4. NIMI, KIRJE JA MIELILAUSE.
Epäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita — paljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät — sen luonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä tieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja niin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän koneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat tieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja niiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne oppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin oli Linnén suuri "luonnonjärjestys" tullut tunnetuksi, kun jo hänen nimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat ja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella innostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille valtiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet kunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet ensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä lähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.
Linné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut niistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään, kopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä, tavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä syvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen otsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki, elähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo kutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä. Minkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä menestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä, jotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.
Tavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja nukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi yrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja unohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten kuninkaan vuoteen ympärille.
Tuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun arkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen molemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello neljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä, kasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten asukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava. Vasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri hetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin löytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle paperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki Pietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen arkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.
Kirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon suuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen, että pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden tullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä vanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta, halusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat, ympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä kirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse lähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä mies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla vahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen suosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön eikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti suuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä hänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi sanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat asianhaarain mukaan jotenkin hyvin.
Arkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta saamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä kirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa vesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan, joka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä Eerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, "oliko hänen äitinsä kipeä".
— Ei, — sanoi poika; — mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää lähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.
— Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, — vastasi Riikka hyvin varmasti.
— Mutta äidin onni on kysymyksessä, — huokasi poika.
— Mitä se merkitsee? — jatkoi Riikka närkästyneenä. — Eikö hänen etupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua, että saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja kuulla semmoista miestä.
— Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!
— Mikä ei käy laatuun? — kysyi arkkiaatteri.
— Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet meiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo taikoja oppimaan.
Arkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. — Mieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, — sanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti kohta ja arvelematta.
— Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja kirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja kitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja ruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja liisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi käsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään hyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? — puhkesi kiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. — Vai pitäisikö minun ehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon harvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin: onhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!
Arkkiaatteri naurahti. — Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa sinua.
Kalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.
— Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain pilkkaa, — päivitteli Eriikka.
— Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia keittämään, — vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.
Tätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja hänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja laukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat senaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa puolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen meni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat kasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa lupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia kasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.
He olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan; he olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka kukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran olivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet poroa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen hevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille pihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja täällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla lupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja sitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli tehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja siinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja mitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja pyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä — ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman salaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.
Antamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja sanoi:
— En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani alinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle. Munsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni Lohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se kovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat kyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on ennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius, Digitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää mestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden, Eriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni — arvaapas!
— Herchepaeus; sehän on jo päätetty.
— Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.
— Minustako? Erica vulgaris! Mutta sinusta ei saa tulla mikään vulgaris, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja mainio mies, Eerikki!
— Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas Ljung, onhan se kukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.
— Mutta se ei ole latinaa.
— Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta, kun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen Ericaksi.
— Ljung … Eerikki Ljung … Ericus Ljungius … tavaili tyttö. — Ruma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki: Carolus Linnaeus! Se kalskahtaa joltakin se!
— Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka
Pekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.
Eriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: — Jos saat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!
Eerikki lähti jälkeen, mutta tyttö oli jo matkojen päässä. He juoksivat kautta kaikkien puutarhan koukkuisten käytäväin tyttö edellä, Eerikki jäljessä, niinkuin leikkivät lapset, niinkuin siivekkäät pääskyset, ajattelematta muuta kuin sitä hetkeä, jossa elivät. Pensasaidat taivutettiin syrjään, kasvien yli hypittiin, pihlajat, tuomet ja omenapuut, joita he juostessaan koskettelivat, varistelivat heidän päällensä valkoisia kukkiaan, mutta poika jäi jälkeen. Lopuksi he alkoivat kiertää erästä suurta puutarhan veräjällä olevaa lehmusta, ja siinä syöksähti Eriikka enonsa syliin, tämän juuri astuessa veräjästä sisään. Mutta samassa saavutti hänet ajajakin.
— Lapset, mitä te mellastatte? — torui arkkiaatteri, mielihyvin katsellen nuorten vereviä, juoksusta hehkuvia poskia.
— Eerikki tahtoi täydessä laukassa kaapata itselleen suuren nimen, — nauroi tyttö.
— Ja nyt olen sen saavuttanut, — vastasi poika.
Arkkiaatteri naurahti. — Ei suuria nimiä saavuteta ruusupensaiden yli hyppimällä, — sanoi hän. — Sitä varten täytyy astua monta vaivalloista askelta yli ohdakkeiden ja orjantappurain; mutta astu vain eteenpäin, Eerikki, astu lujasti, rehellisesti ja pelkäämättä, Jumala sydämessäsi ja ylevä päämäärä aina silmäisi edessä, ja sinun on kerran onnistuva tangere astra.[7] Vähäisestä juuresta kasvaa lehtevä puu. Sinä astut nyt ensi kerran omin päin maailmaan; kenties tulet joskus taas takaisin meidän kukkaisaan Hammarbyhymme, tahi ehkä et enää palaakaan; meri on Ruotsin ja Suomen välillä, ja jos voit enemmän hyödyttää toista rantaa, niin en tahdo sinua siitä kieltää. Jos sukulaisesi antavat sinun harjoittaa opinnoitasi Turussa, niin annan sinulle suosituskirjeen Turun akatemian kanslerille, kreivi Tessinille, jonka luona sinun on käytävä Tukholmassa; ja jos vast'edes tarvitset joitakin neuvoja, niin käänny aina minun puoleeni. Hevonen on valjaissa.
Nuorukainen kiitteli heltynein mielin, mutta vastasi, että hän ennemmin tahtoi kulkea jalan, saadakseen kerätä kasveja matkalla.
— Tee niin — sanoi arkkiaatteri; — olen minäkin kulkenut pitkiä taipaleita reppu selässä. Kas tässä muutamia talareita matkarahojesi lisäksi; kenties saat odottaa laivaa Tukholmassa kauemmin kuin luuletkaan. Tässä annan sinulle kasvisäiliöni. Ilmoita minulle, jos löydät jotakin harvinaista. Muuten, poikaseni, on minulla vain yksi neuvo sinulle annettavana, ja sen voit lukea oveni päältä.
Näin sanoen seurasi Linné oppilastaan puutarhahuoneen portaille ja osoitti tuota tunnettua kaunista oven päällä olevaa kirjoitusta:
INNOCUE VIVITO. NUMEN ADEST.
— Niin, — jatkoi hän; olkoon tuo tuossa sinun elämänviisautesi, niinkuin se on minunkin elämänviisautenani ollut:
"Elä nuhteettomasti! Jumala on kanssasi."
Ja hetken kuluttua oli Eerikki Pietarinpoika eli Eerikki Ljung, joksi hän nyt itseään nimitti, matkalla Tukholmaan, kulkien sinne jalan ja reppu selässä.
5. PERHOSTEN AJELIJA.
— Voitteko ajatella, Bjelke, kuinka mainion aatteen minä juuri keksin. Heinäkuun 7. päivänä on Fredrikin syntymäpäivä. Kuningatar ja hovimestarinrouva menevät puistoon kävelemään, ja kamaripalvelija Åberg työntää Fredrikiä lastenvaunuissa. Silloin pukeutuu Kaarle metsänhaltiaksi, juoksee pensasaidan takaa esiin ja ryöstää prinssin. Suuri kohtaus, ollaan pyörtyvinään, mutta se ei ole niin vaarallista. Minä olen piilossa jonkin tammen takana ja olen pukeutunut — sanokaa, Bjelke, mihin pukuun minä pukeutuisin? Haltian, dryadin tai ehkä pelottoman ja nuhteettoman ritarin pukuun? Malttakaahan — minä olen olevinani joku Azorien saarilta kotoisin oleva prinssi — jousi ja nuolet, keihäs ja kilpi — minä saan lainata viheriän takin Dübeniltä — sandaalit me leikkaamme niistä kuningasvainajan metsästyshansikkaista, jotka ajelehtavat vinnillä — ja sitten pitää minulla olla viheriä samettinen lakki, johon korea perhonen on otsaan kiinnitettynä. Kaikkein kauneimmat perhoset kuningattaren kammiossa ovat Azorien saarilta.
Se, joka näin puhui, oli vilkasliikkeinen, kaunis, noin kuusivuotias, suurisilmäinen ja hienokasvoinen poikanen, Puettuna ruumiinmukaiseen, siniverkaiseen ihokkaaseen, keltaisesta silkistä ommeltuihin alusvaatteihin ja silkkisukkiin. Hän käveli Ulriksdalin puistossa erään hoviherran seurassa.
— Mutta mitä hänen majesteettinsa kuningatar siitä sanoo? — kysyi saattajaherra.
— Sen Bjelke saa kuulla. Ei se olekaan kuningatar, joka pyörtyy, se on Fredrikin hoitajatar, hovimestarinrouva. Luuleeko Bjelke hänen pyörtyvän?
— Enpä luulisi.
— Mutta minäpä luulen. No niin, hän menee tainnoksiin, ja kuningatar huutaa: Au secours! aux armes! lapseni! lapseni! — tai mitä muuta hänen majesteettinsa suvainnee huutaa — hiukset hajallaan ja tehden tämän suuren liikkeen, kas näin, juuri niinkuin mademoiselle Duroche tekee "Zenaidessa". Silloin juoksen minä tammen takaa esiin — mutta luuleeko Bjelke, että Åberg voi ehtiä ennen minua?
— Voihan hänkin pyörtyä, koska se on välttämättömästi näytelmään kuuluvaa.
— Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan — kas näin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin — syöksähdän metsänhaltian jälkeen — tempaan häneltä hänen saaliinsa — se tulee näyttämään aivan oikealta tappelulta…
— Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?
— Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle mikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä — hän huutaa täyttä kurkkua, se on tietty — kuningatar syöksähtää kuin raivotar — ei, kuin madonna minua kohti — minä lasken pelastetun uhrin hänen jalkainsa eteen — notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee näytelmässä, ja huudahdan:
Hyvettä kun vainoo väkivalta, apuun rientää perho taivahalta.
— Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.
— Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön näytelmästä — kreivi Tessinin.
Prinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen, puhuiko tämä leikkiä vai totta. — Lukija on jo arvannut, että poika oli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa oli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat tavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin ensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
— Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da capo! — jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. — Hänhän juuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä vieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta. Se oli kauhean opettavaa, Bjelke; on s'endorme. Mutta katsokaa, kun maalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja marmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä ollessani.
— Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella vakavampia asioita.
— Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos hän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?
— Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.
— Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty tekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että hyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee olla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu … tekotukalla.
— Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta miehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.
Prinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä opettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi ymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut säkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen, pienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa kasvavien kukkasten latvoja.
Kreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se huvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi Kustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli hänen poimia ja kotona tutkia.
Ehdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään irti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois niitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus itsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis perhonen, machaon, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että hän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa. Heti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.
Perhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin, ja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan asti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun kompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui pitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.
Vihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli puutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa ratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen, enemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta kuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli hänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi vitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas orapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.
Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin seurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli prinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina omin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen hänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.
Nuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että jotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä kuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain: "Hän … taittoi … ratsuvitsani!"
Kreivi Bjelke — pikavihainen hänkin — näki prinssin posken verta vuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty. Vimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten rikoksentekijää kohti. — Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä väkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? — huusi hän. Ja vastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin kipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä nopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä keikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä turvassa.
— Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo nuorukainen, pakenematta enää sen edemmä — minä en tiennyt tulleeni kuninkaalliseen puistoon.
— Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? — kysyi kreivi, hienolla hollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.
— Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung, vastasi nuorukainen avomielisesti. — Lähdin kasveja keräämään enkä tiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan tutkimaan erästä harvinaista convolvulus sepiumia, tuli hänen kuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun kompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin…
— Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! — karjaisi kreivi, uudelleen vihastuneena.
— Jumala minua siitä varjelkoon! — vastasi Eerik vilpittömästi. — En tiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.
— Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi, loukkautuen.
— Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun petturin palkkalainen! — kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli siihen aikaan paljon salaisia vihollisia.
— Ennenkuin mitään muuta sain oppia, — vastasi Eerikki silmiään räpäyttämättä — opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.
— Olet, — sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa tavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, — totta on, ettei hän minua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.
— Sen tein vasta sitten, kun olin saanut muutamia aika sivalluksia, — vastasi Eerikki, osoittaen vasenta poskea, jossa oli punainen juova kuninkaallisen kurituksen jäljeltä.
Tuosta tuli prinssi hyvilleen. Hän oli antanut noin pitkää poikaa selkään, ja tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän ei ollut pitkävihainen ja tunsi jo leppyvänsä. — Voinhan saada toisenkin ratsuvitsan, — sanoi hän.
— Tulkaa, teidän korkeutenne, kreivi Tessin odottaa meitä. Mutta sinä seuraat minua linnaan, junkkari! — lisäsi Bjelke, jolla oli vielä pahoja epäluuloja nuorukaisen tarkoituksista.
— Onko kreivi Tessin Ulriksdalissa? — kysyi Eerikki.
— On, — vastasi Bjelke, katsoen häneen terävästi.
Eerikki hyppäsi pensasaidan yli takaisin puutarhaan, — Jos teidän
armonne suvaitsee, niin pyydän saada tavata hänen ylhäisyyttänsä.
Minulla on kirje hänelle ja minä olen kauan ja turhaan etsinyt häntä
Tukholmasta.
Vakuutettuna kreivi Tessinin suojeluksesta ei Eerikki nyt enää epäillyt lähteä linnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä hänen asiansa hattupuolueen mahtavalle johtajalle ja hovin vihatulle holhoojalle ei suinkaan ollut omansa kohottamaan hänen osakkeittensa hintaa näiden kahden mahtavan henkilön silmissä, joita hän vast'ikään oli loukannut. Kreivi Bjelke astui tuimana hänen edellään ja prinssi Kustaa valmistihe saamaan nuhteita pelätyltä yliopettajaltaan.
6. EERIKKI LJUNG PÄÄSEE HOVIIN.
Vähän ennen tämän kertomuksen alkua oli uusi hallitsijasuku ja nuori kuninkaallinen pariskunta astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elähtänyt ja ruumiin ja sielun puolesta rappeutunut vanha kuningas Fredrik oli v. 1751 jättänyt tämän maailman kaikkine ikävine valtiopäiväpuuhineen, joihin hän ikänsä lopulla oli puuttunut niin vähän kuin mahdollista. Hänen v. 1743 valittu jälkeläisensä, Holstein-Gottorpin hallitsijasukua oleva Aadolf Fredrik sai perinnökseen paitsi valtakuntaa, suurellisen ja mahtavan neuvoskunnan, kaikkivaltiaat säädyt ja täysin kehittyneen puolue-elämän, jota hatut ja niiden johtaja, kreivi Tessin hallitsivat. Perintöprinssinä oli Aadolf Fredrik lohduttanut mieltänsä perheen keskuudessa älykkään puolisonsa Loviisa Ulriikan, Preussin prinsessan seurassa, ja valmistamalla leikkikaluja kolmelle prinssilleen, Kustaalle, Kaarlelle ja Fredrikille. Puolueet pyrkivät jo silloin valtaansa näyttämään; ne olivat hävyttömyydellä, joka olisi voinut saada hiljaisimmankin miehen raivostumaan, tunkeutuneet aina perintöprinssin kehdon ääreen ja kahdeksan päivää hänen syntymisensä jälkeen pakottaneet vanhemmat vaihtamaan lapsen imettäjää. Aadolf Fredrik alistui, mutta hänen puolisonsa ei alistunut. Ollen pikaluontoinen, vallanhimoinen ja itsevaltiaassa hovissa kasvatettu hän ei salannut sydämensä kiukkua ja osoitti selvää selvemmin, että jos valtakunta saisikin myöntyväisen kuninkaan, se tulisi saamaan sitä lujemman kuningattaren. Niin kävikin; Aadolf Fredrik kantoi kuninkaallista manttelia — jonka päällys kiilsi purppuraa ja kuninkaallista korkeutta, mutta jonka nurealla puolella oli köyhyyttä ja nöyryytystä — mutta Loviisa Ulriika kantoi kruunua. Kuningas oli heikko käsi, kuningatar oli neuvokas pää. Monien ja rohkeiden tuumiensa vahingoksi tämä kuningatar oli liian pikainen valitakseen oikean aikansa ja liian vilpitön ollakseen valtiollisesti viisas. Koko hänen elämänsä tulikin olemaan korkealle pyrkivän hengen säännötöntä, keskeneräistä pyrkimistä valtaan ja kunniaan. Jos hän olisi ollut mies, olisi hän kukistanut ruotsalaiset, jotka voivat vuodattaa verensä kuiviin suurten kuninkaiden puolesta, samalla kun he kieltä pieksäen kaatavat kumoon pienet kuninkaansa. Mutta hän oli nainen, ja Kristiinan ajat olivat olleet ja menneet. Fredrik II:n sisar osasi taistella, mutta ei voittaa. Emäkotka kietoutui ajan pauloihin ja jätti viimein uupuneena tulevaisuuden perinnöksi kasvaville pojillensa.
Näin oli tämä nuori hovi jo hallituskautensa alussa siinä kierossa ja kireässä asemassa, joka aina seuraa valtaa puuttuvia vaatimuksia ja vilpittömyyttä vailla olevia myönnytyksiä. Sen ympärillä seisoi epäluulo vaanimassa, puolueet kadehtivat valtaa eivätkä vehkeilijät lakanneet paulojaan kutomasta. Se oli surullista valtaa, vaikka sen pinta vielä kimmeltelikin. Ei koskaan ole itsenäinen kansa alamaisemmin kumarrellut paperikruunua. Ei koskaan ole enemmän liehakoitu kuninkaallisen korkeuden edessä kuin juuri tähän aikaan, jolloin oltiin niin kärkkäitä ryöstämään siltä kaikki todellinen merkitys. Kotkalta hakattiin nokka, kynnet leikattiin mutta höyheniä varottiin kynimästä. Olihan kansalle jätettävä edes jonkinlaista silmänhuvia. Ja tuo siivo Aadolf Fredrik oli alussa tyytyväinen. Hän oli iloinen, kun sai toki olla kuningas — Kiinassa.
Me palaamme kertomukseemme.
Lukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka muun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä hänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan ratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden alussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston kautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja jäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein seisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi prinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen mielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä olisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes uneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle, katsahti kreivi Bjelke taaksensa — ja Eerikki astui portista sisään.
— Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, — ajatteli hän itsekseen.
Kartanolle tultuaan sanoi Bjelke: — Sinulla on kirje kreivi
Tessinille?
— On.
— Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.
— Mieluimmin minä itse antaisin sen, — arveli Eerikki.
— Kirje tänne! — toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.
Eerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella olevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka askaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: — En tahdo vaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.
Luultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat seuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa olisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja komeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa kanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista portailla vastaan.
Yksinään jäätyään seisoi Eerikki uteliaasti katsellen noita komeita vaunuja, joista nousi eräs vielä komeampi herra. Hän oli viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä oleva mies, puvultaan ja ryhdiltään erinomaisen hieno ja sorea, mutta samalla niin luontevan ylhäinen ja niin kunnioitusta herättävä, että Eerikki heti kohta päätti mielessään: Tuo ei voi olla kukaan muu kuin kuningas itse!
Huomaamattaan oli Eerikki asettunut linnan portaiden viereen ja seisoi siinä lakki kädessä kunnioituksen ja ihmettelyn ilme kasvoillaan. Kun tuo ylhäinen herra astui hänen ohitsensa, huomasi hän nuorukaisen, joka lienee näyttänyt hänestä vähän oudolta täällä Ulriksdalissa, ja kysyi ystävällisesti:
— Tahdotko jotakin, ystäväiseni?
— Hänen ystävänsä! — ajatteli Eerikki ja hänen sydämensä sykähti. Kuitenkin rohkaisi hän mielensä ja vastasi: — Teidän majesteettinne, minulla on kirje kreivi Tessinille.
Ylhäinen herra naurahti, mutta ei näyttänyt ollenkaan pahastuvan erehdyksestä.
— Anna minulle kirje, — sanoi hän.
Eerikillä ei ollut siihen halua. Hän ei tahtoisi kuninkaalle itselleenkään antaa kirjettään. Hän pyysi saada jättää sen kreivi Tessinille.
— Minä olen kreivi Tessin, — jatkoi tuo alava herra hiukan kärsimättömästi.
Vihdoin viimein tuli nyt tuo tärkeä kirje esiin. Eerikki kertoi puolustuksekseen, että kreivi Bjelke oli vast'ikään vaatinut kirjettä, mutta että hän ei ollut nähnyt hyväksi totella.
— Bjelke? — virkkoi mahtava valtakunnanneuvos luoden nopean ja terävän katseen linnan ikkunoihin. Ja hän silmäsi pikimmältään päällekirjoitusta.
— Tämä on rakkaalta arkkiaatteriltani, sanoi hän. — Odota tuolla ulompana, kunnes kutsutan sinut. Rydin, laske poika sisään ja anna hänelle aamiaista.
Valtakunnanneuvos, kreivi Tessin komensi täällä Ulriksdalissa niinkuin kotonaan. Tosin hän oli perintöprinssin ensimmäinen opettaja ja siis tavallaan perheeseen kuuluva, mutta tämä linna oli kumminkin turvapaikka, johon kuninkaallinen pariskunta oli vetäytynyt päästäkseen aina kauneimmaksi vuodenajaksi valtakunnanneuvoston tuskallisesta holhouksesta.
Kreivi meni suoraan perintöprinssin huoneisiin, mutta ei tavannutkaan häntä sieltä. Päivystävä hoviherra ilmoitti että hänen kuninkaallinen korkeutensa oli kuningattaren luona.
Kreivi meni hänen majesteettinsa kuningattaren huoneisiin ja ilmoitutti tulonsa. Ei kukaan vastannut. Hovipalvelijat näyttivät olevan hämmästyksissään. Jokin onnettomuus oli tapahtunut.
Kreivi meni sisään; se oli hänen velvollisuutensa prinssin opettajana.
Hän tapasi kuningattaren itkemässä ja kamarirouvain avustamana hautomassa prinssi Kustaan verta vuotavaa poskea kylmällä vedellä ja eau de Cologne'lla.
Loviisa Ulriika, joka oli äärettömän pikainen ja aina valmis syyttämään prinssi Kustaan virheistä hänen opettajaansa, kääntyi kreivin puoleen, ennenkuin tämä ennätti mitään kysyä, ja huusi ranskaksi:
— Siinä nyt näette, herra kreivi, kasvatuksenne seuraukset. Perintöprinssi antautuu tappeluun poikanulikkain kanssa ja tulee kotiin verta vuotaen, poskessa naarmu, joka iäksi päiväksi tulee hänet rumentamaan.
Kreivi vastasi arvokkuudella, joka sopi hänelle erinomaisesti, mutta jota kuningatar ei voinut hänelle anteeksi antaa: — Jos hänen kuninkaallinen korkeutensa on siihen määrin unohtanut arvonsa, silloin hän on myöskin unohtanut ne varoitukset, joita minä en koskaan ole lakannut hänelle antamasta.
Äänen paino minä-sanan kohdalla suututti kuningatarta vielä enemmän. Hän oli juuri vastaamaisillaan, ja vastaus olisi epäilemättä saanut aikaan pahennuksen hoviväen läsnäollessa, ellei kreivi sitä estääkseen olisi pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua.
Kuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön, jätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä hautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.
Sillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan toisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää välittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku tuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun ja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia tietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että koko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi linnan portaita pitkin.
Eerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli sisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät hänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän tuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa kaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla. Täällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti kynnyksen yli.
Tässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta viereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan jyrinää. Eerikki astui sisään.
Siellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee ollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu, mutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä, sillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut naulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään pitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli muutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen kyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin malttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä puurasioita sorvatessaan.
— Sinäkö se olet, Feif? — sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki astui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: — Vai niin, tulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet tiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.
Sorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki, joka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä sorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin, ja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen uuteen apumieheensä.
7. SORVIPENKIN ÄÄRESSÄ JA VIERASHUONEESSA.
Sorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa eräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän kohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista hyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna sopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan tuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen komean napin.
Hänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: —
Osaatko sorvata?
— Aina vähän, — vastasi poika, — ja samassa hän tekaisi siron imukkeen.
Mies tuli yhä tyytyväisemmäksi ja kysyi: — Osaatko olla vaiti?
— Aina vähän, — vastasi Eerikki, — ainakin kaikessa, mikä koskee kuninkaallista majesteettia ja valtakuntaa. — Politiikkaa oli ilmassa, josta se tarttui yksin lukiolaisiinkin.
— Hyvä, — sanoi mies. — Minulla on muuan tuuma. Sinun pitää sorvata minulle kolmekymmentäkaksi tusinaa isoja nappeja, joiden täytyy kelvata vaikka mandariinille. Tiedätkö, mikä mandariini on?
— En.
— Sen parempi. Aber das Maul halten. Ymmärrätkö?
— En.
— Sinä et saa hiiskua sanaakaan siitä asiasta. Mausestill. Ei kukaan muu kuin minä ja Feif saa sitä tietää. Se on salaisuus. Sinä saat aloittaa nyt heti kohta.
Eerikki sanoi suostuvansa, mutta huomautti samalla, että hänellä oli nälkä ja että hänelle oli luvattu aamiaista. Mies näytti siivolta; miksi hän — lukiolainen, josta kohta oli tuleva ylioppilas — ujostelisi sorvaria?
— Mitä? — sanoi tämä. — Etkö olekaan puutarhurin väkeä?
Vastaukseksi kertoi Eerikki vilpittömästi, kuinka hän oli tullut linnaan eikä salannut puistossa sattunutta seikkailuaan prinssin kanssa.
Sorvari näytti alussa käyvän hämilleen ja tuleva levottomaksi, mutta kuultuansa, että kaikki oli käynyt ilman sen pahempia seurauksia, taputti hän poikaa olkapäälle ja sanoi arvokkaammin kuin mitä häneltä, vanhasta yömyssystä päättäen, olisi voinut odottaa: — Hyvä on, sehr gut. Sinä olet kunnon poika. Mutta en kehoita sinua toista kertaa koskemaan prinssin ratsuvitsaan, jos tahdot tulla kuningattaren silmäin eteen.
— Onko hänen majesteettinsa kuningatar sitten niin vihainen? kysyi
Eerikki.
Sinitakki naurahti, pudisti päätänsä ja meni, vastaamatta, seinässä olevan salakaapin luo, josta otti esiin ja pani sorvipenkille palasen vehnäleipää, voita, herkkujuustoa ja lyypekinliikkiötä. Kaapin perältä häämötti sitäpaitsi pari viinipulloa.
— Kas tässä — syö! — sanoi hän.
— Paljon kiitoksia, — vastasi Eerikki ja piti kestityksen kursailematta hyvänään. Ruokiin käsiksi käydessään juolahti hänelle mieleen, että hän täällä kenties saisi tietää jotakin hovista, johon hänet noin odottamatta oli kutsuttu aamiaiselle.
— Herra on kenties hovisorvari? — aloitti hän, sanoakseen jotakin kohteliasta kiitokseksi kestityksestä.
— Vähän sinnepäin, — vastasi mies, joka taiteentuntijan silmillä yhä edelleen tarkasteli rasioitaan ja lajitteli niitä sen mukaan, kuinka hyvin ne olivat onnistuneet.
— Niinpä voi herra siis sanoa minulle, millainen mies kuningas on?
— Kyllä kai — mutta mitä kansa hänestä sanoo?
— Kansa sanoo, että hän kuuluu olevan erinomaisen hyvä ihminen ja maan isä, kun vain saa tehdä niinkuin itse tahtoo.
— Minä luulen hänen tahtovan hyvää valtakunnalleen, — vastasi sorvari.
— Mutta muuten kerrotaan hänen olevan hiukan akkavallan alla, niinkuin sanotaan.
Toinen vastasi luomalla pitkän, tarkastelevan katseen nuorukaiseen, mutta näytti sitten olevan tyytyväinen noihin rehellisiin kasvoihin.
Eerikki ei tätä huomannut, vaan jatkoi, suu nisuleipää täynnä: — Hänen majesteettinsa kuningattaren sanotaan olevan…
Onneksi huomasi hän sorvarin kasvoissa jotakin, mikä vaikutti, että hän oikeaan aikaan hillitsi kielensä ja lisäsi: — oikea Minerva.
— Se on asia, jota sinä et ymmärrä, ystäväiseni, — sanoi mies, — ja minä varoitan sinua puraisemasta kieltäsi poikki, kun syöt aamiaistasi.
Tuo tuntui jo nuhteelta. Eerikki, joka harvoin oli näin puheliaalla tuulella, päätti olla varuillaan ja jättää kuningattaren omaan arvoonsa.
— Mutta mitä kansa sanoo valtakunnanneuvostosta? — kysyi mies, joka näytti mieltyvän nuorukaisen vilpittömyyteen.
— Kansa sanoo, että ne ovat korkeita herroja, — vastasi Eerikki, omasta mielestään hyvinkin valtioviisaasti.
— Ehkä korkeampia kuin itse kuningas? — naurahti sorvari.
Eerikki nyökäytti päätään: — Niin, silloin kun he seisovat ja kuningas istuu. Jumala varjelkoon maan isää.
— Amen, — vastasi sorvari.
Eerikki oli nyt lopettanut ateriansa ja ojensi isännälleen kätensä, niinkuin hän aina oli tottunut tekemään. Tämä veti paksun kellon liivintaskusta ja sanoi huoaten: — kymmenen.
Liivi oli kirjaeltu, ja kello oli kultainen.
Nyt heitti sorvari vaalenneen yönutun ja pitkän nahkaisen esiliinan päähänsä. Eerikin silmät suurenivat. Hieno pitsikaulahuivi ja röyhelö, pitsikalvosimet, mustat silkkisukat ja isot hopeiset kengänsoljet tulivat näkyviin.
Joku tuli etuhuoneeseen. Se oli muuan hoviherra.
— Bleib er da! Nicht von der Stelle! — käski sorvari ja lykkäsi kiivaasti salvan sisemmän oven eteen. — Tuo minulle takkini! — kuiskasi hän, osoittaen Eerikille erästä vaatekomeroa.
Eerikki otti sieltä hienon, kultanappisen, sinisestä sametista tehdyn aamutakin ja auttoi käsiä hihoihin.
— Tekotukkani! — jatkoi sorvari.
Eerikki otti tekotukan naulasta seinältä, ja auttoi sitä parhaansa mukaan herran päähän. Sorvari oli kuin muuttunut, hänen ryhtinsä oli uljas, hänen äänensä käskevä. Ylhäinen herra seisoi hämmästyneen nuorukaisen edessä.
— Muista nyt, mitä sanon sinulle, — jatkoi ylhäinen sorvari yhä kuiskaten. — Sinä jäät tänne siksi, kunnes annan noutaa sinut. Pidä varasi, äläkä liikahda täältä henkesi uhalla, jos kuulet jonkun portaissa liikkuvan. Mutta kun kaikki on hiljaa, voit sorvata nappeja. Kaksineljättä tusinaa. Tuossa on puuta. Maul halten!
Ovi suljettiin, askelet etenivät, ja kohta oli Eerikki Ljung yksinään rattaansa, puupalojensa ja sorvarin salaisuuden kanssa.
Sen sijaan, että jäisimme hänelle seuraa pitämään, siirrymme me kuningatar Loviisa Ulriikan vierashuoneeseen.
Tätä kuuluisaa ja älykästä ruhtinatarta kuvaa eräs hänen aikalaisensa seuraavalla tavalla:
Hän oli pieni ja sirokasvuinen, hipiä tuhankarvainen, silmät suuret ja tummansiniset, useimmiten tuikeat, välistä leppeät ja ilmaisivat aina hänen henkensä hehkua ja levottomuutta. Vanhempina vuosinaan menivät hänen hampaansa pilalle; mutta suu oli kaunis, hymy suloinen, nenä pieni ja pysty, mutta säännöllinen. Liian kiivaana ollakseen salaperäinen hän täten usein ilmaisi ne tuumat, joita hänen olisi tullut pitää salassa. Ollen suuriaatteinen, antelias, komeutta rakastava, säädyllinen, kohtelias, sukkelapuheinen ja ystävä ystävilleen, oli hänen seuransa hauska, hänen tietonsa laajat, mutta eivät perusteelliset, hänen kunnianhimonsa ääretön. — Tähän kuvaukseen lisää poika, Kustaa III, kirjallisissa muistiinpanoissaan seuraavat piirteet: — Hän rakastaa tieteitä ja taiteita; voimakas luonne, sääliväinen sydän, ja kaikkea vilppiä ja petosta vihaava mieli ovat tehneet hänestä aikakautensa ensimmäisen naisen. Hän on hellä puoliso ja äiti, luotettava ystävä. Liikanainen vilkkaus ja varomattomuus ovat ainoat viat, joista häntä voi moittia. — Ja kreivi Tessin sanoo muistiinpanoissaan: — Epäilemätöntä on, että jos kuningatar olisi syntynyt alamaiseksi, olisi hän ollut jäykin ja järkähtämättömin kaikista tasavaltalaisista, mutta Jumala on antanut hänen syntyä asemaan, jossa kaikki ovat arkoja arvostaan ja vallastaan.
Kuningatar istui pienessä, korkea-istuimisessa ja matalaselustimisessa nojatuolissa, joka oli ikäänkuin aiottu pidentämään hänen vartaloaan. Hänen edessään seisoi sen ajan mahtavin puoluesankari ja hienoin hovimies, valtioneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
Odottaen uutta hyökkäystä hän oli, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, aloittanut taistelun siten, että itse teki ryntäyksen ja jatkoi taitavasti kuningattaren itsensä jo koskettamaa aihetta kruununprinssin kasvatuksesta. Hän puhui valittaen niistä liehitsijöistä, jotka koettivat ryöstää häneltä heidän majesteettiensa luottamuksen, ja niistä mielettömistä johtajista, jotka koettivat vieroittaa hänestä hänen kuninkaallisen oppilaansa lapsellisen sydämen. Sitten hän sanoi mielikarvaudekseen huomanneensa, että kaikki tämä oli vain liiankin hyvin onnistunut; että prinssi oli alkanut osoittaa yhä suurempaa huomaamattomuutta hänen opetuksilleen ja kylmäkiskoisuutta hänen varoituksilleen — että opettajan parhaiden tarkoitusten täytyi mennä myttyyn, jos hänen ahkeroimisilleen asetettiin esteitä, ja jos prinssi valitsi huvituksia, jotka eivät sopineet hänen iälleen, tahi seuraa, joka ei ollut hänen arvonsa mukaista — sanalla sanoen, jos hän niinkuin hänen majesteettinsa kuningatar oli nähnyt hyväksi lausua, tappeli poikanulikkain kanssa — niin olivat kaikkeen tähän syynä ainoastaan nuo turmiolliset vaikutukset, jotka olivat häirinneet oppilaan ja heidän majesteettiensa ja valtakunnan säätyjen valitseman opettajan hyviä välejä.
Kuningatar tuskin jaksoi keskeyttämättä kuunnella loppuun asti tuota pitkää puhetta. Hän vihasi tätä miestä, johonka hän kerran oli ollut niin suuresti mieltynyt ja jolle hän oli tuhlannut luottamustaan: hän uskoi hänestä kaikkea pahaa ja tiesi, että hän oli se salpa, joka enemmän kuin mikään muu esti häntä valtaan pääsemästä; mutta hän tunsi samalla häntä kohtaan sitä pelonsekaista kunnioitusta, joka syntyy niiden välillä, jotka ovat toistensa vertaiset nerossa, kyvyssä ja kunnianhimossa. Näiden kahden käsissä, tämän kuningattaren ja tämän alamaisen, oli silloisen Ruotsin kohtalo. He seisoivat nyt vihollisina ja kilpailijoina toisiaan vastaan: pitikö heidän raastaa rikki toisensa ja siten saattaa kaikki häiriöön, vai tulisivatko he ojentamaan toisilleen kättä ja yhteisesti hallitsemaan kaikkia puolueita, joiden silloin olisi täytynyt yhdistettyinä palvella heitä molempia? Loviisa Ulriika ei tiennyt sitä itsekään; yksi asia vain oli hänellä selvillä, se, että hän tahtoi vallita — joko tuon pelätyn, tuon vihatun miehen kanssa yhdessä tai häntä vastaan.
Voitolle päästäkseen hän päätti malttaa mielensä — jos mahdollista. — Hän olisi yhtä hyvin voinut komentaa kosken pysähtymään juoksustaan tai päiväntasaajan herkeämään hehkumasta.
— En epäile, — sanoi hän, — että herra kreivi omistaa oppilaansa hyväksi kaiken sen ajan, jonka valtakunnan hoito ja huolenpito taiteiden kehittämisestä jättää hänen käytettäväkseen. Pelkään vain, että tuo tasavaltainen yhdenvertaisuus, jota tahdotaan kruununprinssiin istuttaa, viimein viepi luonnolliseen päämääräänsä, joka on — l'égalité des gamins.
— Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee kerran hallitsemaan vapaata kansaa eikä poikanulikoita.
— Sen tiedän. Älkäämme esittäkö tässä ilveilyä, herra kreivi. Tasavalta, se on neuvoskunnan valta. Vapaus, se on teidän vapautenne olla käskijöinä, hyvät herrat.
— Neuvoskunta on säätyjen edustaja, ja säädyt edustavat itsenäistä kansaa.
— Kansa! Säädyt! Laissons les phrases et parlons des réalités. Kansa on luotu tottelemaan, herra kreivi, ja säädyt ovat olemassa sitä varten, että myöntäisivät rahoja.
— Suvaitkaa minun muistuttaa teidän majesteettianne siitä unohtumattomasta ajasta, jolloin minulla oli armo saattaa Euroopan älykkäintä prinsessaa tähän kaukaiseen maahan. Silloin sanoin teidän majesteetillenne: — Tämä on köyhä maa, mutta ylpeä ikivanhasta vapaudestaan. Teidän najesteettinne onni ja kunnia on oleva sen hallitseminen hyveillänne, sen kaunistaminen esimerkeillänne.
— Encore de la rhitorique! Säästäkää minua noista kaunopuheisuutenne kukkasista, joilla te epäilemättäkin voitatte vapauden taiteiden akatemian palkinnon,[8] mutta jotka eivät pysty niin kovapäiseen kuulijaan kuin minä olen. Päättäen teidän käytöksestänne kuningasvainajan kuollessa näytte te luulevan, että hyveet tarvitsevat jalkarautoja kainoina pysyäkseen.
— Tottahan on, että rohkenin olla toista mieltä kuin kuningas, kun oli puhe kuninkaan-vakuutuksen tulkitsemisesta. Se ei tapahtunut ainoastaan valtakunnan edun vuoksi, vaan siihen oli syynä myöskin huolenpito kuninkaallisen majesteetin omasta rauhasta, joka olisi joutunut vaaraan.
— Voi noita viisaita herroja diplomaatteja, joilta ei koskaan puutu koreita sanoja huonojen tekojen kultaamiseksi, kuinka arkoja he ovatkaan meidän rauhamme suhteen, kuinka hellää huolta he pitävätkään meidän omatunnostamme ja niiden saattamiseksi oikealle tielle! Kovaksi onneksi on minun omatuntoni vaskesta ja kykenemätön käsittämään niitä suuria hyväntekoja, joita olette majesteetille ja meille osoittanut. Tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, herra kreivi. Heittäkää naamari pois — sillä minua ei teidän kumminkaan onnistu pettää — ja puhukaamme kerrankin suoraa kieltä!
8. TAISTELUJA VALLASTA.
— Teidän majesteettinne on ehtinyt lausua hartaimman toivomukseni, — vastasi kreivi Tessin, — ja minä pidän itseäni onnellisena, jos saan teidän majesteettinne tutkittavaksi asettaa alamaiset huoleni kruununprinssin kasvattamisesta. Tunnustan siis vilpittömästi, että jos hänen kuninkaallinen korkeutensa kovaksi onneksi on saanut jotakin taipumusta kehnoihin tapoihin, niin ei pienen neekeripojan Badinin seura millään muotoa ole esimerkiksi kelpaavaa.
— Minä luulen, — jatkoi kuningatar kärsimättömästi, — jo kyllin tuntevani teidän ajatuksenne siitä asiasta. Te tahdotte kasvattaa ihmistä, minä kuningasta. Hyvä, jättäkäämme oppineiden asiaksi väitellä periaatteista ja puhukaamme kernaammin tosiasioista. Te olette tätä nykyä neuvoskunnan ja samalla koko Ruotsin mahtavin mies.
Tessin aikoi vastata.
— Ei, — jatkoi kuningatar, — älkää keskeyttäkö minua. Pankaa tarkasti mieleenne, herra kreivi, että minä sanon tätä nykyä. Toiset ajat voivat tulla, jolloin te ette enää ole sama kuin nyt.
— Kun minun vähäinen palvelukseni käy tarpeettomaksi, — vastasi kreivi, — silloin heidän majesteettinsa ja valtakunta helposti löytävät mahdollisemman, mutta ei milloinkaan uskollisempaa palvelijaa kuin minä olen.
— Kuninkaalla on liiankin monta todistetta teidän innostanne, voidakseen sitä epäillä. Mutta ajatelkaa esimerkiksi, että kateus ja viholliset, jotka aina vaanivat korkeiden kunniasijain ympärillä, voisivat tänään tai huomenna päästä teitä vahingoittamaan, kuka tietää, ehkäpä kukistamaankin teidät. Ehkä ette silloin paheksuisi, jos teillä olisi tuki lähellä valtaistuinta, joka on puolueiden vaiheista riippumaton.
— Arvioisin sen korkeimmaksi kunniakseni ja onnekseni, ellei minulla täytetyn velvollisuuden tunnossa olisi vielä luotettavampaa tukea, jolle viholliseni eivät mitään mahda.
— Tunnen, tunnen hyvin kyllä tuon mietelmän, jonka te kerran hyväntahtoisesti lausuitte minulle:
_Je ne veux opposer à mes vils ennemis, qu'une vertu sans tâche et un juste mépris.[9]
Tiedättekö, kreiviseni, että tämä tuntuu minusta vähän uskalletulta. Muistaakseni se oli apotti Laroche, joka kerran sanoi tahtovansa kääriytyä hyveeseensä, jolloin prinsessa Conti vastasi: varokaa, apottiseni; niin ohuissa vaatteissa voisitte paleltua kuoliaaksi!
— Se on mahdollista, teidän majesteettinne. Ja kuitenkin minä kirjoitan porttini päälle: Malgré l'envie et les envieux.
— No niin, jos itse hyveennekin olisi niin varma kuin sudennahkaturkki, niin voi sekin päivä tulla, jolloin se tarvitsee vuoria. Minä tarjoan teille tuon vuorin, kreivi.
— En rohkene käsittää teidän majesteettinne tarkoitusta.
— Niin kokenut diplomaatti kuin te, ymmärtää kaikki. Yhden miehen tulee olla Ruotsin ensimmäinen, ja te ette ole se mies, kreiviseni. Luopukaa tästä vaatimuksesta, joka helposti voisi tehdä teistä viimeisen miehen, ja minä takaan, että aina tulette olemaan toinen.
— Tarvitsenko vakuuttaa teidän majesteetillenne…
— Että kuningas on ensimmäinen kansalainen vapaassa tasavallassa, tahdotte kai sanoa. Kuinka usein pitää minun pyytää teitä heittämään pois nuo puheenparret, kun puhutte minun kanssani! Siis suoraan puhuen: tahdotteko, sitten kun olette lahjoittanut pois kiiltokruunun, arvottoman kruunun, käyttää vaikutusvaltaanne pannaksenne saman kruunun todellisen kuninkaan päähän? Tahdotteko, oltuanne niin kauan ensimmäinen näyttelijä tässä mieltä ylentävässä paimennäytelmässä, jossa lauma taluttaa paimenta ruusunuorasta, vihdoin antaa esiripun laskeutua ja huutaa pièce est finie!
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, silloin vasta pelkään ma, on näytelmä alkava, ja yleisökin astuu näyttämölle.
— Oh, minä tunnen yleisön, se taputtaa aina käsiään, kun loppu on hyvä ja rakastavat saavat toisensa. Minä muistutan vielä eräästä historiallisesta lauselmasta: "teidän armonne ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle." Tahdotteko hallita, kreiviseni, kuninkaan kanssa ja hänen johdollaan, vai tahdotteko yhä edelleen hallita hänen yläpuolellaan? Tämä kysymys on yhtä ratkaiseva kuin se on suora. Valitkaa!
— Vastaukseni on oleva yhtä suora kuin teidän majesteettinne kysymys. Ylempänä minua on kuningas, ylempänä kuningasta on laki. Minä en voi luopua velvollisuudestani kumpaakaan kohtaan. Jos minua tahdotaan pakottaa siihen, no niin, silloin vetoan korkeammasta oikeudesta korkeimpaan.
Loviisa Ulriika nousi istuimeltaan. Hänen suuret brandenburgilaiset silmänsä, jotka voivat olla lempeydessään niin viehättävät, tuijottivat nyt eteensä vihasta kivettyneinä. — Oletteko tarkoin miettinyt, kreivi Tessin? — kysyi hän.
— Olen, teidän majesteettinne. Olen miettinyt tätä kaiken elinaikani.
— Tapahtukoon sitten niinkuin tahdotte. Minä olen pettynyt teidän suhteenne. Minä luulin teitä mieheksi, jolla on yhtä paljon rohkeutta kuin älyä. Nyt huomaan, ettette ole muuta kuin tavallinen kansankiihoittaja. Teillä on lupa lähteä huoneistani.
Kreivi Tessin tahtoi notkistaa polvensa, mutta kuningatar soitti. — Ilmoita, — sanoi hän kamaripalvelijalle, että minä pyydän saada armon nähdä hänen majesteettinsa luonani.
Tuskin oli ovi suljettu, kun kreivi uudelleen polvistuen koki lepyttää kuningattarensa vihaa. Mikä oli hänen tarkoituksensa? Kuningatar on itse kauan aikaa tämän tapauksen jälkeen kertonut prinssi Kustaalle, että kreivi Tessin muka oli julennut rakastaa häntä intohimoisesti ja ahdistaa häntä eilisillä rakkaudentunnustuksillaan. Olkoonpa, että tämä rakkaus oli joko teeskenneltyä tai todellista, tai että ratkaisevalla hetkellä puhkesi ilmi, tai että kuningatar luuli rakkaudeksi sitä, mikä oli vain sitä ennen suositun alamaisen intoa ja surua, joka oli syntynyt ankarasta taistelusta kahden velvollisuuden välillä — varmaa on, että kreivi Tessiniä ei saatu hovin tuumiin suostumaan, ja yhtä varmaa on myös, että kun kuningas Aadolf Fredrik astui puolisonsa vierashuoneeseen, hän näki ylimmäisen hovimarsalkkansa ja mahtavimman vastustajansa polvillaan kuningattaren jalkain juuressa.
Parhaidenkin ja hiljaisimpainkin ihmisten elämässä on hetkiä, jolloin heidän tavallinen malttinsa katoaa ja he saattavat kuohahtaa kiivauteen, joka muuten on kokonaan heidän luontoansa vastaan. Kuningas Aadolf Fredrik voi suvaita, että hänen kuninkaallista valtaansa rajoitettiin, että hänet äänestettiin kumoon neuvoskunnassa, että hänen puoluelaisiansa karkoitettiin ja että hänen annettiin sekä valtakunnan hallinnossa että hovinkin asioissa tuntea vallanalaisuutta ja neuvoskunnan ja säätyjen ylivaltaa. Hän oli vastustamatta tyytynyt tähän painostavaan asemaan; jos hän valitti, niin se tapahtui yksityisten ystäväin seurassa. Mutta hänellä oli kuitenkin yksi arka kohta, ja jos sitä kosketettiin, loukkautui hän helposti, oli ylen kiivas ja vaikea lepyttää. Se tapahtui silloin, kun käytiin hänen perheonnensa kimppuun ja uskallettiin loukata hänen puolisoaan, jota hän rakasti, samalla kun pelkäsi häntä ja tunnusti hänen etevämmyytensä.
Kohtaus oli kiivas ja päättyi, niinkuin Kustaa III sanoo, "hirmuiseen meteliin."
— Vapauttakaa minut tuosta miehestä, jos teidän majesteetillanne vielä on rahtunenkaan jäljellä kunniataan ja kuninkaallista miehuuttaan! — huusi kuningatar mieletönnä vihasta ja raivoissaan niistä rikollisista tunteista, joiden luuli kreivi Tessiniä johtavan.
Kuningas syyti suustaan herjauksia, joita onneksi ei ole muistiin kirjoitettu; niinkuin tavallisesti kävi, yllytti hän lempeän luontonsa yhä rajattomampaan vihaan. Kerrotaan, että kreivi Tessin tässä tilaisuudessa tarvitsi kaiken kuuluisan mielenmalttinsa, ollakseen unohtamatta sitä kunnioitusta, jota hän oli velvollinen kuninkaalleen osoittamaan ja että hän tässä ankarassa taistelussa itsensä kanssa oli murtanut erään huoneessa olevista tuoleista.
Kuningatar sitävastoin ei enää huolinut hillitä itseään. — Ei ole yhtään olentoa, jota minä niin inhoan kuin teitä! — huusi hän. — Pankaa liikkeelle kaikki vaikutusvaltanne! Ärsyttäkää kuningastanne vastaan kaikki nuo juonittelijat ja kansan yllyttäjät, joita te sanotte puoluelaisiksenne! Minä en pelkää teitä, minä vihaan teitä, ja vihani on ajava teitä takaa niin kauan kuin elän! Ah! te pommerilaisten perunankuorijain[10] hävytön jälkeläinen, jolla tuskin on kaksi oksaa vasta tehdyssä sukupuussanne — te rakennusmestarin poika ja sellaisen käsityöläisen pojanpoika, joka on tehnyt työtä päiväpalkalla ja osannut veistää teille sukukilven meidän edeltäjämme aikana — te julkenette nostaa häpeämättömät silmänne kuninkaanne puolison puoleen ja sanoa hänelle — vanhurskas taivas, miksi tahraisin huuleni toistamalla tuon miehen sanomattomia hävyttömyyksiä!
Tuollainen puhe kuningattaren puolelta, joka tällä hetkellä oli vain nainen — ja kiivaita intohimoja kuohuva nainen — vaikutti toki sen, että tämä näin kiukkuisesti hätyytetty alamainen ennätti täydellisesti malttaa mielensä. Kreivi Tessin seisoi taas suorana, vaikkakin kunnioittavaisena raivoavan hallitsijattarensa edessä ja vastasi tuolla verrattomalla arvokkuudella, jonka hän oli saavuttanut pitkällisen kokemuksensa avulla monina arveluttavina aikoina ja Euroopan hienoimmissa ja kohteliaimmissa hoveissa:
— Minä olen heidän majesteettiensa ja valtakunnan palveluksessa kokenut monta katkeraa hetkeä, monta ansaitsematonta tuskaa, mutta tuskin koskaan olen kokenut mitään katkerampaa kuin nyt, kun näen niiden halveksivan ja herjaavan minua, joita minä viimeiseen hengenvetoon asti en ole lakkaava kunnioittamasta ja tottelemasta. Sallittakoon minun kuitenkin — ei ylentääkseni vähäisiä ansioitani, vaan ainoastaan puhdistaakseni itseäni kuninkaani ja kuningattareni edessä — muistuttaa, että jos esi-isäni ovatkin olleet halvempaa säätyä, ovat he kumminkin palvelleet maatansa ja ruhtinashuonettaan tavalla, joka tuottaa kunniaa heidän nimelleen. Totta kyllä on, että isäni oli rakennusmestari, mutta rakennusmestari, joka on rakentanut tämän kuninkaallisen linnan, jota koko maailma ihmettelee. Mitä minuun itseeni tulee, niin olin minä se, jolla oli onni saattaa teidän majesteettejanne Ruotsiin. Minä se olin, jolla oli armo solmia jalon kuninkaan ja nerokkaan kuningattaren välillä tämä liitto, josta valtakunta syystä kyllä on onnellinen ja ylpeä. Minä olin ensimmäinen ruotsalainen, joka esiintoin heidän majesteeteillensa alamaisen kunnioitukseni. Minä olin se, jolla oli verraton onni ensiksi saada nauttia heidän majesteettiensa korkeata luottamusta, järjestää heidän ensimmäinen asuntonsa tässä maassa ja koettaa valmistaa heille täällä mieluinen olinpaikka. Minä se olin, joka sain kalliiksi luottamustoimekseni opastaa heidän esikoistansa hyveen ja totuuden tiellä, ja lopuksi olin minä se, joka, kun velvollisuuteni asetti minut kuninkaani ja maani välille, koetin parhaan vakaumukseni mukaan sovittaa molempain etuja toisiinsa. Muu vaikutukseni jääköön mainitsematta; riittäköön tämä todistamaan intoani ja rajatonta kuuliaisuuttani. Ja samalla, kun nyt alamaisesti anon eroani kaikista hoviviroistani, teen sen täynnä kunnioitusta ja kiitollisuutta niitä kohtaan, joiden armollinen suosio soi minulle sen onnen, että sain palvella heitä elämäni onnellisimpina hetkinä.
Näin sanottuaan kumarsi kreivi Tessin, ei enemmän eikä vähemmän kuin hänen asemassaan olevan miehen tuli tehdä, ja poistui hitain askelin kuninkaallisen pariskunnan ja ulkopuolelle saliin kokoontuneen hoviväen kummastelevien, epäröivien katseiden seuraamana.