Ester ei huolinut vastata, vaikka nuo sanat häntä uudelleen kauhistuttivat. Eerikki Ljung, joka oli tullut liian myöhään ja nyt juoksusta palavissaan palannut takaisin, tarttui häntä käsivarteen ja lykkäsi kapteenin syrjään.
— Ruori alas, moukka, — kiljui merihärkä, — äläkä rohkenekaan ottaa minun ruusunnuppustani, muuten paha sinut perii! Minua ei kukaan pysäytä, saamatta vettä kokan yli!
Näin sanoen tunkeutui hän taas esiin saalistaan kaapatakseen. Eerikki töyttäsi häntä rintaan niin tuimasti, että hän horjahti taapäin; mutta samassa poika tunsi pistävää kipua oikeassa käsivarressaan, niinkuin sanotaan sähköisen ankeriaan turruttavan sitä, joka siihen koskee, ja heti sen jälkeen riippui käsi hervotonna hänen kupeellaan.
— Olkoon siinä täksi kerraksi! Palajan kohta taas kosimaan, — jupisi kapteeni Gast.
21. KIHLAUS.
Sill'aikaa, kun uskolliset vaasalaiset hurrasivat luullulle kuninkaalleen, oli valtiopäivämies Larsson vetäytynyt omaan kamariinsa ja levähti siellä tunnin ajan, sillä hän oli vanha, ja tuo juhlallinen puhuminen oli häntä väsyttänyt. Luonto vaati omansa takaisin tältäkin tarmokkaalta mieheltä, jota ei mikään näyttänyt voivan lannistaa. Hän ei mielellään näyttänyt ihmisille yhä enenevää raihnaisuuttaan; ei kukaan tiennyt, kuinka väsyneenä ja rauenneena hän lepäsi kovalla vuoteellaan. Ainoa, joka tässä ja kaikessa muussa nautti hänen täydellistä luottamustaan — hänen tyttärensä Ester — oli tällä kertaa, naimistuumasta säikähtyneenä, vasten tavallisuutta jättänyt hänet yksin.
Tämä teki vanhuksen äreäksi ja katkeraksi. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi — hän, joka kaiken elinaikansa oli luottanut omiin voimiinsa ja ollut aina mies yksin kantamaan niin monta murhetta. — Herra, — huokasi hän, — ota pois palvelijasi täältä; hänen omaisensa ovat hänet hylänneet. Vanha, kuivettunut honka hän on, vanhuuttaan kaatunut tuulettomaan metsään, eikä kelpaa enää rakennuspuuksi mihinkään tässä maailmassa. Välinpitämättöminä seisovat kasvavat puut ja vahvat rungot hänen ympärillään; hän näkee nurmen vihannoivan ja kukkasten puhkeavan laaksossa, mutta sammalta kasvaa hänen ytimelleen, ja hän lepää kuivettuneena lakastuneine oksineen, rytöpuuna ihmisten tiellä.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja hänen tyttärensä astui sisään. Hän oli kalpea ja itkettynyt, mutta vanhus ei sitä huomannut; hän oli itsekäs mies, oli kaikkina aikoina ajatellut omaa täydellisyyttään, omaa lujaa, rehellistä tahtoaan, omia surujaan ja vaivojaan, ja kaikessa siinä jalossa, mitä hän oli ajatellut, kaikessa hyvässä, mitä hän oli maansa, sukunsa ja lastensa eduksi vaikuttanut, kaikessa siinä oli hänen sydämensä salainen peili kuitenkin näyttänyt hänelle hänen oman kuvansa.
— Kuinka on laitanne? — kysyi Ester lempeästi, hän, joka nyt eli ainoastaan muiden onnen vuoksi.
— Lopen kulunut — hyödytön — unohdettu kuin vanha työhevonen, joka ei parempaa ansaitse kuin että häntä kurikalla otsaan isketään, ettei enää rehuja kuluttaisi ja ottaisi muilta tallisijaa, — vastasi isä äreästi.
— Minä luulin sen tehneen teille hyvää, kun näitte, kuinka kaikki teitä kunnioittavat ja ovat kokoontuneet tänne teidän syntymäpäiväksenne, — sanoi tytär.
— Minua kunnioittavat? Niin, saadakseen periä jonkin repaleen. Mutta siinä he pettyvät. Täällä ei ole enempää kuin minkä Lauri tarvitsee — ja sinä, tyttö. Sinä juokset pois vanhan isäsi luota sill'aikaa, kun hän sinua ajattelee.
— Antakaa anteeksi, isäkulta! Minua niin peloitti — minua niin suretti se, mitä äsken sanoitte.
— Lauri tarvitsee varoja viljakauppaa varten, — jatkoi ukko, huolimatta kuunnella Esterin vastausta. — Ilman rahaa hän ei voi liikkua, ja tilinpäätös osoittaa, että me taas olemme saaneet tappiota. Toivo yksinään purjehtii rahaa taloon; Gast, eikä kukaan muu, munii kultaa. Mutta kuta enemmän Toivo ansaitsee, sitä enemmän täältä vuotaa ulos toisia teitä. Muut kapustat joutuvat haaksirikkoon toinen toisensa perästä, tervan hinta alenee, voin hinta laskee, ja me häviämme talonpoikain kanssa tekemissämme kaupoissa. Minä sanon sinulle, Ester, tässä ei kelpaa ruveta taloa jakamaan. Kaikki, mitä minulla on, sen olen itse ansainnut; minä annan sen kenelle tahdon. Lauri sen tulee saamaan; testamenttini on tuolla rauta-arkussa. Bertel on kirkkoherra, hän voi hoitaa itsensä, ja sinä, Ester, saat kunnon myötäjäiset sentähden, että olet hoitanut vanhaa isääsi. Muutoin saat sinäkin ajatella tulevaisuuttasi, lapseni, ja sentähden tahdon, että vihdoin viimeinkin menet naimisiin. Sinä olet jo vanha tyttö; on jo aika, että saat kelpo miehen.
— Minä tyydyn isäni tahtoon, — vastasi Ester nöyrästi. — Yksi tunti — tai oikeammin muutamat sanat — olivat muuttaneet hänen mielensä. Mikä vastikään oli näyttänyt hänestä onnettomuudelta, siitä oli nyt tullut hänelle pelastus.
— Hyvä on, — sanoi isä, ikäänkuin ei muusta olisi voinut olla puhettakaan. — Kutsu tänne Benjamin; minä tahdon tehdä tilini tämän maailman kanssa, enkä jouda vitkastelemaan.
Penna tuli.
Vanhus oikaisi selkänsä eikä hänessä näkynyt enää merkkiäkään vanhuuden raihnaisuudesta. — Poikani, — sanoi hän arvokkaasti, me olemme eläneet pitkällisessä vihollisuudessa ja se on ollut synti Jumalan ja ihmisten edessä. Se on nyt, Jumalan kiitos, loppunut, ja koska minä muuten tiedän sinut kunnolliseksi ja kelpo mieheksi, niin kysyn sinulta vielä kerran; tahdotko sanoa minua isäksi ja ottaa tyttäreni Esterin vaimoksesi?
Penna oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan osaa ajatella kovin pitkälle omin päinsä. Hän katsoi jäykästi tuohon arvokkaaseen äijään, katsoi sitten kukoistavaan ja kauniiseen naiseen, jota hänelle tarjottiin ja vastasi, vähän aikaa aprikoituaan, miehevästi: tahdon.
— Anna hänelle kätesi, lapseni, — sanoi ukko. — Niin — nyt olette kihlatut. Minä annan tyttärelleni pitovaatteita, liinavaatteita, täydellisen huonekaluston, kuusi lypsävää lehmää, sata tynnyriä suoloja ja neljätuhatta talaria myötäjäisiä. Tyydytkö siihen?
— Tyydyn, — vastasi Penna. — Kyllähän hän oli toivonut saavansa paljon enemmän, mutta ei rohjennut antaa kieltävää vastausta.
— Sitäpaitsi, — jatkoi Larsson, — on minulla Hampurin pankissa talletettuna kymmenen tuhannen talarin pääoma, josta jälkeläiseni suoraan alenevassa polvessa saavat kantaa korot, jos voivat todistaa olevansa suurimmassa puutteessa. Mutta muutoin pitää tämän pääoman kasvaa korkoa korolle sata vuotta siitä päivästä lukien, kun rahat talletettiin, jolloin se on käytettävä sillä tavoin kuin testamentissani on määrättynä. Lupaatko, ettet tästä kohdasta etkä muistakaan testamentin säädöksistä nosta mitään riitaa ja rettelöä?
— Lupaan, — vastasi Penna.
— Uskon sanoihisi niinkuin kunnon miehen, — sanoi vanhus. — Ole hyvä mies vaimoasi kohtaan, Benjamin; hän on kelpo nainen kaikissa askareissaan, ja sydän hänellä on kuin kullasta. Ettei olisi mitään salattua välillänne, tulee minun sanoa sinulle, että hän nuoruudessaan oli joutua erään ylhäisen herran pauloihin.
— Isä hyvä! — puuttui Ester puheeseen.
— Minä sanon, — jatkoi vanhus, — että hän on ollut lankeamaisillaan ja minulle suuren surun tekemäisillään, mutta Jumalan kiitos, hän on päässyt siitä kunnialla, ja minä annan hänet sinulle puhtaana ja tahratonna. Et koskaan saa sanoa hänelle siitä pahaa sanaa! Hän ei ole sittemmin enää nähnyt viettelijäänsä ja hän kiroaa häntä sydämessään.
Ester peitti kasvonsa käsiinsä.
— Nyt tiedät, mitä sinun tulee tietää, — sanoi Larsson, — ja nyt on kaikki selvillä meidän välillämme. Mene nyt poikani; Jumala siunatkoon teitä. Mitä siihen tulee, että olette orpanukset, niin hankin teille kuninkaan oman luvan avioliittoonne. Tulevana sunnuntaina teidät kuulutetaan Vaasan kirkossa, ja kaksi viikkoa sen jälkeen ovat häänne, jos elän niin kauan.
Penna, joka tämän selityksen alussa oli seisonut silmät selällään, näytti olevan tyytyväinen ja tahtoi nyt esiintyä rakastettavana sulhasena. Hän tiesi kyllä, — sanoi hän, — että ukkovaari asettaisi kaikki oikein päin. Myös tiesi hän, ettei Ester ollut mikään kaupunkilaisvauva, vaikka oli saanutkin vähän enemmän oppia kuin hänen tuleva miehensä, ja hän tulisi kyllä viihtymään Perttilän uudessa tuvassa. Hänen mielensä tulisi kyllä käymään hyväksi hänen katsellessaan niitä kahtatoista kaunista lehmää, jotka olivat niin lihavia, että karva kiilsi, ja nyt niitä tulisi olemaan kahdeksantoista, ja maitohuone siellä oli myös ja uudet koreat hyllyt ja hulikat, ja sitten hän saisi ajaa Pokella, jonka vertaista ei ole koko Suomessa, sillä Poke on unkarilaista rotua, sen kantaisän nimi oli ollut Bogatir; ja hän saisi ratsastaa milloin haluttaisi, se olisi mieleen Pennasta, joka oli ollut husaarina. Tuota ylhäistä herraa Esterin ei tarvitsisi pelätä; herra kyllä kavahtaisi vanhaa husaarin sapelia, joka ei vielä ollut tuppeensa ruostunut. Sitten Penna kertoilisi hänelle kaikki merkilliset, Unkarin aroilla kokemansa nuoruudenkikkailut ja kertoisi suuresta Eugen-prinssistä ja… Niinpä niin, heidän onnestaan ei tulisi muuta puuttumaan kuin että Penna vielä kerran saisi nähdä entisen rakkaan herransa kreivi Bertelsköldin, ja kutsua hänet häihinsä. — Mitä appi siihen sanoo?
Larssonin harmaat kulmat rypistyivät tuimiksi. — Tyhmää lorua! — vastasi hän.
Penna loukkautui mielessään. Niin tyhmää se ei suinkaan ollut, arveli hän, koska kreivi oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja koska hän oli ollut hyvä herra, jota Penna oli uskollisesti palvellut kahdeksan vuotta.
— Jumalan kiitos, että se herra on toisella puolen meren, muuten saattaisit tehdä suuremman tyhmyyden kuin itse voit käsittääkään, — sanoi Larsson.
— Niin, — sanoi Penna pelkäämättä, — jos kreivi sanoo minulle: Istvan — sillä se oli nimeni siihen aikaan — Istvan, tuossa on meri, hyppää siihen, poikaseni! — niin saa appi olla varma siitä, että paikalla hyppään. Ja jos hän sanoo minulle: Istvan, sinä voit antaa minulle Perttilän talon ja taas ruveta minun ratsurengikseni ja ruokota minun Bogatiriani, sillä sitä ei osaa kukaan muu tehdä niinkuin sinä, ja se ymmärtää, kun sinä vihellät ja tulee tulista laukkaa luoksesi, vaikka olisi sinusta penikulman päässä, niinkuin kerran tapahtui Vähäkyrön metsässä — niin, appi, silloin vastaan minä: ottakaa kaikki ja minut päällisiksi! Semmoista herraa ja semmoista hevosta en saa enää ikinäni!
— Mutta jos hän sanoo sinulle: Istvan, anna minulle vaimosi! — jatkoi vanhus, terävästi katsoen häneen.
Penna käsitti tämän hienoksi leikkipuheeksi, vilkutti viekkaasti silmiään ja sanoi: — Ei minun herrani pahimpia ollut. Mutta jos hän sattuisi sanomaan siihen suuntaan, tietääkö appi, mitä siihen vastaisin?
— Sinä vastaisit: tietäkää huutia!
— Ei, minä lataisin vanhan ratsupistoolini kahdella pienellä luodilla, pistäisin sen herrani käteen ja sanoisin hänelle: tässä on minun vaimoni — ottakaa hänet, mutta ensin ampukaa minua otsaan; silloin on kaikki niinkuin olla pitääkin.
— Se on koiran uskollisuutta eikä vapaan miehen! — ärjäisi vihastunut vanhus. — Ja mokomalle orjalleko minä annan tyttäreni! Mutta … olkoon niin. On vielä yksi, jolla myös on sananvaltaa siinä asiassa, ja se on sinun vaimosi, Benjamin! Tiedätkö, mitä hän vastaisi? Hän astuisi teidän molempain väliinne ja antaisi luotisi sattua omaan rintaansa. Olenko sinut ymmärtänyt, tyttäreni?
Ester nyökäytti surullisesti päätänsä.
— Niinpä saat olla huoleti, — vastasi Larsson. — Semmoista ei toki
Jumalan avulla tulle koskaan tapahtumaan. Menkää, lapseni, ja rukoilkaa
Korkeinta joka päivä, ettei hän johdattaisi teitä kiusaukseen.
Kihlatut menivät. — Sukuni ei ole pilautuva, — mutisi Larsson itsekseen.
Kohta sen jälkeen astui kapteeni Neptunus Gast sisään.
Hän oli koreaksi puettu ja kukoistava, jommoisena vast'ikään näimme hänet harjoituspaikalla, ja kopeaa itseensä tyytyväisyyttä osoitti hänen kömpelö käytöksensä.
— Vaari Larsson … aloitti hän jonkinlaisella juhlallisuudella.
— Mitä nyt? — sanoi vanhus tylysti. — Onko Toivo valmis purjehtimaan, tahtooko Gast muonaa? Menkää Lauri-poikani luo, hän hoitaa asioita. Mutta älkää vast'edes syöttäkö laivaväelle ummehtuneita ryynejä, eltaantunutta voita ja homehtunutta leipää. Gastin pitäisi itsensä parhaiten tietää, että merellä tarvitaan kelvollista ravintoa.
— Herra valtiopäivämies! — aloitti kapteeni uudestaan.
— Mitä nyt? — ärjäisi taas vanha porvariskuningas. Milloin minusta on herra tullut, minusta? — Kunniallista Porvaria sanottiin silloin vielä tavallisesti vaariksi ja hänen vaimoaan muoriksi.
— Ei olekaan nyt Toivosta puhe — tai oikeammin sanoen minun Toivoni on nyt valmis purjehtimaan! — jatkoi kapteeni, kooten kaiken rohkeutensa. — Vaari on kenties huomannut, että minä kotvan aikaa olen luovaillut erään ihmisen vanavedessä. Ja nyt minä tulen kosimaan kunnioitettavaa ja siveätä neitsyt Esteriä ja anomaan häntä aviovaimokseni, siihen on minulla varoja.
— Vai niin — sanoi Larsson kuivasti. — No, siispä saatan vastata teille yhtä lyhyesti, että saatte ajaa mokomat houreet mielestänne vanhoilla päivillänne. Ei kelpaa, että paikattu pikiröijy rupee tyttöjen narriksi.
— Minä sanon, että siihen minulla on varoja, — jatkoi kapteeni pelästymättä. — Ja koska tiedän vaari Larssonin pitävän äyristä kiinni, niin saatte merkitä lastikirjaan, että minussa on miestä ostamaan Toivo ja kaikki teidän laivanne lasteineen päivineen, ja jos ette usko minua, niin näytän teille velkakirjani ja nassakkani hollantilaisine kultalintuineen, ne kilahtavat hiukan paremmin kuin teidän rahamerkkinne, vaari Larsson. Sentähden huudan: priki, ohoi!
— Kiljukaa merellä, mutta pitäkää suunne kiinni täällä sisällä. Ei kannata vanhoja variksia ruudilla ampua. Tyttäreni on toisen morsian tästä päivästä alkaen, ja hänen miehekseen tulee Benjamin Perttilä.
— Väkipyörät ja plokit! Ajakaa se koira ovesta ulos, ennenkuin kadutte, vaariseni! Minä olen pestannut tytön ja minä otan hänet mukaani! — karjui kapteeni.
— Mies! Tiedätkö, ketä puhuttelet?
— Tiedän kyllä, tiedän, että puhuttelen miestä, joka saa kiittää minua kaikesta, mitä hänellä nyt on ja joka ilman minua on vajaassa vuodessa laivarottaa köyhempi. Kirjoittakaa lastikirjaan, vaari Larsson, että kaikki teidän onnenne riippuu minusta. Ilman minua menevät kaikki asianne hiiteen. Mutta minun kädessäni on onni, ja minä voin tehdä teidät vielä seitsemän kertaa rikkaammaksi kuin olette.
Kaikessa tässä oli jotakin totta, joka pani vanhuksen miettimään ja saattoi hänen tuleen syttyneen vihansa hiiltymään. Hän ei peräytynyt, mutta ei tahtonut myöskään teurastaa kukkoa, joka muni hänelle kultamunia. Hän jatkoi sentähden, antamatta hävyttömän palvelijan huomata voittoansa.
— Onni ja onnettomuus ovat Herran kädessä. Ja minä neuvon Gastia pitämään suurta suutaan pienempänä. Minua te ette voi peloittaa kerskauksillanne; mutta te voitte saada viskaalin niskoillenne, sillä yksinkertainen kansa sanoo teidän lupautuneen paholaiselle, ja laissa on kirjoitettu, että noituus rangaistaan kuolemalla. Teidän oma laivaväkenne on valmis tekemään kanteen teitä vastaan siitä, että yksi mies on aina hukkunut joka matkallanne, ja nyt viimeksi Aabraham Långvik, jota he sanoivat Långpytsiksi. Väistäkää vihuria, mies, ennenkuin otatte vettä sisään tuulen alta.
— Minäkö huolisin siitä, mitä ihmiset sanovat! Minäkö huolisin siitä, mitä laki tuomitsee! Minä purjehdin kaikissa tuulissa. Minä purjehdin matalikkojen ja luotojen yli, joihin kaikki muut laivat ovat särkyneet. Minä kuljen kuivin jaloin meren yli. Minä ojennan käteni tyhjään ilmaan ja vedän sen takaisin kultaa täynnä! Minuun ei tohdi kukaan koskea; jos joku koskee minuun, niin hän on hukassa; jos hän puhuu pahaa minusta, niin hänen loppunsa on tullut. Vanha Petterson tarttui minua rintaan ja suistui laivasta Itämereen. Kajuutanvahti matki minua, ja seuraavana päivänä söi hän rotanmyrkkyä. Långpyts sepitti minusta valheellisia juttuja ja sai kanuunan palasen otsaansa. Kaikki onnistuu minulle; kahden vuoden kuluttua ostan Vaasan ja siirrän sen Palosaareen. Minä voisin anastaa teidän talonne ja kaikki mitä teillä on, mutta mastot ja märssyt! käy säälikseni niin kunnon miestä kuin te olette ollut, ja sentähden pyydän vain tytärtänne ja teen teistä kaikkien porvarien keisarin, sen sijaan, että tähän asti olette ollut vain paljas kuningas.
Hän vaikeni ja koetti tarkastaa sitä vaikutusta, minkä luuli tehneensä. Mutta vanhasta porvariskuninkaasta oli mahdoton saada selkoa. Ei liikahtanut ainoakaan piirre hänen kasvoissaan, vaikka kyllä jokainen, joka tunsi hänet tarkemmin, olisi voinut sanoa, että hän aikoi viekkaudella voittaa tuon vaarallisen miehen.
22. KAPTEENI GASTIN KERTOMUS.
— Tahdon kysyä teiltä jotakin, — sanoi Larsson kapteeni Gastille. —
Milloin te aiotte heretä kerskailemasta?
— Minä en koskaan kerskaile! — huudahti kapteeni. — Toivon menestys osoittaa parhaiten, kerskailenko?
— Teillä on aina ollut tuulta purjeissa ja onni matkoillanne. Mutta huomenna voitte saada vastatuulen ja jonakin kauniina päivänä te voitte menettää sekä laivan että miehistön.
— Minä en koskaan saa vastatuulta, minä en voi koskaan joutua haaksirikkoon, — vastasi kapteeni Gast hyvin varmasti.
Larsson naurahti ylenkatseellisesti.
— Sanalla sanoen, minä luulen, että tuo kaikki tyynni on valhetta.
— Valhettako?
— Niin, te itse uskotte omia tyhmyyksiänne ja tahdotte sitten syöttää niitä minullekin.
— Voisin kyllä sanoa valtiopäivämiehelle jotakin. Voisin näyttää toteen…
— Te ette voi mitään näyttää toteen.
— Voinpa.
— Ette voi, sanon minä. Te olette narri ja kerskailija, ja semmoista en tahdo vävykseni.
— Saanko tyttärenne, jos voin näyttää toteen, että minulla on onni vallassani? — kysyi kapteeni vähän aikaa epäröityään.
— Se olisi onnea onnen päälle. Mutta jos te kaikissa onnistutte, niin kai onnistutte kosinnassannekin. Minkä näköinen on se kapine, jota te sanotte onnenne todisteeksi?
— Siitäpä onkin kysymys, tahdonko näyttää sen.
— Pitäkää lorukalunne, minä en huoli siitä ja pysyn mielipiteessäni, että te olette suuri lörpöttelijä.
— Minä lörpöttelijä!
— Juuri te.
Kapteeni Gast taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa, pisti useita kertoja kätensä poveen, mutta veti sen aina heti takaisin niinkuin olisi sormensa polttanut. Viimein hän sanoi:
— Lupaatteko, ettette kenellekään ihmiselle puhu siitä, niin sanon, kuinka asianlaita on.
Juuri tähän tahtoi Larsson tulla. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi: — Voinhan tuon luvata. Ei se kuitenkaan ole muuta kuin lirun larua.
— Se nyt on niin — kertoi kapteeni vastahakoisesti — että minä olin hiukan hunningolla, niinkuin valtiopäivämies tietää…
— Sen tietää Jumala ja koko maailma — vastasi Larsson.
— Silloin sattui niin, — jatkoi Gast, — että tuuli kantoi minut Tukholmassa juomaretkille erään rappiolle joutuneen rentun kanssa nimeltä Kalle Sager, ja minä join viikon tai pari, kunnes laiva lakkasi odottamasta. Sen luovin perästä olin juuri kuin loppuni viimeisellä nikamalla. Olin ryypännyt kaiken taklaasini: lakin, röijyn, liivit, saappaat, sukat, ja viimein myin paitani pahanpäiväiseen ryyppyyn; enempää ei tahtonut kukaan siitä antaa. Repaleiset pikipöksyni oli minulla vielä jäljellä siitä syystä, ettei kukaan huolinut niitä lahjaksikaan. Mutta silloin oli syksy, ja alkoi olla hiukan koleata nukkua porttikäytävissä. Kolmeen päivään en ollut syönyt muuta kuin muutamia pois nakatuita sillinpyrstöjä, jotka poimin maasta Kornhamnin torilta. En kestänyt sitä tyrskyä, vaan sairastuin. Hyvästi, vanha pikinahkuri, sanoin minä itselleni; onnea matkalle, taitaa olla parasta, että nostat ankkurisi ja lähdet näiltä vesiltä. Mutta, kas, silloin näin unta.
— Päissäsi, tietysti.
— Minusta oli niinkuin joku ylhäinen herra olisi tullut luokseni ja sanonut minulle: Tahdotko elää ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa? — Sama se minulle, vastasin minä, olen saanut selkääni tarpeeksi elämäni päivinä, nyt aion nostaa purjeeni. — Mutta jos lupaan tehdä sinut rikkaaksi ja komeaksi? kysyi hän. — Sepä olisi hiiden outoa sille, joka imeskelee sillinruotoja, arvelin minä. — Hyvä, sanoi hän, mene yöllä kello kolmen aikana Mestari Samulin kujalle, niin saat nähdä. — Samassa meni hän tiehensä, niin että ratisi vanhassa vajassa, jossa viluissani makasin, lähellä Skansenin tullia, jossa hirttopaikka on. Heräsin ja tunsin tulikiven hajua kajuutassani. Vai niin, ajattelin minä, jos olet niitä miehiäsi, niin en otakaan pestiä sinulta; ennen menen pohjaan painolastineni.
— Mutta Gast otti kuitenkin pestin.
— Makasin, niinkuin jo sanoin, ja palelin kuin märkä koira, hampaat kalisivat suussani, ja minä jyrsin kuorta haloista; siinä oli illalliseni. Sitten kuulin Jaakopin kirkontornin kellon lyövän kaksitoista, lyövän yksi, lyövän kaksi, ja kun se oli puolivälissä kolme, silloin alkoi kaikkia ankkurikettinkejä repiä ja riuhtoa niin, etten enää kauemmin voinut pysyä paikoillani. Laskin sumussa ja pimeässä satamasta ulos, ja ennenkuin aavistinkaan, olin minä Mestari Samulin kujalla. Kello löi kolme.
— Ja sitten kolkutitte kapakan oveen?
— Siellä oli siihen aikaan jonkinlainen siistinpuoleinen kapakka, jossa suurten herrain palvelijain oli tapana pelata pois herrainsa rahoja. Sieltä näkyi valoa ikkunaluukun raosta ja tuntui häränpaistin hajua, mutta minä seisoin ulkopuolella ja ajattelin: istuapa nyt tuolla sisällä lautasellinen sianlihaa toisella ja maljallinen lämmintä totia toisella puolella! Juuri siinä seisoessani ja koettaessani ahmia vatsani täyteen tuota paistinhajua, kuului sisältä kauhea jytäkkä, ja minä ymmärsin, että siellä tapeltiin. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin sieltä syöksyi ulos miehiä kiljuen ja kiroillen. Minä kömmin likimmäiseen porttisuojaan, mutta en ollut siellä seisonut kahtakaan minuuttia, ennenkuin eräs mies tuli hyökäten perässäni, ja kun hän tuli kolmen askelen päähän minusta, tuupertui hän maahan kuin siipeen ammuttu kalalokki. — Auttakaa minua, huohotti hän, ja samassa juoksivat muut veijarit ohi, huomaamatta häntä pimeässä. Siihen aikaan minä olin hiukan helläsydäminen ja minä vastasin heti kohta: olkoon menneeksi; ja sitten minä yritin kuoria takkini hihoja tapellakseni, mutta niitä ei tarvittukaan kääntää, sillä minä olin juonut takkini. — Jo tuli loppu minusta, ähkyi mies, minun seisoessani ja ammentaessani sadevettä hänen verta vuotavaan päähänsä. — Vähätpä tuosta, sanoin minä ja koetin kantaa häntä erääseen kapakkaan, jonka tunsin. Mutta matkalla vuoti hänestä yhä enemmän verta, ja viimein hän pyysi minua hinaamaan itsensä Skeppsbron kivilaiturille. Minä kuolen, uikutti hän, ja se on sinun syysi, sinä kirouksen kapine.
— Vai niin, — virkkoi Larsson välinpitämättömästi.
Kapteeni huokasi syvään ja jatkoi:
— Kuullessani miehen vaikeroivan, tulin ajatelleeksi vajassa Skanssenin tullin luona tapahtunutta näkyäni ja kysyin, mitä hän tarkoitti. — Isännälläni oli eräs onnenkapine, — puuskutti tuo onneton, — jonka hän pudotti eräänä päivänä kamarinsa lattialle. Seuraavana päivänä minä löysin sen lattian raosta; en antanut sitä kuitenkaan takaisin, vaan pidin sen päästäkseni yhtä rikkaaksi kuin isäntäni oli. Ja rikas minusta on tullut ja kaikki minulle onnistuu; mutta sitten tein sen, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnenkalun, ja niin karkasivat pelitoverini tänä yönä kimppuuni, voitettuani heiltä kaikki, mitä heillä oli. He ovat lyöneet pullonsa rikki minun päähäni, ja nyt on loppuni tullut. Mutta ei ikinä ole enää tuo pahus syntisiä ihmisiä kiusaava, — sanoi hän, ja samassa aikoi hän nakata jotakin virtaan, mutta hänen kätensä oli niin heikko, että kalu putosi alimmalle portaalle, niin että kivet helähtivät. Panin mieleeni paikan, mihin onnenkalu putosi ja luovailin sen jäljessä, kunnes sen löysin. Mutta kun koetin herättää miestä kysyäkseni häneltä, mitä ei saanut tehdä, ettei onneaan menettäisi, niin hän oli jo mennyt kaiken maailman tietä. Nähtyäni, ettei hän enää liikkunut, tuntui minusta kuin olisi laine Pohjanmeren vettä selkääni huuhtaissut ja minä nostin kaikki purjeeni painuakseni pakoon palovartijoita, jotka tulivat Itäisellä Pitkäkadulla. Ja silloin löi kello neljä aamulla.
Näin puhuttuaan pyyhkäisi kapteeni hikeä otsaltaan, ollen melkein kuin pahantekijän näköinen, joka vasten tahtoaan on pakotettu tunnustamaan rikoksensa. Vanhan Larssonin kylmät, viekkaat, läpitunkevat silmät kammottivat häntä. Hän jo nähtävästi katui, että oli paljastanut itsensä. Mutta kun se nyt kerran oli tehty, jatkoi hän puolustelevasti:
— Katketkoot kaikki taljat ja touvit, jos olen tehnyt muuta kuin mitä kuka kunniallinen mies hyvänsä olisi minun sijassani tehnyt. Olen korjannut talteen kalun, joka oli jaloissani, enkä sen vuoksi suinkaan ole ottanut pestiä mustalta kapteenilta. Voinko minä sille mitään, että siitä alkaen asiani ovat hyvin menestyneet? Samana aamuna minä kohtasin Skeppsbron sillalla erään vanhan kojutoverin, joka otti minut laivaansa, antoi minulle vaatteita ja antoi minun syödä vatsani täyteen, mitä ei ollut tapahtunut kahteen viikkoon. Kun herkesin juomasta, oli minulla myötäinen tuuli kaikissa purjeissani. Nyt tietää valtiopäivämies, kuinka asianlaita on, ja nyt voitte hyvällä omallatunnolla antaa minulle tytön.
— Annetaan sen asian olla vielä toistaiseksi, — vastasi Larsson. — Te olette kertonut minulle tapauksen, mutta kuka takaa, että siinä on ainoakaan sana totta? Antakaapa tänne se, jota sanotte onnenkaluksenne, että kerrankin saisin minäkin nähdä, miltä semmoinen näyttää.
Kapteeni nauroi. — Ei, taattoseni, — sanoi hän, — teidän kettunne ei pure minun hanheani. Ei, ei vanhaa laivarottaa niinkään vain petetä.
— Mutta ettehän tahtone, että minun pitää näin vain umpipäähän uskoa sananne tosiksi. Kuka oli se mies, joka lyötiin kuoliaaksi pelihuoneessa, ja kuka oli hänen isäntänsä?
— Sitä en tiedä, eikä se kuulu minuun; yö oli pimeä, minun oli mahdoton tuntea ventovierasta miestä.
— Mutta te saitte kumminkin kuulla sen seuraavana päivänä. Tukholmassa puhutaan monesta vähäpätöisemmästäkin asiasta, saati sitten, kun mies löydetään murhattuna laivarannasta.
— Vantit ja partuunat! sanon minä. Minä en ole mitään kuullut.
— Eihän Gast itse liene lyönyt miestä kuoliaaksi?
— Kuulkaapa, valtiopäivämies…
— Hiljaa, minä en sano mitään, minä vain kysyn kaikessa ystävyydessä.
Ette siis tiedä ensinkään mitään muuta miehestä tai hänen isännästään?
— En mitään, johan olen sen sanonut.
— Vannokaa se!
— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja ruumiin puolesta, en minä tiedä siitä asiasta mitään sen enempää kuin minkä jo olen sanonut.
Larsson naurahti tavalla, joka toisesta ei ollut mieleen. — No, — sanoi vanhus, — koska Gast on kertonut minulle sadun, niin minä kerron teille vuorostani toisen. Oli kerran jossakin Saksanmaalla noita, joka rupesi muuttamaan nauriinvarsia prinsseiksi ja ritareiksi. Nämä ylhäiset herrat ylvästelivät jonkin aikaa kaikessa komeudessaan, mutta kun kaikki varret alkoivat syksyllä lakastua, kiristyivät nuo ylhäiset herratkin, jotka eivät muuta olleet kuin nauriinvarsia, ja laihtuivat, kunnes heistä ei ollut jäljellä muuta kuin nuo kauniit vaatteet. Näin on teidänkin laitanne, Gastiseni. Paholainen otti teidät ylös teidän maatessanne kuin riepu katuojassa, ja puki teidät ihmiseksi, mutta kun aika on tullut, ottaa tuo antaja omansa takaisin, ja ihmisestä tulee jälleen ihan sama repale eli nauriinvarsi kuin mikä hän oikeastaan on. Gast sanoo tarvitsevansa vain ojentaa tyhjän kätensä ilmaan, vetääkseen sen kultaa täynnä takaisin. Katsokoon hän tarkoin eteensä: se kulta ei ole muuta kuin lakastuneita lehtiä.
Kapteeni näytti alakuloiselta, kaivoi povitaskustaan nahkakukkaron ja pudisti sen sisällön pöydälle. Sieltä ei tullut lakastuneita lehtiä, sieltä tuli kirkkaita Hollannin tukaatteja, ja hän huusi riemuiten: — Miksi näitä sanotte?
— Minä sanon niitä syntirahoiksi, — vastasi Larsson kylmästi. — Vielä on nauriinvarsi vihreä, mutta se on madonsyömä juureltaan. Minä tahdon auttaa muistianne, sillä minä olin siihen aikaan Tukholmassa. Tuota murhattua miestä ei oltu ainoastaan päähän lyöty, vaan sen lisäksi vielä kuristettukin. Huomatkaa, mitä sanon: kuristettu.
Kapteeni kalpeni. — Sitä en ole koskaan kuullut, — änkytti hän.
— Murhattu mies, — jatkoi Larsson, — oli ranskalainen, nimeltä
Baptiste, ja hän oli ollut kamaripalvelijana presidentti, kreivi
Bertelsköldillä, joka edellisenä vuonna ensin tuli sokeaksi ja sitten
hulluksi, kun kadotti tuon onnenkalun.
— Niinkö? — kysyi kapteeni sammaltaen.
— Niin se oli, — jatkoi vanhus taipumattomasti. — Ja onnenkalu, jota Gast nyt kantaa kaulassaan, on pieni kuparisormus, joka on kulkenut perintönä Bertelsköldin kreiveillä. Siitä kuulutettiin kirkoissa, että löytäjä saisi 500 talaria löytöpalkkaa, mutta ei ketään ilmaantunut. Tahdotteko tietää vielä jotakin?
— En, sanoi kapteeni ja aikoi poistua.
— Kuulkaa kumminkin vielä yksi asia, jonka voitte panna mieleenne. Tiedättekö, mikä se on, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnensa? On eräs vanha taikauskoinen tarina, joka kertoo, että sormus tuo onnea muassaan jokaiselle, joka sitä kantaa, mutta ainoastaan niin kauan, kun hän ei vanno väärää valaa.
Kapteeni Gast valahti valkeaksi kuin palttina
— Ja nyt te olette vannonut väärän valan! huusi Larsson yht'äkkiä jylisevällä äänellä.
Kauhistunut mies lankesi polvilleen ja alkoi nyyhkyttää.
— Ei siinä kyllin, että olette väärän valan vannonut, te olette myös kuristanut ranskalaisen, joka makasi haavoitettuna Skeppsbron laiturilla.
— Armoa! armoa! — änkytti kapteeni mitä suurimman kauhun valtaamana.
— Antakaa tänne se pahus, että saan nakata sen sinne, missä ei päivä paista eikä kuu kumota. Se on ainoa keino, mikä nyt enää voi teitä auttaa, — huusi Larsson ankarasti.
Kapteeni kaivoi vapisevin käsin esille tuon pienen kuparisormuksen, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan.
— Hyvä, — sanoi Larsson. — Nyt saatte mennä.
23. KOHTAUS PUUTARHASSA.
Larssonin ison pihan takana, joka melkein aina oli täynnä talonpoikia, hevosia ja kuormia, oli vähäinen puutarha, niin kaunis ja hyvästi hoidettu, että se oli ainaisena ilon aiheena kaikille kukkia rakastaville. Tämä puutarha oli kokonaan Ester Larssonin laittama, ja juuri täällä oli hänen tapansa levähtää talouden ja äreän isänsä hoidon aiheuttamain huolien lomassa. Jokainen lava oli niin tasainen, jokainen polku niin hyvin puhdistettu, että oli riemu niitä katsella. Kolme osaa eli sarkaa oli omistettu hyödyllisiä kasveja niinkuin sipulia, dilliä, persiljaa, meiramia, porkkanoita, punajuuria, retiisejä ja monenlaisia hernepenkkejä varten; neljäs oli yksinomaan niin harvinaisten ja kauniiden kukkien hallussa, ettei kenelläkään muulla kuin rikkaalla Larssonilla ollut varaa tuotattaa sellaisia Tukholman puutarhureilta. Sarkain välissä oli sievästi sannoitetut polut; näiden reunoilla oli ruusupensaita, sireenejä ja houkuttelevia karviaismarjapensaita. Puille ei ollut paljon tilaa, mutta ne, mitä siellä oli, olivat sitä kauniimmat. Täällä näki muutamia Pohjanmaalla harvinaisia vaahteroita, lehmuksia ja jalavia parin puolikasvuisen kuusen rinnalla, jotka olivat Esterin erinomaisia lemmikkejä. Olipa vielä pari omena- ja kirsikkapuutakin, jotka ahnaasti koettivat ahmia lyhyen kesän lämpöä ja kukkivat joka kevät, mutta tekivät vain lämpiminä kesinä pieniä, jokseenkin happamia, mutta yhtäkaikki suuresti ihailtuja hedelmiä.
Puutarhan perällä oli uhkea humalatarha ja siinä vähäinen huvihuone — eli leikkitupa, joksi sitä tavallisesti sanottiin — niin pieni ja siro, että sitä paremmin olisi sopinut nimittää sieväksi nukkekaapiksi. Täällä oli kesällä Esterin harppu, ja täällä oli vanhan isänkin tapana istua jokin hetkinen kuuntelemassa kaunista soittoa, joka aina oli hänen sydämensä sulattanut. Mutta Larsson ei tiennyt, minkätähden Daavidin harppu oli käynyt hänen tyttärelleen yhä rakkaammaksi: sentähden, että niin monet nuoruuden muistot yhä vielä asuivat sen kielissä ja herättivät aikoja sitten karkoitettuja ajatuksia aina uuteen eloon. Hänelle oli harpunsoittoa opettanut eräs, jota hän ei voinut unohtaa, ja kun itätuuli humahteli nuorten kuusten oksissa — kun ilmanhenki huvimajan ikkunan läpi lehahtaen hiljaa kosketti harpun kieliä — silloin ajatteli Ester usein: — se on hänen näkymätön kätensä, joka kieliä koskettelee — se on minun ystävä-vainajani henki! Sillä hän, joka oli minun, on kuollut, ja se, jolla vielä on sama nimi ja samat kasvonpiirteet kaukana sinisen meren takana, hän on toinen, hän on vieras, jota on tunne!
Nyt oli Ester taas pujahtanut tähän viheriään puutarhaansa ja tähän somaan huvimajaansa, paetakseen isänsä hänelle tyrkyttämää miestä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä, hän halusi kyyneleitä. Ah, nuo yksinäiset kyynelet ovat kuin iltakaste, joka huuhtoo päivän pölyn kasveilta ja pesee puhtaaksi niiden vihreyden.
Heinäkuun aurinko paahtoi lämpimästi. Yöllä oli satanut, ja huurua nousi kosteilta käytäviltä. Kaikki kasvit joivat valoa ja imivät lämpöä.
Suuret surut olivat opettaneet Ester Larssonin taivuttamaan jäykän sydämensä nöyryyteen kaikkien sydänten tutkijan edessä. Mutta tänään hänen mielensä oli niin raskas, hänen ajatuksensa niin sekavat. Hän ei voinut rukoilla, ei tyytyä, ei unohtaa. Koko hänen sielunsa oli kapinassa. Kuolleet olivat nousseet ylös; menneisyys oli noussut haudastaan. Hän oli kärsinyt, hän oli taistellut, temmatakseen tuon miehen muiston juurineen sydämensä yrttitarhasta — ja juuri silloin, kun hän luuli siinä onnistuneensa, seisoi tämä mies taas hänen edessään, kutsui häntä taas omakseen — ja poissa oli Esterin rauha. Taas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä; mutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja tuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään.
Hän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen rauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät antaneetkaan siunattua sadetta. Hän tarttui harpun kieliin, hän veisasi saman Daavidin psalmin, joka aina oli asettanut hänen sielunsa levottomat laineet, mutta ne kuohuivat yhä yli äyräittensä, ja kielien ääni oli nyt katkera ja kova eikä vieno kuin ennen.
— Herra, — huokasi hän, — koska minä tahdoin vaieta, nääntyi minun sieluni.
— Ja minkätähden sinä vaikenit? — sanoi samassa tuttu ääni hänen vieressään, ja huvimajan ovella seisoi roteva, pitkään matkaviittaan puettu mies.
— Minkätähden sinä vaikenit? — toisti Bertelsköld, Esterin tuijottaessa häneen posket kalman kalpeina. — Johan sen tiedät: Tästä hetkestä alkaen olet sinä minun maailman edessä, niinkuin Jumalankin edessä, eikä ole kukaan meitä erottava.
— Kuinka tulitte tänne? — sanoi Ester, vielä vapisten, sillä närkästys rohkaisi hänen mieltään. Hän oli kumminkin nainen, sen miehen pettämä, jolle hän muinoin oli sanansa ja sydämensä antanut, ja nyt ajatteli tämä mies hänestä niin alhaisesti, että hän ottaisi häneltä petetyn onnensa lahjaksi.
— Minä tulin puhuttelemaan isääsi ja sinua, — vastasi kreivi. — Astuessani takakatua puutarhan sivu kuulin tuon harpun äänen ja tuon virren, joka ei koskaan ole mennyt muististani.
— Isäni asuu tuolla kadunpuoleisessa rakennuksessa ja on tavattavissa siellä, jos kreivi tarvitsee vekseliä, — sanoi Ester, tarkoittaen Bertelsköldin ensimmäistä, hänen lapsuutensa aikana tapahtunutta talossa käyntiä, ja nousi lähteäkseen.
Mutta Bertelsköld veti oven kiinni — Ei, — sanoi hän — minä en ole matkustanut maita ja meriä kadottaakseni sinut taas samassa, kun sinut tapasin. Ester — minä tiedän tuottaneeni sinulle paljon murhetta, olen tehnyt väärin, ja sinulla on oikeus puhutella minua kuin muukalaista isäsi talossa. Mutta sinun täytyy kuunnella minua, ja kuultuasi tulet ymmärtämään, etten olekaan niin syyllinen kuin ehkä voit luulla. Voi, monet vuodet on meidän välillämme vallinnut yö ja pimeys ja meren sumu, mutta usko minua, kaikki on taas selviävä ja parhaaksi kääntyvä. Et voi kieltäytyä minua kuulemasta.
Esterin ylpeä veri kuohahti niinkuin hänen nuoruutensa päivinä. Hänen kalpeat kasvonsa tummenivat yht'äkkiä, ja hän sanoi: — En tiedä, mitä hyötyä olisi selityksistä meidän välillämme. Jos herra kreivi on unohtanut olevansa nainut mies, niin en ainakaan minä ole unohtanut olevani kihlattu nainen.
— Eikö mitään muuta! — huudahti kreivi kevyesti — liian kevyesti.
— Keneksi te luulette minua? Ja keneksi on minun teitä luuleminen, herra kreivi? — kysyi Ester äänellä, jossa viha ja tuska taistelivat keskenään.
— Ymmärrä minut oikein! — sanoi Bertelsköld. — Minä pelkäsin sinun jo solmineen lujempia siteitä. Tuo ei voi estää onneamme.
— Minä pyydän teitä, kreivi, antakaa minun mennä, ennenkuin minun täytyy ylenkatsoa miestä, jota minä kerran…
Hän ei jatkanut; se kävi hänelle ylivoimaiseksi.
— Mutta onko mahdollista, Ester, ettet tiedä mitään myöhemmistä elämänvaiheistani. Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että minä olen vapaa, että kohta on kolme vuotta kulunut siitä, kun kuolema vei minulta ensimmäisen puolisoni? Vai kuinka on minun ymmärrettävä nuo kovat sanasi, joilla tervehdit häntä, joka ei koskaan ole lakannut sinua rakastamasta, ei silloinkaan, kun tämä rakkaus oli ristiriidassa uusien velvollisuuksien kanssa?
— En ole tiennyt, että kreivittärenne on kuollut — ei saa loukata kuolleita eikä eläviä, — vastasi Ester. — Hän ei voinut olla syvään huokaisematta, keventääkseen surun raskauttamaa sydäntänsä. Tämä mies ei toki ollut niin kevytmielinen, niin rikoksellinen kuin hän oli ajatellut aina siitä asti, jolloin he ensi kerran olivat nähneet toisensa.
— Kuuntele minua, — sanoi kreivi vakavasti ja pakotti Esterin jälleen istumaan. — Minä olen antanut ensimmäiselle puolisolleni kaikki, mitä voin hänelle antaa: ystävyyteni, vilpittömän kunnioitukseni, jonka hän ansaitsi. Enempää hän ei voinut vaatia. Oletko koskaan aavistanut, millaisia taisteluja saa taistella mies, jonka täytyy uhrata elämänsä onni velvollisuudesta äitiään kohtaan? Sinä tunsit äitini; jalompaa, ylevämielisempää sydäntä ei ole sykkinyt maan päällä. Eikä kuitenkaan täällä maan päällä ole mitään niin ylevää, ei mitään niin jaloa ja voimakasta, että se kaikissa koetuksissa voisi inhimillisen heikkoutensa voittaa. Äitini heikkous oli siinä, että hänen ainoan poikansa, ainoan, joka enää kantoi loistavaa nimeämme, tuli valita sukuunsa nähden vertaisensa puoliso, voidakseen — niinkuin äiti ajatteli — jättää tämän nimen kaikin puolin himmentymättömänä perinnöksi tuleville sukupolville. Usko minua, hän kunnioitti sinua, hän rakasti sinua kuin tytärtä; mutta hän ei luullut voivansa muuttaa sitä, minkä hän katsoi luojan maailmanjärjestykseksi.
— Sen tiedän — vastasi Ester. — En ole ikinä unohtava, että juuri hän häpeässäni ja onnettomuudessani ojensi minulle pelastavan käden.
— No niin, sitten ymmärrät myöskin käytökseni, kun tiedät, että oli minun vallassani valmistaa hänelle surua tahi iloa. Minähän olin hänen ainoa onnensa tässä maailmassa; kuinka olisin voinut epäillä tehtävääni, kun viimein huomasin, ettei hänen ennakkoluuloaan käynyt muuttaminen? Ja uhristani olen saanut palkkani. Kaksi vuotta sitten lakkasi kaksi rakastavaa sydäntä sykkimästä: toinen oli hyvyydessä enkelin vertaisen ihmisen, tätini, kreivitär Ebba Liewenin sydän. Vajaan kahden viikon kuluttua seurasi häntä äitini autuaallisten majoihin. Ja ennenkuin hän silmänsä ummisti, siunasi hän poikaansa.
Esterin silmät kostuivat, mutta hän oli vaiti.
— Äidin siunaus, — jatkoi kreivi, — on kaikille kallis aarre, mutta Bertelsköldeille enemmän kuin muille. Meidän keskemme käy taru, että isien kirous ja äitien siunaus taistelevat suvustamme aina sen alkuajoista asti. Meillä ei ole yhtään keskitietä valittavana, ei kukaan meistä tohdi kieltäytyä, kun voi saada tuon paremman osan. Tästä hinnasta minä ostin korkeasukuisen puolisoni ja kun lupasin, etten enää näkisi sinua, etten enää kirjoittaisikaan sinulle, tyytyi kreivitär Malin oikealla puolella olevaan sydämeeni. Elämämme oli kahden ystävän elämää: viileätä, mutta onnellista. Hän lahjoitti minulle pojan ja tyttären.
Ester peitti silmänsä.
— Surettaako se sinua, Esterini? — kysyi kreivi.
— Ei. Ajattelin vain, että nuo lapsiraukat ovat menettäneet äitinsä.
— Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille hyväksi äidiksi.
Ester pudisti surullisesti päätänsä.
— Minä ymmärrän, — jatkoi kreivi. — Jokainen ajatteleva nainen pelkää tuohon edesvastuulliseen asemaan antautumasta. Juuri sentähden, että kauan epäröin, pyytäisinkö sinulta tätä, juuri sentähden viivyttelin käyttämästä heti kohta vapauttani ja rientämästä luoksesi. Mutta joka päivä on minulle selviämistään selvinnyt, ettei kenestäkään muusta kuin sinusta voi tulla puolisoa minulle ja äitiä lapsilleni. Älä pelkää, että hovi tai jalosukuiset sukulaiseni ylenkatseella kohtelevat sinua. Sinun sielusi aateluus on suurempi kuin heidän. Sinä olet enemmän jalosukuinen, sinä olet ylevä, jalo nainen: he oppivat sinut tuntemaan, oppivat kunnioittamaan sinua ja hätätilassa pelkäämään sinun etevyyttäsi. Ja muutoin minä aion vetäytyä pois hovista. Minä olen kyllästynyt kaikkeen tuohon ulkonaisen komeuden tavoittelemiseen, jolla koetetaan salata sisällistä voimattomuutta. Enkä minä ole, Jumalan kiitos, hattu enkä myssy. Niin, älä sitä kummastele; nuo nimet, joiden mukaan nyt kaikki merkitään, eivät minulle mitään merkitse. Me muutamme syksyllä kauniiseen Falkbyhymme, jossa muinoin vietit niin surullisia päiviä ja jossa nyt olet levittävä siunausta ja iloa ympärillesi. Sitten kun viimeksi olit siellä, olen minä perinyt rikkaan setäni. Me voimme nyt elää niin hauskasti kuin haluamme. Eikö niin, Ester, me tulemme hyvin onnellisiksi!
Ja omiin tulevaisuudentuumiinsa innostuneena Bertelsköld suuteli hellästi tulevan puolisonsa kättä. Mutta tämä veti sen verkalleen, miltei vasten tahtoaan takaisin ja sanoi, hetkisen vaiti oltuaan:
— Vapaa käsi, vilpittömästi tarjottuna, ei ole mikään häväistys, ja suokaa minulle anteeksi, jos sanani sattuivat toisin, ennenkuin tiesin, mitä nyt tiedän. Minä kiitän teitä, sillä minä uskon, minä uskon niin mielelläni teidän hyvää tarkoittavan. Mutta ettekö koskaan ole ajatellut, että jonkun toisen tahto kuin teidän voisi tulla kysymykseen tehtäessä tätä liittoa, jonka te jo katsotte niin varmasti päätetyksi sentähden, että te nyt olette vapaa?
— Luuletko minun unohtaneen, — sanoi kreivi, — että isäsi on kovaa puuta, jota ei ole helppo taivuttaa? Mutta kun me molemmat yhdessä häntä rukoilemme, niin hän ei saata meitä vastustaa.
— Pelkään, ettette vielä tunne häntä. Mutta jos saisittekin hänen suostumuksensa, jos toiselle annettu lupaukseni ei olisikaan esteeni, luuletteko meitä olevan kaksi, jotka sitä isältäni rukoilemme?
— Kuinka? Sinäkö, Ester? Sinäkö hennoisit sysätä vapaan, rehellisen käteni luotasi! — huudahti Bertelsköld hämmästyksissään, sillä se ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä:
— Niin se on, — sanoi Ester tuskin kuuluvasti.
— Minua onnetonta! huudahti kreivi otsaansa lyöden. — Hän ei rakastakaan minua enää!
24. LEMMEN TILI.
— Ja kuka on sanonut, etten rakasta teitä? — kysyi Ester Larsson.
— Silloinhan teet julmaa pilkkaa miehestä, joka on valmis uhraamaan vaikka henkensä sinun edestäsi! — vastasi Bertelsköld.
— Kuulkaa minua, kreivi! — sanoi Ester, samalla kun hänen äänensä, joka alussa vapisi, vähitellen kävi yhä lujemmaksi ja täyteläisemmäksi. — On hyvä, että me molemmat opimme tuntemaan toisemme. Minä olen teidät väärin ymmärtänyt; tekin olette minut väärin ymmärtänyt.
— Puhu; mutta älä avaa mitään meitä erottavaa juopaa.
— Te olette sanonut minua jaloksi. Jumala tietää, että olen vain heikko naisparka, ja paras todistus siitä on se, etten tähän päivään asti ole voinut karkoittaa teidän muistoanne särjetystä sydämestäni. Mutta niin mahdoton teidän rakkauteenne en ole, niin kokonaan en ole toki naisen arvoa unohtanut, että ansaitsemattoman nöyryytyksen kärsittyäni tyytyisin hyvitykseen, joka minulle armona tarjotaan, te olette puhunut paljon itsestänne; minä kiitän teitä, te olette siinä tehnyt oikein, vaikka kenties vähän itsekkäästi, mutta semmoisia ovat kaikki miehet. Oletteko koskaan ajatellut, mitä minä olen kärsinyt niinä pitkinä vuosina, jolloin hän, joka vannoi minulle uskollisuutta kaikeksi elinajakseen, rikkoi valansa ja hylkäsi minut ilman ainoatakaan lohdutuksen tahi selityksen sanaa? Mies elää maailmaa varten; miehellä on satoja muita elämän päämääriä kuin rakkauden onni tahi onnettomuus, ja jos yksi niistä pettää hänet, niin hänen oikeutensa ja velvollisuutensa on suunnata sielunsa voima uuteen toimintaan. Nainen sitävastoin elää ja kuolee rakkauttaan varten; se on se ilma, jota hän hengittää, se auringonvalo, jossa hän kukoistaa, ja sen puutteessa hän kuihtuu ja kuolee. En sano, että hänen tulisi uhrata sielunsa maallisten epäjumalain alttarille, sillä hänelläkin on Jumalansa ja pyrkimyksensä. Mutta ilman rakkautta hän on tämän maailman yrttitarhassa juureton kasvi ja määrätty tiepuoleen heitettäväksi. Oletteko koskaan aavistanut, kreivi Bertelsköld, miltä tuntuu naisen sydämessä, kun se tällä tavoin reväistään irti juurineen ja heitetään lakastumaan — kun sitä ei repäise kuolema, joka aina sovittaa ja sulostuttaa suuretkin onnettomuudet, vaan kun sen tekee kylmä ihmiskäsi, joka ei edes tiedäkään, mitä tekee?
— Lakkaa jo, Ester, sinä muserrat minun sydämeni. En ole koskaan ajatellut…
— Niin, te ette ole sitä ajatellut, ja sentähden istun minä vielä täällä, ja sentähden olen vastannut yhtä suoraan kuin te olette kysynyt. Mutta päättäkää itse: mitä ajattelisitte naisesta, joka kärsittyään moisen häväistyksen — joka tultuaan niin muserretuksi kuin suinkin on mahdollista, kuitenkin olisi valmis heti ojentamaan kätensä sille, joka on hänet musertanut? Sanoisitteko sellaista naista jaloksi? Semmoiselleko uskoisitte lastenne hoidon ja velvollisuuden opettaa heille hyviä avuja ja jaloja mielipiteitä? Eikö hän pikemminkin olisi teistä kelvoton tulemaan edes halvimman torpparin kunnialliseksi vaimoksi?
— Olet oikeassa, — vastasi Bertelsköld, täydestä sydämestään ihmetellen tätä ylevää naista, jonka hän tunsi menettäneensä. — Olet oikeassa, ellei vain katumukseni ja rukoukseni voi sovittaa, mitä olen rikkonut. Sinä et ota vastaan tarjoustani; minä sen sijaan rukoilen sinua tekemään minulle ja perheelleni sen uhrauksen, että rupeat puolisokseni.
— Ja mitähän luulette ihmisten tulevan siitä sanomaan? He sanovat: tuo turhamainen, halveksittu porvarin tytär odotti vain tätä tilaisuutta, kietoakseen jälleen tuon ylhäisen hovimiehen verkkoihinsa. Kas, tuolla menee kreivitär Larsson! huutaisivat hovin pilkkakirveet. Larssonin tytär kreivittärenä! Uskokaa minua, teidän arvonimenne ja minun nimeni sopivat yhteen niinkuin punaiset ruusut kuusen kaarnaan. Se ei kelpaa. Sen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja.
— Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin — jolloin itse itkit ja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa.
— Silloin olin vielä nuori — mutta nyt en enää ole. Ihmisten sanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat silloin olivat, olisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä erottavat. Nyt on asianlaita toisin: meillä ei ole enää tuota nuorten elämänuskallusta, joka pitää mahdottomimmankin mahdollisena. Meillä ei ole enää oikeutta eikä valtaa uudistaa maailmaa. Meidän täytyy astua eri teitämme: te kukkuloilla, minä laaksossa. Jos joskus tapaamme toisemme rinteillä, silloin te pysytte kreivinä, minä kansan naisena. Teidän vallassanne on, jos siitä huolimatta kohtaamme toisemme vanhoina ystävinä.
— Oi, Esterini, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkauteni, pitääkö meidän iäksi erota, kun on omassa vallassamme yhtyä jälleen kaikeksi elinajaksemme! — huudahti Bertelsköld ja tarttui häntä käteen, voimatta enää hillitä liikutustaan.
— Teidän, joka olette mies ja aatelismies, tulisi toki kantaa välttämättömyyttä suuremmalla miehuudella kuin minun, joka olen heikko nainen! — vastasi Ester, eikä kukaan huomannut sitä kyyneltä, joka pusertui esiin hänen pitkien silmänripsiensä välistä.
— Älä puhu enää, sinä kova, tunteeton olento, — jatkoi Bertelsköld; — älä puhu enää minulle rakkaudestasi; et ole koskaan, et koskaan rakastanut minua niinkuin minä sinua.
— Niinkö luulette? — kysyi Ester surunvoittoisesti.
— Olen varma siitä! — huudahti kreivi. — Sydämesi on kylmä kuin jää. Rakkaus on herkkä antamaan anteeksi. Mutta sinä et muista muuta kuin sitä, mitä sanot häväistykseksi. Sinun surusi! Teeskenneltyjä ne ovat ja sinä tahdot niiden avulla vain salata uuden liittosi! Sinä olet toisen oma.
— Niin olenkin. Ja te olette antanut minulle kaksitoista vuotta valmistautuakseni siihen.
— Sinä rakastat tuota toista! Kas siinä kieltosi koko salaisuus! Ja se toinen on nuorempi ja rakastettavampi kuin minä! Hän on osannut valloittaa sydämesi paremmin kuin minä!
Vaikka suru hänen sydäntään kalvoi, ei Ester Larsson kuitenkaan voinut olla naurahtamatta, ajatellessaan tuota kuvausta, jonka Bertelsköld aavistamattaan antoi entisestä kömpelöstä ratsupalvelijastaan, kunnon Istvanista. Mutta hän varoi ilmoittamasta hänelle asian oikeaa laitaa.
— Luulenpa, että olette mustasukkainen! — sanoi hän naurahtaen.
Bertelsköld oli nyt synkeällä tuulellaan. — Saat olla varma siitä, — sanoi hän, — että minä haen käsiini sen miehen, ennenkuin lähden Vaasasta ja eroan sinusta. Minä tahdon tuntea sen rohkean, joka on tohtinut temmata minulta elämäni onnen. Jos hän on sinun arvoisesi — silloin on sallimus erottanut tiemme. Jos hän ei ole — sitä pahempi hänelle — ja sinulle. Jää hyvästi!
Ja kreivi Bertelsköld meni — kiukkuisena, vihaisena ja mitään kuulematta, jollaiseen mielentilaan tämä lempeä ja tunteellinen mies joskus joutui. Miettiväisenä näki Ester hänen poistuvan samaa tietä, jota hän oli tullut: puutarhan aidassa olevasta pienestä sivuportista. Tämän portin oli vastoin tavallisuutta jättänyt auki kaksi eukkoa, jotka varhain aamulla olivat puhdistaneet puutarhaa, sillä tänään ei saanut ainoatakaan rikkaruohoa näkyä Vaasassa.
Niin salaa ei kreivi kumminkaan ollut kadonnut, ettei Penna, joka tuli morsiantaan hakemaan, huomannut hänen viittansa lievettä. Pennan oli käynyt niinkuin monen muun hidasluontoisen, että kun hän oikein oli ennättänyt miettiä uutta ja odottamatonta onneansa, oli hän tuota pikaa silmittömästi rakastunut — tai ainakin luullut rakastuneensa.
Ja kun hän nyt näki oudon herran pujahtavan pois puutarhasta ja kun hänelle johtui mieleen, mitä vanha Larsson vähän ennen oli ilmaissut hänelle eräästä vanhasta lemmikistä, joka kenties voisi käydä kihlattujen onnelle vaaralliseksi, niin tapahtui se merkillisyys, mistä Penna ei eläessään ollut uneksinutkaan, että hän tuli yhtä mustasukkaiseksi kuin hän tähän asti oli ollut tyyni ja rauhallinen kaikissa lemmen asioissa.
Ester kohtasi hänet puutarhassa juuri silloin, kuu kunnon Pennamme oli ennättänyt tarpeeksi perehtyä näihin uudenoutoihin tunteisiin, käydäkseen niin järjettömäksi kuin mahdollista.
— Kuka oli se herra, joka meni ulos täältä? — kysyi hän, levittäen silmänsä Esteriä kohden selälleen kuin tarhapöllö.
— Kuka herra? — sanoi Ester, joka ei ollut halukas tunnustamaan totuutta.
— Hän, joka vast'ikään oli luonasi leikkituvassa.
— Tahdotko välttämättömäsi tietää sen?
— Minulla on mielestäni oikeus siihen.
— Penna hyvä, älä kysele minulta mitään. Tyydy siihen, kun sanon, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.
— Mutta minä sanon, että minä tahdon tietää sen, ja tietää nyt heti kohta. En aio suvaita mitään koukkuilemisia.
— Vai niin. No, voinhan silloin sanoa sen. Mutta kenties kadut kysyneesi?
— Kuka se oli? — kysyi Penna uteliaasti.
— Älä säikähdä!
— Mitä sinä hulluttelet?
— Pidä lauta-aidasta kiinni, ettet kaadu!
Pennan täytyi nauraa vasten tahtoaan. — Sinusta taitaa tulla koko kiusankappale, kunhan kerta oikein kotiudut Perttilän taloon! — sanoi hän.
— Nyt korvat pörhölleen!
— Saanko siis tietää?
— Saat, se oli… Juokse, Penna, juokse!
— Mitä? Pitääkö minun juosta?
— Se oli…
— No?
— Kuningas!
Penna ei kaatunut eikä juossutkaan — sillä se oli vastoin hänen luontoaan — mutta kyllä hän mulkoili niinkuin se tunnettu hauki, jonka silmien sanotaan olleen lautasen kokoiset. — Kuningasko? — toisti hän.
— Mitäs kummaa siinä on? — nauroi Ester. — Etkö tiedä, että minä ja orpanani ja vielä Eerikkikin olemme olleet hovissa? Kuningas oli niin armollinen, että tuli kysymään, kuinka voimme, ja paitsi sitä hän lähetti sinulle terveisiä, ja käski sanoa sinulle, että teet hyvin siinä, kun noudatat minun ja muiden ymmärtäväisten ihmisten tahtoa. Pane se mieleesi!
Sen sanottuaan jätti Ester hänet yksinään miettimään tuota tärkeätä uutista, samalla kun hän itse puikahti pieneen kamariinsa, saadakseen tuon pienen pilan jälkeen rauhassa ja kenenkään näkemättä itkeä kyynelensä kuiviin.
Penna seisoi vähän aikaa hämmästyneenä, neuvotonna ja pää sekavana. Hän kyllä ymmärsi, että hänen morsiamensa oli vain tehnyt hänestä pilkkaa; mutta mitä se merkitsi, se oli hänelle käsittämätöntä. Hän ei luottanut Esteriin. Mustasukkaisuuden paha henki oli saanut hänessä vallan, ja hän päätti, ettei hän lepäisi ennenkuin oli saanut selvän asian oikeasta laidasta.
Kun hän nyt, mielessään julmistuneena, palasi taloon takaisin, kuuli hän vanhan Larssonin äänen, joka käski muutamien merimiesten soutaa hänet heti kohta Toivo-laivaan yhdessä kapteeni Gastin kanssa. Penna ei tullut panneeksi merkille, kuinka tavaton tuo matka oli tällaisena päivänä ja kuningaskiireen ylimmillään ollessa. Hän astui juhlallisin askelin kaupungille ottamaan selkoa luullusta kilpailijastaan.
25. PALOSAAREN VÄYLÄLLÄ.
Valtiopäivämies Larsson meri satamaan kapteeni Neptunus Gastin seuraamana. Tässä miehessä näytti satu nauriin varsista jo toteutuneen: hän oli kuin perunamaa hallayön jälkeen. Tuo äsken niin kankea hattu luuhotti korvilla, kiilloitettu paidan rintamus resotti ulkona liiveistä. Mies oli tunnin kuluessa käynyt kelmeäksi, ja kuin kokoon luuhistunut märkä koira hän seurasi ankaraa isäntäänsä, joka tuskin oli häntä huomaavinaan.
Lähellä satamaa he kohtasivat kreivi Bertelsköldin, joka oli lähtenyt kävelemään kaupungille, kenties vanhoja muistoja virkistääkseen, kenties myöskin tyynnyttääksensä mielensä myrskyisiä laineita. Larsson tunsi hänet heti kohta, ja kummallinen, ivallinen hymy värähti vanhuksen lakastuneilla huulilla.
Bertelsköldkin tunsi vanhan vihollisensa, jonka puheille hän vast'ikään oli aikonut pyrkiä, tarjotakseen hänelle loistavaa sovintoa pyytämällä porvarintytärtä kreivittärekseen. Nyt tuli tämä kohtaus hänelle sopimattomalla hetkellä ja oli hänelle vastenmielinen; mutta hän oli siksi sivistynyt ja kohtelias, ettei antanut huomata tunteitaan ja tervehti vastaantulijaa niinkuin vanhaa tuttavaa.
Larsson näytti niin ikään iloiselta ja pyylevältä. Tiedusteltuaan kreivin matkaa ja kuninkaan tuloa, joka ei tulisi tapahtumaan ennen iltaa, ehdotti hän kreiville, että tämä lähtisi hänen kanssaan tunnin ajaksi soutelemaan väylälle. Bertelsköld suostui, ja vene lähti rannasta.
Päivä oli paisteinen ja kaunis; vieno tuuli täytti valkoiset purjeet. Puheltiin valtiopäivistä ja puolueiden asemasta. Kreivi kysyi piloillaan, oliko valtiopäivämies vielä yhtä innokas myssy kuin ennen.
— Sielustani ja sydämestäni, — vastasi Larsson. — Ja kreivi on arvattavasti hattu, niinkuin aina on ollut?
— Kiireestä kantapäähän asti, — vastasi Bertelsköld pilkallisesti.
— Mutta hattu, joka ulottuu kiireestä kantapäähän asti, peittää silmät ja sokaisee ihmisen. Mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningas — minä tarkoitan kaikessa alamaisuudessa, mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningatar siitä?
— Hänen majesteettinsa kuningatar sanoo, että on oltava hyvällä kannalla kaikkien puolueiden kanssa, että voitaisiin toisella lyödä toista tarpeen mukaan.
— Silloin pelkään, että hattu ensin lyödään päästä pois, — sanoi
Larsson.
— Se on mahdollista. Mutta tätä nykyä on myssy naulasta pudonnut, — vastasi Bertelsköld samanlaiseen leikilliseen sävyyn.
— On siis, — jatkoi valtiopäivämies, viekkaasti muhoillen, — on siis varmaa, että me pysymme vihollisina ja ettemme kumpainenkaan laiminlyö ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua syöksemästä toisiamme mereen. Mutta eikö ole mahdollista, että yhdeksi päiväksi teemme aselevon keskenämme?
— Miksei! Itse olen aikonut samaa ehdottaa.
— No, sitten olemme yhtä mieltä. Minulle ja perheelleni tulee olemaan suuri kunnia saada nähdä herra kreivi vieraanamme tyttäreni häissä, jotka pidetään jonkin viikon kuluttua.
Larsson oli hyvin harkinnut tämän piston, jonka hän tähtäsi vastustajaansa. Se ei kumminkaan tullut aivan niin odottamatta kuin hän oli luullut. Bertelsköldin kasvot synkistyivät hetkeksi, mutta hän vastasi kohta:
— Jos minun vain on mahdollista viipyä Vaasassa on minulla kunnia tulla häihin tavalla tahi toisella.
— Ei kukaan kykene paremmin kuin kreivi itse arvostelemaan tulemisensa tapaa, — sanoi vanhus painokkaasti. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, mitä kreivi tarkoitti.
Bertelsköld puri huultansa. Nyt olisi ollut erittäin sopiva tilaisuus puhua kaikesta siitä, mikä hänen mieltään painoi. Mutta hänen vieressään veneen perässä istui Gast, joka surkean näköisenä ja äänetönnä tuijotti basiliskin silmillään valtiopäivämieheen. Se, mikä olisi pitänyt sanoa, jäi sanomatta.
— Tänään on minun syntymäpäiväni, jatkoi Larsson hetkisen kuluttua. — Semmoisina päivinä johtuu monta vanhaa muistoa mieleen. Tänään olen hakenut esiin sen vanhan kirveen, joka on ollut kantaisäni kirves, ja antanut sen tulevalle vävylleni. En juuri usko taikoja, mutta sen tunnustan, etten mielelläni soisi tuon kuluneen kirveenterän menevän suvustani pois. Onhan se toki esi-isäin muistoja. Onhan kreivinkin suvulla jokin semmoinen muistokalu? Vanha sormus muistaakseni?
— Niin sanotaan, mutta minä en tiedä siitä mitään, — sanoi kreivi lyhyesti.
— Kuinka? Olisiko kreivi kadottanut sen vanhan kalleuden, joka on kulkenut perintönä niin monessa sukupolvessa?
— Setäni, presidentti, kuuluu sitä säilyttäneen, mutta hänen kuollessaan joutui se hukkaan, en tiedä kuinka, ja samantekevää se minusta onkin.
— Totta on, minä unohdan, ettei kreivi ole voinut kuulla kaikkia niitä tyhmiä juttuja, joita oli liikkeellä nuoruuteni aikana kuusi- tahi seitsemänkymmentä vuotta tätä ennen. Millaisia hullutuksia ihmiset saattavatkaan keksiä! Sanottiin, että Bertelsköldien sormus, jota kaksi Ruotsin kuningasta oli pitänyt, tuottaisi onnea kaikessa. Väitettiin, että kreivin koko suku seisoisi tahi kukistuisi sen sormuksen kanssa. Luulenpa, että sormusta pidettiin itsensä perkeleen keksintönä, jolla hän tahtoi saattaa ihmisiä ylpeyden vietteleminä häviöön. Vai kuinka, kapteeni?… Mutta kuinka te peräsintä hoidatte? Annattehan tuulen kantaa meidät suoraan Lemetinsaaren matalikolle!
Kapteeni Gast jupisi jotakin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja käänsi tuuleen päin.
— Olen kuullut puhuttavan jostakin taiasta, — sanoi kreivi uteliaampana kuin miltä tahtoi näyttää, — mutta se on haihtunut muististani. Olisitteko kenties te, joka olitte Tukholmassa siihen aikaan, kun setä kuoli, kuullut jotakin sormuksen löytäjästä, tai oikeammin sen varastajasta?
— Minulla oli tosiaankin muuta ajattelemista siihen aikaan, kun hollantilaiset kaappasivat komean viljalaivastoni. Muistelen kuitenkin kuulleeni, että varas tahi varastetun kalun kätkijä sai rangaistuksensa. Vai kuinka, kapteeni, oletteko te kuullut siitä mitään?
Kapteeni Neptunus ei vastannut, vaan irvisti rumasti. Samassa törmäsi vene vedenalaiselle karille ja kallistui kyljelleen, mutta seuraava aalto irtautti sen heti taas, sillä nyt oli tultu tiukempaan tuuleen, joka puhalsi Palosaaren salmen läpi.
— Luovatkaa! — murahti Larsson. — Tehän pidätte perää kuin närpiöläinen. Ei paljon puuttunut, ettemme keikahtaneet kumoon… Mutta mistä me puhuimmekaan? Niin, ihmiset sanovat, että kreivin setä presidentti tuon onnenkalun avulla nousi korkeihin virkoihin ja tuli tavattoman rikkaaksi. Ei olisi hulluinta, jos olisi semmoinen haltia aina auttamassa!
— Älkäämme enää siitä puhuko.
— Suokaa anteeksi, että olen näin rohkea, — jatkoi valtiopäivämies, ja hänen äänensä, joka oli ollut pilkallinen, muuttui äkkiä vakavaksi. — Siinä on kreiville todistus siitä, mitä laatua se valta on, joka tahtoo asettua kuninkaan la kansan välille. Teidän isänne iso-isä oli talonpojantyttären poika, hänestä tuli sitten ratsumies kolmikymmenvuotisessa sodassa; sitten hän pääsi kenraalin arvoon ja nai ruhtinattaren. Sen sijaan, että syyksi tähän olisi sanottu hänen sotilasonneansa ja kunnon miekkaansa, pisti jonkun narrin päähän puhua onnenkalusta. Ja kuta enemmän ihmiset uskoivat asiaa, sitä kopeammaksi suku kävi tuosta suuresta onnestaan, jota sanottiin Luojan teoksi, vaikka minä yksinkertaisuudessani pidän Belsebubia sen onnen seppänä.
— Olkaa hyvä ja puhukaa omista asioistanne, vastasi Bertelsköld ylpeästi.
— Ei, suokaa anteeksi, minä olen sanonut isällenne ja isoisällenne totuuden, ja minä aion puhua suuni puhtaaksi teillekin. Minä luulen kreiviä ylipäänsä kelpo mieheksi, ja jollette olisi vihamieheni, te kenties olisitte ystäväni. Mutta niinkuin kaikkien vertaistenne, niin on teidänkin päänne ylpeydestä vähän pyörällä, ja Jumala teitä armahtakoon, jos joskus saatte sormuksen takaisin, sillä silloin käy teidän niinkuin kaikkien muidenkin. Minun mielestäni olisi hyvä teko, jos teidät iäksi päiväksi pelastettaisiin joutumasta tuon lemmon pahuksen valtaan.
— En ymmärrä teidän tarkoitustanne, — vastasi Bertelsköld. — Jos loukataksenne minua ja sukuani häväistäksenne olette kutsunut minut tänä päivänä seuraanne, niin olisi paremmin sopinut harmaille hiuksillenne, ettette pakottaisi minua…
— Mihinkä?
— Sanomaan teille jotakin, josta vanhan miehen pitäisi olla paremmin selvillä kuin minun. Ylpeydestä ei toisen kansanluokan tulisi koskaan toistaan syyttää. Se saattaa asua kerjäläisenkin ryysyjen alla; se saattaa paisua sangen korkealle porvarinkin kultavuorisen takin alla!
Larsson naurahti. — Siitä emme huoli väitellä, — sanoi hän kylmästi. — Tahdoin kysyä teiltä, ettekö sanoisi sitä, joka pelastaisi teidät tuosta onnettomasta, kuninkaan sormuksessa asuvasta ylpeyden hengestä, itsenne ja sukunne hyväntekijäksi?
— Minä vastaisin hänelle: hoitakaa omia asioitanne älkääkä sekaantuko siihen, mikä ei teihin kuulu.
— Vai niin, vai niin; no, älkäämme siitä enää puhuko. Tiedättekö, herra kreivi, että tässä on koko väylän syvin kohta; vettä luulisin olevan kolmekymmentä syltä. Meren syvyydeksi se ei ole paljon, mutta matalalle rannikolle, niinkuin meidän on, se kyllä riittää. Se, mikä tässä mereen putoaa, se ei tule ihmisten ilmoille ennen kuin tuomiopäivänä… Ohjatkaa oikeaa suuntaa te siellä peräsimessä; ettekö näe, että purjeet lepattavat?
Bertelsköld ei vastannut.
Larsson nousi nyt veneen peräistuimelta seisomaan ja piti jotakin himmeästi kiiltävää esinettä peukalon ja keskisormen välissä. — Tahtoisinpa tietää, sanoi hän, — kenellä olisi halua hakea merenpohjasta sitä, jota nyt pidän kädessäni.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kapteeni Gast hurjimman raivon vallassa karkasi hänen kimppuunsa ja koki riuhtaista esinettä hänen kädestään. Hurja painiskelu syntyi. Peräsimetön vene nousi tuulta vasten ja alkoi peräytyä. Paitsi perässä olevaa kolmea henkilöä oli keulassa kaksi matruusia, mutta nämä eivät liikahtaneet paikaltaan luultavasti sentähden, että Toivon laivaväki varmasti oli vakuutettu siitä, että se, joka koski kapteeni Gastiin, armotta oli kuoleman oma.