15. MERIMIES LÅNGVIKIN KERTOMUS.
Kapteeni Neptunus Gast muuttui itse samalla kuin hänen onnensa. Hän herkesi ryyppäämästä, hänestä tuli siisti, raitis, säädyllinen, ahkera, sanalla sanoen: ihme kaikille niille, jotka olivat tunteneet hänet hänen huonompinakin päivinään. Ihmiset ällistelivät häntä kuin kummitusta. Katupoika, joka aikoi hutkia häntä tupakkipurupalkoilla, sai sen sijaan maistaa hänen pamppuaan, tuota mainiota kissaa, sillä kissa pysyi kapteenin uskollisena seuralaisena — ja siitä pilanteosta tuli pikainen loppu. Kapteeni Gastista tuli arvossa pidetty mies, hän kiipesi taas kunnian portaita ylös, maksoi vanhat kapakkavelkansa ja varoi tekemäsi uusia.
Eräänä kauniina päivänä kutsuttiin hänet raatimies Larsson nuoremman, valtiopäivämiehen pojan luo, jonka laivoilla silloin oli jonkin ajan kuluessa ollut huono onni. — Kuulkaapas, — sanoi raatimies, joka oli viisas kauppias hänkin, vaikkei niin puhdas- ja lujaluontoinen kuin hänen isänsä — sanotaan, että kapteenista viime aikoina on tullut kunnon mies.
Gast siristi silmiään ja arveli sen kyllä olevan mahdollista.
— Sanotaan myös, että kapteenilla on onni merellä, — jatkoi raatimies.
Kapteeni Gast siristi vielä pahemmin silmiään ja arveli, ettei ollut juuri syytä moittia.
— Olkaamme suorat, — sanoi laivan isäntä. — Isä ei tahdo kuulla teistä puhuttavan, hän pitää teitä heittiönä ja arvelee teidän vielä kerran purjehtivan myötätuulta päin kallioon, niinkuin teitte Blomin laivalla. Minulla sitävastoin on toiset ajatukset, ja koska minä hoidan asioita, niin kysyn teiltä, onko teillä halua ruveta kuljettamaan Toivo-laivaamme.
Aluksi oli kapteeni estelevinään, mutta kun oli sovittu runsaasta kuukauspalkasta ja kapteeni oli saanut oikeuden itse lastata laivankannen ja kajuutan, suostui Gast ehdotukseen ja tuli Toivon päälliköksi. Tässä toimessa hän oli nyt ollut jo neljättä vuotta ja hänen onnensa oli ollut niin ihmeteltävä, että se oli pannut kaikki kilpailijat kadehtimaan. Ihmiset väittivät, että Toivo joka vuosi tuotti isännälleen enemmän kuin oman hintansa. Kapteeni Gast teki yhtä hyviä kauppoja kansi- kuin kajuuttalastilla. Huhuttiin, että hänestä muutamissa vuosissa oli tuleva rikas pajari ja että hän oli rohjennut luoda silmänsä valtiopäivämiehen ainoaan, vielä naimattomaan tyttäreen, mutta tämä oli ilmeistä panettelua, sillä ei valtiopäivämies eikä hänen tyttärensä voineet sietää vanhan Toivon uutta kapteenia.
Kaiken tämän ja vielä paljon muutakin tiesivät Toivon laivamiehet kertoa Eerikki Ljungille.
Miehistö ei puhunut kapteenistaan juuri hyvää. He sanoivat, että joskin hänestä nyt oli tullut yhtä kunnollinen kuin hän ennen oli ollut hutilus, niin oli hänestä samalla tullut yhtä ahne kuin hän ennen oli ollut tuhlaava. Hän, joka ennen vietti niin iloista elämää, oli nyt juro, äkäinen ja kärttyisä väelleen. Että hän antoi kissan kynsiä, se oli oikein ja kuului asiaan. Pahempi oli, että hän niukensi ruoka-annoksia, otti muonaksi eltaantunutta voita, ummehtuneita ryynejä, laihaa sianlihaa, kivenkovia herneitä ja pari vesiastiaa vähemmän matkalle, saadakseen enemmän sijaa lastille. Hän ei antanut, niinkuin muut laivurit, yhtä levähdyspäivää satamassa ja ellei työ olisi Toivon kummallisen onnen tähden ollut helpompaa ja palkka parempi kuin muissa laivoissa, niin vannoivat matruusit, ettei yksikään heistä enää purjehtisi tuon vanhan marakatin kanssa, joka silminnähtävästi oli myynyt itsensä paholaiselle.
Eerikin iällä ei tuommoisista paljon välitetä. Hän oli sanonut kapteenille nimensä ja päässyt laivaan isännän sukulaisena, mutta sai maksaa matkasta ja ravinnosta kuusi plootua, mikä siihen aikaan katsottiin hävyttömän kalliiksi. Tämän sopimuksen lisäksi hän ei ollut puhunut sanaakaan kapteenin kanssa. Hän sai makuupaikan katon alla perämiehen kojussa kajuutan portaiden luona, kahta jalkaa leveän, viittä jalkaa pitkän, ja niin matalan, että tuskin oli kyynärän verran tilaa sängynpohjan ja katon välissä. Istua hän ei voinut, suorana hänen ei myöskään käynyt makaaminen, mutta vähät siitä. Ruokaa hän sai muun väen kanssa, yhtä suuren tai yhtä pienen annoksen tuota ummehtunutta puuroa ja noita kivenkovia herneitä, mutta vähät siitäkään; kapteeni itsekään ei syönyt parempaa ruokaa. Ja sitten, vähätpä siitä, jos Eerikki kaivaten muistelikin Drottningholman herkullista pöytää ja Hammarbyn tuoksuavia tyynyjä, kun hänellä kaiket päivät oli sininen taivas päänsä päällä, aukea meri allansa, virkeä tuuli ympärillään ja mielessä vanha koti, jonne hän kohta oli pääsevä.
Jos Eerikki itse olisi voinut käskeä ilman ja tuulen puhaltamaan, ei hän olisi osannut toivoa kauniimpaa matkaa. Siitä hetkestä alkaen, kun Toivo nosti ankkurinsa ja lähti Tukholman laiturista, puhalsi tasainen myötätuuli, taivas oli kirkas ja suunta aina sama. Jos ei kuljettukaan yhdentoista, niin kuljettiin toki yötä ja päivää lakkaamatta kuuden tai seitsemän solmuvälin vauhdilla alinomaa eteenpäin ja tämä kannattaa paremmin, arvelivat matruusit, kuin tanssia kolmen miehen enkeliskaa, milloin ei pääse paikalta liikkumaan.
Neljän tai viiden vuorokauden kuluttua oli Toivo purjehtinut Merenkurkun läpi, läheni nyt Björkön saaristoa, ja jos tuuli tulisi pysymään yhtä myötäisenä, oltaisiin jo ennen iltaa Vaasan satamassa. Eerikki, joka oli erinomaisen hyvä ystävä laivaväen kanssa, läheni erästä vanhaa, Aabraham Långvik-nimistä matruusia, joka likeisen tuttavuutensa tähden tervapytsin kanssa oli tunnettu nimellä Långpyts ja joka nyt istui laivan keulassa köysikimpulla purjeita paikaten. — Milloin luulee Långvik Vaasan valotornin tulevan näkyviin? — kysyi poika.
Långpyts arveli, että he kyllä vielä sitä ennen saisivat taittaa pari hammasta herneitä purressaan.
— Mutta minä aioin nukkua enoni luona ensi yönä, — vakuutti Eerikki.
— Niin, se hänen tietäköön! — vastasi matruusi pyöräyttäen mällinsä toiseen poskeen.
Vastauksessa oli jotakin, joka pani Eerikin kysymään: — Mitä Långvik sillä tarkoittaa? Onhan meillä hyvä lounaistuuli ja me viilettelemme eteenpäin kuin viheltäen.
— Minä tarkoitan, — jatkoi matruusi nostamatta silmiään työstään, — että hyvä olisi, jos me kaikki niin varmaan tietäisimme saavamme nukkua satamassa.
— Kyllähän sataman suu lienee vaarallinen, mutta eihän Långvik uskone, että Toivo, jonka luulisi osaavan tuon tien ilman perämiestä vaikka pilkkopimeässä yössäkin, on niin tyhmä, että törmää kallioon kirkkaimmassa päivänpaisteessa?
— Sitä en usko, — vastasi mies; — ellei vain jo ole tullut se hetki, jolloin toinen ottaa omansa.
— Luuletteko tosiaankin, että kapteeni on lupautunut paholaiselle? — nauroi poika.
— Kuulkaapa, hyvä herraseni, — sanoi matruusi jurosti, — hän on nyt niin kauan ajanut tuota latinaa aivoihinsa, ettei usko enää Jumalaan eikä siihen toiseenkaan. Mutta yhden asian sanon hänelle: älköön opetettako vanhalle merimiehelle kompassia. Minulla on neulani, joka osoittaa suoraan Herraan, meidän Jumalaamme; mutta minun kapteenini neula osoittanee, sen tietää se, joka on auttanut hänet upoksista ja tilkinnyt hänen rötiskönsä. Ennenkuin päivä on päättynyt, sanokaa Långpytsiä myyräksi, jos en ole totta puhunut.
— Pitäkää varanne, Långvik, etten pakota teitä pitämään sananne, — laski Eerikki leikkiä. — Onhan usein nähty, että hutiluksesta taas tulee mies, ja koko asia on siinä, että kapteenista on tullut ahne vanhoilla päivillään.
— Onko Eerikki oppinut koulussa, että ihminen tai peikko voi madella ulos omasta nahastaan? Minä olen purjehtinut Gastin kanssa monta herran vuotta; koko hänen rikissään ei ole ainoatakaan riepua, jota en tunne ulkoa. Mutta jos se Gast, joka nyt seisoo ja tähystee peräkannella, on sen Gastin kaltainen, joka ennen oli minun kojukumppanini, senkään vertaa kuin minä olen Turun tuomiorovastin kaltainen, niin sanokaa, etten osaa köydenpäätä solmita. Runko on sama, vaikka kantta on hiukan huuhdottu ja märssyä mukamas öljyvärillä sivelty; mutta muutoin on täällä toinen kapteeni laivassa, ja hänen pitää saada omansa.
— Mitä Långvik sillä tarkoittaa?
— En tarkoita mitään. Mutta laivakirjaan on kirjoitettu, että hän, jota en kehtaa mainita, kyllä ottaa omansa. Ei ikinä ole millään veneellä ollut parempaa tuulta purjeissa kuin tällä meidän. Mutta katsokaapa, tuo toinen on semmoinen, että mitä hän antaa pikkusormella, sen hän ottaa keskisormella takaisin. Ei koskaan ole minkään laivan isännistö ansainnut niin paljon kuin Larsson on ansainnut Toivolla, mutta toisaaltapa on vuotanut ulos sitä enemmän. Ei mikään alus maksa väelleen niin hyvää palkkaa kuin meidän, mutta pitäköön kukin varansa lähtiessään vaimonsa ja lastensa luota, sillä yksi Toivon miehistä ei koskaan palaa. Tämä on nyt seitsemäs matkani tällä laivalla siitä lähtien, kun Gast tuli kapteeniksi. Ensimmäisellä matkalla putosi vanha Petterson Itämereen. Toisella kertaa se oli Vöyrin Pikku Matti, hän, joka aina piti kukonsulkaa lakissaan ja iski silmää kaikille kylän tytöille. Kolmannella kerralla, purkaessamme lastia Tukholmassa, putosi kirvesmies isosta luukusta ruumaan ja taittoi niskansa. Neljännellä kerralla joi kokki itsensä kuoliaaksi Öregrundissa. Viidennellä matkalla sai kajuutanvahti rotanmyrkkyä, jota kapteeni oli nisujauhoihin leiponut, sillä silloin oli meillä jauholasti katovuoden varalle. Kuudennella matkalla oli kapteeni Uumajassa ja aikoi purjehtia merelle tullipapereineen, mutta vene sattui kaatumaan, ja kun kontrahti ei ollut vielä loppunut, niin otti se toinen sen sijaan Raippaluodon Ison Pekan, hänet, joka menetti oikean korvansa miekanlyönnistä husaarivuosina ja sattui olemaan samassa purressa. Mutta nyt tällä seitsemännellä matkallamme on kaikki käynyt erinomaisen onnellisesti, ilman mitään vahinkoa, ja sentähden tekisi mieleni tietää, kenenkä meistä tänäpäivänä pitää lähteä simppuja onkimaan, ennenkuin laskemme ankkuriin Vaasan satamaan. Jos on minun vuoroni, niin olkoon, vähät siitä, minä olen sopinut hyyrystä Herrani kanssa, ja olen valmis kääntämään, kun hän ajaa minut hereille vanhasta kojustani uuteen aamuvahtiinsa. En toivoisi Eerikin vuoron tulleen, hänellä näyttää vielä olevan pitkä matka kuljettavana tässä maailmassa. Ja suunnatkaa kurssinne suoraan satamaa kohti, joka on tuolla ylhäällä, vaikkakin kansi olisi täynnä tuota koulussa saatua liikaa lastia. Se lasti joutaa mereen, kun myrsky käy, ja päästäkseen ohi karien kuohuista, täytyy pitää valotorni silmäinsä edessä.
Samassa kutsui aamukello aamiaiselle, ja turhaa koki Eerikki karkoittaa mielestään kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Opistaan huolimatta oli hänkin täynnä aikakautensa ennakkoluuloja, jotka täällä pohjolassa vielä häiritsemättä vallitsivat, vaikka ne jo etelässä jyrkästi murtuivat Voltairen ja ensyklopedistien vapaauskoisuutta vastaan. Vanhan matruusin taikauskoinen kertomus palautti Eerikin muistiin kertomuksia, joita hän oli kuullut lapsuudessaan ja jotka hän ammoin aikoja sitten oli unohtanut. Hän muisteli äitinsäkin kertoneen jotakin samanlaista; hän ei muistanut kenestä, mutta se vanha usko, että onni aina ottaa toisella kädellä, mitä se on toisella antanut, johtui nyt niin vilkkaasti mieleen kuin hän olisi kuullut sen kerran ennenkin. Ketä hänen äitinsä oli mahtanut tarkoittaa?
Mutta päivä pysyi yhä kauniina, tuuli myötäisenä, täydessä lastissa oleva Toivo-laiva kynti tyynesti ja varmasti tasaista vakoansa läpi Pohjanmeren karehtivien laineiden. Se tuli saaristoon, laski ilman pienintäkään vaaraa tunnettua tietä eteenpäin salmia ja selkiä pitkin, sivuutti majakan, vähensi sitten pulloisia purjeitaan ja liukui sen jälkeen hiljennettyä vauhtia ylöspäin jo silloin mataloitunutta väylää, joka vei vanhempaan, n.s. vanhaan satamaan. Ihastuksekseen tunsi Eerikki nämä rannat, joilla hän lapsena niin usein oli uinut ja onkinut. Kaikki ikävät muistot olivat haihtuneet navakan lounaistuulen puhaltaessa, ja hän voi nyt taas sydämestään riemuiten ajatella sitä iloa, että saisi syleillä armasta äitiään, veljiään ja sisariaan ja kaikkia vanhoja kotoisia ystäviään.
Oli päästy perille, kaikki oli käynyt onnellisesti. Riemuiten läheni Eerikki vanhaa Långpytsiä, joka seisoi keulassa valmiina hoitamaan halkaisijaa.
— Myyrä, myyrä! — huusi hän. — Varo nyt vain, kun tulemme maihin!
— En ole vielä myyrä, ennenkuin ankkuri on laskettu, — vastasi matruusi, valmiina purjetta kääntämään.
— Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! — kuului kapteenin ääni.
— Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! — vastasivat merimiehet.
Komentoa toteltiin. Laiva liukui kauniisti ja ystävällisesti pelkän ison prammipurjeen avulla suoraa suuntaansa satamaan, jonka rannat olivat täynnä uteliaita katselijoita, sillä eihän Vaasassa tapahtunut joka päivä, että näin iso laiva, joka lisäksi vielä oli niin siisti ja pulska kuin Toivo, tanssi kuin nukke satamaan.
— Myyrä, myyrä! — huusi Eerikki uudelleen.
— Väst lite, — vastasi matruusi lausumalla, joka Pohjanmaan ruotsinkielessä merkitsee: odota vähän.
— Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! — kuului taas kapteenin komento.
— Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! — vastasi kaiku kannelta.
Komentoa toteltiin. Tavallinen tervehdys — tulotervehdys, jota ei koskaan laiminlyöty — paukahti keulasta, mutta tällä kertaa räikeällä ja turmiota ennustavalla räjähdyksellä. Savu peitti koko keulakannen, ja sen hajottua nähtiin vanha Långpyts kannella pitkänään ja hengetönnä. Kovaksi onneksi oli konstaapeli, joka oli tykin ladannut, unohtanut, että se jo ennestään oli ladattu, mutta ettei sitä oltu tyhjäksi ammuttu Tukholmasta lähtiessä. Kaksinkertainen panos oli särkenyt putken sadaksi kappaleeksi, ja yksi niistä oli singonnut lähellä seisovaan Aabraham Långvikiin, liikanimellä Långpyts, sattuen suoraan otsaan. Ei kukaan muu vahingoittunut, mutta Herra oli ajanut tämän kunnon merimiehen, niinkuin hän itse oli ennustanut, hereille hänen vanhasta kojustaan uuteen aamuvahtiin.
16. KUNINGAS AADOLF FREDRIK SUOMESSA.
Kesällä vuonna 1752 tapahtui Suomessa jotakin tavattoman tärkeää ja perin harvinaista. Aurinko, Kuu, Otava, Aleksanteri suuri, Herkules, Orpheus, Diogenes ja mitä kaikkea koreata ja kaunista ja ylenmäärin suurenmoisia sen ajan runoilijat lienevät otsansa hiessä keksineet — sanalla sanoen, hän itse, kuningas, maan isä, Aadolf Fredrik, suuri Aadolf Fredrik lempeä, y.m., y.m, y m., — ilahutti tätä maata armollisella käynnillään. Aina Kustaa II Aadolfin aikoihin asti olivat kaikki — tai melkein kaikki — Ruotsin valtakunnan kuninkaat ja hallitsijat tuon tuostakin sekä käyneet Suomessa, että myös nähneet hyväksi viettää täällä useita kuukausia, jopa kokonaisia talvikausia yhteen menoon. Mutta Kristiinasta alkaen — s.o. siitä saakka, kun Ruotsista tuli suurvalta — olivat nämä käynnit köyhäin sukulaisten luona kokonaan lakanneet. Nyt oli toista sataa vuotta kulunut — ellei oteta lukuun Kaarle IX:n käyntiä Ahvenanmaalla ja Torniossa — siitä, kun tämä kunnia ja armo oli tapahtunut tälle kaukaiselle maalle. Että Aadolf Fredrik, joka muutoin mielellään istui levollisesti kotonaan, nyt antautui tuollaisen matkan rasitusten alaiseksi, se oli tämän hyväsydämisen ja rehellisen miehen tapaista, hän kun tahtoi nähdä kaikki ihmiset tyytyväisinä ja iloisina koko valtakunnassaan. Mutta tässä oli nyt myöskin mainio tilaisuus kaikenlaisille pekoille ja paavoille esiintuoda alamaisia suitsutusuhrejaan. Ylistyspuheita, jotka olivat hienommin sorvatuita kuin hänen omat rasiansa, surisi kuin hyttysiä kuningasparan ympärillä, niin että hän tuskin sai henkeään vedetyksi!
Ei koskaan ole täällä pohjolassa niin alamaisesti hätiköity ja kumarreltu kuin tämän valtaa vailla olevan majesteetin edessä. Ei koskaan ole täällä siroteltu niin paljon koreita kaunopuheisuuden kukkia kuin tuon kultapaperikruunun edessä, tuon valtaistuimen edessä, jolla istui siivo mies, joka oli olevinaan kuningas. Nuo monet hyvää tarkoittavat alamaiset puheet ja ilosäkeet, joista muutamat on painettu eri kirjaan, muutamat sen ajan tieteellisiin sanomalehtiin, mutta joista enin osa, paha kyllä, lienee iäksi päiväksi joutunut hukkaan, alkoivat jo ennen kuin kunink. majesteetti vielä oli tuon mainitun merkillisen vuoden kesäkuun 12 päivänä edes ennättänyt lähteä Tukholmasta — jatkuivat yhä edelleen kuninkaan tultua Ahvenanmeren yli ja hänen kulkiessaan Uudenmaan, Hämeenlinnan, Turun- ja Porinläänin, Pohjanmaan, Länsipohjan, Ångermanlannin, Medelpadin, Helsinglannin, Gestriklannin ja Uplannin kautta, eivätkä lakanneet edes kuninkaan onnellisen Drottningholmaan paluunkaan jälkeen, vaan vuotivat vielä kauan sittenkin yhtä vuolaasti sen ajan kirjallisista mustesäiliöistä. Kas tässä muutamia hauskoja ja kohteliaita näytteitä.
Eräs runoilija vakuuttaa lähdön edellisenä päivänä, että Suomi tuskin kahteen vuosisataan on nähnyt näin harvinaista tapahtumaa, jonka tähden se nyt "ilosta hymyilee", jota vastoin "ymmärrettävä suru" valtaa koko Ruotsinmaan. Toinen vakuuttaa, että
ratki riemuitsee nyt Lohja, Kokemäki, kun rannoillansa väki Sun kättäs suutelee…
Siellä luullaan syntyvän suuren tungoksen. Ilon, joka tällä kertaa "kyynelinä virtailee", sanotaan murtavan kielen kahleet, niin että jokainen
on niinkuin kultasuu: Ah, Sua tervehdän; Sa aurinkona loistat ja Kemin mailta poistat tuon pitkän pimeän.
Oppineet pitivät kuitenkin tätä ilonhurmausta liian lapsellisena ja rukoilivat helisevimmällä latinankielellä kaikilta Olympon jumalilta ja jumalattarilta apua, varsinkin pelättyä ja vaarallista Ahvenanmeren yli tehtävää matkaa varten. Kamarineuvos Löfvenskiöld ei katsonut tämänkään riittävän, vaan painatti monin tieteellisin muistutuksin lisäillyn julistuksen, nimeltä Elegia Votiva ad Magnum Ducatum Finlandia, joka alkoi seuraavin muhkein sanoin:
Aura, extolle caput, choreas age, Fennia, laetas,
Gloria quanta tua est, quam tibi fausta dies!
Exoptata dies! Nova iam tibi Secula surgunt,
Cum Patria temet gestit adire Pater.[14]
Kesäkuun 19. päivänä saapui hänen majesteettinsa kuninkaallisella kaleerilla Seraphimilla silloin rakenteilla olevaan Viaporin linnaan ja ilahutti seuraavana päivänä Helsinkiä läsnäolollaan. Valitettavasti on ajanhammas hävittänyt kaikki tässä tilaisuudessa lausutut puheet ja runot. Tiedetään vain, että päivä oli lauantai, että vastaanotto oli komea, että pormestari Henrikki Pippingillä oli tukalat päivät, että kunink. majesteetti asui maaherra, kreivi Gyllenborgin luona ja että hänen majesteettinsa sunnuntaina oli läsnä jumalanpalveluksessa kaupungin kirkossa; mutta selville ei ole saatu, oliko vanha kirkkoherra Fortelius vaiko oppinut rehtori, maisteri Jonas Krook sinä päivänä kylvämässä Saaronin liljoja saarnatuolista. Sen sijaan tietävät aikakirjat kertoa, että Helsinki sai armon juuri juhannusaattona viettää maan isän nimipäivää hänen itsensä korkeasti läsnäollessa; ja siitä olisi paljonkin kertomista, mikä tässä ei voi tulla kysymykseen.
Se Hjalmariksi sanottu nimetön runoniekka, joka viidessä viidettä tavallista pehmoisemmassa ja sointuvammassa ruotsinkielisessä säkeistössä, jotka painettiin Petter Jöraninpoika Nyström-vainajan kirjapainossa Tukholmassa, kuvailee kuninkaan matkustusta Suomessa, kertoo Helsingissä olosta seuraavalla hauskalla tavalla:
Vainiot täysine tähkineen ne häntä nyt kunnioittaa. Paimenet käy kotimatkalleen ja karjansa kokohon soittaa. Linnut laulavat kirkkaimmin, ja saaret ja kummut kaikuu. Lehdot on kylvetty kukkasin; ja leikit lasten ne raikuu.
Terve, oi kuningas lempein, isä Pohjolan, terve sulle! Toivomme nuoret ja vanhatkin vain onnea siunatulle. AADOLFIN päivää jos juhlimaan Hän luonamme käy, nimi loistaa. Vuodet ei, ei kateuskaan voi muistoas' Suomesta poistaa.
Kesäkuun 27. päivänä kuningas matkusti Porvooseen ja täällä olivat, paitsi muita juhlallisia laitoksia, lukiolaiset hiellä ja vaivalla pystyttäneet lukion eteen kaksi pyramidia, joissa oli kokonaista kahdeksan maisteri Johan Borgströmin sepittämää komeaa latinankielistä päällekirjoitusta; niistä panemme tähän neljännen:
In
Communis gaudii cumulatissimi,
Subjectionis devotissimae,
Fidei integerrimae
Et obsequii consummatissimi
Tesseram
A musis Borgoënsibus Consecratam.[15]
Kertomus kaikista niistä riemun ja kunnioituksen osoituksista, joilla kuningas Aadolf Fredrik Suomessa vastaan otettiin, riittäisi yksinään täyttämään suuremman kirjan kuin ovat kertomukset Mariuksen, Caesarin ja Pompeiuksen riemukulkueista. Riittänee, kun mainitsemme, että kuningasta yleensä tervehdittiin ihastuksella, jossa tuon alamaisen kaunopuheisuuden vaahdon takana oli paljon todellista ystävyyttä ja rakkautta, jonka tämä hyvä hallitsija hyvin ansaitsikin. Turussa, jossa hänen majesteettinsa asui kenraalikuvernööri, kreivi Rosenin luona, piti hovisaarnaaja Gabriel Timotheus Lutkeman komean puheen kuningattaren nimipäivänä, jonka jälkeen, paitsi muita, koulun rehtori, maisteri Martin Gråå, lausui hengellisen tervehdysrunoelman, joka ei vielä ole aivan kokonaan peittynyt yhden vuosisadan lumen alle ja joka hyväntahtoisuudessaan ei ole niin pöyhistelevä kuin monet muut samanlaiset. Hymähdellen lukee jälkimaailma, mihinkä valtakunnalle ja hengelle vaaralliseen uhkayritykseen kuningas oli antautunut, matkustaessaan Suomeen komeassa laivassaan ja kulkiessaan ympäri maata upeissa vaunuissaan. Viidennessä säkeistössä ylistetään nimittäin kuningasta siitä, ettei hän "säästä kallista henkeään",
… vaan uskoo sen, niin suureks' iloks' Suomellen, ja meren, metsäin hoivahan ja vuorten myöskin jyrkkien ja korven kulkemattoman, näin käydäksensä siunaten vain oikeuttaan, armoaan nyt kaikkein kesken jakamaan.
Kun hänen majesteettinsa, matkustaessaan Lohtajan kautta Pohjanmaalla, näki hyväksi syödä aamiaista nurmikolla maantien vieressä, pystytettiin näin merkillisen tapauksen ikuiseksi muistoksi kivinen muistopatsas, jota jälkeentulevat vielä tänäkin päivänä voivat sillä paikalla ihastuksekseen katsella. Kuninkaan Torniossa käydessä verrattiin häntä keskiyön aurinkoon, joka siihen aikaan paistaa kaukana pohjolassa, j.n.e.
Mutta vaikkakin kunnon suomalaiset olisivat kuinka tahansa hyörineet kuninkaansa ympärillä — oli heidän alamainen ihastuksensa kuitenkin, verrattuna ruotsalaisten kuninkaan palatessa osoittamaan ihastukseen, kuin karhun kömpelöä kohteliaisuutta loistavasti välkkyvän ilotulituksen rinnalla. Upsalan akatemia pani toimeen erityisen juhlallisuuden, jossa pidettiin latinankielisiä runomittaisia puheita ja väiteltiin kuningattaren käskystä "tieteiden etevämmyydestä keskenään." Tervehdysrunossaan sanoo Martti Hedenberg muun muassa:
Niinkuin päivä kiertää kautta taivahan ja paistaa yli kaiken laajan maailman; niin KUNINKAAMME valaissut on valollaan Perman, Suomen suot ja kylmän Thulen maan j.n.e.
Drottningholman puutarhassa toimeenpani Loviisa Ulriika, puolisonsa onnellisen kotiintulon viettämiseksi, kolme kuvaelmaa käsittävän paimennäytelmän, joka oli hyvin hupainen lukea. Tätä tilaisuutta varten kirjoitti myös A. Nicander "Iloajatuksia", kertoen, kuinka kaikki veden ja ilman haltiat olivat matkalla olleet apuna, niin että vieläpä
Tritonin suomuinen karja se pystytti harjansa ilmaan. … Taivaskin ihastui ja riemusta liikkui manner. … Ontosta vaskesta nyt taratantara kaikuvi kauas, tykkien suustakin säihkyvi tulta ja paukkina kuuluu.
Tukholmassa oli riemu yhtä suuri. Runoja ja ilopuheita rakeili siellä ehtimiseen, niin että surisi korvissa. Meidänaikaisten kuninkaallisten nimipäivän-puhaltajain mallit tavataan näissä viattomissa ilorunoissa, joissa kuningas ja aurinko olivat yhtä eriämättömät kuin Orestes ja Pylades — joissa "Kaarlein ylistystä" luvataan sankarille, "joka rauhan meille antaa, miekkaa tupessa vain kantaa", ja AADOLFIN ja LOVIISAN nimeä
Beltistä Litis-vuonoon asti
palvotaan jumaloitsevasti.
Pahaan pulaan joutui muuan näistä hyvänsuopaisista runoilijoista, kun sattui sanoissaan erehtymään seuraavalla tavalla:
Naso hän Kreikan sankarien on tekoja laulanut julki. Sinun jos näki hän elänehen, niin toisinpa virtensä kulki! Sankarit nuo ne vain tuhoja toi, mut Sulla on rauhan haaksi. Ihmekö siis, jos kiitokses' soi, teet kaikki kuin autuaaksi.
Kohta tämän jälkeen eräs säälimätön arvostelija vastasi tähän runoon
Tukholman "Lärda Tidningarissa" näin:
Jos Maro, tuo suuri, mi lauleli niin, ettei ole vertaistansa, ois joutunut kanssasi kamppauksiin, hän viejälle kunniansa olis antanut pampustansa.
17. KAHDEN KUNINKAAN PÄIVÄ.
Tuskin oli aurinko eräänä kauniina kesäaamuna noussut, kun syntyi vilkasta elämää ja liikettä pienessä Vaasan kaupungissa kaukana Pohjanmaalla. Yöllä oli näet levinnyt tieto, että kuninkaallinen majesteetti oli saapuva Vaasaan hyvään aikaan iltapäivällä.
Maaherra Piper, joka velvollisuutensa mukaisesti oli mennyt läänin rajalle maan isää vastaan, lähetteli vielä erityisen sanansaattajan mukana käskyjä ja määräyksiä siitä, miten kaupungin tulisi olla parhaassa kunnossa tämän korkean matkustajan vastaanottamiseksi. Kaikki, mikä vielä oli jäänyt viimeiseen hetkeen asti, oli siis kiireesti siivottava, siistittävä ja koristettava niin kauniisti kuin suinkin mahdollista. Kunniaportti oli rakennettu tulliin, ja kaikki kaupungin nuoret neitoset olivat innokkaassa toimessa sitä kukilla ja lehvillä kaunistaakseen. Kaikista puutarhoista oli riistetty äsken puhjenneet ruusut; kaikki niityt olivat saaneet luovuttaa sinikellonsa, ketoneilikkansa ja nurmikuismonsa. Koivuista ja pihlajista oli lehviä riivitty; katajan havuja ripoteltiin tullista alkaen kauas pitkin tietä, mutta tullin sisäpuolelle levitettiin unikukan lehtiä. Kunniaportissa loisti, paitsi muita koristuksia, jemna-kiehkuroita ja muhkeat kuninkaalliset nimikirjaimet, joiden alla oli Vaasan kaupungin vaakuna. Maaherran asunto Korsholmassa oli uudestaan maalattu ja se keikaili siinä niinkuin neljän- tai viidensadanvuotias kaunotar suinkin voi. Vanha kirkko oli niin ikään tomutettu, pesty, lehditetty, ja isot messinkikruunut olivat kirkkaat kuin aurinko. Koulun, joka keskellä kesää muuten oli autio, puhdisti ja siisti kaupungin koulunuoriso. Yksin tuo uusi "hapanlähdekin", jota kaksi vuotta tätä ennen oli ruvettu käyttämään, oli saanut komean katoksen, ja kylpyvieraat olivat hankkineet komean hopeamaljan, tarjotakseen siitä hänen majesteetilleen tätä oivaa juomaa. Sanalla sanoen, koko Vaasa ja sen silloiset 1222 asukasta oli suurimmassa puuhassa ja mitä merkillisimmän odotuksen vallassa. Muuta ei ajateltukaan, muusta ei puhuttukaan kuin kuninkaasta. Maalaisia alkoi jo isoissa joukoissa virrata kaupunkiin ja keräytyä eteläisen tullin luo. Kaikki kantoivat pieksuja kädessään niinkuin suurina juhlapäivinä, valmiina vetämään ne jalkaansa maan isän kunniaksi. Kylien keikareilla oli kukonsulkia lakissa; tytöt olivat seppelöidyt ruiskukkakiehkuroilla; ukot olivat kaapineet parran puukoillaan, ja muutamat emännät herättivät toisten kateutta koreasti huolitetuilla tykkimyssyillään, jotka silloin juuri olivat alkaneet tulla muotiin ja joita pidettiin niin sanomattomana ylellisyytenä, että papit usein ottivat näistä myssyistä aiheen nuhdesaarnoihinsa.
Koko Vaasassa oli ainoastaan yksi talo, joka ei näyttänyt ottavan osaa tähän yleiseen puuhaan, ja se tapahtui siitä syystä, että toinen kuningas tavallaan oli yhtä hyvä kuin toinenkin.
Vanha valtiopäivämies Lauri Larsson, tavallisesti porvariskuninkaaksi nimitetty, täytti tänään kuudennenyhdeksättä ikävuotensa. Hänen syntymäpäiväänsä oli lukuisa suku aina viettänyt suurin juhlallisuuksin. Kaupungin pormestari oli harvoin laiminlyönyt tulemasta raatimiestensä kanssa onnentoivotuksille tämän korkeassa arvossa pidetyn miehen luo, eikä itse maaherrakaan ollut katsonut arvoaan alentavaksi silloin tällöin yhtyä kaupungin viranomaisten onnentoivotuksiin. Näin oli vuosi vuodelta syntymäpäivä toisensa jälkeen hiljalleen liittynyt ja kasvanut tämän vanhan miehen harmaalle päälle, niinkuin venäläisessä helmitaulussa rengas vähitellen liittyy renkaaseen, kunnes lukumäärä on täysi. Larsson oli nähnyt sekä hyviä että pahoja päiviä, kokenut köyhyyttä ja rikkautta, surua ja iloa, kunniata ja nöyrtymystä; mutta hän oli kantanut elämänsä vaikeudet arvokkaasti, niiden alle murtumatta, ja sentähden ei kukaan ollut voinut kieltää häneltä kunnioitustaan hänen ahtaimpinakaan aikoinaan, kun köyhyys näytti tulevan olemaan hänen töittensä ja toimiensa palkka. Nyt oli hän taas, joskaan ei niin rikas kuin moni luuli, niin kuitenkin kaikin puolin paikkakuntansa etevin kauppias, mitä tuli varallisuuteen, kokemukseen ja yhteiskunnalliseen arvoon, ja sentähden hänen kuudesyhdeksättä syntymäpäivänsä ei suinkaan olisi ollut sen vähemmin tärkeä tapaus kuin edellisetkään Vaasan kaupungille, ellei se olisi sattunut juuri sille päivälle, jolloin porvarismajesteetin ehdottomasti piti joutua valtakunnan majesteetin varjoon.
Larssonin perhe ei siis tänä päivänä voinut odottaa kaupungin virastoja, eikä edes ketään muuta kuin oman suvun jäseniä; mutta juuri suvulle oli tämä päivä tavallista merkillisempi.
Vanha kantaisä — joka, vaikka olikin jättänyt enimmät asiat vanhemman poikansa hoidettavaksi, kuitenkin aina edelleen pysyi suvun päämiehenä — oli tuntenut vuosien painavan ja luullut huomaavansa, että tämä syntymäpäivä tulisi olemaan hänen viimeisensä. Hän oli sentähden jo keväällä ilmoittanut halunsa saada tänä päivänä, heinäkuun kahdeksantenatoista, nähdä kaikki tämän laajalle levinneen suvun jäsenet, suuret ja pienet, kokoontuneina ympärilleen Vaasaan. Tämä hänen halunsa oli käsky, jota ei kukaan tahtonut eikä tohtinut olla täyttämättä. Sukurakkaus oli silloin paljon kiinteämpi side kuin meidän aikanamme; neljännen tai viidennen polven heimolaisia pidettiin silloin vielä täysinä sukulaisina, jotavastoin meidän aikanamme kolmannen polven serkukset tuskin muistavat toisiaan. Mutta paitsi sitä, että kaikki Larssonit pitivät itseään saman rungon vesoina, oli se huhu kaukaisempien sukulaisten kesken käymässä, että porvariskuningas tahtoi viettää tätä syntymäpäiväänsä tekemällä testamentin, josta murusia kenties putoilisi loitommallekin rikkaasta emäpuusta, kun asianomaiset eivät vain poisjäämällä loukkaisi vanhusta — syy, jonka olemme nähneet mainittunakin siinä kutsussa, minkä Eerikki Ljung sai Hammarbyhyn äidiltään Munsalasta.
Jo useita päiviä ennen määräpäivää oli suku kokoontunut eri haaroilta, ja nyt olivat kaikki valmistuneet esittämään onnentoivotuksiansa.
Kello oli neljä aamulla; siihen aikaan tavallisesti Larssonin perheessä noustiin. Iso sali oli pesty ja lehditetty; se oli keskellä entistä asuinrakennusta, johon Larsson oli taas muuttanut asumaan, sittenkun hänen varallisuutensa oli korjautunut ja hänen pahin kilpailijansa, vävy raatimies Blom, oli sattunut ennen appeaan kallistamaan päänsä ikuiseen lepoon. Vastapäätä ovea kunniaistuimen yläpuolella riippui vieläkin, niinkuin entisinäkin aikoina, Kaarle XII:n muotokuva ja se oli nyt, samoin kuin aina ennenkin kaikissa juhlatilaisuuksissa, kukilla seppelöity. Tämä suuri nimi heijasti yhä edelleen valoaan yli koko kahdeksannentoista vuosisadan ja etemmäksikin.
Vaikka sali oli Vaasan suurin yksityishuone, ja vaikka ei ketään muuta kuin sukulaisia ollut läsnä näin varhain aamulla, oli huone melkein täynnä väkeä. Heitä oli yli yhdeksänkymmenen hengen, miehiä, naisia, ja lapsia, kaikki mielestään likeisessä sukulaisuudessa kantaisän kanssa.
Porvariskuninkaalla oli ollut kolme poikaa: Lauri, Matti ja Bertel. Vanhin poika Lauri, joka oli menettänyt toisen silmänsä Norjan sotaretkellä ja nyt oli kauppahuoneen johtaja, oli itse harmaantuva, seitsemänkuudettavuotias mies ja lukuisan perheen isä, jolla oli neljä poikaa, viisi tytärtä ja viisi tai kuusi lapsenlasta. Häntä lähin poika Matti, Isokyrössä asunut maanviljelijä, oli kuollut, mutta oli jättänyt jälkeensä vaimon ja kuusi tytärtä, jotka nyt olivat saapuvilla, kaksi heistä miehineen ja lapsineen.
Kolmas poika Bertel oli elossa ja näytti lisäksi erittäin hyvinvoivalta. Hän oli ainoa veljeksistä, joka oli astunut opin teitä, oli pappi, kuudenviidettä vuoden vanha, kirkkoherrana L:ssä, ja tuli kookkaana ja ruumiikkaana saapuville yhdeksän poikansa kanssa, joista kaksi vanhinta äskettäin oli tullut ylioppilaaksi.
Vielä oli vanhalla Larssonilla ollut kolme tytärtä: Kaisa, Veronika ja Ester. Molemmat vanhemmat sisarukset olivat kuolleet, Veronika naimatonna; mutta Kaisa oli ollut naimisissa raatimies Blomin kanssa ja jättänyt jälkeensä kolme nuorta kukkaa,[16] jotka eivät olleet laiminlyöneet saapumasta tänne, perinnön toivossa.
Sitäpaitsi oli valtiopäivämiehellä ollut kolme veljeä ja neljä sisarta. Nämä olivat kuitenkin kaikki kadonneet maan päältä, useimmat heidän jälkeläisistään samaten, mutta näistä oli täällä kuitenkin viidentoista tai kahdenkymmenen paikoilla saapuvilla. Näiden joukossa oli Maria Larsson, Elias Pietarinpojan leski Munsalasta, kuuden lapsensa kanssa, joiden joukossa nuori ystävämme, lukiolainen Eerikki, joka oli ottanut nimekseen Ljung.
Maria Larsson oli nyt lähes viidenkymmenen vuoden vanha, mutta hänessä näkyi yhä vieläkin jälkiä siitä tavattomasta kauneudesta, joka hänen nuoruudessaan oli saattanut hänet niin paljon vainon alaiseksi. Kun näki hänet Ester Larssonin rinnalla, niin näki kesän ja syksyn rinnakkain, molempien kasvoista surumielisyyden vivahduksen, mutta tämä vivahdus oli viehättävän kaunis. Ester Larsson ei ollut enää nuori hänkään — ei enää se huimapäinen villikko, joka ratsasti Korsholman vallien luona tai kadotti sukkanauhansa Vähäkyrön metsään — eikä myöskään se oikullinen, rohkea tyttö, joka heittäytyi ulos ikkunasta Tukholmassa, eikä se itkettynyt ja hylätty, joka taisteli kohtaloaan vastaan Falkbyn kartanossa — hän täytti kohta yhdeksänkolmatta vuotta. Mutta hän oli ulkonäöltään terve ja kukoistava niinkuin olisi ollut vasta kahdenkymmenen vanha. Merkkejä sydämen kovista taisteluista, joissa hän oli niin suurta rohkeutta ja kieltäymystä osoittaen päässyt voitolle, näkyi ainoastaan kauniiden silmäin syvällisessä totisuudessa ja eräässä huulien ympärillä olevassa piirteessä, joka muistutti isän lujaa, tarmokasta luonnetta. Ester Larsson ei ollut koskaan ollut täydellinen kaunotar, niinkuin hänen serkkunsa Maria, mutta monen mielestä he olivat hyvin toistensa näköiset. Vaikka oli kaksikymmentä vuotta väliä heidän iässään, pisti kuitenkin tämä yhdennäköisyys nyt, kun he seisoivat rinnakkain, heti kohta silmään. Kummallakin oli käytöksessään jotakin Pohjanmaan naisen päättäväisestä ryhdistä: ruotsalaista tarmoa, suomalaista alistumista. Molemmat olivat älykkäitä naisia, molemmissa oli hienoutta ja suloutta, mikä oli saavutettu seurustelemalla ylhäisempien yhteiskuntaluokkien parissa ja mikä tuntuvasti erotti heidät heidän nykyisestä ympäristöstään. Mutta kun Maria Larsson — me kutsumme häntä yhä edelleen näin — oli rakennettu pehmeämmästä aineesta ja näytti pikemmin olevan luotu rakastamaan ja kärsimään, todisti Esterin koko käytös tarmokasta, vastuksissa lannistumatonta luonnetta, jossa voimakkaat intohimot ja iäti kulumattomat tunteet taistelivat vallasta lannistumattoman tahdonlujuuden kanssa.
Tällaisiksi olivat elämän vaiheissa muuttuneet nämä naiset, jotka olemme nähneet heidän nuoruutensa ja heidän rakkautensa ensimmäisen suloisimman kukoistuksen aikoina ja jotka nyt kyllä olivat rakkaimmat toiveensa menettäneet, mutta kuitenkin seisoivat pää pystyssä jumalanpelkoon juurtuneina ja hyvän omatunnon rauhasta nauttien. He kohtasivat nyt toisensa ensi kerran monen vuoden kuluttua ja virkkoivat toisilleen muutamia sanoja, odottaessaan vanhaa valtiopäivämiestä, joka vielä viipyi kamarissaan tänä varhaisena aamuhetkenä.
18. KUNINGAS DAAVIDIN KAHDEKSASTOISTA PSALMI.
Maria Larsson talutti lapsensa Esterin luo.
— Tässä on minun vanhin poikani, Elias, neljänkolmatta vuoden vanha, kirjanpitäjä Kepon sahalla. Hän on isänsä näköinen.
Nuori Elias teki kumarruksen, kankean kuin sahatukki, joka on kymmentä tuumaa latvastaan.
— Tässä, — jatkoi Maria, — ovat minun neljä tytärtä Maria, Sigrid, Veronika ja Ester, tämä viimeinen kahdeksanvuotias. Hän on sinun näköösi, sentähden hän on sinun kaimasi.
Tytöt niiasivat niin, että heidän lyhyet punaraitaiset juhlahameensa lakaisivat katajanhavuja ympyröiksi lattialla. Kaikki he olivat erinomaisen kauniita lapsia, mutta Sigridistä, joka oli järjestyksessä toinen, uhkasi kerran tulla äitinsä veroinen kaunotar.
— Ja tässä, — jatkoi äiti ymmärrettävällä ylpeydellä, taluttaen esiin nuoremman poikansa — tässä on poikani Eerikki, jonka vast'ikään olen saanut Ruotsista takaisin.
Eerikki, pää vielä täynnä kuninkaallisia henkilöitä, teki kumarruksen, joka ei ensinkään tuntunut sahatukilta, mutta sen sijaan nosti makean hymyilyn Ester Larssonin huulilla. Tämä suuteli kaikkia tyttöjä, otti Eerikkiä leuan alta kiinni, oikaisi hänen päänsä ja sanoi: — Katso ylös sinä, jolla on äitisi leppeät silmät ja isäsi uljas otsa! Mutta missä ihmeessä sinä olet oppinut noin koreasti kumartamaan? Luulisipa, että olet ollut hovissa.
— Eipä aivan ilmankaan, — naurahti Eerikin äiti, kenties vähän, aivan vähän mielissään Eerikin ylhäisistä tuttavista, vaikka hänellä itsellään oli ollut niin kovin vähän iloa korkeista ihailijoistaan.
— Hovissa? — toisti Ester kummastuneena.
— Minä olen asunut kreivi Bertelsköldin luona Drottningholmassa, — vastasi Eerikki hämillään.
Molemmat naiset punastuivat, mutta eri syistä. Maria Larsson ajatteli sitä Bertelsköldiä, joka kerran oli ollut hänet häpeään heittää — Ester Larsson ajatteli sitä toista, jonka kuva oli niin lähtemättömästi kätkeytynyt hänen sydämensä sisimpään.
— Hän kyseli paljon tädistä ja sanoi tädin ja hänen olleen vanhat ystävät, — jatkoi Eerikki, tietämättä, minkä tunteiden myrskyn hän näillä sanoilla nostatti.
Ester Larsson kääntyi pois salatakseen sitä punastusta, joka tulvahti hänen kasvoilleen. Maria puristi ääneti hänen kättänsä. Maria yksin ymmärsi Esterin. Hänelle yksin oli Ester kertonut kaikki.
— Minä luulin sinua kyllin lujaksi voidaksesi unohtaa! — kuiskasi hän.
— Oi, minä olen taistellut muistoja vastaan hengen ja kuoleman uhalla! — kuiskasi Ester. — Mutta tämä ei ole enää vääryyttä, tämä on kohtalon ivaa.
Meidän tulee mainita, että Ester nyt kymmenen vuoden kuluessa — aina siitä asti, kun Bertelsköld herkesi hänelle kirjoittamasta — aina siitä asti, kun hän, eräänä katkerana päivänä, oli kuullut hänen naimisestaan — tahallaan oli välttänyt kaikkia kysymyksiä, kaikkia tietoja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Ja niin aava oli meri heidän molempien välillä, ettei Ester vielä tänäkään päivänä tiennyt että kreivi jo kolme vuotta oli ollut leskimies.
Onneksi aukesi samassa kamarin ovi, ja porvariskuningas astui sisään.
Tämä voimakas ja ylpeä mies oli paljon muuttunut niinä kahtena- tai kolmenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet. Tuo ennen niin jäykkä ja suora selkä oli köyristynyt vuosien taakan alla; hänen tukkansa oli käynyt lumivalkeaksi, hänen luja, ahavoitunut ihonsa oli kellastunut ja rypistynyt, hänen käyntinsä oli kompastelevaa, ja hänen luiseva, ryppyinen kätensä nojasi vankkaan keppiin. Kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä paljon muinaista päättäväisyyttä ja mahtavaa ryhtiä, ja hänen katsantonsa oli yhtä luja kuin ennen, kun hän nyt tervehti lukuisaa, kokoontunutta sukuaan ja kävi kehenkään nojaamatta lehdillä ja kiehkuroilla peitetylle kunniaistuimelleen istumaan.
Lauri Larsson nuorempi aloitti nyt kovalla äänellä virren, johon kaikki yhtyivät. Virsi oli vanhuksen mielivirsi, n:o 301, kolmen miehen kiitosvirsi tulessa. Vuosi vuodelta, hyvinä ja pahoina aikoina, olivat lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset aina tänä päivänä veisanneet mainitun virren Larssonin kodissa, ja nytkin kuului vanhain ja nuorten huulilta samat voimalliset sanat: "Herra kiitett' olkoon, isäimm' Jumala!"
Kun tultiin laulukertoon: "Ylistäkäät hänt' tott'. Hän tuo hurskaat tuomiot, Eikä uskovit' unhot'!" — yhtyi vanhuksen vapiseva ääni virteen ja hän veisasi kaikki yksitoista säkeistöä aina virren loppuun saakka. Sitten astuivat kaikki sukulaiset esiin ja esiteltiin nimeltään — sillä monta noista vielä kasvavista näki vanhus nyt ensi kerran, toisten nimet oli hän unohtanut — ja lausuivat yksi kerrallaan onnentoivotuksensa. Kaikille oli harmaapäisellä vanhuksella jokin ystävällinen kysymys tai jokin rohkaiseva sana. Näin leppeänä ei oltu vielä milloinkaan ennen nähty tätä jäykkää, töykeätä, usein kovaa porvariskuningasta, ja moni päätteli siitä mielessään, että hänen päivänsä kohta oli päättyvät.
Sen kauemmin ei tämä juhlallisuus kestänyt. Sen päätyttyä annettiin lapsille rusinoita ja piparkakkuja, vanhemmille sitävastoin kahvia, joka kuningas Fredrikin aikana oli alkanut tulla jotenkin yleiseksi Ruotsin kaupungeissa, mutta jota vielä katsottiin niin kalliiksi ja erikoiseksi Suomessa, että sitä käytettiin vain varakkaissa taloissa ja juhlatilaisuuksissa. Sekä kahvi että rusinat nautittiin juhlallisesti vaiti ollen, sillä niin suuri oli kunnioitus suvun päätä kohtaan, että niin kauan kuin hän istui kunniaistuimella, ei kukaan muu tohtinut avata suutansa, ellei vanhus häneltä suorastaan kysynyt jotakin.
Hetkisen kuluttua viittasi vanhus "silmäinsä valon" Esterin luoksensa — Ester oli hänen silmäinsä valo kahdellakin tavalla — ja käski hänen lukea ääneen kuningas Daavidin kahdeksannentoista psalmin. Ester istuutui isänsä viereen, avasi Kaarle XII:n ison raamatun ja luki kuuluvalla, sointuvalla äänellä:
"Sydämestäni sinua rakastan, Herra, minun voimani, Herra minun kallioni, linnani ja auttajani. Jumalani, vuoreni, jonka turviin pakenen, kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni… Silloin maa vapisi ja järkkyi, vuorten perustukset horjuivat; ne vapisivat, sillä hänen vihansa syttyi. Savu suitsui hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen suustaan, salamoita kirnusi hänestä. Hän taivutti taivaan ja astui alas, musta pilvi jalkain alla. Ja hän ajoi keruubilla ja lensi, ja hän liiteli siivillä tuulen; hän pani pimeyden peitoksensa, verhoksensa mustat vedet ja paksut pilvet… Hän ojensi kätensä korkeudesta ja tarttui minuun, veti minut suurista vesistä ylös, hän pelasti minut voimallisesta vihollisesta, vainoojistani, jotka olivat minua väkevämmät. He hyökkäsivät kimppuuni hetkenä hädän, mutta Herrasta tuli mulle turva; hän toi minut ulos ahdingosta, hän pelasti minut, sillä hän on mieltynyt minuun… Niin, sinä soihtuni sytytät, Herra, Jumalani, joka valaiset pimeyteni… Eläköön Herra, kiitetty kallioni olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!"
— Lapsukaiseni, — jatkoi vanhus psalmin hengessä, kun tytär oli lopettanut, — rakkaat lapsukaiseni, kun ne olemme koolla pyhän Raamatun, meidän linnamme ja kalliomme ympärillä, niin tahdon, ennenkuin teistä eroan, olla elävä todistus Jumalan sanan totuudesta. Katsokaa minuun, kun istun tässä vanhana ja harmaana jälkeläisteni keskellä. Koko minun pitkä elämäni on Herran edessä kuin savu, jota tuuli ajelee, eikä sen sijaa enää kohta löydetä ihmisten joukosta. Mutta ihmeellisesti minun on käynyt maailmassa, ja minä saanen sanoa kuningas Daavidin kanssa, että Herra on vetänyt minut suurista vesistä, pimeydestä ja maanjäristyksestä, ja auttanut minua monista vihollisista, jotka olivat minua väkevämmät. Viiden kuninkaan aikana minä olen elänyt ja nähnyt hyviä ja pahoja päiviä koko Ruotsin valtakunnassa ja erittäinkin tässä Suomenmaassamme. Lasna ollessani hallitsivat mahtavat herrat suurella komeudella köyhää kansaa, ja minä opin kehdosta alkaen, ettei lähde mitään hyvää herrain hallinnosta. Minusta tuli nuorukainen, ja silloin tuli tarmokas ruhtinas, jonka aikana maa oli onnellinen. Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan onnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia nälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli kansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet kuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät kuolleita lapsiaan. Ei suinkaan kukaan silloin uskonut niin kovaa aikaa koskaan enää tulevan, mutta Herra tiesi vielä panna mitan kukkuralleen. Kohta nälän jälkeen tuli rutto maahan, ja ruton jälkeen vyöryi sota kaiken Suomenmaan ylitse murhaten ja hävittäen. Silloin olin mies parhaassa iässäni, eikä minun ollut mahdollista itkeä naisen kyyneliä, mutta varjelkoon teitä Jumala, rakkaat lapseni, kokemasta koskaan niin surullisia aikoja. Sillä silloin totisesti maa vapisi ja järkkyi, ja vuorten perustukset horjuivat Herran vihan edessä, ja tuli suitsui hänen suustaan, ja musta pilvi oli hänen jalkainsa alla. Mutta katsokaas, tästä synkästä, vapisevasta pimeydestä, jolloin metsänpetoja oli paljon enempi kuin ihmisiä, jolloin hävityksen kauhistus täytti temppelit ja maamme oli erämaana ja näytti iäti kadonneen Jumalan Kaikkivaltiaan kuluttavassa tulessa, silloin Hän auttoikin meitä kaikesta tästä suuresta hädästämme ja lähetti meille viimein rauhan kaikissa meidän suruissamme. Minä näin suuren kuninkaan Kaarlen samoavan sotaan parrattomana poikana, minä kuulin maailman äärten kaikuvan hänen kiitostansa; minä näin hänen palaavan köyhänä, yksinäisenä pakolaisena tähän valtakuntaan, joka hänen tähtensä vuodatti verensä: — minä menetin, niinkuin monet tuhannet muut hänen tähtensä kaikki, mitä minulla oli, enkä kuitenkaan voi vielä tänäkään päivänä, hänen katsellessaan minua tuolta seinältä, sanoa hänestä muuta kuin: Jumala siunatkoon tuon sinisen takin alla olevaa rehellistä sydäntä.
Tässä ääni vavahti, ja vanhus oli hetken aikaa vaiti, mutta kohta hän jatkoi taas vakavalla äänellä:
— Niin, minä olen kuullut rottain jyrsivän hänen hautapatsastaan, ja kauppiaana saattanen sanoa, että köyhinä me sen luota lähdimme, mutta sen me siitä kuitenkin voitimme, että näimme Jumalan käden päällämme sekä vihassa että armossa. Lapsukaiseni: sitä maata, joka nääntymättä voi kantaa semmoisia kuormia, ei ihmisen käsi voi koskaan perin pohjin tuhota. Kansaa, joka on kokenut ja kestänyt semmoiset ajat ja jälleen noussut pystyyn, ei mikään voima tässä maailmassa voi pyyhkiä pois elävitten joukosta. Vaikka vuoret kaatuisivat päällemme ja majamme olisi pimeä ja sakea kuin musta pilvi, niin on Herra kumminkin ottava meidät siitä ulos ja saattava meidät avaruuksiin, sillä hän mielistyy tähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi.
— Tämän jälkeen minä olin jo vanhaksi käynyt, mutta näin kruunuja ja mahtavuuksia — näin koko maamme toistamiseen vihollisen käsissä — näin noiden monien herrain jälleen hallitsevan, vaikka he hallitsivat kansan nimessä. Itsestäni en tahdo paljon sanoa: minä olen ollut niin köyhä, ettei minulla ollut kiveä, jota vasten olisin pääni kallistanut, ja kuitenkin on Herra uudelleen siunannut minua, halpaa työmiestä, tavaralla ja omaisuudella — minulla on ollut monta vihollista ja parjaajaa, minä olen paennut kodista ja konnulta niin köyhänä ja hylättynä, etten odottanutkaan enää kohtaavani rehellistä katsetta, ja kuitenkin on Jumala säästänyt minua kelvotonta syntistä tähän päivään asti, jolloin näen sukuni vihertävän kuin laakson viinipuun ja näen ympärilläni koko tämän huoneen täynnä sukulaisia ja jälkeläisiä aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Herra elää, kiitetty kallioni olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!
19. SUKULIITTO.
— Yhden asian lasken kumminkin teidän sydämellenne — jatkoi vanhus — ja se on — lähinnä kaikkea viisauden alkua — isien oppi, jota koko meidän sukumme aina on tunnustanut. Minun isoisäni isän aikana eli Isokyrössä eräs mies nimeltä Aaron Perttilä, joka oli ollut kuningas talonpoikain kesken ja jota sentähden sanottiin talonpoikaskuninkaaksi. Tämä Aaron Perttilä oli ollut yksi talonpoikain johtajia nuijasodassa, ja koko hänen elämänsä oli alinomaista taistelua kansan puolesta ja sitä valtaa vastaan, joka asettuu kuninkaan ja kansan väliin ja joka vielä tänäkin päivänä hallitsee Ruotsin valtakuntaa, nimittäin aatelistoa vastaan. Hänen heimostaan Herra antoi kaksi haaraa kasvaa. Perttilällä oli yksi ainoa tytär, ja hänestä polveutuvat Bertelsköldin kreivit, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet niihin, jotka ylenkatsovat kuninkaan valtaa, samalla kun polkevat kansaa. Perttilällä ei ollut poikaa, mutta hän otti minun isoisäni ottopojakseen; antoi hänelle siunauksensa ja kodin ja konnun ja — nyt otti Larsson vanhan tammivartisen kirveen, joka riippui seinällä — antoi hänelle tämän kirveen.
Kaikki tunkeutuivat lähemmä, nähdäkseen suvun perityn kalleuden, ja vanhus jatkoi:
— Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään, siinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei merkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo talonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään pakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka tuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana ei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja työkykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa hyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat lapseni, on meidän perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut työmme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan 5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka häntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä siinä lujina kaikkina elämänne päivinä?
— Tahdomme, — vastasivat miehet ja naiset.
— Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja tyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden puolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut tapana Pohjanmaalla?
— Tahdomme, — vastattiin.
— Tahdotteko, lapset, — jatkoi vanhus juhlallisesti, — luvata ja vannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että pelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne hyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?
— Tahdomme, — vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä peloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran, että niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka tähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden välillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.
— Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, — jatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli, — ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei ainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat lapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän luotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä. Hän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän kanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja onnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla aina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!
— Amen! — sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa, seisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden ikäinen talonpoika.
Porvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan Benjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen lapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja seikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen suuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä oli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin pohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta porvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun korkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat riitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän hetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja sen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan, sedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan, kun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä suuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään. Nyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon kynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä tästä yhtymisestä seuraisi.
Vähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia tunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen puoleensa ja kuiskasi hiljaa: "Isä, sinä olet vaatinut meidän lupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!"
Larsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja hänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten ilmaisi hänen sisällisen taistelunsa:
— Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko hän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?
— Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän minussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, — vastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.
— Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki unohduksiin! — sanoi Larsson.
Lautamies Perttilä — hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo — astui heti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä niin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. — Jumalan rauha teille, taattoseni, — sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti. — Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän, jolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen, sitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto tietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.
— Älkäämme enää siitä puhuko, — sanoi Larsson, pudistaen tarjottua kättä. — Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta, katsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä. Olisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät keskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin, — jatkoi vanhus, — sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole turhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä päivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä. Välillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha tahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne, että muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi sitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja talonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi, pitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme kirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä lähtien nostaa kätensä toistansa vastaan — siltä hakkaa käsi poikki, hakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja oikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa oleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen tarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.
Benjamin Perttilä — muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä — punnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää ja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan; Perttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.
Porvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä sietämään ja sanoi:
— Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka oli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä sieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan. Katsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on varsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä kirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös sen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä, Benjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan perinnön?
— Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette sanonut, taattoseni, — vastasi Penna.
Samassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen päähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate, joka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.
— Minkätähden pysyt naimatonna, Benjamin, — sanoi hän, — siksi, kunnes tarmo suonistasi kuivettuu? Ei ole miehen hyvä yksin olla, ja huonosti tulee ilman emäntää hoidetuksi maatila niin siunattu kuin on Perttilän talo.
Penna kääntelihe ja vääntelihe, kourasi korvallistaan ja vastasi, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi niin kauan kuin hänellä ei mitään ollut, ja nyt se taitaa olla myöhäistä.
— Mutta ilman poikaa, ilman lapsia, kenen hyväksi sinä puuhaat ja ponnistat? — jatkoi vanhus ystävällisesti. — Kuka perii sinun tilasi, kun kerta silmäsi ummistat? Niin no, kyllähän ymmärrät, että perillisiä ei tule puuttumaan; niitä seisoo täällä huone täynnä. Ne ovat sinun vertasi, Benjamin, mutta se veri on kuitenkin vetelämpää kuin oma veresi on, se on kylmempää kuin omain lasten veri, poikaseni. Sinun täytyy siepata vaimo, kuta pikemmin sen parempi; onko siellä sinun kylässäsi yhtään kelpo tyttöä, ei kovin nuorta eikä kovin vanhaa, joka osaisi hoitaa Perttilän taloa?
Penna vastasi, että sitä hän ei ollut joutanut tiedustelemaan; hänellä oli ollut yllin kyllin tekemistä hyviä hevosia ja oivallisia lehmiä hankkiessaan.
— Niinpä tahdon siis antaa sinulle hyvän vaimon, — sanoi setä, — vaimon, joka olisi Jumalan lahja paljon paremmalle miehille kuin sinä olet, Benjamin, ja joka voi tehdä Perttilästä oikean Herran paratiisin. Minä annan sinulla uuden sovinnon ja ystävyyden merkin kaikiksi ajoiksi, annanpa parhaimman, minkä mies saattaa toiselle antaa, sillä kaikki, mitä vanhalla sedälläsi on, ei ole mitään tämän hänen kalleimman aarteensa rinnalla. Kas tässä, Benjamin Perttilä, rakkaan veljeni Tuomaan poika, minä annan sinulle tyttäreni Esterin vaimoksi.
Syntyi hiljaisuus suuressa salissa. Ainoastaan Ester Larssonin huulilta pääsi hiljainen hämmästyksen huudahdus.
— Isä! — Mitä ajattelette! — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, ja närkästyksestä punastuen.
20. KOLME KOSIJAA.
Yhtä hämmästyksissään kuin hänelle luvattu morsiamensa, tapaili kunnon Penna pitkiä niskakarvojaan, kiskoakseen sieltä vastauksen sedän odottamattomaan ja imartelevaan tarjoukseen, kun samassa saapui sanantuoja, ilmoittaen kahdelle nuorimmalle Larssonille, jotka kuuluivat porvariston ratsuväkeen, että heidän heti kohta tuli kiiruhtaa harjoituksiin Korsholman luo. Syntyi liikettä kokoontuneessa joukossa, mutta kukaan ei tohtinut poistua, ennenkuin porvariskuningas näki hyväksi lopettaa kokouksen. Tämä sattuma pelasti Esterin ikävästä pulasta, niin ettei hänen tarvinnut istuvan oikeuden edessä nousta kapinaan yksinvaltaista isäänsä vastaan eikä kaikkien kuullen antaa orpanalleen rukkasia.
Porvaristolla oli siihen aikaan sekä ratsu- että jalkaväkeä ja se oli niistä hyvin ylpeä. Nämä molemmat joukko-osastot kilpailivat jalosti keskenään sotaisissa harjoituksissa. Ratsastajat koettivat uupumatta totuttaa siivoja työkonejaan etäiseen ryhtiin, saada niitä pysymään rintamassa ja opettaa niitä astumaan torvensoittajan ja rumpalin tahdin mukaan, mutta erittäinkin he tekivät kaiken voitavansa, etteivät hevoset jossakin äkkipyöräyksessä karkaisi takaisin Larssonin, Bladhin tahi Blomin pihoihin, tai ryöstäytyisi portista sisälle johonkin viettelevään läheiseen kapakkaan, jossa konit olivat jokapäiväisiä vieraita. Jalkaväki puolestaan puhkui ja hikoili kesähelteessä kiväärin painon alla, ja sillä oli synnynnäiset vaikeudet voitettavana, kun tuli erottaa oikea puoli vasemmasta tai nostaa kankeita sääriä niin korkealle kuin vaadittiin alamaisen innon ja kuuliaisuuden osoittamiseksi. Kaikki olivat kumminkin mieheviä mielestään noissa ihan uusissa vaatteissaan, joitten valmistamisessa täksi suureksi päiväksi räätälit olivat nähneet uskomattomia vaivoja ja joita kaupungin tytöt ihailivat kuin korkeinta sotaista komeutta. Voihan olla, että päivän iloa hiukan häiritsi ratsu- ja jalkaväen välinen keskinäinen kateus, mikä ilmeni siten, että kumpikin puoli tuon tuostakin nakkeli kompasanoja ohi mennen toisilleen, mutta mitäpä tuosta. Vaasan poikia ei oltu vielä silloin sankarirunoissa ylistetty; mutta mahdollista on, että senkin ajan pojat äksyistä hevosistaan ja kankeista koivistaan huolimatta olisivat tarpeen tullessa kyenneet kunnostautumaan.
Ester Larsson oli käyttänyt tilaisuutta pakoon pujahtaakseen. Hän oli mennyt muiden muassa Korsholman valleille ja katseli kokonaan muuta, ajatellen näitä merkillisiä sotaharjoituksia, kun käheä ja epämiellyttävä ääni virkkoi ihan hänen korvansa juuressa: — Kaunis ilma tänään, neitsyt Larsson!
Ester kääntyi päin ja tunsi kapteeni Neptunus Gastin, jolla oli mahdottoman iso röyhelö rinnassa, kukkia hatussa ja monenlaisia muita helyjä yllään, niin että hän oli kuin juhlatilaisuutta varten koristettu keularaaka. Ester inhosi kapteenia, mutta nykyisessä asussaan oli tämä siihen määrin hullunkurinen, että Ester remahti nauruun, jota hän ei ensinkään huolinut salata.
Kapteeni Gast luuli tämän merkitsevän, että hän oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, ja jatkoi vastausta odottamatta: — Mastot ja märssyt, kuinka kuningas on mielistyvä Vaasaan tänä päivänä.
— Niin, varsinkin kun saa nähdä Gastin — vastasi Ester ja kääntyi selin.
Kapteeni siirtyi askelen lähemmä ja jatkoi samaan tapaan: — Kunpa hän ei vain saisi teitä itseänne kiikariinsa; niinhän te olette korea kuin vastamaalattu keulakuva.
— Se on isän syntymäpäivän vuoksi, jos välttämättömästi tahdotte tietää, — vastasi Ester yhä selin ollen.
— Isän? — jatkoi hänen ahdistelijansa. — Tiedättekö, punaisin ruusunnuppuseni, että minä olen purjehtinut teidän vanavedessänne aina siitä asti kuin tulin kotiin, ja minulla on teille mitä keltaisinta Tukholman kultaa. Minä koristan teidät komeilla viireillä kannesta mastonhuippuun saakka, kun vain osoitatte pienintäkin myöntymystä.
— Mitä nyt? — vastasi Ester närkästyen. — Enkö ole sanonut teille, ett'ette koskaan saa loruta mokomia tyhmyyksiä.
— Jos painaisin mieleeni kaikki neitojen laverrukset, olisi laivassani liiaksikin lastina höyheniä ja untuvia. Jos ette tahdo minua, niin näyttää kompassinne hulluun suuntaan, neitoseni; ei virta minua sentään väärään vie. Teidät pitää minun kumminkin saada, maksoi mitä maksoi, se on nyt kerta laivakirjaan kirjoitettu; nyt olen valmis purjehtimaan, ja nyt lasken suoraan isää kohti, kosimaan.
— Laskekaa kiviin ja kallioihin, niinkuin teitte Santahaminan luona! — vastasi Ester ylenkatseellisesti. — Ennenkuin Gast minut saapi…
Hän keskeytti lauseensa. Muuan ratsuväen hevosista, joka oli kannuksiin tottumaton, oli heittänyt ratsastajansa maahan ja karkasi pillastuneena kenttää pitkin heitä kohti.
— Sanokaa, mitä minun pitää tekemän saadakseni teidät? Minä teen vaikka mitä! — vakuutti omahyväinen kosija.
— Istukaa tuon hevosen selkään, joka tulee tuolta, ratsastakaa kotiin isäni luo; pyytäkää minun punaista kaulahuiviani ja olkaa ennen kymmenen minuutin kuluttua täällä jälleen! — vastasi Ester pilkallisesti.
Ester oli varma siitä, että tuo vanha juopottelija ei ikinä uskaltaisi hevosen selkään kiivetä. Kapteeni oli kuitenkin heti paikalla valmis, tarttui hevosen riippuviin ohjiin kiinni ja taisteli vastaan, kunnes sai sen seisahtumaan.
— Antakaa olla, te taitatte niskanne! — huusi Ester, joka jo katui ajattelemattomuuttaan. — Merimies hevosen selässä on kauhistus Herralle!
Mutta kapteeni Gast oli jo kiivennyt satulaan, melkein niinkuin hän olisi johonkin märssyyn kiivennyt. Ennenkuin kukaan edes aikoikaan häntä estää, lensi hän tiehensä täyttä neliä, riippuen kuin säkki hevosen selässä, nenällään satulassa ja pitäen molemmin käsin satulannupista kiinni. Kiljunaa ja naurua kuului katselijain joukosta. — Nyt se menee sinne, jonne sen kerta on mentävä! — huusivat muutamat, sillä se usko oli yleinen, että kapteeni Gast oli lupautunut paholaiselle.
— Saadaanpa nähdä, että se, joka on auttanut häntä vastatuulessa Vargön riuttain yli,[17] auttaa hänet eheänä hevosenkin selästä! — huusivat toiset.
Esteriä kauhistutti. Hän oli aikansa taikauskon alainen ja hänestä tuntui, niinkuin hän uhkamielisesti olisi kiusannut pahoja haltioita ja ajattelemattomalla lupauksella sitoutunut mieheen, jonka paljas nimikin jo häntä kauhistutti. — Juokse, Eerikki, juokse! — kuiskasi hän lukiolaiselle, joka seisoi hänen vieressään. — Riennä kotiin meille, ja sano Jumalan tähden, ettei kukaan saa antaa Gastille minun punaista huiviani.
Eerikki juoksi.
Samassa syntyi hälinää, joka etelätullista levisi aina Korsholman valleille asti. — Kuningas tulee! Kuningas tulee! — kuului kaikkien huulilta.
Vaunut ajoivat kaupunkiin. Se oli maaherra, joka ajoi edellä, ottaakseen vastaan hänen majesteettinsa residenssin portilla. Hänen rinnallaan istui ylhäinen, komean näköinen herra. Kansa päätteli, että se oli maan isä itse, ja alkoi hurrata. Maaherra tervehti ja viittaili, hänen seuralaisensa tervehti ja viittaili joka haaralle, niinkuin hänkin. Kansa hurrasi yhä hurjemmin, tunkeutui tielle, niin että vaunujen täytyi pysähtyä, ja alkoi riisua hevosia, vetääkseen vaunuja maaherran asuntoon.
Virta vei Ester Larssoninkin mukanaan ja kohta hän oli vain muutaman askelen päässä vaunuista. Turhaan huusi maaherra, että tämä oli erehdys, ja että hänen majesteettinsa vasta illalla saapuisi. Häntä ei kuultu, vaahtoiset hevoset riisuttiin, kansa oli hurjana ihastuksesta, satoja käsiä ojentui yht'aikaa vetohihnoihin tarttuakseen. Kaikki tämä tapahtui muutamissa minuuteissa. Ei kukaan huomannut, että Ester Larsson oli vajonnut voimatonna katuvierellä olevalle hirsiläjälle.
Nyt hyppäsi tuo outo herra alas vaunuista, tunkeutui väkijoukon läpi, sysäsi syrjään muutamia tanakoita merimiehiä, jotka välttämättömästi olisivat tahtoneet nostaa hänet olkapäilleen, ja seisoi samassa tuon uuvahtaneen tytön vieressä. — Rohkeutta Ester! — kuiskasi hän äkisti. — Tästä päivästä alkaen voi ainoastaan kuolema meidät erottaa!
Ester kuuli jokaisen sanan, ja ne sattuivat kuin puukonpistot hänen sydämeensä, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. Eikä siihen ollut aikaakaan, joukko tunkeutui päälle, maaherra läheni, tarttui seuralaistaan käsipuoleen, ja niin kävelivät molemmat — sitten kun kansa viimeinkin oli saatu huomaamaan erehdyksensä — ilman sen enempiä esteitä, väkijoukon heitä yhä ällistellessä, Korsholmaan.
Nyt vasta Ester tointui. Hän oli taas nähnyt hänet, jonka tähden hän niin kauan oli kärsinyt petettynä, unohdettuna ja hylättynä. Hän oli tuntenut kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin; hän se oli, hänen olivat nuo kauniit, lempeät, siniset silmät — nuo silmät, jotka samalla voivat olla niin petolliset! — hänen oli tuo ennen muinoin niin armas ääni — hänen nuo huulet, jotka niin hyvin osasivat valehdella ikuista rakkautta! — ja hän oli kehoittanut Esteriä rohkeuteen, oli sanonut, että vain kuolema nyt voisi heidät erottaa — hän, joka oli pettänyt ja jo ammoin aikoja sitten oli toiseen puolisoon sidottuna! Oliko tämä pilkantekoa? Oliko tämä teeskentelyä? Ester ei tiennyt sitä, mutta kumpikin mahdollisuus tuntui hänestä musertavalta. Mutta oli miten oli — äärettömän julmaa se kumminkin oli, ja Ester tunsi, että nuo sanat, jos ne vielä toistamiseen lausuttaisiin, ehdottomasti tuottaisivat hänelle kuoleman.
Hän tahtoi rientää kotiinsa, mutta hänen tiellään seisoi nyt kapteeni
Gast, heiluttaen riemuiten kädessään hänen punaista huiviansa.
— Tässä on huivi, neitoseni, — huusi hän, — ja minä otan kaikki tässä seisovat sen todistajiksi, että kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun lähdin ratsastamaan, ja oli vielä seitsemän minuuttia vailla puolesta, kun palasin tänne tämä viiri kädessäni. Kahdeksan minuuttia, neitoseni, ja kymmenen oli minulla lupa viipyä. Minulla on ollut myötätuuli, niinkuin näette, tullen ja mennen. Nyt olette ottanut pestin ja kirjoittanut nimenne kontrahdin alle. Mastot ja märssyt, nyt on neitsyt Larsson minun sydänkäpyseni. Sunnuntaina kuulutetaan meidät kolme kertaa yhteen menoon, se on laissa niin kirjoitettuna, sillä Toivo on valmis purjehtimaan, ja minä otan hänet mukaani.