Mutta kapteenipa sai toisen vastustajan, joka ei ollutkaan löyhäkätinen. Bertelsköld heittäysi näet vuorostaan Gastin kimppuun ja tempasi hänet pois, niin että leveät olkapäät rutisivat. Nähdessään joutuvansa allekynsin koetti Gast syöstä itsensä ja Larssonin yhtähaavaa mereen. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei Bertelsköldin väkevä käsi juuri Larssonin kaatuessa olisi temmannut häntä takaisin kallistuvaan veneeseen. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin kapteeni makasi mihinkään kykenemättömänä veneen pohjalla, kädet jollakin köydenpätkällä selän taa sidottuina. Vene ajautui maata kohden, mutta matruusit eivät liikahtaneet.
— Tiukentakaa purjenuoraa, koirat! Kreivi tarttuu peräsimeen! komensi
Larsson ihmeteltävän kylmäverisesti.
Vene nousi taas tuuleen päin ja läheni samaa paikkaa, missä taistelu oli alkanut. Nyt nousi vanhus taas peräistuimelta seisomaan.
— Te teitte hyvän tempauksen vast'ikään, kreivi Bertelsköld, — sanoi hän, — ja minä olen osoittava kiitollisuuttani siitä. Me olemme nyt taas kolmenkymmenen sylen syvyydellä, mutta siinä lieneekin kyllin. Katsokaa nyt — ja te myöskin, te vanha ahma siellä veneen pohjassa! Näettekö, mitä minulla on kädessäni? Piu — nyt se on siellä, iäti haudattuna meren syvyyteen.
Kuului ääni niinkuin viulunkielen hiljainen näppäys, heikko, mutta selvä, kun tuo nakattu esine vajosi vedenpinnan alle.
— Mikä se oli? — huudahti Bertelsköld.
— Se oli kuninkaan sormus, — vastasi Larsson kylmästi.
— Mitä olette tehnyt! Tuollako lailla palkitsette minua siitä, että henkenne pelastin!
— Niin, — vastasi valtiopäivämies, — ja minä ajattelen, että huonommasti kuin minä on moni mies palkinnut pelastajansa. Nyt olemme kuitit. Kuulkaa minua! Minä otan taivaan ja maan todistajakseni tähän: Niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää näe päivän valkeutta, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti. — Me voimme nyt palata kaupunkiin takaisin. Pysy siellä, katala vaskipalanen, joka olet ollut syynä niin monen ihmisen ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon! Pysy siellä, sinä perkeleen kilokalu, tuomiopäivään asti, ja kammotkoot meren kalatkin sitä paikkaa, jossa kirottu pahuutesi on hiekkaan haudattuna!
16. LISÄTIETOJA KUNINKAAN SEURUEESTA JA MATKASTA.
Myöhästyneet olivat nuo suuret sukupäivälliset Larssonin talossa toista tuntia isäntää odottaessa; liikkiö oli kuivanut, naurispaistikkaat liiaksi ruskettuneet, vasikanpaisti oli pohjaan palanut, kastike jähmettynyt ja leivokset jo kauan seisoneet juhlallisissa riveissä isolla hopeavadilla. Kaikki olivat kummastelleet, mitkä tärkeät asiat olivat pakottaneet vanhan valtiopäivämiehen tällaisena juhlapäivänä ja juuri ennen päivällistä satamaan lähtemään. Vihdoin hän palasi väsyneempänä kuin miltä tahtoi näyttää. Se, mitä Palosaaren väylällä oli tapahtunut, pysyi salaisuutena. Matruusit olivat saaneet rahaa pitääkseen suunsa kiinni, ja kapteeni Gast oli taas heti maihin laskettua päästetty irti ja edesvastuun uhalla käsketty lähtemään tiehensä kaupungista.
Tuon ison pöydän ympärille keräytyi nyt suku kolmeen osaan: ensiksi vanhemmat ja arvokkaammat, sitten nuoremmat, lopuksi lapset ja palkkaväki. Kunniaistuimella istui vanha perheenisä, oikealla puolen häntä pojat vaimoinensa, vasemmalla tytär Ester sulhasensa kanssa ja veljentytär Maria; sitten muut iän ja arvon mukaan. Toinen poika, pastori Bertel, siunasi ruoan, kaikki söivät hyvällä ruokahalulla, joka oli odottaessa yhä kasvanut, ja lopuksi veisattiin kiitosvirsi.
Kun tämä oli toimitettu, lähti perheenisä päivällislevolle, sill'aikaa kun vieraat hajausivat sinne tänne katselemaan kuninkaan kunniaksi tehtyjä valmistuksia.
Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin airuita alkoi toinen toisensa perästä ilmaantua. Hovimestari Åberg, keittiömestari Björck, hovileipuri Kammecker, hoviviinuri Laurent ja pääkokit Severin ja Arelius palvelijoineen[18] olivat saapuneet jo aamupäivällä kuninkaan keittokalujen kanssa ja herättivät tärkeäntähdellisillä hankkeillaan koko kaupungin huomion. Kuninkaallisessa matkaohjelmassa oli näet määrättynä, että hänen majesteettinsa levähtäisi yhden päivän Vaasassa matkan vaivoista, ja koska maan isä ei halveksinut hyviä ruokia, niin oli kaupungin hellänä huolena ollut kaikkien niiden tarpeiden hankkiminen, jotka se suinkin voi hankkia. Jo keväästä asti oli sentähden vasikoita, porsaita, hanhia, jopa kalkkunakukkojakin maaherran asunnossa hoidettu mitä huolellisimmin ja ne olivat nyt valmiit uhraamaan henkensä kuninkaan ja isänmaan hyväksi. Huolta oli pidetty mitä oivallisimmasta maidosta ja kaikkein sakeimmasta kermasta, mitä vain kaupungin lehmistä suinkin oli saatavana, sillä nämä ymmärtäväiset Vaasan porvarit osasivat jo silloin niinkuin paljon myöhempinäkin aikoina tuottavan kaupan ohessa harjoittaa myöskin menestyksellistä maataloutta. Silloin, niinkuin uudempinakin aikoina, nähtiin nimittäin laumoittain hyvinvoipia lehmiä aamuin ja illoin vaeltavan pitkin kaupungin katuja kesälaitumilleen ja sieltä takaisin (mikä vaellus tätä nykyä kaupungin katujen siisteyden vuoksi tapahtuu kuitenkin syrjäteitä) — ja heinänteko, joka sattui juuri tähän aikaan vuodesta, oli täällä siitä syystä yhtä tärkeä aika kuin maaseuduillakin kaupungin ympäristössä. Paitsi näitä kestityksiä oli pidetty siitäkin huolta, että voitiin tarjota verestä pinaattia ja muita ruokakasveja, Ja koko valoisan heinäkuun yön oli lähimpäin kyläin nuoriso ollut muuraimia ja mansikoita poimimassa, voidakseen tarjota valtakunnan majesteetille jotakin oikein makeata maan tuotteista. Nämä kaikki tuotiin nyt noiden ylhäisten kokkien käytettäväksi, ja nämä mahtavat herrat, jotka rehentelivät hienoissa valkoisissa esiliinoissaan, suvaitsivat joskus päätään nyökäyttäen ilmaista armollisen mielihyvänsä kunnon ihmisten alamaisesta innosta.
Paitsi kreivi Bertelsköldiä, joka oli tullut maaherran kanssa, saapuivat myöhemmin päivällä hovimajoitusmestari, vapaaherra Forssner, eversti, vapaaherra Kaarle Adlerfelt, vänrikki, parooni Löwenhjelm y.m. herroja ja muutamia kuninkaallisia lakeijoita. Jokaiselle vaunulle, mikä tuli näkyviin Runsarin kylän luona, jossa ensimmäinen iso kunniaportti upeili päiväpaisteessa, nosti kansa, joka seisoi juhlavaatteissaan tiheissä laumoissa tien syrjillä, hurraahuudon, ja useat kiipesivät aidoille, kylästä alkaen aina kaupungin etelätulliin asti. Joka kerta vastasivat herrat ja lakeijat armollisesti hymyillen, ja joka kerta huomasi väestö pettyneensä toiveissaan. Joukossa oli käräjäkirjureita, merimiehiä ja muita perin viisaita politikoitsijoita, jotka olivat käyneet Tukholmassa ja tiesivät, miten asiat olivat. Nämä osoittelivat kansalle, mitkä noista saapuvista herroista katsottiin hatuiksi ja mitkä olivat valtiollisilta mielipiteiltään tunnetut myssyiksi. Nyt oli useilla miespuolisilla katselijoilla päässä lasihelmillä ja kukonsulilla koristetut myssyt; toisilla taas oli päivän kunniaksi paikkakunnan tekoa olevat hatut. Kun nyt väkijoukko oli hurrannut kuninkaalle, mutta huomasi pettyneensä, ryhtyi se harmissaan siihen sukkelaan ilveilyyn, että aina, kun hattu ajoi sivu, nakattiin paljaita myssyjä ilmaan, mutta joka kerta, kun myssy ajoi esiin, lensivät hatut taivasta kohden. Ja tämä oli kansasta sanomattoman hauskaa. Nekin, jotka eivät tienneet tarkoitusta, seurasivat iloissaan annettua esimerkkiä, ja siinä oli melua ja riemua, joka tietysti selitettiin alamaisen ilon ilmaukseksi. Valtiollisella taivaanrannalla vaeltavat pilvenkuvat kuvastelivat tällä tavoin niinkuin haihtuvat revontulet aina ylhäällä pohjolan kaukaisissa seuduissa asti.
Kuningas itse … mutta suotakoon meille anteeksi, että "mielin hiljaisin" vielä panemme tähän seuraavan runollisen kertomuksen hänen matkustuksestaan Suomen rajain sisällä.[19]
Degerby, Sottunga,[20] Korpo[21] ja muut saa sankarin haltuhunsa. Taivasta kiittävät lasten suut, toi heille kun voideltunsa. Hanko ja Barösund, Porkkalakin[22] ja Viapor[23] reittiä valvoo urhon, mi mielin hiljaisin vain hyvettä seuraa ja palvoo.
Sankari saapuvi Helsinkiin[24] ja hyvästi heittävi Ahdin, aallot oivat jok' antoi niin ja matkan suunnan ja tahdin. AADOLF kun maihin on astunut näin, soi rannoilta huudot vastaan: juhlivi riemuiten tervehtäin koko kaupunki kuningastaan.
— — — — — Suomen kansa kun kuninkaan näin saanut on vieraaksensa, hänelle uskollisuudessaan se antavi rakkautensa. Sitten tuo siunattu ruhtinas läks' ULRIIKAN[25] linnaa kohti; Långörnin[26] muurit ne myöskin, kas, kesäpäivän kullassa hohti.
Juhannus veisaten juhlitahan ja riemuiten Ruotsin malliin. AADOLFIN kaikkeen ihastuvan nyt nähdään. — Uskovi kalliin henkensä Siltavuorellekin[27] maan isä ja eelleen matkaa. Porvoossa[28] tavalla Daavidin käy templissä — kulkua jatkaa.[29]
Kiväärit, kanuunat kaikuvat ja laulut, hän täältä kun kulkee. Aurinko säteensä kirkkaimmat suo hälle. Syliinsä sulkee hänet jo Loviisa,[30] jolle soi nimen kuningattaren mukaan naisen tuon, johon ketään voi ei verrata koskaan kukaan.
Ahvenkoskelle, Anjalaan[31] käy sankari, rajalle asti. Keltinkoskikin[32] iloissaan niin kuohuvi kirkkahasti! Kansa käy isäänsä ihaillen hänen luoksensa täältä ja tuolta; saasta tuskin näet kymmenen niin heistä on pitänyt huolta.
Hämeenmaahan nyt matkaillaan ja luokse sen vanhan linnan.[33] Rahvas ei kursaile valtiataan, vaan kulkevi yhtä-rinnan. Kunnia-ammunta linnasta soi ja kaikuvi ruorilta vastaan; tervetulleheks' ilakoi kaikk' kuulua kuningastaan.
Isän tavalla tyydyttää hän kaikkia lahjoillansa; lapsetkaan niit' ilman ei jää. — Nyt Turkuhun[34] kulkuansa jatkaa hän kukkain ja seppelten ja kuusien oppaana ollen. Nuoriso vastass' on tanssien, käy vanhatkin hurmiollen.
Nymfeinkin parvi käy karkeloimaan, Mars, Phoibos ja Minerva vielä; kaikki nyt puolelta kuninkaan saa vainen armoa siellä, Ehemiskin maahan lankeaa hänen kärkkyen katsettansa. Hermes laivansa liputtaa näin näyttäen riemuansa.
Vielä mä mainita tahtoisin sen ammunnan, jota silloin sankari mielin ihastuvin sai kuunnella aamuin ja illoin. Savu ja ruuti ne haihtuu pois, siis niistä en kuluta kaulaa. — Muistos' ei Suomesta häipyä vois, ja siitä mä tahdon laulaa.
— — — — — Siksipä ihmiset, parveillen kevätkalojen hilpeäin lailla. syntymäpäivää viettäen LUDOVIKAN[35] on huolta vailla. Eessänsä näkevät kuninkaan ja hengessä kuningattarenkin. Taivasta yhtyvät rukoilemaan he onneksi kumpaisenkin.
Matka käy sankarin Huittisiin[36] ja eellehen Paskilahan. Niinisalo jää taakse niin, ja Kyröhön[37] saavutahan. Metsä saa hetkeksi AADOLFIN, ja sitten on Vaasan[38] vuoro. Kaikuvi saakka pilvihin ilohuutoina kansan kuoro.
Mutta koska lukija lienee saanut jo tarpeeksi, lopetamme toistaiseksi tähän.
27. KUNINKAAN TULO JA ROVASTIN PUHE.
Kun kansa tällä tavalla oli ollut liikkeellä aina varhaisesta aamusta, saapui maan isä, kuningas Aadolf Fredrik, vihdoinkin kello seitsemän ja kahdeksan välillä illalla. Ei mitään oltu laiminlyöty, että tulo tapahtuisi niin komeasti kuin mahdollista. Kuninkaan rinnalla istuivat neljän hevosen vetämissä komeissa vaunuissa hänen ylhäisyytensä, kreivi Claes Ekebladh ja henkilääkäri Petersen. Lähinnä näiden jäljessä ajoi kenraali, vapaaherra Ungern Sternberg adjutantti Rehausenin kanssa; sitten hovimarsalkka, vapaaherra Löwen asessori Schutzenin kanssa ja sitten tuli muu seurue ja palvelijat: kamaripaashi Tornerhjelm ja kamaripalvelija Bedat, kellarirenki Hornay ja pyssynvirittäjä Asmüs y.m., y.m., joiden merkilliset nimet niinikään ovat jälkimaailman iloksi säilyneet.[39] Maaherra oli hänen majesteettiaan vastassa vähän matkaa kaupungista, sill'aikaa kun paikkakunnan virkamiehet, papisto ja porvaristo seisoivat hatuttomin päin, hikisin otsin ja selkä koukussa vasta maalatun tulliportin luona, joka oli koristettu Vaasan kaupungin kunniakkaalla ja kuninkaallisella vaakunalla.
Syntyi siitä melu ja hälinä, kun ensiksi nimismies tuli ratsastaen, ajaen kuin luuta väkeä tieltä pois — kun sitten kuninkaalliset esiratsastajat vaahtoisilla hevosillaan ajoivat esiin täyttä karkua ja kun vaunut viimein näkyivät tien mutkassa Runsarin kylän luona. Kuningas ajatti hiljaa ja nyökäytti päätään joka haaralle. Väestön käytös oli arvokasta. Nuo selät eivät olleet tottuneet syvälle kumartamaan. Aadolf Fredrik oli kumminkin todella rakastettu — rakastettu toivovan rakkaudella, sillä hän ei ollut vielä tehnyt mitään muuta kuin vastaan ottanut kruunun — mutta tämänkin vuoksi häntä jo suosittiin Pohjanmaalla, jossa oli oltu tyytymättömiä herrojen valtaan ja valtiopäiväriitoihin kuningas Fredrik-vainajan aikana.
— Katsokaapa, kuinka armollisen näköinen hän on! — hälisi väkijoukko.
— Ja noin hiljainen! Eikä ylpeämpi kuin muutkaan kristilliset ihmiset! — arvelivat toiset.
— Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän tervehti minua; mahtaneeko hän tuntea minut? — huudahti Martolan kestikievarin emäntä suuresti hämmästyksissään ja hyvillään, seisoessaan uudessa tärkätyssä kamlottihameessaan kuin vehnäpulla reikäleipäin keskessä.
— Suunne kiinni! — murahti eräs ryysyinen kerjäläinen, vanha vöyriläinen karoliini, ja kääntyi päin. — On noita nyt ennenkin kuninkaita nähty! Kuninkaan pitää olla ylpeä ja kopea. Valtakunnan majesteetilla pitää olla käsivarret kuin rautakanget ja hänen pitää osata iskeä. Ja ratsastaa hänen pitää, niin että kivet kipenöivät; eikä istua noin kuin villasäkki pehmeillä vaununtyynyillä! Toinen tarmo oli Kaarle-kuninkaassa! — Ja samalla kohautti hän repaleista hattuaan.
— Mutta katsokaapa, kuinka maaherra kumartelee! — kuiskailivat taas toiset. — Voi hyväinen aika, kuinka notkeaselkäisiä ne nyt ovat, nuo kopeat herrat, jotka muuten niin isosti pöyhkeilevät muille kunniallisille ihmisille! — Ja kansa hurrasi kahta kiivaammin maaherran kumarruksille.
Vaivoin saatiin nämä riemunosoitukset vaikenemaan, sillä syynä siihen, minkätähden kuninkaalliset vaunut pysähtyivät tullin luona, oli alamainen puhe, jonka kirkkoherra, maisteri Claudius Hedman — vanha hovimies ja tätä ennen Tukholman Klaran kirkon kappalainen — oli tähän tilaisuuteen valmistanut. Onneton kuningas, nuo ylenmäärin makeat ja imartelevat sekä suorasanaiset että runomittaan sepitetyt puheet olivat vainonneet häntä pahemmin kuin hyttyset aina siitä asti, kun hän astui jalallaan Suomeen. Nyt tuli hän Hämeen metsästä, helteisen päivän ajettuaan ja ikävöiden päästäkseen lepoon ja saadakseen vaihtaa pölyiset matkavaatteet silkkivuoriseen yönuttuun, kun taas putosi puhuja hänen eteensä kuin pilvettömältä taivaalta! Raskas kruunu, minkätähden oli sinulla monien piikkiesi seassa vielä kaunopuheisuuden ruusujakin kätkettynä!
— Vaikka[40] — sanoi puhuja, — lauhkeamman taivaan alla syntyneen tulen ottavan neron ja enemmän siistityn pään kuin mitä kylmältä pohjolalta käy odottaminen, tulisi olla tässä korkean harvinaisessa tilaisuudessa sen tavattoman ilon tulkitsijana, joka teidän kuninkaallisen majesteettinne — (syvä kumarrus) — tänne kokoontuneilla kaikkein nöyrimmillä, papistoon kuuluvilla alamaisilla on; niin rohkenen kumminkin syvimmässä alamaisuudessa teidän kuninkaallisen majesteettinne eteen — (uusi kumarrus) — minä halvin pappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden uhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla — (suorakulmainen kumarrus).
— Suuri kuningas! — jatkoi puhuja — sallikaa, niinkuin Aleksanteri suuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja antimien asemesta!
— Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme — keskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut "kourallisen vettä"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa kumarrellen:
— Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle — (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) — sekä kaiken heidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä tarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta kumpaakaan…
— En, hyvä herra rovasti … puuttui taas kuningas puheeseen, pyyhkäisten hikeä otsaltaan.
— Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me papistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle majesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta meidän sydämestämme.
Kuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta uhraavaisuudesta.
— Ei ikinä, — jatkoi puhuja, — ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin soittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi alamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin ilonilmauksiin.
— Suokoon luoja, että ne todella olisivat sanomattoman hartaita! — kuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan, mutta puhuja jatkoi:
— Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän kuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän kuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme myös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset nauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän maanisämme avarassa varjossa…
— Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa lihavuuteen! — kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan kyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin kumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen majesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös koko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme siunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion sydänyön aurinkoon, ja — niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei aina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä epäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei koskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen kuninkaallisen armonsa heloittaa…
Rauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan niiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana yhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt äkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä oudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.
— Onko kukaan saanut vammoja? — kysyi heti kohta hyväsydäminen kuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin poliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa kiiruhtivat apuun.
— Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, — vastasi lukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita nopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina hurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun oli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.
— Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! — huudahti kuningas, joka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja iloiset kasvot.
— Teidän majesteettinne palvelukseksi, — vastasi poika. — Sen verran hän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.
— Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, — jatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo kankean juhlalliset vastaanottotemput.
Eerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti hänen silmilleen.
— Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että jälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon … — aloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta johdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen aineeseensa.
— Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! — kuiskasi Ekebladh.
— … Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa
Thulea…
— Me kiitämme, me kiitämme, — sanoi kuningas keskeyttäen.
Mutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei hänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa opitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. — Koska, — aloitti hän jälleen, — aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden pohjoisten seutujen yli…
— Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja aika on jo mennä levolle, — ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.
Maaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.
— Ja koska, — jatkoi itsepäinen puhuja, — koska tähdet samalla kadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään Phoibon loistavat vaunut…
— Aja! — sanoi kuningas.
Vaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon hurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta käsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää käyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota, puhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville ruhtinaillekaan.
Suurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan, saadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset taas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti kummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi tietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
— Se ei kuulu teihin, — sanoi Eerikki hämillään.
— Hän sanoi sinua ylimääräiseksi hovisorvarikseen, mitähän hänen majesteettinsa sillä tarkoitti? — kysyi eräsi raatimies, joka oli seisonut likellä vaunuja.
— Sanoiko hänen majesteettinsa hovisorvari? — kysyi Eerikki ollen kummastuvinaan.
— Sen kuulin omin korvin, — vakuutti raatimies.
— Minusta tuntui, että hän sanoi hovikarvari, arveli Eerikki.
— Karvari? Niin, niin se olikin. Hovikarvari? Sepä oli merkillistä.
Mitä hän sillä tarkoitti?
— Asianlaita on se, — sanoi Eerikki tekeytyen mahtavaksi, — että satuin asumaan moniaita viikkoja hovin karvarin luona, ja kun kuningas tavallisesti joka kuukausi kävi kahta tuumaa paksummaksi vyötäisiltään, niin oli hänen majesteettinsa tapana aina tuon tuostakin käydä meitä tervehtimässä, antaakseen mittaa uusiin nahkavöihinsä. Sentähden hän sanoi minua ylimääräiseksi hovikarvarikseen.
— Mutta hän käski sinun tulla huomenna luoksensa?
— Sanoiko hän niin?
— Tottahan kuulin sen, kun seisoin aivan hänen vieressään.
— Vai niin — no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi pitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne uutta mittaa ottamaan.
Näin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.
28. KORSHOLMAN VALLIEN LUONA.
Oli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön sanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun luonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia ulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli siellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen hirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun myöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.
Kaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut luulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin linnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä tuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas vieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa? Paljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin olisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia, niin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei niinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia vaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi vahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin se lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja tutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea ottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin yömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.
Kun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman valleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä olevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se synkemmäksi.
Kaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei voinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi nimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.
— Oletteko varma siitä? — sanoi Penna.
— Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, — sanoi kapteeni. Minä lokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti vanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että neitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo huomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.
— Niinkö sanoivat?
— Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä, että hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen sulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.
— Mikä sen muukalaisen nimi on?
— Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän kulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo huomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.
— Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin…
— No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen ruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän kulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa. Tulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella osoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi matalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.
— Kreivi? Onko hän kreivi?
— Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä tehdään soma rekilaulu Isokyrössä:
"Näin, näin minä laivan seilaavan,
kolme kreiviä laivassa."
Penna ei virkkanut mitään — mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui hänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta niin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän oli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa ajatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.
— Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te valehtelette! — jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia kovasti käsivarteen.
— Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, — ja kuultuani, ettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun puolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä, siitä vanhasta saiturista… Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa, että toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.
— Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! — ärjäisi Penna nyrkkiään puristaen.
— Sanon sinulle jotakin, — kuiskasi Gast. — Äsken kuulin kreivin lakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset. Jos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.
— Kreivi? Taaskin kreivi!
— No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa tuonne … kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!
Bertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta vasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten jälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja täällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.
— Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille valleille? — sanoi hän itsekseen. — Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä ulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä sanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin kristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen kehtoa. Vanhat vallit — juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin hänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison täällä minä lyhytaikaisine muistoineni — eilen seisoi täällä joku toinen, huomenna taas toinen — kaikki olemme hetken lapsia, mutta te olette vuosisatain!
— Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän tietää, kuka siellä odottaa, — kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.
Penna murahti kuin kahlekoira.
— Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, — jatkoi toinen.
Mutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille ja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.
— Minä opastan sinut leikkituvalle! — jupisi hän, ja karkasi samassa niin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä — ihan valmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen — tupertui alas vallilta, joka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.
Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen, joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti täytteeksi vedätetty.
— Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! — kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.
Penna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen kilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän pikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen hyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.
Kapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon ikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän. Tuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta, Palosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero yksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen vuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä luulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin tahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat haaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän hyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!
Näitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä,
Pennan häntä huomaamatta.
Mutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.
— Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä minä en pääse liikkumaan! — valitti Bertelsköld.
Penna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin kivettyneenä.
— Pölkkypää! — sanoi taas pudonnut matalalla äänellä, etkö tiedä, että kuningas nukkuu muutamain askelten päässä täältä. Täytyykö herättää koko linnan väki apua huutamalla?
Penna oli kuullut tarpeeksi. Hän harppasi, niinkuin olisi tuli häntä polttanut, ja hyppäsi yhdellä loikkauksella vallilta alas, samaa tietä, jota hän oli pannut kilpailijan menemään. Onnistuen paremmin kuin tämä, tuli hän jokseenkin eheänä alas eikä huomannut edes sitäkään, että nyrjäytti jalkansa ja sai pari mustelmaa polviinsa. Tuskin hän oli tullut alas, kun hän heittäysi kaatuneen päälle ja alkoi täyttä kurkkua ulvoa.
— Lurjus, pidätkö suusi kiinni! kuiskasi Bertelsköld, joka luuli yhtyneensä hulluun ihmiseen, joka panisi koko linnan väen liikkeelle.
Mutta Penna ulvoi vain, ja töin tuskin voi kreivi erottaa muutamia katkonaisia sanoja: — Minun oma isäntäni! Minun rakas herrani!…
Pilvet olivat tällä aikaa kevenneet, eikä pimeys enää ollut niin synkkä. Suureksi ihmeekseen tunsi Bertelsköld miehen vanhaksi palvelijakseen, jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen. — Sinäkö, Istvan, olet täällä? —- sanoi hän. — Ajaako sinua painajainen, kun heität minut vallilta alas?
— Kun olisin tiennyt teidän siinä olevan! — ulvoi Penna taas nyyhkyttäen… Lemmon Kasti… Koira minä olen, hullu koira, joka olen omaa herraani puraissut!… Rakas, armollinen isäntä, elättekö vielä?
— Vaiti, junkkari, niin annan sinulle anteeksi. Olen taittanut jalkani, kenties käsivarteni, enkä pääse liikkumaan. Kanna minut heti kohta huoneeseeni; se on linnan sivurakennuksessa, ja kuninkaan henkilääkäri asuu viereisessä huoneessa. Mutta heitä pois, mies, tuo ulvominen, muuten lyön sinulta kädet ja sääret poikki, kun taas pääsen jaloilleni. Meidän täytyy sanoa, että olen vahingossa pudonnut.
Penna oli puoleksi tainnoksissa surusta ja säikähdyksestä. Kuitenkin hän nosti, niin varovasti kuin taisi, rakastetun isäntänsä väkeville karhunkäpälilleen ja vaelsi linnaan, kokien kovin hullunkurisesti niellä nyyhkytyksiään, joita ei tahtonut saada millään lailla tukahdutetuiksi.
29. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN KEITTIÖSSÄ.
Eerikki Ljung oli muiden Larssonin talon miespuolisten vierasten kanssa majoitettu isoon tupaan, jonka lattialle oli olkia levitetty. Oljilla lepäsi kahdeksan poikaa ja nuorta miestä, kullakin pienoinen villapeitto katteenaan. Seinään kiinnitetyissä sängyissä, joita aina oli kaksi päällekkäin, makasi kahdeksan vanhempaa henkeä ruovonröyhyillä täytetyillä matrasseilla. Höyhenpatjoja oli yllinkyllin arvokkaampien vierasten varalle.
Nukkuessaan ajatteli Eerikki vain sitä, että hänen huomenna piti mennä kuninkaan luo. Merkilliseltä se tuntui hänestä, mutta miksi antaisi hän sen untansa häiritä. Hän oli ollut liikkeellä varhaisesta aamusta ja nukkui sentähden niin raskaasti, että hänen puolestaan olisi voinut vierittää vaikka koko talon mereen ja purjehtia niin Länsipohjaan. — Herätä minut kello kolme, — oli hän sanonut vanhalle Sannalle, joka palveli makuutupalaisia ja jolla enemmän kuin kellään muulla oli se linnun luonto, ettei kukaan tiennyt, milloin hän kesällä nukkui.
Palovartija oli juuri huutanut talon nurkalla, kun Sanna suurella vaivalla sai nuoren herran käsiinsä peittojen ja olkien rykelmästä. — Kello on kolme, — sanoi hän.
Mutta Eerikki käännähti toiselle kyljelleen eikä ollut mistään milläänkään.
— Aiotteko nousta? — jatkoi eukko ja pudisteli häntä jalasta.
Mahdotonta saada häntä virkoamaan.
— Kuningas odottaa!
Kuin nuoli oli Eerikki jaloillaan. Hänen parhaat vaatteensa, hänen hienoin paitansa tärkättyine kauluksineen ja isän hopeinen kaulahakanen olivat jo valmiina hänen vierellään.
Kymmeniä kertoja oli äiti, joka ei ollut saanut unta silmiinsä koko yönä tätä kuninkaallista armoa ajatellessaan, kysynyt, mitä kuninkaalla mahtoi olla hänelle sanomista, ja kymmeniä kertoja oli Eerikki vakuuttanut, että hän yhtä vähän kuin äitikään voi sitä arvata. — Pahaa se ei voi olla, hän oli iloisen näköinen, — vakuutti Eerikki.
— Et saa unohtaa kutsumasta häntä hänen majesteetikseen, — varoitti äiti. — Kampaa tukkasi eteisessä ennen kuin menet sisään ja pyyhi tomu tarkasti saappaistasi. Älä puhu ennenkuin hän kysyy, ja katso häntä suoraan silmiin. Jos hän kysyy sinulta jotakin vanhemmistasi, niin sano hänelle, että isäsi palveli Ruotsin kruunua siihen aikaan, jolloin ei kenelläkään muulla tässä maassa kuin Löfvingillä ja hänellä ollut siihen rohkeutta. Näytä sitten, että voit pitää suusi kiinni, kun uteliaat hovilakeijat kyselevät, ja riennä heti kotiin. Varo paidan kaulustaa, pane takki oikein nappiin, äläkä pidä käsiäsi taskussa.
— Hyvästi, nyt en enää jouda! — sanoi Eerikki ja oli jo eteisessä.
— Jumala olkoon kanssasi, lapseni! — huusi huolestunut äiti hänen jälkeensä ja palasi tytärtensä luo, jotka kuningashuolista vapaina nukkuivat luhdissa lähellä makuutupaa.
Oli neljän aika aamulla, kun Eerikki, kaikki nämä varoitukset kilpenään, saapui Korsholman linnaan, peläten, että kuningas kenties jo oli häntä odottanut. Hänen kummastuksekseen olivat kaikki muut paitsi vahdit vielä sikeässä unessa, ja hänen tahtoessaan mennä sisään sanottiin portilla: "seis".
Nyt vasta muisteli Eerikki kuulleensa, ettei Aadolf Fredrikin hovissa ollutkaan tapana nousta näin varhain. — Milloin portti avataan? — kysyi hän.
— Odota! — vastattiin.
Ei auttanut muu kuin odottaminen. Hän meni valleille kävelemään ja valleilta niityille. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti metsän yli Veikkaalaan päin, ja kastehelmet kimaltelivat ruohistossa. Vanha rakkaus kasveihin ja kukkiin virkosi Eerikin sydämessä, ja vaikkei ollutkaan enää paljon oppimista tuossa satoja kertoja tutkitussa seudussa, lähti hän kuitenkin keräämään kasveja vallien ympäriltä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin kaikki Hammarbyn iloiset muistot taas virkosivat eloon. — Jos minulla nyt olisi Eriika Lindelia täällä, — ajatteli hän itsekseen, — niin tutkisimme tämän anthylliksen arkkiaatterin suurennuslasilla… Kukahan nyt auttanee häntä kirjoittamaan nimiä kasvien puikkoihin, kuka puristamaan kasveja ja selittämään Pliniusta? Kai tekee sen Kaarle… Kaarle Linnaeus pieni, erotukseksi suuresta, — lisäsi hän huokaisten kaipuun ja mustasukkaisin tuntein.
— Hyvä on, ettei kukaan tiedä, minkätähden nimeni on Ljung! — ajatteli hän heti sen jälkeen. — Entä jos lähettäisin Eriikalle linnaean Vaasasta, puristettuna yhteen jonkin hienon erica vulgariksen kanssa? Senpä teenkin. Molempia lajeja kasvaa tuolla läheisellä männikkömäellä.
Tuumasta toimeen. Eerikki meni Lemetinsaaren puolella olevalle männikkömäelle ja oli pian kiintynyt kasviopillisiin tutkimuksiinsa niin, että unohti sekä kuninkaan että kaikki äidilliset neuvot. Viimein hän kuuli tornikellon lyövän. Hän luki lyönnit. Kello oli kahdeksan.
— Kuningas on odottanut minua! — ajatteli hän säpsähtäen. Hän juoksi läpi pensaiden ja risukoiden ja oli kohta linnan portilla.
Nyt hän pääsi sisään. Kaikki olivat nyt liikkeellä. Adjutantteja ja hovimestareita, kokkeja ja palvelijoita juoksenteli ristiin rastiin, ja Vaasan porvaristo kysytti alamaisuudessa, milloin hänen majesteettinsa näkisi hyväksi laskea heidät puheillensa. Mutta hänen majesteettinsa ei ollut vielä pukeutunut. Porvariston käskettiin tulla kello kymmenen tienoissa. Töin tuskin pääsi Eerikki puhuttelemaan ensin erästä kamaripalvelijaa, sitten hovimarsalkkaa, parooni Löweniä, jolle hän ilmoitti, että hänen majesteettinsa oli käskenyt hänet tänne. Hän sai käskyn odottaa tuolla alhaalla, kunnes häntä kutsuttaisiin.
Minne hän menisi? Huoneet ja eteiset, vieläpä pihakin, olivat täynnä väkeä. Eerikki meni keittiön nurkkaan seisomaan.
Tämä tärkeä osa linnaa ja maaherran asuntoa oli tätä tilaisuutta varten laajennettu yhdellä tai kahdella viereisellä huoneella, ja kaikissa oli kova kiire. Vaikka suurin osa seuruetta asui kaupungissa, oli mestarikokeilla ja pöydänkattajilla täysi tekeminen, sillä paitsi aamiaishommia täytyi jo pitää huolta päivällisistäkin, joille kaupungin virkamiehet ja etevimmät porvarit oli käsketty. Kaikki olivat sentähden liikkeessä, arvokkaalla tavalla ylläpitääkseen kuninkaallisen pöydän arvoa, ja meren, metsän ja karjan parhaat ja tuoreimmat antimet kerättiin nyt keittiöihin ja kellareihin asiaankuuluvasti tarkastettaviksi ja valmistettaviksi.
Eerikin sisään tullessa oli keittiössä täysi kapina. Pahaa ennustava sisällinen sota oli syttymässä keittiömestari Björckin ja mestarikokki Areliuksen välillä. Syynä oli se, että viimeksimainittu alhaisempi virkamies oli ollut niin kuulumattoman rohkea, että oli tehnyt muutoksen korkeiden asianomaisten vahvistamaan ja niin muodoin peruuttamattomasti voimassa olevaan kuninkaalliseen ruokalistaan. Björck toi esiin kumoamattomia todistuksia siitä, että tässä tärkeässä asiakirjassa, jonka hovimestari Åberg oli allekirjoittanut, oli selvin sanoin kirjoitettuna: uunissa paistettua haukea. Ja kuitenkin oli Arelius ollut kyllin rohkea tahtoakseen tehdä siitä mureketta!
Puolustuksekseen muistutti loukkautunut mestarikokki, että hän oli palvellut jo viisikolmatta vuotta kuninkaallisessa keittiössä. Kuningas Fredrik-vainaja, jonka makuaisti oli erinomaisen tarkka ja joka kieltämättä ymmärsi nämä tämmöiset asiat, oli usein kiitellyt hänen kalaruokiaan, ja mitä uunissa paistettuun haukeen tuli, luuli hän kykenevänsä kilpailemaan sen valmistuksessa itsensä keittiömestarin kanssa. — Mutta, jatkoi hän, — minä otan Ruotsin valtakunnan sen seikan todistajaksi, kuinka sopivaa mahtanee olla panna kuninkaan pöytään tuommoisia viiden tai kuuden naulan painoisia haukia uunissa paistettuina! Sen sijaan, että taitoani pilkataan, tulisi minua polvillaan kiittää siitä, että olen pelastanut kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan arvon ja laatinut murekkeen, joka ei voi muuta kuin herättää asiantuntijain suurinta ihastusta!
— En epäile mestarikokin erinomaista kalamurekkeen valmistamistaitoa; sitähän syödään kaikissa talonpoikaishäissäkin, — vastasi keittiömestari vähän pilkallisesti. — Mutta koska ei käy kieltäminen, että uunissa paistettua haukea on käsketty valmistaa päivälliseksi, lienee mestarikokin alamainen velvollisuus mukautua hänen majesteettinsa armollisen määräyksen mukaan. Sentähden saan velvoittaa mestarikokin ehdottomasti ottamaan sanotunlaisen hauen valmistettavaksensa.
— Mutta silmästänikö minä sen hauen nyt kaivan, tässä katalassa kaupungissa ei ole isompia, ja suurimmat on jo hienoiksi hakattu! — huudahti mestarikokki tuskissaan.
— Se on mestarikokin oma asia, — sanoi keittiömestari esimiehen ylemmyyttä äänessään. — Hauki on kokonaisena pöytään tuotava, vaikkei se olisi hollannin silliä isompi.
— Olkoon minun puolestani vaikka särjen kokoinen, — jupisi mestarikokki ja syöksyi ulos tarkastamaan vielä kerran kaikkia kalastajaveneitä.
— Mitä sinä täällä teet? Miksi seisot tiellä? — kysyi keittiömestari mahtavasti Eerikki Ljungilta.
— Hänen majesteettinsa on armossa käskenyt minun odottamaan puheillepääsyä, — vastasi Eerikki.
— Se on toinen asia, — vastasi tuo mahtava mies leppeämmällä äänellä.
— Istu, jos sinulla lie tuolia muassasi.
— Kiitän, saatan minä seisoakin, — sanoi Eerikki.
Kohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään, mukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha tuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin kammottavaa otusta selässään.
— Mikä se on? — tiuskaisi keittiömestari.
— Se on hauki, — vastasi mestarikokki.
Ja haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se oli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi pyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se punnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta naulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja mestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.
— No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee, mutta minun väkeni ei siihen jouda, — sanoi keittiömestari äreästi.
Arelius kävi kohta työhön käsiksi. — Joku tulkoon tänne, — huusi hän, — samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen laudalle.
Eerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt mokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut hoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat, että se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen leiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista kertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista kerralla yhtyi koukkuun, jota oli mahdoton katkaista.
Mutta paitsi yhtätoista koukkua oli hauen vatsassa vielä pieni esine, jonka mestarikokki pudotti maahan siitä välittämättä. Eerikki otti sen ja pyyhki sitä. Se oli pieni ja himmeästi loistava sormus.
— Katsokaapa, — sanoi hän mestarikokille, — hauen vatsassa oli sormus.
Mestarikokki katseli sitä. — Vaskipalanenhan tuo vain on, — sanoi hän ja nakkasi sen ylenkatseellisesti luotansa.
— Saanko pitää sen? — kysyi Eerikki.
— Pidä hyvänäsi, — nauroi kokki. — Mutta mistä Lauri sai tämän hirveän hauen?
— Palosaaren salmesta, — vastasi kalastaja.
30. AURINGON PAISTETTA PILVIEN LOMITSE.
Sill'aikaa, kun Eerikki Ljung näin odottamatta tuli saamaan tuon "vaskipalasen", jota mestarikokki Arelius ei katsonut arvonsa sallivan ottaa edes maasta ylös, oli eräs toinen tämän kertomuksen taittunut säie yhtä odottamatta solmiutunut yhteen muutamain askelten päässä hänestä.
Linnan kylkirakennuksessa oli nimittäin kolme huonetta järjestetty kuninkaan henkilääkärille, tohtori Petersenille ja sivusadjutantille, kreivi Bertelsköldille, jotka hänen majesteettinsa tahtoi pitää läheisyydessään. Tänne kantoi siis tuo lohduton Penna — eli Istvan, joka oli hänen entinen nimensä — haavoittuneen herransa tuon ikävän linnan valleilla tapahtuneen erehdyksen jälkeen. Henkilääkäri herätettiin heti unestaan eikä hän voinut muuta ajatella kuin että hänen majesteettinsa oli syönyt liiaksi mansikoita edellisenä iltana ja että nuo mansikat nyt uhkasivat valtakunnan rauhaa. Niin pian kuin hän kuuli, että kysymyksessä oli vain taittunut käsivarsi, kirkastui hänen otsansa ja hän kävi tottuneesti haavoja tarkastamaan.
Valitettavasti ei ollut ainoastaan oikea käsivarsi pahoin vahingoittunut, vaan oikea jalkakin oli ihan poikki. Tohtori kävi totiseksi ja murahti, että asia oli arveluttava.
— Ette siis luule minun voivan seurata hänen majesteettiaan matkalle? — kysyi Bertelsköld ranskaksi.
— Matkalle? — murisi tohtori. — Toiseen maailmaan te tulette matkustamaan, jos liikautatte jännettäkään kuuteen viikkoon.
— Entä sitten? — kysyi Bertelsköld levottomasti.
— Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on todennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko käydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole niin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette vain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.
— Ihania toiveita! — huokasi kreivi.
— Joutavia! — älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte nyt palttua hoviseuruelle — minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te säästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla viinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen sijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden viiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte niskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte kainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai kuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?
— Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta alas.
— Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi, luotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua silloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on kävelyn aika — ja kävellä siellä, missä sopii kävellä ja panna piste siihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille hyvää yötä.
Näin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa jatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt kankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan kesäyö oli hänelle liian valoisa. — Istvan! — sanoi hän entiselle palvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira huoneen nurkkaan.
Penna nousi ylös.
— Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko kukaan palkannut sinut siihen?
Pennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään nelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan mustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin puutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin puheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti kaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina tuon tuostakin hänen kertomustaan.
Bertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä hulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester Larsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti sivistynyttä — häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä ennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo paljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.
Hän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä todistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli maistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa eikä rauhaa. Hän kyseli — Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset sopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.
Tämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja hän alkoi hourailla.
— Ester! — huudahti hän. — Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!
Penna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen rakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa omatunnolleen. Mitä oli tehtävä?
Kreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt, päätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui kreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon. Ester oli jo valveilla.
— Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! — huusi hän sydän kurkussa.
— Sinun herrasi? — kysyi Ester kalveten.
— Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! — vastasi Penna.
Muuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan ajattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin tavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.
Bertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan. Ester istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan kummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista jonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.
Nyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi molemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn kanssa.
— Onko totta, — kysyi hän, — mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö se on, joka…
Hän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:
— Se on isäni tahto.
— Isäsi tahto? Eikä siis sinun!
— Ei.
Sairas huokasi helpotuksesta. — Suo minulle anteeksi, — sanoi hän, — että hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia päätetty? Onko se päätetty?
Ester ei vastannut.
— Se on siis päätetty, — jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle onnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan viettämään tuon miehen kanssa?
Ester oli yhä ääneti.
— Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen yhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon miehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä kuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää halveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka täytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota sinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta minä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä jaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi elämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin ymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa, ajatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja jotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää huolissaan jokapäiväisestä leivästä.
Esterin silmät loistivat. Oli vain yksi sana, jonka hän oli käsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa sielussaan.
— Hukkaan joutunut mies? — kertasi hän. — Miksi niin? Ei kukaan ole hukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!
— Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina mieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni olisi voinut olla sinun rinnallasi — ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!
— Eläkää lastenne hyväksi!
— Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!
— Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.
— En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on, jos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.
— Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?
— On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?
— Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette toisin!
— Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä luulet sitä vain oikuksi!
— No hyvä — tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan joutunut mies.
— Sinäkö? Millä lailla?
— Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.
— Suuri Jumala — onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä minulle sinun huuliltasi? Siis tahdot…
Ester katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin haavoittunutta aatelismiestä. — Kuulkaa minua, — sanoi hän. — Niin kauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon alamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme suoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.
— Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!
— Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi
Bertelsköld, mutta te olette heikko.
— Sinun suhteesi … se on totta.
— Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten arvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että olette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin sanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä en pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei ole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja seurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä sanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.
— Ei koskaan!
— Mikä on ihmisten ei koskaan! Hetkinen, joka luulee olevansa iankaikkisuus — ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin muistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun teillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun sanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!
— Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.
— Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella mieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä muistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin vielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta teidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee alistua.
— Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!
— Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!
Ja Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä kädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi kuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.
— Nyt paranen pelkästä ilosta, — kuiskasi haavoittunut vesissä silmin.
— Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin mitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, — vastasi Ester Larsson lämpimästi.
— Sano uudestaan minua sinuksi. Siitä on kauan, kun kuulin noin suloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä minun henkilääkärini.
— Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin — paremman kuin kuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.
— Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.
— Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.
— Sinä luulet siis, että kuningas…
— Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka on harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.