31. SUURI MIINA RÄJÄHTÄÄ.
Siirrymme nyt noin kaksi kuukautta eteenpäin tammikuuhun v. 1739. Valtiopäivävehkeiden pitkät, sotkuiset langat olivat nyt valmiiksi kehrätyt, nuotta oli potkettu ja vedetty niin likelle maata, että suuret kalat olivat jo kuin köysissä. Suurin valaskala oli jo ennen keihästetty ja vedetty maalle, jossa se ei enää värähtänytkään. Suomalainen sarvikuono — joksi Hornia nimitettiin — oli herennyt puskemasta. Kreivi Horn oli astunut alas valtansa kukkuloilta, ja kun tämä peikko oli kukistunut, luulivat hatut piankin muista pienemmistä peikoista suoriutuvansa.
Neuvoskunta pantiin nyt salaisen valiokunnan edessä syytteeseen kaikenlaisista virheistä. Sitä syytettiin muun muassa siitä, että se vastoin salaisen valiokunnan edellisten valtiopäivien aikana antamia määräyksiä oli laiminlyönyt liitonteot Ranskan ja Turkin kanssa, uudistanut sopimuksen Venäjän kanssa, nimittänyt kolme vara-amiraalia noudattamatta virka-arvosta annettuja määräyksiä y.m.s. Heidän ylhäisyytensä puolustivat itseään rohkeasti ja arvokkaasti, mutta menestyksettä.
Tämä hattujen ensimmäinen menestys oli kuitenkin vähällä jo heti ensi alussa muuttua tappioksi. Aatelittomat säädyt, joihin oli luultu voitavan luottaa, alkoivat potkia vastaan. Puolueet olivat melkein tasaväkiset ritarihuoneessa, mutta muissa säädyissä olivat myssyt voitolla. Talonpojat miettivät; papit ja porvarit puolustivat valtakunnanneuvoksia sillä perusteella, etteivät he muka ymmärtäneet, missä nämä oikeastaan olivat väärin tehneet. Hatut kuohuivat kiukkua, ja ponnistivat viimeiset voimansa, ja heidän onnistuikin saada porvarissäädyn mielipiteet hajalle.
Tällä kannalla olivat asiat, kun kertomuksemme yksityiset langat taas solmiutuivat tämän kuuluisan valtiokeikauksen yleiseen vyyhteen.
Koko Tukholma oli kuohuksissa; kaikki säädyt pitivät täysistuntoja, ja puolueet taistelivat mitä kovimmalla kiivaudella vallasta. Porvarissääty oli jakautunut kahteen puolueeseen. Plomgren ja hänen kannattajansa kokivat kaikin voimin saada enemmistöä hattujen puolelle. Mutta toisella puolen seisoi Larsson, porvariskuningas, raudankovana ja jäykkänä kuin petäjä hänen kotimaansa kankailla, ja hänen takanaan koko joukko pikkukaupunkien porvareita, joiden vastustusta melkoisesti kovensi yhteinen viha Tukholman porvarien etuoikeuksia vastaan. Pääpontena heidän puolellaan oli aina se, etteivät he tienneet, missä kohden valtakunnanneuvokset olivat tehneet väärin. Hatut vastasivat, saamiensa määräysten mukaan, ettei sitä sopinut sanoa, se oli valtiollinen salaisuus. Myssyt väittivät tähän itsepäisesti, että koska vika oli näkymätön, tulisi rangaistuksenkin olla näkymätön. Hatut huomauttivat: riittää, että salainen valiokunta tietää rikokset. Myssyt vastasivat, että oikeus on kalliimpi kuin mitkään valtiosalaisuudet. Mahdotonta oli saada heitä tästä asemastaan karkotetuiksi.
Samaa kiivasta taistelua taisteltiin kaikkien valtiopäiväjuonien palavassa ahjossakin, tuossa salaisessa valiokunnassa, jossa välipäätös oli tehtävä. Aatelisto lausui 18 äänen enemmistöllä sanan "syyllinen". Pappeja ei saatu siihen taipumaan. Porvarit olivat mielipiteissään jakautuneet täällä, niinkuin täysistunnossaankin, ja kuitenkin riippui nyt kaikki heistä, sillä jos he pitivät aateliston kanssa yhtä, niin oli valiokunnassa kaksi säätyä yhtä vastaan, koska ei talonpojilla ollut edusmiehiä salaisessa valiokunnassa, ja tämä äänesti säädyittäin. Tällä ratkaisevalla hetkellä, kun voitto jo näytti kallistuvan myssyjen puolelle, ja porvariskuningas seisoi jäykkänä kuin kallio, eikä häntä kyetty miltään puolelta kaatamaan, pistettiin hänen käteensä kirje, samalla pyytäen, että hän sen heti lukisi, koska sisällys oli kiireellistä laatua ja ylen tärkeä. Hän mursi sinetin koneentapaisesti ja luki seuraavat lyhyet rivit:
"Eräs henkilö, joka voi antaa tietoja teidän kadonneesta tyttärestänne, odottaa teitä ulkona eteisessä. Jos tyttärenne onni on teille kallis, niin tulkaa heti kohta."
Ei mitään allekirjoitusta. Keino oli hyvin mietitty. Todistus, joka Larssonilla oli valmiina vastustajain mielipiteiden kumoamiseksi ja omien puoluelaistensa rohkaisemiseksi, jäi esiintuomatta! Hän pyyhkäisi kädellään korkeata, huolien uurtamaa otsaansa ja hoiperteli ulos pitkin askelin, sanaakaan virkkamatta.
Hämmennys ja kummastus valtasi myssyjen mielet. Mikä sai heidän johtajansa näin tärkeällä hetkellä jättämään heidät aateliston enemmistön valtaan? Plomgren riensi vastaamaan tähän kysymykseen. Olihan selvää, arveli hän, että kunnianarvoisella valtiopäivämiehellä ei ollut enää mitään lisättävää; hänen mielipiteensä oli kumottu ja hän itse katsoi puoltamansa asian menetetyksi Jumalan ja ihmisten edessä.
Larsson tapasi eteisessä sen saman örebrolaisen teurastajamatamin kunniallisen ja arvoisan aviokumppanin, joka muutamia viikkoja sitten oli tarjonnut noille kahdelle pakolaiselle yösijaa huoneessaan. Tämä kunnianarvoisa porvari sanoi tulleensa muiden kehoituksesta kertomaan Larssonille kaikki, mitä hän tiesi pakolaisista, joita luultiin samoiksi nuoriksi henkilöiksi, jotka olivat sanoneet matkustavansa Noran vuoristoon. Hänen kertomuksensa oli siihen nähden tärkeä, että Larsson tiedusteluissaan oli kuin olikin joutunut harhateille, niin että hän oli antanut sekä virastojen että omain urkkijainsa seurata pakolaisten jälkiä aina Malmöhön asti, tietysti turhaan.
Porvariskuningas kuunteli häntä otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina. Nyt hän oli unohtanut kaikki tyynni — valtiopäivät, valtakunnanneuvoston, hatut ja myssyt, ystävät ja viholliset: kaikki oli hänestä yhdentekevää, kunhan hän vain saisi jotakin tietoa kadonneesta lapsestaan. Mutta hänen kiivaisiin kysymyksiinsä voi teurastaja vastata vain niinkuin totta olikin, ettei hänellä ollut mitään aavistusta siitä, minne pakolaiset olivat matkustaneet, sittenkun he olivat Örebrosta lähteneet.
Aika kului, eikä Larsson ollut vielä lakannut kyselemästä, kun yksi hänen innokkaimpia puoluelaisiaan syöksyi valiokunnan salista ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan takaisin, sillä heidän puolueensa sortui. Vanhus heräsi ikäänkuin unesta. — Niin, niin, — sanoi hän ja palasi hajamielisenä saliin. Hän tuli liian myöhään. Hatut olivat porvaristossakin voittaneet 2:n äänen enemmistöllä, ja nuo viisi valtakunnanneuvosta julistettiin syyllisiksi.
Larsson ei virkkanut mitään, hän itsekin oli tänä hajaannuksen aikana kahtia hajonnut. Isä ja kansalainen taistelivat vallasta hänen sielussaan; toinen oli valloittanut hänen sydämensä, toisella oli vielä valta hänen päässänsä.
Valiokunnan hatut kiirehtivät kirjoittamaan nyt välipäätöstä noiden viiden valtakunnanneuvoksen, nimittäin kreivien Bonden, Hårdin, Bjelken, Barckin ja Creutzin virasta erottamisesta; neuvokset saivat pitää arvonimensä ja 4.000 talarin vuotuisen eläkkeen. Mutta tällä ei valtiokeikausta oltu vielä loppuunsaatettu. Salaisen valiokunnan päätös oli vielä valtakunnan säätyjen täysistunnossa hyväksytävä.
Ja nyt alkoi sama jupakka uudelleen. Säätyjen keskustelut kävivät yhä rajummiksi. Ei paljon puuttunut, ettei syntynyt verilöylyä ritarihuoneessa. Syynä tähän oli taaskin porvarissäädyn vastustus.
Valiokunnassa tappiolle jouduttuaan oli Larsson vielä kerran vaikutusvaltansa ja jäykän luonteensa koko voimalla noussut syytettyjä valtakunnanneuvoksia porvarissäädyssä puolustamaan. Ei koskaan ollut hänen äänensä niin voimakkaana kaikunut; ei koskaan ollut hänen mutkaton, käytännöllinen todistelutapansa, joka niin oivallisesti soveltui hänen kuulijainsa käsitykseen juuri siitä syystä, että hän itse oli mies heidän miehiään, niin paikalleen sattunut. Lyhyin, nasevin, sydämeen sattuvin sanoin näytti Larsson, kuinka valtakunta Hornin järjestelmän aikana oli kohonnut voimattomuudesta varallisuuteen; kuinka rauha oli maalle elinasia; kuinka nyt tahdottiin kukistaa valtakunnanneuvokset, jotta toinen puolue pääsisi valtaan, ja kuinka, jos se onnistuisi, valtakunnalla siitä ennen pitkää olisi odotettavana sota, köyhyys, mieshukka, sisällinen viha ja uhkaava häviö. Hän siis rukoili rukoilemalla, etteivät hänen säätyveljensä kuuntelisi vastustajain puolelta tulevia lupauksia eikä uhkauksia; heidän tulisi vapaina ruotsalaisina miehinä pysyä lujina hyvän asian puolella, ja vanhurskaat pääsisivät vihdoin voitolle, mutta väärät hajotettaisiin kuin akanat kaikille taivaan ilmoille.
— Varokaa itseänne, Larsson, — kuiskasi aivan hänen takanaan eräs hattujen palkattu kätyri, — varokaa itseänne! Ettekö tiedä, että tuolla ulkona joka paikka on täynnä sinitakkeja, jotka kysyvät kaikilta sisään tulevilta ja ulos meneviltä heidän mielipidettään.
— Kuulkaa, te Ruotsin miehet! — huusi Larsson jylisevällä äänellä, niin että sali kaikui. — Meitä uhataan sinitakeilla! Minä kysyn, onko Ruotsinmaa palkannut sotamiehensä suojelemaan meitä väkivaltaa vastaan, vai polkemaanko valtakunnan säätyjen rehellistä, laillista sananvaltaa?
Näiden sanain jälkeen nousi säädyssä sanomaton meteli, ja osa säätyä keräytyi porvariskuninkaan ympärille, kovalla äänellä uhaten kostaa niille, jotka uskaltaisivat riistää heiltä heidän oikeutensa.
Sillä välin oli Plomgren pujahtanut ulos ja rientänyt ritarihuoneeseen viemään sanaa, että hatut joutuisivat tappiolle porvarissäädyssä, ellei sinne viipymättä lähetettäisi lähetystöä, "joka rohkeat vaientaisi ja ujot rohkaisisi". Heti jätettiin pöytäkirjantarkastus kesken, suuri joukko aatelistoa tunkeusi aitauksen luo, huutaen pro patria et libertate (isänmaan ja vapauden puolesta) ja nimitti itsensä Lewenhauptin johtamaksi lähetystöksi. Toiselta puolen sai laamanni Hammarberg puheenvuoron ja muistutti, kuinka sopimatonta olisi, että yksi sääty tyrkyttäisi toiselle mielipidettään; jos tämä lähetystö lähtisi porvarissäätyyn, niin hän heti kohta tulisi jäljessä toisen lähetystön kanssa ja selittäisi ensimmäisen lähetystön laittomaksi, koska sen asettamisesta ei oltu laillisesti äänestetty. Hämmennys paisui aivan yli äyräittensä: seitsemän tahi kahdeksan aatelismiestä hyökkäsi Hammarbergiä kohti huutaen, että hänet pitäisi heittää ulos ikkunasta; toiset paljastivat miekkansa, ja myssyt asettautuivat selin seinää vasten henkeään puolustamaan. Turhaan pyysi kenraali Wrangel heitä muistamaan, että he olivat ruotsalaisia eivätkä puolalaisia aatelismiehiä. Maamarsalkka. kreivi Tessin, joka oli ollut "pahoinvoipa", tuli melskeen aikana yönuttuun puettuna saapuville, ja sai kauan koputettuaan puheenvuoron, jolloin hälinä vähitellen asettui, kun vakuutettiin, että lähetystö tulisi lähtemään, mikä sitten tapahtuikin kovasti meluten.
Lähetystön saapuminen porvarissäätyyn synnytti siellä uutta melua ja uutta epätietoisuutta. Pikkukaupunkien rihkamasaksat pelästyivät pahoin. Turhaan koki Larsson rohkaista heitä. Hän ei saanut aikaan muuta kuin lykkäyksen. Tahdottiin muka tarkemmin miettiä asiaa. Porvariskuningas raivosi. — Miettiä! — huudahti hän. — Miettiä, kun oikea asia ja valtakunnan etu riippuvat meidän sanoistamme? Oletteko porvareita? Oletteko vapaita miehiä? Ja noiden aatelispenikkain, jotka tallaisivat meidät jalkainsa alle, ellemme olisi valtakunnan edusmiehiä ja täällä yhtä hyviä kuin hekin, heidän annatte te rankaisematta sulkea suunne!
Taas kuiskasi joku hänen takanaan: — Larsson, tulkaa ulos! Teidän tytärtänne pidetään vankina kreivitär Bertelsköldin luona Falkbyssä Itä-Göötanmaalla.
Larsson ei edes kääntynyt päin. Hän pyyhkäisi otsaansa, mutta vain pikimmältään. Heti oli hän taas aineessaan, huolimatta hälinästä, joka sorti häneltä äänen. Tämä itsepintaisuus, tämä lujuus vaikutti horjuviin. He alkoivat taas keräytyä tämän harmaatukkaisen, kookkaan ja mahtavan vanhuksen ympärille, joka noin pelkäämättä puhui vapauden ja oikean asian puolesta aatelisvaltaa vastaan, mikä uhkasi sortaa heidät kaikki jalkoihinsa. Ja taas kallistui voitto myssyjen puolelle. He saivat aikaan ainakin sen, ettei päätös tullut kovin jyrkkä, valtakunnanneuvoksia kohtaan oli ryhdyttävä "lievempiin keinoihin".
Muutamia päiviä sen jälkeen muuttui kaikki. Nuo neljä kanteenalaista valtakunnanneuvosta olivat ilmoittaneet, että he, säästääkseen valtakuntaa sisällisestä sodasta vapaaehtoisesti luopuivat viroistaan.
Hämmästys, ällistys, voitonriemu ja vahingonilo vaihtelivat ystävissä ja vihollisissa. Porvariskuningas oli menettänyt korkeimman pelinsä. Hatut olivat voittaneet.
32. KREIVITÄR EEVA BERTELSKÖLDIN, O.S. FALKENBERG, KIRJE POJALLEEN LINNOITUSVÄEN LUUTNANTILLE KREIVI KAARLE VIKTOR BERTELSKÖLDILLE.
Falkbyssä, 20. p:nä tammikuuta 1739.
Rakas Kaarleni!
Joka päivä olen kiittänyt Jumalaa kirjeestäsi, jonka suurimmaksi lohdutuksekseni sain sinulta Bergenistä. Iloitsen sydämestäni siitä, että Hän kaikkien näiden vaarain keskeltä auttoi sinut onnellisesti Norjan rajan yli; toivon myöskin sinun yhä vielä elävän terveenä ja raittiina, sinun, joka köyhälle äidillesi olet, lähinnä Jumalaa, suurin lohdutus tänä surullisena erossaolon aikana. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kevään tultua aiot sieltä Englantiin, kunhan vain, rakas poikani, et tee velkoja tämän kalliin matkan vuoksi, ja mahtanethan sinä huomata, että Lontoo on monelle nuorukaiselle kuilu, jossa sinä, Jumalan avulla, et joutune mihinkään vahinkoon. Ja kuuluu siellä tätä nykyä ylhäisemmän nuorison kesken olevan kaksintaistelut kovin yleisiä. Rakas poikani, en tahdo tämän yhteydessä antaa sinulle mitään neuvoja, joita et jo ennestään tietäisi ja olisi ajatellut; toivoen Tukholman onnettomuuden olevan sinulle muistutuksena siitä, että Jumala ja kuningas ovat antaneet sinulle aatelisen miekan käyttääksesi sitä urhoollisesti valtakunnan vihollisia vastaan, eikä seikkailuissa ja yksityisissä kahakoissa. Älä pane pahaksesi äidillistä vilpittömyyttäni; Jumala parhaiten tietää, että sillä hyvää tarkoitan ja että hyvin kyllä tunnen sinun jalomielisen luonteesi. Mutta minä ajattelen isävainajaasi, kuinka hän niin uskollisesti ja miehuullisesti taisteli aina kuolemaansa asti kuninkaan ja isänmaan puolesta, peläten kaikissa vaivoissa ja vastuksissa Jumalaa ja taistellen sen hyväksi, mikä täällä maailmassa on korkeinta ja pyhintä, huolimatta nuoruuden narrinkureista ja niistä hullutuksista, jotka nykyaikana ovat tapana. Sentähden hän myös on jättänyt sinulle kunniakkaan nimen, mikä on ainoa perintösi, jota sinun Jumalan avulla tulee säilyttää ja sitten kunnialla jättää se jälkeläisillesi.
Rakas poikani, minä olen asiastasi rohjennut kirjoittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle ja äskettäin saanut armollisen vastauksen kreivitär Tessinin välityksellä. Hänen majesteettinsa on suvainnut muistaa isävainajaasi ja kiitellen sinustakin puhunut, luvaten kaikella mahdollisella tavalla suoda sinulle armollista suosiotaan. Tätisi, joka vartavasten tämän asian vuoksi on matkustanut Tukholmaan, kirjoittaa, että setäsi, presidentti, päivä päivältä käy yhä mahtavammaksi ja että hänellä on kaikki toiveet päästäkseen valtakunnanneuvostossa kreivi Hornin jälkeläiseksi. Hän ei siis voi suvaita, että hänen nimensä, Jumala paratkoon, sinun takiasi joutuu tuomioistuimen eteen. Mutta Ebba ei ole vielä nöyrtynyt menemään hänen luoksensa; sinä tiedät, ettei kenelläkään meidän suvussamme ole ollut sitä onnea, että olisi hyötynyt hänen suosiostaan ja menestyksestään, jos sitä muuten käyneekään onneksi sanominen. Vielä saanen lisätä, että parooni von Krauserin, jonka kovaksi onneksi surmasit, sanotaan olleen kaikkien kunniallisten ihmisten kauhistus, ja kreivi Hård lienee sanonut, että sinun tulisi saada palkinto eikä haastetta siitä, että olet pelastanut Tukholman siitä vitsauksesta, joka on seitsemän tahi kahdeksan henkeä kaksintaistelussa surmannut. Mikä, rakas poikani, ei kuitenkaan vähennä vikaasi kaikkinäkevän Jumalan edessä, koska noin onnettomasti ennen aikaansa olet saattanut syntisen ihmisen sen tuomion alaiseksi, jota ei koskaan peruuteta.
Armas Kaarleni, minä varoitan sinua sydämeni pohjasta antamasta epätoivon saada itsessäsi valtaa. Sinun armahdustasi ei voitane lykätä tulevaa kevättä kauemmaksi. Ei tarvinne minun sanoa, millaisin tuntein sinut silloin Falkbyssä vastaan otetaan.
Se onneton nuori ihminen, joka karkasi Flintan luota ja jonka me sittemmin löysimme vilusta puolikuolleena eräästä torpasta toiselta puolen järven, on vielä minun hoidossani ja voi hyvin. Minä tunnustan, että hän on minua suuresti huolettanut, ei kumminkaan käytöksellään, joka alusta alkaen on ollut siivompi ja alamaisempi kuin olin osannut häneltä odottaakaan. Että hänen kasvatustaan on suuresti laiminlyöty, sen voi edeltä käsin arvata. Hän on suurimmalla huolella koettanut käyttäytyä niin, etten sitä huomaisi, ja hän on aina, kun on jotakin liioiteltua tai vallatonta tullut tehneeksi, pian hillinnyt itsensä ja kyynelsilmin rukoillut, etten häntä hylkäisi. Näitä vallattomuuksia onkin viimeisinä viikkoina harvoin tapahtunut, ja hänellä on hellä sydän ja suora luonne, jota pidän arvossa. Kirjastostani olen valikoinut hänelle parhaat kirjat, joita hän lukee ahkerasti ja ymmärryksellä; joka ilta hän lukee minulle isävainajasi Raamattua, minulle suureksi lohdutukseksi, olletikin sitten, kun silmäni eivät enää salli minun lukea kynttilän valossa.
Mikä minua huolettaa ja saattaa levottomaksi, on, niinkuin saatat ajatellakin, hänen isänsä tänne tulo, jota melkein joka päivä pelolla odotan. Auttakoon meitä Jumala, rakas Kaarleni, oikein vastaamaan, kun tuo ankara mies tulee vaatimaan takaisin sitä, mikä oikeastaan on hänen, omaa lastansa! Enkä minä saata uskoa hänen kauan pysyvän tietämättömänä suojeluksesta, jonka tyttö on saanut Falkbyssä, vaikka valtiopäivä-asiat, joihin hänen sanotaan paljon sekaantuneen, häntä tähän asti ovat estäneet tyttöä hakemasta. Minä ehdotin tytölle, että hän sinun tätisi turvissa palaisi Tukholmaan, luvaten hänelle kaikkea mahdollista suojelusta ja puolustusta niin hellän suojelijan puolelta kuin kreivitär Liewen on; josta ei muuta seurannut kuin kyyneliä ja rukouksia, joita olin kovin heikko vastustamaan, mikä ehkä olisi ollut velvollisuuteni. Älä, rakas poikani, hätäile siitä lapsiraukasta. Kenties kaikki käy hyvin, varsinkin kun hän mielellään näkyy suosivan erästä nuorta kelpo miestä, puutarhuri Bergflyktiä, joka asuu piharakennuksessa. Voi siis tapahtua, että hänen isänsä taipuu tuumaan, kun hänen tyttärensä maine pelastuu edullisen naimiskaupan avulla.
Minulla oli menneellä viikolla oikein mieluinen vieras luonani. Kreivitär Stenbock, joka on viettänyt joulua Länsi-Göötanmaalla, teki minulle sen mieltäni hyvittävän kohteliaisuuden, että matkustaessaan Tukholmaan kävi luonani. Hänen kanssansa oli neiti Maalina, jota en ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen: kummallinen sattumus nuoren Larssonin suhteen, koska se juuri oli Maalinan puku, joka hänellä oli noissa onnettomissa naamiaisissa, jotka sitten niin surullisesti päättyivät. Kreivitär kertoi minulle tuon jutun, jota minä en ollut mahdolliseksi uskovinani. Hän ei sanonut uskovansa sinulla olleen siihen mitään osaa, vaikka pahat kielet ovat sitä kertoneet, ja palvelijansa hän oli heti erottanut tuon pukujutun vuoksi. Onneksi eivät nuoret naiset toisiaan tunteneet, varsinkin kun Larsson omasta pyynnöstään pysyi keittiökamarissa. En tahdo kumminkaan jättää mainitsematta, rakas Kaarleni, vaikka sinä siitä vähän lukua pitänet, että ristityttäreni Maalina-neiti on kaunistunut näinä kahdeksana viime vuotena ja kaunistunut enemmän kuin olisin odottanutkaan. Minusta on kummaa, että sinä, joka olet niin rakastettava ja niin hyvin kasvatettu mies, et ole siitä mitään puhunut. Minun nuoruudessani ei niin kaunista ja lahjakasta naista olisi niin kylmäkiskoisesti kohdeltu. Hän puhui sinusta jonkinlaisella suopeudella.
Rakas Kaarleni, kun tämä surullinen aika on ohi, tahdomme lähemmin puhella sinun palvelusurastasi linnoitusväessä. Jos setäsi tässä nykyisessä pulassamme tahtoo suojella sinua, niin en ole hänen entistä kovuuttansa muistava; mutta luottaa häneen emme voi; itse hän luottaa vain omaan viisauteensa ja synnilliseen taikakaluunsa, kuninkaan sormukseen, joka nyt kohta auttanee hänet valtakunnan korkeimmille kunniasijoille. Varjelkoon Jumala sinua, rakas poikani, saamasta koskaan tuota hornan kapinetta käsiisi ja joutumasta sen kiusattavaksi, niinkuin moni suvussasi on siitä sydämessään kalliota kovemmaksi kivettynyt. Mutta pidä sinä isäsi usko ja säilytä hänen kunniansa, ja isäsi usko oli se, että Jumala yksin voi meitä auttaa, mutta kuparikuvat ovat kuin Baabelin jumalat ja sortuvat tuhkaksi kaikkien kanssa, jotka niihin luottavat, elävän Jumalan edessä. Tämä mieleesi paina, rakas Kaarleni, ja kirjoita pian, että tietäisin sinun hyvin käyvän. Sitä pyytää öin ja päivin
uskollinen äitisi Eeva Bertelsköld.
P. S. Lähtösi kiireessä ei minulla ollut aikaa panna mukaasi tarpeeksi sukkia ja paitoja. Nyt lähetän sinulle erään sillinkauppiaan mukana puolen tusinaa kumpiakin, ja tiedä se, jos ne siitä jotakin arvoa saavat, että iloni on ollut sekä kutoa että ommella ne. Mutta kun niiden viejä nyt juuri lähtee, en tiedä, onko Ester ehtinyt ne kaikki merkitä nimikirjaimilla. Näen, että hän kiireissään on muutamissa kääntänyt kreivillisen kruunun ylösalaisin. Voi hyvin! Minä lähetän tervehdyksesi kreivittärelle ja Maalinalle; kiireimmittäin.
E. B.
33. ERÄÄNÄ ILTANA FALKBYSSÄ.
Eräänä päivänä helmikuun alkupuolella nousi ankara pyryilma, joka peitti tasangot, tiet ja jäät Itä-Göötanmaalla miehen korkuisten nietosten alle. Pieni Falkbyhyn vievä syrjätie oli kokonaan ummessa, niin että vain säleaidan nenät talon ympärillä näkyivät nietosten alta. Pitkän tangon päässä oleva viiri, jonka Kaarle Viktor Bertelsköld kerran oli pystyttänyt tuon punatun huoneen päähän, heilui kitisten sinne tänne, niinkuin tähystelijä, joka etäältä näkee vihollisen tulevan.
Oli jo ruvennut hämärtämään, ja Falkbyn kreivitär istui sukkaa kutoen kauniissa sahviaanilla päällystetyssä nojatuolissaan, jonka hänen poikansa kerran oli hänelle Tukholmasta lähettänyt ja joka oli ainoa ylellisyyskalu tässä muuten yksinkertaisessa salissa. Vähän matkan päässä hänestä lähempänä ovea istui Ester Larsson villoja kartaten, ja keskellä lattiaa seisoi puutarhuri Bergflykt, joka oli käsketty sisään neuvottelemaan uusien taimilavain laittamisesta puutarhaan. Hän oli noin 30-vuotias mies, kunniallisen ja rehellisen näköinen ja uuttera palveluksessaan, jonka voi kuulla jo hänen puheestaan, mutta kaikki muut asiat näyttivät olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolella.
Kun oli taimilavoista tarpeeksi puhuttu, siirtyi kreivitär taitavasti toiseen puheenaiheeseen. Puutarhan rakennus, sanoi hän, tarvitsisi korjausta kevääksi; sen voisi nyt tehdä samoin tein. Kohtuus vaati, että Bergflykt jo viimeinkin saisi kelvolliset ja lämpimät huoneet. Eihän hänen kävisi laatuun aina olla yksin. Kauniina vuodenaikana oli hänellä kukkasensa; mutta iltana semmoisena kuin tämä toki tuntee jokainen ihminen tarvitsevansa toveria, johon saattaisi ystävyydellä ja luottamuksella turvautua…
— Silloin saa hoidella ikkunaruukkujaan — vastasi puutarhuri viattomasti.
— Niiden hoitoon ei kulu paljonkaan aikaa, — jatkoi kreivitär. — Ja sitten tuntuu Bergflyktistä elämä jälleen yksinäiseltä…
— Pyydän anteeksi, mutta kyllä ruukkujenkin hoito vaatii aikaa, etenkin jos ne sammaltuvat ja lehdille ilmaantuu toukkia, — jatkoi nuori mies, väistymättä hiuskarvaakaan pääasiasta.
— Ester, lapseni, käske laittaa teevettä; ulkona on niin hirveä ilma, ja me tarvitsemme jotakin lämmikettä.
Ester meni. Nyt näki kreivitär hyväksi käydä suoraan asiaan ja virkkoi kursailematta, että ymmärtäväisen ja omistaan elävän miehen, semmoisen kuin Bergflykt oli, pitäisi etsiä itselleen kelpo vaimo.
Tämä oli selvää puhetta. Rehellinen nuori mies punastui vähän ja arveli sitten, ettei se ehkä olisi hulluinta, koska hänen ollessaan ulkona puutarhassa talous oli rappiolla, ja hänen vartioidessaan papuja varpuset söivät hänen herneensä.
— No, mikä estää ystävääni naimasta milloin haluaa?
— Niin, niin, mutta on niitä aina esteitäkin, — arveli puutarhuri. Noita esteitä hän ei tahtonut oikein ilmaista, mutta oli kuitenkin selvää, että hän oli miettinyt asiaa ja pelkäsi saavansa rukkaset.
— Mutta kenties erehdytte, — virkkoi kreivitär. — Kuka kunniallinen tyttö halveksisi noin kelpo miehen tarjousta?
— Voisi niinkin käydä, — vastasi Bergflykt huoaten. — Sen, jota minä haluaisin, sanotaan olevan hyvin rikas.
— Sitä tuskin luulen teidän tarvitsevan pelätä — vastasi kreivitär hymyillen. — Tahtoisiko Bergflykt sitten ennemmin, että tyttö olisi köyhä?
— Tahtoisin kuin tahtoisinkin, — vastasi puutarhuri.
— No niin. Sanokaa suoraan, Bergflykt: tahdotteko Ester Larssonin vaimoksenne?
Puutarhuri hypisteli hylkeennahkalakkiaan ja vastasi sitten miehuullisesti: — Tahdon.
Kreivitär jatkoi: — Suostumuksen tai kiellon antaminen siihen asiaan ei ole minun, vaan Esterin isän vallassa. Sen vain voin sanoa, ystäväni, että hyväksyn vaalinne ja toivotan sille Jumalan siunausta. Te tiedätte jo syyn, minkätähden Ester on tullut tänne, ja mitä hänestä on Tukholmassa puhuttu; hiukkanen on siinä totta, enin osa panettelua. Sentähden, rakas Bergflykt, älkää koskaan soimatko häntä siitä tai sanoko, että teitä siinä tahi missään muussa suhteessa on petetty. Te tiedätte myöskin, kuinka Ester päivä päivältä on tullut nöyremmäksi, järkevämmäksi ja itsensä suhteen tarkemmaksi; voipa sanoa senkin, että hän on käynyt minulle päivä päivältä rakkaammaksi, ja mieleni tekee uskoa, että Jumala on lähettänyt hänelle tämän koetuksen nöyryyttääksensä ja taivuttaaksensa hänen tätä ennen kylläkin uppiniskaista sydäntänsä. Entä jos jo huomenna lähtisitte Tukholmaan itse pyytämään hänen isänsä suostumusta? Onhan kohtuullista, että isä pääsee tuntemaan sen miehen, jolle hän lapsensa antaa. Minä pidän huolen siitä, että hän muiden välityksellä saa tietää, että olette kelpo ja kunnon mies.
— Kiitän kaikkein nöyrimmästi, että teidän armonne on niin armollinen ja tahtoo puoltaa minua; muuten voisi se rikas mies, jonka sanotaan olevan pian kuin kuningas, vastata minulle, että suopursu ja lavendeli eivät menesty samassa ruukussa. Voisinhan lähteä matkalle vaikka jo tänä iltana…
— Se on mahdotonta. Tuommoiseen pyryilmaan en tahtoisi ajaa kissaanikaan.
— Ilmasta vähät, teidän armonne, jos on kerran voitettava niin harvinainen ruusu kuin neitsyt Ester on; mutta minä tahdon puhua suoraan ja sanoa, etten tosiaankaan tiedä, mitä Ester itse sanoo semmoisesta talonpojasta kuin minä olen.
Muistutus oli paikallaan, ja kreivitär lykkäsi vastauksensa siksi, kunnes Ester kohta sen jälkeen toi teen sisään. Silloin hän viittasi tytön luoksensa, tarttui häntä käteen ja puhutteli häntä hellästi. — Ester, — sanoi hän, — sinulla ei ole, niin kauan kuin muistat, ollut äitiä. Ajattele, että minä olen äitisi.
Tyttö suuteli hänen kättänsä.
— Niin, lapseni, — jatkoi kreivitär, — sinulla ei ole tällä hetkellä isääkään, jolta kysyisit neuvoa, ja kuitenkin on tämä sinulle tärkeä hetki, sillä nyt on sinulla tilaisuus korjata kunniasi ja yhtyä kunnon mieheen, joka pyytää sinua omakseen ja jonka vaimona sinusta on Jumalan avulla tuleva onnellinen, kunnioitettu puoliso. Vastaa minulle nyt niinkuin vastaisit äidillesi: mitä arvelet? Suostutko Bergflyktin tarjoukseen ja rupeatko hänen vaimoksensa?
Ester purskahti itkemään, mutta ei vastannut. Kreivitär jatkoi puhettaan, samalla kuin hänen silmiinsä vähitellen ilmaantui se kostea kiilto, joka ennen aikaan oli tehnyt ne niin ihastuttaviksi.
— Älä luule, että tahdon houkutella sinua, lapseni, tai pakottaa sinua antaman suostumustasi, jota kenties vielä kerran katuisit, ellet sitä nyt voi täysin vapaaehtoisesti antaa. Minä näen sydämeesi; minä tiedän, mitä tunteita siellä liikkuu. Minä olen ollut nuori niinkuin sinäkin; minä tunnen ne unelmat, jotka kangastelevat silmissämme tuolla iällä. Ah, lapseni, talvi tulee, jolloin kaikki se paleltuu, mikä on varmaa juurta vailla, ja tämä juuri on, lähinnä uskoa Jumalaan, kunnioitus omaa itseä kohtaan ja täytetyn velvollisuuden tunto. Velvollisuutesi omaa itseäsi kohtaan vaatii, että sovitat nuoruutesi hairahdukset. Sinulla on vanha isä, jonka mielen olet pahoittanut ja loukannut; myöskin hänet olet velvollinen hyvittämään voidaksesi astua hänen eteensä avoimin kasvoin ja sanoa: isä rakas, tässä on tyttärenne taasen ilman tahraa; antakaa hänelle anteeksi, ja kaikki on taas kääntyvä parhain päin, ja teidän kunnianarvoinen harmaa päänne voi murheetonna viimeiseen leposijaansa painua.
Esterin mieli oli murtunut. Hän heittäytyi polvilleen kreivittären eteen ja kuiskasi: — Teidän armonne … hyväntekijäni … tehkää niinkuin tahdotte … te sen paremmin tiedätte … olen valmis teitä tottelemaan!
Kreivitär suuteli häntä otsalle ja nosti hänet hellästi ylös. — Älä itke enää, — sanoi hän. — Minä pyydän uhrausta, mutta tottelemaan en sinua vaadi. Jumala minua varjelkoon tahtomasta sitoa sinua ajattelemattomuudesta annettuun lupaukseen. Määrää itse aika, minkä luulet tarvitsevasi voidaksesi rauhassa miettiä päätöstäsi.
— Ei, teidän armonne, ei, en tahdo miettiä! Minä tottelen heti kohta! — huudahti Ester vähän entiseen kiivaaseen tapaansa.
Kreivitär pudisti tyytymättömänä päätänsä. — Muista — hän sanoi, — että kerran annetun lupauksen tulee olla peruuttamaton! Minä myönnän, että mieleni olisi hyvä, ellei päätöksesi kauan viipyisi, sillä voi tapahtua asioita, jotka … sanalla sanoen, sinun isäsi voi tulla silloinkun vähimmin osaamme häntä odottaa. Mutta minä pyydän sinua, lapseni, mieti ainakin huomiseen asti.
— Ei, ei, — jatkoi Ester niinkuin ennen; — kuka sen sanoo, että minä huomenna olen niinkuin nyt?
Sitten hän kumartui kreivittären korvaan ja kuiskasi: — Minä pelkään omaa itseäni!
Kreivitär katseli häneen tuimasti, miltei säikähtäen; pitkä, tuskallinen äänettömyys syntyi. Tuo tähän saakka ujo kosija alkoi tuskastua ja sopersi jotakin semmoista, ettei hän millään muotoa tahtonut pakottaa tätä jaloa neitsyttä vastoin hänen tahtoaan; hän saisi suoraan vastata jaa tai ei.
— No niin, — sanoi kreivitär, vielä tuimemmasti, miltei kovastikin, ja yhä edelleen katsellen tyttöä synkein, tutkivin silmin; — tee niin, että voit vastata siitä Jumalan ja omantuntosi edessä!
Ester katsoi häntä suoraan silmiin; hänen kasvonsa tulivat heleän punaisiksi. Hän oikaisihe niin arvokkaasti kuin olisi hän ollut kreivitär itse ja muistutti siinä isäänsä tämän uljaimmillaan ollessa. — Teidän armonne, — sanoi hän, — minä annan teille anteeksi, että sydämessänne olette lisännyt erehdysteni painoa yhdellä, johon en koskaan ole tehnyt itseäni syypääksi. Jos suostun tämän miehen tarjoukseen, niin teen sen häpeämättä Jumalan ja omantuntoni edessä. Mitä olen rikkonut, sen tietää Hän, ja minulla ei ole enää mitään lisättävää, koska en ole sen parempi enkä pahempi kuin luulen olevani. Minä olen, niinkuin hänkin, halpaa, porvarillista syntyperää: senpätähden sopinemmekin toisillemme. Mutta ei syntynne eikä arvonne, teidän armonne, eikä myöskään hyvät tekonne, joita en ikinä unohda, oikeuta teitä häpäisemään minua enemmästä kuin olen ansainnut. Ette kenties usko, että meillä tavallisillakin ihmisillä on sydän, joka tuntee, kun sitä poljetaan ja loukataan; mutta te erehdytte, teidän armonne; meidän ylpeytemme voi olla yhtä suuri kuin teidänkin!
Porvariskuninkaan tytär siinä nyt puhui. Mutta ennenkuin kreivitär ennätti vastata, kuului yht'äkkiä kulkusten helinää ulkoa pihalta.
34. VIERAS FALKBYSSÄ.
Tunnettu on totuus, että juuri jaloimpiin ihmisluonteisiin, jotka muuten katsovat elämää korkeammalta kannalta, aikakauden ennakkoluulot usein pystyvät helpommin kuin muihin. Tämän kertomuksen ajalta oli vielä puoli vuosisataa tuohon merkilliseen vuoteen 1789. Kummako siis, jos vielä vuonna 1739, jolloin ylimystö hallitsi Ruotsia vapauden nimessä, ylhäinen nainen, sellainen kuin kreivitär Bertelsköld, luuli tekevänsä hyvän työn, kun toimitti panetellun ja herjatun porvaristytön sopiviin naimisiin. Tämä onnellinen sattumus oli hänen mielestään niin taivaan sallima, ettei hän luultavasti huomannut, kuinka läheisessä yhteydessä hänen omat äidilliset puuhansa pojan hyväksi olivat tämän aiotun avioliiton kanssa. Ne kovat kokemukset, joita kreivitär oli saanut kärsiä, olivat vaikuttaneet hänen vilkkaaseen, voimakkaaseen sieluunsa, jonka ulkokuori niistä oli kovettunut, ja senpätähden hän nyt sekä hämmästyi että vihastui kuullessaan Ester Larssonin puhuvan isänsä tavoin ja ylpeydellä, jota kreivitär ei ollut odottanut nuorelta naiselta, joka hänen mielestään oli vain kamarineitsyen ja ottotyttären välinen olento.
Kun kulkusten kilinä kuului pihalta, lähetti hän sentähden Bergflyktin katsomaan, kuka oli uskaltanut lähteä liikkeelle tässä hirveässä pyryilmassa. Sitten hän kääntyi Esterin puoleen, joka vielä seisoi hänen edessään punaisena ja jäykkänä, nuo rohkeat sanat vielä huulillaan, ja puhutteli häntä emännän komentavalla äänellä. — Mitä tämä merkitsee? — kysyi hän. — Olenko sinua kasvattaessani niin huonosti onnistunut, että unohdat, ketä puhuttelet?
Mutta Ester oli nyt taas hurjalla tuulellaan ja vastasi, silmiään maahan luomatta: — Minä en ole sitä unohtanut. Teidän armonne itse on unohtanut, että matokin kiemurtelee, kun sitä poljetaan. Minä olen kaiken ikäni teille kiitollinen suojeluksestanne, mutta se ei oikeutta teidän armoanne loukkaamaan minua sopimattomilla epäluuloilla. Teidän armonne pelkää, että minulla on joitakin oikeuksia kreivi Kaarleen. Mutta minä pyydän saada muistuttaa teidän armoanne siitä, minkä jo näytte unhottaneen, että ennenkuin alentuisin niin halvaksi, että tahtoisin tunkeutua teidän korkeaan sukuunne, ennen tahtoisin yksinäni kuolla kinokseen maantien viereen.
Hänen vielä puhuessaan astui puutarhurin saattamana sisään pitkä, harmaapäinen ukko, turkki päällä ja kokonaan lumessa, jota hän ei edes huolinut pois pudistaa, jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi oven pieleen seisomaan ja vastasi Esterin viimeisiin sanoihin syvällä huokauksella, puoliääneen virkkaen: — Minä kiitän sinua, Jaakopin Jumala, että olen jälleen löytänyt viimeksi syntyneen lapseni Egyptinmaasta ja että hän vielä on mahdollinen lapsekseni kutsuttaa!
Ester säpsähti ja kääntyi päin. — Isäni, — huudahti hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Kreivitär, joka ei milloinkaan ollut nähnyt porvariskuningasta, ymmärsi heti, kuka hänen edessään seisoi. Mutta hän malttoi mielensä ja meni arvokkaasti häntä vastaan.
— Minä arvaan, — sanoi hän, — että se on valtiopäivämies Larsson, joka kunnioittaa minua luokseni tulemalla. Minä pyydän teitä olemaan tervetullut talooni, ja katson itseni onnelliseksi voidessani jättää teille kadonneen lapsenne takaisin. — Ester, syleile isääsi, ja rukoile häntä antamaan sinulle anteeksi kaiken sen surun, minkä olet koonnut hänen harmaan päänsä päälle!
Ester seisoi liikkumatonna eikä rohjennut luoda silmiään ylös lattiasta. Kenties muistui hänelle juuri silloin mieleen, kuinka hänen orpanansa Maria Larsson kerran oli vastaanotettu samanlaisessa tilaisuudessa. Mutta lieneekö nyt ollut niin, että vuodet, murhe tai ne sanat, jotka hän vast'ikään oli kuullut tyttärensä lausuvan, olivat murtaneet isän raudankovan mielen. — Vanhus levitti sylinsä ja sanoi vapisevalla äänellä: — Ester! Lapseni! Minun armas lapseni!
Ja Ester lensi hänen syliinsä. Hänellä ei ollut sanoja millä rukoilla, hänellä oli vain kyyneliä niin lapsellisia, niin rajusti vuotavia kyyneliä sydämen sisimmästä pohjasta, että ne tukahduttivat häneltä äänen, ja näin kaunopuheisesti rukoillen lepäsi hän nyt nyyhkien isänsä rinnoilla.
Oli niinkuin he kaikki olisivat yht'äkkiä lumouksesta selvinneet. Vanha Larsson unohti tuossa tuokiossa kaiken sen katkeruutensa, kaikki ne uhkaavat varoitukset, joita hän oli mielessään hautonut tuolla pitkällä vaivalloisella matkallaan lumessa ja tuiskussa. Esteriltä katosi menneisyys niinkuin paha unennäkö siihen onnelliseen tunteeseen, että hän oli saanut takaisin isänsä rakkauden, ja kreivittären ylpeä vihastus suli pois kuin kinos kevätauringon paisteessa, kun hän näki tämän näin nopean sovinnon hairahtuneen lapsen ja kovan, syvästi loukatun isän välillä. Ja rouva ymmärsi sen niin hyvin: olihan hänkin äiti.
Ainoastaan puutarhuri Bergflykt, joka aina oli tottunut syvimmällä kunnioituksella astumaan ankaran emäntänsä huoneeseen, ei voinut kyllin kummastella tuon vieraan miehen epäkohteliaisuutta, joka oli lumisine turkkineen tunkeutunut tähän pyhättöön. Vilpittömällä hämmästyksellä katseli hän kohtausta isän ja tyttären välillä; ja hänen mielestään oli siinä merkillisintä se, että lumi alkoi sulaa ja valua turkilta alas Esterin tukalle ja olkapäille. Käyttäen hyväkseen ensi näkemisen jälkeen syntynyttä äänettömyyttä avasi tuo kunnon mies suunsa ja pyysi neitsyt Larssonia olemaan varuillansa, muuten hän varmaan kastuisi läpimäräksi.
Tämä hyväntahtoinen muistutus vaikutti muiden kuohuviin tunteisiin kuin terveellinen, kylmä vesisuihku. Ester irroittautui herttaisesti hymyillen isänsä sylistä, avasi hänen vyönsä ja auttoi märkää turkkia hänen päältään. Kreivitär käski valmistaa lämpimän aterian ja pyysi vierastaan istumaan tuohon komeaan nojatuoliin, jota kunniaa ei jokaiselle vieraalle suotu. Eikä Larssonkaan kursaillut; hänen tapansa ei juuri ollut häikäillä ylhäisten edessä. Sen voi kuitenkin huomata, että hän niin paljon kuin hänen töykeä luonteensa salli, koki osoittaa kohteliaisuutta emäntää kohtaan. Kenties hän varoi synnyttämästä uusia myrskyjä, jotka voisivat häiritä hänen kalliisti ostettua isän-iloansa.
Samaa peläten koki Esterkin osoittaa mitä hellintä huomaavaisuutta kumpaakin vanhusta kohtaan. Milloin koki hän kreivittären silmistä lukea hänen pienimmänkin toivomuksensa ja rientää sitä täyttämään, samalla kuin hänen rukoilevat silmänsä anoivat anteeksi hänen äskeistä hillitöntä kiivauttaan. Milloin palasi hän isänsä luo häntä hyväilemään, näyttäen tahtovan siten torjua pois kaiken siltä taholta uhkaavan vaaran. Ja kun hän pöytää kattaessaan salaa tarkasteli isäänsä, täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä. Isä oli paljon vanhentunut sitten viime näkemän. Jäykkä niska oli taipunut, korkea otsa oli syvillä rypyillä, ja hänestä näytti niinkuin terävän silmän käskevä ilme olisi laimentunut. Mutta hän koki uskotella itselleen, että se oli vain matkan vaivoista johtunutta väsymystä. Isän oli nimittäin täytynyt jalkaisin kahlata viimeiset penikulmat kinoksissa, kun hevoset upposivat niin syvälle lumeen, että tuskin voivat tyhjää rekeä vetää.
Kreivitär, joka puolestaan koetti tehdä kaiken voitavansa välttääkseen myrskyä puhkeamasta, ennenkuin kaikki oli valmistettu, johti puheen matkasta ja pyryilmasta Falkbyn maanviljelykseen, ja hän osasi huomaamatta asettaa puutarhurin ansiot mitä edullisimpaan valoon. Hän kertoi muun muassa, että Bergflykt vartavasten oli tuottanut kapallisen perunoita Saksasta ja että hän erinomaisesti oli osannut saada täällä viihtymään tuon uuden, Ruotsissa vielä hyvin harvinaisen, Suomessa miltei tuntemattoman kasvin, josta luultavasti tulisi vielä koitumaan paljon hyötyä. Bergflykt, joka oli saanut merkin jäädä huoneeseen ja tähän asti oli pysynyt nöyränä oven pielessä, sai nyt käskyn selittää kokeitaan valtiopäivämiehelle. Hän esittikin asian selvään ja tarkasti niinkuin ainakin, kun sai puhua omaan alaansa kuuluvista asioista. Kreivittären salaiseksi iloksi näytti Larsson tarkasti kuuntelevan. Kekseliäässä päässään hän mietti jo keinoja, miten tätä uutta kasvia olisi Isokyrössä ruvettava viljelemään; sentähden hän tahtoi päästä selville viljelystavasta. Silloin tarjosi kreivitär hänelle puolen kappaa siemeneksi, ja toimitti niin, että hän illallispöydässä itse sai koetella tämän amerikkalaisen juurikasvin oivallisia ominaisuuksia.
Tähän asti kävi kaikki hyvin, ja nuo kolme henkilöä, joita asia lähimmin koski, näyttivät sanaakaan sanomatta sopineen siitä, etteivät he sinä iltana tuota arkaa kohtaa koskettaisi, kun kovaksi onneksi Bergflykt, joka oli aivan hurmautunut ja hyvillään siitä harvinaisesta kunniasta, että sai istua kreivittären omassa pöydässä, alkoi viattomuudessaan puhua niistä omenapuista, joita pakkanen viime talvena oli turmellut, ja kuinka hän oli peittänyt niiden juuret oljilla "juuri samana päivänä, kun nuori kreivi tuli tänne neitsyt Esterin kanssa."
Jos Falkby olisi halennut, ei hämmästys siitä olisi ollut suurempi kuin minkä tämä viaton muistutus synnytti kahdessa läsnäolijassa. Kreivitär loi palvelijaansa yhden noita säihkyviä silmäyksiä, jotka tukkivat suun rohkeammiltakin miehiltä kuin puutarhuri oli, ja tämä kunnon mies kävi heti paikalla äänettömäksi tietämättä itsekään minkätähden. Ester punastui korvanlehtiään myöten ja tuijotti edessään olevan englantilaisen lautasen kuvioita niin tarkkaan kuin olisi tahtonut niiden läpi katsoa. Vain salavihkaa uskalsi kreivitär katsahtaa harmaantuneeseen vieraaseensa.
Mutta Larsson ei ollut tänä iltana enää sama kuin ennen. Hänen otsansa vetäytyi vain yhden ainoan kerran noihin hyvin tunnettuihin tuimiin ryppyihin; sitten kääntyi hän puutarhuriin päin ja sanoi levollisesti:
— Kun teillä on nuoria puita, tulee teidän hoitaa niitä paremmin. Jos ne turmeltuvat, on vika useimmiten sen, joka niitä on kasvattanut. Saattaa käydä niinkin, että Jumala suo kevättä ja päivänpaistetta, niin että ne taas virkistyvät ja kantavat siunattuja hedelmiä.
— Niin, — sanoi kreivitär liikutettuna, — minä tunnen semmoisen nuoren puun. Rajuilma oli taittanut yhden oksan, ja pakkanen oli kellastanut sen lehtiä; mutta juuri ja sydän olivat, jumalankiitos, terveet. Te olette oikeassa: se puu tarvitsee hoitoa ja lämmintä päivänpaistetta, ja jos Jumala tahtoo, kasvaa se vielä runsaita hedelmiä.
Noustiin pöydästä. Larsson suuteli tytärtään otsalle, kiitti emäntää ja virkkoi, huoneeseensa mennessään:
— Huomenna kiitän tyttäreni puolesta.
35. VUOSISATAIN PERINTÖ.
Seuraavana aamuna oli tuisku muuttunut suojaksi. Kello 8 aikana astui Larsson jäykkänä ja komeana Falkbyn saliin, jossa kreivitär otti hänet vastaan vankan aamiaispöydän ääressä. Ester oli varhemmin aamulla puhellut kauan isänsä kanssa kahdenkesken.
Kreivitär ja Larsson tervehtivät toisiaan jonkinlaisella juhlallisuudella, virkkoivat jotakin yön levosta ja ilmasta ja istuivat sitten pöytään. Vanhukselle maistui ruoka hyvin, mutta Esterin lautanen pysyi koskematonna, ja hänen silmänsä olivat itkettyneet.
Aterian loputtua nousi Larsson ylös, kumarsi kohteliaasti emännälle ja kiitti omasta ja tyttärensä puolesta. Heidän oli nyt lähdettävä, hevoset oli jo tilattu.
Tämä kaikki tuntui kreivittärestä vähän kylmältä. Hän ei huolinut ruveta turhia puhumaan, mutta hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli Esterin tulevaa kohtaloa. Nyt vasta, kun heidän oli iäksi toisistaan erottava, huomasi hän tämän kovanonnen lapsen käyneen hänelle rakkaammaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Heidän välillään oli jotakin hengenheimolaisuutta, joka nyt vasta hänelle selveni: sama hehkuva sielu, sama tarmokas tahto, sama jyrkkä, uljas, itsenäinen luonne. Erotus oli vain eri iän, erilaisen kasvatuksen, erilaisen yhteiskunnallisen aseman; pohja oli sama, sillä se perustui elämänkohtaloihin.
Kreivitär mietti mielessään, pitäisikö hänen olla vaiti vaiko puhua. Mutta kun jäähyväiset oli heitettävä, ja Ester kallistui hänen rintaansa vasten, silloin tuntui hänestä niinkuin hänen eiliset sanansa olisivat toteutuneet ja niinkuin hän olisi äiti, joka lähettää lapsensa tuntemattomia kohtaloita kohti kylmään talvipakkaseen. Hän päätti puhua ja pyysi kahdenkeskistä keskustelua vieraansa kanssa.
Larsson seurasi häntä sivuhuoneeseen. Kreivitär sanoi nyt sillä varovaisuudella, mitä hän katsoi olevan syytä noudattaa, että hän oli velvollinen tekemään tiliä hänen tyttärensä olosta Falkbyssä. Hän oli vastaanottanut Esterin hairahtaneena lapsena, jonka ajattelematonta karkuretkeä puolusti se häväistys, jota hän oli kärsinyt ja ne herjaukset, joita hän Tukholmaan tultuaan pelkäsi. Ester oli tuo nuori puu, jota kenties ei ollut tarpeeksi varovasti hoidettu ja jota pakkanen oli purrut, mutta joka hellästi hoidettaessa taas oli kukoistava ja kantava hyviä hedelmiä. Hänen isänsä olkoon huoletta; kreivitär jätti hänelle hänen tyttärensä kovan koettelemuksen parantamana ja puhdistamana. Kreivitär toivoi siis, että tyttären kaikki hairahdukset oli unohdettu ja täydellisesti anteeksiannettu.
Larsson vastasi yksikantaan olevansa kiitollinen kreivittären suojeluksesta eikä tahtovansa enää muistella tyttärensä hairahdusta, kun hän vain tästälähin osoittaisi hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mikä olisi hänen lapsenvelvollisuutensa.
— No hyvä, — jatkoi kreivitär, innostuen siitä ajatuksesta, että hän vielä voisi tehdä jotakin Esterin onneksi — jos teillä nyt olisi todistus siitä, ettei tyttärenne maine ole vahingoittunut — jos esimerkiksi joku rehellinen mies, joka on hänen arvoisensa, pyytäisi teiltä tytärtänne vaimoksensa — mitä siihen vastaisitte?
Larsson oli vähän aikaa vaiti; epäluulo täytti hänen ylpeän rintansa, ja hän kysyi otsa rypyssä, mitä hänen armonsa tarkoitti.
— Sitä vain, — vastasi kreivitär pelkäämättä, — että minun talossani on eräs nuori, kelpo mies, joka tuntisi itsensä onnelliseksi, jos te antaisitte Esterin hänelle vaimoksi. Puuttuu vain teidän suostumuksenne, ja Esteristä on tuleva arvossa pidetty, kunnioitettu, onnellinen puoliso.
Larsson sai näistä sanoista vahvistusta epäluulolleen. Hän nousi ylös, hänen katsantonsa synkistyi peloittavasti.
— Minun suostumukseni! — huudahti hän. — Jo riittää; nyt ymmärrän kaikki. Nyt tiedän, minkätähden lähetitte poikanne Suomeen, minkätähden hän hiipi sukulaiseni perheeseen Tukholmassa, minkätähden Ester oli häväistävä ja houkuteltava karkaamaan, ja minkätähden hänelle oli hankittava turvapaikka teidän luotanne. Tahdotteko, että sanon minkätähden? Sentähden, että poikanne oli köyhä ja tarvitsi rahojani! Niin, teidän armonne, niin se oli! Minun rahani painoivat sittenkin enemmän kuin koko teidän aatelisylpeytenne, ettekä te hävennyt alentumasta niin syvälle, että kutsuitte porvarin tyttöä tyttäreksenne, jotta poikanne saisi syödä ja mässätä ja kiilloittaa lahonneen vaakunakilpensä halvan kauppiaan vaivalloisesti ansaitsemalla kullalla. Semmoisia te olette, te korkeasukuiset herrat ja rouvat, jotka tätä nykyä vallitsette Ruotsin valtakunnassa. Te ylenkatsotte meitä, ja me kelpaamme tuskin harjaamaan teidän kenkiänne ja kantamaan teidän hameittenne laahuksia; mutta annapas olla, että te tarvitsette meidän kultaamme, kyllä te silloin olette niin armollisia, että pidätte sen hyvänänne ja viette lapsemmekin kaupantekijäisiksi. Minun suostumukseni! Mihinkä sitä tarvittaisiin? En enää ole rikas; olen köyhä, teidän armonne, köyhempi kuin te itse. Peruuttakaa siis sananne. Mitäpä te enää tyttärestäni huolitte, kun ei häntä enää voi kullalla punnita.
— Te ymmärrätte väärin tarkoitukseni, — vastasi kreivitär hämmästyneenä ja suuttuneena hänkin siitä, että hänen vilpitöntä ehdotustansa noin odottamattomalla tavalla tulkittiin.
Mutta Larsson jatkoi vain häntä kuulematta:
— Tahdon sanoa teille jotakin, mitä ette kenties tiedä, tai minkä jo olette unohtanut. Minunkin sukuni on vanha; sen juuret ulottuvat yhtä kauas menneisyyteen kuin Bertelsköldinkin suvun. Ja meidän sukujemme välillä on ollut olemassa vihollisuus aina alusta alkaen sentähden, että toinen on pitänyt sortajain ja toinen sorrettujen puolta. Muistanpa vielä sen ajan, jolloin teidän miehenne isä kerjäten rukoili isääni hänelle armosta myymään muutamia tynnyrejä jyviä, kun koko hänen väkensä oli nälkään kuolemaisillaan. Muistan vielä senkin päivän, jolloin kuusi Larssonia, kaikki nuoria uljaita miehiä, asettautui teidän miehenne komentoon eikä yksikään heistä palannut, sillä se kunnia maksoi heille heidän sydänverensä. Muistan vielä teidän lankonne, tuon katalan juonittelijan, joka nyt on noussut valtakuntaa hallitsemaan; hän se on, joka on turmellut rauhan ja sovinnon maassa, joka kahdesti on häväissyt sukuni tyttäriä ja kohta on tekevä minustakin kerjäläisen. Ja te pyydätte minun suostumustani poikanne ja tyttäreni väliseen avioliittoon!
Vaikka kreivittären arinta kohtaa oli loukattu, oli hän jo ehtinyt rauhoittua.
— Valtiopäivämies Larsson, — sanoi hän ylhäisesti ja arvokkaasti, — olkaa vakuutettu siitä, että minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin minun poikani ja teidän tyttärenne yhtymisestä. Siitä ei koskaan olekaan ollut kysymystä. Tarkoitukseni oli pyytää Esteriä puutarhurini vaimoksi; katson tämän avioliiton molemmille sopivaksi. Ja kun nyt tiedätte tarkoitukseni, niin luulen teidän huomaavan omat arvelunne ainakin liian aikaisiksi.
Larsson jatkoi: — Teidän armollanne on oikeus selittää tarkoituksenne; minä olen kenties liian paljon vanhoja asioita muistellut. Mutta koska minä nyt, niinkuin sanoin, olen köyhä, niin en voi ottaa pitääkseni huolta edes puutarhurinne toimeentulosta, ja sentähden lienee parasta, että lopetamme tämän keskustelumme tähän. Mutta — vielä yksi sana! Koska kuulen, että olemme samaa mieltä lastemme suhteen, mutta kun mahdollisesti voi tapahtua, että heillä olisi oma päänsä heilläkin — niin, ken tietää, kreivitkin voivat joskus ruveta hulluttelemaan — niin luvatkaamme tässä kaikkinäkevän Jumalan edessä, te minulle ja minä teille, ettemme ikipäivinä sanalla tai teolla suostu lastemme yhtymiseen! Älköön kumpikaan meistä horjuko määrätystä tarkoitusperästä. Pysykööt sukumme iäti kahdessa en leirissä, käsi kättä ja sydän sydäntä vastaan, niin ettei mitään pelkurimaista sovintoa meidän välillämme tule syntymään, ennenkuin ajat ovat täytetyt, ja jälkimaailman tuomio on julistettu siitä asiasta, josta molemmat taistelemme.
Ylevämielinen kreivitär Bertelsköld käsitti täydellisesti sen ajatuksen suuruuden, joka oli kätkettynä vanhan porvariskuninkaan perinnölliseen vihaan. Ollen synnyltään ja luonteeltaan ylimys, oli hän yhtä lujasti vakuutettu aatelisvallan olemassaolon oikeudesta kuin Larsson oli kansanvallan, ja hänen yksityiset toivomuksensa olivat sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän katsoi isänmaallensa hyödylliseksi. Hän oli sentähden aikeissa ehdottomasti antaa häneltä vaaditun lupauksen, kun eräs heille molemmille aivan odottamaton tapaus keskeytti hänet.
Salin aukinaisen oven kautta näki hän oman poikansa, jonka hän luuli olevan kaukana Norjassa, seisovan Ester Larssonin vieressä, jota hän piteli kädestä, näyttäen kuulumattomin sanoin kehoittavan häntä rohkeuteen ja toivoon.
— Sinäkö täällä! — huudahti kreivitär, unohtaen kaiken muun ja luullen näkyjä näkevänsä.
— Niin, äitiseni, täällä olen ja parhaaseen aikaan tulin, mistä kiitän teidän kertomustanne eräästä kilpailijasta! — huudahti Kaarle Viktor Bertelsköld iloisesti astuen huoneeseen. — Vasta silloin, kun Norjan tunturit kohottivat korkeat muurinsa meidän välillemme, ja minä seisoin siellä isäni tuntemattomalla, lumisella haudalla — vasta silloin selveni minulle, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman Esterin rakkautta. Valtiopäivämies Larsson! Minä anon nöyrästi ja kunnioittaen tytärtänne omakseni. Äitiseni! Minä pyydän, että sanotte Ester Larssonia tyttäreksenne!
Larsson ja kreivitär katsahtivat toisiinsa. Siinä kohosivat nyt korkeat muurit, paljon korkeammat kuin Norjan tunturit molempia nuoria erottamaan — vuosisatain vihan ja perittyjen ennakkoluulojen kaksinkertaiset vaskiset muurit. Kreivitär ei virkkanut mitään; hän tiesi, millainen vastaus oli odotettavissa toiselta puolen, eikä se jäänytkään tulematta.
Jäykkä, ankara, harmaapäinen ukko astui esiin, tarttui tytärtään kovasti käteen ja tempasi hänet mukaansa.
— Tule! — sanoi hän. — Kiitän kreiviä tarjouksestanne; tarkoituksenne ei liene paha. Mutta tuli ja vesi eivät sovi yhteen. Larsson ja Bertelsköld eivät saata ikänä olla toistensa omat. Herra kreivi tietää nyt vastaukseni: en tarvinne sanoa, että se on peruuttamaton. Hyvästi, rouva kreivitär. Tule, Ester; hevoset ovat valjaissa.
Ester totteli. Hän ei itkenyt. Hän ei rukoillut. Hän tiesi kyllä, että vuosisatain perintö oli heidät erottanut. Mutta hänen silmissään hehkui himmeä tuli, ja hän kuiskasi hämmästyneelle nuorukaiselle, joka turhaan koki häntä pidättää: — Älä seuraa minua! Isäni on oikeassa. Me emme voi olla toistemme omat. Mutta rakastaa toisiamme, Kaarle, — sitä voimme vaikka meret ja tunturit erottaisivat meidät kaikeksi elinajaksemme toisistamme.
Ja hän kiskaisihe irti isästään, kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja suuteli häntä. — Jää hyvästi! — sanoi hän.
— Ja nyt, isäni, nyt olen teidän. Tehkää minulle, mitä tahdotte.
Kohta sen jälkeen kiiti reki pois Falkbyn kartanolta, ja kreivitär
Bertelsköld seisoi siinä yksin kotiin palanneen poikansa kanssa.
36. KUNINKAAN SORMUS.
Vielä kerran me astumme presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin työhuoneeseen. Vierashuone on täynnä ulkomaisia valtiomiehiä, hovimiehiä, sotaherroja ja ylhäisiä virkamiehiä, jotka odottavat puheille pääsyä vuorolleen. Kaikki kääntyvät nousevaa aurinkoa kohti. Kaikki he kilpailevat kerjätäkseen armon silmäyksiä siltä mieheltä, joka nyt on ottava valtakunnan ohjat käsiinsä ja voittaneiden hattujen kantamana johtava Ruotsin kohtalot uusille poluille säätyjen ja vapauden nimessä.
Ollaan nyt keskellä Ruotsin niin sanottua vapauden aikakautta.
Tuolla huoneessaan istuu tuo kohta kaikkivaltias mies, Ruotsin todellinen kuningas, vaikka toinen sitä nimeä kantaa. Hän on ehkä vanhentunut ja kuihtunut kaikkien niiden juonien painosta, joiden avulla hän on valtaan päässyt; mutta sitä ei kukaan huomaa. Kirjo-ompeleinen samettitakki peittää taitavasti hänen laihtuneen vartalonsa; erinomaisen hyvin käherretty tekotukka kätkee hänen harmaat hiuksensa; hienosti sivelty, melkein huomaamaton ihonväri luopi nuoruuden ja terveyden värityksen ryppyiselle otsalle ja näivettyneille poskille. Ainoastaan viheriä, silmien suojaksi pantu verhostin heikentää hiukan tuon ennen niin tuiman katseen voimaa, joka tunkee kaikkien läpi, mutta jonka läpi ainoastaan hyvin harvat voivat tunkea. Mutta se ei mitään merkitse; se on vain satunnaista heikkoutta, joka on syntynyt ankarasta yötyöstä. Kreivi istuu suorana ja reippaana kuin nuorukainen norsunluulla ja simpukan kuorilla koristetussa nojatuolissaan, lämmitellen itseään tulevan valtansa paisteessa. Hän on nyt päässyt koko elämänsä tarkoitusten perille. Sanomattomia vaivoja, monivuotisia ponnistuksia hän on saanut kokea näin pitkälle päästäkseen! Mutta nyt on voitto voitettuna, nyt hän on astuva sille sijalle, josta hän on sysännyt pois suuren mestarinsa kreivi Hornin. Mitäpä hän, jälkeläinen, huolii siitä, että tämä valtaistuin on perustettu kansansuosion ja puolueiden lainehtivalle aallokolle! Onhan hän oppinut hallitsemaan noita epävakaisia elementtejä; nyt hän on paremmin kuin koskaan ennen ymmärtävä niitä hillitä.
Hänen sihteerinsä ei ollut vielä lopettanut huomispäivän monien ja tärkeiden asiain esitystä, kun kamaripalvelija ilmoitti nuo vastaleivotut valtakunnanneuvokset toisensa perästä: kreivi Possen, parooni Löwenin, hovioikeudenneuvos Ehrenpreussin ja valtiosihteeri Cederströmin sekä lähettiläs kreivi de Lynarin.
— Pyydä heidän ylhäisyyksiään tekemään hyvin ja astumaan pieneen salonkiin, — oli vastaus.
— Kamariherra, monsieur de Broman…
— Sano, että odottakoon vierashuoneessa.
— Viskaali Spolin…
— Aja se hävytön lurjus ulos ovesta.
Sihteeri jatkoi: — Nöyrä kirjelmä kruunun käskynhaltijalta Isokyröstä, Suomesta: Perttilän taloa koskeva perintöriita, toistaiseksi lykätty vastaajan poissaolon tähden laillisen esteen vuoksi, koska hän on valtiopäivämies.
— Tila on siitä huolimatta menetetty. Jatkakaa.
— Armonhakemus koskeva tappoa ja verivammaa kaksintaistelussa: hänen majesteettinsa on sattuneesta syystä nähnyt hyväksi armossa lieventää sotaoikeuden tuomion, koskeva luutnanttia, vapaasukuista kreivi Kaarle Viktor…
— Vaiti. Jo tiedän: vuoden virkaero ja puolen vuoden maanpako. Jotakinhan täytyy tehdä kelvottomien veljenpoikiensakin hyväksi. Entä sitten!
— Kansliakollegioon asetetaan virkamiehet teidän ylhäisyytenne ehdotuksen mukaan. Hovikansleri, parooni von Kochen, kanslianeuvokset Nerés ja Bahr pyytävät virkaeroa…
— Lisätkää kreivi Bonde ynnä muut. Jatkakaa.
— Kreivi Tessin anoo Parisin lähettilään tointa.
— Vai niin? Vai anoo? No niin, kun ilveily on loppuun suoritettu
Tukholmassa on aika aloittaa huvinäytelmää Parisissa. Hän saa viran.
Entä sitten?
— Hänen majesteettinsa ehdottaa monsieur de Bromanin välityksellä koroitettua eläkettä valtakunnanneuvos, kreivi Taubelle…
— Hylätään. Hänen majesteettinsa ei ole aina nähnyt hyväksi mukautua valtakunnan tarpeiden ja isänmaan ystäväin mielen mukaan. Ja koska hänen majesteettinsa kuningatar lienee toista mieltä, niin olisi koroitus loukkaus häntä kohtaan.
— Hänen majesteettinsa kuningatar tekee kamarijunkkarinsa, parooni
Höökin välityksellä ehdotuksen saksalaisista kamarirouvista.
Tarpeettomina sopisi heidän virkansa lakkauttaa ja siirtää palkkarahat
muiden hovinaisten palkkain lisäämiseksi.
— Hänen majesteettinsa kuningatar osoittaa kiitettävää säästäväisyyttä. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas lienee toista mieltä, niin kirjoittakaa, että saksalaisten hovinaisten palkat koroitetaan. Onko mitään muuta?
— Ei muuta kuin että sotamiehen leski Flinta anoo uutta avustusta. Hän sanoo teidän ylhäisyytenne siihen valalla sitoutuneen silloin, kun hänen mies vainajansa oli kuljettanut teidän ylhäisyyttänne vahingoittumatonna edestakaisin Kaarle-kuningas vainajan luo Stralsundin piirityksessä.
— Flinta! Falkbyssä asuva, eikö niin?
— Falkbyn kartanossa.
— Hylätään. Nyt voitte lopettaa.
— Saan siis vastata, ettei teidän ylhäisyytenne sitä valaa muista…
— Te ette vastaa mitään. Onko minulla aikaa puuttua akkain kujeisiin ja valoihin, joita en koskaan ole vannonut. Jo riittää. Saatte mennä.
Sihteeri meni syvään kumartaen.
Kreivi jäi vähäksi aikaa yksin. Hän oli oikeassa: kuka voi tällä hetkellä vaatia häntä ajattelemaan köyhiä leskiä ja kauan sitten unohdettuja valoja? Hän oikein riemuitsi nähdessään Ruotsin kuninkaan ja kuningattaren muiden armonanojain joukossa rukoilevan häneltä ja rukoilevan turhaan toimenpiteitä, jotka olivat mitä läheisimmässä yhteydessä heidän yksityisten mielihalujensa kanssa. Kuinka nauttikaan hän nyt nähdessään tämän kuninkaallisen parikunnan, joka kerran oli niin syvästi häväissyt ja nöyryyttänyt häntä,[20] nyt vuorostaan häväistynä ja nöyryytettynä kumartuvan hänen vaikutusvaltansa edessä! Eikä ainoastaan heidän, vaan kaikkien hänen vihamiestensä, ylhäisten ja alhaisten, tuli nyt saada tuntea hänen kätensä painoa, kun hän heidän hartioiltaan nyt valtaansa kiipesi. Hatutkin, jotka luulivat hänestä saavansa hankkeittensa toimeenpanijan, tulisivat huomaamaan erehdyksensä; hän oli heitä hillitsevä myssyjen avulla, samoin kuin myssyjä heidän avullaan; hän oli totuttuun tapaansa perustava kumoamattoman valtansa juuri sille eripuraisuudelle, joka jakoi valtakunnan kahtia. Ja kaiken tämän ohessa oli hän nyt, nyt vasta, toteuttava sen aatteen, jonka hän oli perintönä vastaanottanut, mutta toteuttava sen paljon perinpohjaisemmin kuin hänen isänsä oli rohjennut uneksiakaan: hän tahtoi kohottaa aateliston sekä kuninkaan että kansan yläpuolelle, ja kun se olisi onnistunut, silloin hän muodostaisi Ruotsin tasavallaksi Puolan mallin mukaan, niin että siinä olisi vain kaikkivaltiaita herroja ja maaorjiksi tehtyjä talonpoikia; pysyttäen kuitenkin kaiken tämän onnen perustajan sinä mahtimiehenä, jonka edessä kaikki muut mahtavat nöyrästi maahan kumartaisivat.
Näiden kopeiden, itsekkäiden, korkealle tähtäävien ajatusten valtaamana, jotka saattoivat hänet unohtamaan koko tuon tuolla ulkona odottavan joukon, ojensi kreivi koneentapaisesti nyrkkiin puristamansa käden, ikäänkuin olisi tahtonut sillä kouristaen yhdellä kertaa musertaa murskaksi koko Ruotsin. Samalla hän tunsi sormessaan sen sormuksen, jonka hän niin omituisella tavalla oli saanut takaisin ja josta hän ei sitten koskaan enää ollut luopunut.
Se oli kuninkaan sormus.
Pirullinen ajatus välähti hänen mielessään. — Voi teitä, katalat, kurjat ihmisraukat! — sanoi hän itsekseen. — Te puhutte Jumalasta, sallimuksesta, ja tuo mitätön vaskikappale pitää niitä pilkkanaan. Mitä on Jumala, mitä on sallimus minun hyväkseni tehnyt? Ei mitään! Mutta tähän sormukseen — se on naurettavaa, mutta niin se kuitenkin on — tähän sormukseen on ainainen onni kätkettynä. Sen hukattuani kävi kaikki minua vastaan: työ, viisaus, kavaluus, kaikki oli turhaa. Mutta saatuani sen takaisin onnistui minulle kaikki. Niinpä tosiaan, kaikki! Minulle ei ole enää mikään mahdotonta. Minä voisin pyytää vaikka kruunun päähäni, elleivät kruunut tässä maassa tätä nykyä olisi niin polkuhinnassa… Mutta entä jos nostaisin ne taas entiseen arvoonsa?….
Bertelsköld naurahti, miettiessään liikauttaen tuota puristavaa rengasta.
— Miksipä ei kruunuakin? — mutisi hän.
Tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, oli hänellä yht'äkkiä sormus irrallaan kädessä, sormus, joka 18 vuoden kuluessa oli miltei kasvanut kiinni hänen sormeensa. Kummallinen tunne, puoleksi pilkkaa puoleksi pelkoa, valtasi hänet. Hän piti sormusta päivää vasten, nähdäkseen, voisiko hän vielä siinä erottaa nuo salaperäiset kirjaimet R.R.R. — Rex Regi Rebellis. — Sano minulle, — sanoi hän, — sano minulle sinä: tuleeko minun tavoitella kruunua?
Kenties vapisi hänen kätensä hänen näitä sanoja lausuessaan, sillä sormus luiskahti sormesta ja helähti lattialle pudotessaan omituisen oudosti; ainakin kuului kreivin korvissa siltä kuin olisi kantelen kieli katkennut.
Kreivi Bertelsköld hypähti ylös nojatuolistaan ottamaan sormusta ylös.
Hänen silmissään musteni niin oudosti. Vaivoin löysi hän soittokellon.
Valkeata! huusi hän kamaripalvelijalle, — sytytä kynttilät! Yöhän nyt
on!
Palvelija katseli oudoksuen herraansa, sillä kello oli 10 aamupäivällä, ja huoneessa oli aivan valoisa.
Mutta kreivi haparoi lattialla niinkuin pilkkopimeässä ja huusi ehtimiseen kynttilää, sillä hän oli kadottanut jotakin, sanoi hän, mutta mitä, sitä hän ei sanonut. Hän luultavasti pelkäsi, että hänen kallein kapineensa vielä kerran häneltä varastettaisiin.
Kamaripalvelija teki niinkuin hän oli käskenyt, ja sytytti kaksi vahakynttilää. Turha vaiva; kreivi valitti vihaisella äänellä, että hänet jätettiin yksin pimeään. Palvelijat juoksivat päättöminä edestakaisin, ja tieto tapauksesta kulki jo kuiskeina puheille pyrkijäin kesken, joiden kärsivällisyys alkoi loppua. Huhu levisi, että kreivi Bertelsköld äkkiä oli tullut mielipuoleksi.
Haettiin hänen lääkärinsä; puheille pyrkijät tunkeutuivat uteliaina ovelle. He tahtoivat nähdä sen miehen, jonka juuri oli ruvettava valtakuntaa hallitsemaan ja joka nyt ei voinut itseäänkään hallita.
Lääkäri tuli ja tapasi Bertelsköldin nojatuolissa istumassa. Kylmä hiki oli peittänyt otsan ja posket, vienyt ihomaalin pois ja paljastanut kaikkien nähtäväksi kalpeat, kuihtuneet ja laihtuneet kasvot. Oli erehdytty: hän ei ollut mielipuoli — ei ainakaan vielä.
— Tekö se olette, hyvä tohtori! — sanoi hän hiukan vielä entiseen mahtavaan tapaansa. — Sanokaa minulle, mitä merkitsee tuo ilkeä kuiskina ympärilläni, ja mitä merkitsee tämä pilkkoisen pimeä, joka minua ympäröi?
Lääkäri tutki hänen silmiään ja vastasi vakavasti: — Se merkitsee, herra kreivi, että te olette sokea!
— Mitä? Sokea? Oletteko hullu, herra! Tosin ovat silmäni olleet heikot, mutta vähän aikaa sitten näin vielä jotenkin hyvin.
— Ei se ole tavallista heikkoutta, herra kreivi; teillä on kaihi silmissänne. Se on vähitellen kehittynyt, ja minä olen jo kauan sitä pelännyt. Teidän mielenne on varmaankin äsken ollut jollakin tavalla kuohuksissa ja se on jouduttanut taudin puhkeamista.
— On — on ollut, — jatkoi kreivi hämmennyksissään ja katkonaisesti. — Tiedättekö, hyvä tohtori — minä satuin kadottamaan jotakin — vähäpätöisen kapineen — joka ei ole kupariäyrin arvoinen — erään isävainajaltani saamani muiston. Semmoinen suututtaa, ja — mutta sanokaa: eihän kestäne kauan, ennenkuin saan näköni jälleen? Kuuletteko, tohtori: minun täytyy saada näköni jälleen, ja saada se pian, pian, sanon minä. Ikäänkuin minulla olisi aikaa odottaa! Luuletteko vihamiesteni minua odottavan?
— Herra kreivi, minä pettäisin teidät, jos uskottelisin teillä olevan toivoa taudissa, jolle lääketiede ei mitään mahda. Kaikki viittaa siihen, että te valitettavasti kaikeksi elinajaksenne olette menettänyt näkönne.
— Mitä, katala puoskari! Ja te rohkenette sanoa sen minulle; ettekö tiedä, että panette henkenne alttiiksi! Tohtori — teidän täytyy antaa minulle näköni takaisin, kuuletteko sen? Tohtori hyvä — te tiedätte, että minä kykenen kuninkaallisesti teidät palkitsemaan. Sanokaa, mitä haluatte? Kunniavirkojako? Arvonimiäkö? Kultaako? Kaikki on teidän, teillä on valta valita, sillä te tiedätte, että Ruotsi odottaa minua. Mutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle näköni. Taivaan pyhät! Hallita valtakuntaa ja olla sokea, sehän on naurettavaa, eikö ole? No, mutta naurakaahan, tohtori: myöntäkää, että se olisi mielettömyyttä, hullutusta!
— Vielä kerran, teidän ylhäisyytenne: käskekää minua mihin hyvänsä, mutta näköänne en voi palauttaa.
Kreivi hypähti ylös nojatuolistaan. — Ah, — huudahti hän, — minut on petetty, minut on petetty! Nuo katalat rohkenevat vastustaa minua ja minä en voi heitä rangaista. Missä on sormukseni? Antakaa minulle sormukseni… Ei, pois, kaikki pois! Te saattaisitte varastaa onneni. Voi aikojani! Voi päiviäni! Halvin palvelijani voi löytää kruunun! Pahin viholliseni voi valloittaa maailman! Ja minä olen sokea, kykenemätön ja sokea! — Nyt muistan, niin se oli: kuninkaan sormusta ei koskaan kadoteta ilman väärää valaa! Ja noin mitätön vala! Enkö ole kalliimpiakin valoja rikkonut! Kuulkaa, ystäväni, jos minulla on yksi ainoakaan ystävä, niin menköön hän sen Flintan lesken luo Falkbyhyn ja luvatkoon hänelle koko omaisuuteni, jos hän hankkii minulle sormukseni takaisin! Mutta hänen täytyy tehdä se pian, muuten olen hukassa, sillä minulla ei ole onnea ei taivaassa eikä maan päällä ilman kuninkaan sormusta!
Ja näin haparoi ja raivosi tämä onneton yhä edelleen sillaikaa, kun läsnäolijat peloissaan siirtyivät pois ja hattujen päämiehet jo kuiskailivat keskenään, että tässä ei auttanut enää mikään, valta oli heti paikalla tarjottava Gyllenborgille.
Silloin astui sisään mustiinpuettu olento, joka oli lempeä kuin enkeli, läheni kukistunutta valtiomiestä, talutti hänet nojatuoliin ja kuiskasi: — Torsten, tunnetko minut?
— Ebba! — huudahti Bertelsköld, kovasti puristaen kreivittären kättä.
— Voitko vielä kerran antaa minulle sormukseni takaisin?
— En, — sanoi kreivitär. — Mutta rukoilkaamme, että voisin antaa sinulle Jumalasi takaisin! Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaa ja kuitenkin saa sielullensa vahingon?