27. MIINAT ALKAVAT RÄJÄHDELLÄ.
Samana päivänä, kun tuo tapahtui Espanjan ravintolassa, oli presidentti, kreivi Bertelsköld saanut suotuisia tietoja. Hänen suurin kalansa — hänen valaskalansa, jota ei kukaan ennen ollut saanut pyydystetyksi — alkoi potkia nuotassa. Ja yhä ahtaammalle vedettiin verkkoa Ruotsin todellisen herran ja hallitsijan, vanhan, vuosista, vaivoista ja kunniasta harmaantuneen kreivi Arvid Hornin ympärille; yhä enemmän laajeni näköpiiri hattujen kunnianhimoisille tulevaisuuden hankkeille, ja päivä päivältä nähtiin heidän yhä enemmän lähenevän tarkoitusperäänsä: uutta hallitusta ja uutta valtiollista järjestelmää. Voiton varmuus loisti tuon kavalan valtiomiehen terävistä silmistä, kun hän yksinään työkammiossaan mietti keinoja viimeisen vastarinnan murtamiseksi. Hän oli siksi viisas, ettei halveksinut pienempiäkään kaloja, jotka vielä olivat suomustamatta, ja etenkin huoletti häntä porvarissäädyn yhä jatkuva vastustus. Ei tosin ollut enää kuin yksi sääty kolmea vastaan, joista jo oltiin melkein varmat, mutta tärkeää oli, että saatiin maan raha-arkun avain omiin käsiin, ja niin kauan kuin ei porvarissääty ollut käskettävänä, oli aina pelättävä, ettei saatu tätä avainta tai ettei sillä ainakaan osattu avata juonikasta lukkoa.
Kello oli 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Vahakynttilät paloivat hopeisissa jaloissaan, ja kreivi, joka näkyi odottavan jotakin vierasta, katsahti tuon tuostakin kelloon. — Jokohan se vanha susi vainuaisi vaaraa? — sanoi hän itsekseen.
Mutta kaksoisovet avattiin, ja kamaripalvelija ilmoitti valtiopäivämies
Larssonin. Kreivin otsa kirkastui, ja hän virkkoi "astukaa sisään."
Larsson astui sisään, yhä yhtä jäykkänä kuin hänen kotimaansa metsien honka. — Herra kreivi on kutsuttanut minut puheilleen, — sanoi hän niukasti kumarrettuaan. — Meillä oli valiokunnan kokous, niin etten voinut tulla määrälleen kello 5:n aikana.
— Ei tee mitään, hyvä Larsson; virka ja isänmaa ennen kaikkea. Olkaa hyvä ja istukaa. Olen halunnut puhella kanssanne yhteisestä asiastamme, Pohjanmaan kaupunkien tapulikaupunkioikeuksista.
— Minun täytyy tunnustaa, etten enää ole osannut toivoa herra kreivin suosiollista puoltolausetta…
— Teillä on aivan väärä luulo hyvistä tarkoituksistani, ystäväiseni. Voimme olla eri mieltä muissa asioissa ja itsekunkin tulee seurata vakaumustaan; mutta isänmaallista mieltänne ei kukaan epäile! Uskokaa minua — ja nämä sanat lausuttiin liikuttavalla vilpittömyydellä — minä olen teidän tosi ystävänne ja teen kaikki mitä voin teitä palvellakseni.
Larsson vastasi lyhyellä kumarruksella, jättäen tuon ystävyydenvakuutuksen omaan arvoonsa.
— Teillä on vihamiehiä, ystäväni, — jatkoi kreivi; — vihamiehiä, jotka koettavat vahingoittaa teitä ja teidän asiaanne, Plomgren esim.; voitonhimoinen mies! Minua inhoittaa mokomat miehet. Jos minuun luottaisitte, niin käyttäisin kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni hänen hankkeensa tyhjiksi. Teidän riita-asianne, mitäs siitä arvelette? Korkeimman tuomioistuimen jäsenet sanovat, että joudutte välttämättömästi tappiolle. Ja onhan siinä puoli omaisuuttanne kysymyksessä?
— Suvaitseeko teidän armonne, että vielä puhumme tapulikaupungin oikeuksista?
— Juuri siitä tahdoinkin puhella. Te ymmärrätte, että mokoma riita vahingoittaa teidän asiaanne samalla kuin teitä itseännekin. Teidän sanottaisiin pyytävän tapulikaupungin oikeutta korjataksenne rappiolle joutuneita asioitanne. Ja kun ollaan, niinkuin te nyt olette, isoissa asioissa, kun liikkeenne perustuu viljan vientiin, joka aina on epäluotettavaa, asianhaaroista riippuvaa…
— En ymmärrä, mitä yhteyttä yksityisillä asioillani on kunink. majesteetin ja valtakunnan säätyjen päätöksen kanssa. Minä olen yhtiössä tukholmalaisen kauppahuoneen Årström ja Poikain kanssa ja voittaisin kenties enemmän, jos Tukholma saisi pitää etuoikeutensa maailmankaupassa. Mutta onhan räikeää vääryyttä kieltää uutteroita kaupunkeja, valtakunnan parhaita vientipaikkoja, viemästä tavaroitaan niihin kauppapaikkoihin, joissa saavat parhaan hinnan … pakottaa niitä myymään tavaransa tukholmalaisille polkuhintaan ja ostamaan heiltä sillä hinnalla, minkä he näkevät hyväksi vaatia, että he voittaisivat, sillaikaa kuin kaikki muut kärsivät tappioita. Sillä tavalla valtakunnan kauppa ei tule ikinä kukoistamaan; kaikenlainen liike lamautuu, köyhät kaupunkimme sortuvat, ja Tukholma imee maan ytimet sisäänsä, saamatta siitä kumminkaan pysyväistä voittoa; sillä kuta enemmän maata köyhdytetään, sitä vähemmän se kuluttaa ja sitä vähemmän Tukholma itse ansaitsee monopolillaan.
Karkea ukko lämpeni, päästyään puhumaan asiasta, jonka ajamisen hän oli asettanut elämänsä tarkoitusperäksi. Valtiomies kuunteli häntä kärsivällisesti ja leppeästi hymyillen ja jatkoi sitten mitä suopeimmalla äänellä:
— Kenelle te kaikesta tästä puhutte, kunnon ystäväni? Miehelle, joka on juuri samaa mieltä kuin te ja pitää, niinkuin tekin, tätä asiata kaupan ja merenkulun elinehtona. Mutta teidän vihollisenne tulevat muistuttamaan sitä vastaan, että te itse olette oiva esimerkki nyt voimassa olevan järjestelmän hyödystä ja tarkoituksenmukaisuudesta. He tulevat vastaamaan, että te itse tämän järjestelmän avulla olette ansainnut jommoisenkin omaisuuden — että teillä on kahdeksan laivaa merellä — että te olette Suomen suurin tavaranviejä — että teidän nimenne koko kauppamaailmassa käy kullasta — ja että te syystä kyllä olette ansainnut tuon kunniakkaan nimityksen: porvariskuningas…
— Sitä vähemminhän, teidän armonne, sopii minua sitten syyttää siitä, että omanvoiton vuoksi puolustan meriliikkeen vapautta; — ja näin sanoessaan oikaisi tuo kopea ukko itsensä päätään pitemmäksi.
Presidentti Bertelsköld ei voinut aivan kokonaan salata omituista ylenkatseellista ja pahaa ennustavaa hymyä. — Olette oikeassa, — sanoi hän, — asemanne on tätä nykyä hyvä ja riippumaton. Olette rikas, arvossa pidetty ja mahtava, kunnioitettu, ihailtu ja kadehdittu, onnellinen perheenisä — eikö niin, onhan teillä hyvin kasvatettuja, rakastettavia lapsia, ja niiden joukossa tytär, joka on vanhuutenne ilo? — Mitäpä voisi kuolevainen sen enempää elämältä vaatia? Hyvä Larsson, sallikaa minunkin, vanhan, yksinäisen naimattoman miehen, kadehtia onneanne!
— Herra kreivi, eihän nyt ole minusta kysymys…
— Juuri teistäpä onkin, ystäväni, ja samalla siitä asiasta, jota ajatte. Ajatelkaa esimerkiksi, että koko tuo harvinainen, tuo ylistetty onni, jota ihmiset kadehtivat ja jonka te — tietystikin syystä kyllä — luette oman uutteruutenne, viisautenne ja työkykynne ansioksi, ajatelkaa, että tuo onni on vain lentohiekalle rakennettu paperihuone, joka on määrätty ensimmäisen tuulenpuuskan edessä kukistumaan, kenties juuri samalla hetkellä kuin siitä puhelemme.
Larsson katsoi häntä lujasti silmiin. Mutta noista aina hymyilevistä, aina kylmistä kasvoista oli mahdoton saada mitään selkoa.
Kreivi jatkoi:
— Minä pyydän teitä, kuulkaa tarkoin, mitä minulla nyt on teille sanomista, ja huomatkaa tarkkaan, että minä puhun kuin ystävä ainakin, joka ajattelee vain teidän omaa parastanne. Ensiksikin te joudutte oikeudenkäynnissänne tappiolle.
— Se on mahdollista.
— Se on varmaa. Ystäväni, se tulee hyvin paljon arvoanne vahingoittamaan. Te tulette siinä esiintymään miehenä, joka on tahtonut — kuinka sanoisinkaan — anastaa lähimmiltä sukulaisiltaan heidän omaisuutensa.
— Teidän ylhäisyytenne!
— Kuunnelkaa minua kärsivällisesti. Minkä vuoksi panna puoli omaisuuttanne ja koko arvonne alttiiksi? Eikö olisi syytä heittää sikseen tuo häpeällinen oikeudenkäynti, joka tuottaa teille häviön? Ajatelkaa, kuka on riitapuolenne? Seikkailija, halpa mies, veljenpoikani palvelija. Ja mies semmoinen kuin te sallii, että moinen henkilö alentaa teidät ahnaaksi nylkyriksi! Se on mahdotonta. Meidän täytyy lähettää riitaveljenne Unkarin aroille, josta hän on tullutkin.
— Kiitän teidän armoanne. Mutta koska semmoinen sovinto sitoisi minut velvollisuuksiin, joita en voi täyttää, niin tahdon ennemmin antautua vaaralle alttiiksi, jos kerran täytyy.
— Tosiaanko? Niin, teillähän on vielä melkoinen omaisuus, johon veljenlastenne vaatimukset eivät ulotu. Muistelen kuulleeni, että koko liikepääomanne, ja kenties vähän enemmänkin, on tätä nykyä kiinni suurissa viljakaupoissa Hollannissa.
— Pyydän vieläkin kerran, ettei teidän ylhäisyytenne sekaantuisi minun asioihini.
— Syy siihen selviää heti paikalla. Tässä on kirje, jonka tänä aamuna sain Hollannin ministeriltä. Hän kirjoittaa, että viljan vapaa tuonti Alankomaihin lakkasi 25. päivänä viime lokakuuta ja että, vastoin kieltoa, eräs viljalastissa oleva ruotsalainen kauppalaivasto, tukholmalaisen kauppahuoneen Årströmin ja Poikain omistama, lokakuun 26. päivänä oli purjehtinut Zuiderseehen. Minä surkuttelen teitä, ystäväni; sillä te tiedätte, kuinka kateellisia hollantilaiset ovat maanviljelys-eduistaan. Ellei hallituksen onnistu sovittaa asiata, ovat laivat ja omaisuus menetetyt ja otetaan takavarikkoon.
Larsson puri huultansa. Nuoli oli nähtävästi raapaissut hänen kauppiaansydäntään. Mutta hän malttoi mielensä. — Minä toivon, — sanoi hän, — ettei Ruotsin hallitus suvaitse harjoitettavan niin törkeätä väkivaltaa alamaistensa oikeutta vastaan.
— Mitä voimme tehdä? Muistattehan, kuinka kurjiin tekosyihin nojautuen englantilaiset anastivat aluksemme Kaarle XI:n aikana, ja kuitenkin Ruotsin mahtavuus silloin oli ylimmillään. Amsterdamin herrat ovat kovin kateellisia, ja minä pelkään, ettei Ruotsilla ole voimaa saada alamaistensa vaatimuksia huomioon otetuiksi. Te, joka haluatte rauhaa mihin hintaan hyvänsä, ettehän toki te tahtone aloittaa sotaa Årströmin ja Poikain viljalaivaston tähden.
— Teidän armonne, jos niin hävytöntä väkivaltaa saadaan harjoittaa ilman ankaraa, Ruotsin hallituksen puolelta tapahtuvaa korvausvaatimusta, niin tämä katala hallitus ei ansaitse, että kunniallinen mies tuhlaa sanaakaan sen puolustukseksi taikka äyriäkään sen kannatukseksi.
Presidentti naurahti: juuri siihen hän tahtoi tulla. — No, minusta on oikein hauskaa, hyvä Larsson, — sanoi hän, — kerran kuulla teidänkin lausuvan järjellisiä mielipiteitä meidän valtiollisesta tilastamme. Te näette, minne olemme joutuneet tuon hallituksen johtamina, joka alentaa meidät meidän omissa ja ulkomaalaisten silmissä. Ja juuri tuota hallitusta te puolustatte porvarissäädyssä! Ei, ystäväni, meidän on saatava muutos aikaan, ja jos se kauemmin viipyy, niin on teidänkin asianne hukassa. Uuden hallituksen ensimmäisenä huolena on oleva hankkia kaikille oikeutta ja käyttää tuimia sanoja ulkomaisten valtain mahdottomia vaatimuksia vastaan.
Larsson mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi: — Minä luulen tuntevani kreivi Hornin; on mahdotonta, että hän jättäisi tämän asian huomioonsa ottamatta.
Taas naurahti valtiomies. — Minä epäilen, nähneekö kreivi Horn hyväksi puuttua teidän asioihinne. Hänellä on tätä nykyä tarpeeksi tekemistä omissa asioissaan.
— Hänen pitää, hänen täytyy kuulla minua.
— Entä jos hänen virkaeronsa vain odottaa kuninkaan allekirjoitusta?
— Niin puhuttelen kreivi Bondea.
— Entä jos hänen virkaeronsa odottaa säätyjen allekirjoitusta?
— Kreivi Hårdia!
— Sama seikka.
— Olkoon sitten. Mutta ennenkuin olen täydellisesti vakuutettu, en muuta mielipiteitäni porvarissäädyssä.
— Vai niin. Tehkää niinkuin tahdotte. Minä olen neuvonut teitä kuin ystävä, mutta te katsotte paremmaksi joutua sekä häpeään että täydelliseen häviöön. Mutta voittehan joka tapauksessa lohduttaa mieltänne perheellisellä onnellanne … lapsillanne…
— Olen jo kerran ennen sanonut teidän ylhäisyydellenne, etten myy valtiollista vakaumustani. Uhkaukset ja imartelut eivät minuun pysty. Onko jotakin muuta, millä voin teitä palvella?
— Ei. Taivas varjelkoon minua tahtomasta järkyttää valtiollisia mielipiteitänne… Mutta koska tulin lapsianne maininneeksi, sallikaa minun, hyvä Larsson, tehdä vielä yksi kysymys, — ja nyt vetäytyi kreivin suu mitä leppeimpään hymyyn. — Toivon teidän tyttärenne voivan hyvin? Mikä ihastuttava olento; oikein ihailin hänen tanssiaan naamiaisissa kreivi Tessinillä.
— Herra kreivi erehtyy. Nuorin tyttäreni on vielä lapsi eikä hänellä ole ollut kunniata päästä niin ylhäiseen seuraan.
— Mitä, ystäväiseni? Kyllähän tiesin teidän olleen osallisena tuossa pienessä ihastuttavassa seikkailussa, mutta en luullut teidän enää tahtovan pitää tytärtänne tuntematonna. Muutoin koko Tukholma ei puhu mistään muusta kuin neiti Larssonista ja hänen sievästä, kuninkaallisten edessä tanssimastaan katrillista, jossa hän näytteli Kevään osaa. Minun täytyy tunnustaa, että kreivi Tessin ja hänen majesteettinsa itse hiukan hämmästyen kuulivat, että kutsumaton vieras noin kunnioitti seuraa läsnäolollaan…
— Teidän ylhäisyytenne, se on hävytöntä panettelua! — Viimeinen, hyvästi tähdätty nuoli alkoi jo tunkeutua porvariskuninkaan sydämen ympärillä olevan jääpanssarin läpi.
— Mutta, rakas Larsson, miksi kieltää vähäistä viatonta leikintekoa? Kaunis tyttö voi sallia itselleen pieniä ylimääräisiä huvituksia, joita meidän valistuneen aikamme ei sovi niin ankarasti tuomita. Näittehän itsekin, kuinka suloinen, kuinka rohkea hän oli. Oi, se oli mainiota! Teidän kasvatuksestanne olisi kunniata hovinaisellekin.
— Kun sanon teidän ylhäisyydellenne, että se on valhe, niin ei pitäisi minun tarvita sitä kahdesti sanoa, — vastasi Larsson ylen suuttuneena ja levottomana.
— Niinkuin tahdotte! Kysykää kuitenkin keneltä tahansa, jonka kadulla kohtaatte, mistä asiasta aina eilisestä asti puhutaan. Koko maailma tietää, että juuri minun veljenpoikani onnistui pelastaa tyttärenne ahdingosta. Siitä en sano mitään. Minä hyväksyn hänen makunsa.
— Hävyttömiä herjauksia! Oo, te luulette siis, suurisukuiset herrat, voivanne rankaisematta polkea porvarien kunnian jalkainne alle?
— Älkää kiivastuko! Kuka nyt kunniasta puhuu? Mutta oletteko sattunut kuulemaan, missä tyttärenne nyt on?
Larsson säpsähti. Hänelle alkoi selvitä, että hänen rakastettu lapsensakin voisi joutua niiden salahankkeiden uhriksi, joihin häntä kiedottiin. Hänen silmänsä liekehtivät. — Mitä teidän ylhäisyytenne tietää tyttärestäni? — kysyi hän tuimasti.
— Mutta malttakaahan toki mielenne! Tyttärenne voi luultavasti hyvin. Kuulin vain sattumalta, että hän tänään oli lähtenyt ratsastamaan erään nuoren, hiukan huonomaineisen miehen, Sagerin kanssa, syödäkseen päivällistä useiden iloisten nuorten herrain kanssa Espanjan ravintolassa.
— Minun lapseni! Minun Esterini! — vaikeroi onneton isä käsiään väännellen. Hän muisti tuon ratsastuksen ja uskoi nyt kaiken todeksi.
— Ravintolassa, — jatkoi kreivi säälimättä, — lienee noussut riita siitä, kenellä oli suurin oikeus teidän tyttärenne suosioon. Nuori, kuuma veri kuohahtaa; voitte arvata, kuinka sitten käy. Syntyi kaksintaisteluja pari kolme — eräs parooni Krauser lienee kaatunut, ja teidän tyttärenne sanotaan paenneen erään toisen herran kanssa. Tämä kaikki tapahtui tuskin tunti sitten. Sain siitä kuulla juuri vähän ennen kuin tulitte. Te voitte olla huoleti. Mikäli tiedän, ei tyttärellenne ole mitään vahinkoa tapahtunut.
— Ei mitään vahinkoa! — huusi isä täydessä vimmassa ja astui uhaten kreiviä kohti. — Kelvoton ihminen, ottakaa kaikki, mitä minulla on — ah, johan olette ottanutkin! mutta antakaa minulle Esterini, minun lapseni, minun rakastettu lapseni takaisin!
Kreivi soitti kelloa ja virkkoi kamaripalvelijalle: — Taluta valtiopäivämies varovasti portaita alas; häntä pyörryttää.
Larsson tyyntyi. — Herra kreivi, — sanoi hän vielä vapisevalla äänellä, — teidän pitäisi muistaa, miten kävi Maria Larssonin[18] ja mikä kunniallinen osa teillä oli siinä jutussa. On olemassa sallimus, joka kostaa halpain kärsimän vääryyden mahtavimmillekin.
— Mutta hyvä ystäväni…
— Älkää herjatko minua ystävyydellänne, herra kreivi! Tästä hetkestä alkaen olemme veriviholliset.
Ja porvariskuningas meni vielä jäykempänä kuin oli tullut, vähääkään koukistamatta taipumatonta niskaansa.
28. KREIVI HORNIN KUKISTUMINEN.
Me tahdomme nyt, päinvastoin kuin mitä maailmassa on tapana, kääntää silmämme nousevasta auringosta laskevaan, niistä, jotka kiipeävät nykyhetken olkapäille, niihin, jotka sortuvat sen painon alle. Huomaa, että puhumme menneistä ajoista ja sortuvasta suuruudesta — ylevästä ja kunnioitusta herättävästä sortuessaankin — emme noista pikku matelijoista, joita ajan tuulet ovat ansiotta kukkuloille nostaneet, puhaltaakseen heidät seuraavassa hetkessä takaisin heidän oikealle paikalleen.
Ja missä suomalaiset lukevat näitä kertomuksia, huomatkoot, että Arvid Horn oli suomalainen mies, suurin valtiomies, mikä tähän asti on syntynyt Pohjanlahden idänpuoleisessa maassa.
Me astumme toiseen työhuoneeseen, yhtä komeaan ja vielä loistoisampaan kuin presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin on. Mutta tämä huone näyttää kaikessa komeudessaan vanhalta; tomua on tauluilla, tomua rintakuvilla, tomua komeilla kirjoilla, tomua hienoilla, silkillä ja sametilla päällystetyillä huonekaluilla. Uutimet riippuvat raskaina ikkunain edessä ja pimittävät huonetta; matot ovat niin pehmeät kuin pelkäisi huoneen asukas pienimmänkin askelen äänen itseänsä häiritsevän. Vaikka rakastaakin loistoa ja mukavuutta, ei isäntä ole moneen aikaan sallinut tomutettavan eikä siivottavan työhuonettaan; hän ei siedä, että pienintäkään huonekalua liikutetaan, että pienintäkään paperilappua siirretään paikaltaan. Hän on vanhoillinen yksin jokapäiväisen elämänsä pikkutavoissakin, ja hänellä on oikeus olla sellainen; hän on 70-vuotias ja nuorena ollessaan hän auttoi Kaarle XII:ta sen ajan tavalla pölyttämään ja siivoamaan pohjolan valtakuntia.
Nyt istuu kreivi Arvid Horn vanhana ja raihnaisena täyden työpöytänsä ääressä. Kellon koneisto ei vielä ole seisahtunut; hänen sihteerinsä on vast'ikään mennyt kantaen kirjeitä, puolet Euroopan hallituksille ja puolet Ruotsin ja Suomen virkakunnille. Vielä muutamia minuutteja sitten mietti tämä vanha valtiomies uusia valtiollisia tuumia valtakunnan menestyksen turvaamiseksi, rauhallisia hankkeita antaakseen viljelyksen valloittaa uusia aloja 1721 vuoden paljon supistuneiden rajain sisällä. Vielä äsken hän oli isänmaansa valtiollisen elämän sielu ja se, joka vakavalla kädellä piteli valtion ohjia, hilliten intohimoja ja sovitellen niitä monia keskenään vihamielisiä ja ristiriitaisia pyyteitä, jotka uhkasivat ja koettivat hävittää toisiaan. Mutta nyt oli hän heittänyt maailman kuorman hartioiltaan; hän oli väsynyt, hän etsi lepoa sielulleen ja hänen edessään oli Kaarle XII:n Raamattu avattuna. Mitä hän luki siitä? Se oli Salomon Saarnaajan ensimmäinen luku:
"Kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä ihmisellä on kaikesta vaivannäöstään, jolla hän itseään rasittaa täällä auringon alla? Miespolvi menee, ja toinen tulee; mutta maa pysyy ikuisesti samalla kannalla. Aurinkokin nousee ja aurinko laskee, ja rientää taas paikkaansa, josta hän nousee. Tuuli kulkee etelään ja kiertää pohjoiseen, kulkee alinomaa kääntyellen ja kierroksilleen palaten. Kaikki purot laskevat mereen, mutta meri ei täyty; sinne, minne purot laskevat, ne aina uudelleen palaavat. Kaikki oliot rasittavat itseään, enemmän kuin kukaan voi sanoin ilmaista: silmä ei tule kyllikseen nähneeksi, eikä korva riittämään kuulleeksi. Mitä on ollut, sitä tulee olemaan, ja mitä on tapahtunut, sitä tulee tapahtumaan edelleenkin, eikä ole mitään uutta auringon alla. Jos on jotakin, josta saattaisi sanoa: 'Katso, tämähän on uutta!' niin sitä on ollut jo olemassa niinä aikakausina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei muisteta entisaikalaisia, mutta ei tulevaisuudessakaan eläviä muisteta myöhemmin elävien kesken."
Näitä sanoja lukiessaan vajosi vanhuksen kunnianarvoisa pää käden varaan. Hänen elämänsä seitsemänkymmentä, hänen valtansa kolmekymmentä vuotta kulkivat kuin uni hänen ohitsensa, ja hän toisti Saarnaajan sanat: "Kun käännyin tarkastamaan kaikkia tekojani, jotka käteni olivat toimittaneet, ja vaivaa, jota olin niistä nähnyt, niin katso: kaikki oli turhaa ja tuulen tavoittelemista, eikä siitä ole edunerää auringon alla."
— Kaikkiko? — kysyi hän itseltään. Ja taas vastasi hän itse: —
Tyhjyyttä, turhuutta, katoavaisuutta!
Sitten sattuivat hänen silmänsä erääseen toiseen kirjaan, joka oli auki eiliseltään. Siinä olivat Senecan teokset. Niistä oli avattuna eräs paikka, joka sopi yhteen Saarnaajan sanain kanssa ja kuului:
"Quosdam, cum per mille indignitales in usum dignitatis subrepserint, misera subit cogitatio, ipsos laborasse in titulum sepulchri." Se on: "Muutamia, jotka tuhansilla häpeällisillä keinoilla ovat korkeihin arvosijoihin madelleet, kohtaa yht'äkkiä se surkea ajatus, että he itse ovat sepittäneet hautakirjoituksensa."
— Mitä? — huudahti hän. — Olenko minäkin niitä, jotka syntyivät maassa matelemaan ja jotka ovat luikerrelleet valtaan, jota olivat kelvottomat pitämään? Kaiken elämäni teot, nuoruuteni taistelut kuninkaan ja isänmaan puolesta — miehuuteni vaivat, ja tämä vapaa valtiomuoto, jonka olen perustanut, jota olen vahvistanut ja ylläpitänyt Ruotsinmaassa — eikö tämä kaikki olekaan muuta kuin kirjoitus omalla haudallani?
Hän kohautti ajatuksissaan olkapäitään ja vaipui synkkiin mietteisiin. Ah, mikäpä elämä on niin tahraton, ettei joskus jokin raskauttava omain puutteiden, omain heikkouksien tunne herää jaloimmassakin sydämessä ja häiritse sitä itseluottamusta, joka joskus kenties paisui liian korkealle, sitä suurten aatteiden, suurten tekojen tietoisuutta, jonka kenties ylpeämpinä hetkinä teki mieli jumaloida omaa itseänsä! Tuo suuri, mainehikas, nerokas mies oli tällä hetkellä paljon surkuteltavampi kuin päiväläinen, joka laskee kaiken vaivansa hedelmän sen viikkopalkan mukaan, minkä hän lauantai-iltana saa. Tämä köyhä työmies näkee toki tuloksen työstään; kreivi Horn näki isänmaansa eri puolueiden raatelemana, näki itsensä harmaantuneena ja voimatonna — ja hän kysyi itseltään: mitä varten minä olen elänyt?
Silloin avattiin ovi, aivan hiljaa, niinkuin tapa oli tässä talossa, ja kamaripalvelija ilmoitti presidentti, kreivi Bertelsköldin. Vanhan valtiomiehen otsa synkistyi uhkaavaksi ukkospilveksi; kuitenkin hän sanoi: — Kreivi on tervetullut.
Ja sisään astui varovasti, ikäänkuin sairashuoneeseen, hänen entinen oppilaansa, joka oli ylennyt mestaria mahtavammaksi ja joka nyt — sen tiesi kreivi Horn hyvin kyllä — oli sen salaliiton johtaja, joka kauan oli hänen kukistumistaan valmistanut. Molemmat herrat tunsivat toisensa, mutta vaikka aika oli paljon heidän suhdettaan muuttanut, oli siinä kumminkin jäljellä vielä paljon mestarin etevämmyyttä toisella ja oppilaan arkuutta toisella puolen. Oli vain yksi ainoa kuolevainen, jota kohtaan kreivi Bertelsköld tunsi kunnioitusta, eli oikeammin sanoen pelkoa, jota eivät iva eikä viekkaus koskaan voineet täydellisesti voittaa, ja se ainoa oli hänen herransa ja mestarinsa, kreivi Arvid Horn.
Ja kuitenkin hän oli nyt — kenties luullen, ettei se kenellekään muulle onnistuisi — ottanut ylen vaikean asian ajaakseen, oli ottanut taivuttaakseen tämän vanhan valtiomiehen vapaaehtoisesti astumaan alas korkealta asemaltaan valtakunnan hallitusmiehenä ja jättämään valtansa hattujen käsiin.
Hän aloitti keskustelun hyvin varovasti kysellen muutamin osaa ottavin sanoin hänen ylhäisyytensä terveydentilaa, niinkuin tämä olisi ollut hänen siellä käyntinsä ainoana ja hyvin luonnollisena tarkoituksena. Koko Ruotsi, niin vakuutti hän, oli levottomuudekseen kuullut, että hänen ylhäisyytensä pitkälliset vaivat maansa onnen edistämiseksi olivat synnyttäneet ruumiillisen väsymyksen, joka, toivoi hän, ei kumminkaan estäisi hänen ylhäisyyttänsä vielä useita vuosia eteenkinpäin omistamasta kypsynyttä kokemustansa isänmaan palvelukseksi.
— Suokaa anteeksi, — keskeytti hänet kreivi Horn tuolla tunnetulla, ylhäisen ylpeällä äänellä, jota oppilas niin hyvin osasi matkia omia käskynalaisiaan puhutellessaan, — onko minulla kunnia nähdä herra kreivi luonani yksityisenä ystävänä, vaiko ritarihuoneen asiamiehenä?
Presidentti vakuutti tulleensa ainoastaan omasta puolestaan tiedustelemaan hänen ylhäisyytensä terveydentilaa.
— Se ilahuttaa minua. Muuten voisin ajatella, että olen jo elänyt liian kauan ja että herrat jo ovat käyneet malttamattomiksi. Kreivin on laita toisin. Mutta minä käyn vanhaksi sekä ystävilleni että vihamiehilleni. Kun on, niinkuin minulla, arpia kahdelta tappotanterelta, ei voi pysyä iankaikkisesti ripeänä. Väinäjoella saamani haava tuntuu usein, mutta kenties voisin sen unohtaa, ellei minua eräällä toisella taistelutanterella ahdistettaisi sekä edestä että varsinkin takaa. On eräs asia, josta vanha soturi kärsii pahemmin kuin luuvalosta, ja se on eduskunta.
— Herjaukset eivät ikinä voi himmentää…
— Herjauksista älkäämme puhuko. Ne tekevät meille saman palveluksen kuin hehkuvat kuulat, joilla muinoin lämmitimme telttojamme talvisaikana Puolassa: kaikki riippuu siitä, miltä kannalta sitä arvostellaan. Mutta kuinka edistyy asia ritarihuoneessa? Joko meistä kohta päästään?
— Teidän ylhäisyytenne, ritarihuone samoin kuin muutkin säädyt ymmärtää täysin arvostella teidän ylhäisyytenne suuria ansioita.
— Jättäkäämme kohteliaisuudet, heittäkäämme nuo ulkoläksyt. Minä kysyn, kuinka pitkälle on käsitelty Venäjän kanssa uudistamamme sopimuksen takia tehtyä syntiluetteloamme. Mehän olemme menetelleet vastoin salaisen valiokunnan määräystä, eikö niin? Ja vikamme ei vähene siitä, että valiokunnan määräykset olivat sinetillä suljetut ja odottivat asiain käännettä, jota meidän mielestämme ei tullutkaan.
— Teidän ylhäisyytenne tietää paremmin kuin minä, että sopimusta Venäjän kanssa todellakin on katsottu loukkaukseksi, miltei sodanjulistukseksi Ranskalle, ja että säätyjen enemmistö tulee vaatimaan neuvoskuntaa edesvastuuseen — niinkuin myös salainen valiokunta katsoo ajan soveliaaksi liitontekoon Turkin kanssa, apuvarain saamiseen Ranskalta ja sotaan Venäjää vastaan. Arvellaan velvollisuuden vaativan jotakin uskaltamaan valtakunnan kunnian ja itsenäisyyden vuoksi sekä myöskin menetettyjen maakuntain takaisin ottamiseksi.
— Mitä? Ajanko soveliaaksi? Sentähden, että tuo seikkailija, tuo Bonneval Konstantinopolissa uskottelee teille kaikenlaisia lastensatuja liitosta Turkin kanssa! Kunnia ja itsenäisyys, jotka täytyy ostaa Ranskan apuvaroja kerjäämällä! Menetetyt maakunnat, joita poikanulikat lähtevät valloittamaan ilman armeijaa ja sotatarpeita, ilman laivastoa ja rahaa! Oletteko siis niin varmoja siitä, hyvät herrat, ettei Ruotsin leijonamme moiseen rotanloukkuun joutuessaan vielä saa hellittää muutamia palasia kuluneesta nahastaan? Ja missä on teillä se nerokas sotapäällikkö, joka on raivaava teille tien noihin tarumaisiin voittoihin? Kyllä ymmärrän: sanokaa Lewenhauptille terveisiä eräältä Kaarle XII:n sotilaalta, ettei maita valloiteta suurilla sanoilla. Sanokaa hänelle, että tarvitaan toisenlaista taitoa saadakseen voittoja tappotanterella, kuin voittaakseen hyvä-huutoja puhujalavalla.
— Minä pyydän teidän ylhäisyyttänne olemaan vakuutettu siitä, että kiukku neuvoskuntaa kohtaan, syystä tahi syyttä, on sangen suuri; mutta mitä teidän ylhäisyyteenne tulee, on velvollisuuden vaatima kunnioitus aina…
— Joutavia, kuka minusta puhuu…
— Ja ellei tuo äskettäin tehty onneton ilmoitus Tanskan lähettiläälle…
— Selittäkää tarkemmin! Tanskan lähettiläälle?
— Niin, minä en voi sitä salata, että sen kiireellisyyden, millä teidän ylhäisyytenne on rientänyt ilmoittamaan Tanskan lähettiläälle siitä sopimuksesta, jonka teidän ylhäisyytenne äskettäin on tehnyt Ranskan kanssa, luullaan vahingoittavan viimeksimainitun vallan kanssa tehtävää liittoa, ja muutamat teidän ylhäisyytenne vihamiehistä uhkaavat tämän johdosta nostaa kanteen teidän ylhäisyyttänne vastaan.
— Mitä? Mekö pyytäisimme Ranskalta lupaa saada kääntyä toisen vallan puoleen asioissa, jotka koskevat meidän omia etujamme? Vai niin, hyvät herrat! Siis on tultu niin pitkälle, että maa, joka sanoo olevansa vapaa ja itsenäinen, ei tohdi virkkaa sanaakaan ilman tuon n.s. liittovaltansa suostumusta.
— Teidän ylhäisyytenne vihamiehet…
— Mitä vihamieheni minua liikuttavat? Kysymys on siitä, onko valtakunnan johto uskottava kavalajuoniselle Parisissa olevalle kardinaalille vai Konstantinopolissa olevalle rappiolle joutuneelle maankiertäjälle.
Ja tuo vanha, äsken raihnainen mies käveli kiivaasti kuin nuorukainen edestakaisin pehmeällä matolla. Yht'äkkiä hän seisahtui Bertelsköldin eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja kysyi: — Kuka tulee minun jälkeläisekseni? Tekö vai Gyllenborgko?
Bertelsköld vastasi maltillisesti: — Säästäköön meitä taivas siltä kysymykseltä vielä monta vuotta! Mutta jos teidän ylhäisyytenne pitkälliset vaivat oikeuttaisivat ikävöityyn lepoon — jos todellakin syytös, jonka naurettavaisuuden teidän ylhäisyytenne on nähnyt hyväksi niin selvästi osoittaa, täyttäisi teidän ylhäisyytenne mielen oikeutetulla närkästyksellä, niin olkaa kumminkin vakuutettu siitä, etten suinkaan minä — minä, jolla on ollut kunnia palvella teidän ylhäisyytenne johdolla ja joka saan teidän ylhäisyytenne opastusta kiittää siitä kokemuksesta, mikä minulla kenties voi olla valtiollisissa asioissa — etten suinkaan minä pyri sijalle, jossa edeltäjän maine välttämättömästi on himmentävä hänen jälkeläisensä, kenen hyvänsä.
Kreivi Horn sai näiden korulauseiden kestäessä aikaa malttaa mielensä. Hän kävi taas istumaan ja lausui kylmästi: — Sanalla sanoen, te siis aiotte tehdä minut tarpeettomaksi.
— Teidän ylhäisyytenne, nuo epäluulot…! — Ja Bertelsköld oli tekevinään lähtöä, muka närkästyneenä siitä, että hänen hyviä tarkoituksiaan oli uskallettu epäillä. Mutta Horn jatkoi:
— Herra kreivi — puhukaamme peittelemättä. Minä surkuttelen maatani sentähden, että se muutamain harvain vallanhimon, muutamain harvain kunnianhimon tähden tulee viskattavaksi vapauden ja edistyksen rauhalliselta uralta arveluttaville syrjäpoluille, missä vanha silmäni näkee vain vaaroja ja nöyryytyksiä. Mieleni tekisi surkutella itseänikin, koska minun ei ole onnistunut kasvattaa muullaisia valtiomiehiä kuin taitavia vehkeilijöitä ja kuohahtelevia politikoitsijoita, joiden näköpiiri ulottuu tuskin heidän miekkansa kärkeen. Kuitenkin on minulla syytä kiittää teitä eräästä asiasta, herra kreivi — ja minä kiitänkin teitä siitä. Te olette nostanut kuorman sydämeltäni. Kas tässä! — Ja samassa hän osoitti sitä Senecan kirjan paikkaa, joka vast'ikään oli saattanut hänet niin miettiväksi ja alakuloiseksi.
Seneca ei ollut mikään tuntematon suuruus kreivi Torsten Bertelsköldille; mutta hän oli jo ammoin unohtanut tuon mietelmän. Hän antoi kirjan takaisin virkkaen pilkallisesti, että se epäilemättä oli hyvinkin opettavainen kirja.
— Niin onkin! — jatkoi Horn niin ylevällä suuruudella, että pilkkanauru katosi vastustajan huulilta. — Kas siinä yksi noita ajatelmia, joita muinaisajan viisaus linkoaa vuosituhansien läpi alhaisen kunnianhimon julkeata otsaa kohti! Tahdon nyt sanoa teille, kreiviseni, minkätähden kiitin teitä. Luulin jo hukkaan eläneeni. Ja vähäiseltä se näyttäköönkin Kaikkivaltiaan edessä, mitä heikko käteni on toimittanut. Mutta kun vertaan tekojani teidän tekoihinne, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin tunnen olevani oikeutettu sanomaan teille, jotka hätäilette minusta päästäksenne: minä olen nostanut Ruotsin valtakunnan sen syvimmästä alennustilasta, kuolemanhädästä ja häviöstä varallisuuteen, arvoon ja ulkonaiseen itsenäisyyteen. Minä olen temmannut sen itsevaltiuden kahleista, kun se virui voimatonna, verta vuotavana ja muserrettuna, Görtzin ja hänen kätyriensä saaliina, jotka tallasivat sitä jalkainsa alle, ja olen antanut sille takaisin sen ikivanhan vapauden, 1734 vuoden lain ja sen, mikä on kaikkia lakeja parempi: kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Minä olen ottanut sen vastaan toivottomana rauniona; minä annan sen takaisin valtakuntana, jolla on elinvoimaa ja jolla on tulevaisuutta. Hyvät herrat, mitä aiotte tästä lapsestani tehdä — mitä aiotte tehdä siitä valtakunnasta, jonka teille jätän?
Bertelsköld ei vastannut. Tällä kertaa oli hänen latinansa lopussa.
Kreivi Horn jatkoi:
— Oli hetki semmoinenkin, jolloin tuon vanhan roomalaisen sanat sattuivat minuun kuin totuuden terävä miekka, seisoessani elämäni päämaalissa, ja minä kysyin itseltäni, olivatko keinoni aina olleet kaikista parhaat — enkö ollut minäkin työskennellyt tyhjän, viheliäisen arvonimen vuoksi, joka tulisi olemaan hautakirjoitukseni. Tosin täytyy minun tunnustaa, että tuolla ylhäällä asuvan suuren tuomarin edessä minä olen yhtä vähän puhdas kuin kukaan toinenkaan kuolevainen, täynnä puutteita ja turhuutta. Mutta jos vertaan itseäni teihin, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin on minulla jonkinlainen oikeus sanoa teille: minä en ole hiipinyt valtaan sysäämällä edeltäjääni pois tieltäni! Minä en ole pysytellyt pinnalla valheen ja kavaluuden avulla; en ole katalilla juonilla pettänyt kuningastani ja isänmaatani, nauttiakseni vallasta niin kauan kuin mahdollista ja kopeillakseni jonakin tämän maailman mahtavana. Ei, hyvät herrat! Sille sijalle, jossa olen ollut, ovat maailman myrskyt ja valtiollinen välttämättömyys minut nostaneet; minä olen pysynyt sillä sijalla niin kauan kuin minulla on ollut selvä tietoisuus siitä, että olen ollut isänmaalleni hyödyllinen, eikä minua _kukisteta__ siltä sijalta, niinkuin teidät kerran kukistetaan — minä poistun vapaaehtoisesti, kun näen tarkoituksiani väärin selitettävän, voimani murtuneen, ja minä poistun vapaana, vapaiden kansalaisten ympäröimänä miehenä siltä kukkulalta, jolle kohosin taistellessani yksinvaltaa vastaan, joka minun toimestani nostettiin kaikkien hartioilta. Kas siinä, kreiviseni, syy minkätähden kiitän teitä; ja nyt on teidän vapaassa vallassanne menetellä niinkuin hyväksi näette. Tänä päivänä jätän eronhakemukseni.
Kreivi Bertelsköld aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän seisoi kuin koulupoika vanhan opettajansa patukan edessä, ja hän poistui äänetönnä, nöyryytettynä, raivoissaan, mutta samalla myöskin tyydytetyn koston ja saavutetun voiton pilkkanauru huulillaan.
Ja yksin jäätyään palasi kreivi Arvid Horn Kaarle XII:n raamatun ääreen, laskeakseen menetetyn valtansa Hänen jalkainsa juureen, jolla on taivas valtaistuimena ja maa jalkalautana.
29. ESTER LARSSONIN PAKO.
Kun nuori tyttö ja hänen suojelijansa ensin ajaa karauttivat isoa tietä myöten Hornin tullista, eivät he luultavasti kumpikaan oikein käsittäneet tämän yrityksensä vaaraa. Sen vain Ester selvästi ymmärsi, ettei hän tahtonut, ettei hän tohtinut palata Tukholmaan, jossa häntä niin törkeästi oli häväisty ja jossa hän nyt oli yleisenä puheenaiheena, eikä isänsä luo, jonka ankaruus oli yhtä raudankova erehdyksen rankaisemisessa kuin hänen rakkautensa oli ollut liioiteltu lempilapsen hemmottelemisessa. Kuinka olikaan hän kohdellut Maria Larssonia, Esterin orpanaa, joka anoi hänen suojelustaan ja otettiin vastaan niin, että hän ennen hyppäsi ikkunasta ulos talviyöhön kuin jäi setänsä taloon! Ester oli lapsena kuullut sisarensa Veronikan kertovan tästä julmasta tapauksesta; se oli käynyt kovasti hänen sydämelleen. Hänen rikoksensa oli suurempi kuin orpanan ja häntä odotti nyt rangaistuskin sen mukaan. Sentähden oli hänen ainoa selkeä ajatuksensa vain se, että hänen täytyi paeta, paeta; mutta minne, sitä hän ei tiennyt.
Molemmat nuoret ratsastivat alussa ääneti rinnakkain. Bertelsköld, joka oli vanhempi ja kokeneempi, toipui kohta asiata tyynemmin miettimään ja lausui arvelunaan, että Ester ehkä tulisi katumaan pakoaan; eikö olisi ehkä parempi, että he ajoissa kääntyisivät.
Nuori tyttö vastasi kiivaasti, että Bertelsköld kääntyköön, jos niin tahtoo. Hän ei millään ehdolla palaa Tukholmaan.
— No niin, — sanoi nuori mies, — olemme siis tästä hetkestä alkaen veli ja sisar. Luottamuksesi olen pitävä pyhänä ja todistukseksi siitä tahdon viedä sinut äitini luo.
Ratsastusta jatkettiin. Alkoi tulla pimeä, ja ilta kävi yhä kylmemmäksi. Ilokseen ennättivät he sinä iltana Mariefrediin.
Tänne yöpyminen oli kuitenkin vaarallista, sillä Larsson oli varmaankin koettava kaikki keinonsa, saadakseen kadonneen tyttärensä takaisin. Bertelsköld toimitti sentähden niin, että ratsut lähetettiin takaisin Tukholmaan, osti reen ja lämpimämmän päällysvaatteen Esterille, ja he jatkoivat kulkuansa kyytihevosella yötä myöten Nyköpingiin. Täältä lähetettiin sanansaattaja Norrköpingiin ja niin edelleen etelään päin, ja Malmöhön lähetettiin kirje, jossa tiedusteltiin tilaisuutta päästä Tanskan puolelle. Tämä kaikki sitä varten, että takaa-ajajat eksyisivät jäljiltä. Pakolaiset lähtivätkin sitä tietä kaupungista, mutta puolen penikulman päässä sieltä he poikkesivat oikeaan käteen Örebrohon vievälle tielle. He kulkivat nyt tehtaanhoitajana ja hänen sisarenaan, jotka muka matkustivat Säteristä erääseen Noran vuoristossa olevaan tehtaaseen, ja heidän onnistui saada matkatoverikseen eräs puhelias ja urhakka örebrolainen teurastajamatami, joka oli käynyt Tukholmassa vuotia myymässä.
Tämä kunnioitettava kansalainen ei voinut näin hyvän tilaisuuden sattuessa olla jo ennen kotiin tuloaan keventämättä sydäntään kaikkien niiden Tukholman uutisten taakasta, joita hän nyt maaseudulle kuljetti. Lähinnä talin ja vuotain hintoja, joilla hänen kertomuksissaan oli ainainen etusija, seurasi hiukkanen valtion asioita, koska eukko kuului hattupuolueeseen siitä luonnollisesta syystä, että kun oli sota, niin oli sotamiehiä, ja kun oli sotamiehiä, niin näille sotamiehille piti olla saappaita ja reppuja, mistä taas voi olla vähän rahan tuloa köyhille kansalaisille näinä kalliina aikoina. Sen pitemmälle ei eukon luvunlasku ulottunut. Tästä taas oli hyvä päästä päivittelemään valtiopäiviä ja myssyjä, muitten muassa Larssonia. — Ja sitten kuuluu hänellä olevan tytär, tuolla Larssonilla, puolihullu tyttö, joka muuanna yönä oli pukeutunut ryökkynäksi ja ajanut eräisiin hovissa pidettäviin tansseihin ja pyytänyt kuningasta itseään kanssansa tanssimaan; ja senhän kyllä tietää, että kun kuningatar sen näki, suuttui hän niin, että paikalla pyörtyi istuessaan kuninkaallisella istuimellaan; ja silloin oli kuningas sanonut, että tottapa siinä oli jokin noidantemppu, koska tyttö oli hänet lumonnut; sillä tiedättekö, tyttö oli suomalainen ja suomalaisista naisista voi uskoa vaikka mitä. Mutta kun alettiin etsiä tyttöä, oli hän kadonnut kuin savu, liekö sitten mennyt ikkunan vai uuninpiipun kautta, sitä ei kukaan tiennyt niin tarkoin sanoa; mutta sitä ei kuningatar ole saattanut unohtaa, vaan on sanonut: vieköön venäläinen koko Suomenmaan, sillä sieltä ei tule muuta kuin ilkeyttä ja pahoja ihmisiä. Sillä tiedättekö, se on semmoinen maa, jossa kahvi on niin sakeaa, että lusikka pysyy kupissa pystyssä, ja kun he kaatavat kermaa sekaan, niin heidän täytyy sitä keritsimillä leikellä.
Turhaa olisi ollut ruveta kumoamaan kunnon eukon kertomuksia, ja matkustajamme saivat siis kärsivällisesti pitää hyvänään nuo jutut, jotka eivät olleet parempia eikä pahempia kuin juorupuheet yleensä. Semmoisessa asemassa, missä he nyt olivat, saivat he tyytyä siihen, että heidän matkatoverinsa hyväntahtoisesti tarjosi heille yösijaa talossaan Örebrossa, ja sittenkun he ensikerran tällä matkallaan olivat vähän levähtäneet, jatkoivat he seuraavana päivänä kulkuaan pohjoista kohti vanhan kreivitär Bertelsköldin Itä-Göötanmaan rajalla olevalle Falkby-nimiselle maatilalle.
Tästä suuresta maatilasta oli entisellä omistajalla jäljellä ainoastaan vähäinen lohkaistu osa, jossa hän nyt yksinkertaisessa maalaisasunnossa vietti ennen muinoin myrskyisen elämänsä iltaa. Suurin osa tätä maatilaa oli joutunut huutokaupalla myytäväksi Görtzin aikaisten kruununrästien maksuksi, ja tästä kovasta onnesta sai hän kiittää mahtavaa lankoansa, presidentti, kreivi Bertelsköldiä, joka, niinkuin tiedämme, ennen muinoin halveksitun rakastajan kaikella kostonhimolla oli vannonut häntä leppymättömästi vihaavansa. Tämän mahtavuutta vastaan olivat kaikki valitukset olleet turhia, ja kreivittärellä oli, paitsi pojan antamaa apua, vain sen verran omaisuutta jäljellä, ettei häneltä puuttunut kaikkein tarpeellisinta. Falkbyssä — sillä näin nimitettiin vielä sitä vähäistä osaa tästä maatilasta, johon kruunu "suosiosta ja armosta" oli suonut urhoollisen karoliinin Kustaa Bertelsköldin leskelle nautinto-oikeuden hänen elämänsä loppuajaksi — tässä Falkbyssä vietettiin, paitsi tavallisia juhlapäiviä, kahta muutakin juhlaa. Toista silloin, kun kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, kävi täällä veljensä vaimoa ja rakastettua nuoruudenystäväänsä tervehtimässä; toista silloin, kun ainoa poika Kaarle Viktor sai lomaa käydäkseen äitinsä luona. Nämä vierailut olivat tulleet Falkbyn muuten yksitoikkoisen ja yksinäisen elämän valokohdiksi; ja ne olivat talon almanakan merkkipäiviä, joiden mukaan aikaa laskettiin. Kun joskus sattui se harvinainen onni, että molemmat tulivat yht'aikaa, oli Falkbyn kreivittären tapa leikillä sanoa, että hän mielestään oli kahta vuosisataa nuorempi, kun hänellä toisella puolellaan oli 16. sataluvun, toisella 17. sataluvun nuoriso luonaan. — Paha vain, — lisäsi hän, ja kyynel kimmelsi silloin hänen vielä säteilevissä mustissa silmissään, — paha vain, että Isoviha on niiden molempain välillä!
Kaarle Viktor Bertelsköldin sydän alkoi sykkiä yhä nopeammin hänen näin äitiään muistellessa, kun hän eräänä päivänä marraskuun loppupuolella iltahämärässä jo etäältä tunsi Falkbyn lehdettömät, kuuroittuneet koivut. Tähän asti hän oli ajatellut miltei yksinomaan nuorta matkatoveriaan, jonka hän noin odottamattaan oli saanut seuralaisekseen. Hän oli koettanut pitää huolta hänen mukavuudestaan matkalla, lohduttaen häntä puhumalla hänelle paremmista ja onnellisemmista ajoista ja mitä hienotunteisimmalla tavalla haihduttaa hänestä sitä yksinäisyyden ja avuttomuuden tunnetta, joka nähtävästi oli vallannut hänet hänen säätyään niin paljon ylempänä olevan nuoren miehen seurassa. Ja siltä näyttikin kuin jokin lempeä sallimus olisi vartavasten säästänyt Ester Larssonille tämän katkeran nöyryytyksen masentaakseen hänessä tuota oikullista, itsepäistä ja omavaltaista uhkamielisyyttä, joka oli hänen suurin ja vaarallisin vikansa ja joka muissa oloissa varmaankin olisi ollut hänelle varmaksi turmioksi. Hänen kopeutensa, hänen uhkamielisyytensä olivat lannistetut; tämä kova koettelemus, jonka katkeruutta heidän matkatoverinsa kertomat Tukholman juorut vielä lisäsivät, oli tunkenut aina sydämen pohjaan asti, ja kahtena ensimmäisenä päivänä ei Ester vastannut suojelijansa rohkaiseviin sanoihin muuten kuin äänettömyydellä ja kyynelillä. Vasta kolmantena päivänä toipui hän sen verran, että silloin tällöin voi maksaa kreivin huomaavaisuuden pienillä vastapalveluksilla, esimerkiksi neulomalla hänen ratkenneen hansikkaansa tai keittämällä heidän ateriakseen maljallisen lämmintä maitoa majataloissa; ja ken vain olisi nähnyt Ester Larssonin näin nöyränä ja vaatimattomana hoitavan näitä pikku askareita, hän tuskin olisi enää tuntenut häntä samaksi ylpeäksi tytöksi, joka juuri vähän ennen ajaa karautti ratsullaan Tukholman katuja niin, että kaviot tulta iskivät ja ihmiset väistyivät syrjään, peläten joutuvansa pillastuneen hevosen jalkoihin.
Tämä muutos liikutti Bertelsköldiä syvästi. Hän oli karttanut kaukaisimmittainkaan viittaamasta niihin sanoihin, jotka rajujen tunteiden pakosta olivat päässeet hänen huuliltaan onnettoman Espanjan ravintolan sivuhuoneessa. Mutta nämä sanat alkoivat juurtua hänen sydämeensä. Ken tietää, millaisin hellin tuntein kuvanveistäjä katselee elotonta savea, joka hänen käsissään saapi ihanat, sopusointuiset muotonsa, hän tietää myös, millaisin tuntein nuori, jalomielinen, herkkätuntoinen mies katselee nuorta, uhkuvaa, mutta muodotonta, ja väärään suunnattua naissielua, joka ikäänkuin hänen käsissään saa takaisin jalon naisellisuutensa teeskentelemättömän ja kainon sulouden! — Ah, ajatteli hän itsekseen, — mikä aarre hyvyyttä ja rakastettavaisuutta onkaan ollut kätkettynä tuon huonosti hoidetun pinnan alla, ja mikä jalo olento voineekaan vielä kehittyä tuosta luonnonlapsesta, kun hän vain tulee hellän äidin hoitoon — hän, jota äiti ei milloinkaan ole hoitanut!
— Rohkeutta, Ester! — lohdutti hän. — Rohkeutta, pieni itkettynyt sisareni! Näetkö noita tuolla vasemmalla kädellä lahden rannalla olevia koivuja? Kenties vielä hämärän läpi näet pienen punaisen huoneen valkeine ikkunapielineen ja korkean, päätyyn kiinnitetyn viiritangon? Siinä on kaikki, mitä äitini maatilasta on jäljellä — sillä isälläni oli vain pitkä säilänsä — ja juuri siellä olet löytävä äidin sinäkin.
Ester ei vastannut. Ei hämärä, vaan kyynelet olivat himmentäneet hänen näkönsä.
— Ja hyvän ja jalon äidin! — jatkoi nuorukainen lämpimästi. — Sinä olet viisas lapsi, Ester. Minun tulee sentähden sanoa sinulle, että äitini ensi näkemässä kenties tuntuu kylmältä ja ehkä hiukan ylpeältäkin. Monet ja katkerat kärsimykset ovat tehneet hänet epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan. Mutta niin pian kuin minä olen ennättänyt hänelle sanoa, kuka olet ja mitä olet kärsinyt, niin pian kuin hän on saanut minun ritarillisen sanani kunniasi ja viattomuutesi vakuudeksi, on hänen sylinsä oleva sinulle empimättä avoinna, etkä sinä tule katumaan, että olet uskonut itsesi hänen ja minun suojelukseemme.
Bertelsköld oli nähnyt jo paljon maailmaa, mutta vielä liian vähän oikein arvatakseen kuusitoistavuotiaassa sydämessä asuvaa järjen voimaa. Hirmuinen tuska valtasi Esterin. — Pysäyttäkää! — huusi hän. — Armahtakaa ja antakaa minun mennä ja ennemmin kätkeytyä köyhimpään majaan! Ah, minä kuolen häpeästä yhden ainoan musertavan silmäyksen edessä.
— Mutta minä lupaan kunniasanallani, että sinä jo seuraavassa hetkessä lepäät kuin oma lapsi äitini sylissä.
— Ei, ei, pysäyttäkää! Armoa, pysäyttäkää, herra kreivi! — jatkoi Ester äänellä, jossa vielä kuului kaikua hänen entisestä kiivaasta luonteestaan, kun hän huomaamattaan taas puhutteli toveriaan tuolla arvonimellä, joka ilmaisi eron heidän syntyperänsä ja säätynsä välillä.
— No niin — sanoi Bertelsköld vähän mietittyään, — minä teen niinkuin tahdot. Tuossa pienessä tuvassa veräjän luona asuu äitini vanha uskollinen palvelija, Flinta-muori — hänkin urhoollisen karoliinin leski. Hänen sydämensä on pehmeämpi kuin hänen nimensä,[19] ja sinä voit jäädä hänen luoksensa siksi, kunnes kaikki on valmistettuna ja minä tulen sinua noutamaan.
30. VANHOJA TUTTUJA.
Kun elämän kesä on kadonnut ja syksyinen tuuli vinkuu metsässä, on omituista nähdä, kuinka erilaiset jäljet se jättää puiden lehdistöihin. Muutamat lakastuvat kokonaan, lehdet varisevat ja oksat jäävät paljaiksi. Toiset lehdistöt lakastuvat ja varisevat vain osaksi, niin että ala- ja keskiosa puuta paljastuu, jotavastoin kesän vihannuus vielä vähän aikaa viipyy latvoissa. Toiset taas kestävät hävityksen myrskyn, eli oikeammin, saavat siitä vain uutta, vaikkakin pian katoavaista kauneutta pukeutuessaan noihin monivärisiin kirjaviin lehtiin, joiden sulo on liikuttavampi ja ihanampi kuin itse nuoruuden viehkeys.
Ja sama on laita noiden katoavaisten naisellisenkin ihanuuden kukkasten, jotka, niinkuin nuo toisetkin, kukoistavat ja lakastuvat, joita hyväillään ja jotka unohdetaan, jotka lepattavat jonkin aikaa tuulessa ja sitten katoavat hiljaisen yön helmaan. Eri-pitkä on näilläkin ihanuuden ikä, erilaiset lakastumisen jäljet; paljon vaikuttavat ulkonaiset myrskyt, mutta enin vaikuttavat sisällinen rauha tai sisälliset taistelut.
Nuo kaksi ennen muinoin niin ihanaa naista, jotka molemmat nuoruudessaan olivat olleet koko Tukholman ja uljaiden karoliinien ritarillisen ihailun esineinä, istuivat nyt vanhoina ja unohtettuina Falkbyn kartanon pienessä punatussa rakennuksessa. Molemmat olivat samanikäiset, 56 vuoden vanhat; molemmat olivat ylevämielisiä, jalosydämisiä naisia, jotka olivat rakastaneet toisiaan uskollisesti ja sydämen pohjasta aina lapsuudesta asti. Mutta samoin kuin heidän luonteissaan oli eri vivahduksia, samoin oli heidän kasvoihinsakin vuosien syksy jättänyt erilaisia jälkiä. Kreivitär Ebba Liewen, syntyisin Bertelsköld, oli säilyttänyt suuren osan nuoruutensa ihanuutta: tuon kauniin heleänvalkean hipiän; nuo suloiset hyväntahtoiset ja iloiset, siniset silmät, jotka vähänkin hellempi tunne täytti kyynelillä; nuo kauniit, täyteläiset muodot, joita ikä oli vain pyöristänyt vähän arvokkaammiksi; vaalea tukka vain oli vähän harvennut ja harmaantunut. Kreivitär Eeva Bertelsköld, syntyisin Falkenberg, oli ulkonäöltään ikäänkuin ajan vaikutuksen kovettama; tuo muinoin hoikka, notkea vartalo oli laihtunut ja vähän kangistunut; nuo tulisen ihanat kasvonpiirteet olivat käyneet vähän ankarammiksi; mustaan tukkaan alkoi ilmaantua muutamia hopeanhohtavia hiuksia; ainoastaan mustat, muinoin säihkyvät silmät olivat vielä säilyttäneet hurmaavan loistonsa.
Kreivitär Bertelsköld vietti nyt toista kauan kaivatuista juhlistaan: hänen rakas nuoruudenystävänsä oli ensimmäisen rekikelin tultua matkustanut ne kaksitoista penikulmaa, jotka erottivat heidät toisistaan, ja lähtenyt häntä Falkbyhyn tervehtimään. Hän oli, niin vakuutti hän itse, tullut vuosisataa nuoremmaksi, eikä hän aavistanut, että hän kohta oli saava painaa toisenkin vuosisadan nuorison sykkivää äidinsydäntään vastaan.
Molemmat ystävykset istuivat nyt työpöydän ääressä hämyhetkiä viettäen ja puhelivat tuttavallisesti nykyisistä ja entisistä ajoista. Kreivitär Liewen oli lapseton; luonnollista oli siis, että molempain rakkaus oli kääntynyt heitä lähinnä olevaan henkilöön, poikaan ja veljenpoikaan, Kaarle Viktor Bertelsköldiin. He puhuivat hänen armaasta, rakastettavasta ja lempeästä luonteestaan, joka niin selvästi muistutti isoisää Bernhard Bertelsköldiä, ja niistä toiveista, joita hänellä oli, voidakseen ajan myrskyissä kohota vakavaan ja kunniakkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että tätä asemaa olisi tuettava liittymällä johonkin valtakunnan mahtavaan sukuun, sillä ei kumpikaan odottanut mitään luotettavaa tukea itsekkäältä sedältä, presidentti Bertelsköldiltä. Mutta molemmat olivat he hienotunteisia ja oivalsivat, kuinka vaarallista oli perustaa elämänsä järjen kylmien laskelmien varaan ilman jalompien tunteiden myötävaikutusta. Heidän yhteinen toivonsa oli siis se, että rakastettu nuorukainen itse valitsisi ja löytäisi sopivan morsiamen Ruotsin hovista, ja kreivitär Ebba ehdotti leikillään, että he kumpikin riisuisivat aina pitämänsä surupuvun sinä iloisena päivänä, jolloin Kaarle Viktor heidän nähdensä liittyisi arvoiseensa, jaloon, viehättävään ja korkeasukuiseen puolisoon.
Näistä asioista puheltaessa oli huomaamatta tullut melkein pimeä, kun ovi hiljaa aukeni ja eräs mies heidän näkemättään astui huoneeseen, jossa hän hetken aikaa sanaakaan virkkamatta kuunteli ystävyksien puhetta. Mutta sitten hän astui reippaasti esiin, heittäytyi kreivitär Bertelsköldin syliin ja huudahti iloisella äänellä: "Pidä sanasi armas äitini!"
Kreivitär huudahti ilosta: hän tunsi poikansa. Ja nuorukainen riensi hänen luotansa suutelemaan tätinsä kättä. Lähinnä äitiä oli maailmassa tuskin yhtään ihmistä, jota hän niin rajattomasta kunnioitti ja rakasti kuin hyvää ja lempeää Ebba-kreivitärtä.
Kaarle Viktor ei tahtonut jättää hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kun jälleennäkemisen ensimmäiset ilon huudahdukset ja tärkeimmät kysymykset olivat ohi, kääntyi hän sentähden tätinsä puoleen ja pyysi hänen hyvän sydämensä puoltosanaa eräälle nuorelle ja onnettomalle olennolle, joka anoi hänen äitinsä suojelevaa suosiota.
— Mitä? — sanoi hämmästynyt Ebba. — Minunko puoltosanaani? Narrimainen poika! Milloinka on äitisi koskaan kieltänyt apuaan syyttömiltä ja onnettomilta?
— Ei milloinkaan, se on kyllä totta, — vastasi nuorukainen vähän hämillään; — mutta äitini tuomitsee kenties kovemmin kuin tätini ihmistä, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.
Eeva kreivitär katseli poikaansa tutkivin, vähän synkein silmin. — Selitä tarkemmin, — sanoi hän; — kuka se on, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.
Kaarle Viktor tarttui äitiään käteen ja katseli häntä pelkäämättä ja avonaisesti suoraan silmiin. — Minulla on muassani eräs nuori tyttö, jonka haluaisin jättää äitini suojelukseen, — sanoi hän rukoilevalla äänellä.
Kreivittären silmät synkkenivät vielä enemmän. — Poikani, — sanoi hän ankarasti — sinä tulet kevytmielisestä hovista, jossa se, mitä minun nuoruudessani pidettiin hyveenä ja siveytenä, kuuluu taruksi muuttuneen. Täytyykö minun kärsiä se häpeä, että sinäkin…? Mutta ei! Sano minulle, että olen sanasi väärin ymmärtänyt; sinun isäsi poika ei voi unohtaa ritarillista kunniaansa, ei unohtaa sitä kunniata jonka hän on velkapää itselleen ja vanhalle äidilleen.
— Sitä hän ei voi; antakaamme hänen selittää tarkemmin asiansa — muistutti leppeästi niinkuin ainakin Ebba-kreivitär.
Nuorukainen kertoi nyt vilpittömästi ja yksinkertaisesti, miten hän ensi kerran oli kohdannut Ester Larssonin Korsholman vallien luona, kertoi Larssonin kartanon metelistä ja sitten Vähäkyrön metsässä sattuneen tapauksen. Hän kertoi vielä, kuinka Ester oli pelastanut hänen henkensä Danvikin jäällä; kuinka hän oli opettanut Esteriä soittamaan; kuinka Ester lapsellisessa vallattomuudessaan oli mennyt valepuvussa noihin onnettomiin naamiaisiin kreivi Tessinille ja kuinka tämä mielettömyys riisti häneltä hänen hyvän maineensa, ja kuinka sitä sitten seurasi tuo loukkaus Espanjan ravintolassa. Hän ei salannut Esterin vikoja; mutta hän selitti, kuinka hän, joka oli nuorin, äiditön ja hemmottelemalla pilattu lapsi, oli kasvatettu syntymäseutunsa rikkaimmassa kodissa; hän puhui hänen isänsä heikkoudesta, järkähtämättömästä kovuudesta, jota tyttö pelkäsi enemmän kuin kuolemaa; hän ei unohtanut huomauttaa hänen harvinaisista sekä ymmärryksen että sydämen ominaisuuksistaan ja hän lopetti puheensa rukouksella, että hänen äitinsä ottaisi tämän nuoren, onnettoman ja vainotun tytön suojelukseensa siksi, kunnes isän anteeksianto oli tavalla tai toisella saatu hankituksi.
Naiset kuuntelivat häntä kärsivällisesti ja loivat vain silloin tällöin toisiinsa kysyvän katseen, kun kertomus kävi niin lämpimäksi, ettei sitä enää voinut pitää pelkän säälin ilmauksena. Kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksensa, syntyi siitä jonkinlainen perheneuvottelu.
— Oletko ajatellut, — sanoi kreivitär Bertelsköld, — että laki tuomitsee tekosi ja uhkaa sinua ankaralla edesvastuulla? Poikani, mitä olet tehnyt? Olet ryöstänyt isältä hänen tyttärensä.
— Äitiseni; on korkeampiakin velvollisuuksia kuin lakien säätämät.
— On kyllä. Mutta jos lain kirjain tällä kertaa suojelee pyhintä kaikista maallisista velvollisuuksista, rohkenetko yhtäkaikki uhmata sitä? Mitä pyydät minulta? Sinä pyydät, että äiti auttaisi sinua musertamaan isän sydäntä!
— Ah, te ette tunne tuota kovaa isää! Hän voisi tappaa tytön, mutta hän ei tee sitä. Hän menettelee julmemmin kuin murhaaja: hän myy hänet vaimoksi miehelle, jota tyttö inhoo.
— Jos se on kunniallinen mies, niin tyttö saa kiittää onneaan, että hänelle tarjotaan tämä pelastus häpeästä, johon hän ei näytä olevan aivan syytön. Sydämesi, poikaseni, on tällä kertaa voittanut viisautesi. Mutta kysykäämme neuvoa siltä, jonka tulee puhua sekä viisautta että sydäntä selvemmin, kysykäämme omaltatunnoltamme. Kysy itseltäsi, onko sääliväisyytesi tätä nuorta tyttöä kohtaan niin aivan puhdas itsekkäistä pyyteistä, että voisit suoraan katsoa hänen äitinsä silmiin — jos hänellä olisi äiti — ja sanoa hänelle: mitä Esterin hyväksi teen, sen teen kokonaan hänen parastaan silmällä pitäen!
Nuorukainen ei virkkanut mitään.
— No niin, — jatkoi kreivitär, — jos näin arassa asiassa et voi menetellä aivan kokonaan epäitsekkäästi, niin ettei omatuntosi mistään nuhtele sinua, niin lähettäkäämme heti kohta tuo ymmärtämätön lapsi isänsä luo Tukholmaan.
— Suo anteeksi Eevaseni, — puuttui nyt kreivitär Liewen puheeseen, ja hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä, — minä en ole koskaan osannut tehdä erotusta sydämen ja omantunnon äänen välillä, ja sydämeni sanoo minulle nyt, että me tekisimme julmasti, jos sysäisimme luotamme tuon onnettoman, apuamme pyytävän olennon, häntä itseään edes kuulematta tai tuntemattakaan. Salli Kaarle Viktorin esittää hänet itsellesi. Ole hyvä tuolle lapsiparalle; hän on yksinäinen ja hylätty, hän tarvitsee lohdutusta enemmän kuin neuvoja.
— Jumala teitä siunatkoon, armas tätini! — huudahti nuorukainen ja suuteli hartaasti hänen kättänsä.
Kreivitär Bertelsköldin ankara katsanto heltyi tämän vastustamattoman auringonpaisteen edessä. — Ebba, — sanoi hän hellästi, — kun sinä kerran siirryt autuasten majoihin, niin valitsevat varmaan kadotetutkin sinut puolestaan puhumaan, sillä sinun hyvyytesi voi sulattaa yksin taivaankin portit. No niin, poikani, tätisi ei ole oikeata keinoa keksinyt, hän on sen tuntenut, ja se merkitsee enemmän. Mene, nouda tänne tuo nuori tyttö. Tänä iltana me ajattelemme vain minun onneani, että minulla nyt on luonani ne, jotka ovat minulle kaikista kalleimmat ja rakkaimmat tässä maailmassa. Mutta mitä minä näen? — kätesi on siteessä? Sinä olet haavoitettu? Kuinka on sinua haavoitettu?
Kaarle Viktor ei voinut valehdella. Hänen täytyi kertoa tuosta kaksintaistelusta, josta hän tähän asti ei ollut mitään virkkanut. Hänen haavoitettu kätensä ei ollut vielä parantunut.
— Kaksintaistelu! Jumala sinua varjelkoon! Ja sinä olet tappanut vastustajasi! Miksi et kohta sitä sanonut? Meidän täytyy nyt ajatella sinua. Maltahan! — minä olen vähän tottunut haavoja sitomaan. Minulla oli hyvää aikaa harjaantua siihen v. 1716 Kajaanin linnan piirityksessä. Ja nuorukaisen täytyi riisua takkinsa pois ja ojentaa haavoitettu käsivartensa tarkastettavaksi.
— Kääre on hyvin pantu, — sanoi kreivitär. — Kuka on sitonut haavasi?
— Matkatoverini, — vastasi nuorukainen hymyillen. — Te näette, äitiseni, että voisitte saada hänestä hyvän oppilaan.
— Haava ei ole vaarallinen, kun sitä vain hyvästi hoidetaan — jatkoi kreivitär, pannen taitavalla kädellä poikansa käsivarteen uuden siteen. — Mutta entä tuo arpi poskessa; missä olet sen arven saanut? Sinä punastut? Ethän toivoakseni ainakaan kunniattomassa taistelussa?
— Sinä saatat Kaarle Viktorin aivan hämilleen. Äiti ei saa olla liian utelias, — puuttui Ebba-kreivitär taas puheeseen, hyvänsuovasti hymyillen.
— Äiti lupaa siis, että saan tuoda tänne matkatoverini? — sanoi
Kaarle Viktor, päästäkseen tuosta tarkasta tutkinnosta.
— Emmekö voi lähettää häntä noutamaan?
— Emme, hän ei tulisi.
— Mitä? Eikö talisi?
— Ei varmaankaan.
— No niin — mene sitten, mutta älä viivy kauan.
Bertelsköld meni.
— Rakastaako hän tuota tyttöä? — kysyi Ebba-kreivitär, nuorukaisen mentyä.
— Valitettavasti näyttää siltä, — vastasi huolestunut äiti. — Mikä onnettomuus! Mutta hänet on pelastettava.
— Eeva — mitä aikonetkin tehdä — älä unohda, että mekin olemme olleet nuoria, ja että mekin olemme rakastaneet ja kärsineet!
Eeva-kreivitär puristi ystävänsä kättä. Hän oli koskettanut jännettä, joka ei koskaan ollut herennyt väräjämästä.
Ennenkuin he olivat muistoistaan tointuneet, aukeni ovi taas, ja Kaarle
Viktor astui sisään, kasvot kalpeina.
— Mitä nyt?
— Ester on paennut. Häntä ei löydetä mistään. Voi, hän on selittänyt pitkän viipymiseni niin, että äitini on kieltäytynyt häntä vastaanottamasta.