5. SOTARETKI RAUMALLA.
Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi) porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta, oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi. Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset vanhan tavan mukaan yhä edelleen — kuten Penelope muinoin — nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa — hiukkasen tuota viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit ja viattomat Rauman pitsit.
Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin — heidän sanottiin vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen venäläisen vartijajoukon.
Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta, jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.
Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.
Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille, lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30 tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia, jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita, jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka muodostavat tämän mereen pistävän niemen.
Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen, että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä — jossa oli venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen äidinkieltään, saksaa — sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata "mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und Teufels nasibratten. Mars!"
Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon, toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.
Tästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta pyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani keskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää mitään esimiehestään kersantista.
Tämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt ensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta ja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita tupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi nousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu hampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.
— Was der Henker, perkele, stoi, durak! — karjui kersantti, huutaen joukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa näkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.
Tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat peräytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen kersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin. Ladosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies, kädessä paljastettu miekka — yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka siihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita — sanalla sanoen, nuori Elias Pietarinpoika itse.
— Antaudu, muuten olet kuoleman oma! — huusi nuorukainen käyden vastustajaansa käsiksi.
— Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel aname dich! — huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan iskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.
Pian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä verran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli kersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui iskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.
Tämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi, mutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen miekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä viiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.
— Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä stambulka! — kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden tulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä menestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti oli nyt aseettomana.
— Antaudu! — huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa lyömämiekkaansa.
— Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och lappe den stambulka, — vastasi voitettu. — Aber ein gut Rath tahto mans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz lähellä!
— Sinä olet oikeassa, toveri! — vastasi Elias, ja pisti miekkansa tuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. — Juokse tiehesi, — jos muuten lienet juoksemaan luotu, — lisäsi hän, lystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.
— Noch ein aberdass, — vastasi kersantti. — Oletko kivekäs? Mihin reissu?
— Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa.
Tallusta nyt tiehesi ja paikalla! — vastasi nuorukainen.
— Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka pohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle, tausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.
Elias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat kalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä kärhentelevän miehen hiiteen.
— Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein burgermeister anta selkään, ei otta, — jatkoi kersantti loukatun arvokkaasti.
— Mitä? — huudahti nuorukainen. — Oletko se mainio saksilainen rakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi, vaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?
— Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person. Jach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei tsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur immer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu dobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!
Elias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään luotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri voinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt sotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä suurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja sotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä erilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin ei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti silmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka olivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti lähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.
— Den Teufel marschiren in lunta poron, — huudahti kömpelö kersantti, joka vaivoin seurasi toisia. — Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!
Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat, jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään vastustella.
Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon! Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin tavallisesti.
Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta, että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan. Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen seikkailu.
6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.
Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.
Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan, ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai Ruotsiin viety.
Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.
Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava. Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä, mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen hillittömien intohimojen uhriksi.
Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v. 1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta, valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan; talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua, hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä, niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana. He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla; jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."
Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa, joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä koetuksen hyvänsä.
Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa, joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi. Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.
— Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, — huusivat muutamat äänekkäimmät. — Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä, Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen. Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois korjailemassa.
Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät pikemmin sääliä kuin pelkoa. — Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! — kiljuivat pojat riemuiten. — Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille. — Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.
— Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! — huusi väkijoukko vihoissaan.
— Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den esivalta muss man respektiren! — puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.
— Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! — hälisi väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden tunnettu haukkumanimellä Purkki.
— Es lebe Carolus! — huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään lailliselle esivallalle.
— Tukkikaa sen Purkin suu! — huusivat muutamat. — Mitä Carolusta hän huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?
— Hän lihoi liiaksi maistraatissa — vastasivat toiset; — sentähden tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi kersantiksi.
— Jach ei olla sergeant! — kiljasi pormestari. — Jach olla den ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen Fridericus! Durchaus!
— Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, — virkkoi eräs vanha porvari. — Hän joi kotona ja kuorsasi maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan, niin kyllä hän muillekin tarjosi.
— Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka kalastaja.
— Immer den esivalta respektiren! — vastasi pormestari. — Eilen tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
— Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! — huusivat taas etempänä seisovat.
— Hiljaa! — sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui meluavan väkijoukon keskelle. — Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini toistaiseksi.
— Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, — huudettiin nyt joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat olivat hyvässä tallessa.
7. LARSSONIN PERHE.
Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen kadonnutta isäänsä.
Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v. 1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan, ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa; mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa 100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies, joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia, jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.
Larsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon. Seinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta kaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina, tuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan eteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin, jonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso ruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten, tilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon nuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki vihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat kantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin kalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin. Hän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä onnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja elinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon mukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa, voidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja tyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.
Oikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää, toinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi kamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja samalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella puolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s. yötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että sisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin salissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan kaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.
Muutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme taas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7 aikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori Larsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä häntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin suloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja sievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme reipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt tehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli menettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen kirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa hoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen Tuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias, oli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian kun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs ruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja kolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki Burchard saanut sijansa.
Aikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä, ellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten kaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa, jonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään muutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti kuuntelivat.
— Burchard kävi Uudessakaupungissa? — kysyi Larsson.
— Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, — vastasi entinen pormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa pitkäin viiksiensä taa. — Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen Haus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die Schwedenhunden an der Nase zog.
— Mitä hän sanoo? — jatkoi Larsson otsaansa rypistäen.
— Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog an der Nase, — pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. — Jach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni, durchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den Sparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach presentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser Durst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten, Burchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe der grosse Tsar!
— Vai niin! — murahti Larsson naurahtaen.
— Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! — oikaisi pormestari sukkelasti sanansa. — Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
— No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli
Tuomas Larssonia?
— Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier — mit Erlaubniss, maljasi — und so, paff, drei Hundsfotten in den alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht, nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so verdammt froh war sie.
— Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?
— Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks, kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj! Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel verdienen — eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort, aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein wenig besoffen — halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war putzwech..
Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.
Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset silmät ja solakan sorean vartalon.
Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään; yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti kaikki paikoilleen.
— Ruokaluku! — sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken tullutta.
Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi arkana ja äänetönnä oven suussa.
Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet, sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.
— Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, — sanoi hän, — täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia vastaan.
— Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi, — vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.
— Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.
Minä tahdon tietää, minkätähden sinä karkasit.
— Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi, minun täytyi paeta!
— Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.
— Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille, kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut pois huoneestanne?
— En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa; etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.
— Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En voi, minä en voi nyt!
— Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, milloin ja missä vain hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää yötä!
Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Ei kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan. Veronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle hänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen asetettiin.
Kun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään tarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto — ja kaikki seurasivat häntä kamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna pimeään talviyöhön.
8. PAKOLAISET ERÄMAASSA.
Kaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili pakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin kautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat sisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille, lähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat palasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria vaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa kunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla teillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin venettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei asuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721 viskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona Merikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin lääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän hallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne oli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella eteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä voi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.
Ne, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin enää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon, jossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien, olivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja yleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa. Pakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät; metsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita oli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä — missä näet aitaa oli ollut, sillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle — ja ristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi jumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä ikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut ehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä entisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli Turussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset sydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui niinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat palvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.
Kirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He hieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja erilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli poissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea entistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja katajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä vuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa pirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän aution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja pitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä ihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä maatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja asumatonna.
Kymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen pakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen huonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita vetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas jäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä lähes kahdeksan vuotta sitten.
Siellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai multaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei lähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen kylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä, puoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä, mutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala naapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat edelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle lakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla oli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja viljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä viljelyksen jälkiä.
Siellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat kaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö otti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä tienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta taloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat enää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät kadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret löysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja entinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen toverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He tunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut aalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin surren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.
Näiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli yksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen: nuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa Riitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika Isokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta kun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi hän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä perheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä Heikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain muutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen edemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä uudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa. Munsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta paikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo, Lohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen. Isoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen väestön asuma-alueita.
Näihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota muuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät kahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria Larsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon sisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi Vaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun Maria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi ja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin Eliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat seurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut kukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän riitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty sinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin Perttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että hänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä huhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä kernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten haihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt, ennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.
Pakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman taipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko viettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja hevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen alta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin julkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä hevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun yksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman rohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.
Onneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden yli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla. Niinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin määräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on neljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme neljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.
Hillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien varrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat nämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista syntymäjuhlaa?
He asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi lämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät vankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat toisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon alla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli heidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka vanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä kyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä nuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen. Surullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja vastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen kreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki oli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina on läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit tuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan vajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit oikein! Ja kiusaaja vaikeni.
Elias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa, jotka heti ruuaksi valmistettiin. — Minun tekee mieleni ehdottaa sinulle jotakin, Heikki, — sanoi hän iloisesti. — Minä rupean torppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää hirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle ja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne meren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä sitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et tarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.
— Tuohon käteen! — vastasi Heikki reippaasti, — mutta silloin sinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin vastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron palatessasi viluisena ja märkänä mereltä.
— Sitä sietää vielä paljon miettiä — vastasi Elias hämillään, työntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo sattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää käsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle, eikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä kiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia kuullessaan.
9. TALVI- JA KEVÄTPÄIVIÄ.
Seuraava talvi Lohilahden uudisasukkailla oli jotensakin luminen. He olivat olleet joulukirkossa Uudessa Kaarlepyyssä, josta heidän muutenkin oli suolaa ja rautaa hankittava ja jonne heillä oli vain kolmen neljänneksen penikulman matka. Tämä vähäinen kaupunki oli v. 1714 joutunut pahasti sodan jalkoihin. Täällä oli venäläinen kaleerilaivasta laskenut sotaväkeä maalle joen suussa. Täältä oli tuo hirvittävä Pohjanmaalla tapahtunut pako ja vaino alkanut. Toisia vihollislaumoja samosi maitse etelästäpäin Isokyrön tappelun jälkeen. Mutta kaupungin varakkaimmat porvarit keräsivät kaiken hopean ja kullan, mikä sodasta oli heille säästynyt, ja menivät sen kanssa lähenevää vihollista vastaan eteläpuolelle siltaa. Naapurikaupungin Pietarsaaren asukkaat, jotka eivät ryhtyneet tähän varokeinoon, saivat kohta sen jälkeen nähdä kaupunkinsa porona. Uudessa Kaarlepyyssä näkyi vielä vähän varallisuuden tähteitä siitä syystä, että sen rohkeat pienet kannettomat alukset, huolimatta vihollisen valppaudesta, aika ajoin olivat käyneet kauppaa Länsipohjassa. Muutoin olivat paikat täälläkin ryöstetyt ja autiot. Kaupungissa oli, silloin kun rauha tehtiin, tuskin 150 asukasta; mutta syksyllä oli jo yhtä monta pakolaista tullut Ruotsista takaisin. V. 1708 rakennettuun kirkkoon kokoontuivat silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, sekä kaupungin että maaseudun asukkaat tätä suurta juhlaa viettämään. Ensi kerran moneen vuoteen oli taas elämä iloisempaa kirkkomäellä. Taas kuultiin, niinkuin muinoinkin, kulkusten kilinää ja hevosten hirnumista pimeänä jouluaamuna kilpaa ajettaessa. Kirkko loisti niinkuin ennenkin valoa ja hartautta. Tosin olivat ruunut ja kynttilähaarat väliaikaisesti vain puusta, ja kynttilöitä oli vähän ja nekin pieniä. Mutta ei ollut kirkko vielä koskaan juhlallisemmin loistanut eikä hartaampia kiitosvirsiä kaikunut. Oli niinkuin hurmaava kiitollisuuden ja onnellisuuden tunne olisi heijastunut seurakunnan vakavista kasvoista katossa oleviin enkelinkuviin ja kivipaasien läpi aina kirkon sillan alla oleviin vainajien kammioihin saakka.
Lohilahden uudisasukkaat palasivat puolipäiväsaarnan jälkeen kotiinsa. Eliaksesta näytti, niinkuin joku paksu, pörheään lammasnahkaturkkiin puettu mies olisi seurannut heitä kappaleen matkaa heidän mennessään kirkosta majapaikkaansa raatimies Fortellille. Meidän on muistettava, että Elias oli rauhattomaksi julistettu mies, joka ei mielellään halunnut tavata tuttavia, ja hän päätti sentähden pitää silmänsä auki. Mutta kun Heikki kohta sen jälkeen istui rekeen kyyditäkseen Riitan ja Marian takaisin Lohilahdelle, ja Elias itse ilman mitään seikkailuja kulki jalkaisin sillan yli, niin tuo hetkellinen epäluulo kohta haihtui hänen mielestään.
Heti joulun jälkeen rupesivat Heikki ja Elias kaikin voimin taloa rakentamaan. Eikä viipynytkään monta viikkoa, ennenkuin tilava pirtti seisoi salvettuna ja valkoisena Lohilahden kunnaalla, itäpuolella maantietä, joka kulki kunnaan ja meren välitse. Toinen kahdesta pienestä kamarista, joista voi nähdä kauniin, silloin kunnaan juurelle asti ulottuvan lahden, vaikka se nyt on paennut kauas taapäin, määrättiin jo alusta alkaen Marialle. Toisessa kamarissa asui Heikki vaimonsa kanssa; mutta Elias ei ottanut vastaan hänelle tuvassa tarjottua sijaa. Hän meni joka yöksi riiheen majailemaan; — "siellä nukun niin hyvästi oljilla uunin vieressä", — sanoi hän piloillaan. Mutta eipä Elias nukkunutkaan. Toisten levätessä hän vartioi taloa kylminä talviöinä ja kuunteli tarkoin jokaista maantieltä kuuluvaa ääntä. Elias oli tottunut sotajalalla elämään; nyt oli rauha, mutta Elias tunsi ilmassa jotakin epäiltävää; hän ei katsonut viisaaksi, että kaikki Lohilahden asukkaat nukkuivat.
Kuitenkin kului viikkoja ja kuukausia rauhallisesti, ja Elias alkoi toisinaan suoda itselleen vähän lepoa. Välistä tapahtui, että joku vaeltaja, tuvasta näkyvän hupaisen valkeanvalon houkuttelemana, etsi suojaa pimeän ja rajuilman aikana. Milloin se oli joku vanha karoliini, joka vihdoin viimeinkin saapui kotiseuduilleen; milloin joku sotavanki, joka vihdoin viimeinkin palasi Ukrainasta ja turhaan tiedusteli sukulaisiaan ja ystäviään, joista oli eronnut kaksikymmentä vuotta sitten; milloin joku köyhä kappalainen tai lukkari, joka kulki jalkaisin seurakuntaansa takaisin; milloin pari puolikasvuista lasta, jotka etsivät kadotettua kotiaan eivätkä muistaneet siitä sen enempää kuin että kartanolla oli kaivo, tallissa hevonen ja vuoteen vieressä hyvä äiti, joka luki heille siunauksen, heidän muinoin pieninä ollessaan. Kaikki nämä vaeltajat saivat täällä turvapaikan, samoin kuin Lohilahden asukkaat itsekin olivat äskettäin saaneet sen muiden luona. Ja he kertoivat kukin tarujaan pitkinä talvi-iltoina; sillä todellisuus oli siihen aikaan ihmeellisempi kuin moni satu nyt, ja ihmiset olivat kokeneet niin eriskummaisia kohtaloita, että nykypäivinä harvoin kukaan enää sellaisia elämässään nähnee.
Eräänä päivänä alkupuolella maaliskuuta, kun rauhan ensimmäinen kevätaurinko pani lumen sulamaan Suomen kuusien oksilta, olivat Munsalan kappelilaiset kokoutuneet jäälle Veksalankylän luo nostamaan ylös kirkon kelloa, joka sinne oli upotettu vihollisen maahan hyökätessä. Se oli niinä yhdeksänä vuotena, jotka olivat kuluneet sen upottamisesta, vajonnut niin syvälle liejuun, ettei sitä syksyllä saatu ylös proomun ja ranankaan avulla — eikä nyt enää oikein tarkkaan tietty paikkaakaan. Täällä, niinkuin muuallakin Suomen rannoilla, kuuli paimen tahi sunnuntaiaamuna kirkkoon vaeltava eukko kellon soivan vedessä, oltiin siitä niin varmat, että näiltä eukoilta ja paimenilta kysyttiin paikkaakin, missä kello oli. Kuulevathan vanhukset vieläkin semmoisten upotettujen kellojen järvissä soivan.
Eräs Monäsin kylästä kotoisin oleva tietäjäukko neuvoi väestöä viskaamaan terästä veteen siinä, mistä kelloa etsittiin. Teräs ihan varmaan helähtäisi vihittyyn malmiin koskiessaan. Mutta koe ei onnistunutkaan; teräs helähti kaikkiin pohjassa oleviin kiviin. Muutamat arvelivat vian olevan siinä, ettei oltu ihan ääneti niinkuin maakätköjä haettaessa. Toiset eivät luulleet voivansa saada mitään aikaan, ellei pappi lukisi rukoustaan avannon reunalla. Vasta sitten, kun Elias keksi sen keinon, että kelloa naarattaisiin kalastajain tavoin, löydettiin se viimein, vedettiin miehissä ylös päivän valoon ja vietiin meluten ja ilosta huudellen kirkkoon jälleen.
Alkoi jo hämärtää, kun Elias ja Heikki palasivat jäätä myöten Lohilahdelle. Hyhmä, jota puolenpäivän aikana oli keräytynyt kuoppiin ja rattaan jälkiin, oli taas iltakylmässä tehnyt ohutta riittää, joka ratisten murtui kävelijäin jalkain alla. Taivas oli niin puhdas, niin sininen kuin se vain täällä pohjolassa kauniina maaliskuun iltana voi olla, ja omituinen kevättunnelma henki koko luonnosta. Niinpä hengittivät nämä molemmat vaeltajatkin, jotka eivät muuten olleet haaveiluun taipuvaisia, mielihyvällä tätä puhdasta ilmaa — katsellen äänettöminä kuusimetsän yllä tuikkivaa iltatähteä.
He olivat tulleet maantielle, vähän matkan päähän siitä suunnattoman suuresta kiviröykkiöstä, jonka valtameri muinoin on luonut tälle rannalle, kun Elias kokeneen partiolaisen tarkalla silmällä havaitsi kaksi mahdottoman leveätä jalaksenjälkeä tiellä. — Joku venäläinen herra on ajanut pohjoiseen päin tänään, — sanoi hän, vähän levottomasti katsahtaen vartioimattoman talon puoleen.
— Se kai on ollut ylhäinen herra, — vastasi Heikki, tarkastaen kavionjälkiä; — häntä on saattajana seurannut kolme ratsastajaa, yksi kummallakin puolen rekeä ja yksi reen takana.
— Riihen ovi on auki, — huomautti Elias ja kiirehti nyt kulkuaan. Riihtä käytettiin myös Lohilahden talon ainoan hevosen tallina, ennenkuin oikeata tallia ehdittiin ruveta rakentamaan.
Miehet tulivat riiheen; hevonen oli poissa, valjaat kadonneet. Lumi riihen edessä oli hevosten kavioiden ja ihmisten jalkojen tallaamaa.
Levottomien aavistusten valtaamina riensivät miehet tupaan. Mutta Heikin pelko asettui kohta, kun Riitta levollisena astui ovessa häntä vastaan. Riitta oli muutamia viikkoja sitten lahjoittanut miehelleen vankan pojan ja poistui kätkyen vierestä ainoastaan päästääkseen palaavat sisään.
— Kuka on käynyt tallissa ja ottanut meidän hevosemme? — kysyi
Heikki.
— Minä luulin sinun jo tietävän sen, — vastasi Riitta. — Jahtivouti lähetti sitä noutamaan ja käski sanoa, että hän on käskenyt seurakuntalaisten tuoda kaikki hevoset vetämään kelloa kirkkoon. Sinun hevosesi oli kymmenes, sanoi hän; sen useampia hevosia ei ollut koko kappelissa.
— Mitä tämä on? — huudahti Heikki. — Me tulemme jäältä ja sinne ei ole käsketty tuoda kuin kolme hevosta, jotka hyvin riittivät koko kuljetukseen.
— Hyvänen aika! — Sen kai Maria tietänee, joka seurasi miehiä riiheen antaakseen heille avaimen, — vastasi Riitta, nyt hänkin hämmästyneenä.
Elias, joka sillä aikaa oli hakenut Mariaa joka paikasta, kysyi nyt Riitalta, minne nuori tyttö oli mennyt. — Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne? — vastasi Riitta. — Kyllähän minua kummastutti, kun hän vastoin tapaansa viipyi niin kauan poissa, mutta minä luulin hänen menneen hevosen kanssa jäälle katsomaan, kun ne ottivat kelloa ylös.
Elias ei kysellyt sen enempää. Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja sieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei kuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut vähintäkään vihiä.
Elias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä. Hänestä oli niinkuin maailma hänen ympärillään äkkiä olisi tullut autioksi ja pimeäksi, eikä hän enää ymmärtänyt tuota keväistä taivasta, jonka tähtiä hän vast'ikään oli hiljaisella ilolla katsellut. Maria oli poissa: kaikki oli tyhjää; mitäpä hän enää tekisi maailmassa!
Mutta tämän huumaavan tunteen sijaan tuli uusi pelko. Kuka oli Marian vienyt? Ja minne hänet oli viety? Eikö ollut luultavaa, että tämä väkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden kanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin itsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo odotti nyt Mariaa?
Hänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi ajatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi. Hän heittäytyi kontalleen tarkastamaan maantiellä olevia jälkiä heikossa, epäselvässä kuunvalossa. Hän luuli näkevänsä, että tuo leveäjalaksinen reki oli pysähtynyt taloon eroavan ajotien kohdalla ja sitten jatkanut kulkuaan pohjoiseen. Minkätähden pohjoiseen, jos Marian vaasalainen setä oli hänet noudattanut? Lisäksi tuli vielä tämä: hän luuli näkevänsä, että reen eteen, joka sitä ennen oli kulkenut kahden hevosen vetämänä, talon pohjoispuolella oli valjastettu kolmas. Hänelle johtui mieleen, että totta kai kolmas hevonen oli Heikin. Hän luuli tuntevansa oikean takajalan jäljen; sen kenkä oli yhdestä kohti taittunut. Hän ymmärsi nyt, että hevosen pois viemisen tarkoituksena oli ollut estää hänet ajamasta takaa väkivallan tekijöitä.
Elias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut, ymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin, pisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut sotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla tavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi Heikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman Mariaa.
Nyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa kokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi sentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei kokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta Eliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen taloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. — Lainaa minulle hevosesi, Simuna, — sanoi hän, — ja jos en tule takaisin, niin ota tämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat suurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.
Simuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa ennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia tähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman takaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan; niitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta jos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä harvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi ja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin hevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan nahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.
Muutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa Lohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen ja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa tyynessä, kylmässä kevätyössä.