9. KUNINKAAN OPPIPOIKA.
Se epäsuosio, joka oli kohdannut niin mahtavaa ja kaikkivaltiasta miestä kuin kreivi Tessin oli, ei voinut kauan pysyä salaisuutena. Hovissa ei nyt muusta puhuttukaan. Ne, jotka alussa olivat kuiskineet, kävivät nyt isoäänisiksi, ja ne, jotka luulivat olevansa muita viisaampia, väittivät alunpitäen ennustaneensa, että niin oli käyvä. Eikä ollut kreivi itsekään salannut sitä: hän oli Ulriksdalista lähtiessään heittänyt pitkäaikaisen eron hyvästit ja jaellut rahaa palvelijoille. Vaikka hänellä olikin niin paljon loistavia ominaisuuksia, ei hänellä kuitenkaan ollut tarpeeksi tahdon lujuutta kantamaan onnen päiviä ilman turhamaisuutta ja vastoinkäymistään ilman kiukkua, ja kun kuningatar Loviisa Ulriika oli säälimättä iskenyt hänen arimpaan kohtaansa — sanoessaan hänen tahtovan "kääriytyä hyveeseensä".
Kuninkaalliset huomasivat itse hyvin kyllä, etteivät he ilman vaaraa olleet luotaan sysänneet miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta. Koko päivä käytettiin keskusteluihin ja toimenpiteisiin tämän tapauksen johdosta. Puolueiden kanssa keskusteltiin. Tahdottiin hankkia muita luotettavia tukia. Kreivi Strömberg valittiin kruununprinssin virkaatekeväksi opettajaksi.
Kuningatar johti kaikkia hankkeita ja mietti kaikki ne vastakeinot, joihin hovin puolelta oli ryhdyttävä. Kuningas, tuo hyvä ja siivo Aadolf Fredrik, oli iloissaan, kun pääsi kaikesta tuosta touhusta, ja ajatteli muita asioita.
Hänen uudella oppipojallaan, Eerikki Ljungilla, ei ollut mitään aavistusta niistä tapauksista, joihin hän viattomuudessaan oli antanut aihetta. Tämä kunnon poika olisi suuresti hämmästynyt, jos joku olisi sanonut hänelle: Miksi annoit kukkain houkutella itsesi Ulriksdalin puistoon? Miksi tutkit nurmikolla convolvulustasi semmoisella innolla, että Ruotsinmaan kruununprinssi tuli tehneeksi kuperkeikan ajellessaan, Azorien saaret mielessään, perhoja puistossa? Jos hän ei olisi sinuun kompastunut, ei hän olisi satuttanut poskeansa kantoon. Jos hän ei olisi poskeansa satuttanut, ei kuningatar olisi luullut hänen saaneen ikuista arpea ja joutunut semmoiseen vihan vimmaan. Jos ei tämä tapaus olisi saattanut häntä noin pahalle tuulelle, ei hän olisi loukannut kreivi Tessiniä. Jos ei kreivi Tessiniä olisi loukattu hoviväen nähden, ei hän olisi tahtonut puhdistaa itseänsä. Jos hän ei olisi yllyttänyt kuningattaren jo kuohuvaa vihaa, niin ei olisi syntynyt tuota kuningattaren vierashuoneessa tapahtunutta kuuluisaa kohtausta, josta oli seurauksena hänen epäsuosioon joutumisensa ja hänen karkoittamisensa. Jos taas tätä ei olisi tapahtunut, niin olisivat kenties monet välttämättömät järkytykset Ruotsin valtakunnassa jääneet sikseen — ja näin ollen olit sinä, viaton Eerikki Ljung-parka, joka nyt seisot kaikesta tietämättömänä sorvituolisi ääressä, syynä siihen, että kuninkaan kruunu horjuu ja että valtakunnan rauha on häiriintynyt.
Valtioviisaat lukiolaiset tuumailevat usein tähän tapaan. Mutta tapausten säikeet tulevat näkyviin pieninä kuin keväällä puhkeavien puiden lehdet, samalla kun mehut, jotka niitä kasvattavat, nousevat syvältä maasta. Riita hovissa oli välttämätön; yksinvallan ja monivallan, jotka olivat yhtä yksipuolisia kumpikin, täytyi käydä toistensa kimppuun!
Eerikki Ljung istui kaiken päivää piilossa ja unhotettuna tuossa salaperäisessä huoneessa, jossa aika olisi käynyt hänelle sangen pitkäksi, ellei hänellä olisi ollut kolmekymmentäkaksi tusinaa nappeja sorvattavana. Vaihtelua tuotti hänelle vain kuunteleminen aina, kun askelia kuului ikkunan takaa tahi portailta. Silloin hän pysähdytti pyörivät rattaan; silloin hän odotteli henkeä vetämättä, kunnes askelten ääni taas vaikeni. Näin häntä oli käsketty tekemään, ja hänellä oli siihen muitakin syitä. Kohta sorvarin mentyä kuuli Eerikki näet kahden äänen — luultavasti kahden hovipalvelijan — puhelevan keskenään ihan ikkunan alla.
— Tännepäin hän meni.
— Niin, tännepäin hän meni.
— Mutta minne hän katosi?
— Haetaan portailta!
— Se konna on saatava kiinni! Onhan se kauheata, hänen sanotaan pieksäneen prinssin pahanpäiväiseksi.
— Ellei kreivi Bjelke olisi tullut oikeaan aikaan, olisi hän lyönyt prinssin kuoliaaksi. Kuningatar on kovin murheissaan. Hänen kuninkaallisella korkeudellaan kuuluu olevan kuusi tai seitsemän hirmuista haavaa. Muutamat sanovat hänen lyöneen kangella, toiset puukolla.
— Minä kuulin sanottavan, että hänellä oli ollut tikari. Hyvä, ettei se päälliseksi vielä ollut myrkytetty! Ylimmäinen hovimarsalkka meni itse kaupunkiin henkilääkäriä noutamaan.
— Ei, ei se niin ollut. Kreivi Tessin on joutunut epäsuosioon, ja arvaapas minkätähden? Luotettavia todistuksia on siihen, että juuri hän palkkasi salamurhaajan, ja kun hänen majesteettinsa kuningatar huusi: minkätähden tahtoo kreivi tappaa poikani? kuuluu hän vastanneen: mitä me kruununprinssillä teemme? Huomenna aiomme panna kuninkaan pois viralta.
— Mutta silloinhan me kaikki saamme eromme. Tämähän on hirmuista.
— Kuka tietää? Jos saamme murhaajan kiinni, niin on kenties onnemme valmis.
— Minkä rangaistuksen hän mahtanee saada?
— Hänet ruhjotaan ensin ja sitten hänet hakataan neljäksi kappaleeksi, se on vähin rangaistus. Mutta hakekaamme häntä. Hän mahtaa olla vimmattu mies. Onko sinulla pistooleja mukana?
— Ei minulla ole muuta kuin kuvetappara ja keittiöveitsi.
— Mene sinä edellä.
— Ei, mene sinä edellä, niin minä vartioin täällä portailla.
— Lienee parasta, että huudamme vartiota…
Ja näin sanottuaan menivät nämä yleisen turvallisuuden urhoolliset puolustajat tiehensä, tapaamatta sitä saalista, jota hakivat. Mutta Eerikki oli saanut kuulla tarpeeksi pysyäkseen "mausestill", jota hänen tuntematon ystävänsä oli niin ankarasti häneltä vaatinut. Hänellä oli sillä välin aikaa tarpeeksi miettiä kaikkia noita salaisuuksia. Oliko sorvari tosiaankin kätkenyt hänet siinä luulossa, että hän oli osallisena kruununprinssin henkeä vastaan tähdätyssä salaliitossa? Mutta mihin hän tarvitsi sitten nuo kolmekymmentä kaksi tusinaa nappeja?
Eerikki antoi rattaan taas hyrrätä kun kaikki oli hiljaa, ja kun hän sai tehtävänsä valmiiksi, oli ilta jo pitkälle kulunut. Työ antoi ruokahalua, mutta seinäkaappi oli lukittu, ja Eerikki alkoi ikävöidä pois vankeudestaan.
Oli jo tullut hämärä, kun sorvari, kamaripalvelijan seuraamana, tuli vankiaan vapauttamaan. Uutimet laskettiin alas, kynttilät sytytettiin, napit tarkastettiin ja huomattiin hyviksi. Joitakuita vajavaisuuksia kumminkin moitittiin, ja ylhäinen sorvari — sillä Eerikki ymmärsi jo, ettei hänen suosijansa ollut mikään tavallinen imukkeiden tekijä — alentui omin käsin neuvomaan oppipoikaansa, kuinka oksanreikiä oli vältettävä, kuinka halkeamia oli estettävä syntymästä ja kuinka tarpeellinen pyöristys oli saatava aikaan.
— Sinulla on taipumusta, hyvää taipumusta, nuori mies, — sanoi sorvari; sinusta voi tulla jotakin, jos harjoittelet. Kunst macht Gunst. Mutta Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä. Katselepas tätä rasiata! Mikä sopusuhtaisuus! Mikä täsmällisyys kaikissa sen osissa! Entä kansi! Katsopa, kuinka hyvin se sopii; ei hiuskarvaakaan liian vähän eikä liian paljon! Ota se, nuori ystäväni, ja pidä se hyödyllisenä esikuvana, josta voit oppia sitä tarkkuutta, joka on oikean mestaruuden todistus.
Eerikki vastaanotti tämän kuninkaallisen lahjan ja lienee mielessään ajatellut, että jokainen Munsalan talonpoikaissorvari kyllä osaisi tehdä samanlaisen, varsinkin jos hänellä olisi käytettävänä noin monenlaisia ja erinomaisia puulajeja. Mutta hän varoi ajattelemasta ääneen. Hän ymmärsi, että jos toinen puoli lahjasta olikin kerskaa ja omahyväisyyttä, oli toki toinen puoli todellista hyväntahtoisuutta, ja hänellä oli siksi paljon älyä, että kiitti siitä.
— Pidä se, pidä se, — toisti sorvari, hyvillään kiitoksesta, jonka hän luuli ilmaisevan taidokkaasti tehdyn lahjan synnyttämää ihastusta, — ja jos vast'edes tahdot pyytää jotakin palkintoa napeistasi, niin näytä minulle rasia; luulen tuntevani sen; ei ole monta, jotka tekevät sellaisia tässä maassa. — Feif, — lisäsi hän saksankielellä, anna tälle nuorelle miehelle illallista ja vie hänet muassasi määrättyyn paikkaan. Sano Adelcrantzille, että hän käyttää poikaa sorvipenkin ääressä siellä; meidän täytyy iskeä kiinni kykyihin, missä vain niitä tapaamme, muuten emme ehdi valmiiksi tuoksi suureksi päiväksi. Mausestill, mies! Ei kukaan saa nähdä häntä. Anna asian tapahtua hiljaisuudessa. Onhan palatsi jo laivastolla?
— On teidän majesteettinne.
(Teidän majesteettinne? Eerikki säpsähti. Hän oli mielessään miettinyt, että sorvari varmaankin oli tavallista hovisorvaria ylempi mies, ehkäpä ylihovimestarikin eli linnan Custos, joksi lukiolainen olisi häntä oikeimmittain voinut nimittää; mutta nyt tuli totuus ilmi. Eerikki Ljung huomasi olevansa itsensä kuninkaan oppipoika jalossa sorvaustaidossa!)
— Gut, — sanoi kuningas. — Ilmoita minulle huomenna, kuinka se on onnistunut.
— Tule, — sanoi kamaripalvelija yksikantaan, heittäen rakuunaviitan nuorukaisen hartioille ja vetäen häntä muassaan.
— Oliko se kuningas itse? — kysyi Eerikki kovin kummastuneena.
— Weiss nicht, — vastasi mies. — Feif oli vanha palvelija, jonka Aadolf Fredrik oli tuonut muassaan Saksasta, ja joka edelleen puhui äidinkieltänsä, ollen ylpeä virkansa arvosta ja niskoittelevan itsepäinen, niinkuin hänen asemassaan olevat suosikit, joita muut alemmat palvelijat pelkäävät, imartelevat ja kadehtivat.
— Minne me menemme? kysyi Eerikki jälleen.
— Weiss nicht.
— Enkö saa mennä takaisin kaupunkiin?
— Weiss nicht.
— Mutta mitä kuningas aikoo minun suhteeni?
— Maul halten, — vastasi jäykkä opas.
Tähän ei ollut mitään muistuttamista. He kulkivat linnan toisessa osassa olevaan Feifin huoneeseen, jossa Eerikki sai kiireimmittäin tyydyttää nälkänsä, ja kohta sen jälkeen hän sai käskyn yhtä salaperäisesti nousta kamaripalvelijan kanssa rattaille, jotka olivat sitä varten linnan portilla valmiina. Täältä he ajoivat hämäränä heinäkuun yönä asevaraston pihalle, ja kun Feif oli siellä saanut muutamia käskyjä, jatkoivat he ajoansa rantaan.
Eerikistä alkoi tuntua oudolta, kun hän näki joukon miehiä irroittamassa kolmea isoa hirsilauttaa, joiden päällä häämötti kolme komeaa huonetta. Turhaan hän koki miettiä näiden kummallisten toimien tarkoitusta. Että oli kysymys jostakin suuresta ja valtakunnalle vaarallisesta valtiollisesta salaliitosta, sen hän piti varmana asiana. Mutta mitä oli hänellä täällä tekemistä? Ja mitä tämä kaikki merkitsi? Eihän toki aiottu siirtää Tukholmaa lautoilla pois ja rakentaa kuninkaan asuntoa toiseen osaan valtakuntaa?
Hänen turhaan vaivatessaan päätään näillä arvoituksilla saatiin lautat valmiiksi ja hinattiin veneillä ulos tyynelle lahdelle. Eerikki nousi saattajansa kanssa yhdelle näistä lautoista, ja niin laski tämä kummallinen laivasto verkalleen ulos yön varjostamille kirkkaille vesille, jotka milloin kuvastivat huoneita ja rantoja, milloin valkenivat välkkyviksi hopeankarvaisiksi juoviksi, milloin kimaltelivat airojen välkkeestä ja veden hiljaisesta loiskinasta lauttain hirsiseiniä vasten.
10. UUSI SEIKKAILU JA VANHA TUTTU.
Kun Eerikki Ljung vähän aikaa turhaan oli koettanut miettiä kummallisen matkansa tarkoitusta ja kyllikseen katsellut yön varjossa häämöttäviä, ohitse liukuvia rantoja, teki hän päätöksensä, kömpi erääseen tämän pienen palatsin huoneeseen ja oli kohta, lautan tasaisesti keinuessa ja airojen yksitoikkoisesti polskiessa, vaipunut sikeään uneen.
Hänen yösijansa ei ollut juuri tavallista laatua, mutta vielä kummallisempi oli hänen heräämisensä.
Hän oli nukkunut kauan ja makeasti, kun hän unenhorroksissaan alkoi tuntea jotakin pistävää, milloin toisessa, milloin toisessa korvassaan, milloin tukassa. Häntä kutkutettiin nenän alta, häntä häirittiin jaloista vetämällä, käsistä tempomalla, ja hänellä oli sekava tunne jonkinlaisesta ympärillä vallitsevasta melusta. Kun kaikki tämä alkoi käydä hänestä kovin kiusalliseksi, nousi hän istumaan, hieroi silmiään ja katseli kummastellen ympärilleen.
Hän oli isossa huoneessa, kohotetulla lattialla, tukassa hänellä oli kummallisia kukkakiehkuroita, vaatteissa lehtiköynnöksiä ja käsissä lehviä. Hänen ympärillään tanssiskeli seitsemän tai kahdeksan hillittömän iloista nuorta tyttöä, jotka nipistelivät hänen korviaan ja kutkuttivat heinänkorsilla hänen nenäänsä. Huoneen alemmassa osassa seisoi joukko ihmisiä, jotka näyttivät hänelle sydämensä pohjasta nauravan. Koko tämä joukko kiljui, nauroi, lauleli ja taputteli käsiään, keksien yhä uusia ilveitä, joiden esineenä tämä lukiolaisparka vasten tahtoaan oli.
Tämä suututti Eerikki Ljungia. Hän hyppäsi ylös, sysäsi lähinnä seisovat syrjään ja juoksi tiehensä kiusaajainsa seuraamana. Pakoonpääsy ei kuitenkaan ollut helppoa. Ovea ei ollutkaan niin helppo löytää. Kun Eerikki viimein näki kirkkaan aamuauringon paistavan jostakin kapeasta ovesta, oli hän jo ehtinyt kymmeniä kertoja ryntäillä seiniä vasten ja ryntäillessään kaadellut kumoon niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä, ennenkuin pääsi ulkoilmaan. Mutta täälläkin ajeli häntä muuan pieni, ketterä ja itsepäinen olento. Se oli nuori tyttö, kaunis, mustasilmäinen ja hoikka kuin ruusun varsi, keveä kuin keijukainen ja puettuna haaveelliseen, Eerikille outoon pukuun. Kädessään hänellä oli pitkä tammen ja lehmuksen lehdistä tehty köynnös, jolla hän koetti pyydystää ja kietoa häntä. Mutta siihenpä ei Eerikillä ollut halua. Hän pakeni edelleen, tietämättä minne. Etäältä häämötti erään komean linnan pitkä pääty, mutta Ulriksdal se ei ollut. Kirkas vesisuihku ruiskusi ilmaan, aurinkoa vasten kimallellen. Eerikki vältteli näitä puiston osia ja pakeni ahtaimpia polkuja pitkin. Mutta turhaan hän koetti päästä pakoon; hänen vainoojansa oli alinomaa hänen kintereillään.
Silloin hän menetti malttinsa, kääntyi päin ja alkoi vuorostaan ajella tuota rohkeata keijukaista. Tämä tapahtui niin odottamatta, että hän oli juuri vähällä saada kiinni hänen liehuvasta vyöhiköstään, kun tyttö tarttui vanhan solmuisen tammen riippuvaan oksaan, keikahti sukkelasti kuin nuorallatanssija oksalle ja istui puussa, pilkallisesti uhaten häntä taitetulla oksalla.
Närkästyneenä ja vielä vähän unenpöpperössä istahti Eerikki puun juurelle hengähtämään. Mutta tuskin luuli keijukainen olevansa vapaa vainoojastaan, kun hän taas yhdellä hyppäyksellä oli maassa, mutta erehtyi hypätessään ja putosi ajelijansa syliin.
Se, joka nyt odottaa tässä hellää kohtausta, pettyy suuresti, sillä sen sijaan, että olisi onneensa tyytynyt — minkä ei olisi luullut olevan niinkään vaikeaa — käytti keijukainen kaikkia niitä aseita, joita luonto ja opittu taito oli hänelle antanut. Hän tappeli, kynsi, puri, kiljui ja koukerteli kuin ankerias irti päästäkseen. Mutta hän oli aivan liian kauan härsyttänyt vastustajaansa, päästäkseen hänestä niin helpolla. Tämän käsivarret likistivät häntä kuin ruuvipenkki vyötäisiltä, ja välittämättä sekä hampaista että kynsistä hän näytti hetken aikaa olevan kahdella päällä siitä, millä tavalla keijukaista olisi rangaistava — varsinkin kun muutkin hänen kiusaajansa riensivät keijukaisen apuun.
Polkua myöten tuli pitkä, komea upseeri kävellen. Hänet nähtyänsä huusi tyttö vieraalla kielellä: — Kreivi Bertelsköld! kreivi Bertelsköld! Pelastakaa minut tuon hävyttömän pojan käsistä.
Tämä pitkä upseeri — linnoitusväen eversti, ylimmäinen majoitusupseeri ja kuninkaan adjutantti — pysähtyi huudon kuultuaan ja komensi tuntemattoman nuorukaisen heti paikalla päästämään signora Morellin irti.
— Olkoon signora tahi mamselli, — vastasi Eerikki, joka erehtyi nimessä, — niin hän on ainakin puolen tunnin ajellut minua takaa ja hänellä on liian terävät hampaat saadakseen kulkea irrallaan ilman kuonokoppaa.
— Siinä tapauksessa tiedän vain yhden keinon rangaista tyttöä, — vastasi kreivi, ja surumielinen hymyily elähytti hetkeksi hänen vakaisia, miettiväisiä kasvojaan. Hän muisti kenties, kuinka hän itse kerran oli rangaissut erästä vallatonta tyttöä, ja vielä tänä päivänä oli hänellä vasemmassa poskessaan merkki siitä.
Niin vähän tunsi Eerikki näitä rangaistustapoja, että hän tuskin olisi ymmärtänyt hänelle annettua neuvoa, ellei signora Morellin päähän olisi pistänyt koettaa purra häntä. — Maltahan! — sanoi Eerikki, ja mäiskäytti tuota pikaa niin tukevan muiskun purevaan suuhun, että puistossa kajahti.
Samassa päästi Eerikki — itsekin hämmästyen suunnatonta rohkeuttaan — vangin irti. Mutta hän oli kostanut. Lähenevä joukko näki tytön tappion, ja kun oli monta, jotka kadehtivat signora Morellia, hovin ensimmäistä tanssijatarta, joutui hän nyt vuorostaan toisten naurettavaksi.
— Hyvä, hyvä! — huusivat katsojat käsiään taputellen.
Loukkautunut kaunotar loi uhkaavan katseen voittajaansa ja astua sipsutteli ylpeästi pois syrjäpolkua pitkin päästäkseen naurajain nähtäviltä ja kenties kyyneleitään salatakseen.
Liekö omain nuoruuden vaiheiden muisto vaiko jokin nuorukaisen kasvojen ilme vaikuttanut siihen, että kreivi Bertelsköld kysyi Eerikin nimeä.
Eerikki sanoi sen.
— Ljung? — toisti kreivi välinpitämättömästi.
— Isäni nimi oli Pietarinpoika, mutta minä olen ottanut oman nimen, — sanoi poika vähän hämillään.
— Ja mikä oli äitisi nimi? — kysyi kreivi taas.
Hän oli tuntenut erään Pietarinpojan, mutta sen nimellisiä oli niin monta.
— Äitini nimi on Maria, ja äitini isän nimi on Larsson, — vastasi
Eerikki.
Kummallinen salama leimahti kreivi Bertelsköldin kauneissa silmissä. Nyt ymmärsi hän, minkätähden tämän tuntemattoman pojan kasvon piirteet olivat niin suuresti hänen huomiotaan herättäneet. Ester Larsson oli aina muistuttanut paljon orpanaansa Mariaa.
— Seuraa minua! — sanoi hän.
Eerikki seurasi kreiviä hänen eräässä linnan sivurakennuksessa olevaan huoneeseensa. Siellä hän sai vastata moneen kysymykseen, ja kun hänellä ei ollut mitään salattavaa, teki hän tarkasti selkoa kaikista elämänsä vaiheista aina siihen saakka, kunnes oli joutunut seikkailuunsa Ulriksdalissa ja niin odottamatta tullut tänne tuoduksi. Enimmin kumminkin miellytti hänen ylhäistä kuuntelijaansa se, mitä nuori Eerikki tiesi kertoa Vaasan Larssonin perheestä. Että vanha porvariskuningas oli toiminut niin, että oli jälleen päässyt jotenkin varakkaaksi; että hän jo oli vanhentunut; että hänen kankea selkänsä oli koukistunut niiden kahdeksankymmenen kuuden vuoden taakan alla, joita hän niskoillaan kantoi: että hänen vanhin poikansa hoiti kauppa-asioita; että vanhin tytär Veronika oli mennyt manalle ja että nuorempi, Ester Larsson oli hylännyt kaikki kosijat ja pysynyt naimatonna vanhaa isäänsä hoitaaksensa; tätä kaikkea kreivi Bertelsköld kyseli ja kuunteli. Paljon olivat olot muuttuneet kahtena- tai neljänätoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, jolloin hän viimeksi oli ollut tekemisissä tuon suomalaisen porvarisperheen kanssa. Monet tunteet olivat hänen sydämensä täyttäneet, iloja oli hänen rinnassaan asunut, mutta vielä enemmän suruja. Kreivin tukka oli alkanut harmaantua, vaikkei hän vielä ollut neljänkymmenenkään vanha; hänen kauneilla miehuullisilla kasvoillaan oli hymy harvinainen vieras, mutta totisuus sitä enemmän kotiutunut. Tämä kyllä voi pikimmältään väistyä hovissa esiintyessä, mutta astui heti taas sijalleen yksinäisinä hetkinä. Tämä hovimies erosi muista siinä, ettei hän sallinut tukehduttaa sydämensä tunteita ja luonteensa itsenäisyyttä. Mutta koska hänen, tarvittaessa kylläkin lannistumaton luonteensa, oli lempeä, hento ja harvoin särmikäs muita kohtaan, niin ei kreivi Bertelsköldillä ollut paljon kadehtijoita, jotka eivät olisi hänelle hyvää suoneet. Hän oli tähän saakka vallan vähän ottanut osaa kiukkuisiin ajan puolueriitoihin. Hänen elämänsä oli sentähden kulunut huomaamattomammin kuin useimpain muiden hovimiesten. Hänen yksityisiin murheisiinsa tyytyen näytti sallimus suoneen hänelle sen onnen, jonka hänen luontoisensa ihmiset saavuttavat ulkonaisessa levollisuudessa; kuinka pysyväinen tuo lepo tulisi olemaan, se riippuisi taas tulevaisuudesta.
Kaikesta tästä Eerikki Ljung ei ymmärtänyt niin mitään. Joskin hän lapsuudessaan ehkä oli kuullut kreivin nimeä mainittavan, oli hän sen jo aikoja sitten unohtanut, ja hän oli kotiseudultaan lähtiessään liian nuori tunteakseen perheensä entisyyttä. Hän oli hyvillään siitä, että tämä ylhäinen upseeri, joka näytti olevan niin lempeä ja sydämellinen, osoitti näin ystävällistä osanottoa häntä ja hänen sukuansa kohtaan; hän tunsi häntä kohtaan ystävyyttä ja luottamusta ja rohkeni viimein kysyä, missä hän nyt oli.
— Drottningholmassa, — vastasi kreivi, samalla kun tuo kaunistelematon kysymys herätti eloon hymyilyn hänen huulillaan.
— Mutta, — jatkoi Eerikki ja ajatteli outoa heräämistänsä, — kuinka olen tullut tänne, ja mitä väkeä ovat ne jotka asuvat täällä Drottningholmassa?
— Sen sanon sinulle, — vastasi kreivi, taaskin hymyillen. Siitä oli kauan, kun hän oli kaksi kertaa peräkkäin hymyillyt. — Kuningas valmistelee syvimmässä salaisuudessa suuria juhlapitoja kuningattaren nimipäiväksi, ja sentähden on hän yhtä salaisesti rakennuttanut nuo kolme uutta huoneistoa ja tuonut ne lautoilla tänne. Ne ihmiset, jotka tapasivat sinut uudessa teatterissa nukkumassa, ovat hovin teatteritanssijoita ja ilveilijöitä, ranskalaisia ja italialaisia, jotka on tänne lähetetty harjoittelemaan erästä näytelmää tuoksi suureksi päiväksi. He ovat hilpeämpiä, iloisempia ja vallattomampia ihmisiä kuin ne, joihin me olemme tottuneet, he ilkamoivat täällä kuin vasikat laitumella, enkä minä ihmettele, että he valitsivat sinut iloisuutensa esineeksi — erittäinkin signora Morelli, joka on vallattomin kaikista heistä ja tottunut noudattamaan kaikkia oikkujaan. Mutta pidä varasi Eerikki! Sinä olet jo tätä ennen hankkinut itsellesi vihamiehiä hovissa; nyt olet saanut uuden, joka on muita vaarallisempi, hän kun on kaunis, kaikkien suosikki ja kaikkien hemmoittelema. Hän on nainen ja italialainen: hän ei koskaan anna sinulle anteeksi sitä, että hänelle on naurettu.
11. JUHLAPIDOT KIINASSA.
Jalomielisestä kreivi Bertelsköldistä sai Eerikki Ljung neuvonantajan, jota hän nuorena ja kokemattomana hyvin kyllä tarvitsi. Kuninkaan lausuma toivomus oli käsky, jota Eerikki ei ollut tohtinut vastustaa, jos hänellä olisikin ollut halua siihen. Mutta toisekseen oli Eerikki hyvillään siitä, että näki olevansa noin korkean henkilön huomion esineenä ja että oli sen lisäksi päässyt osalliseksi kuninkaan salaisuuksistakin. Hän tyytyi sitäkin kernaammin kohtaloonsa, kun oli saanut luvan kesemmällä seurata suojelijaansa Suomeen. Hän toimitti tarkasti kaikki hänelle määrätyt tehtävät ja käytti joutohetkiään tutkiakseen niitä kukkia, joita hänen suuri mestarinsa, arkkiaatteri Linnaeus oli kuningattaren pyynnöstä Hollannista tilannut Drottningholman puutarhaa varten. Signora Morellia ja hänen seuralaisiaan Eerikki karttoi niin paljon kuin mahdollista, ja hän teki viisaasti siinä, sillä hän oli signorasta saanut salaisen vihamiehen; hän teki siinä viisaasti vielä toisestakin syystä, sillä vaikka signoran hellyydenosoitukset olivat olleet sekä purevat että kouraantuntuvat, poltti vielä tuon kauniin tanssijattaren suukkonen kuin tuli hänen huuliansa.
Kreivi oli varoittanut häntä menemästä yksinään puiston kaukaisempiin osiin, varsinkin iltasilla. Pari kertaa unohti Eerikki tämän varoituksen ja huomasi epäilyttävän näköisten miesten seurailevan hänen askeliaan. Hän pääsi heistä kyllä lähtemällä pian pakoon, mutta hän ymmärsi, että häntä väijyttiin ja päätti olla varuillaan.
Viimein tuli tuo suuri päivä, kuningattaren nimipäivä.[11]
Aadolf Fredrik oli tehnyt kaiken voitavansa esiintyäkseen kuninkaana ainakin Drottningholmassa — ja Kiinassa. Valmistuksia oli kestänyt neljä vuotta, ja kolme tynnyriä kultaa oli niihin käytetty. Vasemmalla kädellä puistossa, linnasta tullen, oli siihen aikaan liejuinen suo. Tämä oli suurin kustannuksin täytetty ja teitä oli tehty sinne puistosta. Se leikkikalu, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Kiinan linnaksi, oli rakennettu vanhan asehuoneen pihamaalle ja syyksi siihen oli ilmoitettu, että se oli tilattu Åkeröhön kreivi Tessinille, ja se siirrettiin sitten siihen kuuluvine rakennuksineen siitä pois, niinkuin olemme nähneet. Huonekaluja, kaikki kiinalaista tekoa, tilattiin salaa useilta käsityöläisiltä hoviväen nimissä. Samoin kalleita pukuja kaikille, niin mandariineille kuin kokkipojille. Näyttelijöitä ja teatteritanssijoita lähetettiin edeltäkäsin harjoittamaan osiansa uudessa teatterissa, ja hovi-intendentti Pasch maalasi komeita koristuksia juuri tätä tilaisuutta varten. Paitsi sitä harjoitettiin kolmekymmentä kuusi kadettia äkseeraamaan kiinalaisittain ja kaksitoista pisintä miestä valittiin olemaan statisteina teatterissa.
Kaikki oli valmiina. Räätälit, kokit, puusepät, koneenkäyttäjät ja sadat muut eivät olleet nukkuneet moneen yöhön. Kuninkaalliset henkilöt olivat tulleet nimipäivän edellisenä iltana, mutta kuningatar ei aavistanut mitään, tai ei ainakaan ollut mitään näkevinään. Oli onneksi kaikelle, mikä oli säästetty viimeiseen hetkeen, että hänen majesteettinsa kuningatar valvoi kauan iltasilla ja nousi aamulla myöhään ylös.
Jo päivän koittaessa vilisi puisto Kiinan ympärillä hätiköiviä ja uteliaita ihmisiä. Ensiksikin oli nähtävä, miten kadetit tekivät temppunsa kuninkaan edessä, ja katselijain joukossa oli Eerikki Ljungkin.
Poikaparat oli herätetty jo kello kahden aikaan aamulla ja he seisoivat nyt paraatissa, päässään korkeat krenatöörilakit, joiden hopealevyissä näkyi kuninkaan nimikirjaimet. Kaksi kaunista kanuunaa ajettiin esiin komeutta lisäämään. Kello viiden aikana tuli hänen majesteettinsa kuningas ja äkseerautti poikia. Tämä kävi uljaasti, kuningas oli tyytyväinen, iloinen ja hyvin armollinen kaikille.
Sitten seurasi pitkä loma-aika, jolloin kadetit seisoivat paikoillaan ja söivät nisuleipää ja sokerileivoksia, joita he olivat saaneet luvan ahtaa kaikki taskunsa täyteen, sotaelämän vaivoja paremmin kestääksensä. Vihdoin viimein tulivat heidän majesteettinsa, korkeissa vaunuissa ajaen ja loistavan seurueen saattamana, kello yhdentoista aikana aamupäivällä. Kadetit marssivat esiin paraatiin, tekivät kunniaa ja suorittivat kaikki temppunsa yleiseksi ihastukseksi. Koko puisto kaikui hurraahuudoista, ja Eerikki Ljung mietti jo, eikö hänen pitäisi heittää lukujaan sikseen ja suojelijansa avulla koettaa päästä sotilaaksi ja hämmästyttää Eriikka Lindeliaa korkeaan krenatöörilakkiin puettuna.
Vielä oli kumminkin jäljellä tuon suuren salaisuuden paljastaminen. Sen oli määrä tapahtua vasta illalla, ja varustuksia jatkettiin mitä suurimmalla innolla. Kadetit puettiin nyt kiinalaisiksi, ja suurta huomiota herättivät heidän univormuissaan nuo suuret, nyt viheriäksi maalatut napit, jotka Eerikki Ljungilla oli ollut kunnia tehdä kuninkaan omassa sorvihuoneessa. Kaikki kävi niinkuin pitikin, kunnes puoli tuntia ennen määrättyä kellonlyömää tapahtui pieni häiriö.
Kreivi Bertelsköld käsketti silloin luoksensa Eerikin, joka seisoi katselijain joukossa vähän matkaa Kiinasta. Yön valvonta, liian lihava aamiainen kello puoli neljä aamulla ja koko muun osan päivää kestänyt paasto — ehkä liiat makeisetkin — oli liikaa kiinalaispojille. Yksi kadeteista oli juuri ratkaisevalla hetkellä sairastunut, eikä kuitenkaan yksikään heistä saanut olla poissa tuosta juhlallisesta tilaisuudesta.
— Täällä on puku, — sanoi kreivi Eerikille, — pue heti paikalla päällesi!
— Minäkö? — kysyi Eerikki ihmeissään.
— Sinäpä sinä. Ei ole aikaa hukata. Sinun täytyy ruveta kiinalaiseksi.
— Mutta kuinka pitää minun siis olla? — kysyi Eerikki.
— Ei se mitään. Tee niinkuin muutkin.
Ei auttanut tinkiminen. Hetken kuluttua oli Eerik kiinalainen ja seisoi sydän kintaan peukalossa Kiinan portilla.
Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia, ennenkuin eräs pienoinen, komeasti koristettu mandariini, seitsemää korttelia pitkä, saapui portille mukanaan koko lauma taivaan valtakunnan ylimyksiä. Tämä pieni mandariini oli uuteen arvoonsa niin ihastunut, ettei hän huomannutkaan, kuinka yksi niistä pitkistä punaisista silkkinauhoista, joilla hänen avarat alusvaatteensa oli sidottu, oli irtautunut ja laahasi pitkin maata — anteeksiantamaton vika, josta kamaripalvelija olisi voinut virkansa menettää, ellei suuri kiire nyt olisi kelvannut puolustukseksi kaikille.
Eerikki Ljung, joka uudessa asussaan seisoi lähinnä, tunsi kruununprinssin, kumartui maahan ja pyysi saada solmita nauhan kiinni.
Prinssi katseli häntä suurilla, kauneilla silmillään ja sanoi: —
Kiinalainen, sinä löit minua!
Eerikki säpsähti. Niin vilkas oli prinssi Kustaan — sittemmin Kustaa III:n — mielikuvitus, että kun hän alinomaa oli kuullut kuningattaren valittavan, kuinka häntä oli lyöty, hän viimein itsekin uskoi sen todeksi. Mutta ennenkuin Eerikki ennätti tai rohkeni virkkaa sanaakaan puolustuksekseen, lisäsi prinssi arvokkuudella, joka tosin oli vähän varhaisvanhaa, mutta joka sopi hänelle mainiosti:
— Tänään on kuningattaren nimipäivä. Ruhtinasten tulee käyttää sellaisia tilaisuuksia anteeksiantoon ja minä annan sinulle anteeksi. Sinulla on lupa solmita nauhani.
Samassa riensi siihen prinssin opettaja, kreivi Bjelke, mutta nauha oli jo solmittu, ja heti sen perästä saapuivat kuninkaalliset henkilöt.
Kuningas ja kuningatar tulivat kello kuuden aikaan iltapäivällä vaunuissa ajaen Kiinaan. Heti kun hänen majesteettinsa kuningatar oli astunut vaunuista, meni kruununprinssi häntä vastaan, tarjoten hänelle linnan kullatut avaimet punaisilla, leveillä kultaripsuilla koristellulta samettityynyltä. Loviisa Ulriika oli — tai oli olevinaan kovin hämmästynyt ja lisäsi hyvän puolisonsa ihastusta sillä, ettei heti tuntenut tuossa oudossa puvussa olevaa kruununprinssiä. Mutta niin pian kuin prinssi aloitti ulkoa opitun, tätä tilaisuutta varten sepitetyn puheensa, sulki hän hänet äidillisellä ilolla syliinsä, ja tästä nousi semmoinen riemu, että tuo hyvä kuningas unohtaen koko tämän komeuden sen onnen rinnalla, että sai olla puoliso ja isä — yhtä haavaa nauraen ja vesissä silmin syleili puolisoaan ja pientä pulskaa mandariiniaan, toivottaen kaikki tervetulleiksi tähän hänen itämaiseen palatsiinsa.
Nyt astui esiin koko muukin lauma ylhäisempiä ja alhaisempia kiinalaisia ylimyksiä lausumaan alamaisia tervetulotoivotuksiaan. Kuningatar itse avasi suurimmalla kullatulla avaimella ison käytävän oven ja lausui mitä mielistelevimmällä tavalla ihastuksensa tästä suurenmoisesta ja tietysti aivan odottamattomasta laitoksesta. Kohta istuivat kuningas ja kuningatar kaiken hoviväen kanssa loistavan ateriapöydän ääressä Kiinassa, ja Ruotsin parhaat soittajat soittelivat lehväin taa kätkettyinä koko aterian ajan.
Kello kahdeksan aikaan alkoi näytelmä, jommoista ei oltu nähty Ruotsissa sitten kuningatar Kristiinan aikojen, siinä kun oli kuusitoista näytöstä, ja kun esirippu nousi ja laski kaikkiaan kolmekymmentä kaksi kertaa, kesti näytelmä aina kello kahteen asti aamulla. Kaksi oopperaa esitettiin: toisen nimi oli Le berger devenu roi ja se kuvasi paimenta, josta monen kummallisen seikkailun perästä erään haltiattaren noitasauvan vaikutuksesta tuli kuningas, jolloin hän — niinkuin kyllä voi arvatakin — samalla sai hellän paimenettarensa kuningattarekseen. Sankarina toisessa oopperassa sitävastoin oli Aleksanteri suuri, ja hänen osaansa näytteli eräs italialainen nainen, signora Fabrici, jonka ääni ja käytös olivat tämän ylhäisen yleisön ihastukseksi kuin oikean husaarin. Oopperoihin oli sitäpaitsi sovitettu baletteja aivan niinkuin meidän aikanamme, ynnä monta muuta taidetemppua, joista mainioimpana mainittakoon "ilmassa juoksijan" Frossardin ensiluokkaiset esitykset. Italialainen Crotzi ihmetytti naisia kauniilla tenoriäänellään, mutta sitävastoin herätti kuohilas Squalgi heidän nauruansa vihellyspillimäisen hienolla äänellään, jota kapellimestari Buloz säesteli huilunsa sävelillä. Tanssijattarien Decaigen ja Gallodierin rinnalla teki ensimmäinen tanssijatar signora Morelli niin koreita pyörähdyksiä, että mieltymys oli rajaton. Hoviväki oli aivan ihastuksissaan: lähinnä Loviisa Ulriikaa oli Morelli sinä iltana Kiinan kuningatar.
12. KUNINGATTAREN VALTIOVIISAUTTA.
Ooppera oli päättynyt ja loistava seura hajaantunut, mutta ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin taas tanssisalissa yhtyäkseen. Tänne kutsuttiin myös teatteriseurueen etevimmät henkilöt, jotka, kun olivat ehtineet muuttaa vaatteensa, esitettiin heidän majesteeteilleen. Heille lausuttiin armollisimmat ja suosiollisimmat kiitokset ja he saivat vastaanottaa kallisarvoisia lahjoja: herrat kultakelloja ja hohtokivisormuksia, naiset jalokivikoristuksia ja timanttikorvarenkaita. Heidän majesteettinsa alkoivat itse tanssin. Kuningas tanssitti paroonitar von Ungern-Sternbergiä, o.s. kreivitär Mörner, sill'aikaa, kun kuningatar suvaitsi tarjota käsivartensa Ranskan lähettiläälle, kreivi Breteuil'ille. Ei huvitustenkaan pyörteessä unohdettu politiikkaa. Hattupuolueen merkitsevimmät miehet — paitsi tietysti poismatkustanutta kreivi Tessiniä — oli näihin juhlapitoihin kutsuttu ja heille osoitettiin kohteliaisuutta, jonka tarkoituksena oli joko heidän voittamisensa tai rauhoittamisensa; molemmissa tapauksissa tuli sen herättää kunnioitusta ja valmistaa tulevia tapauksia.
Oli yö, ja kuitenkin näytti kaikki olevan päivänpaistetta. Pitkiin aikoihin ei ollut Ruotsin hovi ollut noin loistoisa, kruunu kimallellut noin huikaisevasti, eivätkä ne, jotka sitä kantoivat, olleet näyttäneet koskaan ennen niin keveästi sitä kantavan. Olisi luullut, että tulevaisuus, niin paljon vihan ja eripuraisuuden jälkeen, jo viimeinkin oli koittanut ruusunpunaisena, tai ettei tuota tulevaisuutta ollutkaan, vaan että kaikki elivät vain nykyhetkeä varten, joka oli niin lyhyt, mutta näytti niin äärettömältä. La beauté reprend son empire en Suéde — kauneus pääsee taas valtaansa Ruotsissa — olisi kreivi Tessin sanonut, jos hän olisi ollut läsnä.[12] — niin monet lemmettäret kilpailivat tänä yönä kauneuden palkinnosta. Onni ja ilo näyttivät jälleen virkoavan eloon tässä itämaisessa taikalinnassa — ja jos joku olisi sanonut, että kaikki tämä onni oli hiedalle rakennettu, että tämä ilo oli vain naamari, joka peitti kylmiä itsekkäitä tarkoituksia — kuka olisi sitä uskonut? Mutta ilman totuutta — ilman totuutta kaikessa — ei ole olemassa todellista onnea, ei mitään puhdasta iloa, ei purppurassa eikä sarkatakissa.
Kuningatar Loviisa Ulriikan valtiotaitoon kuului kuninkaallisen huoneen vallan vahvistaminen solmimalla avioliittoja puoluelaistensa ja mahtavimpain perheiden välillä. Niin hyvää tilaisuutta kuin oli tämä, jossa kaikki epäsopu näytti olevan unohtunut, hän ei tahtonut jättää käyttämättä. Hänen tarkat silmänsä keksivät kreivi Bertelsköldin vilkkaassa keskustelussa neiti Palmstjernan kanssa, joka oli samannimisen valtioneuvoksen, erään hattujen johtajan, tytär.
Kuningatar käsketti hänet hetken kuluttua luoksensa.
— Olette onnistunut mainiosti, kreiviseni, — sanoi hän. — Kaikki laitoksenne ovat niin kauniit, että teillä on oikeus vaatia niistä jotakin palkintoa. Anokaa jotakin armonosoitusta minulta!
— Teidän majesteettinne armo on ollut niin suuri, ettei minulle ole jäänyt enää mitään muuta anottavaa, — vastasi kreivi.
— Älkää uskotelko minulle sitä! Totta on, ettette koskaan ole mitään anonut: uusi syy, että sen nyt teette. Mies semmoinen kuin te, joka on ikänsä parhaassa kukoistuksessa, ei saa huokailla kaikkea elämäänsä yksinäisyydessä!
Meidän täytyy tässä ohimennen ilmoittaa jotakin, joka kenties on odottamatonta niille, jotka muistavat edellisen kertomuksen. Kreivi Bertelsköld oli leskimies lyhyen, neiti Stenbockin kanssa solmitun avioliiton jälkeen. Hänen äitinsä oli solminut tämän liiton, johon suostuessaan kreivi uhrasi vanhemman, kauan kaihotun, toivottoman rakkautensa. Avioliitto ei ollut onneton: se perustui keskinäiseen kunnioitukseen, jota molemmat suuressa määrässä ansaitsivat, ja kenties olisi hellempiäkin tunteita ajan ollen versonut tästä juuresta, ellei sallimus olisi toisin päättänyt. Ainoastaan kolmivuotisen yhdessäolon jälkeen oli kreivi menettänyt puolisonsa, joka jätti hänelle yhden pojan ja yhden tyttären. Poika oli syntynyt samana päivänä kuin prinssi Kustaa.
— Te olette uneksija, rakas Bertelsköld, — jatkoi kuningatar armollisesti hymyillen. — Minunko nyt pitää muistuttaa teille, että olette jo kolme vuotta ollut nuorten naisten huomion esineenä? Kuinka miellyttää teitä neiti Palmstjerna?
— Hän on miellyttävä ja älykäs nuori nainen, — vastasi kreivi.
— Ja sen te sanotte semmoisella äänellä kuin arvostelisitte kanuunaa! Ettekö ujostele, herra kreivi, näyttelemästä filosofia, kun teidän tulisi olla ihastuksissanne menestyksestänne. Minä lyön vetoa, että jos olisitte Aleksanteri suuri, nuorella kaunottarella ei olisi mitään vastaan olla teidän Roxolanenne.
— Valitettavasti, teidän majesteettinne, en ole Aleksanteri suuri, enkä muutenkaan ole yhtä mieltä neiti Palmstjernan kanssa.
— Ja missä asiassa olette eri mieltä, viisas filosofi?
— Hän väitti, että Morellilla oli suuret jalat, jonka jälkeen minä vannoin, että luonto oli aikonut Crotzin, hänen pitkään kaulaansa nähden, kurjeksi.
— En olisi uskonut, että te voitte olla noin häijy, — sanoi kuningatar. — Mutta kas tässä, — jatkoi hän, — on yksi, joka ehkä paremmin kuin minä voi houkutella teitä perhe-elämän helmaan.
Samassa hän osoitti muutamia pieniä kiinalaisia, jotka naurettavan juhlallisesti samosivat kruununprinssin saattamina salin läpi matkalla sivuhuoneeseen saamaan muutamia kunnon voileipiä paljojen makeisten särpimeksi. Kuningas viittasi yhden pojan luoksensa. Tämä oli valkoverinen, kaunis poika, samanikäinen kuin kruununprinssi, jonka palveluksessa hänellä oli kunnia olla hovipoikana.
— Kuules, pikku Bernhard! — sanoi kuningatar, — sano isällesi, että hän tuo sinulle uuden äidin!
Poika punastui, tuijotti kuningatarta silmiin eikä vastannut mitään.
— Kai sinä hyvinkin mielelläsi tahtoisit uuden äidin, — jatkoi kuningatar.
— Ennemmin tahtoisin hevosen, — sanoi poika.
— Mutta jos saat uuden äidin, niin saat joka päivä syödä sokerileivoksia, jotka ovat sinusta niin hyviä.
— En tahdo syödä sokerileivoksia, — vastasi pieni Bernhard
Bertelsköld.
— Mene sitten ja ota voileipä, — sanoi kuningatar, puoleksi naurahtaen, puoleksi närkästyneenä tuosta varhaisesta vastustelemishalusta. Poika teki kaartelevan kumarruksen, jonka oppiminen oli maksanut paljon vaivaa tanssikoulussa, ja meni.
— Minä näen, hyvä kreivi Bertelsköld, että kaikki ovat liittoutuneet teidän onneanne vastaan, — lisäsi kuningatar.
— Teidän majesteettinne armo on runsain korvaus onneni epäsuosiosta, — vastasi kreivi, joka oli siksi paljon hovimies, ettei voinut toisin vastata, mutta mielessään hän oli varsin tyytyväinen poikansa vastaukseen.
Nyt läheni kuningas, virkaatekevän hovimarsalkan saattamana, jolla oli armo esittää kuningattarelle signora Morelli, joka oli käyttänyt enemmän aikaa kuin muut pukunsa muuttamiseen, mutta joka nyt voittikin kaikki hovineidit kauneutensa loistolla ja pukunsa komeudella. Loviisa Ulriika, joka jo ennestään oli vähän hermostunut, oli liiaksi nainen ollakseen tuota nähdessään tuntematta salaista vastenmielisyyttä, ja tätä tunnetta ei suinkaan vähentänyt se, että hän huomasi siivon ja uskollisen puolisonsa silminnähtävällä mielihyvällä katselevan tuota kaunista tanssijatarta. Hän salasi kuitenkin tunteensa mitä armollisimpaan imarrukseen, josta kuitenkin silloin tällöin pisti esiin tuskin huomattava iva. — Zefyri itse, — sanoi hän, — ei voisi olla huikentelevampi, ei mikään Flora ihastuttavampi. Terpsikore ei voisi paremmin lumota Helikonin yleisöä. Daphne, paimentansa huokaillen, ei voisi miellyttävämmin lampaitansa kaita; ja tuo pieni jalka oli myrkytetty nuoli, joka voi haavoittaa tuhansia sydämiä j.n.e.
— Eikä kuitenkaan, — puuttui puheeseen kuningas, joka vain luuli ottavansa osaa puolisonsa ihastukseen, — eikä kuitenkaan pientä Daphnea saada vastaanottamaan ainoatakaan todistusta kuninkaallisesta suosiostamme muistoksi siitä huvista, jota hän on meille verrattomalla tanssillaan tuottanut.
— Mitä? — kysyi kuningatar pilkallisesti, katsahtaen Bertelsköldiin, — onko täällä vielä toinenkin, joka on niin paljon ylempänä kaikkia kuolevaisia, ettei hänellä enää ole mitään toivottavaa tässä maailmassa? Onko se mahdollista ihana paimentyttö? Eikö yhtään kilpailijaa voitettavana! Eikö edes ketään kostettavaa, olkoon se kuka hyvänsä, joka kovaksi onnekseen on sattunut astumaan tenhotulle jalallenne?
Tanssijatar asettui suloiseen asentoon, loi silmänsä maahan ja anoi, että hänen majesteettinsa kuningatar sallisi hänen pyytää jotakin, kenenkään sitä kuulematta. Hän kyllä luultavasti tiesi, tämä pienoinen Morelli, että hänen pyyntönsä olisi pikemmin otettu huomioon eräällä toisella taholla, mutta hän tiesi myöskin, kuka voi parhaiten pitää lupauksensa.
— Olen siis oikein arvannut; — vastasi kuningatar, antaen ympärillä seisoville merkin, että nämä peräytyisivät; — on siis joku Celadon, joka on ollut ihanalle paimentytölleni uskoton?
— Ei, teidän majesteettinne, — sanoi tanssijatar närkästystään hilliten ja posket punaisina, — minua on inhoittavasti loukattu, ja jos minä vielä olen Drottningholmassa, niin olen täällä vain totellakseni heidän majesteettiensa käskyä ja velvollisuutta täyttääkseni.
— Mitä kuulen? — sanoi kuningatar yhä yhtä pilkalliseni. — Kuka hovin kavaljeeri on rohjennut nostaa ylhäiset silmänsä noin mahtavan ja siveän haltiattaren puoleen, muuttumatta silmänräpäyksessä hänen noitasauvansa voimasta kiveksi? Minä oletan, — lisäsi hän ylenkatseellisesti, — ettei yksikään hovin nainen ole rohjennut loukata teitä pukeutumalla lyhyempään hameeseen kuin teidän on.
— Päinvastoin, — vastasi ihana Italian nainen, vaivoin hilliten vimmaansa, — on vika minussa, joka vähäpätöisyydessäni olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne ja minä pyydän sentähden alamaisimmasti eroani teatteritanssijain joukosta.
— Ei, Morelli, — jatkoi kuningatar, joka ei ollut kyllin julma kiduttaakseen kauemmin pelättyä kilpailijaa, ja luultavasti katsoi häntä jo tarpeeksi nöyryyttäneensä, — jos tuohon tapaan puhutte, täytyy meidän keksiä hirmuinen kosto sille, joka uhkaa ryöstää meiltä tanssijajoukkomme kevytjalkaisimman kaunistuksen. Puhukaa, armahaiseni. Onko kenties joku rohjennut viheltää teille?
— Teidän majesteettinne, minulle on taputettu käsiä jo siksi paljon, että vihellyspillit eivät rauhaani häiritse. Mutta minulle on julettu nauraa ja se on tuhatta kertaa pahempi.
Kuningatar hymyili. — Nauraa teille! Nauraa noin vakavalle ja kunnioitusta herättävälle olennolle! — Ja samassa hänen majesteettinsa näki hyväksi leyhäyttää viuhkaansa, salatakseen naurua, joka vastustamattomasti pyrki hänen kuninkaallisille huulilleen.
13. VAARALLINEN KIINALAINEN KIINASSA.
Pieni tanssijatar huomasi, ettei hänellä ollut mitään sääliä odotettavana omain kärsimystensä tähden. Mutta hän oli päättänyt kostaa, ja hän oli hankkinut luotettavampia tietoja.
— Armollinen kuningattareni suvaitkoon antaa anteeksi, — sanoi hän, — että olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne vähäpätöisillä asioillani, kun minulla kumminkin on paljoa tärkeämpää ilmoitettavaa.
— Oo, — sanoi kuningatar, jota suuresti huvitti tämän ihaillun kaunottaren pilkkaaminen ja nöyryyttäminen, — puuttuu vain, että pieni lumoava haltiattaremme käy antamaan meille neuvoja valtakunnan asioissa. No niin, älkää pelätkö; sanokaa minulle vain vilpittömästi, kaunis Morelli, mitä ajattelette Euroopan nykyisestä tilasta. Tuleeko meidän solmita jokin uusi liitto? Haluaako pieni ystäväni, että nimitämme hänet lähettilääksi Konstantinopoliin? Minä olen varma siitä, että veljemme sulttaani tulisi siitä sekä hyvilleen että liikutetuksi. Mutta puhukaa kaikin mokomin hiljaa, ettei markiisi de Breteuil kuulisi meitä; se voisi synnyttää rettelöitä Ranskan kanssa ja ehkä riistää meiltä koko ranskalaisen teatterimme.
— Teidän majesteetillanne on liian armollinen ajatus valtiotaidostani, — sanoi tanssijatar, joka vaivoin sai hillityksi mielensä kuohumasta; — minun vähäinen kykyni ei ulotu niin pitkälle. Mutta alamainen uskollisuuteni ulottuu pitemmälle, enkä minä voi sentähden nähdä, että ilkeät vehkeilijät käyttävät näin juhlallista tilaisuutta hyväkseen häiritäkseen teidän majesteettinne kallista rauhaa ja uhatakseen valtakunnan turvallisuutta.
— Tämähän käy yhä paremmaksi; oo, sehän on kerrassaan mainiota! Astukaa lähemmä, kreivi Bertelsköld, me saamme kuulla jotakin uutta. Meidän sukkela Morellimme on solminut salaliiton, saadakseen sitten pelastaa meidät noitasauvallaan. Se tulee meitä suunnattomasti huvittamaan. Mikä tuon näytelmän nimeksi? Nimen pitää olla hauska. Le roi devenu berger? — mitä sanotte siitä?
Signora Morelli ei ollut viittausta ymmärtävinään ja kuiskasi kuningattaren korvaan, jossa korvarenkaat kimmeltelivät: — Jumalan tähden, teidän majesteettinne, pitäkää varanne! Se, joka aikoi murhata kruununprinssin Ulriksdalin puistossa, on valepuvussa täällä Drottningholmassa ja odottaa vain tilaisuutta toteuttaakseen hirveän aikomuksensa.
Kuningatar kalpeni. Hän ei tosin ollut antanut prinssi Kustaan naarmulle — joka sitäpaitsi jo oli parantunut — noin suurta merkitystä, mutta hän epäili kuitenkin, että jotakin oli ollut tekeillä ja hänen epäluulonsa sai uutta yllykettä, kun kaikista ponnistuksista huolimatta ei oltu saatu mitään tietoa tuosta luullusta pahantekijästä, joka oli kadonnut niin salaperäisellä tavalla. Hän nousi heti kohta ylös ja käski Morellin mukaansa erääseen sivuhuoneeseen.
— Jos tämä on pilapuhetta uteliaisuuteni kiihoittamiseksi, niin se on ilkeää ja sopimatonta pilaa, nuori ystäväni, — sanoi hän ankaralla, kokonaan toisenlaisella äänellä.
Tanssijatar heittäytyi kuningattaren jalkain juureen ja vakuutti, että hänen sanansa olivat vilpittömimmän ja alamaisimman innon ilmauksia. Hänen aikomuksensa ei ollut pelästyttää kuningatarta ja sentähden hän oli tahtonut epäsuorasti ilmoittaa huomionsa, koska se oli yhteydessä erään hänen itsensä kärsimän herjauksen kanssa, mutta hänen majesteettinsa ei ollut sitä sallinut, ja hän oli sentähden pakotettu paljastamaan totuuden peittelemättä. Hän selitti, kuinka hän oli tavannut pahantekijän teatterissa nukkumassa — kuinka hän muun seurueen mukana oli ilvehtinyt hänen kanssaan — kuinka tämä törkeällä tavalla oli vastannut hänen pilantekoonsa — kuinka hänen vihollisensa ja kadehtijansa sitten olivat pilkanneet häntä hänen uuden kömpelön rakastajansa tähden — kuinka hän oli epäillyt — antanut vakoilla, mikä mies tämä oli, ja lopuksi saanut käsiinsä kirjeen, joka oli kirjoitettu eräälle tuntemattomalle lähellä Upsalaa asuvalle naiselle, joka luultavasti oli osallisena salaliitossa — kuinka pahantekijä siinä oli peitetyin sanoin kertonut tapahtumasta Ulriksdalin puistossa, jonne hän oli puikahtanut kasvia keräämään ja tutkimaan, — kuinka hän oli tuonut kirjeen kreivi Tessinille, joka oli käskenyt päästää hänet linnaan; kuinka joku salainen rikostoveri oli pitänyt häntä kätkössä kokonaisen päivän ja sitten yön tullen toimittanut hänet Drottningholmaan — kuinka hän oli ollut täällä ja kuinka Morelli oli tuntenut hänet kiinalaiseen valepukuun puettuna heidän majesteettejansa vastaan otettaessa — kuinka hän väentungoksessa oli etsinyt tilaisuutta pahan aikeensa toimeenpanemiseen, ja kuinka hän vielä puoli tuntia sitten oli ollut katselijain joukossa linnan ulkopuolella. Koko tämä tunnustus tapahtui itkien ja vannoen, että hän — rikollisen salaliiton keksijä — ei olisi saanut rauhaa, ennenkuin oli ilmoittanut keksintönsä itselleen kuningattarelle.
Loviisa Ulriika oli tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen, että vaikuttimena tämän muka tuiki tärkeän valtiollisen salaliiton ilmaisemiseen oikeastaan oli loukattu ja kostonhaluinen turhamaisuus; mutta samalla se kuitenkin näytti hiukan todennäköiseltäkin, eikä hän voinut pitää pelkkänä sattumana sitä, että tuntematon väkivallantekijä oli tuonut muassaan kirjeen kreivi Tessinille, ja että tämä niin hyvin oli ottanut hänet vastaan aivan vähän ennen kuin kreivi noin äkkiä oli rikkonut välinsä hovin kanssa. Koko hänen kiukkunsa tätä pelättyä vastustajaa kohtaan heräsi nyt uudella voimalla ja vaikutti, että kreivin luuloteltu rikostoveri esiintyi hänen silmissään mitä vihattavimmassa valossa.
— Soisin teidän olevan väärässä, signora, — sanoi hän. — Mutta jos olette oikeassa, minkä kohta saamme nähdä, niin lupaan teille niin täydellisen korvauksen kuin suinkin voitte toivoa. Menkää, yhtykää tanssiin, älkääkä antako kenenkään mitään huomata. Tarvittaessa kutsutan teidät puheilleni.
Näin sanottuaan palasi kuningatar tanssisaliin, jossa pieni tanssijatar, jonka tappiolle hoviväki vast'ikään oli nauranut, joutui yleisen ihmettelyn ja uteliaisuuden esineeksi, sitten kun kuningatar oli suvainnut puhutella häntä kahden kesken.
Tietämättä mitään niistä valtakunnalle petollisista salahankkeista, joista häntä oli syytetty, seisoi Eerikki Ljung muiden uteliaiden joukossa pienen huvilinnan ulkopuolella, jossa hän huvittelihe katselemalla tuota komeaa tanssia, mikä tapahtui ikkunain verhottomina ollen. Kiinalaista pukuaan hän ei vielä ollut saanut takaisin jätetyksi, ja kun muut kiinalaiset, jotka kaikki olivat ylhäisiä aatelisia kadetteja, oli kutsuttu linnaan illalliselle, oli hän, joka oli vain ylimääräinen hovipalvelija, joutunut unohduksiin. Nälästä ja janosta hänellä ei ollut haittaa, sillä sämpylöitä, olutta ja mummaa jaettiin väkijoukolle. Mutta aamu alkoi jo olla käsissä. Väsyneenä ja unisena seisoi Eerikki yhä paikoillaan, koettaen tuntea noita loistavia haamuja, jotka leijailivat tuolla sisällä vahakynttiläin valossa. Milloin oli siinä joku valtioneuvoksen rouva avarassa pönkkähameessaan, milloin joku hovineiti pullohameineen ja hihapitseineen, milloin joku diplomaatti juhlallisessa kankipalmikossaan, milloin taas joku kamarijunkkari, puettuna jonkinlaiseen hännystakin ja pitkän takin väliseen viittaan, jonka selkämys oli puuterin valkaisema. Milloin tunsi Eerikki kuningattaren komean hahmon siitä kunnioituksesta, jolla kaikki siirtyivät hänen tieltään; milloin näki hän kuninkaan leppeät kasvot, jotka kaiken yötä olivat pelkkää päivänpaistetta; milloin näki hän ikkunassa suojelijansa, kreivi Bertelsköldin pitkän vartalon; milloin tepasteli siinä taas hänen kaunis vihollisensa, signora Morelli. Välistä taas peittyi kaikki tuo komeus huuruun, jota lämpimissä huoneissa paneutui ikkunoihin, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin joku armo tai joku heidän kavaljeereistaan pyyhki ruudut nenäliinallaan, katsellakseen juhlatulilla valaistua puistoa ja vilkasta väkijoukkoa. Siellä poltettiin myös hovin ja kansan huviksi ilotulia; raketteja ja sähikäisiä lenteli ilmaan kaiken yötä, valaisten pimeitä lehtikujia ja taampana olevan ison linnan päätyä.
Väkijoukko teki huomautuksiaan; suuri ilotulitus kuuluu säästettävän huomiseksi, jolloin kuningatar itse sytyttäisi tulikyyhkysen. Sisällä olijat joutuivat tarkastelun alaisiksi; ei hattuja eikä myssyjä säästetty.
— Tuossa on Düben — sanottiin — kuningattaren sihteeri. Se mies on varmaan monta valhetta keksinyt aikoinaan.
— Tuossa on vanha Bjelke, — sanoi toinen — hän, joka v. 39 sai virkaeron harmaalle paperille, mutta yhtä suuri hän on sittenkin olevinaan.
— Ei hän sentään ole mitään poikansa nuoren Bjelken rinnalla! — puuttui kolmas puheeseen. — Kas, tuolla kulkee hän prinssin kanssa ja on niin ylpeä, että koko ajan vain katselee kattoon. Luulenpa, jumal'auta, että hän on mielestään parempi mies kuin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse.
— Mutta katsohan tuota keikailevaa herraa! — nauroi neljäs. — Tiedättekö kuka se on? Se on herra Dalin, joka tekee runoja, ja se, joka tekee runoja, luulee kelpaavansa kaikkeen; sentähden hän on tietysti päässyt kuninkaalliseksi opettajaksikin. Sanotaan, ettei prinssi enää osaa puhua muuta kuin runoksi, ja kun hänellä on nälkä, niin ei hänen sovi sanoa: armas äiti, anna minulle voileipä! vaan silloin on Dalin opettanut hänet naukumaan näin:
Jo nälkäkuolo uhkaa vanhaa Götan leijonaa, mut pentu vinkuu: "Voitaleipää mulle antakaa!"
Hattujen puoluelaiset osoittivat mieltymystään tuohon hiukan karkeanpuoliseen pilaan, sillä kaikki tähän asti mainitut olivat myssyjä. Mutta näilläkin oli puolustajansa, jotka kostoksi lausuivat yhtä pilkallisia huomautuksia hatuista, niin pian kuin joku heistä tuli näkyviin.
— Kas tuolla on Nordencrantz, josta on tullut kauppaneuvos sentähden, että osaa tehdä kultaa suoloista. On sillä nyt kauhean komea nimi, jolla rehentelee. Ei ole kauan siitä, kun hänen nimensä oli paljas Backmansson ja hän oli konsulina Lissabonissa, saaden kuusi äyriä tynnyriltä sivutuloja.
— Tuolla on Ungern-Sternberg, joka viime talvena oli valtakunnan tallimestarina kruunauksessa. Eihän hän suotta ole kenraali eikä kanna serafiimiketjuja ilman aikojaan; hänhän oli yksi niitä, jotka v. 42 pötkivät venäläistä pakoon Suomesta ja palasi Tukholmaan koreita puheita pitämään.
— Entä majuri Rudbeck sitten, joka pöyhkeilee kalpatähdistön kunniamerkki rinnassaan! Muistaako kukaan, kuinka hän sai 100 tukaattia ja kultamiekan siitä, että hän v. 43 kolme vuorokautta tirkisteli taalalaisia Riddarholman linnan ikkunoista.
— Tiedä huutia! — kiljaisi eräs hattujen puoluelainen. — Rudbeck tappeli kuin mies Ahvenanmaalla, eikä pidäkään venäläisten puolta niinkuin yömyssyt tekevät.
— Katsos kelpo hattumestareita! — huusi eräs vastapuolueen mies. Kuinka monta Ranskan hopeatalaria te luulette heidän pistäneen taskuunsa viimeisillä valtiopäivillä?
Vastaukseksi antoi loukattu vastustaja korvapuustin, ennen pitkää syntyi meteli, josta uhkasi tulla tulinen tappelu molempain puolueiden välillä, joiden intoa täällä nautittu olut virkisti, sillä aikaa kun hatut ja myssyt tuolla sisällä tanssivat veljellisessä sovussa ja yksimielisyydessä.
Silloin nähtiin tanssin äkkiä lakkaavan ja tanssivain keräytyvän eri ryhmiin, jotka näyttivät kyselevän toisiltaan jotakin, mikä oli tapahtunut.
Ennenkuin täällä ulkona oli saatu selville syy tanssin taukoamiseen, tunsi Eerikki Ljung jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja vetävän hänet pois väkijoukosta. Hän katsahti taaksensa: se oli kamaripalvelija Feif.
— Weg! Gleich ins Boot, — kuiskasi saksalainen.
— Mitä ilvettä tämä nyt taas on? — kysyi vihastunut poika. — Minua nukuttaa, antakaa minun mennä kotiin!
— Nicht resonniren! Gleich putzweg, oder der Teufel soll dich holen, verfluchter Junge! — jatkoi kamaripalvelija vetäen häntä muassaan, ja tämä oli luultavasti pisin puhe, minkä tämä kuninkaan juro sanansaattaja oli pitänyt sen jälkeen, kun tuli Ruotsiin.
Ei auttanut panna vastaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen istui Eerikki veneessä, joka voimakkaiden soutajain kiidättämänä nopeasti eteni pois rannasta, sill'aikaa kun takaapäin puistosta kuului yhä enenevän hälinän keskeltä huutoja: — Kiinalainen! Kiinalainen! Ottakaa kiinni — kiinalainen!
14. KAPTEENI NEPTUNUS GAST.
Lukijan ei liene vaikea arvata syytä Eerikki Ljungin uuteen seikkailuun. Kaikki oli tapahtunut hyvin ymmärrettävästi. Kuningatar oli uskonut tuon salaisuuden kuninkaalle; kuningas oli naurahtanut sille ja vakuuttanut tuntevansa sen asian paremmin — mutta hän pelkäsi, että asia herättäisi huomiota, ei tahtonut saattaa Morellia kuningattaren epäsuosioon, päätti huomenna korjata asian ja koetti lyödä leikiksi koko tuon kamalan salaliiton. Mutta kun kuningatar aina oli pikainen luonteeltaan, oli hän jo sillä välin ennättänyt ilmaista salaisuuden prinssin opettajalle, kreivi Bjelkelle. Kun taas tällä herralla, kuten olemme nähneet, ei ollut mitään hyviä ajatuksia Ulriksdalin puiston kasvientutkijasta, oli hän kiirehtinyt antamaan viittauksen vartiossa olevalle upseerille. Upseeri oli antanut käskyn epäluulonalaisen henkilön kiinniottamisesta, ja näin olisi onneton nuorukainen epäilemättä tullut murhaajana ja maankavaltajana vangituksi, ellei hänen majesteettinsa olisi ehtinyt kuiskata jotakin kamaripalvelijansa Feifin korvaan. Tanssi oli hetkeksi tauonnut, oli levinnyt huhuja joistakin rikoksellisista hankkeista ja tuolla ulkona oleva väki oli parantanut jutun niin, että viimein puhuttiin koko Kiinan ilmaan räjäyttämisestä. Pian kuitenkin tämä pyryilma asettui. Kun kuninkaalliset taas hymyilivät yhtä suopeasti kuin ennenkin, kuvastui ilo myöskin hoviväen kasvoilta; ja kansan kesken ulkona sai asia sen käänteen, että kaikki oli ollut ilvettä, jonka kuninkaalliset olivat omaksi huvikseen toimeenpanneet. Näin koitti päivä melun ja iloisuuden jälkeen, ja vahakynttilät paloivat keltaisina ja unisina päivänpaisteessa, kun tanssijat hajaantuivat kello kuuden aikaan valoisana kesäaamuna.
Kun kreivi Bertelsköld haki turvattiaan, oli tämä kadonnut. Ja kun ihana Morelli kuulusteli pienen juonensa uhria, sai hän palkaksi kaikista vaivoistaan epäsuosiollisia katseita majesteeteilta ja ankaran muistutuksen kreivi Bertelsköldiltä, että hän toiste olisi puuttumatta muihin valtakunnalle tärkeisiin asioihin kuin tanssiin.
Oli vielä yksi, joka olisi voinut valaista tätä hämärää asiaa, ja se oli pieni prinssi Kustaa. Mutta hän nukkui tähän aikaan päivästä viattomuuden unta ja uneksi kaikkien vaivainsa perästä milloin Kiinasta, milloin Azorien saarista.
Sill'aikaa oli kuninkaan käskystä kaikkien näiden kummallisten seikkailujen sankari, lukiolainen Eerikki Ljung seuraavana päivänä — tai oikeammin samana päivänä — viety Toivo-nimiseen, kauppahuone Larssonin omistamaan laivaan, joka oli Tukholman satamassa valmiina lähtemään Vaasaan lastattuna raudalla ja suolalla, tuotuaan ensin kotiseudultaan Ruotsin pääkaupunkiin vaasanruista, voita, läskiä, silakoita ja lohta.
Eerikki oli hyvillään tästä asiain onnellisesta käänteestä ja hänen iloaan lisäsi vielä se, että Toivo-laiva oli vanha tuttava, jonka mastoissa ja touveissa hän monta kertaa oli lapsena kiipeillyt, kun hän äitinsä kanssa oli käynyt sukulaistensa luona Vaasassa. Toivo ei siis ollut — niinkuin nimestä olisi voinut luulla — iäti kukoistava nuorukainen, vaan päinvastoin vanha kaukalo, joka yli kahdenkymmenen kesän kuluessa oli kokenut jos jonkinlaisia säitä ja tuulia Vaasan saariston ja Furusundin välillä. Tällä aikaa oli se kuluttanut monet hyvät purjeet, sen partaita oli paikattu, vintturi mennyt vinoon ja kajuutta oli näköjään kuin mikäkin vanha koirankoppi. Tällaisena muisti Eerikki lapsuudessaan nähneensä Toivo-laivan; mutta hän tiesi myös, että se oli rehellinen ja oivallinen lastinvetäjä, joka aikoinaan oli jutuuttanut monta kaunista äyriä isäntänsä raha-arkkuun ja verkalleen hölkytellyt Gaddenin kallioiden ohi sill'aikaa kun muut olivat paenneet Rataniin Pohjanlahden pohjoismyrskyjä pakoon. Sentähden hämmästyi hän nyt suuresti nähdessään, että vanha kunnon kapusta oli maalattu uudestaan Tukholmassa ja koristettu niinkuin iäkäs torimatami, joka vanhoilla päivillään on päässyt rouvaksi ja ostanut itselleen uuden liinan. Ellei Eerikki olisi niin hyvin tuntenut vanhaa keulakuvaa, jonka eräs Munsalan poika oli vuollut ja veistellyt ja joka oli kuvaavinaan jotakin iäkästä jumalatarta, joka ammoin sitten oli törmännyt jotakin kovaa esinettä vasten ja siinä menettänyt olympolaisen nenänsä, niin hän ei olisi uskonut silmiään, nähdessään Toivon nyt noin sievänä ja suurellisena nuorempain kaunottarien rinnalla Tukholman satamassa.
Laivaan tultuaan kohtasi Eerikki siellä erään vanhan ystävän, joka oli muuttunut yhtä paljon kuin Toivo itse, ja se oli laivan kapteeni.
Hänen nimensä oli Neptunus Gast — nimi oli epäilemättä hyvin kummallinen alusta loppuun asti, mutta kumminkin se oli paikallaan siihen nähden, että miehen isä oli ollut merimies täydestä sydämestään ja oli sentähden tahtonut antaa pojalleen, joka kehdosta alkaen oli määrätty samaan ammattiin, nimen, joka muka tuottaisi onnea merellä. Kauan näytti kumminkin siltä kuin olisi toinen nimi Gast[13] päässyt voitolle, sillä jokainen ihminen Vaasassa ja Tukholmassa tiesi, että kapteeni nuorempina päivinään oli ollut aika velikulta. Vaikka hän oli vähän palleroinen varreltaan, joka ei ollut viittä jalkaa pitempi, oli hänellä leveä rinta, vahvat käsivarret, paksu pää ja aina iloinen mieli, mutta kovaksi onneksi hän oli myöskin koko lailla laiska ja hutilus eikä syläissyt lasiinkaan, niin että hän yleensä ei esiintynyt edukseen maissa ollessaan eikä sen paremmin juuri merelläkään. Merimieheksi hän rupesi, siksi hänet oli kastettu, mutta kovaa hän sai kokea. Hän aloitti ammattinsa kokkina, ja hänen onnistui lukemattomia kertoja pilata sekä herneet että puuro, ennenkuin hän viimein pääsi jungmanniksi. Hänen ainainen opettajansa oli pamppu, sillä se hänet herätti aamusilla, sitä hän sai aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja se seurasi häntä illalla makuulle. Minkä verran hänellä siitä lienee ollut opillista ja käytöllistä hyötyä, se jääköön sanomatta, mutta ainakin parkkiintui siitä hänen selkänahkansa, joka ajan ollen ei enää vähään tyytynyt, vaan vaati aina uutta ja parempaa. Ihmiset sanoivat, että jungmanni Gast ei voinut nukkua oikein makeasti, ellei hän sitä ennen ollut saanut kunnon selkäsaunaa, koska hän muuten oli saavinaan sitä unissaan. Kun tämä elämä vihdoin alkoi käydä hänelle kovin tukalaksi, hän otti ja karkasi kerran Öresundissa, mutta parin vuoden kuluttua tuli hänen ikävä, kun ei saanut selkäänsä, ja hän tuli kauniisti takaisin, jolloin häntä heti kohta kestittiin vanhalla herkulla. Vihdoin viimein oli hän, luoja tiesi mitenkä, oppinut isänsä vanhain ystäväin avulla sen verran merenkulkutiedettä, että kohosi vähitellen asteittain matruusiksi, konstaapeliksi ja perämieheksi. Kun hän näin oli purjehtinut noin parikymmentä vuotta, melkein aina huonolla onnella, mutta katsellen merta ja maailmaa jotenkin huolettomasti, tapahtui eräänä kauniina kevätpäivänä, että erään vaasalaisen laivan kapteeni sattui purjehtimaan kumoon satamassa ja hukkui juuri, kun laiva oli merelle lähtemässä. Heikkona hetkenä tuli silloin laivan isäntä, raatimies Blom, ilman muuta nimittäneeksi perämies Gastin laivansa päälliköksi, mutta sitä kauppaa hän ei kehunut. Sillä kun hänen uusi laivurinsa, jolla oli alinomainen vastatuuli, minne ikinä hän kääntyikin, oli vitkastellut kaiken kesää eräällä Tukholman-matkalla, eikä välittänyt siitä enemmän kuin muustakaan, sattui kapteeni Gast eräänä kauniina syyskuun päivänä, keskellä päivää ja auringon kirkkaasti paistaessa ja tuulen ollessa myötäinen, ajamaan matalikolle Santahaminan luona hänen itsensä uinaillessa päivällisunta ja peränpitäjän istuessa ja pelatessa viittä lehteä tytöistä. Kun tämä oli saatu toimitetuksi, meni kapteeni miestensä kanssa maihin, eleli hyvästi pari päivää kylässä, odottaen, että laiva joskus pääsisi irti karilta. Niin tapahtuikin kohta sen jälkeen, mutta kun se tapahtui hirmuisessa myrskyssä, meni kaikki menojaan tuhannen möynyksi, eikä paljon muuta saatu pelastetuksi kuin laivan pamppu, jolla kapteenin oli tapa virkistää nuoruutensa muistoja miestensä selkään ja joka oli yleisesti tunnettu kissan nimellä. Tämän kissan kapteeni Gast toi aivan oikein kotiin laivan isännälle, raatimies Blomille, muistoksi laivasta, mutta kun Blom oli niin kohtuuton, ettei siihen tyytynyt, vaan halusi merkitä sillä muistoja Gastin omaan selkään, pisti tämä kapineen taskuunsa ja meni matkaansa niin tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkaakseen jossakin toisessa laivassa ammattiaan uudelleen perämiehenä.
Siihen aikaan, kun Eerikki Ljung lapsena ollessaan oli tullut tuntemaan tämän merkillisen miehen, oli kapteeni Gast — sillä kapteeniksi häntä yhä sanottiin — huolettomuutensa ja ainaisen huonon onnensa tähden joutunut sangen huonoihin oloihin ja vähitellen solunut kunniansa portaita alaspäin aina entiseen paljaan matruusin arvoon asti. Hän oli silloin ryysyinen, tervainen ja juoppo kun oli, mutta aina hyvällä tuulella — ollut kaupungin poikasten pilkkalauluna, ja Eerikki oli usein ollut muassa, kun nuo pienet ilkivaltaiset itikat olivat tupakkipurulla ostaneet Gastilta oikeuden saada voimainsa takaa hutkia häntä niin hyvin kuin taisivat. Ei mikään pystynyt tuohon pikiseen takkiin: Gast vetäisi vain niinkuin kilpikonna päänsä kuoreen ja antoi koko parven surista ympärillään ja mäikyttää sydämen pohjasta käsin ja jaloin, kunnes he viimein väsyivät.
Senpätähden Eerikki nyt tuskin uskoi silmiään, kun ensimmäinen, joka kohtasi hänet laivassa, oli juuri tuo sama niin monesti hutkittu ystävä, kapteeni Neptunus Gast — nyt kapteenina Vaasan suurimmassa aluksessa, Toivossa, jonka isännistö oli kuulu erinomaisesta tarkkuudestaan valitessaan päälliköitä laivoihinsa. Lienee siis jokin suuri muutos tapahtunut tässä aikoinaan niin hunningolle joutuneessa merikarhussa, joka nyt saattoi olla noin parinkuudetta vuoden vanha. Ja tämä näkyikin heti kohta hänen ulkoasustaan. Hänen tanakka vartalonsa, joka ennen muinoin kiilsi liasta, tupakasta ja piestä, oli nyt verhottu uuteen, sinisestä hollantilaisesta pörhökankaasta tehtyyn viittaan, jossa oli koreat mustat sarvinapit. Mies oli pesty ja kammattu, ja parta ajettu, hänellä oli ihan uusi kiiltohattu, punainen kaulahuivi, taskukello helyineen, herrasmiehen housut ja kiilloitetut saappaat. Ellei kaikki tämä vielä olisi näyttänyt vähän niinkuin seipääseen ripustetulta, olisi häntä voinut luulla täydelliseksi keikariksi: tuskin oli hänen takissaan ainoatakaan tomunhituista, ja suunnaton mälli oli vaihdettu hienoiseen kanelliin, jota hän tuon tuostakin puraisi palasen pienestä hopearasiasta. Mutta kaiken tämän ohessa oli jotakin kadonnutkin, oli kadonnut tuo säyseä, järkkymätön huolimattomuus, tuo miehen koko ulkomuodossa ja käytöksessä vallinnut retuisuus ja hitaisuus. Sen sijaan huomasi Eerikki hänessä jotakin hätäistä, varovaista ja epäluuloista mieltä, ja tämä miellytti Eerikkiä vähemmin kuin entiset ryysyt.
Saadaksemme selville syyn tähän näin kummalliseen muutokseen miehessä, joka jo kerran näytti hunningolle joutuneen, siirrymme ajassa vähän aikaa eteenpäin ja kerromme, mitä Eerikki matkan kestäessä sai laivamiehiltä urkituksi siitä, miten heidän kapteenistaan oli tullut uusi ihminen.
Siihen aikaan, jolloin kapteeni Gastin kansalaisasema ja arvo näytti heikoimmalta, s.o. siihen aikaan, jolloin hänen juoppouden turmelemana luultiin olevan joutumaisillaan seurakuntansa hoidettavaksi — mitään merimieshuoneita ei siihen aikaan ollut — oli eräs hänen entinen toverinsa, joka kuljetti muuatta Larssonin laivaa, armosta ottanut Gast-paran matruusina mukaansa eräälle Tukholman-matkalle. Menomatka oli ollut pitkä ja myrskyinen. Mutta Tukholmaan tultua näytti kaikki muuttuneen. Sillä paluumatka oli ollut niin nopea ja onnellinen, ettei semmoisesta oltu kuultu puhuttavankaan moniin aikoihin, ja sen jälkeenkin huomasivat merimiehet, jotka aina ovat taikauskoista väkeä, että joka kerta kuin Neptunus Gast oli laivassa, oli sillä alinomainen myötätuuli ja erinomainen onni. Laivat, jotka tähän asti olivat olleet merellä hitaita kuin rupikonnat ja jääneet kauas jäljelle kaikista muista, ennättivät tällä tavoin perille pikemmin, kun mitkään muut. Oli niinkuin kaikki luonnonvoimat olisivat liittoutuneet jouduttamaan kulkua ilman pienintäkään viivykkiä ja vastusta. Laiva, laivan päällikkö, miehistö, köysistö, purjeet ja merikartat, kaikki nämä saivat olla kuinka huonot tahansa: kun vain Gast oli mukana, kävi kaikki hyvin. Jos tuli tyyni; sama se, purjeet näyttivät pullistuvan tuntemattomista tuulista, laiva kulki. Jos tuli myrsky: sitä parempi, silloin tultiin pikemmin perille. Jos tuli sumu, pimeä ja sudenilma, ei haittaa mitään, kaikki saivat mennä huoleti kojuihinsa sillä laiva kulki itsestään, aina oikein ja ilman vahinkoja! Sama onni suosi lastia ja kauppa-asioita: kaikki myytiin korkeimpaan mahdolliseen hintaan, laivan isännät ansaitsivat suunnattomia summia. Nyt alettiin, sen sijaan, että ennen oli käyty kerta kesässä Tukholmassa, tehdä kaksi, viimein kolmekin matkaa. Kaikki kävi yhtä onnellisesti; voitto oli kolminkertainen, nelinkertainen.