7. RIKOKSENTEKIJÄ JA HÄNEN TUOMARINSA.
Saapuessaan Suruttomaan ei Paul alentunut hiipimään syrjäteitä kasvihuoneiden taitse, josta kautta hän olisi voinut päästä muiden huomaamatta portaille. Hän kulki isoa, suoraa tietä vielä lehdettömän lehmuskujanteen kautta, ja sattumalta hän kohtasi siellä kasvatusisänsä, joka pahoillaan ja suruisena palasi kaupungista. — Tule, — sanoi kasvitarhantirehtööri, — minulla on sinulle jotakin sanomista.
Paul seurasi häntä, ja he astuivat työhuoneeseen, joka oli rakennuksen kulmassa puutarhaan päin. Kaksi hopeapoppelia, tuomarin ja rikoksentekijän ainoat todistajat, varjostivat ikkunoita illan hämärässä.
— Olet ollut poissa siitä pitäen, kun eilen illalla läksit, — alkoi
Eerikki Ljung, kulmat rypyssä.
— Olen, — vastasi Paul katsoen häntä suoraan silmiin.
— Missä olet ollut?
— Milloin missäkin, enimmäkseen eräässä pelipaikassa.
— Sen tiedän. Olet pelissä hukannut ne 300 riksiä, jotka eilen annoin sinulle kamreerille vietäväksi.
— Sen olen tehnyt. Puolet biribillä, puolet punaisella ja valkoisella.
— Onneton! Tiedäthän, että ne olivat toisten rahoja. Millä aiot ne maksaa?
— On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.
— Millä tavoin?
— Se on minun asiani. En ole mikään petturi.
— Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se tekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.
— Itse olen itseni oma.
— Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat heiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko tulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme vastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet velvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen Isäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen töitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään petturi.
Nuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen uhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi rohkeasti: — Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta talutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt poliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan siitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei kukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus on enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta toukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään kaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla, idänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi sanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen tietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon enolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300 riksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista on kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko minä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut kultamöhkäle.
— Tuo on minulle tuttua puhetta, — virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja vakavasti. — Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä kiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan kuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme voiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä ylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on korkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua. On ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa asettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi on sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun sydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen intohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei pelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten onnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten intohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi. Etsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta, omatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden nöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin voimiisi.
Paul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet kuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli näkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.
— En ole pelannut rahoja voittaakseni, — virkkoi hän katkerasti. —
Johonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni.
Täällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella
itseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.
— No hyvä, oletko nyt tyytyväinen koetukseesi? Tunnetko nyt huojennusta sydämessäsi?
— Melkeinpä luulen niin. En kelpaa kaivelemaan ongelmia akatemian kollegioissa, enkä kastelemaan kukkia Suruttomassa.
— Ryhdy sitten johonkin, joka on enemmän mieleesi. Suorita kandidaattitutkintosi. Se käy kuin karkeloiden.
— Entä sitten? Tulenko siitä sen paremmaksi? Sehän käy kaikki kuin nuottien mukaan, niinkuin mikäkin ulkoläksy. Eihän minulla ole lupa ajatella muuta kuin mitä nuo korkeastioppineet herrat itse ajattelevat, ja se saattaa minut raivoon. Minä olen vapaa henki. Tahdon ajatella vapaasti.
— Poika — olet lukenut Rousseauta!
— Olen lukenut Émilen — vastasi Paul, punastuen vasten tahtoansa.
— Vai niin; kyllä ymmärrän. Se kirja on vartavasten sinunlaisiasi huimapäitä varten. Koreaa, mutta järjetöntä. Rousseau on mielipuoli, ja sinä olet jo hyvällä alulla sellaiseksi tullaksesi. Sadan vuoden perästä nauretaan sellaisille hullutuksille.
— Sadan vuoden perästä on Rousseau uudistanut maailman! — huudahti
Paul hehkuvin silmin.
— No, jos sellaisella ihastuksella olet lukenut Rousseaun Émilen, niin on sinun häneltä täytynyt oppia rakastamaan luontoa. Siinä löydät lääkkeen pahoille unelmillesi. Tutki luontoa, mutta tutki siinä olevaa elämää äläkä kuolemaa. Tutki ja kokeile. Ota vaari vähimmästä, tullaksesi vähitellen suurempaan ja suurimpaan. Etsi kokonaisuuden lakeja, niin löydät ehkä vihdoin niissä Jumalan.
— Olen löytävä vapauden! Olen paljastava sen, mikä salassa on. Olen vapauttava sen, mikä vangittu on. Olen pääsevä sen salaisuuden perille, jota kauan on aavistettu, mutta ei ikinä löydetty. Olen palauttava luonnon ihmiskuntaan ja ihmiskunnan luontoon.
— Siihen tarvittaneen aikaa, mutta käy käsiksi vain, kestä loppuun saakka! Tähän saakka olemme samaa mieltä. Olen aina uskonut, että sinussa asuu hengetär, joka on luotu jotakin suurta varten. Mutta nero ei voi, ei saa olla hyveitä vailla. Oletko koskaan kuullut, että suuret ajatukset viihtyvät pelipaikoissa?
Paul oli vaiti.
— Meidän tulee, — jatkoi vanhempi ystävä, — koettaa korvata hairahduksesi seuraukset. On jotakin, joka on 300 riksiä tärkeämpää, ja se on, ettei petetä ihmisten luottamusta. Millä aiot maksaa velkasi?
— Sitä en voi sanoa. En ainakaan vielä.
— Minulla on ehdotus. Ole avomielinen kuin päivän valo, ja usko minulle aikomuksesi, huolesi. Palkinnoksi aion vanhemmiltasi pyytää sinulle lupaa matkustaa ulkomaille ensi kesänä. Saat nähdä valtameren, Etelä-Euroopan, kenties Afrikan rannikot.
— Valtameren, niin, luvatkaa se minulle!
— Sen lupaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, minkä äsken mainitsin.
— En voi.
— Miksi et voi?
— Siksi, etten voi!
— Mitä se merkitsee? Unohdatko, että olen täällä isäsi sijassa?
— Isälleni vastaisin samoin kuin nytkin.
— Uppiniskainen poika. Siis täytyy meidän välillemme vielä jäädä yksi hämärä kohta. Mutta sitä en aio sallia. Niin kauan kuin olen sinusta vastuunalainen, ei välillämme saa olla mitään hämärää. Annan sinulle mietintäaikaa huomenillaksi. Hyvää yötä!
Ja Paul meni syvissä ajatuksissa ylös ullakkokamariinsa, josta oli mitä ihanin näköala merelle päin. Siellä hän istahti avoimen ikkunan ääreen ja katseli viileätä seutua ja sen keväistä vihreyttä. Kummallisia tunteita, kummallisia kysymyksiä liikkui nuorukaisen haaveksivassa mielessä.
— Mitä on elämä?
— Mitä on luonto?
— Mitä on henki?
— Mitä olen minä?
Hän ei saanut mitään vastausta? Koneenomaisesti otti hän käteensä kirjan, joka oli avoinna ikkunalaudalla. Se oli Arndtin "Paratiisin yrttitarha", — arvatenkin hurskaan Cecilian siihen asettama hienotunteiseksi viittaukseksi hänen ystävyydestään.
— Oh, tuommoista! — huudahti nuorukainen ja paiskasi kiivaasti avonaisen kirjan kiinni.
Hän ei ymmärtänyt "Yrttitarhaa". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei ymmärtänyt omaa itseään.
8. ENSIMMÄISEN JA TOISEN LUOKAN TÄHTIÄ.
Paul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön. Hänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat jättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin aikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia tehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden ratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän ja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka rukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo salaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen käteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat hänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset enkelit, jotka taistelivat ylivallasta.
Levotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa siihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän luuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä ja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit katselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä heidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun selkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen. Miesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti hattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä maalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.
Muuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä istui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen perällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen katsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:
— Hyvää huomenta, kuningas Midas!
— Hyvää huomenta, Faeton! — vastasi Paul, suutuksissaan tästä viittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.
Ikkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik Kellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen sukkelien kokkapuheittensa vuoksi.
Paul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun ylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento 16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen piirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä oli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.
— Menetkö Hasselin luo? — kysyi Tengström.
— En, vaan Gadolinin, — vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti olla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.
— Hyvästi.
— Hyvästi.
Turussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat mainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa Mennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin, siihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin toinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit vaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti päähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen lainata häneltä kirjan.
Hän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun pukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa huoneessa, kirjoittamassa tutkimusta — Turun pappeinkokoukseenko? Ei, vaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään oli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu mietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi erään valtiollisen juonen paljastuksen.
Gadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi luonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin luonnontutkija.
— Mitä Bertelsköldillä on asiaa? — kysyi professori, ei juuri tylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.
Paul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen De l'esprit.
— Mitä hän sillä tekee? — kysyi professori, rypistäen kulmiansa.
— Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset
Jumalan olemassaolosta, — vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.
— Ei kelpaa. Lukekoon hän Wolfia. Kuka on neuvonut hänelle
Helvetiuksen?
— Olen kuullut kehuttavan häntä teräväjärkiseksi ajattelijaksi.
— Ne inducas nos in tentationem.[3] Tunteeko hän kirjaa, jota sanotaan Benzeliuksen teologiaksi?
— Tunnen.
— No, niin lukee hän sen vielä kerran. Ellei se maita, niin lukekoon Wolfia. Jumalan olemassa olo on jo aikoja sitten matemaattisesti todistettu. De axiomate non disputandum.[4]
— Mutta jos epäilee…?
— Niin lukee Benzeliuksen vielä kerran eikä nauti liharuokia, espanjan viinejä eikä muita kiihdyttäviä juomia. Epäilykset saavat alkunsa enimmäkseen vatsasta. Kuinka jaksaa hänen isänsä, se kunnon mies? Onko hän yhä vielä vilpitön hattu?
— Hän on jo aikoja sitten luopunut politiikasta hoitaakseen maanviljelystään.
— Ymmärrän. Kreivitär on synnyltään myssy. Tunsin hänen isänsä, porvariskuninkaan. Se oli jäykkä mies, tenax propositi vir. Valeas, studeas![5] Lukekoon hän Benzeliusta, se on neuvoni.
Paul meni pois, tuntien rinnassaan jotakin epätoivon tapaista. Melkein tietämättä, miten oli sinne tullut, seisoi hän professori Kaarle Mestertonin portilla. Myöskin Mesterton oli teologi, mutta hän oli ansainnut laakerinsa Wolfin filosofiassa.
Paul pyysi saada lainata hänen mainion, Saksassa julkaistun teoksensa: De essentiis rerum aeternis.[6]
Professori Mesterton, laihankalpea, Gadolinin ikäinen mies, istui paitahihasillaan avoimen ikkunan luona ja näytti ihailevan viileää aamuilmaa. Hänen huoneensa oli kylmä kuin kellari, hän itse oli, jos mahdollista, vieläkin kylmempi.
— Aikooko herra suorittaa tutkinnon? — kysyi hän.
— En vielä, — vastasi Paul. — Olen käynyt herra professorin luennoilla ja tahtoisin kerrata järjestelmän.
— Onko hänellä minun ontologiani?
— Osaan sen ulkoa.
— Niin lukekoon hän minun psykologiani ja luonnollisen teologiani.
Kaikki riippuu predikamenttien tuntemisesta!
— Nekin tunnen kannesta kanteen. Mutta minä en voi onnettomuudekseni päästä minkäänlaiseen vakaumukseen. Etsin Jumalaa ja elämää ja olen toivonut löytäväni ne herra professorin essentioista.
— Kaikki realiteetit ovat tyhjiä ymmärryskäsitteitä. Jumala on absoluuttisen aatteen abstraktio. Paitsi ajattelemista ei ole mitään. Tyytykää siihen. Milloin haluatte suorittaa tutkinnon?
— En ole vielä päässyt selvyyteen ajatuksissani, — vastasi Paul, karvas tunne rinnassaan.
— Ei haittaa syventyä asiaan. Tässä on hänelle essentiani. Sieltä hän löytää termit. Termit ovat tietämisen lattia, seinät ja katto.
— Mutta pääsenkö niillä Jumalan olemassaoloon?
— Hän pääsee niillä ajatuksen perustukseen. _Cogito, ergo sum.[7]
Paul meni tiehensä, tuntien sydämessään kylmyyttä, joka tunki läpi koko hänen olentonsa, ja tuli vihdoin pieneen, Luostarikadun varrella olevaan taloon. Täällä asui maisteri Henrik Gabriel Porthan, siihen aikaan 32-vuotias ja kirjaston amanuenssi; sen aarteet hän tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli vast'ikään ruvennut julkaisemaan väitöskirjoja kirjaston historiasta. Tällä hetkellä valmisteli tämä ankara, klassillisesti oppinut mies kreikkalaisten kevytmielisimmän, miellyttävimmän pilarunoilijan, Anakreonin käännöstä. Itse vakavuuskin rakasti tähän aikaan ruusuilla leikkimistä.
Paul tapasi voimakkaan nuoren miehen, joka, ollen kooltaan keskinkertainen, oli ankarasta työstä jo vähän kumarruksissa, puettuna yksinkertaiseen harmaaseen takkiin ja istuen kirjoituspöytänsä ääressä, joukko foliantteja ympärillään. Ensi silmäyksellä näytti tämä nuori oppinut pikemmin rumalta kuin kauniilta, ja hänen tavattoman paksut huulensa tekivät hänen kasvonsa jotenkin karkean näköisiksi. Mutta kuta lähempää häntä katseli, ja varsinkin kun tuo ankara vakavuus lauhtui miellyttävän hyväntahtoiseksi hymyilyksi, sitä enemmän viehätti hänessä voimakas, melkein roomalainen suuruus, joka ilmeni koko hänen olennossaan.
— Minä tulen, — sanoi Paul, — pyytämään herra maisterilta erästä kirjaa, jota taitaa olla vaikea saada ilman erityistä lupaa kirjastosta. Se on Cornelius Agrippan: De occulta philosophia.[8]
— Mitä kreivi sillä tekee? Se on harhaanviepä kirja, kabbalistista taikauskoisuutta täynnä, ja minua on kielletty antamasta sitä muille kuin maistereille ja opettajille.
— Pyydän kuitenkin saada kirjan, jos se vain käy laatuun. En halua sitä uteliaisuudesta, vaan päästäkseni totuuden jäljille. Olen turhaan etsinyt sitä teologiasta, filosofiasta ja matematiikasta.
— Etsikää sitä historiasta. Mikä on todellista, se on järjellistä.
— Se on turhaa. En voi saada vakaumusta mistään.
— Niin lukekaa sitten vanhoja klassikoita. Platosta ja Senecasta on kreivi löytävä sata kertaa enemmän todellista viisautta kuin Occulta philosophiasta.
— Maisteri ei siis suostu antamaan minulle kirjaa.
— Minä pyydän kreiviä luopumaan pyynnöstään. Agrippa on kerännyt vähintäkään arvostelematta kaikenlaista turhanpäiväistä, mikä ei sovellu meidän aikaamme. Ilman arvostelua ei mitään tiedettä ole olemassa.
— Sen tiedän. Siksipä arvostelen Jumalaa ja Raamattua, tiedettä ja elämää, mutta en pääse milloinkaan muuhun kuin kielteisiin tuloksiin.
Porthan silmäili häntä tutkistellen.
— Kreivissä on alkua johonkin tavallista enempään, — sanoi hän puristaen nuorukaisen kättä. — Mutta uskokaa minua, kreivi käy harhaan. Jumalaa ei löydetä Raamatusta eikä tieteistä, ellei hän ole ennestään meidän omatunnoissamme. Tulkaa luokseni kirjastoon, niin hankimme yhdessä itsellemme vakaumuksen Occulta philosophian hullutuksista.
9. LOISTAVA PALLO.
Rappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut ikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha palvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin rosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita kasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka päivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua — ja se tuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa — alkoi elämä taas tuossa pahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin kannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen ja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat naapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat nopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä koettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi olla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti vakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon aseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.
Mutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan hännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden salamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä sulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä hyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä pulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla, vuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä merkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle huoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla joka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla, samalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla oli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla nappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen vaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista tehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.
Raskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä ilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja huoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin askelin.
— Tässä olen, tohtori! — virkkoi hän, viskaten hattunsa huolettomasti luotaan. — Olen tullut näkemään mihin taitonne kelpaa. Ellei se ole parempi Cornelius Agrippaa ja hänen occulta philosophiaansa, jota tänään olen kirjastossa tutkinut maisteri Porthanin kanssa, niin on parasta, että valitsette toisen narrin kuin minut, pettääksenne häntä silmänkääntäjän tempuillanne, sillä minä en aio uskoa enempää kuin mitä käsilläni voin tunnustella.
Vanhus nyökäytti ylenkatseellisesti päätänsä. — Semmoisia ne ovat kaikki, — jupisi hän, — kaikki ilman poikkeusta, tänä itseviisaana, ylimielisenä aikakautena. Kaikki he tahtovat oitis päästä päämaaliin, vaivaa näkemättä ja tutkimatta, niinkuin tarvitsisi heidän vain kumartua poimiakseen kadulta vuosisatojen viisauden. Usko, mitä haluat, nuori mies; en tyrkytä kenellekään taitoani. Mutta ensi ehto, jos tahdot olla läsnä kokeissani, on se, että siksi ajaksi sokeasti antaudut käskyjeni alaiseksi.
— Annatteko minulle, mitä olen pyytänyt? Annatteko minulle kultaa maksaakseni velkani? En tahdo sitä lahjaksi, tahdon sen lainaksi, ja korot voitte määrätä mielenne mukaan.
— Ja jos annan? — kysyi tohtori oudosti hymyillen.
— Niin suostun tuntikauden tai kaksi olemaan teidän käskettävänänne. Älkää luulko minun pitävän lukua siitä, millaiset käskynne ovat. Olittepa juutalainen tai kristitty, muhamettilainen tahi pakana, se on minulle yhdentekevää. Voitte kernaasti käskeä minua, kuten velhojen on tapana, polkemaan virsikirjaa tai verelläni allekirjoittamaan sopimuksen paholaisen kanssa; se ei minua vähintäkään huoleta. En usko tätä nykyä virsikirjaan enkä katkismukseen, en piruun enkä hänen mummoonsa. On vahinko, etten oikein voi uskoa teihinkään, tohtori, sillä jotakin pitäisi kumminkin uskoa, jollei muun niin ainakin häpeän vuoksi.
— Voisin kysyä sinulta, nuori mies, — jatkoi salataitojen mestari, näyttämättä vähintäkään kärsimättömältä, — voisin kysyä sinulta, minkätähden sinä, joka et usko muuta, uskot sitä, mitä käsilläsi voit koetella, mikä kuitenkin usein on epävarmempaa kuin se, mitä sielullasi käsität. Voisin myös kysyä itseltäni, mitä hyötyä siitä on, että tuhlaan viisauden helmiä semmoiselle, joka on päättänyt jäädä samaan raakuuteen kuin järjettömät eläimet. Mutta sinä olet nuori, minä annan anteeksi tyhmyytesi ja tahdon siitä huolimatta näyttää sinulle, kuinka väärin teet, epäillessäsi sen taidon voimaa, joka kautta vuosituhansien on perintönä kulkenut muutamien harvojen valittujen kesken ja syystä on saanut nimekseen jumalainen tiede, lapis philosophorum, viisaiden kivi. Oletko valmis tottelemaan käskyjäni?
— Tehkää tahtonne. Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta riksistä voitte myydä sieluni.
— Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä suojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä ilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta vaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi. Ennen kaikkea, muista pysyä vaiti, kun hetki on tullut, sillä vähinkin turhaan lausuttu sana voi turmella kaikkien vaivannäköjeni hedelmät.
— Ja jos yksi ainoa ihmiskielen synnyttämä ääniparka riittää hävittämään kaiken taitonne hedelmät, mitä tulee minun sitten mielestänne uskoa sen luulotellusta voimasta? — virkkoi nuorukainen halveksivasti. Totellen mestarin käskyjä hän pani nyt kuitenkin pois kynäveitsensä, irroitti viilekkeittensä terässoljet, pukeutui jossakin liimantapaisessa aineessa kastettuun viittaan ja otti käteensä pienen ankkurinmuotoisen magneetin.
— Sana, — vastasi viisas tohtori, — on hengen miekka ja kilpi. Miekka hullun kädessä voi lävistää hänen sydämensä, ja kaikki riippuu siitä, kuinka sitä käytetään. Silmäile näitä pulloja. Ne eivät sisällä mitään muuta kuin kastetta, eri tähtimerkkien aikana kerättyä, joiden yhdistetyt voimat voivat saada aikaan suuria asioita. Tämä lasipallo sisältää maailman neljästä vyöhykkeestä saatujen harvinaisten kasvien mehustetta, ja nämä kasvit on kerätty suotuisten kuunvaiheiden aikana, mutta en voi niiden salaisuutta sinulle ilmaista. Nyt piirrän tämän kehän ympärillemme suojelevaksi muuriksi ja asetan sen reunaan suitsutuksen, joka vartavasten on valmistettu niiden vihamielisten valtain torjumiseksi, jotka voivat meidän hankkeitamme häiritä…
Tätä sanoessaan veti vanhus punaliidulla ympyrän tuhkankarvaiselle lattialle niin, että sen keskipisteenä oli kolmijalka, ja sen reunoille hän asetti seitsemän pientä suitsutusastiaa, mutta hän itse sekä hänen oppilaansa jäivät seisomaan ympyrän sisäpuolelle. Suitsutus sytytettiin, ja ennen pitkää tulvi huoneeseen hyvänhajuisia, hurmaavia höyryjä.
Iso seinäkello näytti puolta kahtatoista.
— Kiertotähdet ovat meille suotuisat, — jatkoi tuo eriskummainen mies, alentaen äänensä kuiskutukseksi. Aika on käsissä, ja nyt pidä varasi, poikani! Ei sanaakaan enää, jos henkesi on sinulle rakas, ennenkuin annan sinulle luvan puhua!
Paul seisoi, yhäkin ylenkatseellisesti hymyillen taikapiirin sisällä, pitäen tarkasti silmällä kaikkia tohtorin liikkeitä, ettei herkkäuskoisesti joutuisi silmänkääntäjän taikatemppujen leikkikaluksi. Hänen uteliaisuutensa oli kiihtynyt, hänen mielikuvituksensa oli liikkeessä, mutta hän torjui miehuullisesti kaikki ilveilevät näköhäiriöt ja päätti pysyä tyynenä ja kylmänä paljastaaksensa pettäjän heti kohta, kun huomaisi hänen vehkeensä.
Nyt otti tohtori käteensä nuo neljä böömiläistä pulloa ja kaatoi niiden vesikirkkaan sisällön hitaasti lasipalloon. Paul jännitti huomiotansa keksiäksensä tämän seoksen tekemän vaikutuksen, mutta hän näki ainoastaan sakkaisen, öljynkaltaisen nesteen, joka täytti lasipallon melkein kolmanneksi osaksi.
Tämän tehtyä sytytti tohtori lasipallon alla alimmaisella kolmijalalla olevan väkiviinalampun. Muutamia minuutteja kului hiljaisuudessa, keltainen neste rupesi kiehumaan ja sekosi yhä enemmän, kunnes se vihdoin tummeni ja sakeni mustanruskeaksi, tulikiveltä hajahtelevaksi massaksi.
Silloin otti mestari kolmijalan alta vaskisen rasian ja aukaisi kannen. Vaskirasian sisällä oli sinkkirasia, sinkkirasian sisällä hopearasia ja hopearasiassa pienoinen kultapullo. Tästä pullosta kaatoi hän verkkaan ja juhlallisesti seitsemän tippaa ruskeaan, lasipallossa olevaan aineeseen.
Siinä silmänräpäyksessä näki Paul tämän aineen joutuvan kovaan käyntiin ja muuttuvan yhä vaaleamman karvaiseksi. Muutamien minuuttien kuluttua oli tumma pohjasakka laskeutunut lasipallon pohjalle ja sen päällä kiehui kristallinkirkas, ihmeen loistava ja ihana neste. Lasipallosta levisi tämä loiste, joka melkein huikaisi silmiä niinkuin kirkkain kuutamo, yli kaikkien esineiden suitsutusta täynnä olevassa huoneessa. Kaikki noiden kahden miehen ympärillä tuntui liikkuvan ja alkavan elää. Lattia notkui, kolmijalka tärisi, hyllyt kohoilivat, pöytä ylentelihe, uuni siirtyi, sulattimet vierivät edestakaisin, hehkuvat hiilet näyttivät karkelevan keskenään ja varjontapaisia olentoja vilahteli savun seassa, ikäänkuin hapuillen ympyrää kohden ja taas aaveentapaisesti kadoten tyhjyyteen.
Kello löi kaksitoista.
Paul näki huoneen liikkuvan ja välkkyvän, hän näki olentojen vilahtelevan ja taas katoavan. Hän ei uskonut silmiään, hän kosketti otsaansa. Hänen ohimonsa tykyttivät, poskensa hehkuivat, hän tahtoi vastustaa tätä petollisen mielikuvituksensa ilveilyä, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Hän tunsi olevansa täydellisesti valveillaan: hän näki kaiken, kuuli kaiken, mutta hän ei voinut liikkua ja oli kadottanut puolet arvostelukyvystään.
Tuskastuneena, suuttuneena, epäluuloisena loi Paul silmänsä velhoon, toivoen huomaavansa hänessä jonkin varomattoman liikkeen, joka osoittaisi, että hän oli sellaisessa liitossa jonkun huoneeseen kätkeytyneen apulaisen kanssa. Mutta tohtori Martti seisoi siinä yhtä äänetönnä ja liikkumatonna tuijottaen, läpitunkevia silmiään pois kääntämättä, erääseen ympyrän kehän kohtaan, josta varjot alinomaa uudestaan tulivat savun seasta näkyviin. Sillä kohdalla paloi suitsutusastia sammuvalla liekillä, ja Paul luuli huomaavansa, että mestarin katsanto osoitti pelkoa, jota hän turhaan koki salata. Mitä se merkitsi? Uskoiko loihtija itse aaveitansa? Pelkäsikö hän niiden voivan päästä hänestä voitolle? Riippuiko ehkä kummankin elämä ja onni siitä, että tuo heikko liekki ei sammunut. Vartoivatko yön vihaiset vallat ainoastaan sen viimeistä riutumista, hyökätäksensä noiden uhkarohkeiden kimppuun, jotka uskalsivat heidän uhallansa nostattaa luonnon salaiset voimat salaisuuksien syvyyksistä.
Paulia hävetti: hän tunsi kauheaa, epämääräistä pelkoa. Hän oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön; hän olisi ollut valmis kaikkeen, mutta tuo tuntematon vaara, tuo vihamielinen, ruumiiton, käsittämätön, joka liikkui savun takana ja joka ei voinut olla muuta kuin näköhäiriötä, mutta sentään koko ajan muuttumistaan muuttui joksikin muuksi, täytti hänet kauhulla. Yhä himmeämmäksi kävi liekki, yhä tuskallisemmiksi muuttuivat poppamiehen kasvot. Vihdoin sammui viimeinen lepatteleva liekki suitsutusastiassa, ja samalla hetkellä tunsi Paul lattian notkahtelevan jalkojensa alla. Sadat tuhannet valot rätisivät, sadat tuhannet kuiskaukset kuuluivat hänen ympärillään. Liekit ympäröivät häntä, korkeat aallot loiskuivat hänen ylitsensä, hänestä tuntui kuin hän vajoaisi vajoamistaan penikulmain syvyiseen kuiluun. Kaikki pimeni, ja hän vaipui tiedotonna tuon salaperäisen kolmijalan viereen.
10. KULLANTEKOTAITO.
Nuorukaisen taas herättyä seisoi tohtori Martti hänen vieressään, kostutellen hänen huuliaan samalla elähdyttävällä juomalla, joka eilen oli palauttanut elon ja lämmön hänen suoniinsa.
— Älä pelkää, — sanoi vanhus pyyhkäisten ikäänkuin ankaran ponnistuksen perästä hien kurttuiselta otsaltaan, — vaara on nyt ohitse. Se oli hirmuisinta, mitä ikänäni olen kokenut; me kaikkivaltiaat kuolevaiset olemme kuitenkin heikkoja olentoja. En voinut edeltäpäin arvata, että uunista käyvä ilmanveto leyhyttelisi osan suitsutusta tästä pienestä vadista pois, ja tuo näköjään noin vähäpätöinen sattuma oli vähällä viedä henkemme. Vielä sekunti, ja elementtien henget, jotka olivat joutuneet vihansa valtaan siitä, että koetimme niitä nöyryyttää, olisivat hyökänneet kimppuumme ja tuhonneet meidät. Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun heidän onnistui murtautua ympyrän kehän läpi, oli myöskin heidän valtansa ratkaiseva hetki ohitse. Se elonkehitys, jota he tahtoivat hävittää, oli saanut aikaa elpyäkseen lasipallossa. Kun elonmehuste oli valmis, ja pallo lakkasi loistamasta, vaipuivat elementitkin takaisin luonnolliseen tasapainoonsa, ja me olimme pelastetut. Nyt on sinulla lupa puhua, nuori mies! Se, mikä vielä on tekemättä, on vain vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä jo olemme kokeneet.
Paul tunsi olevansa ihmeellisen virkeä, samoin kuin eilenkin. Mutta hänen voimiensa keralla palasivat myöskin epäilykset.
— Tohtori, — sanoi hän, — ette vieläkään ole saanut minua uskomaan. Aistimeni olivat äkillisestä taintumuksesta huumautuneet, ja sellaisessa tilassa ovat kaikki näköhäiriöt mahdollisia. Minun tulee nähdä enemmän, tulee nähdä se kylmäverisenä, uskoakseni teidän taitoanne.
— No hyvä, oletko nyt niin kylmä ja rauhallinen, niin selväpäinen ja niin valveillasi kuin katsot tarpeelliseksi voidaksesi tutkia tyynesti asiata?
— Toivon olevani. Teillä on jaloa viiniä, tohtori! Onko se tokaijia vaiko lakrymakristiä?
Tohtori Martti naurahti omituisella kummallisella tavallaan.
— Yksi ainoa pisara, — virkkoi hän, — siitä pienestä kultapullosta, jota äsken käytin, riittää muuttamaan inhoittavimman veden, vieläpä väkevimmän myrkynkin nektariksi, jonka kanssa etelän jaloimmat viinit turhaan koettaisivat kilpailla. Mutta koska nyt hyväksi onneksi arvelet olevasi täydessä järjessäsi, niin katso tuota palloa, joka oli tulla meille niin kalliiksi, mutta joka nyt onkin antava meille aarteen, jota kuninkaat ja oppineet miehet turhaan ovat koko elämänsä ajan tavoitelleet. Sano minulle, mitä näet?
— Minä näen — sanoi Paul yhä enemmän kummastuen — alinna pohjalla mitä ihanimman, vihannan maiseman metsineen ja järvineen, vuorineen ja virtoineen. Olen erottavinani jok'ainoan puun, jok'ainoan kiven. Todellakin, maalari kadehtisi teiltä tuota kirkasta järveä… Mutta onko mahdollista? Luulen näkeväni veden väreilevän ja puiden notkuvan tuossa keinotekoisessa maisemassa. Eikö niin, tohtori, se on kai jokin optillinen näköhäiriö?
— Ei suinkaan. Toisella kerralla voisin näyttää sinulle eläviä joutsenia tuolla järvellä ja juoksentelevia hirviä tuossa metsässä; niin, eläviä ihmisiäkin alle neljännestuuman pituisia. Mutta se koe vaatii suuria valmistuksia. Mitä näet vuorien yläpuolella?
— Näen mustan pilven kirkkaansinisellä taivaalla uiskentelevan. Nyt se selkenee, nyt se hajautuu. Tohtori … taivaan nimessä … ei, tämmöistä en ikinä ole voinut mielessäni kuvitella!
— Kerro minulle, mitä näet!
— Auringon!… Auringon, joka on pienempi kuin leinikön kukka, ja kuitenkin se on niin kirkas, että tuskin voin sen loistoa sietää.
— Ymmärtääksesi, etten tahdo sinua pettää, — lausui oppi-isä, — tahdon sanoa sinulle, että se, mitä sanot auringoksi, todellakin on näköhäiriö, vaikka sen merkitys on suuri. Näet tässä sen salaperäisen liuoksen, joka minun niin paljolla vaivalla ja vaaralla on onnistunut koota kappalten sydämistä. Seitsemän tippaa sitä tähtimehuketta, jota olen kultapullossa tallettanut, on riittänyt voimistamaan ja elähdyttämään kasteen ja kasvien nukkuvia voimia, ja siitä syntynyt ilmiö oli tuo valonloiste lasipallossa. Tämä valo ja tämä voima ovat nyt yhdistyneet verrattomaksi nesteeksi, joka on erottautunut uudeksi, vaikka varsin pieneksi loistavaksi palloksi. Se paistaa kuin aurinko, sanot sinä. Sano mieluummin: kuin aurinkojen aurinko, sillä tämä pallo ei sisällä ainoastaan auringon valon ydintä, vaan tähtien, niin, koko maailman avaruuden ytimen. Nuori mies, sanot ylpeillen itseäsi ajattelijaksi: tässä on maailmanajatus ruumiillisessa muodossa silmäisi edessä! Sanot itseäsi luonnontutkijaksi: tässä ovat kaikki luonnon alkuaineet yhteensulaneina ja koottuina yhteen kohtaan. Etsit viisautta, sinä tomun muurahainen: minä sanon sinulle, että tässä on tulos vuosituhansien viisaudesta, jota vielä vastaisetkin vuosituhannet turhaan tavailevat. Nuo mielettömät ihmiset pyytelevät kultaa, tyydyttääkseen halpoja himojansa, eivätkä tiedä, että kulta on maailmaa koossa pitäväin voimain jähmettynyt ja eloton yhdistys. Kulta on ihmisten jumala, mutta se jumala on vain maailmansielun kuollut ruumis, ja ainoastaan salaisuuksiin tutustunut viisas voi hallita sen todellista olemusta.
— Siis, — kysyi Paul. — ette tunnusta minkään muun Jumalan olemista kuin maailmansielun?
— Uskotko sinä mitään muuta?
— En.
— Tiedä siis, — jatkoi tohtori huolettomasti, tuhlaamatta sen enempää sanoja noin selvään asiaan, — että tämä pallo sisältää kultaliuoksen. Jonkinlaisella varovaisuudella voi tämän liuoksen ottaa erilleen, ja silloin saan nestettä noin kaksisataa tippaa, joista jokainen riittää synnyttämään lähes kolmekymmentä luotia kultaa teidän painojenne mukaan. Jos laskemme jokaisen luodin 24 riksiksi, niin voimme kullakin tipalla synnyttää 720 ja koko tällä loistavalla pallolla 144.000 riksin arvosta kultaa. Se on tosin kyllä varsin vähän sen suhteen, mitä voimme saada aikaan suuremmin valmistuksin, mutta meidän nykyistä tarvettamme varten lienee siinä tarpeeksi. Pidä nyt silmällä, mikä muutos nesteessä tapahtuu siinä itsessänsä asuvan voiman vaikutuksesta!
Paul katseli taas tuota vihantaa maisemaa keinotekoisine aurinkoineen ja näki sen vähitellen pimenevän niinkuin ukkosilmalla. Aurinko peittyi pilviin, salamat välähtelivät, sade näytti virtanaan maahan vuotavan. Hetken kuluttua ei maisemasta ollut mitään näkyvissä, kaikki oli pimeätä, ja tuo äsken heloittava aurinko näytti himmennetyin valoin uivan suurena öljypisarana samean nesteen pinnalla.
— Nyt on aika erottaa liuos, — sanoi mestari, ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen onnistui hänen nostaa tuo öljymäinen pallo tuskin tuumankorkuiseen valkeasta kristallista valmistettuun pulloon, jonka hän otti poveltaan.
Kun tämä oli onnellisesti toimitettu, tarkasti hän kolmea ennenmainituista uunissa olevista neljästä sulattimesta ja sekoitti niiden sisällyksen neljänteen, joka pantiin kovaan kuumuuteen. — Näissä kolmessa sulattimessa — sanoi hän — on suolaa, rikkiä ja elohopeaa, jotka muodostavat kaikkien kappalten kokoomuksen. Kun liuos yhdistää niihin voimansa ja väkensä, syntyy se metalli, jota ihmiset ahnehtivat ja joka todellakin sisältää niin kasvi- kuin kivikunnankin ytimen, nimittäin kulta. Huomaa: ainemäärä on tällä kertaa vähäinen, ainoastaan kolmekymmentä luotia, tai juuri niin paljon, että yksi tippa liuosta riittää sitä voimistamaan. Nyt kaadan yhden tipan seokseen…
Hiljainen kihinä kuului, ja neljännessä sulattimessa oleva aine alkoi hehkua. Kuumuus eneni, kunnes sulattimen koko sisältö hehkui valkeana, ja tohtori näytti erinomaisen tarkkaavana laskevan määräsekunteja. Kun luku oli täysi, nosti hän sulattimen tulelta ja asetti sen jäähtymään.
Huolimatta kaikesta siitä eriskummallisesta, mitä hän äsken oli nähnyt, ei Paul ollut lakannut epäluuloisesti valvomasta kaikkia vanhuksen liikkeitä, ja nyt teroitti hän huomionsa kaksinkertaiseksi, katsoakseen, ettei velho vielä viime hetkellä saisi pistää kultaa sulattimeen. Mutta hän ei huomannut olevan mitään aihetta pelkoonsa. Tohtori pysyi tyynenä jonkin matkan päässä sulattimesta, joka viimein jäähtyi niin, että sen sisällys näytti jähmettyneeltä.
— Tarkasta itse! — sanoi mestari.
11. NUORI PANKKIIRI JA VANHA YLIOPPILAS.
Sen yön jälkeisenä aamuna, joka oli käytetty noihin kummallisiin kokeisiin tohtori Martin laboratoriossa, istui Paul Bertelsköld ullakkokamarissaan, vaipuneena sen kultakimpaleen katselemiseen, jonka hän oli saanut salatieteiden opettajaltansa. Hän oli punninnut tuon loistavan metallin herkällä ja luotettavalla vaa'alla; hän oli tarkkaan laskenut sen painon, joka tuon kokoisella kultakappaleella tuli olla ollakseen puhdasta kultaa; hän oli koetellut sen kovuutta muita metalleja vastaan, ja kaikki sai hänet vakuutetuksi siitä, että tuo pieni, mutta raskas kimpale, jota hän piteli kädessään, oli oikeata, sekoittamatonta, kemiallisesti puhdasta kultaa.
Tämä kiinnitti erinomaisesti Paulin mieltä. Mitä hän huoli kullan raha-arvosta? Olihan se kyllä jotakin, jota hän voi käyttää maksaakseen velkansa tai pudistaakseen päältään omatunnon nuhteet; muutoin se oli hänestä jonninjoutavaa. Mutta tiede, kullantekotaito ja kyky uhmata sillä maailmaa — mikä ääretön ala nuorukaisen kunnianhimon tyydyttämiseksi!
Vuosituhansia olivat ihmiset madelleet tuon viheliäisen metallin edessä. Viisaat ja hullut olivat kumartaneet sen kaikkivaltiutta. Kuinka monta hyvettä ja kuinka monta vielä useampaa rikosta olikaan kulta maailmaan tuonut, työmiehen vaivalloisesti säästetystä rahasta aina ahnaan koronkiskurin aarteisiin, joita leskien ja isättömien kyynelet olivat kostuttaneet! Nyt oli hänellä vallassaan tuo taikavoima. Nyt voi hän mielensä mukaan luoda aarteita, joiden edessä valtakunnat ja kansat nöyrtyisivät, taistella rikkaan röyhkeyttä vastaan, äärettömästi lieventää köyhäin hätää, hävittää kaikki yhteiskunnalliset erotukset, auttaa heikkoja, musertaa hirmuvaltiaat, tehdä tyhjiksi kaikki kuolevaisten laskelmat, ja levittää valoa ja rikkautta näille pohjolan raukoille rajoille, hänen syntymäseuduilleen. Ei mikään näyttänyt hänestä olevan mahdotonta sille, jolla vain oli kultaa; hän tahtoi antaa kannatusta tieteille, tukea taiteita, viljellä erämaat. Kaikki muuttuisi, kirkastuisi, tulisi täydelliseksi ja loistaisi ennen aavistamattomassa sivistyksen valossa: hän olisi se, joka antaisi maailmalle toisen muodon, ja miljoonat nimittäisivät häntä hurmautuneina pelastajaksensa, uudistajakseen…
Kun hän toisekseen ajatteli, kuinka monien vuosisatain kuluessa turhaan oli mietitty tuota suurta keksintöä, kuinka monet viisaat koko elämänsä turhaan olivat työskennelleet päästäksensä tämän keksinnön perille ja mikä neron ja ponnistuksien paljous turhaan oli uhrattu tämän viisasten kiven keksimiseen, silloin laajeni hänen nuori sydämensä, silloin tunsi Paul olevansa tiedemies ja voivansa Arkimedeen tavoin sanoa hämmästyneelle maailmalle: minä olen sen keksinyt. Hän ei tosin ollut sen keksijä; mutta hän tekisi keksinnön hedelmälliseksi. Hän selvittäisi kemiallisesti kullantekotaidon mahdollisuuden; tätä tietä hän tulisi sitten kappalten alkulähteelle. Hän ymmärsi vallan hyvin, että Martti-tohtorilla oli sangen vanhentuneet käsitykset kappalten kemiallisesta kokoomuksesta; kyllä siinä oli muitakin alkuaineita kuin suola, rikki ja elohopea! Olihan siinä flogiston, tuli-ilma, ja kaikenlaisia muita merkillisiä aineita, joita kemia juuri siihen aikaan sai ilmi. Mutta oppilas näki tässä pitemmälle kuin mestari; hän tahtoi laatia uuden järjestelmän, ja kun hän taisi muuttaa suolan, rikin ja elohopean kullaksi, niin merkitsi se samalla sitä, että hän voi palauttaa kaiken aineen sen yksinkertaisimpaan muotoon ja anastaa sen taikasauvan, joka avaisi ja valaisisi luonnon kaikki salaisuudet.
Kiintyneenä näihin suuriin aatteisiin, Paul tuskin kuuli, että ovi aukeni, ja sisään astui henkilö, joka siihen aikaan oli siksi tunnettu Turun ylioppilaiden kesken, että hän kyllä ansaitsee lähemmän tuttavuuden tekemistä.
Ajateltakoon kuuden jalan ja kuuden tuuman pituista jättiläistä, jonka paksuus oli pituuden mukainen, partaista, punaposkista, iloista ja hyvänsävyistä, joka kasteessa oli saanut nimen Eudoksius Lejonfäll, mutta jota kumppanien kesken lyhyyden vuoksi sanottiin Leoksi. Itse nimessäkin ilmautui jo taistelu Marsin ja Minervan välillä, ja Leon tyly kohtalo vaati, että tämä taistelu jatkuisi kautta koko hänen elämänsä. Ollen vanhan, Lappeenrannassa kaatuneen karoliinin poika, oli hänet ottanut huostaansa hänen armelias enonsa, joka oli pappina Hollolassa, ja vihasi sotilasammattia pahemmin kuin syntiä. Näin ollen piti Leosta, tahtoipa hän sitten tai ei, tulla pappi, ja mitäpä muutakaan varten hän sitten opintoja harjoittaisi? Mutta Leolla oli yhtä huono pää kuin hyvä sydän ja vahvat käsivarret. Sen sijaan, että hänestä olisi tullut sotamies, talonpoika tai käsityöläinen, pantiin hänet kuudentoista vuotiaana kouluun ja hän oli kuudenkolmatta ikäisenä ehtinyt niin pitkälle, että nipin napin pääsi ylioppilaaksi. Nyt hän oli jo kolmenneljättä vanha, vankka ja lujakourainen, mutta edistyminen opin tiellä sujui häneltä huonosti. Leo pystyi vaikka mihin, paitsi lukemaan. Hän nikkaroi ja sorvasi, teki suksia ja luistimia, hioi partaveitsiä, hoiti hevosia, hakkasi halkoja ja valmisti punssia. Ollen rauhallinen kuin lammas, ei hän omiin hoteisiinsa jätettynä loukannut ketään ihmistä; mutta kun oli ryhdyttävä noihin tulisiin otteluihin Turun kaduilla kisällejä ja merimiehiä vastaan, silloin työnnettiin Leo taistelun eturintaan, ja hän otti leveään selkäänsä kaikki iskut, jotka oli tarkoitettu hänen ystäviään kaatamaan, samalla kun hän itse, sitten kun hänen hidas verensä kerran oli päässyt liikkeelle, unhotti rauhaisan luonteensa ja jakeli järeällä nyrkillänsä sellaisia hyväilyjä, että ne olisivat voineet häränkin kaataa, saati sitten vaskisepänsällin. Kaikkien näiden ansioittensa tähden olikin Eudoksius Lejonfäll kaikkien kumppaniensa suosikki, eikä liene koko yliopistossa ollut ketään, joka ei mielellään olisi suonut hänelle mitä parhainta menestystä tukalassa papintutkinnossa — ei ketään, lukuunottamatta noita pöyhkeitä ja jäykkäniskaisia teologian professoreja, sillä he olivat toista mieltä, eikä mikään papin puute ollut silloin vielä voinut taivuttaa heidän kivikovia sydämiään. Papinkokelas oli jo kymmenkunnan vuotta kahdesti viikossa ajanut partansa, eikä vieläkään näkynyt hänen leukansa alla vilahdustakaan tuosta kunnianarvoisesta papinkauluksesta.
Tämä arvoisa civis academicus se nyt tunki kookkaan ruumiinsa kaitaisesta ullakkokamarin ovesta sisään ja keskeytti Paulin niistä suurenmoisista mietteistä, joita tuo merkillinen kultakimpale oli hänessä herättänyt. Huoli kuvastui Leon rehellisiltä kasvoilta, ja hänen näytti olevan vähän vaikea ilmoittaa asiaansa.
— Tarvitsetko rahaa? — kysyi Paul, joka oli tottunut sellaisiin asioihin ja nyt ensi kerran voi tehdä tämän kysymyksen pankkiirin tyynellä itseluottamuksella.
— En, — vastasi Leo rutistellen armottomasti kulunutta sarkalakkiaan.
— Olen joutunut pahempiin pinteisiin kuin härkä teurastuspenkissä.
Alanus tahtoo minua respondentiksi.[9]
Henrik Alanus oli luonnollisen teologian dosentti ja häntä pidettiin lutherilaisen oikeauskoisuuden pylväänä.
— Vastaa niinkuin paavi vastaa: non possumus!
— Ei käy päinsä. Hän olisi tahtonut Arenanderia, mutta Arenander sairastui. Väitöskirja on jo naulattu seinälle ja tulee ylihuomenna tarkastettavaksi.
— No, respondoi sitten. Olethan vanha teologi: käyneehän se sinulta niinkuin tupakoiden vain.
— Ei, se ei käy. Ymmärränkö minä hänen heprealaista codexiaan, johon kärpäset ovat tehneet niin monta schevataa, ettei Gadolinkaan voi sitä lukea! Mutta jos kieltäydyn, niin häpäisee hän minut koko tiedekunnan edessä, ja minulla on aikomus suorittaa tutkinto ensi kevännä. Katso, Paul, siksi olen nyt ajatellut, että sinä kerran voit tehdä minulle hyvän vastapalveluksen korvaukseksi kaikista niistä kerroista, jolloin olen takonut sinulle perpetuum mobilea ja auttanut sinua valamaan luoteja ja paistamaan kissoja haaskoiksi ketuille, kun viime syksynä olimme Paraisissa metsästelemässä. Nyt voit ruveta respondentiksi minun sijastani; niin voittaa Alanuskin siinä kaupassa, ja minun tulevaisuuteni on turvattu.
— Vai niin. Ja ylihuomenna sanot? Mitä väitöskirja käsittelee?
— Ontologiaa. Se käsittelee todistuksia Jumalan olemassaolosta contra atheistas. Koko akatemia tulee sinne. Siitä tulee vallan merkillinen väittely. Opponentteina[10] ovat Janne Seleen ja Nisse Hjelt.[11] Sanotaanpa vielä, että tuomiorovasti Prysskin esiintyy ylimääräisenä.
— Mutta en ole lukenut hepreaa sitten kuin koulussa.
— Vähät siitä, tietäähän koko maailma, että sinä taidat, mitä vain tahdot. Mene minun sijastani, niin leikkaan sinun uuteen purteesi purjeen, jonka vertaista ei ole koko Turussa.
— Olkoon menneeksi, minä rupean respondentiksi sinun sijastasi. Contra atheistas? Kiitän nöyrimmästi. Olipa hyvä, Leo, että tuo johtui mieleesi. Nyt me kerran saamme pitää hauskaa. Saatpa nähdä, kuinka minä panen kirkkoisien päät pyörälle.
12. NELJÄ VALTIOSÄÄTYÄ JA VANHA TUTTAVA.
Oli siis päätetty, että Paul Bertelsköld ystävänsä Eudoksius Lejonfällin sijasta olisi respondenttina tuossa juhlallisessa väittelytilaisuudessa. He menivät yhdessä suoraa päätä dosentti Alanuksen luo, ja kun tämä oppinut mies samoin kuin moni muukin kuolevainen ihaili heliseviä nimiä ja oli kuullut nuorta Bertelsköldiä mainittavan Suomen yliopiston nousevaksi tähdeksi, suostui hän kernaasti vaihtamaan paksupäisen papinkokelaan nuoreen sukkelapäiseen kreiviin.
Nuorukaiset kulkivat edelleen kaunista aamua ihaillen ja joutuivat niin huomaamattaan rantakadulle Auran siltojen alapuolelle. Ihastuksissaan tahtoi Leo tarjota ystävälleen tuoretta ahvenanmaanjuustoa, joka oli sen ajan viattomia herkkuja ja jota ruokahaluisten ylioppilaiden oli tapana ostaa suoraan pursista.
Rannassa olikin ihan äsken tullut saaristolaislaiva, ja nuorukaiset kapusivat lautaa myöten kannelle. Mutta he olivat erehtyneet: se ei ollutkaan ahvenalainen, vaan pohjalainen, lastattuna siemenohrilla, joista silloin sattui olemaan puute Turussa.
— Odotapas, — sanoi Leo. — Kysytään noilta pohjalaisilta silakansyöjiltä, mitä hyvää heillä on. Saako ostaa hyvää voi-onnea kolmella äyrillä kappaleen?
— Saapa niinkin, — vastasi nuori rivakka talonpoika, joka työskenteli suuren luukun luona. — Ja kaupantekijäisiksi saa jämeätä kankea tai pehmoista patukkaa.
— Sinulla on varmaankin ollut hyvä tuuli matkalla, koska vielä on ilmaa suupielissäsi, — vastasi Leo. — Lohenne on kai tavallisuuden mukaan puoleksi päitä ja puoleksi pyrstöjä.
— Minä talletan herran varalle ensimmäisen päättömän ja pyrstöttömän lohen, jonka saan, — vastasi talonpoika.
— Mistä olet kotoisin? — kysyi Paul, jota nuoren miehen reippaat vastaukset miellyttivät.
— Isokyröstä, jos oikein muistan, — vastasi talonpoika.
— Oletko täällä omalla laivallasi?
— Tuuli on Herramme oma, laiva on enon ja toinen puoli lastia on minun.
— Kuka on enosi?
— Sen voi herra kysyä häneltä itseltään, jos hänellä on halua ruveta satuja juttelemaan, — vastasi talonpoika.
Pienestä huononpuoleisesta, laivan perässä olevasta kajuutasta kompuroi nyt vanha, kookas mies, puettuna kuluneeseen lammasnahkaturkkiin ja kääntyi puhuen nurkuvalla, äreällä äänellä, suuren luukun luona olevan talonpojan puoleen. — Kuka on antanut sinulle luvan panna uuden laudan rantaportaaksi? — murisi hän, — vanha lauta olisi ollut yhtä hyvä. Ja mihin olet pannut köydenpätkän, sinä tuhlaava lurjus? Sanon sinulle, Joonas, että minusta tulee köyhä mies tämmöisten tuhlarien käsissä. Älä otakaan vain ostaaksesi piimää väelle sentähden, että olemme tulleet maihin.
— Mutta miehet ovat kärsineet paljon vanginmuonasta matkalla; eivätköhän he voisi saada vähän tupakkaa mielensä iloksi? — kysyi Joonas tyhmäksi tekeytyen.
— Tupakkaako? Oletko ihan hullu? Mistä me ottaisimme rahaa kalliiseen tupakkaan? Mutta maltapas; voit antaa heille venäjänlehtiä miestä kohden puoli naulaa tai niille paikoin, sillä ehdolla, että pidätät yhdeksän talaria kuukauspalkasta.
— Eiköhän se tee kaksi kertaa enemmän kuin mitä tupakka maksaa
Turussa? — kysyi Joonas yhä yhtä tyhmänä.
— Se ei kuulu sinuun. Jollakinhan pitää ansaita. Minusta tulee keppikerjäläinen näiden ahmattien käsissä; eiväthän he tee muuta kuin syövät aamusta iltaan. Ja nyt he luulevat tulleensa Kaanaanmaahan, kun tulimme Turkuun! Saatpahan nähdä, että nämä ahneet turkulaiset vaativat sekä satamarahan että tuulaakin! Kuka se sitten saa kaiken maksaa? Ja nyt miehet aikovat mennä maihin juomaan, niin että minä saan palkata väkeä purkamiseen. Mutta siitä ei tule mitään, sanon minä. Aion jäädä laivaan; se käy sitäpaitsi huokeammaksi.
— Ei eno voi asua kajuutassa Turussa ollessaan, — rohkeni Joonas taas huomauttaa. — Mitä ihmiset sanoisivat, jos Vaasan rikkain kauppias asuisi niin kurjasti tullessaan maan pääkaupunkiin. Se vahingoittaisi enon luottoa.
— Niinkö luulet? — No, minun täytynee sitten muuttaa Eerikin luo, vaikka siellä saanenkin maksaa kauniit juomarahat. Mutta voinhan ottaa venepojan mukaani, niin pääsen samalla maksulla. Sisareni poika, sen vietävä, kuuluu myöskin olevan Turussa. Mitä nuo junkkarit tuossa seisovat meitä töllistelemässä?
— He ovat tulleet kysymään, onko meillä täytettyjä ahmoja akatemiaa varten, — vastasi Joonas.
— Ehkä herrat voivat neuvoa meille tien Ljung-nimisen puutarhurin luo?
— Oletteko valtiopäivämies Larsson Vaasasta? — kysyi Paul, joka tarkasti oli kuunnellut tuota tuttavallista keskustelua.
— Palvelijanne, — vastasi ukko äreästi.
— Nimeni on Paul Bertelsköld, ja pyydän toivottaa enon tervetulleeksi Turkuun! — sanoi Paul ja ojensi odottamattomalle sukulaiselleen kätensä, vaikkei ollutkaan häneen erittäin ihastunut.
— Vai niin, on hupaista tutustua sinuun, — sanoi vanha Larsson, jonka lukija tuntenee entiseksi tuttavaksi ja melkoisesti epäonnistuneeksi jäljennökseksi isästään, tuosta komeasta porvariskuninkaasta. Lauri Larsson nuorempi ei hänkään enää ollut mikään maitovasikka; hänestä oli niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näimme, tullut kullanhimon harmaannuttama ukko.
— Oletpa kasvanut pitkäksi pojaksi, — jatkoi vanhus leppeämmin ja pudisti nuorukaisen kättä. — Noissa vilkkaissa silmissäsi on jotakin, joka muistuttaa äidistäsi, poika. Jäykkä nainen oli äitisi nuoruutensa päivinä, ja kaunis kuin synti, sen voin sanoa, vaikka hän onkin sisareni. No, siinä ei ollut mitään pahaa. Sanotaan, että äitisi ja velipuolesi välit eivät ole oikein hyvät. Mutta siitähän saamme puhua sittemmin.
— Varsin hyvin, — sanoi Paul. — Jos enoa haluttaa, voimme mennä yhdessä Suruttomaan.
— Ei vielä, lapsi, ei vielä. Minun täytyy pitää väkeäni silmällä, sillä jos jätän heidät omiin valtoihinsa, seisovat he täällä töllistellen koko päivän, niinkuin eivät milloinkaan ennen olisi nähneet taloja ja katuja. Mutta minä tulen päivälliselle; jos tulet minua noutamaan, niin en tarvitse opasta.
Nuori talonpoika astui nyt suuren luukun äärestä pari rohkeaa askelta eteenpäin ja tarttui tervaisella kourallaan Paulin hienoon kreivilliseen kätöseen. — Kas, hyvää päivää, Pertensölt, — sanoi hän suomalaisella murteellaan. — Näyttääpä siltä kuin olisimme sukua toisillemme. Minä olen Joonas Perttilä, Eerikki Ljungin nuorempi veli ja Perttilän Pennan ottopoika.
Paul ojensi kätensä tuolle avosydämiselle miehelle, kenties vähän hämillään, sillä niin kokonaan ei Paul vielä ollut vapautunut perimistään ennakkoluuloista, ettei olisi muistanut olevansa kreivi talonpojalle kättä antaessaan. Mutta hän oli sekä äidiltään että Suruttomassa oppinut vapaamielisempiä mielipiteitä kuin mitä siihen aikaan oli tavallista hänen säädyssään, ja hän lausui vain sen leikillisen huomautuksen, että jos hänen toinen enonsa, rovasti Larsson, nyt olisi läsnä, edustaisivat nämä neljä sukulaista kaikkia neljää valtiosäätyä.
— Niin tekisimmekin, — vastasi talonpoika reippaasti.
— Eikä sinun tarvitsisi sitä hävetä, sillä Lauri-eno on ollut, ja minä olen valtiopäivämies.
— Sinäkö, joka tuskin olet kolmenkymmenen vuoden vanha! — huudahti
Paul kummastuen.
— Juuri ummelleen kolmenkymmenen, — vastasi talonpoika. — Mutta se ei estä, että kihlakunta kolme viikkoa sitten valitsi minut, ja nyt aion lähteä täältä valtiopäiville Tukholmaan, saatuamme ohramme myydyksi.
— Mutta miksi ei Lauri-enoa uudelleen valittu? — kysyi Paul.
— Asia on, nähkääs, semmoinen, — kuiskasi Joonas, — että eno on vuosi vuodelta tullut rikkaammaksi ja vuosi vuodelta ahneemmaksi, mutta se ei miellyttänyt vaasalaisia, ja sentähden he ovat tänä vuonna valinneet Grönbergin. Taitaa syntyä kuumat ottelut Tukholmassa. Herrat aikovat pitää kurissa nuoren kuninkaan, mutta me talonpojat emme aio sitä sallia; hän kuuluu olevan hyvä ja kansanomainen nuori mies, ja sentähden me tahdomme päästää hänet hallitsemaan. Sukumme on aina pitänyt kuninkaan puolta herroja vastaan, ja Jumalan avulla aion minäkin tehdä samoin. Mutta etkö sinä aio valtiopäivämieheksi?
— En ole tullut tuota ajatelleeksi, — vastasi Paul hymyillen. —
Minulla on tätä nykyä muuta ajateltavaa.
— No, toinen toimi voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, kun vain pelkää Jumalaa ja kunnioittaa esivaltaa. Mutta olisipa hyvä, jos saisitte jonkun kunnon papin täällä Turussa puhumaan Lauri-enon kanssa, sillä hän on niin kauhean itara, että se on jo aivan liikaa. Hänellä on vähintäänkin viisi tynnyriä kultaa eikä raatsi itse syödä muuta kuin kuivaa leipää, kun voi on kallista ja silakka maksaa rahaa. Kun hän tahtoo oikein herkutella, juo hän kaljaa päälle, ja kun kaljaa pannaan, mittaa hän maltaat tuopin mitalla. Jos en minä vastoin hänen selvin sanoin lausuttua tahtoansa olisi salaa hankkinut laivaamme muutamia lampaanlapoja ja silakkanelikkoa ja tynnyrillistä kotona pantua olutta, niin olisimme matkalla kuolleet nälkään.
13. LAURI LARSSON NUOREMPI.
Vanha, ihmiskunnan lapsuuden ajoilta polveutuva tarina kertoo meille, että kaikki pahat henget alkujaan ovat langenneita enkeleitä. Samoin kuullaan joskus sanottavan, että kaikki paheet ovat ainoastaan liioiteltuja hyveitä. Mutta kun tätä lienee vaikea todistaa, koska useat paheet ovat ainoastaan liioiteltuja itsekkäitä luonnonviettejä, niin ei voitane kieltää, että muutamat niistä tahroista, jotka pahimmin pimentävät ihmissydäntä, ovat alkujaan olleet luvallisia, vieläpä kiitettäviäkin ominaisuuksia, jotka oikeaan määräänsä kehittyneinä ovat olleet omistajilleen kunniaksi.
Larssonit olivat miespolvien kuluessa suurella uutteruudella, säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella kohonneet melkoiseen varallisuuteen, ja nämä hyvät ominaisuudet olivat kehittyneet korkeimmilleen porvariskuninkaassa. Mutta jo hänessä oli tämä vireys, tarkkuus ja säästäväisyys ehtinyt korkeimman jyrkänteen partaalle. Jo hänessäkin läheni tavaran hankkimisen halu sitä pistettä, jossa se lakkaa olemasta hyve ja muuttuu paheeksi; mutta hänessä hillitsivät sitä muut voimakkaat vaikuttimet, etupäässä hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa ja suuri isänmaanrakkautensa. Pojassa nämä hillitsevät voimat eivät enää vaikuttaneet; tässä meni tuo hyvä ominaisuus jo yli rajainsa ja muuttui samassa vastakohdaksensa. Kaikki muuttui itsekkääksi: toimelias ahkeruus muuttui levottomaksi voitonhimoksi, tarkkuus itaruudeksi, säästäväisyys ahneudeksi, ja Larssonin suvun johtava periaate vajosi yht'äkkiä alas työn korkeasta kunniasta häpeällisimpään kaikista paheista: ahneuden sammumattomaan, kaiken muun syrjälle sysäävään kullanjanoon.
Tuskin löytynee pahetta toista, jonka juuret tunkeutuvat niin syvälle sydämen sisimpään sopukkaan. Ylpeä voi väliin olla nöyrä, kostonhimoinen tuntee tarvitsevansa rakkautta, hekumallinen voi hävetä, juopunut katua; mutta saituri ei koskaan nöyrry, rakasta, häpeä eikä kadu. Nukkuipa tai valvoi, hänellä ei ole muuta kuin yksi ajatus, yksi epäjumala, yksi tarkoitusperä, jonka tähden hän elää ja puuhaa: kultaa, kultaa, ja vielä enemmän, yhä vieläkin enemmän, eikä ikinä tarpeeksi kultaa, kultaa. Säälittävä, langennut kuva ennen muinoin ihanasta enkeliolennosta — ihminen, kuinka syvälle voitkaan vaipua tomun jumaloimiseen!
Vanha patruuna Larsson oli tavattoman hyvällä tuulella tulla tuiskahdettuaan rauhalliseen Suruttomaan vanhan, kuivettuneen haapapuun tavoin, jonka tuuli on kaatanut vihantaan hernemaahan. Hänen hyväluontoiset sukulaisensa olivat hänet vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaanottaneet. Hän oli ensi kerran kahteen viikkoon syönyt tarpeeksensa, eikä se hänelle mitään maksanut. Hänelle oli tarjottu vapaa huone ja elanto Ljungilla, niin kauan kuin hän viipyisi Turussa, eikä sekään mitään maksanut. Hän oli saanut sijoitetuksi juoksupoikansa, Jeppe Flatnabbin, renkitupaan asumaan: täten säästyi miehen ruoka ja patruunan juomarahat. Hänen oli vihdoin, vaikka puutarhurilla ei milloinkaan ole niin kiire kuin toukokuussa, onnistunut houkutella avuliaalta sukulaiseltaan hänen hevosensa ja puutarharenkinsä siemenlastin purkamiseen, ja siten säästyi vielä enemmän rahaa.
Tässä kaikessa oli pihti, joka puristi ja jonka Larsson vallan hyvin ymmärsi, ja se oli se, että Eerikki Ljung oli tarvinnut yksityisiä varoja, paitsi mitä kruunu oli määrännyt kasvitarhaa varten, naimisiin mennessään. Muut olisivat ehkä ymmärtäneet kruunun kustannuksella säästää itsellensä mitä tarvitsivat, mutta sitä tehdäkseen oli Eerikki Ljung ollut liian tunnollinen. Käytettyään rakastettuun puutarhaansa enemmänkin kuin oli kruunulta saanut, ja sen lisäksi perustettuaan vähäisen kotinsa tyhjästä, huomasi hän olevansa tuhannen riksin velassa rikkaalle vaasalaiselle sukulaiselleen, kauppias Larssonille, ja tuhat riksiä oli aika suuri summa. Velkakirja oli täysin laillisessa kunnossa, korot oli säännöllisesti suoritettu, mutta pääoma oli maksamatta, ja kun velkakirja oli tehty kolmen kuukauden irtisanomiselle, oli se kuitenkin, niinkuin helposti voi käsittää, rautainen pihti, joka piti rehellistä kasvitarhantirehtööriä arveluttavassa pinteessä.
Suruttoman asukkailla oli siis monta syytä pitää vierastaan hyvällä tuulella, ja hänen edessään kursailtiin kaikella mahdollisella tavalla. Eriikka oli paremmalla menestyksellä kuin ennen Hammarbyssä käyttänyt hyväkseen kaikkia talon varoja. Cecilia oli ottanut patruunan kaikki kapineet — lammasnahkaturkinkin — erityiseen huostaansa. Lasten nenät oli puhdistettu, ja heidät oli työnnetty esiin esiteltäviksi. Paulkin oli kaikkeen tähän katsoen vapautettu velvollisuudestaan tehdä tiliä siitä, miten hän aikoisi maksaa velkansa, eikä rauhaisessa Suruttomassa nyt ajateltu muuta kuin sitä, miten vierasta parhaan mukaan voitaisiin kestitä ja hänelle osoittaa ystävyyttä ja kohteliaisuutta.
Ainoastaan pikku Roosa Maijaa ei millään ehdolla saatu niiaamaan vieraalle sedälle. Hän parkui täyttä kurkkua, kun tämä yritti ottaa hänet syliinsä.
— Tule katsomaan koreita ketjujani! — sanoi ukko, mielihyvin helistellen raskaita kultaisia kellonperiään, jotka olivat hänen ainoa ylellisyytensä.
Roosa Maija seisoi oven suussa makaavan pihakoiran Kaaron vieressä ja taisteli hetkisen itsensä kanssa, sillä kullanloistolla on mahtava, vaistomainen taikavoima lapsiinkin, ja noin kiiltävää kalua ei Roosa Maija ikinä ollut nähnyt. Lopulta hän sanoi:
— Anna se Roosalle!
— Mitä sinä tekisit näin koreilla ketjuilla? — kysyi ukko hyvillä mielin.
— Roosa antaisi ne Kaarolle syötäväksi, — vastasi lapsi.
Ukko Larsson pudisteli tyytymätönnä päätänsä ja kääntyi pois. Hänkin ymmärsi tuon tietämättä lausutun, mutta katkeran, lapsen vastauksessa olevan ivan.
Aterian jälkeen saatettiin hänet Paulin kamariin lepäämään siksi, kunnes ehdittäisiin laittaa järjestykseen häntä varten Eerikin oma työhuone, joka oli annettava kunnioitetun vieraan käytettäväksi. Rikas mies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan veron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset ajatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle tuhannen riksiä velkaa.
— Kuinka täällä tullaan toimeen? — kysyi hän Paulilta, heidän noustessaan portaita ullakolle. — Vähän tuloja, vai kuinka?
— Kyllähän tuo käy, kun ollaan tyytyväisiä, — vastasi Paul.
— Oppineet ihmiset eivät ymmärrä afäärejä, — jatkoi kauppias ylenkatseellisella äänellä. — Heitä miellyttää parhaiten loikoilla kirjoineen auringon paisteessa, meidän muiden raataessa orjain tavoin, äyrinkään vertaa säästääksemme. Mitä hyötyä on noista tuolla puutarhassa olevista renkunrankuista? Jos se olisi niitty, saataisiin siitä edes hyvää karjanrehua.
— Sieltä myydään aika paljon vihanneksia kaupunkiin, — arveli Paul.
— Vai myydään sieltä edes jotakin? Siinä nyt on toki vähän järkeä. Mutta köyhyys siitä kuitenkin lopuksi tulee; ei ole mitään, millä velat maksetaan, ja niin satutaan kuolemaan, ja sukulaiset saavat lesken ja lapset niskoillensa.
Paul ei vastannut mitään, ja nyt astuttiin ullakkokamariin. Siellä, niinkuin joka paikassa muuallakin talossa, piti Larsson ajatuksissaan jonkinlaisen pesänkirjoituksen. Huonekalut olivat Paulin; niitä ei siis voinut ryöstättää noiden tuhannen riksin suorittamiseksi.
Larsson ei kuitenkaan ollut monta askelta huoneessa astunut, ennenkuin hänen aina valppaat silmänsä keksivät sen kiiltävän kultakappaleen, jonka Paul oli jättänyt paperien ja kaikenlaisen romun joukkoon pöydälle.
— Mitä tuo on? — kysyi äijä tarttuen petolinnun ahnain kynsin kiiltävään metalliin ja punniten sitä sormiensa välissä.
— Onpahan vain palanen kultaa, — vastasi Paul välinpitämättömästi.
— Kultaa? Ja mitä sinä teet kultapalasilla? Mistä saat kultapalasia? Kuinka voit noin huolettomasti jättää niin paljon rahaa lukottomaan huoneeseen? — kysyi jälleen vanhus, ja hänen silmänsä kiiluivat.
— Se on vain turhanpäiväinen palanen. Tuommoisia jonninjoutavia kimpaleita teemme joka päivä, — sanoi Paul hymyillen.
— Teette? Teette? — kertoi ukko. — Mitä se merkitsee? Tämähän on puhdasta kultaa?
— Tietysti se on puhdasta. Mutta se ei estä meitä sitä tekemästä, milloin vain tahdomme.
— Kultaa tekemästä! Mitä loruilet, poika? Tahdotko kenties tehdä minusta pilaa?