31. HUSAARI, LUKIOLAINEN JA PORVARISKUNINGAS.
Odotus alkoi käydä pitkäksi. Vaskipalanen taskussaan meni Eerikki Ljung isoille portaille hänen majesteettinsa käskyä odottamaan.
Siellä seisoi hänen enonsa Penna, synkkänä kuin syksyinen yö. Minkä kummallisen sattuman johdosta miehen ymmärrys aivan äkkiä oli selvinnyt — oliko hän ollut niin rohkea, että oli kuunnellut, vai oliko muuten jokin valonvilahdus saanut hänen hämärät käsityksensä selviämään — siitä ei ole koskaan saatu mitään varmaa tietoa. Se vain on varmaa, että hän nyt ymmärsi, minkätähden Ester Larsson oli kutsuttu linnaan, ja minkätähden Ester oli tätä kutsumusta totellut ja minkätähden Penna itse oli käsketty ulos. Sitä ei Penna sitävastoin ensinkään ymmärtänyt, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Ollen mustasukkainen kuin korsikalainen — mikä ei ole harvinaista näissä osissa maatamme — oli tämän kunnon miehen vähän vaikea ajatella, että hänet noin juhlallisen kihlauksen jälkeen oli näin hylyksi heitetty. Neljäkymmentä vuotta oli hänessä yksi ainoa intohimo, ensimmäinen koko hänen elämässään hänen tietämättään kytenyt, ja nyt oli satunnainen tuulenpuuska puhaltanut sen ilmituleen. Kivinen kalliokin voi haljeta kuumuudesta, märkää suotakin voi kulovalkea kärventää, ja Pennako olisi voinut pysyä kylmänä, ruvettuaan vihdoin viimeinkin kiehumaan!
Mutta kun hänelle johtui mieleen, että hänen onnensa ryöstäjä ei ollut kukaan muu kuin hänen oma entinen herransa ja isäntänsä — ainoa ihminen, johon hän tähän asti oli rajattomasti kiintynyt — sama isäntä, joka muinoin oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja jota hän vast'-ikään oli palkinnut siitä taittamalla häneltä kädet ja jalat, — silloin roiskahti kuin kylmä raekuuro hänen mustasukkaisuutensa lieskaan, ja Penna oli sillä päällä kuin hän olisi ensin tahtonut lyödä kuoliaaksi koko maailman, paitsi herraansa, ja sitten itse hypätä lähimpään kaivoon.
Tässä mielentilassa tapasi hänet Eerikki Ljung. He olivat vanhoja ystäviä, ja Penna oli Eerikin lapsuuden aikana ajatellut ottaa sisarensa pojan Perttilän talon perilliseksi, kun päätös siitä, että Eerikistä piti tulla lukumies teki kaikki nämä tuumat tyhjiksi.
— Miksi eno on noin tuiman näköinen? — kysyi poika iloisesti. — Ei nyt saa olla nurpealla mielin, kun kuningas on täällä. Kuningas voi kaikkia auttaa, ja minä menen kuninkaan luo, — lisäsi poika, oikaisten vartensa korttelia pitemmäksi.
— Aiotko mennä kuninkaan luo? — kysyi Penna.
— Tietysti; hän on itse käskenyt minua tulemaan, — vastasi Eerikki.
Pennan päässä eivät neronleimaukset juuri usein välähdelleet, mutta tällä kertaa hän oli kuin poissa saranoiltaan, oli kuin toinen mies, ja oma ajatus iski hänelle päähän.
— Jos tapaat kuninkaan, — sanoi hän, niin pyydä häneltä, että saisin ruveta husaariksi.
— Eno tahtoo ruveta husaariksi! — huudahti Eerikki hämmästyen.
— Entä sitten? Husaarina olen ollut ennenkin, — vastasi Penna.
— Mutta eno on jo viidenkymmenen vuoden vanha.
— Se ei tee mitään. Luulen pysyväni vielä satulassa, ja vanha miekkani riippuu sänkyni päällä.
— Kuka sitten Perttilän taloa hoitaisi?
— Se hoitakoon itse itsensä.
— Mutta minkätähden?
— Se ei liikuta ketään. En rupea enää koirana olemaan. Tahdon kuolla sotamiehenä.
— Mutta nythän on rauha.
— Se on sama. Minä tahdon tapella. Kai kerta tulee sotakin.
— Mutta ei kai kuningas voi sotaa hankkia, antaakseen enolle tilaisuutta tapella.
Pennan täytyi myöntää, että se ei juuri ollut luultavaa.
— Mutta se on sama, — arveli hän. — Kauemmin en voi elää; sentähden tahdon kuolla niinkuin olen elänyt, miekka kädessä.
Hänen näitä sanoja sanoessaan vierähti pari isoa kyyneltä hänen ruskeille poskilleen. Tämä liikutti Eerikin hellää sydäntä.
— Mikä se on, joka noin raskauttaa teidän sydäntänne? — kysyi hän.
— Sitä sinä et käsitä. Mutta sama se — lisäsi hän hetken kuluttua — saatatpa yhtä hyvin olla ensimmäinen ja viimeinen, jolle sen kerron. Minä en kosinut Esteriä, orpanaani. Se oli hänen isänsä valtiopäivämies itse, joka tyrkytti häntä minulle.
— Ja nytkö hän ei huolikaan teistä?
— Nyt on hän tullut tänne…
— Kuka on tullut tänne?
— Entinen isäntäni, ratsumestari — Pertensöld. Onhan se päivänselvä asia.
— Minä en ymmärrä mitään.
— Ajatellessani, että tyttö on ollut hänen henttunsa — ja että he leikkituvassa kohtasivat toisensa — ja että olen sysännyt hänet vallilta alas — ja että olen tehnyt hänet raajarikoksi kaikeksi hänen elinajakseen — ja että olen heitetty roskaläjään kuin lopen kulunut luuta — ja että hän voi sanoa minulle: tuossa on meri, hyppää siihen! — tai: tuolla on turkkilainen, huimi häntä hornan lailla, ja anna hänen keihästää itsesi kuin silakka! — sillä jos ei minua olisi ollut, mitäpä tällä hetkellä olisit muuta kuin kurja orja Adrianopolissa? — onhan se päivänselvä asia, että minun täytyy kuolla, ja sentähden tahdon ruveta husaariksi.
— Kertokaa minulle koko asia! — sanoi Eerikki, jonka kävi sydämen pohjasta sääliksi tätä onnetonta miestä, ja veti hänet eteisen nurkkaan, jossa ihmisten häärinä vähemmin häiritsi heitä. Eerikki oli siksi viisas, että hän jo edeltäkäsin äitinsä puolinaisista sanoista ja Bertelsköldin monista Esteriä koskevista kysymyksistä Drottningholmassa oli arvannut enemmän kuin toiset olivat luulleetkaan, mutta enonsa sekavasta puheesta selvisi hänelle vain sen verran, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli koko asia tiedossaan. Kreivi Bertelsköld, Ester, hänen enonsa, kaikki nämä tähän asiaan näin läheisesti kuuluvat henkilöt olivat hänelle rakkaat. Mikä ilo, mikä onni, voida tehdä jotakin kaikkien heidän hyväkseen! Tämä ajatus kypsyi Eerikissä tuota pikaa päätökseksi, ja kenties emme tee hänelle väärin, jos arvaamme, että se samalla hiveli hänen itserakkauttaan ja turhamaisuuttaan ja sai siitä uutta yllykettä.
Mutta kuinka hän, köyhä lukiolainen, voisi heikolla kädellään tarttua tapausten menoa ohjaamaan?
Hänelle johtui jotakin mieleen.
— Tiedänpä neuvon! — huudahti hän riemuiten. — Joka ei ole lahjaa pyytänyt, voi helpommin antaa sen takaisin. Menkää heti kohta, menkää, ennenkuin kukaan tietää, kuinka asia on, valtiopäivämiehen luo ja sanokaa hänelle, että olette tarkemmin miettinyt asiata — ettei teillä ole halua mennä naimisiin, niin pääsette kunnialla koko jutusta.
Penna alkoi tapansa mukaan miettiä.
Samassa tuli eräs kamaripalvelija, ajoi kuin lumireki kaikki tieltään pois ja julisti, että korkea majesteetti itse aikoi tulla tiedustelemaan kreivi Bertelsköldin terveydentilaa.
Ester Larsson ehti tuskin ulos haavoittuneen huoneesta, Penna ehti tuskin tehdä kunniaa, ja Eerikki Ljung oli parahiksi saanut lakin päästään, kun kuningas, vapaaherra Löwenin seuraamana, astui ohitse. Hänen majesteettinsa oli vielä aamupuvussaan ja niin suopean ja tavallisen ihmisen näköinen kuin joku Vaasan raatimies, ennenkuin raastuvankello on soinut yhdeksää maanantaiaamuna.
— Odota tuolla ylhäällä! — nyökäytti hän Eerikille päätänsä. Samassa aukaisi ja sulki kamaripalvelija oven.
Sen sijaan, että seuraisimme hänen majesteettiaan tai valvoisimme lukiolaisen tottumattomia askelia hovin portaissa, seuraamme Ester Larssonia, joka nopein askelin riensi kotiinsa, huomaamatta Pennaa, joka pää riipuksissa ja hitain askelin lähti samaan suuntaan kömpimään.
Vanha porvariskuningas istui huoneessaan, papereita ja sinettejä edessään kirjoituspöydällä, kun tytär astui sisään. Ester astui esiin ja suuteli hänen kättänsä, jonka jälkeen ukko samaten laski kätensä hänen päänsä päälle. Tämä oli tavallinen aamutervehdys, jota ei koskaan laiminlyöty. Mutta tänään painoi Ester erinomaisen lämpimästi suukkosensa kurttuiselle kädelle.
— Missä olet ollut? Minä olen jo kaksi tuntia odottanut sinua, — nurisi taas tuo ylen säntillinen isä, joka oli tottunut siihen, että tytär viimeistään kello kuuden aikana toi hänelle hänen aamujuomansa, lasillisen puoleksi maidolla sekoitettua kaljaa.
Kysymys oli mutkaton, mutta vastaukseen tarvittiin nyt tavallista enemmän rohkeutta. Ja Esterin rohkeus lannistui kokonaan, kun hän näki vanhan rakkaan isänsä kuihtuneempana ja vanhentuneempana kuin koskaan ennen. Hän oli tuntenut hänen kätensä vapisevan päänsä päällä; kuinka voi hän vielä tuottaa hänelle surua hänen elämänsä ehtoona!
Mutta toden puhuminen oli ensimmäinen ohje, jonka hän oli pienuudestaan pitäen oppinut, ja Ester Larsson ei voinut valehdella. Hän vastasi siis vapisevalla äänellä:
— Kävin erään sairaan luona.
— Olisit voinut käydä siellä sopivampaan aikaan, — sanoi isä. — Kun sinä unohdit minut, olen minä sinua ajatellut. Kas tässä, olen lukenut läpi testamenttini ja pannut sinun osallesi entisen lisäksi vielä kuusi lypsävää lehmää. Huoletta voin nyt lähteä täältä; tulevaisuutesi on turvattu.
— Isä hyvä!
— Tulevaisuutesi on turvattu. Et lähde tyhjin käsin isäsi kodista, ja sinä tulet rikkaaseen taloon, joka sinun huolenpitosi avulla on tuleva kahta vertaa rikkaammaksi. Älä keskeytä minua, minä tiedän, mitä tahdot sanoa. Rikkaus ei merkitse kaikkea, mutta merkitsee kuitenkin paljon tässä maailmassa. Rikas on itsenäinen ja muista riippumaton, samalla kun voi tehdä hyvää muille. Käytä rikkautta hyvästi ja älykkäästi, niin se tekee sinut onnelliseksi. Se on omassa vallassasi, sillä sinä tulet talossasi hallitsemaan. Miehesi on kunniallinen mies, ja se riittää. Että hän muutoin on sinua heikompi ymmärryksen ja opin puolesta, sitä hyvä vaimo älköön koskaan surko, sillä se on molempain eduksi.
— Suokaa minulle anteeksi, isä hyvä, mutta joka kerta, kun olen nähnyt pariskuntia vihittävän, olen aina kuullut papin sanovan: vaimon tulee olla miehellensä alamainen, niinkuin Saara, joka miestänsä Abrahamia kutsui herraksi. — Te ette koskaan olisi taipunut naisen tahdon alaiseksi.
— Se on totta, mutta kaikki riippuu siitä, mitenkä Herra jakaa lahjojansa. Yksinkertaiselta mieheltä, jolla on yksinkertainen vaimo, menevät kaikki asiat päin mäntyyn. Toisen heistä tulee ajatella toisen puolesta, ja jos tämä on tullut vaimon osaksi, niin noudattakoon hän Jumalan nimessä kutsumustaan.
— Mutta se on Raamattua vastaan. Ja kuinka sellainen vaimo voi rakastaa, kunnioittaa ja pitää arvossa miestänsä.
— Tässä maailmassa ei aina kunnioiteta sitä, mikä on järkevää, vaan sitä, mikä on oikein. Kelpo mies on voinut saada vain vähäisen leiviskän älyä, mutta on kuitenkin kunnioitettava. Muuten on asia sinun suhteesi jo päätetty ja suvun vuoksi se on välttämätöntä, sillä meidän pesäämme ei saa hajoittaa. Kyllä kerran ymmärrät, että olen etuasi valvonut.
Isän päättävän varma puhetapa viritti Esterin murtuneen vastustuksen uuteen eloon. Että hänet myytäisiin suvun hyväksi, että hänet lahjoitettaisiin pois, häneltä itseltään sitä edes kysymättäkään — se oli jo liikaa.
— Suokaa anteeksi, isäni, — aloitti hän taas. — Ei ole pappi vielä sulkenut sitä lukkoa, joka sitoo minut. Vielä olen vapaa ihminen. Minä voin muuttaa päätöksen, jota en ole ollut tekemässä.
— Muuttaako päätöksen! Mitä oikkuja nämä ovat? Milloin on kukaan meidän suvustamme sanansa peruuttanut?
— Kuulkaa minua, isä, älkää tuomitko minua liian ankarasti!
Taipuessani teidän tahtoonne minä en tiennyt, että hän, jonka minä
luulin hylänneen ja unohtaneen minut, samana päivänä oli palaava
Vaasaan, toistamiseen pyytämään minua vaimoksensa.
— Minä jo arvasin. No, ja sinä olit heti valmis uskomaan tuota viekastelijaa, valmis unohtamaan kärsimäsi vääryyden ja pettämään vanhan isäsi hänen selkänsä takana? Sinä niiasit ja kiitit kaikkein nöyrimmästi?
— En, minä vastasin niinkuin isäni tyttären sopi vastata. Minä hylkäsin hänen tarjouksensa.
— Hyvä. Ja minä sanoin hänelle lennättäessäni tuon pahuksen, kuninkaan sormuksen, meren syvyyteen: niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää päivän valkeutta näe, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti.
— Te olette tehnyt väärin, isäni, tahtoessanne estää sallimuksen menoa. Liitto syntyy niiden kesken, jotka luulitte iäti erotetuiksi.
— Tyttö! Älä sano tuota sanaa toistamiseen!
— Taivuttakaa mielenne! Minä olen ollut tahdollenne kuuliainen niin kauan kuin ihminen suinkin voi. Minä olen hylännyt sen ainoan miehen tarjouksen, jota olen koskaan rakastanut ja tulen koskaan rakastamaan. Hänen onnellisena ja mahtavana ollessaan minä työnsin hänet luotani, mutta kun hän makasi onnetonna, voimatonna, melkein kuoliaaksi runneltuna, kun hän sanoi olevansa hukkaan joutunut mies, ja kun minä selvästi tunsin, että hän todella sellainen olikin ilman minua, mutta että minä voisin antaa hänelle elämän, terveyden ja onnen takaisin — silloin en voinut enää kieltää, ja — suokaa, isä, anteeksi! — silloin ojensin hänelle käteni!
— Sinä lupasit hänelle…
— Ruveta hänen vaimokseen. Niin, isä hyvä. Sen lupasin hänelle. Ja minä aion pitää sanani.
32. PETOJEN KESYTTÄJÄTÄR.
Joka tunsi Ester Larssonin, tiesi myöskin, että hän oli perinyt jommoisenkin määrän isänsä rautaista tahtoa. Mutta on terästä, joka pystyy rautaankin, ja kahdesti ennen oli isän tahto voittanut tyttären tahdon asioissa, jotka ovat kaikista tärkeimmät naisen elämälle ja onnelle. Vanha porvariskuningas luotti varmasti siihen, että hänen kuninkaansanansa kolmannellakin kerralla voittaisi kaiken vastustuksen, mutta tällä kerralla hän erehtyi.
— Ja sinusta tulisi kreivitär Bertelsköld! — sanoi hän kylmästi, miltei ylenkatseellisesti.
— Niin, isäni.
— Totuta ajatuksesi pois tuosta koreasta arvonimestä. Sinä et ikinä tule sitä kantamaan.
— Vielä kerran, isä hyvä, minä rukoilen teitä, minä rukoilen polvillani — ja Ester polvistui ja suuteli hänen kättänsä — antakaa suostumuksenne! Te tiedätte, kuinka kalliilla hinnalla minä olen sen ostanut, kuinka olen totellut teidän tahtoanne, vaikka sydämeni on ollut siitä pakahtumaisillaan. Minä olen teidän tyttärenne, en koskaan ole lakkaava rakastamasta, tottelemasta teitä ja tahtoanne kunnioittamasta; älkää vain kieltäkö minulta suostumustanne tässä ainoassa asiassa, joka koskee koko minun elämääni! Minä tiedän, että luulette minun parastani tarkoittavanne, tahtoessanne sitoa minut toiseen mieheen. Se on mahdotonta, isä hyvä! Minä rukoilen teitä, älkää tehkö tytärtänne niin äärettömän onnettomaksi. Mitä on minulla toiselle miehelle antaa? Murtunut sielu, särkynyt sydän, kylmyyttä rakkauden, inhoa kunnioituksen sijasta. Ja vaikkei oma onneni olisikaan kysymyksessä — olisiko oikein menetellä näin kunniallista miestä kohtaan?
Larsson mietti; hän ei kysynyt kuitenkaan neuvoa sydämeltään, vaan järjeltään. Hän oli viisas kauppias, olisiko ehkä edullista tinkiä? Ei, tässä ei käynyt äyrinkään vertaa myöten antaminen, koko kauppaa menettämättä. Hän antoi tyttärensä pysyä polvillaan.
— Tuon kyllä tiedän ja tunnen, — sanoi hän välinpitämättömästi. — Kaikki tytöt ajattelevat niinkuin sinä. Jos he eivät saa sitä tahi sitä, ovat he "äärettömän onnettomia". Mutta tuo ääretön onnettomuus ei ulotu sen etemmä kuin sen miehen kynnykselle, jonka ymmärtäväinen isä on heille valinnut. He sulavat kyyneliin niinkuin voi auringon paisteessa, mutta kun ovat sulamiseensa kyllästyneet, jäähtyvät he ja alkavat katsella asiaa käytännölliseltä kannalta. Sinä, tyttäreni, et tule olemaan muita kummempi. Ensi viikon kuluessa kuljet tietysti happamena Perttilän pihoilla. Seuraavalla viikolla on sinulla jo niin paljon askaroimista, että unohdat typerät kyynelesi, ja kolmannella viikolla sinä heloitat kuin aurinko tuleentuneella ruisvainiolla. Usko minua, lapseni, parasta on, että ripustat nuoruutesi haaveet rojukamarin naulaan, samoin kuin naulataan uljas kotka hajasiivin tallinoven päälle.
— Eikö teillä ole minulle mitään muuta vastausta, isäni, kun polvillani rukoilen teiltä elämäni onnea! — huusi Ester tuskissaan.
— Ei ole, — sanoi isä, — minä vastaan sinulle niinkuin täytyy vastata jokaisen viisaan isän, joka katsoo lastensa onnea.
Ester nousi ylös.
— Kuulkaa siis minunkin vastaukseni, — sanoi hän, — ja olkaa varma siitä, että se on peruuttamaton, sillä minä olen teidän tyttärenne, enkä ole mikään lapsi, joka nakkaa yhden leikkikalun pois valitakseen toisen. Minä en voi mennä naimisiin serkkuni kanssa sentähden, että olemme niin kokonaan erilaiset kaikessa, mikä tekee yhdyselämän puolisoiden välillä pysyväiseksi ja onnelliseksi, ja etten koskaan voi rakastaa häntä niinkuin velvollisuuteni olisi. Minä en myöskään voi peruuttaa kreivi Bertelsköldille antamaani lupausta. Minä voisin sen tehdä, jos vain oma onneni olisi kysymyksessä, mutta minä en voi, kun tiedän, että ennen kaikkea on kysymys hänen onnestaan. Sentähden rikon minä siteet Pennan ja minun välillä. Sentähden täytyy minusta tulla Bertelsköldin puoliso.
— Se ei tule tapahtumaan, ei, se ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin minä elän! — huudahti nyt yht'äkkiä kiivastunut isä. — Ja minun kuolemani jälkeen on veljesi Lauri naittajasi.
— Teitä minä olen rukoillut polvillani, — vastasi Ester päättävästi; — mutta veljeni kerjäläiseksi en aio ruveta. Ottakaa henkeni — se on teidän — mutta rakkauttani ette myy ettekä surmaa!
— Uppiniskainen lapsi, tahdotko siis, että vielä kerran kiroan sinut?
— Voi, isäkulta, enhän ole muuta rukoillut kuin siunaustanne.
— Ja sen sanot minulle samalla hetkellä, kun asetut isäsi käskyjä vastaan. Vielä kerran: tahdotko mennä naimisiin serkkusi kanssa ja iäksi päiväksi luopua mielettömästä taipumuksestasi tuohon kopeaan aatelismieheen?
— En.
— Etkö? — Sinä sukupatto tytär, jonka isä kaiken elinaikansa on taistellut kansan puolesta! Kelvoton aatelisnukke — kelvoton kantamaan isiesi kunniallista porvarillista nimeä! — tee niinkuin tahdot, herjaa vanhaa isääsi ja polje hänen käskynsä jalkoihisi, mutta otakin sitten syntisille retkillesi hänen kirouksensa matkaeväiksi! Pudotkoon kerran päällesi tuo korea vaakuna, jonka taa sinä tahdot peittää kunniallisen nimemme, jota häpeät, ja musertakoon se alleen kurjan turhamielisyytesi!
— Ne olivat laihoja eväitä ne! — sanoi tuttu ääni, ja ovella seisoi Penna. Hänen muotonsa oli happamen ja äreän näköinen. Hänen röyhkeä käytöksensä, tavaton puheliaisuutensa ja epävakainen ryhtinsä osoitti, että tämä muuten raitis mies nyt oli tavattomasti hairahtunut.
— Tulet oikeaan aikaan, — sanoi Larsson aivan toisella äänellä. — Tunnin perästä minä menen porvariston kanssa kuninkaan puheille. Hänen majesteettinsa lupa teidän, serkuksien vihkimiseen annetaan iltapäivällä. Sunnuntaina kuulutetaan yht'aikaa kaikki kolme kertaa. Ja tiistaina ovat häät.
— Ei niillä ole kiirettä, — vastasi Penna. — Minullakin on asiassa jotakin sanomista. Suoraan sanoen, vaari ja valtiopäivämies — on tarpeetonta vaivata kuningasta häiden tähden, joista ei tule mitään.
— No mitä nyt? Ovatko kaikki ihmiset tulleet hulluiksi tänä päivänä?
— Sanokaa ennemminkin, että olen hiukan viisastunut eilisestäni. Hiukan kyllä laihtunut, mutta myös lasillisen lihonnut. Luuletteko minun huolivan tytärtänne? En välitä hänestä enemmän kuin siitä kengästäkään, jonka hevoseni pudotti kaksikymmentä vuotta sitten Debreczinin arolle.
— Mies, sinä olet juonut lasillisen liikaa kuninkaan onneksi.
— Kaksi, jos niin tahdotte, neljäkin — en lainkaan kursaile. — Tämän talon ja linnan välillä on kapakka. Koira olen ollut ja minua on piesty kuin koiraa ja petetty kuin koiraa — ja kun Kasti usutti minua, puraisin minä. Mutta nyt aion minä juoda itseni kuoliaaksi; siitä minä vähät. Pitäkää tyttönne ja naittakaa hänet kreiville. Kyllä minä telttaa pidän ja tanssin häissä.
— Etkö häpeä tulla silmäini eteen tuommoisessa tilassa? Mene tiehesi ja pane maata.
— Sen teenkin; minä menen kapakkaan nukkumaan ja näen unta, että olen hakattu neljäksi kappaleeksi. Kuulkaahan nyt, appiseni — tahdoittehan ruveta minulle apeksi? Minä sanon teille jotakin. Te aiotte työntää minulle tuon tyttönne, koska tiesitte hänen mielensä kultakauluksiin palavan. Mutta katsokaas, Penna oli viisaampi kuin luulittekaan ja sattui näkemään herransa jalan jäljen hietapolulla leikkituvan luona. Kernaasti minun puolestani, se oli minun herrani, ja joka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen saappaansa kannasta, se saapi minun kanssani tekemistä. Mutta pankaa tytölle suitset suuhun ja pitäkää ohjat tiukalla. Perttilän talosta älkää huoliko; jos ette saa sitä sillä tavalla, niin saatte sen sitten, kun olen kapakkaan nukkunut. Täällä tulee hauska elämä, ja te tulette ansaitsemaan rahaa. Kuinka paljon maksaa kunnon miehen onni ja menestys? Ja mitä maksatte ihmisen sielusta?
Larsson avasi oven ja huusi renkejään. Mutta Penna oli nyt pahalla päällään.
— Älkää huutako tänne janitsaarejanne, — sanoi hän; — sillä niin totta kuin eilen annoitte minulle tuon kirveen, joka tuossa riippuu, niin on minulla nyt halu koetella, mihinkä se kelpaa, Kas, kuinka vihaisesti se minuun muljottaa, tuo vanha, ryppyinen ihmiskauppias! Onpa hauska, onpa nimessä pyhän Tapanin, niinkuin unkarilaiset sanovat, hauska nähdä, kuinka nolona hän nyt seisoo siinä, tuo vanha verenimijä, kun kerrankin olin liian viisas onkeen tarttuakseni. Mitä teitte isälleni, jota juoksutitte ympäri maailmaa — mitä veljilleni, jotka kasakoilla hakkautitte palasiksi — mitä sisarilleni — joilta peijasitte heidän isän perintönsä — mitä Perttilän talolle, jonka tahdoitte ryöstää isäni pojalta? Ihmissaksa, minne hävititte sukuni?
Hän tarttui kirveeseen ja heilautti sitä hurjasti. Yhä vimmaisemmin pyörivät tuon juopuneen miehen silmät, kuta enemmän nuo kauan itäneet — niinkuin tiedämme, suurimmaksi osaksi väärät — ajatukset saivat hänessä valtaa ja kuta enemmän hän itse kiihoitti kiukkuaan, joka oli niin ylen tavatonta hänen hitaalle luonteelleen.
Vanhus kuuli kirveen hujahtavan päänsä päällitse. Hän väisti, kasvojaan vähänkään värähyttämättä — silloin heittäytyi Ester heidän väliinsä. Hän iski kiinni aseelliseen käteen; hän katsoi juopunutta miestä lujasti silmiin ja sanoi tyynesti:
— Mene makuutupaan nukkumaan.
Penna tuijotti häneen. Hän koetti kiskoa kättänsä irti, mutta ei voinut. Tuo syvä, tyyni ja luja katse tunki läpi humalan sumujenkin ja vei häneltä luonnon.
— Pitääkö minun mennä? — kysyi hän.
— Pitää, sinun pitää mennä, — vastasi Ester ja työnsi häntä hiljaa edellänsä. Penna ei vastustellut. Voimakkaampi tahto oli voittanut hänet.
Hetken kuluttua nukkui hän jo sikeässä unessa. Ester palasi hiljaa takaisin vanhuksen luo. — Isä, — sanoi hän, — tuommoiselle miehelle te tahdoitte uskoa tyttärenne!
33. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN LUONA.
Sill'aikaa, kun Larssonin perheen sisälliset asiat kääntyivät vanhalle valtiopäivämiehelle odottamattomaan suuntaan, kiipesi lukiolainen Eerikki Ljung pelkäämättä ylös Korsholman linnan portaita. Aluksi hän sai odottaa salissa muiden ylhäisten, kuninkaan seurueeseen kuuluvain herrain kanssa, sill'aikaa kun eteinen oli täynnä armonanojia, vanhoja Isonvihan aikaisia invaliideja, köyhiä, kruununrästeistä ahdistettuja talonpoikia, varpaansa palelluttaneita merimiehiä, ja eukkoja, jotka oivallisen puhelahjansa avulla olivat valmistautuneet laskemaan huolensa ja kipunsa valtakunnan majesteetin isälliseen helmaan. Kaikki nämä olivat silminnähtävästi kateellisina katselleet sitä onnellista, joka pääsi sisään, sen sijaan kuin vartija käännytti heidät itsensä ovelta takaisin, ja hänen jälkeensä kirkui puheliain akka joukosta: "Sanokaa maan isälle, että minä seison täällä".
Saliin kokoontunut hoviväki oli sekin yhtä ihmeissään lukiolaisen puheille pääsystä. Koetettiin urkkia syitä siihen, mutta huonolla menestyksellä. Eerikki piti salaisuutensa omanaan. Maaherrakaan ei malttanut olla sinnepäin viittaamatta. Eerikki vastasi, että hänen majesteettinsa oli kutsuttanut hänet.
— Onko kysymys eläkkeestä teidän äidillenne?
— En tiedä.
— Mistä on kysymys?
— En tiedä.
— Oletko anonut puheillepääsyä?
— En, teidän armonne.
Maaherra Piper oli kuusikymmenvuotias sotavanhus, oli seitsentoistavuotiaana joutunut vangiksi Dnieperin luona ja kuusi vuotta Venäjällä oltuaan päässyt sieltä pois vankien vaihdossa. Hornin hallituksen aikana hän oli kauan ollut syrjäytettynä, oli jo sentähden ollut innokas hattu ja oli nopeasti noussut arvosta arvoon, kun hatut pääsivät valtaan. V. 1746 hän oli tuolta vallassa olevalta puolueelta saanut toimekseen Pohjanmaan maaherrana pitää tätä levotonta maakuntaa kurissa. Pohjalaiset pitivät näet kovasti myssyjen puolta muistellessaan, mitä vuosina 1742 ja 1743 oli tapahtunut, kuin myöskin siitä syystä, että he vihasivat Etelä-Suomen aatelisia, jotka enimmäkseen olivat jyrkkiä hattuja. Kaupunkien porvaristot, Vaasan porvaristo etukynnessä, kallistuivat nekin yhä edelleen myssyjen puolelle, ja Vaasassa oli tuo vanha myssyjen johtaja Larsson vielä vanhoillaankin kaikkivaltiaiden hattujen vaarallinen vastustaja.
Maaherralla oli sentähden syytä kyllin jonkinlaiseen pelkoon, että kuningas saisi Vaasassa kuulla asioita, jotka eivät juuri tienneet hyvää hattujen hallinnosta. Hän pelkäsi pahaa porvariston kohta tapahtuvasta puheille pääsystä ja näki tarpeelliseksi vartioida hänen majesteettinsa molempia korvia niin huolellisesti kuin suinkin. Luultavasti hän tiesi myöskin — niinkuin pikkukaupungissa kaikki tiedetään — että Eerikki Ljung oli sukua vanhalle porvariskuninkaalle ja ajatteli kai, että poikaa kenties käytettiin aseena herratiesi minkälaisiin salaisiin vehkeisiin.
— Onko valtiopäivämies Larsson lähettänyt sinut tänne? — kysyi hän, terävästi katsoen poikaan.
— Ei, — sanoi Eerikki.
— Käytyäsi kuninkaan puheilla tulet sinä heti kohta minun luokseni, — sanoi maaherra käskevästi.
Eerikki kumarsi eikä virkkanut mitään.
Hetken kuluttua tuli hänen majesteettinsa takaisin, ja neljännestuntia myöhemmin sai Eerikki käskyn astua kuninkaan makuuhuoneeseen. Lukiolaisen sydän sykki levottomasti sinisen takin alla. — Mitä asiaa mahtanee hänellä minulle olla? — kysyi Eerikki itseltään ja oli kysynyt samaa jo ainakin kaksikymmentä kertaa.
Ovi avattiin, kamaripalvelija jäi ulkopuolelle, ja Eerikki oli nyt valtakunnan keskuksessa eli — puhuaksemme hovirunoilijain tapaan — silmätysten "auringon" kanssa.
Tämä pohjolan aurinko ja "Aleksanteri suuri" istui tai oikeammin oli pitkällään sohvalla, puettuna keltaiseen silkkiseen yönuttuun, aamusaappaihin ja tekotukkaan, joka oli melkoista pienempi ja keveämpi kuin se raskas ja avara tekotukka, jota hän käytti juhlallisesti esiintyessään. Lähimmässä nojatuolissa istui henkilääkäri Petersen, ainoa, joka tällä kertaa oli hänen majesteettinsa luona. Etteivät mitkään korkeat kivut tällä kertaa olleet vaatineet hänen läsnäoloaan, näkyi selvästi kuninkaan muhoilevasta muodosta. Tuo viekas lääkäri, joka hyvin kyllä ymmärsi, että terveydestään nauttivaa majesteettia on huviteltava toisilla resepteillä kuin majesteettia, jolla on jalkaleini, oli luultavasti juuri kertonut jonkin hauskan kaskun, sillä Aadolf Fredrikillä oli vielä Eerikin sisään astuessa huulet hymyssä, kun hän sanoi:
— Verfluchte Geschichten! Ist der Kerl denn geradezu toll? Mutta sairaanne odottaa teitä, tohtori!
Henkilääkäri meni, ja Eerikki Ljung seisoi ihan ypöyksin "auringon" paisteessa.
— Tule likemmä, — sanoi kuningas lukiolaiselle, joka tehden mahdollisimman sievän kumarruksen, raapaisi mattoa oven edessä.
Eerikki siirsi niin hyvin kuin voi jalkansa muutamia askelia eteenpäin.
— Mikä on nimesi?
— Eerikki Ljung.
Kuningas silmäili kirjettä, jonka hän otti esiin salkustaan. — Ljung? — toisti hän. — Olisinko erehtynyt?
— Isäni nimi oli Pietarinpoika. — vastasi Eerikki vähän peloissaan.
— Pietarinpoika, niin juuri. Sinä olet sorvarin kisälli?
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa olevansa Strengnäsin lukiolainen.
— Mutta sinä osaat sorvata?
— Olen vähän oppinut isältäni.
— Sinähän se olit, joka — annas olla, Ulriksdalissa? Niin, ja sitten
Drottningholmassa? Sinä sorvasit nappeja?
Eerikki kumarsi.
— Jotenkin hyvin… Sinulla on kykyä siihen. Sinusta voi tehdä jotakin. Sinut voisi lähettää Hannoveriin tahi Braunschweigiin oppimaan tuota taidetta. Se on kaunista taidetta.
Ja samassa huokasi kuningas Aadolf Fredrik syvään. Oli hetkiä, jolloin matkavaunujen ratas, puhumattakaan pyörivästä rattaasta näytti hänestä sekä epämiellyttävämmältä että epäluotettavammalta kuin sorvipenkin ratas.
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa, että hän toivoi syksyllä pääsevänsä ylioppilaaksi.
Hyvän kuninkaan kasvot synkkenivät. — Minä tiedän, — sanoi hän. — Kreivi Tessin puoltaa ja suojelee sinua. Kuinka kauan olet ollut tekemisissä kreivi Tessinin kanssa?
— Minulla ei ole ollut sitä kunniaa, että hänen ylhäisyytensä olisi tuntenut minut ennen kuin Ulriksdalissa, kun jätin hänelle erään kirjeen.
— Nuori mies, sinä olet antanut viekoitella itsesi vaaralliselle tielle, ja ainoastaan vilpitön tunnustus voi vielä sinut pelastaa. Saat kiittää minun armoani ja omaa nuoruuttasi siitä, ettet joudu ruusukammioon. On olemassa niitä, jotka ovat ajatelleet sen paremmaksi keinoksi. Mutta sinussa on jotakin, joka minua miellyttää ja minä tahdon kuulla, mitä sinulla on sanottava puolustukseksesi.
Eerikkiä puistatti. Jo lapsena hän oli kuullut äitinsä puhuvan ruusukammiosta — tuosta pahassa huudossa olevasta Tukholman vankilasta, jossa oli tapana kiduttaa vankeja tunnustukseen.
Kuningas jatkoi: — Keneltä oli kreivi Tessinille tuomasi kirje?
— Arkkiaatteri Linnaeukselta.
— Linnaeukselta? Mitä se merkitsee? Voitko näyttää sen toteen?
Onneksi oli Eerikillä taskussaan Eriika Lindelialta saamansa kirje, jossa tämä muun muassa kertoi, että arkkiaatteri oli saanut kirjeen kreivi Tessiniltä, joka oli luvannut pitää Eerikkiä mielessään, niin että tämä saisi jonkin kuninkaallisen stipendin. Punastuen otti Eerikki esille tämän kirjeen.
Kuningas luki sen, ja hänen otsansa kirkastui. — Eikö sinulla ole ollut mitään muuta tekemistä kreivi Tessinin kanssa?
— Ei mitään muuta, teidän majesteettinne.
— Entä ottelusi kruununprinssin kanssa? Ja valhepukusi
Drottningholmassa?
Eerikki kertoi lyhyesti sen, mitä lukija jo tietää. Hänen majesteettinsa kävi yhä tyytyväisemmän näköiseksi ja remahti viimein nauruun.
— Sanoinhan minä sen! — huudahti hän iloisesti. — Mutta he tahtoivat kaikin mokomin saada sinut valtakunnan pettäjäksi. Yhden neuvon tahdon antaa sinulle, poikaseni. Kavahda naisia; he eivät saata koskaan antaa anteeksi sille, joka kerta on loukannut heidän turhamielisyyttään. Ja ennen kaikkea, kavahda kuninkaallisen balettijoukon tanssijattaria, sillä ne neitoset osaavat käyttää kieltään yhtä nokkelasti kuin jalkojaankin. Sacre nom, ellen olisi pitänyt sinun puoltasi, olisivat he tehneet sinut pari tuumaa pitemmäksi tahi lyhyemmäksi ruusukammiossa, ja minun olisi ollut sääli nuorta miestä, joka on osoittanut niin suurta taipumusta sorvaamiseen. Menehän nyt kuitenkin Turkuun. Sinne tultuasi tahdomme armollisesti katsoa, mitä voimme tehdä hyväksesi. Yksi stipendi tullee vapaaksi syksyllä.
Eerikki luuli tätä merkiksi siitä, että saisi mennä ja kumarsi kaikkein alamaisimmasti kaikkien taiteen parhaiden sääntöjen mukaan.
— Odota, — sanoi hänen majesteettinsa. — Muistelen, että kreivi
Bertelsköldkin on puhunut puolestasi. Tunnetko kreivi Bertelsköldin?
Eerikki kertoi kiitollisesti kreivin häntä kohtaan osoittamasta hyvyydestä.
— Tunnetko myöskin erään Larssonin, entisen täällä Vaasassa asuvan valtiopäivämiehen, jota sanotaan porvariskuninkaaksi?
— Hyvin hyvästi, teidän majesteettinne.
— Hänellä sanotaan olevan tytär. Minkälainen ihminen hän on?
Ensi kerran elämässään oli Eerikki nyt joutunut antamaan toisen mainetodistusta. Hän ei voinut vastata muuta kuin: — Kyllä hän on hyvä ihminen.
— Tyhmiä juttuja, — virkkoi kuningas, puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan. Eerikki ymmärsi, että kuningas oli saanut kuulla kreivin kummallisesta rakkaudesta. Hänen sydämensä säpsähti, sillä hän odotti uusia kysymyksiä samaan suuntaan.
Mutta kun hänen majesteettinsa ei jatkanut, pisti Eerikin päähän kovin rohkea tuuma. — Nyt tai ei koskaan, — ajatteli hän.
— Teidän majesteettinne, — julkeni hän sanoa, — kreivi Bertelsköld tahtoo naida Ester Larssonin.
Kuningas naurahti. — Niin sanotaan, — virkkoi hän.
— Parempaa kreivitärtä ei hän saa ikinä, — vakuutti Eerikki, jonka mieltä kuninkaallinen hymyily yhä rohkaisi. — Ester Larsson on kasvatettu aatelisneidin tavoin Tukholmassa, eikä kellään aatelisneidillä ole parempaa sydäntä.
— Huomaan, — sanoi kuningas, jota tämä keskustelu huvitti, — että hänellä tänään on hyvä puolustaja. Mikä estää häntä sitten kreivittäreksi tulemasta?
— Hänen isänsä.
— Hän ei tahdo? Sehän on mainiota.
— Hän on liian ylpeä.
— Kuinka? Liian ylpeä antaakseen tyttärensä tulla kreivittäreksi?
— Niin. Hänen mielestään porvari on yhtä hyvä kuin kreivikin, jopa joskus parempikin.
34. KUNINKAAN PUHEILLA.
Meidän kunnioitettavalla Vaasa-serkullamme näkyy olevan oma politiikkansa, — vastasi kuningas nauraen sukkeluudelleen. — Porvariskuninkaankin tulee olla itsevaltias valtakunnassaan; ei saa puolustaa kapinan tekijöitä. Neitsyt Larsson ei saa alentua niin, että rupeaisi kreivittäreksi. Meidän suuri Linnae'uksemme sanoisi: tuosta kaalimadosta ei tule Apolloa.
— Jos teidän majesteettinne on niin armollinen, että sanoo sanankaan, niin on kaikki kääntyvä hyvinpäin, — sanoi Eerikki rohkeasti. — Ei ole ensi kerta, kun kuninkaan sana oikaisee sen, mikä on vinoa suvussamme.
— Vai niin? — sanoi kuningas, josta tuo suorapuheisuus lienee tuntunut raittiilta kaiken sen alamaisen sanatulvan perästä, joka matkalla oli hänen korviaan kiusannut. — Se mahtoi tapahtua kuningas Teiren hallituksen aikana?
— Kuningasvainaja ja kuningatar Ulriika Eleonoora panivat toimeen minun vanhempaini häät ja ne pidettiin Tukholman linnassa, — vastasi Eerikki hätäytymättä. Jos teidän majesteettinne tahtoo olla niin armollinen…
— Ja noudattaa esimerkkiä? Käänny kuningattaren puoleen, poikaseni, hän on taitavampi tällaisissa hallitustoimissa, vaikka epäilenkin, olisiko hänellä tällä kertaa halua auttaa noita rakastavia. Mutta kerro minulle jotakin vanhempaisi saamasta kuninkaansanasta.
Eerikki kertoi, mitä tiesi tästä tapauksesta eikä unohtanut äitinsä käskyä muistaen mainitsemasta isän ansioita. Kuningas kuunteli häntä tarkkaavasti ja armollisesti ja sanoi sitten:
— Sano äidillesi, että hän iltapäivällä jättää paperinsa hovimarsalkka vapaaherra Löwenille, niin saadaan nähdä, mitä voimme tehdä hänen hyväkseen. Se on oleva meidän asiamme; urhoollisen sotamiehen leski ei saa puutetta kärsiä. Tuo toinen asia ei kuulu minuun.
— Teidän majesteettinne ei tiedä, kuinka asianlaita on, — jatkoi Eerikki itsepintaisesti, ja nyt hän kertoi omalla tavallaan, kuinka erään kilpailijan kosto oli tehnyt kreivi Bertelsköldin raajarikoksi.
Kuningas pudisteli päätänsä ja näytti käyvän kärsimättömäksi. Oli tullut porvariston puheille pääsyn aika.
Mutta Eerikki ei aikonut päästää tilaisuutta käsistään ja turvautui nyt apukeinoon, jonka hän varalta oli kätkenyt taskuunsa kotoa lähtiessään. — Teidän majesteettinne oli niin armollinen ja lupasi suostua pyyntööni, kun ensikerran toisin jotakin nähtäväksi, sanoi hän punastuen.
— Mitä se on?
— Se on rasia, jonka teidän majesteettinne armollisesti lahjoitti minulle, — vastasi Eerikki, ojentaen rasian esiin.
— Minä muistan sen, — sanoi kuningas nauraen. — Mutta minä olen jo suosiollisesti myöntänyt sinulle kaksi asiata.
— Ei kahta kolmannetta, teidän majesteettinne! — sanoi poika rohkeasti. — Antakaa Ester Larsson kreivi Bertelsköldille, niin kolme hyvää ihmistä siunaa teidän majesteettianne.
— Sitä en epäile, koska minulle on sitä niin usein vakuutettu, — jatkoi kuningas, — ja minä huomaan, että sinä osaat sorvata pikku juonia samalla menestyksellä kuin nappejakin. Mene — saadaan nähdä, mitä voin tehdä.
Eerikki oli siksi kokenut, että ymmärsi, kuinka vähäiset hänen toiveensa olivat tuossa asiassa. Hän kumarsi kaikkein alamaisimmasti ja kysyi, suvaitsiko hänen majesteettinsa, että hän saisi tehdä maaherralle tilin hänen majesteettinsa armollisista sanoista.
— Mitä sinulla on maaherran kanssa tekemistä? — kysyi kuningas otsaansa rypistäen.
— Hänen ylhäisyytensä näytti haluavan tietää, mitä teidän majesteettinne on nähnyt hyväksi lausua minulle ja hän on käskenyt minun, teidän majesteettinne puheilla oltuani, tulla hänen luoksensa.
— Mitä hän sillä tarkoittaa?
— Sitä en rohkene arvata, — vastasi Eerikki viekkaasti, — mutta minä luulen, ettei kaikkia, mitä täällä Vaasassa sanotaan, suotaisi saatettavan teidän majesteettinne armollisiin korviin.
— Poika — sinä olet viekkaampi kuin sinun on lupa olla. Mitä sanotaan täällä Vaasassa?
— Jos ei teidän majesteettinne pane pahakseen…
— Puhu. Sallin sinun puhua.
— Täällä sanotaan, että maaherra puolustaa erästä puoluetta, jota nimitetään…
— Minä tiedän, minä tiedän. No, mitä sanotaan hattujen hallinnosta?
— Sanotaan, että hatut pettävät teidän majesteettianne, että kansa on tyytymätön ja että kauppa kituu ja kuolee, jos asiat menevät entistä menoaan.
— Ah, — murahti Aadolf Fredrik huoaten, — kyllä ymmärrän. Piperkin tahtoo opettaa minua valtakuntaani hallitsemaan! — Mutta mitä kansa sanoo minusta?
— He sanovat, että teidän majesteettinne tekisi maan onnelliseksi ja rikkaaksi, jos teidän majesteettinne saisi vallita, — vastasi Eerikki.
— Hyvä on — mene ja sano maaherralle, että olen myöntänyt sinun äidillesi eläkkeen, — sanoi kuningas synkein silmin.
Eerikki meni. — Mitähän tuo viimeinen merkitsi? — tuumi hän mennessään.
Mutta kuningas Aadolf Fredrik mietti hetkisen, ennenkuin soitti kamaripalvelijataan. — Joka paikassa noita kirottuja, vallanhimoisia hattuja! — sanoi hän. Milloin se päivä koittanee, jolloin tämän hyvän kansan tahto täytetään ja minä itse saan sen onnesta huolta pitää? Malttakaa, herrat kreivit ja maaherrat, se päivä on ehkä lähempänä kuin luulettekaan! Sillä välin on tarpeellista, että suosittelemme myssyjä puolellemme. Larsson kuuluu olevan niiden johtaja porvarissäädyssä… Olkoon … saas nähdä … hyvä puolisoni … mutta pitääkö minun aina olla oikkujen heiteltävänä?… Sepä tulee olemaan oivallista: Vaasan prinsessa alentunee kyllä rupeamaan kreivittäreksi.
Kuningas soitti. Kamaripalvelija astui sisään.
— Porvaristo saa tulla sisään!
Hetken kuluttua näki hänen majesteettinsa hyväksi seurueensa ympäröimänä, joka oli loisteliaampi kuin kuningas itse, päästää Vaasan kaupungin maistraatin ja porvariston puheilleen. Tuo ainoastaan kahtatoista kyynärää pitkä, yhtä leveä ja vain 5-3/4 kyynärää korkea huone oli täynnä kuninkuuden varjoa ja kansan alamaisuutta.
Vahingoksi jälkimaailmalle on tarkka kertomus sekä tästä tärkeästä tapahtumasta että myöskin kuninkaan koko olosta Vaasassa joutunut hukkaan, jonka tähden lukijakin, paha kyllä, jääpi osattomaksi kaikista niistä alamaisista puheista ja kaikista niistä huokauksista, joita nöyryys ja into, yhdessä todellisten tarpeiden kanssa, lienee tässä tilaisuudessa pusertanut kaupungin viranomaisten huulilta. Kerrotaan — kuinka luotettaviin historiallisiin lähteisiin nojautuen, jääköön sanomatta — että valtiopäivämies Larssonin harmaantunut, koukistunut, mutta vielä kookas ja kunnioitusta herättävä vartalo ennen muita oli kiinnittänyt kuningas Aadolf Fredrikin huomiota; että kuningas armollisimman kärsivällisesti oli kuunnellut uudistettuja alamaisia anomuksia, että Vaasa saisi tapulikaupungin oikeudet — että vanha Larsson hartaasti, kaunopuheisesti ja rohkeasti oli puolustanut tätä pyyntöä, joka oli hänen elämäntehtävänsä, ja että kuningas oli luvannut, valtakunnan säätyjen suosiollisella luvalla ja suostumuksella, ottaa tämän asian vakavan harkinnan alaiseksi. Sekin on tunnettu asia, että hatut sitkeästi vastustivat tätä oikeutettua pyyntöä — jonka vuoksi Pohjanmaan kaupungit vihasivat heidän hallitustaan — ja että vasta sitten, kun myssyt olivat päässeet valtakunnan peräsimeen, Vaasa y.m. Suomen kaupungit vihdoin viimein saivat tämän ikävöidyn oikeuden vuonna 1765, vaikkei Larssonin oltu sallittu nähdä tämän hänen hartaimman toiveensa toteutumista.
Kerrotaan myös, että maaherra Piper tämän vastaanoton aikana oli ollut korvat höröllään; ollen kuitenkin tarpeeksi taitava hovimies ymmärtääkseen kuninkaan mielialan; hän ei sekaantunut puheisiin, vaan pani kuitenkin tarkasti mieleensä, mitä hän katsoi salaisiksi vehkeiksi puoluettaan vastaan, muun muassa senkin kummallisen seikan, että hänen majesteettinsa oli nähnyt hyväksi suoda vähäpätöisen lukiolaisen, jonka korvantaustat tuskin vielä olivat kuivat, olla puolen tuntia kahdenkesken puheillansa, sill'aikaa kun hänen ylhäisyytensä itse ja niin moni muu huomattava mies sai odottaa eteisessä.
Kun vastaanotto oli päättynyt, suvaitsi hänen majesteettinsa armossa käskeä maistraattia ja porvariston päivällisille ja yhtä armollisesti kutsua valtiopäivämies Larssonin erityisesti puheilleen.
Maaherra oli tuskin saanut viiden minuutin verran aikaa hengähtääkseen, kun hän käsketti Eerikki Ljungin erääseen huoneeseen ja vaati äänellä, joka ei mitään vastustelemista suvainnut, tarkkaa selontekoa siitä, mitä kuninkaan luona oli puhuttu.
Eerikki näytti tätä kysyttäessä tuiki tyhmältä, sormieli lakkiaan ja tunnusti, että hänen majesteettinsa isällisessä armossaan oli myöntänyt eläkkeen hänen äidillensä, jonka vuoksi äidin tuli jättää paperinsa iltapäivällä.
— Eikö mitään muuta? — kysyi ankara herra katsoen terävästi lukiolaista silmiin.
— Enpä muista muuta olleen, — vastasi Eerikki.
— Sinä valehtelet, poika! — sanoi vihastunut maaherra. — Sinä olet käynyt muiden asioilla. Hänen majesteettinsa ei tarvinnut puolta tuntia myöntyäkseen niin mutkattomaan anomukseen.
— Kah — nyt muistan, — jatkoi Eerikki haraisten korvallistaan. —
Kuningas oli niin armollinen, että…
— Totuus ilmi, lurjus! Mitä se oli?
— Hänen majesteettinsa oli niin armollinen, että antoi minulle rasian.
— Mitä sinä lörpöttelet?
— Tässä teidän ylhäisyytenne saa nähdä. Minä en tätä ymmärrä, mutta luulen sitä — nuuskarasiaksi!
— Ulos ovesta, — riivattu konna, kyllä minä vielä joskus toiste otan sinusta selvän! — ärjyi maaherra.
35. KUNINKAAN PÄIVÄNÄ VAASASSA.
Kuningas Aadolf Fredrik oli ottanut valtiopäivämies Larssonin yksityisesti puheilleen. Vanhus näytti tuntevan, että hän nyt viimeisen kerran puhui maansa ja kaupunkinsa asioissa. Hän oli ankarasti arvostellut hattujen koko hallitusjärjestelmää — oli lämpimästi ja kaunopuheisesti puolustanut myssyjen politiikkaa — oli erittäinkin mitä välttämättömimpänä asiana laskenut kuninkaan sydämelle, että kauppa vapautettaisiin niistä kahleista, joilla Tukholman kateus koki sitoa kilpailijoitansa. Hän oli päästänyt ilmoille juurtuneen vihansa kaikkea aatelisvaltaa vastaan — oli harmin ja inhon tuntein lausunut mielipiteensä neuvoskunnan, Aadolf Fredrikin valtaistuimelle noustessa toimeenpanemista uusista kuninkaan vallan rajoituksista — oli vakuuttanut kuninkaalle aatelittomain säätyjen suostuvan kuningasvallan laajentamiseen neuvoskunnan, joskaan ei säätyjen kustannuksella. Ja kuningas oli hetken aikaa mielihyvin kuunnellut tätä puhetta. Aadolf Fredrikillä oli herkkä ja tunteellinen sydän; hän ymmärsi kunnioittaa tätä rohkeamielistä puhetta, joka muutenkin oli sopusoinnussa hänen omien mielipiteittensä kanssa, ja tätä harmaantunutta patriarkkaa, joka noin arvokkaasti asetti elämänsä kokemuksien aarteet kuninkaansa eteen.
Mutta valitettavasti Aadolf Fredrik ei ollut rakennettu siitä puusta, joka lujuudellaan perustaa valtakuntain menestyksen. Vaikka hänellä olikin hyvä tahto, kyllästyi hän pian vakaviin asioihin, ja kun hän aina oli tottunut tärkeissä asioissa turvautumaan puolisonsa terävään älyyn, epäili ja pelkäsi hän omin päin mitään päättämästä. Vanhan Larssonin tuumat, jotka eivät tarkoittaneet sen vähempää kuin aatelittomain säätyjen avulla toimeenpantavaa vallankumousta neuvoskuntaa ja vallitsevaa ylimyskuntaa vastaan, tekivät hänet neuvottomaksi. Hän ei oikein tiennyt, mitenkä hänen tuli kohdella tätä miestä, joka rohkeni sanoa hänelle: vallitse! ja valtakunnan etevimmille miehille: luopukaa vallasta! Oman heikkouden tunto tuon voimakkaan luonteen rinnalla saattoi hänet hämilleen. Ja tästä pulasta päästäkseen hän turvautui toiseen asiaan.
— Me kiitämme teitä ilmoituksistanne. Kuninkaan tulee kuunnella totuuden puhetta, varsinkin luotettavan ja uskollisen alamaisen suusta, ja me tulemme sitä sopivassa tilaisuudessa muistelemaan ja punnitsemaan. Te olette rehellinen ja kuninkaanne suosion hyvin ansainnut mies. Me haluamme antaa teille todistuksen siitä. Te tulette olemaan ensimmäinen kauppias, joka saa Pohjantähden ritarikunnan arvomerkin.
— Kiitän teidän majesteettianne, mutta minä olen liian vanha leikkikaluja kantamaan.
— Kuinka? Jokin arvonimi siis miellyttäisi teitä enemmän? No niin, minä nimitän teidät kauppaneuvokseksi.
— Kiitän teidän majesteettianne, mutta korkeammaksi kuin minkään muun arvioin minä sen arvonimen, jonka teidän majesteettinne vast'ikään näki hyväksi antaa minulle: rehellisen miehen arvonimen.
— Jokin palkinto tulee teidän kumminkin vastaanottaa, — sanoi kuningas käyden tyytymättömäksi.
— Vähäiset palvelukseni ovat moninkertaisesti palkitut, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi myöntää Vaasalle tapulikaupungin oikeudet.
— Minä kunnioitan teidän epäitsekkyyttänne; mutta, hyvä Larsson, tämä asia ei ole meidän vallassamme. Me tahdomme tehdä, mitä voimme. Te tiedätte, kuinka vähän voimme. Jos kaitselmus ja kansan luottamus joskus antavat meille mahdollisuuden vaikuttaa maamme hyväksi, on teidän toivomuksenne ennen muita otettava huomioon. Mutta älkäämme enää siitä puhuko. Onko teillä perhettä?
— On, teidän majesteettinne; kaksi poikaa ja yksi tytär elossa, paitsi lastenlapsia.
— Me haluamme tutustua niin ansiokkaan miehen perheeseen. Jos teille sopii, tahdomme illalla kello kuuden aikana käydä luonanne.
— En voi sanoin kiittää teidän majesteettianne armosta.
— Olemme iloiset voidessamme olla muutamia hetkiä teidän vieraananne. Mutta minä panen erään ehdon, — jatkoi kuningas sillä herttaisella äänellä, joka sopi hänelle niin hyvin ja jolla hän niin usein voitti alamaistensa sydämet, — ei mitään muodollisuuksia! Ennen kaikkea, ei mitään puheita!
— Me olemme halpaa porvarillista väkeä, — vastasi Larsson. — Koko vähäinen taloutemme on teidän majesteettinne palvelukseksi, mutta alamainen kunnioituksemme ei osaa koreita sanoja käyttää.
— Hyvä on. Älkääkä antako liikkeenne ja asiainne menon häiriytyä tulostamme. Auf Wiedersehen; tulettehan päivällisille luoksemme?
Valtiopäivämies kumarsi, ja vierailu oli päättynyt.
Kohta sen jälkeen ratsasti kuningas, loistavan seurueensa kanssa, porvariskaartin katselmusta pitämään. Kukapa ei silloin olisi tahtonut olla muassa! Kaikki, jotka Vaasassa kynnelle kykenivät, olivat liikkeellä, yksin kapalolapsetkin, joita heidän äitinsä kantoivat sylissään. Päivä oli lämmin, ja porvarisotilaat hikoilivat surkeasti uusissa sarkatakeissaan, jotka olivat maksaneet räätäleille niin monta unetonta yötä. Siitä huolimatta ottelivat nämä sen ajan Vaasan pojat urhoollisesti kuninkaan ja isänmaan puolesta — juoksivat lihavina, punaposkisina ja hikihatussa ja tekivät temppunsa tavalla semmoisella, mikä kenties ei olisi herättänyt yhdeksännentoista vuosisadan korpraalien ihastusta, mutta mitä pidettiin mestarillisena Fredrik II:n aikakaudella. Kuningas suvaitsi useita kertoja lausua korkean tyytyväisyytensä — sotajoukot hurrasivat, ja nuo monet tuhannet katselijat, jotka jo olivat ehtineet lepuuttaa keuhkojaan eilisestä, yhtyivät sydämen pohjasta tähän sotahuutoon.
Vaasassa kerrotaan vieläkin eräs juttu tästä ylen merkillisestä tilaisuudesta. Herrat Bladh ja Thölberg — molemmat mahtavia miehiä ja molemmat hyvin sotaisella tuulella siitä kunniasta, että olivat saaneet "Aleksanteri suurelle" näyttää sota-asioissa neroaan, mitä kukaan ei tätä ennen ollut tiennyt näillä rauhan miehillä olevankaan — johtivat joukkoja: Bladh ratsuväkeä ja Thölberg jalkaväkeä. Kaikki kävi mainiosti aina siihen asti, kunnes Thölberg innoissaan tuli asettuneeksi joukkoineen ratsuväen eteen, niin että tätä arveluttavasti estettiin liikkumasta. Molempain joukkojen välillä oli, niinkuin muistamme, jo ennen ollut olemassa kateutta. Kun siis ratsuväki ei päässyt paikaltaan liikahtamaan ja kun jalkaväki kuuli hevosten puhkuvan juuri selkänsä takana, oli luultavasti vain tämä juhlallinen tilaisuus ja kuninkaan läsnäolo syynä siihen, etteivät nämä urhot käyneet kiväärinperillä ja miekanterillä huimimaan toisiaan, niinkuin Pohjanmaalla on tapana, kun ystävät joutuvat riitaan pitopaikoissa — vaikkakin taistelu silloin tavallisesti toimitetaan aidanseipäillä. Erittäinkin oli Bladhin vaikea sulattaa tätä hänen joukkoaan kohtaan tapahtunutta herjausta ja hän haastoi Thölbergin kaksintaisteluun Korsholman hakaan. Molemmat oli kumminkin käsketty päivällisille kuninkaan luo. Thölberg, joka oli uskollinen alamainen ja piti hyvän päivällisen miekaniskuja parempana, totteli käskyä, Bladh sitävastoin ei totellut. Miekkailuhaaste tuli tunnetuksi, Bladhia lähetettiin hakemaan ja hänet löydettiin määrätyltä paikalta, jossa hän kiroillen oli kävellyt ja odottanut hidasta vastustajaansa. Sovinto lienee sitten tehty, mutta kuitenkin olivat kuninkaan päivälliset, ainakin Bladhin silmissä, arveluttavasti vahingoittaneet Thölbergin sotaista mainetta.
Nyt olisi aika käydä arvokkaasti kertomaan näistä erinomaisista päivällisistä, joilla ei ole vertaistaan Pohjanmaan keittotaidon historiassa ja joilla tarjottiin niin peräti toisenlaisia ruokia kuin sillä yksinkertaisella aterialla, jonka Kaarle IX — ollen silloin vielä kruununtavoittelija — 152 vuotta sitä ennen valmistutti itselleen "Mussarinkylässä" ollessaan paluumatkalla Pohjanlahden ympäri. Olkoon vain mainittu, että mestarikokki Arelius esitti loistavan näytteen verrattomasta kalakastikkeen valmistamistaidostaan — että hänen esimiehensä, keittiömestari Björck kovin kehuskeli mainiosti onnistuneesta juottovasikasta, maukkaasta ja todellisesti kotimaisesta kalkkunasta ja että hän vielä päälliseksi piti kunnianaan tuon ison hauen, joka herätti sanomatonta ihailua. Jos tähän lisäämme, että hänen majesteettinsa suvaitsi kuninkaallisesti nauttia laitoksista — että seurue niin ikään osoitti, että matkustukset edistävät ruokahalua — että porvarit laskivat ruokalajeja sormillaan, osatakseen tehdä niistä tiliä rouvilleen kotona — että maistraatti sulasta alamaisesta kunnioituksesta tuskin rohkeni viedä kahvelia suuhunsa ja läikäytti joka toisen lusikallisen lihalientä lautaselle, koska herrat eivät tohtineet siirtää silmiään hänen majesteetistaan soppaan — ja että kaikki tämä tapahtui julkisessa ateriapöydässä avonaisten ikkunain edessä lukemattoman, ulkopuolella seisovan väkijoukon läsnäollessa — niin saatamme jossakin määrin mielessämme kuvailla tämän muistettavan tapauksen. Nähdä kuninkaan syövän, oikein syövän — suokaa anteeksi, aterioivan — niinkuin muutkin ihmiset, se oli jotakin tuiki merkillistä! Kun ihmisten on mahdoton muistaa, mitä on tapahtunut 150 vuotta sitten, oli monella varsin kummalliset ajatukset kuninkaasta ja hänen elämäntavoistaan. Että noin ylhäinen henkilö söisi muuta kuin rusinoita, viikunoita ja lakeria tahi joisi muuta kuin kirkkoviiniä, sitä oli monen katselijan mahdoton käsittää. Että hän alentui aina siihen määrin, että käski tuoda lasillisen vettä ja todella joikin sen, sitä oli vielä mahdottomampi ymmärtää. Ainakin olivat he odottaneet kuninkaan vaativan, että joku kenraali häntä syöttäisi ja joku valtioneuvos palvelisi häntä. Kuninkaan leveähelmainen, kullankirjailtu hännystakki, hänen komea tekotukkansa siroine kankipalmikkoineen (hännystakki ja kankipalmikko olivat uudenaikaisia laitoksia), sinettisormus hänen sormessaan, kankea rintaröyhelö, hienot pitsikalvosimet, hänen armollinen hymyilynsä, ja erittäinkin hänen hyvä ruokahalunsa herättivät yleistä ihmettelyä. Pohjanmaan kansanvaltaiset katselivat taas, samoin kuin kuninkaan tullessakin, oikein sydämen ilolla noita suuria herroja, jotka majesteetin rinnalla näyttivät niin kovin pieniltä; itse maaherrakin kutistui siinä kääpiöksi ja rovasti Hedman, joka seisoi niin suorana saarnatuolissa, seisoi nyt selkä koukussa turhaan etsien tilaisuutta saadakseen lopettaa puheensa, joka eilen niin äkkiarvaamatta oli keskeytynyt.
Yksi puhe siellä kumminkin pidettiin, mutta aivan lyhyt, ja sen piti maaherra, joka alamaisuudessa esitti hänen majesteettinsa maljan. Sitten jyskivät kanuunat valleilta, sitten herättivät ruokasalissa kohotetut hurraahuudot raikuvan vastakaiun noiden lukuisain katselijain joukossa tuolla ulkopuolella, ja yli avarain, Pohjanmaan viljavain lakeuksien kulki sinä päivänä riemuhuuto, joka olisi voinut herättää nuijasodan ammoin aikoja maaksi maatuneet urhotkin haudoistansa.
Yhdellä ainoalla talolla Vaasassa ei ollut aikaa lähettää katselijoita Korsholman päivällisille, ja se oli valtiopäivämies Larssonin talo. Siellä odotettiin kuningasta, siellä lakaistiin, pestiin, pudisteltiin tomua ja pyyhittiin, siellä lehditettiin — siellä oli nuorilla ja vanhoilla sydän kintaan peukalossa. Molemmat isännät, isä ja poika, olivat menneet kuninkaan päivällisille, mutta ennen lähtöään he olivat antaneet väelleen mitä tarkimmat määräykset. Nämä eivät olleetkaan helpot täyttää. Ei yhtään kauppa-asiata saanut keskeyttää, ei yhtään talonpoikaa pantu menemään pois, ennenkuin hän oli saanut tervatynnyrinsä merkityksi, suolansa tahi tupakanlehtensä oikein kärryihin pannuksi. Tämä oli kunnia-asia: porvariskuninkaan talo ei saanut, niinkuin muut, nelinkontin ryömiä ylhäisten vallanpitäjäin edessä; sen tuli kunnioittavasti ja kuitenkin selkä suorana avata porttinsa maan isälle. Mutta se, joka näki miten tuolla sisällä puuhattiin, mikä hyörinä ja pyörinä siellä vallitsi ja millä maltillisella neuvokkuudella Ester Larsson kälyjensä avulla koki saada sekasortoa järjestykseen, se huomasi kyllä, että tässäkin kopeassa talossa oli ruvettu kuninkaan vierailun johdosta suurempaan puuhaan kuin mitä sen esimiehet tahtoivat näyttää.
Inhimillinen turhamielisyys, kuinka monenlaisissa puvuissa sinä liikutkaan! Kerjäläismunkin harmaan viitan alla piilee paavin vallanhimo; käräjäkirjurin nöyrään kumarrukseen kätkeytyy virkavaltaisen armollinen alentuvaisuus; tylyn liikemiehen vekseleitä miettivän otsan alta luikahtaa syrjäsilmäys siihen tyhjään turhuuteen, jota hän niin syvästi ylenkatsoo. Ei ole yhtään kansanvaltaista, jonka takin alla ei olisi taipumuksia täydelliseen itsevaltiuteen.
36. VALTAKUNNAN JA PORVARISTON MAJESTEETIT.
Kuninkaan aiottua käyntiä valtiopäivämies Larssonin luona ei käynyt salassa pitäminen. Kaupunki alkoi uudestaan liikehtiä, kansaa keräytyi portin ulkopuolelle, yrittäen tunkeutua pihamaallekin, josta se saatiin vain vaivoin peräytymään. Kateus menestyy liian hyvin pikkukaupungeissa, ja rikkaalla Larssonilla oli monta vihamiestä, ja nämä keksivät kummallisia juorujuttuja. Muutamat väittivät, että tämä kopea porvari oli heittäytynyt polvilleen kuninkaan eteen ja ostanut aateliuden arvokirjan kuudella kultatynnyrillä. Toiset tiesivät kertoa, kuinka hän oli saanut yksinoikeuden viedä viljaa ulkomaille ja tuoda suoloja maahan. Toiset taas olivat kuulleet, että Larsson oli ottanut lahjoja, tiettiin kyllä keneltä, ja hieroi kauppaa maan myymisestä venäläiselle.
Kuninkaan seurue ei ollut juuri milläänkään tästä vierailusta, joka ei ollut mitään tavatonta. Ainoastaan maaherra Piperillä oli syynsä sen johdosta epäillä joitakin erityisiä tarkoituksia, eikä hän kokonaan erehtynytkään. Kello neljä minuuttia yli kuuden näki hänen majesteettinsa hyväksi, ajeltuaan kaupungin ympäristössä, pysäyttää vaununsa Larssonin portille ja astua ulos väkijoukon ympärillä hurratessa. Valtiopäivämies oli hänen majesteettiaan vastassa, nuorempi Larsson piteli vaunujen astuinlautaa, ja he molemmat saattoivat asuntoonsa tämän korkean ja armollisen vieraan, jonka mukana oli vain maaherra ja pari kamariherraa.
Piha oli koivuilla lehditetty, ja portista portaille vei hieno, siniverkainen käyntimatto. Muutamain askelten päässä siitä seisoivat kärryt, joiden kuormana oli tervatynnyrejä, ja edempänä toiset, joiden kuormana oli suoloja. Kauppapuoti oli auki ja siellä ostettiin ja myytiin. Portaat, eteinen ja koko salin lattia oli peitetty kallisarvoisilla flanderinmatoilla, joita tämän kauppahuoneen hollantilaiset liiketuttavat olivat sille lahjoittaneet. Salin seinille, samoin kuin sen kattoonkin oli levitetty hienoja hollantilaisia reivaskankaita, niinkuin vieläkin on tapana talonpoikaishäissä Pohjanmaalla. Kaikki ikkunat, tuolit ja pöydät olivat sitävastoin paljaat, ja perimpänä kunniaistuimen luona seisoi, niinkuin ainakin ilman mitään koristeita, isännän vanha, kulunut, visasta tehty nojatuoli. Yhtä yksinkertaiset ja koristelemattomat olivat isäntäin ja perheen jäsenten juhlavaatteet. Tahdottiin näyttää, että tässä kyllä voitiin loistaa, jos tahdottiin, mutta ei tahdottu — kaikessa.
Ensimmäinen, joka salissa kohtasi kuninkaan, oli talon tytär, Ester Larsson, joka tarjosi hänen majesteetilleen siselöidyltä tarjottimelta tervetuliaismaljan, joka niin ikään oli hopeasta ja valiotekoa. Aadolf Fredrik ei halveksinut hyviä ruokia, niinkuin olemme jo nähneet, ja hän kerskaili, samoin kuin edeltäjänsäkin, olevansa hyvä viinintuntija. Hän maistoi kohteliaisuuden vuoksi tuota valkoista viiniä, luullen sitä tavalliseksi ranskanviiniksi, sillä muuta viiniä Suomessa tuskin tunnettiinkaan. Mutta kasteltuaan huuliaan näytti hän hämmästyvän, ryyppäsi vielä kerran — tällä kertaa melkoista enemmän — ja kysyi, mitä viiniä se oli.
— Vuoden 1648 rüdesheimiläistä, vastasi isäntä tyynesti.
— Kuinka, hyvä Larsson? Onko teillä Westfalin rauhanteon aikaista viiniä? Sitä ei ole edes meidän kuninkaallisessa kellarissammekaan.
— Minä ostin sen Hampurissa Altonan ryöstämisen jälkeen neljäkymmentä vuotta takaperin, — vastasi Larsson. Katsoisin sen suureksi kunniaksi, jos teidän majesteettinne suvaitsisi minun lähettää, mitä minulla vielä on tätä lajia kellarissani jäljellä, vähäiseksi vaihteluksi teidän majesteettinne matkaeväiden joukkoon.
— Minä kiitän teitä, — sanoi kuningas tuttavallisesti, maistaen vielä kerran tuota erinomaista juomaa. En ole juonut näin oivaa viiniä sitten kuin tulin Ruotsiin, ja olisin utelias näkemään, ovatko pullot samanlaisia kuin ne satavuotiset reiniläiset pullot, joita säilytettiin autuaan isävainajani viinikellarissa.
— Eerikki, — sanoi Larsson lukiolaiselle, joka seisoi suorana kuin seiväs oven pielessä, — juokse kellariin n:o 3 perimmäiseen kolkkaan oikealle kädelle, neljäs hylly alhaalta päin, ja tuo pari pulloa.
Eerikki livahti ulos.
Nyt vasta sattuivat kuninkaan silmät siihen pitkään, komeaan naiseen, joka oli hänelle maljan ojentanut — ja vaikka kuningas Aadolf Fredrik olikin tunnettu uskollisuudestaan puolisoaan kohtaan, eroten siinä kohden surullisen kuuluisasta edeltäjästään, oli hänellä kuitenkin tarkka silmä huomaamaan kauniita naisia.
— Tyttäreni, — esitti isä Larsson.
— Ah, — sanoi kuningas, joka mielellään höysti puhettaan pienillä sukkeluuksilla, — se on siis meidän serkkumme, Vaasan prinsessa? Olen ihastunut saadessani tutustua häneen.
— Tyttäreni on aivan liian halpa ansaitsemaan sitä kunniaa, jonka teidän majesteettinne näkee hyväksi hänelle antaa, — vastasi isä, jonka mielestä moinen leikkipuhe ei sopinut edes kuninkaallekaan.
Mutta kuningas oli tänään hyvällä tuulella. Hän puhutteli Esteriä edelleen samaan armolliseen leikilliseen tapaan ja häntä näkyi huvittavan tämän oppimattoman, yksinkertaisesti puetun porvaristytön hämilleen saattaminen. Mutta hän pettyi. Ester vastaili niin taitavasti, niin viisaasti, niin nöyrästi ja kuitenkin niin varmasti, että kuningas — melkein yhtä hämmästyneenä kuin viiniä maistaessaan — muutti kohtelutapansa ja näki hyväksi tiedustella hänen kasvatustaan ja aikaisempia elämänvaiheitaan.
Hyvä kuningas Aadolf Fredrik kävi yhä armollisemmaksi, yhä uteliaammaksi. Hänestä näytti niinkuin tässä "kaalimadossa", joksi hän kerran oli suvainnut häntä nimittää, olisi ollut alku korkeampiarvoiseen perhoseen. Hän päätti suoraan ottaa asian puheeksi.
— No, rakas Larsson, — sanoi hän, ja läsnäolevat saivat viittauksen poistuakseen, — vastatkaa minulle suoraan, minkätähden ette anna tytärtänne kreivi Bertelsköldille, joka pyytää häntä puolisoksensa?
Vanha porvari oli vähän aikaa ääneti. Hän epäili tämän kysymyksen olleen säkissä, ennenkuin se tuli pussiin. — Tulta ja vettä — vastasi hän — ei sovi yhdistää, siitä seuraa vahinko jommallekummalle tai molemmille.
— Antaa niiden sähistä, — hymähti kuningas; — se ehkä rauhoittaa molempia. Tiedättekö, rakas Larsson, että minä olen nähnyt aviopuolisoita, jotka eivät ole sopineet senkään vertaa yhteen. Meidän serkkumme, teidän tyttärenne puhuu oivallisesti saksaa. Minä olen vakuutettu siitä, että hän muihinkin ominaisuuksiinsa nähden ansaitsee korkeamman yhteiskunnallisen aseman, ja koska kreivi Bertelsköld on kunnioitettava mies, jota pidän suuressa arvossa, niin en voi käsittää, mitä teillä voi olla sitä vastaan.
— Kaikki on sitä vastaan, teidän majesteettinne. Yhdistää kaksi yhteiskuntaluokkaa, jotka vuosisatain kuluessa ovat käyneet toistensa ikuisiksi vastustajiksi, olisi yhtä mieletöntä kuin perustaa lapsensa onni tyhjän nimen voittamiseen.
— Päinvastoin on ennakkoluulojen voittaminen hyödyllinen teko. Minä takaan teidän tyttärenne onnen ja pyydän häntä puolisoksi sivusadjutantilleni, eversti, kreivi Bertelsköldille.
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne — se on mahdotonta.
— Kuinka, hyvä Larsson? Kuninkaanne on teidän vieraananne, ja te panette niin vähän arvoa hänen toivomuksilleen.
— Ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja käskekää minua tekemään kaikki, mitä voin; käyttäkää jäljellä oleva elämäni mihin tahdotte, mutta suvaitkaa jättää minulle isänoikeuteni. Minä olen vannonut kalliin valan, etten koskaan anna suostumustani tuohon liittoon niin kauan kuin elän; minä olen ottanut siihen taivaan todistajaksi, ja ainoastaan ihme voisi saada minut muuttamaan päätökseni.
— Me olimme odottanut enemmän järkeä vanhalta mieheltä ja enemmän tunnustusta armollisen myötätuntoisuutemme johdosta, — sanoi kuningas vihastuneena. — Emme tahdo kauemmin kuluttaa kallista aikaanne ja toivotamme teille hyvää iltaa.
Ja sangen epäsuosiollisesti päätänsä nyökäyttäen astui hänen majesteettinsa muutamia askelia ovea kohti. Mutta siellä seisoi Eerikki Ljung, tulipunaisena ja pullo vanhaa rüdesheimiläistä kummassakin kädessään.
— Me käskemme hovimestarimme maksamaan viinin, — jatkoi kuningas, puoleksi suuttuneena, mutta tuosta harvinaisesta lahjasta jo puoleksi leppyneenäkin, samalla kun hän tuntijan silmällä katseli pulloja. Samassa huomasi hän, että Eerikin oikeasta kädestä vuoti vahvasti verta siihen käärityn nenäliinan läpi.