuuden sillä perusteella, että hän, Istvan, on muka sama Benjamin Tuomaanpoika Perttilä, jonka ensin kasakat veivät kotiseuduilleen Don-virran varrelle, joka sittemmin eräällä partioretkellä joutui turkkilaisten vangiksi ja vihdoin karkasi heiltä Unkariin, josta te hänet tapasitte ja otitte palvelukseenne. Nyt minä kysyn: mitä sanoo herra kreivi tästä jutusta?
— Minä sanon, — vastasi Bertelsköld miettien, — että kertomus on varsin kummallinen ja ehkä myöskin epätodenmukainen, mutta mahdotonta se ei sentähden ole. Aina on minusta näyttänyt niinkuin Istvanissa olisi hyvä määrä pohjoismaista hitautta ja suomalaista sitkeyttä, ja kummallisen helposti hän oppi suomenkielen, ikäänkuin se hänessä olisi ollut eloon herännyt lapsuudenmuisto. Tultuamme Isokyrön Perttilän taloon tuli mies kuin mielettömäksi; hän houraili eräästä kartanon luona olevasta kaivosta, jonka hän muka oli ennen nähnyt ja jonne hän lapsena oli ratsastanut hevosia juottamaan. En tiedä, mitä siitä on ajatteleminen. Onko minkäänlaisia todistuksia?
— Kirjallisia ei kerrassa mitään. Ei muuta kuin sekavia muistoja, vierastenmiesten todistuksia ja eräs poskiluussa oleva arpi, joka pojalla oli ollut jo kadotessaan, ja jonka hän kahdeksanvuotiaana oli saanut hevosen potkaisusta.
— Arpi? Niin, Istvanilla on semmoinen arpi.
— Ja siinäkö kaikki, mitä herra kreivi tietää? — jatkoi Larsson kylmästi. — Suokaa anteeksi, minä olen pitänyt herra kreiviä rehellisenä nuorukaisena, jolla ei ole mitään syytä liittyä vihamiesteni juoniin.
— Sitä en olekaan tehnyt; päinvastoin. Kaikki, mitä tiedän sanoa, on, että niin ihmeellisinä aikoina kuin ne, joita olemme eläneet, eivät semmoiset tapaukset kuin puheenaoleva, ole aivan mahdottomia.
— Vai niin? Minä ymmärrän. Älkäämme siis asiasta sen enempää puhuko.
Aikoiko herra kreivi sanoa minulle jotakin?
— Aioin, — sanoi Bertelsköld vähän hämillään, — tahdoin pyytää, ettette panisi pahaksenne, jos kysyisin teiltä jotakin tyttärestänne.
— Tyttärestäni? — Larssonin otsa rypistyi.
— Olen kuullut kerrottavan, että nuorin tyttärenne on tullut kanssanne Tukholmaan. Tämä on kaupunki, jossa on monta vaaraa tarjona. Sallikaa minun ystävänä kysyä teiltä: tunnetteko kaikki nuo vaarat ja oletteko varma siitä, että olette voinut varjella niistä rakastettavan lapsenne?
Larsson nousi ylös melkoista ylpeämpänä kuin nuori ylimys hänen edessään. — Herra kreivi, — sanoi hän, — olen kysynyt mielipidettänne eräästä asiasta, mutta perheseikoistani pidän itse huolen ja ystäväni valitsen minä itse; en suvaitse kenenkään tyrkyttää minulle ystävyyttään. Onko muuten mitään, jolla voin palvella teitä?
— En minä tyrkytä kenellekään ystävyyttäni, — vastasi Bertelsköld, vuorostaan päätään nostaen, — mutta olkaa vakuutettu siitä, etten turhanpäiten tee tätä kysymystä. Onko mahdollista, että Ester ilman teidän suostumustanne…
Larsson keskeytti hänet ja laski kätensä hänen olalleen. — Nuori mies, — sanoi hän, — jotta ette tarvitsisi tehdä sen enempiä kysymyksiä, tulee teidän tietää, että teidän ja minun sukuni välillä vanhastaan on vallinnut perinnöllinen viha. Minun tulee meidän molempien kunniaksemme sanoa, ettemme ole riidelleet yksityisistä eduistamme, vaan sitä enemmän niistä, jotka ovat kalleimmat valtakunnan ja yhteiskunnan menestymiselle. Te olette nuorukainen ja sentähden valmis haaveksimaan milloin minkin mielijohteenne toteuttamiseksi; mutta tultuanne kymmentä vuotta vanhemmaksi te tulette tuon miehen sijalle (hän osoitti presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldiä, joka seisoi jonkin matkan päässä heistä), ja silloin tulee teidän, niinkuin esi-isäinnekin tarkoituksena, olemaan kansan tallaaminen jalkainne alle. Minä sitävastoin — ja Jumalan avulla poikanikin minun jälkeeni — pidän kiinni esi-isäini päämäärästä: kohottaa kansaa sen alennustilasta ja vuorostamme polkea sen sortajat jalkaimme alle. Te ymmärrätte siis, herra kreivi, että meidän välillämme ei voi olla mitään yhteistä — korkeintaan jokin kauppa-asia. Olkaa sentähden hyvä älkääkä vaivatko itseänne. Näytelmä alkaa.
Näin puhuttuaan käänsi hän nuorelle aatelismiehelle selkänsä. Salin perällä oleva sveitsiläinen maisema nostettiin ylös, ja L'enfant jaunen esitys alkoi.
24. KAVALIA JUONIA.
Jos suosiollinen lukijani edellä kerrotusta on aavistanut, että uhkaavia pilviä kokoontui porvariskuninkaan harmaan pään ympärille, niin hän kenties ei ole arvannut aivan väärin. Mikäli Larssonin vaikutusvalta porvarissäädyssä eneni ja uhkasi tehdä tyhjäksi hattupuolueen, tämän säädyn puolelleen taivuttamiseksi punomat vehkeet, sikäli viritettiin yhä ahkerammin pimeydessä niitä verkkoja, joihin tämä vaarallinen vastustaja oli kiedottava ja joiden avulla hän oli kukistettava. Valtiopäivämiehenä hän henkilökohtaisesti oli koskematon niin kauan kuin valtiopäiviä kesti; mutta nyt, kun tapahtumat päivä päivältä kehittyivät huippuansa kohti, kävi myöskin päivä päivältä yhä välttämättömämmäksi toimittaa hänet tieltä pois, ja tämän salaliiton kätyriksi tuli nyt vanha tuttavamme, kaikenlaisiin vehkeisiin hyvin harjaantunut viskaali Spolin.
Nolostumatta vähääkään hukkaan menneestä yrityksestään, jonka avulla hän oli koettanut pidättää Larssonia Vaasassa tuon valheellisen syyn nojalla, että tämä varkain oli yrittänyt kuljettaa laivassaan vääriä hopeatalareja, oli uuttera viskaali ystäviltään Vähäkyrön metsien vääränrahan tekijöiltä saanut vihiä eräästä Bertelsköldin palveluksessa olevasta Istvan-nimisestä miehestä, jonka monivaiheinen elämä ja herkkäuskoinen luonne näyttivät tekevän hänet erittäin sopivaksi olemaan syöttinä siinä karhunajossa, joka nyt aiottiin panna toimeen. Ja sittenkun Spolin asianomaisista paikoista oli kerännyt kaikki asiaan kuuluvat tiedot, lähti hän syksyllä Tukholmaan, jossa hän, saatuaan kaikki tarpeelliset ohjeet, kohta haki käsiinsä Istvanin.
Suurta taitoa ei tarvittu tämän rehellisen miehen vakuuttamiseksi siitä, että hän eikä kukaan muu oli niiden suurten maatilain oikea omistaja, jotka Larsson oli ostanut veljensä tyttäriltä aivan polkuhinnasta, kuten kerrottiin. Isonvihan jälkeisinä aikoina kerrottiin jo ilmankin kaikenlaisia kummallisia juttuja kadonneista ja palanneista perillisistä, niin että ne ikäänkuin kuuluivat päiväjärjestykseen ja että niin hyvin tuomarit kuin riitapuolet ja todistajat helposti niitä uskoivat.
Istvan, joka oli houkuteltu pitämään asiata herraltaan salassa, oli hakenut käsiinsä Larssonin ja lyhyesti ja kursailematta esittänyt itsensä hänen veljenpoikanaan, tarjoten hänelle sovintoa. Ken tunsi porvariskuninkaan — ja Spolin hänet kyllä tunsi — tiesi myöskin edeltäkäsin, miten semmoinen käynti hänen luonaan oli päättyvä. Larsson ei ollut niitä miehiä, jotka lahjoittavat kokonaisen omaisuuden kenelle tahansa, joka tarjoutuu sitä vastaan ottamaan. Päätökseksi tuli lyhyesti se, että hän ajoi uuden sukulaisensa pellolle.
Nyt oli häntä kumminkin peloitettava oikeudenkäynnillä, joka pakottaisi hänet palaamaan kotiseudulleen hankkiakseen itselleen laillisia todistuksia omaisuutensa turvaamiseksi. Hänen mieleensä palautettiin useita samanlaisia tapauksia, joissa oli riidelty kuninkaaseen asti ja jotka olivat päättyneet vastaajan täydelliseksi häviöksi. Mutta Larsson ei ottanut niistä huoliakseen. Hän pysyi mielipiteessään ja jatkoi valtiopäiväasiain hoitamista niinkuin ennenkin siinä varmassa toivossa, että hänen puolueensa voitto oli samalla oleva voitoksi niille hankkeille, joita hän niin kauan ja innokkaasti oli ajanut, eli että Pohjanmaan kaupungeille oli saatava tapulikaupungin oikeudet.
Spolin alkoi epäillä ovelan juonensa onnistumista. Se oli hyvä kyllä kerran maailmassa valmistamaan hänen kostoaan; mutta mitä tämä liikutti noita hänen selkänsä takana olevia mahtavia herroja? Pois on porvariskuningas saatava; vasta hänen valtaistuimensa kukistuttua voivat hatut toivoa valtaan pääsevänsä.
Mutta Spolinilla oli, niinkuin taitajalla kalastajalla ainakin, yhtä aikaa monta verkkoa virrassa. Hän nuuski sieltä, nuuski täältä ja löysi Tukholman ravintoloista erään nuoren narrin, nimeltä Kalle Sager, joka eli hauskaa elämää muutamien köyhien aatelismiesten kanssa, jotka, kun saivat viettää iloisia päiviä hänen kustannuksellaan, eivät pitäneet niin tarkkaa lukua siitä, vaikka seuratoveri ei ollutkaan aatelismies. Kun rehellinen, mutta kovin lyhytnäköinen äiti luuli poikansa istuvan kamarikollegiossa valtakunnalle ylen tärkeihin toimiin syventyneenä, katsoi Kalle Sager taiteellisiin lahjoihinsa nähden sopivammaksi soittaa huilua ihanille ravintolaneitosille, ja näiden iloisten, noiden ylhäisten ystäväinsä seurassa viettämänsä päivällisten jälkeen hän kerran hairahtuikin niin, että tuli kotiin jotensakin vireissä juuri sinä päivänä, jolloin neitsyt Loviisa, säikähtyen hänen iloisuuttaan, pyysi muoria tulemaan alas Esterin ullakkokamarista — mistä oli seurauksena se, että eukko unohti menemästä takaisin.
Tämän oivallisen nuoren miehen kanssa onnistui Spolinin päästä lähempään tuttavuuteen etupäässä sillä tavoin, että hän uskotteli voivansa korkeiden suosijain luona puhua tuon ansiokkaan nuorukaisen puolesta. Ja koska samat lupaukset olivat suorin tie rouva Sagerin sydämeen, niin oli tämän viekkaan urkkijan helppo päästä siihen samaan puotiin, jonka ovet vähäistä ennen olivat auenneet kreivilliselle harpunsoittajallekin.
Spolin tiesi hyvin kyllä, mikä oli hänen vastustajansa heikoin ja arin kohta. Mutta hän tiesi myöskin, että Ester oli häntä viisaampi: jo kerran ennenkin oli tyttö tehnyt hänen hankkeensa tyhjiksi. Hän varoi sentähden näyttäytymästä Esterille ja hänen onnistui sen sijaan saada puolelleen neitsyt Loviisa, joka oli hyvänluontoinen, mutta yksinkertainen ihminen. Hän puheli niin kauniisti, tämä siivo viskaali, vanhasta ystävyydestään tuota kammioonsa suljettua lapsiraukkaa kohtaan, kuvaili, kuinka julmasti tyttöä nyt kohdeltiin ja kuinka ei pitäisi vastustaa hänen viattomia toivomuksiaan. Neitsyt Loviisan hyvä sydän heltyi kokonaan, etenkin kun hän muutamista pienistä kohteliaisuuksista oli huomaavinaan, että viskaalinrouvan arvonimen saavuttaminen ei kenties olisi aivan mahdotonta. Ja koska tapahtui niin, että neiti Stenbock sairastui iltaa ennen kuin hänen oli esiinnyttävä katrillissa kreivi Tessinin luona, ja hänen kamarineitsyensä oli neitsyt Loviisan hyvä ystävä, niin tarvittiin vain muutamia määräyksiä ja sopiva käsiraha neiti Stenbockin palvelijoille, ja niin valmistettiin Esterille, joka sattui olemaan vartaloltaan samanlainen kuin neiti Stenbock, se hauskuus, että hän sai mennä naamiaisiin tuon korkeasukuisen neidin puvussa. Kunnon viskaalin kavala salahanke tarkoitti sitä, että tämä uhkamielinen, kokematon porvaristyttö ennen pitkää ilmaisisi itsensä niin loistavassa seurassa, josta tietysti olisi seurauksena ilmeinen pahennus ja julkinen häväistys Larssonin itsensä läsnä ollessa. Mutta suurinkin viisaus joutuu häpeään, eikä viskaali Spolin ollut osannut ottaa lukuun sitä, että vaasalaisen tytön luontaista reippautta naamiohuveissa pidettiin hyvin näyteltynä osana ja että hänen synnynnäinen suloutensa, jota Tukholman kuuluisin tanssinopettaja oli kehittänyt, oli antanut hänelle rohkeutta esiintymään edeltä käsin harjoitetussa katrillissa, ja että hänen tuona vaarallisena hetkenä onnistui tavata suojelija, joka pelasti hänet joutumasta ilmi. Spolinin hanke oli taas mennyt myttyyn; hänen täytyi keksiä toinen.
Tähän uuteen neronleimaukseen oli toivehikasta nuorukaista Kalle Sageria käytettävä välikappaleena, ja sitä varten usutettiin hänen kimppuunsa jotenkin julkea karhu.
— Tiedätkö mitä? — kysyi Spolin häneltä eräänä tuttavallisena hetkenä, kun istuttiin pullojen ääressä Espanja-nimisessä ravintolassa. — Kaupungilla juorutaan, ettei sinulla enää ole paljonkaan perinnöstäsi jäljellä.
— Joutavia! — vastasi huilunsoittaja, joka ei ollut asiasta milläänkään. — Ellen tahtoisi pitää äiti-eukkoa hyvällä tuulella, niin näyttäisin heille, mitä hänellä on arkun pohjalla.
— Sitä et voi niin tarkoin tietää. Minä sinun sijassasi ottaisin pyöritelläkseni tuota pohjalaista tervatynnyriä. Tyttö on painava, vaikk'on pieni, ja se tekisi velkojat lauhkeiksi kuin lampaat.
— Esterkö? Vai niin, sitä virttä vetää äiti joka päivä. Mutta minä en huoli siitä penikasta, eikä hän huoli minusta. Hän on ollut vähällä repiä silmät päästäni, kun olen sinnepäin viitannut.
— Niinkö luulet? Vanha mies, etkä ymmärrä enempää kuin koulupoika tyttöjen oikkuja. Se, että hän sinua kynsii, todistaa juuri, että hän salaa rakastaa sinua.
— Kyllä kai. Mutta minä sanon: ei, kiitoksia, tarjotkaa muille herroille.
— Niin, niin, kyllähän sinä sen ylpeän Larssonin mielestä taitaisit olla liian halpa hänen tyttärelleen, vaikka oletkin Tukholman pulskimpia nuoria miehiä! Minä sinun sijassasi näyttäisin hänelle, että tyttö ottaa sinut avosylin, milloin vain tahdot tehdä hänelle sen kunnian, että kosit häntä.
— Niinkö se luulee, se siivoton jyväjuutalainen, että minä olen liian halpa hänen tyttärelleen? No olkoon menneeksi, vaikkapa vain häntä oikein suututtaakseni…
— Kas, sepä olisi kostoa se! Huomenna esimerkiksi, kun tyttö lähtee tavalliselle ratsastukselleen Hornin tulliin… Eikö teillä ole päivälliset siellä lähiseudulla?
— Muutamat parhaat ystäväni: Ulfvenklou ja Lejonram, ja Gyllenfelt, ja hänen ylhäisyytensä Hårdin veljenpoika, ja muutamia muitakin ylimyspoikia.
— Sehän napsahtaa lukkoon kuin ranskalainen huvinäytelmä. Jos esimerkiksi tytön hevonen pillastuisi — noin vain vähän, tietysti, pienestä korvaan pistetystä taulapalasesta… Sinähän olet hyvä ratsastaja, muistelen kuulleeni?
— Niin sanovat kaartin musikantit. Mutta tallirengit sanovat, että olen hyvä huilunsoittaja.
— Kateutta, pelkkää kateutta! Olenhan nähnyt sinun ratsastavan kuin turkkilainen ojien yli Ladugårdissa? Sanalla sanoen, sinä suistat pillastumassa olevan konin … sinä pelastat kaunottaresi… Se on niin kaunista, semmoista tapahtuu usein nykyajan romaaneissa…
— Sen tiedän. En lue mitään muuta kuin romaaneja.
— Sitten viet hänet ystäviesi luo … vähän tainnoksissa, se vaikuttaisi mainiosti…
— Niin liikuttavaa…
— Sitten seuraa hellä kohtaus…
— Älähän hiidessä! Voisin saada korvapuustin.
— Sen parempi, silloin on sinulla syytä kostaa.
— Niinkö veli arvelee? — Ja sitten julkaiset sinä kihlauksenne koko seuran läsnä ollessa.
— Entä jos kadun?
— Kadu sitten niin paljon kuin mielesi tekee. Kumminkin olet saanut kostaa tytölle, kostaa isälle, kostaa velkojillesi … tulet kuuluisaksi kautta koko Tukholman. Sinusta sanotaan: sillä Sager pakanalla on hiiden hyvä onni; sieppasi kultatynnyrin joka sormen osaksi! Ja niin sukkelasti vielä! Se tulee vaikuttamaan ylennykseesi. Semmoista hienoa herraa kuin sinä ja vielä niin suunnattoman suuren rikkauden omistajaa ei voida mitenkään syrjäyttää, kun tulee kysymys uusista aatelismiehistä. Kenties vielä parooni … parooni Sager! Se kuuluu hyvältä, vai kuinka?
— Miksikä ei? On niitä talonpoikaisempiakin nimiä kuultu. Kreivi Bonde[17] esimerkiksi. Olet oikeassa, Spolin, Isä vainaja oli vapautta maahan hankkimassa. Eihän olisi liiaksi, jos hänen pojastaan tulisi parooni.
25. ISÄ JA TYTÄR.
Rikas valtiopäivämies Lauri Larsson astui eräänä päivänä odottamatta Sagerin taloon ja kiipesi kankein askelin jyrkkiä portaita myöten ylös tyttärensä kamariin. Oli jo puolenpäivän aika, jolloin hän tavallisesti oli kiinni valtiopäivätoimissaan, mutta tänä päivänä ei porvarissäädyllä ollutkaan täysistuntoa. Nyt valmistauduttiin tärkeään ylihuomenna tapahtuvaan äänestykseen, kaikki kävi hyvin ja porvariskuningas oli erinomaisen hyvällä tuulella.
Hän luuli tapaavansa Esterin lukupuuhissa, mutta hän erehtyi. Ester oli juuri vast'ikään nähnyt hyväksi lähettää pois saksankielen opettajansa ja istui nyt avonaisessa ikkunassa, huvikseen puhallellen saippuakuplia, joita hän lähetteli lentämään selkeään, kylmään talvi-ilmaan, jossa ne kaikkien ohikulkijain kummastukseksi lentelivät kuin pienet kiiltävät tähdet auringon valossa kattojen ja katujen yllä.
Isän katsanto synkistyi; mutta tyttö ei antanut rajuilmalle aikaa puhkeamaan. Hän lensi ukolle kaulaan ja pyysi häntä katsomaan hänen pieniä, koreita lintujaan, hän saisi nähdä, kuinka korkealle ne lensivät, ja kuinka varpuset turhaan koettivat tavoittaa niitä lennosta.
Karkeapintainen ukko heltyi kohta, ja nuhdesaarna jäi pitämättä; hän veti huulensa juroon nauruun, ja harvinaista oli nähdä Larssonin nauravan. Koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa ihminen, joka voi saada hänen aina järkähtämättömän totiset kasvonsa kirkastumaan, ja tämä ainoa oli Ester Larsson, hänen nuorin, vallaton ja hemmoteltu lempilapsensa.
— Sinä tyttöhupakko, — murisi ukko. — Onko mielestäsi sopivaa, että hyväntapainen tyttö, joka jo kesällä pääsi ripille, puhaltelee saippuakuplia Tukholman kaduille? Sano minulle, veitikka, — ja hän nipisti häntä korvasta, — milloinka sinusta tulee viisas ja ymmärtäväinen?
— Viisas minä olen jo, sen on isä monesti sanonut minulle, ja ymmärtäväinenkin minusta kai vähitellen tulee, kunhan saan harmaat hiukset ja ehdin valtiopäivä-ikään niinkuin isä, — vastasi Ester, puhaltaen uuden kuplan lentämään.
— No, toivokaamme, että siitä kesytyt, — jupisi ukko ja myhäili uudelleen. — Mutta katsotaan nyt sentään, että saat parempaakin ajattelemista. Tahdon sanoa sinulle jotakin, lapsukaiseni. Tämä nykyaika on vaarallista aikaa, ja lintu, joka visertää liian varhain aamulla, on ennen iltaa haukan kynsissä. Isäsi on vanha ja tahtoisi mielellään nähdä sinut hyvässä turvassa, tyttöseni. Sinä täytät kohta kuusitoista vuotta. Mitä sanot, jos hankkisin sinulle hyvän miehen?
— Minulleko? Katsokaa, tuo kupla lensi kaikkia muita korkeammalle! Uskooko isä, että se nyt on ainakin yhtä korkealla kuin Jaakopin kirkon torni?
— Kuplat särkyvät, lapseni, ja isäsi puhuu vakavista asioista. Olet kasvatettu kunniallisessa ja jumalisessa kodissa; tahdon, että sinusta tulee vakaa ja nuhteeton nainen. Et vastaa kysymykseeni? Olisiko nuori Sager puhunut sinulle tyhmyyksiä? Kyllä ymmärrän — jostakin semmoisesta, jota sanotaan sydämeksi, rakkaudeksi ja sen semmoiseksi. Olisihan minun pitänyt arvata se, kun toimitin sinut tähän taloon asumaan… Hm, vanha akan höppänä ja epatto poika, siitä oksasta ei ole istuinpuuksi, sanoi teiri sanajalkaa. Ester, ethän vain liene antanut minkään lupauksen sitoa itseäsi Sageriin?
— Ei minua niin vain sidota. Ei, isä, kahleita en rakasta.
— Se on hyvä se; nostit raskaan taakan sydämeltäni. Tytön ei pidä koskaan sitoa itseään tulevaisuuteen, jota hän ei voi arvostella. Se olkoon niiden asia, jotka paremmin ymmärtävät. Sanalla sanoen, olen valinnut sinulle hyvän, kunnon miehen, en kovin nuorta, enkä kovin vanhaakaan, noin vain hiukan neljännellä kymmenellä olevan. Mitä sanot siitä, lapseni?
— Jos isä katsoisi noita minun kupliani? Katsokaapa nyt … hui hai, se hajosi, ennenkuin ennättikään kirkonkukkoon.
— Ester, sydänkäpyseni, ainoa iloni maan päällä, luuletko vanhan isäsi tahtovan niin mielellään erota iloisista, veitikkamaisista kasvoistasi, jotka valaisevat synkeitä hetkiäni tämän maailman vaivoissa? Mutta kerran täytyy sen tapahtua, lapseni, ja parempi on, että minä valitsen miehen sinulle kuin että sinä valitset hänet oman narrimaisen pääsi mukaan. Olethan nähnyt nuoren Årströmin, Eerikki Årströmin, isänsä yhtiömiehen? Rehellinen ja kelpo mies, vakavarainen … juuri heidän kauppahuoneensa kanssa minä olen tehnyt sen suuren jyväkaupan, josta olet kuullut … johon olen pannut puolen omaisuuttani. Siitä tulee hyvät voitot, odotan juuri kirjettä siitä asiasta. Alankomaissa on ollut katovuosi…
— Vai on Alankomaissa ollut katovuosi?
— Onpa niinkin, kerran saamme me suomalaisetkin ruokkia rikkaita hollantilaisia. Siis, rakas lapseni, sinä otat nuoren Årströmin mieheksesi. Moni tulee sinua siitä kadehtimaan; vain suuret suuria nai; lienee niitäkin, jotka tulevat Årströmiäkin kadehtimaan. Hänen isänsä ja minun välilläni on jo sovittu, että teidän häänne pidetään joulunpyhinä. En tahdo salata sinulta, että vanhalla Årströmillä on paljon sanomista porvarissäädyssä.
— Älähän mitään! Kuinka hän on saanut siellä niin paljon sanomista?
— Kunnollisuus, uutteruus ja tavara, niiden avulla päästään hyvään maineeseen sekä kansalaisena että isänmaanystävänä paljon suoremmin ja paljon pikemmin kuin muutoin. Jos tietäisit, rakas lapseni, mihin vehkeisiin on ryhdytty isäsi kukistamiseksi! Mutta ne eivät tule onnistumaan; vanha Larsson on heille liian sitkeä. Ja olethan sinä luonani… Haluaisitko mitään, pikku hupakko? Ehkä jonkin niistä kauniista rannerenkaista, jotka riippuvat kultasepän ikkunassa Isokirkon rinteellä? Tai ehkä jonkin niistä kalliista flanderilaisista pitsikauluksista, joita monen hovin neidinkään ei ole vara ostaa? Ei, älä kiitäkään minua edeltäpäin! Et ole vielä niitä saanut, hempukkaiseni! Luuletko minua niin heikoksi, että heitän pois hyvät rahat semmoisen harakan vuoksi kuin sinä olet?… Mitä annat minulle, jos saat ne pitsit, sanopas?
Ester kavahti häntä kaulaan. — Kaikki mitä tahdot, isäni, en vain sinua itseäsi. Sinua en anna pois minkään Orrströmin tai Arrströmin edestä, vai mikä hänen nimensä lienee.
— No — no, siitä asiasta saamme toiste puhua. Mutta en ole saanut kuulla, kuinka olet edistynyt kuningas Daavidin harpun soitossa. Kuka on ollut opettajasi, lapseni? Joku vanha urkuri, muistelen Sagerin muorin kertoneen.
Ester ei vastannut. Hän ei osannut vielä valehdella. Onneksi ei isä vaatinut enempiä selityksiä tässä arassa asiassa. Isä jatkoi:
— Voit joskus toiste veisata minulle n:o 354:n. Nyt ei minulla ole aikaa. Täytyy mennä päivällisille ja heti sen jälkeen valiokuntaan. Mitä aiot nyt ruveta tekemään? Ethän aikone koko päivää istua täällä noita joutavia saippuakuplia puhaltelemassa?
— En, isä. Aion lähteä ratsastamaan niinkuin aina teen ennen päivällistä.
— Hm — vai niin, sinä olet päässyt tahtosi perille siinäkin asiassa. Ei minun oikeastaan olisi pitänyt suostua siihen … sillä se ei ole tapana sinun säätyysi kuuluvien tyttöjen kesken. Mutta minä tahdon, että lapseni pitää kaikessa kyetä kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä, olkoon se sitten vaikka se hieno ranskalainen neiti, joka on hovissa; hän ei ratsasta läheskään niin hyvin kuin sinä. Mutta varo, lapseni, ettei papurikko paiskaa päätäsi honkaan; se näyttää minusta vähän vauhkolta, vilkuttaa niin korviaan.
— Ole huoletta, isä, olen minä nähnyt vauhkompiakin.
— Niin — niin, et ole vielä unohtanut Korsholman luona tapahtunutta ratsastustasi. Se nuori kreivi on nyt täällä. Hänen sanotaan olevan kihloissa neiti de Lynarin kanssa.
Ester kalpeni. — Se ei ole totta! — huudahti hän.
— Mitä tarkoitat? Annan sinulle erään neuvon, lapseni. Älä koskaan kuuntele piikain juoruja. Tietysti syöttää Loviisa sinulle hovijuttuja. Mutta kuulehan, ratsastatko vielä sen vanhan tallimestarin seurassa?
— En, isä. Nyt menen ratsastamaan Kalle Sagerin kanssa, vaikka hän onkin huono ratsastaja.
— En pidä siitä. Jos ei tallimestari jouda ratsastamaan kanssasi, saat pysyä kotona.
— Isän ei tarvitse olla milläänkään Sagerin suhteen, hän on narri.
Aionkin nyt viimeisen kerran ratsastaa hänen kanssansa.
— Olkoon sitten, koska se on viimeinen kerta. Mutta nyt on meillä puolenpäivän aika. Hyvästi, tyttöseni. Ratsasta varovasti. Ja Jumala sinua varjelkoon!
— Hyvästi, isäkulta! Jumala sinuakin varjelkoon!
Näin sanottuaan erosivat isä ja tytär. Hetken kuluttua istui Ester virman hevosensa selässä ja ratsasti turhamaisen orpanansa seuraamana Hornin tullia kohti.
26. RATSASTUKSEN SEURAUKSET.
Espanja-nimiseen, tosin pieneen, mutta tavallaan hienoon ravintolaan oli valittu seura Tukholman köyhtyneimpiä nuoria tyhjäntoimittajia sijoittunut erään pöydän ympärille, jolle oli asetettu hienoja hollantilaisia piippuja ja knasteritupakkaa, jotka siihen aikaan olivat muodissa. Tupakka oli kaikissa muodoissaan ollut tunnettua Ruotsissa ja Suomessa aina kolmikymmenvuotisesta sodasta alkaen, mutta vasta myöhempinä aikoina oli sen käyttäminen tullut tavaksi ylhäisten piireissä, jotka arvattavasti noudattivat korkeita preussiläisiä esimerkkejä ja olivat siihen Pommerissa tottuneet. Hienoille, ranskalaiseen tapaan kasvatetuille aatelismiehille oli kaikenlainen tupakka yhä vielä kauhistus, mutta tämä juuri synnytti vähemmän sivistyneissä keikareissa vastustuksen, ja kuta sakeampia savuja he tupruttivat koreista posliinikopistaan, sitä enemmän he luulivat seisovansa Ruotsin vapauden puolella ylimysten turhia ennakkoluuloja vastaan. Muutoin pidettiin Rostockin olutta ryyppimällä huolta siitä, etteivät piiput päässeet kuivumaan. Eikä nyt ollut syytä kitsastella, sillä tämän huviretken kustansi rikas Sager, jonka tuloa odotettiin joka hetki. Tiedossa oli päivälliset, joissa halvempain tavarain piti väistyä ranskan- ja saksanviinien tieltä, jotka jo odottivat böömiläisestä lasista tehdyissä karahveissa.
Politiikka oli päivän tunnussana, ja seura, jonka jäsenillä vallankumouksessa ei olisi ollut mitään menetettävää, mutta kaikki voitettavana, kuului tietystikin vastustuspuolueeseen. Näiden herrain joukossa oli pelureita, jotka olivat uhranneet omaisuutensa petollisen onnen alttarille; elostelijoita, jotka olivat syöneet perintönsä odotellessaan setien ja tätien kuolemata; laiskureita, jotka eivät voineet päästä ankaran ja uutteran hornilaisen hallitusjärjestelmän aikana minkäänlaisiin virkoihin. Kaikki nämä olivat tätä nykyä hattuja; kaikki he teroittivat kieltänsä nykyistä hallitusta vastaan, joka ei ymmärtänyt oikein arvostella heidän kykyjänsä, ja olivat parhaillaan Euroopan valtiollista asemaa muokkaamassa, kun kuului kavionkapsetta kartanolta ja odotettu isäntä, Kalle Sager, näkyi saapuvan.
Kaikkien kummastukseksi tapahtui tulo jotensakin omituisella tavalla. Eräs nuori, solakka tyttö, tavattoman notkea ja viehkeä kaikissa liikkeissään, astui jalkaisin kartanolle, taluttaen ohjista hevosta, jonka selässä nuori Sager ainoastaan vaivoin näytti pysyvän. Saatiin kohta selville, että tämä kunnon nuori mies oli pudonnut hevosen selästä; ja koska lienee parasta, että heti kohta kerromme asiain menon, niin teemme sen. Ester Larssonin papurikko oli pillastunut, Sagerin raudikko oli seurannut kumppaninsa esimerkkiä, ja uljas ratsastaja oli mennyt kuperkeikkaa, jolloin Ester, joka suoriutui asiasta paremmin, oli tarjonnut serkulleen hevosensa ja hänen pyynnöstään taluttanut hänet ravintolaan, luullen hänen pahoin vahingoittuneen ja tarvitsevan pikaista apua.
Vahinko ei liene kumminkaan ollut niin hengenvaarallinen kuin Ester oli luullut, sillä tuskin hän oli auttanut ritarinsa alas satulasta ja taluttanut hänet huoneeseen, ennenkuin tämä alkoi toipua nähdessään vanhat ystävänsä ja katetun pöydän. Hän selitti nyt, että palanen hummeria ja muutama lasillinen reininviiniä luultavasti eivät tekisi hänelle pahaa, olletikin jos hänen naisensa näkisi hyväksi istua hänen viereensä ja virkistää voimiaan siinä isänmaallisessa ja erinomaisen kohteliaassa seurassa, jonka jäsenet hän pyysi saada hänelle esitellä.
Ester Larsson ei ollut arka tyttö; mutta tultuaan näin äkkiarvaamatta outojen herrain seuraan, jotka eivät huolineet salata iloista tuultansa, hän sekä hämmästyi että suuttui. Ovi oli auki; hän kääntyi lähteäkseen.
Mutta nyt asettui yksi herroista hänen tiellensä. Mahdotonta olisi, sanoivat he, että niin ihastuttava keijukainen, joka oli pelastanut heidän ystävänsä hengen, eroaisi heistä sallimatta seuran juoda hänen kunniakseen lasillisen oivallista rüdesheimeriä.
— Ka, juo sinä vain, äläkä kursaile; tietäväthän nämä herrat kaikki, että sinä olet minun pikku morsiameni, — virkkoi Sager huolettomasti, istuutuen tyytyväisenä kukkuraksi katetun pöydän ääreen ja ilman pienintäkään merkkiä mistään vaarallisesta vammasta.
— Hänen morsiamensa! Toivotamme onnea! Toivotamme onnea! — huusivat vieraat, keräytyen täytetyt lasit kädessä säikähtyneen tytön ympärille, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. He eivät kuulleet ensi kertaa Kalle Sagerin kerskuvan läheisestä tuttavuudestaan Pohjanmaan porvariskuninkaan kanssa ja kaikista hänen rikkauksistaan, nuorin tytär niihin luettuna. Tuommoista pientä halpaa porvaristyttöä kohtaan sopi käyttäytyä miten tahansa.
— Maljanne, hempukkaani! - huusi yksi julkeimmista, tuo jo jotensakin humaltunut Gyllenfelt.
— Oo, juokaa vain — ei tämä ole tervaa, tämä juoma! — nauroi nuori keikari von Harzdorf, jolla oli sorein kankipalmikko koko seurassa.
— Toivon, että pääsemme sulhaspojiksi teidän häihinne! — lisäsi pilkallisesti lihava parooni Krauser, Tukholman paras juustontuntija, pistäen lautasliinansa liivin ja huolellisesti kiilloitetun rintaröyhyksen väliin.
— Entä ne hienot keittiöliinat, jotka anoppi on antava! — sanoi hienosteleva Lejonram, joka kerskaili siitä, että hän kuuden viikon kuluessa oli menettänyt kaksi tynnyriä kultaa biribi-pelissä.
— Kas niin, pikku ystävämme, tulkaa ja ottakaa ryyppy ja voileipä! — jatkoi malttamaton Gyllenfelt tarttuen kaiken kukkuraksi Esteriä vasempaan käteen, taluttaakseen tämän pöydän ääreen.
Mutta nyt olikin jo Ester Larssonin lyhyt kärsivällisyys loppunut. Hän vastasi hävyttömälle herralle niinkuin kenties monikaan loukattu tyttö ei olisi rohjennut hänen sijassaan vastata. Hän sivalsi häntä ratsuvitsalla vasten naamaa. Ja hyvästi hän osasikin. Heleänpunainen juova miehen tulipunaisiksi sähähtäneissä kasvoissa todisti, että kuritus oli yhtä perinpohjainen kuin hyvin ansaittukin.
— Sinä saakelin porvaristallukka! — semmoinen oli se hieno lausahdus, joka ensi hämmästyksessä pääsi tuon humalaisen herran huulilta samalla, kun hän päästi Esterin käden ja tapaili kirvelevää paikkaa.
Herrain närkästys tästä loukkauksesta oli hirmuinen. He tunkeilivat Esterin ympärille meluten ja ilvehtien. Herra Sager jätti lautasensa ja vasta pöytään kannetun hummerin siksensä, lausuakseen paheksumisensa tuon taitamattoman tytön kovin törkeästä käytöksestä. Ainoastaan Krauser istui naurahdellen paikallaan, lautasliina rintaröyhyksen edessä ja ruoti itselleen herkkupaloja paistetusta juhlakampelasta.
Tämän hälinän aikana ei lainkaan huomattu, että uusi vieras oli tullut viereiseen huoneeseen ja pyytänyt lasillisen viiniä, samalla kun hän raollaan olevasta ovessa selvästi kuuli jokaisen sanan salista. Nyt hän näki hyväksi astua keskelle seuraa, sysäsi nenäkkäimmät syrjään ja asettui rohkeasti Esterin viereen.
Vastatullut oli kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka ratsastaessaan
Espanjan ravintolan sivu oli tuntenut kartanolla seisovan Ester
Larssonin papurikon ja, siitä hämmästyneenä, päättänyt tiedustella
syytä hänen läsnäoloonsa tässä hieman huonomaineisessa paikassa.
— Mitä tämä on? — huudahti hän vihan punastus ylevällä otsallaan, — mitä tämä on, hyvät herrat? Sopiiko ruotsalaisen aatelismiehen tällä tavoin käyttäytyä turvatonta ja kunnioitettavaa naista kohtaan? Onko täällä ketään, joka rohkenee sanallakaan tahrata tämän nuoren tytön mainetta?
Herrat katsoivat toisiinsa, Gyllenfelt mutisi: — Kuka on antanut kreiville oikeuden sekaantua meidän asioihimme? Tyttö on lyönyt aatelismiestä; hänen pitää, saakeli vieköön, suudella ensin kättäni ja sitten suutani.
Bertelsköld loi ylenkatseellisen silmäyksen puhujaan.
Lejonram, joka, vaikka olikin peluri, oli hyväsydämisin kaikista näistä rentuista, löi nyt kreiviä hiljaa olkapäälle ja kuiskasi: — Ole järkevä, älä nosta riitaa. Tule ja tyhjennä lasi meidän kanssamme, niin annamme tytön mennä tiehensä. Tiedämmehän kaikki, että sinä olit hänen ritarinsa naamiaisissa kreivi Tessinillä.
— Kuka on levittänyt…?
— Kukako? Kysy sitä miltä parturilta tahansa, joka kähertää hiuksiasi, sillä se on nyt luultavasti puheenaiheena kaikissa Tukholman parturituvissa. Minä kuulin sen tänään eräältä pieneltä ilkeältä mieheltä nimeltä Spolberg tai Spole, vai mikä hänen nimensä lienee.
— Vai niin, — kiljaisi taas Gyllenfelt, joka myöskin näytti muistavan jotakin, — kreivi luulee, että meillä täällä on naamiaiset, joihin saapi ilman muuta tuoda minkä katunaisen tahansa!
— Luuleeko kreivi, että meitä voi pettää yhtä helposti kuin eräitä ylhäisiä yömyssyjä.
— Antakaa hänen tanssia keväthyppyjään! Täällä on kyllä kavaljeereja — kesiä, syksyjä ja talvia — tarpeen mukaan.
Myrsky kiihtyi. Bertelsköld tarttui Esteriä käteen ja talutti hänet erääseen sivuhuoneeseen. — Jää tänne hetkiseksi, — kuiskasi hän; — ja jos en voisi viedä sinua täältä pois, niin luutnantti Lejonram sen tekee. Älä pelkää; hän on parempi kuin hänen maineensa.
— Jos sinä kuolet, niin tahdon minäkin kuolla kanssasi! — huudahti Ester ja tarttui häntä käsivarteen. Hän oli kuin mieletön eikä enää tiennyt mitä sanoi.
— Ei, Ester, vielä olen elossa puolustaakseni kunniatasi. Jää tänne; tuo häväistys vaatii verta!
— Ei, ei, älä mene, he tappavat sinut! Minä en päästä sinua! — ja hän tarttui vielä lujemmin kiinni Bertelsköldin käsivarteen.
— Lapsi parka, etkö siis tiedä, että minä rakastan sinua ja että sinun kunniasi on minun kunniani! Tahdotko saattaa minut epätoivoon?
Ester katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin ja päästi hänen kätensä. — Mene, mene! — kuiskasi hän, turhaan koettaen salata kyyneleitään.
Bertelsköld sulki sivuhuoneen oven ja astui saliin. Hän tapasi kaikki vieraat valmiina vaatimaan hyvitystä. Siitä vain riideltiin, kenen ensin pitäisi miekkailla Ester Larssonin puolustajan kanssa.
— Hyvät herrat, — sanoi nuori kreivi maltillisesti ja varmasti, — herra Gyllenfeltiä on lyöty kasvoihin. Minä sanon, että hän on sen täydellisesti ansainnut, ja hänen kanssaan on minulla siis kunnia ensiksi taistella. Luutnantti Lejonram lienee niin hyvä, että rupeaa todistajakseni.
— Minä ehdotan, että lopetamme päivällisemme ja sitten sovimme asiasta Liljeholmissa, — ehdotti Krauser, tyytymätönnä siitä, että häntä häirittiin näin hauskassa toimessa.
— Mahdotonta! Pimeä tulee! Allons, käykäämme asiaan käsiksi! — huudettiin.
— Se on minunkin mielipiteeni! — virkkoi Bertelsköld.
He järjestyivät, ja takit heitettiin pois. Gyllenfelt oli tuota pikaa selvinnyt ja valitsi von Harzdorfin todistajakseen.
Taistelu alkoi. Molemmat vastustajat olivat harjaantuneita miekkailijoita, mutta Gyllenfelt, vimmoissaan kärsimästään loukkauksesta, ei voinutkaan säilyttää sitä mielenmalttia, jota hän niin hyvin olisi tarvinnut osatakseen välttää taitavan vastustajansa iskuja. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin oikeaan olkapäähän sattunut ankara isku pusersi häneltä raivoisan huudahduksen.
— Ei haittaa; jatkakaamme! huusi hän. Mutta samassa riippui hänen kätensä hervotonna kupeella, ja Bertelsköld laski miekkansa.
— Nyt on teidän vuoronne, herra von Harzdorf, — virkkoi kreivi.
Haavoitettu vietiin syrjään, ja Harzdorf astui sijaan. Nuori ja hento kun oli, olisi hän ollut helppo saalis säälimättömämmälle viholliselle. Bertelsköld raapasi vain vähän hänen oikeata poskeaan, jonka perästä todistajat kiirehtivät panemaan miekkansa ristiin taistelijain välille.
— Hyvästi, menestyksesi kauniin sukupuolen parissa, muistutti Krauser, säälimättä hämmästynyttä ystäväänsä, jonka ensimmäisenä huolena oli katsella haavaansa peilistä.
— Nyt on teidän vuoronne, herra parooni! — sanoi Bertelsköld, ollen ulkonäöltään yhtä maltillinen kuin ennen, vaikka hänen tuimasta äänestään voi arvata, että viha kuohui hänessä.
— Olisitte voinut odottaa, kunnes olisin lopettanut tämän kalkkunan, — murisi taisteluun vaadittu, kääntäen lautasliinansa huolellisesti kokoon, pyyhkäisi huuliaan ja asettui taisteluasentoon. — Joutuisaan, minulla on nälkä! — lisäsi hän huolettomasti leikitellen miekkansa kanssa, ikäänkuin ei olisi koskaan käyttänyt sitä muuhun kuin omenain pudottelemiseen.
Bertelsköld ei kumminkaan antanut pettää itseään. Hän tiesi, että hän nyt oli tekemisissä vaarallisimman vihollisensa, Tukholman kuuluisimman miekkailijan kanssa, joka oli harjaantunut kaikkiin Italian mestarien temppuihin. Hän tiesi, että tuo kylmäverinen, itsekäs ihminen lävistäisi hänet miekallaan yhtä välinpitämättömästi kuin hän leikkeli kananpojan palasiksi. Hän päätti pitää varansa, sillä Krauserin tarkoituksena oli nähtävästi välinpitämättömyydellään tehdä hänet huolimattomaksi ja houkutella hänet paljastamaan jonkin paikan ruumiistaan, johon silloin hänen aina valpas miekankärkensä iskisi.
— Kuinka monta olette surmannut kaksintaistelussa, herra kreivi? — kysyi Krauser huolettomasti, väistäessään hyvin tähdättyä pistoa.
— Te tulette olemaan ensimmäinen, — vastasi Bertelsköld samaan tapaan; mutta hänen verensä alkoi kuohua.
— Mitä? Eikö yhtään? Ja minulla on parhaillaan kahdeksas vainaja tekeillä, — jatkoi parooni, samalla kuin hän, vielä puhuessaan, tähtäsi salakavalan piston Bertelsköldin rintaa kohti. Miekka lyötiin syrjään, mutta repäisi paidanhihan, ja verinaarmu punasi paitaa.
— Kas vain! Olette tainnut tipahduttaa puolukoita paidallenne, — huomautti Krauser.
Bertelsköld ymmärsi vaaransa. Joka hetki kävi hän tulisemmaksi, hänen vastustajansa sitävastoin yhä kylmemmäksi, yhä pilkallisemmaksi. Siinäpä juuri vaara olikin. Hän hillitsi vihansa, herkesi hyökkäämästä ja rupesi puolustautumaan.
— Oh, — kylläpä kreivi on arka ihostaan, — herjasi Krauser, ja samassa paljastihe hän tahallaan, viekotellakseen kreiviä hyökkäykseen. Kun tämä temppu meni hukkaan, kadotti Krauserkin vuorostaan mielenmalttinsa. — Finissons! — huusi hän.
Bertelsköld pysyi yhä puolustusasennossaan. Krauser luuli verenvuotoa syyksi siihen ja arveli nyt voivansa uskaltaa ratkaisevan piston. Hän siirtyi askelen taapäin, ikäänkuin asettuakseen puolustusasentoon, mutta samassa hän tekikin kiivaan hyökkäyksen, joka ei onnistunut sen paremmin kuin että hän hyökkäsi vastustajansa miekkaan, joka upposi suoraan hänen keskiruumiinsa läpi ja kaatoi hänet lattiaan.
— La pièce est finie, allons souper! (näytelmä on loppunut, menkäämme illallisille) — huudahti hän toistaen nuo tunnetut kamalat, Kaarle XII:n kuolinhetkellä lausutut sanat, veren pursutessa nenästä ja suusta. Herkkusuu oli lopettanut mainehikkaan elämänsä.
— Heti ratsaille! — kuiskasi Lejonram.
Bertelsköld ymmärsi, että vähinkin viipyminen oli vaarallista. Hän tempasi Esterin mukaansa ja riensi ulos. Ei edes Sagerkaan estänyt heitä, ja ennen pitkää karauttivat molemmat sillan yli Liljeholmille.
Nyt pysähdytti kreivi hevosensa. — Ei, — sanoi hän, — minun täytyy viedä sinut jälleen isäsi luo.
— Ennemmin kuolemaan! — huudahti Ester kauhistuen. — Naamiaisjuttu on tunnettu koko Tukholmassa. Isäni on kauhea mies, ja paras, mitä voisin nyt odottaa, olisi se, että minut vielä tänä iltana yhdistettäisiin mieheen, jota inhoan.
— No hyvä, — sanoi Bertelsköld; minä tiedän toisen turvapaikan, jossa voit huoleti elää, kunnes myrsky on ohitse. Minä vien sinut äitini turviin.