— Se on täyttä totta. Eikö eno ole kuullut kemian uusimmista keksinnöistä?
— Loruja! Paljasta lorua ja lörpötystä! Paljasta oppineiden raukkojen kerskailemista, joilla ei ole Jumalaa eikä takkia. Tehdä kultaa? Semmoisia tyhmyyksiä! — Ja ukko punnitsi metallikappaletta ojennetuissa, kynnentapaisissa sormissaan.
— Tuon olemme tehneet viime yönä, eikä se ole muuta kuin vähäinen koe, — vakuutti Paul, jota huvitti ärsyttää vanhan saiturin voitonhimoa.
14. KULTA VIETTELEE.
Larsson oli vaiti. Häntä hävetti näyttää, kuinka hänen sielunsa oli kiintynyt tuohon keltaiseen metalliin.
— Toivotan enolle hyvää ruokalepoa, — virkkoi Paul, aikoen lähteä.
— Odotahan vähän, — jatkoi vanhus, vielä kerran punniten kultakimpaletta peukalon ja keskisormensa välissä. — Paljonkohan tämä kappale voi painaa?
— Noin yhdeksänkymmentä tukaattia.
— Tahdotko myydä sen minulle?
— Miksen. Mitä eno siitä maksaisi?
— Sinä et voi sille laskea samaa arvoa kuin leimatulle rahalle. Annan sinulle kolmesataa riksiä, jos se on oikeaa kultaa.
— Eno laskee leikkiä. Se ei vastaa puoltakaan kappaleen arvosta.
— Jos menet kultasepän luo, niin tarjoaa hän sinulle tuskin kahtasataa viittäkymmentä. Mutta minä en tahdo saivarrella: annan sinulle kolmesataa viisikymmentä.
— Ei, suokaa anteeksi, minussakin on vähän liikemiehen vikaa; tiedän, että Ruotsin seteliraha nyt on halvempaa kuin milloinkaan ennen. Kahdeksan riksiä on tasa-arvo, mutta eno saa nyt tukaatin tuskin kahdestatoista. Minä myyn sen seitsemästä.
— Mitä pakiset, poika? Kurssi on hyvä, ja seteli on kullan arvoinen.
Annan sinulle neljäsataa riksiä; ne saat kuin lahjaksi.
— Se on totta, ja enon tähden myyn koko roskan kuudestasadasta, — sanoi Paul veitikka silmissään, sillä häntä huvitti sanomattomasti yhä edelleen paistaa vanhusta tulisilla hiilillä.
— Mutta oletko aivan mieletön? Huolinko minä sinun kultakappaleestasi, jos se edes onkaan kultaa, mikä vielä on sekin todistettava! Pidä omasi; en tarvitse sitä.
— Niin kuin eno vain tahtoo. Minullekin se on ihan yhdentekevä.
— Ei puhuta enää siitä. Mutta sanopas minulle, hyvä Paul, koska teillä on niin paljon kultaa tässä talossa: mikä on syynä siihen, ettei Eerikki voi minulle maksaa velkaansa?
— Syynä on se, että vasta nykyjään olemme tämän taidon keksineet.
Paljonko hän on velkaa?
— Tuhat riksiä. Tai oikeammin tuhat kaksisataa, sillä hän sai rahat täysiarvoisissa seteleissä, ja nyt hän saa maksaa kurssin mukaan, kun setelien arvo on alentunut. Tarvitsen rahani; aion sanoa lainani irti tänään tai huomenna.
Paul säpsähti. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Ljung oli velkaa. Tuulen vihurin tavoin lensi hänen mieleensä ajatus, että hän nyt voi palkita osan niistä huolista, joita oli tuottanut hyvälle kasvatusisällensä, jota hän ei koskaan ollut lakannut rakastamasta, vaikka olisi ollut hänen kanssaan epäsovussakin. Tarvitsi vain tehdä enemmän kultaa, eikä hän epäillyt, että Martti-tohtori opettaisi hänelle sen taidon täydellisesti, tai ainakin tekisi hänelle useampia kultakappaleita.
— Minulla on ehdotus tehtävänä, — sanoi hän. — Eno maksaa minulle kuusi riksiä tukaatista, se on 540, ja voittaa siten vähintäänkin 30 prosenttia, mutta samalla eno sitoutuu ostamaan 270 tukaattia, se on kaksi tämmöistä kimpaletta lisäksi.
— Mistä sinä ne saat?
— Minä teen ne.
— Sinäkö?
— Niin, miksikä ei? Sanoinhan enolle, että olen tehnyt tuon viime yönä klo 12:n ja 1:n välillä.
— Älä uskottele minulle lastenloruja!
— Kummastuttaako se enoa? Voisin näyttää merkillisempiä seikkoja, mutta eno uskoo vain tosiasioita. No hyvä, tässä on enolla yhdeksänkymmenen tukaatin painoinen tosiasia, ja jos huomenna tuon yhden tahi kaksi täsmälleen samanpainoista, niin eihän enon tarvitse uskoa minun sanojani, vaan ainoastaan kultaani.
Vanhus oli taas vähän aikaa ääneti; näkyi, että hän taisteli itsensä kanssa. — Jos asia todellakin on niin, — sanoi hän vihdoin, — silloin on varma, että elämme maailman viimeisiä aikoja. Mitä nyt hyödyttäisi tehdä työtä ja ahertaa kurjia äyrejä saadakseen? Jok'ikinen laiskuri voi ojentaa kätensä ja poimia kultarahoja uunista. Jokainen apteekkari voi tehdä pilkkaa meistä. Mutta se on mahdotonta. Tahdon saada todistuksia, ja jos voit sen todistaa niin suostun mihin ehtoihin tahansa.
— On siis päätetty, että eno ostaa 270 tukaattia?
— On. Mutta kappale kultaa ei ole mikään todistus. Olethan voinut ostaa sen kultasepältä; olet voinut esimerkiksi sulattaa vanhat ketjut. Minun tulee itse olla läsnä metallia valmistaessa. Muuten en usko sinua. Missä teet kokeesi?
— Ei sitä tehdä täällä kotona, — vastasi Paul kartellen.
— Missä se tehdään?
— Sitä en voi sanoa.
— Jos et voi vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, niin ei sinun kullantekosi ole mistään kotoisin. Poika, sinä uskallat tehdä pilkkaa minusta. Et voi tehdä kultaa paremmin kuin tuo minun tyhmä Jeppenikään.
— Mutta jos voin?
— Sinä et voi. Sellaisia typeriä juttuja olen kuullut ennenkin, enkä huoli niistä tuon taivaallista. Pidä kultapalasesi.
Paul mietti ja yhä kyti hänen mielessään ajatus, että hän voisi silmänräpäyksessä maksaa kasvatusisänsä velat, tarvitsematta tarjota aarteitansa kultasepälle, mikä niin puheliaassa kaupungissa kuin Turussa olisi voinut herättää arveluttavaa huomiota. Vihdoin hän sanoi:
— Antaako eno minulle pyhän lupauksen, ettei kenellekään ilmaise, mitä minä tiedän tästä asiasta?
— Vakuutan sen kunniasanallani, jos olet tyytyväinen sellaiseen takaukseen, — vastasi kauppias.
— En tahdo, että kukaan epäilee minun sanaani, — sanoi Paul ylpeästi, — enkä siis epäile muidenkaan sanoja. Sanon sentähden enolle, että kultaa tehdään erään oppineen, Martti-tohtoriksi sanotun saksalaisen tai juutalaisen luona. Se on mitä suurin salaisuus.
— Ymmärrän. No, missä asuu tuo tohtori?
— Aningaisten tullissa. — Ja Paul kertoi lyhyesti, missä tuo vanha rakennus oli.
— Hyvä. Seuraan sinua sinne, milloin aikasi myöntää.
— Tätä nykyä, — sanoi Paul, — täytyy minun valmistua erästä väitöstilaisuutta varten. Mutta tulevan viikon alussa seuraan enoa sinne sillä ehdolla, että nyt heti saan viisisataa riksiä tästä kultakappaleesta.
— Vai niin, sinä panet yhä useampia ehtoja. Mutta olkoon. Minä ostan tuon palasen, jos se on oikea.
Ja tuo saita mies otti povitaskustaan paksun nahkaisen setelilompakkonsa, jossa niin monen velallisen omaisuus oli saanut varman turvapaikan, ja joka oli pahoin kulunut pitkällisestä käyttämisestä. Sieltä hän luki mitä suurinta tarkkuutta noudattaen setelin toisensa perästä, kastellen aina väliin peukaloansa, tullakseen vakuutetuksi, etteivät setelit olleet yhteen tarttuneet. Oli nähtävästi katkeraa luopua niin paljosta rahasta, mutta silmäys tuohon välkkyvään metalliin, jolla hänen silmissänsä oli vielä paljon korkeampi arvo, rohkaisi häntä. Kun hän näin oli laskenut puolen summasta pöytään, pysähtyi hän äkkiä, katsahti Pauliin epäluuloisin silmin ja sanoi jyrkästi:
— Mutta jos petät minut?
— En voi koskaan pettää, — vastasi nuorukainen osoittaen sitä ylhäistä ryhtiä, jonka hän oli isältään perinyt.
Vanhus alkoi taas laskea, mutta keskeytti laskunsa taas ja kysyi:
— Mitä teet näillä rahoilla?
— Maksan erään velan.
— No hyvä, annan sinulle tässä neljäsataa riksiä erityistä lainmukaista kuittia, allekirjoitusta ja sinettiä vastaan. Sata riksiä pidätän siksi, kunnes olen kultasepällä tutkituttanut tuon kalleuden.
Paul puri huultansa. — Niinkuin eno tahtoo, — vastasi hän.
He erosivat nyt. Mutta ei saanut kauppias virvoittavaa unta silmiinsä. Hän nousi ylös ja meni lastinsa luo satamaan, nuhteli Joonasta, torui miehiänsä, nurkui kaikkea, niinkuin hänen tapansa oli; mutta keskellä kaikkea vaikeni hän taas ja näytti niin outoihin ajatuksiin vaipuneelta, että tuskin huomasi, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Lasti purettiin, alkoi tulla ilta, ja yhä vielä seisoi vanha Larsson syviin mietteihin vaipuneena laivansa suuren maston juurella.
— Tänään ei ole äijä oikein tolkussaan, — sanoi Joonas itsekseen.
15. YLIOPISTOLLISET VÄITTAJÄISET.
Laajalle heittävät haavat ja pajut keväällä siemeniensä untuvia, joita tuuli kuljettaa tuntemattomia avaruuksia kohden, eikä kukaan voi määrätä, mihin ne kerran pysähtyvät ja juurtuvat. Niin heittävät myös ihmiskunnan korkeat haavat ja matalat pajut umpimähkään siemenensä aikakausien helmaan. Niin kauan kuin nuorisoa on olemassa, on aina tarpeeksi myöskin kevättuulia siemeniä levittämään ja kevätaurinkoa niitä idättämään. Jotkut vuodet ovat suotuisammat kasvien siemenille ja jotkut aikakaudet aatteiden. Ne näyttävät toisinaan tulevan parvissa, joita katselija hämmästyy ja kysyy itseltään, tullevatko ne peittämään maan. Mutta niiden lait ovat elämän lakeja; sadat ja tuhannet kuolevat juurettomassa maassa, kymmenen pääsee lyhyeen kukoistukseen, ja yksi ainoa noista tuhansista juurtuu, kukkii ja kypsyy vuosisatoja varten.
Kautta koko sivistyneen maailman kävi tämän kertomuksemme aikana kummallinen aavistus ihmiskunnassa tapahtuvista suurista muutoksista. Harvat voivat vielä aavistaa niiden merkitystä, ei kukaan voinut selvästi käsittää, mitä hämärä tulevaisuus kantoi helmassaan, mutta kaikki tunsivat vaistomaisesti, että jotakin erinomaista oli tekeillä. Vanhat katselivat epäluuloisesti jokaista aikakaudessa huomattavaa ilmanmuutoksen merkkiä; nuoret ilmaisivat mitä rohkeimpia toiveita. Syvimmän rauhan petollisen pinnan alla vallitsi kaikkialla salainen tyytymättömyys, hämärä ikävöiminen johonkin toiseen ja parempaan. Ja samoin kuin melkein jokaisen miespolven aikana viimeistä tuomiota ennustetaan piakkoin tulevaksi, niin uskoi moni myöskin vuonna 1771 suuren mullistuksen ajan olevan kohta käsissä. Sittemmin, kun se vielä muutamia vuosia viipyi, luuli taas moni, että kaikki oli ollut vain mielenhouretta — aivan niinkuin Raamatun sanojen mukaan viimeisinä aikoina on tapahtuva.
Turussa ja Suomessa elettiin kiireestä kantapäähän hyödyn aikakaudessa. Jumaluusoppi uinaili kuihtuneilla laakereillaan; klassilliset tutkimukset eivät olleet vielä päässeet oikein selviämään vanhanaikaisesta pedanttimaisuudesta, historia tonki Mooseksen kirjoja; lakitiede oli kuollutta ulkolukua, lääketiede syntymätön sikiö. Tieteiden kentällä vallitsi filosofia, kemia, kasvitiede, niinkuin jo ennen on kerrottu.
Silloin alkoivat teologit, vaikka useat heistä itsekin olivat karanneet luonnontieteiden turviin, vainuta katkua ajan ilmassa. Useita epäiltäviä oireita huomattiin nuorisossa; vaarallisia filosofisia harhaluuloja, herjaavia kaikuja ranskalaisesta ensyklopedismistä alkoi kuulua Turun tähän saakka niin oikeauskoisten ylioppilaiden piirissä. Äkillinen pelko valtasi tuon niin kauan makeassa unessa torkkuneen oikeaoppisuuden, ja vasten tahtoansa täytyi Suomen kirkon isien avata hengellinen varushuoneensa ja etsiä käsiinsä ruostuneet aseet kirkon puolustukseksi, Henrikki Alanus, tuo nuori, innokas teologi määrättiin käyttämään Gideonin miekkaa filistealaisia vastaan ja hän julkaisi ankaran tutkimuksen contra atheistas, jumalankieltäjiä vastaan. Siitä oli nyt väiteltävä yliopiston suuremmassa oppisalissa (täällä oli ainoastaan kaksi), ja uskovaiset ja uskottomat odottivat kiihkeällä innolla tätä taistelua näkymättömiä vihollisia vastaan. Sillä siitä oltiin kyllä jo ennakolta varmoja, ettei kukaan jumalankieltäjä uskaltaisi antautua taisteluun. Mutta sitä suuremmalla voimalla saataisiin ajan jumalattomien oppien salaiset tunnustajat vaikenemaan, sortumaan ja kukistumaan; epäilijät palautettaisiin oikeauskoisen kirkon helmaan, ja oikeaoppiset saisivat tämmöisestä loistavasta voitosta uutta rohkeutta kumoamaan kaikki julkiset ja salaiset vastustajansa.
Tuo merkillinen päivä tuli. Outo silmä ei olisi huomannut mitään muutosta Suomen vanhan yliopistokaupungin ulkomuodossa. Ei yhtäkään kauppapuotia ollut suljettu, karttuunit, palttinat ja pitkätupakka, lakinnauhat ja savipiiput kävivät kaupaksi niinkuin ennenkin; rannassa olevat kaljaasit eivät nostaneet lippujaan; matruusit olivat yhtä pikiset kuin eilenkin; talonpojat torilla voikuormainsa vieressä eivät näyttäneet vähänkään juhlallisilta; viilipiimä oli yhtä pitkää Paraisten akkain pytyissä; naakat lentelivät tosin mustassa juhlapuvussa, mutta se oli heidän tavallinen tapansa semmoinen. Ainoastaan oppineet näyttivät tärkeännäköisiltä vakavina kulkiessaan akatemiaan kello 1/2 8 aamulla, ja ylioppilaat katselivat toisiaan puolittain leikkisin, puolittain salaperäisin silmäyksin, ikäänkuin olisi toinen tahtonut kysyä toiselta: koskeeko se sinua? Tunnusta, pahantekijä: oletko ateisti?
Kellon kahdeksaa lyödessä istui dosentti Alanus auditorium majusen ylemmässä kateederissa ja Paul Bertelsköld alemmassa: edellinen puettuna papinkauhtanaan ja päässänsä vast'ikään puuteroitu irtotukka; jälkimmäinen puettuna aatelispukuunsa. Heitä vastapäätä istuivat molemmat varsinaiset vastaväittäjät, prior ja posterior, dosentit Seleen ja Hjelt, heilläkin yllään kauhtanat ja päässä kankeat tekotukat. Erityisellä kunniaistuimella istui piispa Mennander, akatemian varakansleri, kaunis, kunnianarvoisa 60 vuoden vanha mies, jonka lempeät siniset silmät vielä olivat nuorekkaan eloisat, ja hänen rinnallaan akatemian rehtori, vanha komea roomalainen, mutta kuitenkin jo iän taakan alle kumartunut professori Hassel, joka oli yhtä vanha kuin se vuosisatakin, jossa hän eli. Eräällä kolmannella tuolilla nähtiin 65-vuotias, kuuro ja melkein sokea tuomiorovasti Samuli Pryss, josta ilkeä huhu tiesi kertoa, että hän oli aikeissa esiintyä ylimääräisenä vastaväittäjänä. Hänen takanaan istuivat penkeillä jumaluusopin professorit Gadolin ja Mesterton; sitten lakitieteen ainoa virallinen pylväs, professori Olavi Pryss, tuomiorovastin veli, ja lääketieteen ainoa Atlas, mainio lääkäkikirjan tekijä Juhana Haartman viisaine kotkankatseineen ja kauniine, älykkäine kasvoineen. Edelleen nähtiin täällä kaksi mainiota taloustieteen tutkijaa, professorit Kalm ja Gadd, vähemmän tunnetut professorit Roos ja Nääf sekä heidän takanaan akatemian nuoremmat opintähdet Porthan, Calonius ja Lindqvist, sekä toisen ja kolmannen luokan tähdet, dosentit Justander, Welonius, Deutsch, Weman ja Arelin. Olivatpa vielä ranskankielen opettaja, kapteeni De la Mothe, piirustuksen opettaja Gabriel Nordberg ja director musices Kaarlo Lenning, joka sitäpaitsi oli tuomiokirkon urkuri, saapuneet kuulemaan ateistien tappiota. Ja ylioppilaiden taajassa parvessa, joka seisoen tunkeili salin perällä, nähtiin kolmet valkoveriset, älykkäät kasvot, ivallisesti hymyilevä Juhana Henrik Kellgren, hento ja kaino Jaakko Tengström ja hänen ikäisensä, hienosti sivistynyt kaunis nuorukainen Aabraham Niklas Clewberg.
Väittelytoimitus alkoi, niinkuin tavallista, latinalaisella rukouksella, ja sen perästä tuli ylisteleviä puheita piispalle ja varakanslerille, tuomiorovastille, rehtorille, professoreille ja kaikille kuulijoille, jotka silloin nousivat seisoalleen. Sitten seurasi lectio praecursoria, eli aineen valmistava esitys, jossa ei säästelty voimakkaita, luulotelluille vastustajille aiottuja sivuiskuja, ja sitten ensimmäiselle vastaväittäjälle pidetty puhe, jossa kehuttiin hänen suurta oppiansa ja uutteruuttansa sekä pyydettiin teoksen virheiden suosiollista tarkastusta. Vastaväittäjä nousi nyt ylös ja vastasi kohteliaisuuksiin yhtä liikuttavasti pyytämällä kärsivällisyyttä, ensin tekijältä, sitten respondentilta, ja kaikkien näiden valmistusten perästä, joita kesti noin tunnin ajan, alkoi vihdoin itse väittelytoimitus.
Väitöskirja koski n.s. ontologista todistusta Jumalan olemassaolosta (argumentum ontolugicum), jonka avulla ihminen oman järkensä puuttuvaisuudesta päättää, että täytyy olla olemassa jotakin täydellisempää ja korkeampaa. Tämä oli pääkohta, jossa teologia sattui yhteen filosofian kanssa, koettamalla samalla kertaa omistaa sen päätelmiä ja kumota sen vastustelemishenkeä. Aine oli siis hyvästi valittu ja muistutti kukkulalle tehtyä linnoitettua leiriä, josta voitiin ampua koko alempana olevassa laaksossa sijaitsevaa vihollisen asemaa ja samalla vahvistaa omaa sotajoukkoa vangeilla tai karkureilla.
16. JULKINEN PAHENNUS.
— Minä tunnen mitä vilpittömintä kunnioitusta (sincerissimam venerationem) tekijän oppia ja perinpohjaisuutta kohtaan, — alkoi maisteri Seleen sointuvalla latinalla. — Tunnustan myöskin kernaasti hänen teoksensa ansiot in amplissima forma. Ainoastaan muutamia vähäpätöisiä puutteellisuuksia, jotka ovat ikäänkuin varjostavat pilvet kirkkaan auringon edessä (nubila Phoebi), katson velvollisuudekseni keveästi kosketella (leviter tangere), antaakseni tekijälle enemmän tilaisuutta paljastamaan loistavaa tietovarastoansa (praeclaram eruditionem). Mitä ensiksi ulkoasuun tulee, on useampia painovirheitä luettava muuten hyvin huolellisen (scrupulosissima) Frenckellin kirjapainon viaksi (jotka lueteltiin).
Nyt oli respondentin eli puolustajan vuoro. Hän nousi ja piti tavanmukaisen puheen, jossa hänen velvollisuudenmukaisesti tuli pyytää suopeata arvostelua nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi sekä sovittaa puheeseensa mahdollisimman heliseviä korulauseita opponentin etevämmyydestä. Paul lausui tämän läksynsä hyvin täsmällisesti ja vakavasti, mutta hänen sanansa sattuivat niin kummallisen kaksimielisesti, ettei oikein tiedetty, hänenkö vai opponentinko suhteen suopea arvostelu oli tarpeen. Siitä oli nyt kuitenkin päästy, ja nyt oli hänen velvollisuutensa luoda lyhyt yleissilmäys opponentin vastaväitteisiin, sill'aikaa kun tekijä mietti puolustustaan.
— Korkeasti oppinut ja arvoisa opponentti, — sanoi respondentti — ilmoittaa, että tekijän teos tosin on erinomainen, mutta kuitenkin tarkemmin katsottuna näyttää hänestä suurelta painovirheeltä.
— Nequaquam, ei suinkaan, — keskeytti opponentti, suuresti kummastuneena tuollaisesta väärinkäsityksestä, ja kuulijain joukossa huomattiin heti epäiltävää iloisuutta,
— Opponentti selittää, että tekijän teos ei suinkaan ole erinomainen, — selosteli Paul.
Maisteri Seleen sävähti tulipunaiseksi, mutta onneksi puuttui nyt tekijä puheeseen ja selitti mitä perinpohjaisimmin painovirheiden oikean merkityksen ja tarkoituksen.
— Sitten, — sanoi opponentti, — on tekijä minun mielestäni vähemmän tyydyttävästi tehnyt selkoa ontologisen todistuksen historiallisesta pohjasta. Tekijä sanoo sen piispa Anselm Canterburylaisen keksimäksi, vaikka toiset pitävät Origenesta sen sepittäjänä. Tässä on kirkkoisillä hämäriä kohtia…
— Opponentti väittää, että kirkkoisät ovat hämäriä, — selosti Paul.
— Minä en sano, että kirkkoisät ovat hämäriä, — sanoi maisteri Seleen kovasti suuttuneena, — ja pyydän että respondentti käyttää verba formalia. Tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista…
— Opponentti väittää, että tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista, — toisti respondentti hyvin vakavasti.
Kuulijakunta purskahti nauruun.
Tekijä, joka nähtävästi oli hämillään, koetti kiitettävän rohkeasti palauttaa kuulijoita aineeseensa, perinpohjin todistaen, kuinka keskiajan skolastikoille on annettu se kunnia, että he ensin ovat todistamalla todistaneet korkeimman olennon olemassaolon. Mutta hänen vastustajansa oli tulistunut ja keskeytti hänet kiivaasti tiuskaisten: nego, minä kiellän!
— Opponentti kieltää korkeimman olennon olemassaolon, — selosti Paul järkähtämättömän tyynesti.
— Nego, iterumque nego! — huudahti maisteri Seleen.
— Opponentti kieltää vieläkin ja mitä jyrkimmästi, ettei mitään korkeinta olentoa ole olemassa, — jatkoi tuo taipumaton respondentti.
Eri mielipiteitten kova kohina kuului kuulijain laajasta ryhmästä. Vanhemmat olivat vihoissaan, ylioppilaat ihastuksissaan; kaikki olivat kummissaan nuoren respondentin uskomattomasta, varakanslerin, rehtorin, tuomiorovastin ja kaikkien professorien läsnäollessa osoittamasta rohkeudesta.
— Dominus respondens käsittää väärin korkeasti oppinutta opponenttia, — puuttui tekijä, maisteri Alanus, puheeseen, haluten saada tämän kiusallisen kohtauksen loppumaan. Onnettomuudeksi hän hymyili samalla pulassaan tavalla, jota tuittupäinen opponentti katsoi uudeksi loukkaukseksi, ja sitten kun hänen vihaansa oli turhaan koetettu lepyttää, keskeytti maisteri Seleen vastaväitöksensä selittäen, ettei hän enempää aio tuhlata todistuksiansa kuuroille korville.
Nyt tuli toisen opponentin, maisteri Hjeltin, eksegetiikan (Raamatun selitysopin) dosentin vuorostaan esiintyä. Hän oli pitänyt luennoita Vanhan Testamentin vaikeimmista kohdista ja oli kaikissa sanakiistoissa kokenut taistelija. Hän arvosteli tekijän todistuksina käyttämiä raamatunlauseita niin menestyksellisesti, että pahanilkinen respondentti ei pitkään aikaan voinut löytää yhtään heikkoa kohtaa hänen vankassa varustuksessaan. Silloin tuli kysymys tekijän mainitsemain raamatunlauseiden tulkinnasta.
— Korkeasti oppinut opponentti väittää, että Vanha Testamentti on epäiltävä kirja — sanoi respondentti.
— Kysymys on vaikeasti käsitettävistä paikoista profeetta Jesaiassa, — oikaisi vastaväittäjä.
— Korkeasti oppinut opponentti katsoo profeetta Jesaian epäiltäväksi, — sanoi Paul.
— Minä väitän, että selitys on vaikeasti käsitettävää — oikaisi
Hjelt.
— Korkeasti oppinut opponentti selittää, ettei hän käsitä profeetta
Jesaiasta.
Taas syntyi hälinää, joka oli vallan tavatonta auditorium majusen hiljaisilla penkeillä. Alanus sai taas sananvuoron, ja pidettyään tavanmukaisen puheen, astui opponentti pois menettämättä sotakunniaansa.
Nyt kehoitti tekijä akatemian lakien mukaan ketä tahansa kuulijoista, joka vain siihen olisi halukas, tuomaan esiin muistutuksia hänen teostansa vastaan. Syntyi yleinen hiljaisuus, sillä merkillisiä asioita odotettiin.
Ja katso, professori Mesterton nousi, kylmäverisenä ja tyynenä kuin itse logiikka, jonka valantehnyt virallinen puolustaja hän oli, ja ryhtyi, lausuttuaan muutamia kuivia sanoja tekijälle, arvostelemaan hänen teoksessaan olevia loogillisia todistuksia.
— Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti sanoo, että tekijän tutkimuksessa ei ole logiikkaa eikä järkeä, — lausui respondentti yhtä kylmäverisesti.
Tekijä toivoi jo mielessään, että Baabelin Bel nielaisisi hänen respondenttinsa, mutta ei ollut pistosanaa kuulevinaankaan, vaan vastasi muistutuksiin suurella arvokkuudella. Wolfin oppilas Mesterton oli vaarallinen vastustaja matemaattisen varmuutensa vuoksi. Hänen sanansa putoilivat terävinä kuin jääpuikot, mutta etsiessänsä teologian etevintä tukea ajattelemisesta hän ei huomannut kuinka hän itse koversi sen rakennuksen perustuksia, jota tahtoi pystyssä pysyttää.
— Suuresti ylistetty ja korkea-arvoinen opponentti selittää teologian metafyysilliseksi oppijärjestelmäksi, jossa ei ole mitään todellisuutta aatteen ulkopuolella eikä aatetta termien ulkopuolella. Siis selittää korkea-arvoinen opponentti koko teologian termeiksi, — selosti Paul terävällä, kumoamattomalla johdonmukaisuudella, joka pani kuulijat kauhistumaan. Itse piispakin näytti kalpenevan; ainoastaan tuo kylmäkiskoinen filosofi papillisessa puvussaan jatkoi, välittämättä vähänkään respondentista, todisteluaan ajatuksen rajattomasta hallitsijavallasta, tähdäten siten kuoliniskun sille asialle, jota tahtoi puolustaa.
Alanus istui kuin neuloilla; teologit punastuivat ja kalpenivat. Silloin nousi Gadolin, tuo voimakas, jonka terävän neron edessä tähän saakka kaikki vastustus oli hajonnut kuin tuhka tuuleen. Hän ikäänkuin kannatti jättiläiskäsivarsillaan kaatuvaa kirkkoa. Voimakkaassa puheessa hän osasi varmalla silmällä itse asian ydinkohtaan ja kuritti ateismiä murhaavalla ivalla. Hän osoitti selvästi, kuinka jumalankieltäminen on käytännöllisesti ja tietopuolisesti mahdoton; kuinka jumalankieltäjät pettävät itseään, kun he iankaikkisen Jumalan asemesta rakentavat itsellensä pieniä, kurjia epäjumalia, joita rukoilevat; kuinka putoava lehti heitä säikäyttää ja kaksi ristissä olevaa oljenkortta saa heidät vapisemaan; kuinka he luulevat itsensä kaikkivaltiaiksi, ja jokainen tarve muuttuu heidän hallitsijakseen, jokainen himo heidän tyrannikseen; kuinka tuulenleyhäys heidät lakaisee pois; kuinka jälkimaailma heitä pilkkaa; kuinka lapsi kätkyessään nauraa heidän luulotellulle viisaudelleen. Hän puhui voimakkaasti, loistavasti, terävästi, ja ainoastaan yhtä puuttui, että tämä puhe olisi ollut täydellinen mestariteos — siitä puuttui ainoastaan kristillisen rakkauden lämmintä henkeä.
Kuulijat olivat ihastuneita; lyhyt, haihtuva, nuoren ylioppilaan pilkanteon aiheuttama vaikutus oli kerralla hälvennyt. Paul itsekin alkoi melkein hävetä, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Hänen tuli selostaa puheen sisällys, ja sen hän teki sitä rohkeammin, kun hän tahtoi saada vaikenemaan itsessään jotakin, joka oli melkein kuin paha omatunto.
— Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti, — sanoi hän, — julistaa ensin ateismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja miekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti tahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa kaiken muun ravinnon, paitsi kirkon äidinmaidon, ehdottomasti tappavaksi myrkyksi.
Näiden julkeiden sanojen jälkeen, jotka kahdeksantoistavuotias nuorukainen lausui eräälle maan ja yliopistoin arvokkaimmalle miehelle, joka sen lisäksi oli pappi ja opettaja, syntyi salissa sanoin selittämätön meteli. Ensimmäisinä hypähtivät teologit penkeiltään, ja heidän esimerkkiään seurasivat kohta kaikki opettajat, ylioppilaiden jakautuessa kahteen leiriin: toinen puolustaen, toinen vastustaen tuota uhmailevaa puhujaa. Väittely keskeytyi näissä rauhan saleissa perin harvinaisella tavalla. Tungos ja hälinä oli yleinen.
Silloin nousi piispa Mennander, arvokkaana ja kunnioitettavana. —
Nuori mies, — sanoi hän Paulille, — sinä tulet tänään kello 4
luokseni yksityiseen selontekoon. Ja te, herra maisteri, — lisäsi hän
Alanukselle, — päätätte toimituksen rukouksella kuninkaan puolesta.
17. AURORA-SEURA.
Turussa oli sen päivän iltapuolella tavaton liike. Kaikkialla oppineiden ja ylioppilaiden seuroissa puhuttiin ainoastaan väittelystä: vähän tekijästä, mutta sitä enemmän respondentista. Mielipiteet erosivat suuresti toisistaan. Melkein kaikki opettajat moittivat ankarasti nuorta ylioppilasta; useat arvelivat, että hän sopimattoman pilkkansa takia olisi yliopistosta erotettava. Ylioppilaat jakautuivat kahteen leiriin. Puolet heistä kuuluivat jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Siinä oli Paul Bertelsköldillä kiivaita vihamiehiä, ja nuo kovakouraiset tappelijat, joiden virkana kerran oli oleva saarnata rauhan evankeliumia, näyttivät olevan varsin halukkaita kouraan tuntuvalla tavalla rankaisemaan nuorta pilkkaajaa. Mutta kolmen muun tiedekunnan ylioppilaat pitivät Paulin puolta ja ilmoittivat, että kuka vain uskaltaisi häntä hätyyttää, joutuisi heidän kanssansa tekemisiin. Kaikissa kadunkulmissa, kaikissa ylioppilasasunnoissa nähtiin joukkoja, jotka mitä kiihkeimmin väittelivät tästä tärkeästä kysymyksestä. Näytti siltä kuin olisi julkinen meteli oppineessa kaupungissa puhkeamaisillaan: rehtorilla ja varakanslerilla oli levoton päivä.
Aurora-seura — tämä nuoren suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen kehto ja aamurusko — oli kokoontunut maisteri Porthanin luo. Sen lähimpänä tarkoituksena oli toimittaa "Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo" (Sanomia, erään turkulaisen seuran toimittamia) — joka oli lukuisain jälkeen tulevaisten emäpuu, mutta kuitenkin niin pieni, että koko sen lehdistö, s.o. yhden numeron koko sisältö, nyt mahtuisi puoleentoista palstaan meidän suuremmissa sanomalehdissämme. N:o 9 oli pantu painoon ja sen korjausvedos oli nähtävänä. Siinä oli luettavana: "Todistus jalomielisestä ystävyydestä", "Sananen Kivimuurien rakentamisesta Maaseudulla", kirjastonhoitaja Lefrénin kuulutus kansantapojen ja kansanpukujen muistiinkirjoittamisesta sekä uutisia kuolemantapauksista, nimityksistä, ynnä se puhe, minkä lehtori Alopaeus vähän ennen oli pitänyt hänen majesteettinsa autuaallisesta kuolemasta.
— Tarjoatpa jotensakin niukkaa ravintoa lukijoillemme, veli Porthan! — lausui sukkela Calonius ivallinen hymy pyöreillä, älykkäillä huulillaan. — Mitä sanot, jos höystäisin numeroamme muutamalla palalla iloista tiedettä.
— Se on kai taas jokin hautauspuhe kuningasvainajasta? — kysyi Porthan, jonka vakavat piirteet nyt myöskin kirkastuivat. Olen tähän saakka saanut kuusi kappaletta sitä lajia, paitsi niitä kahta, jotka jo olemme julaisseet 7:nnessä ja 8:nnessa numerossa. Ja sitä sinä nimität "iloisen tieteen" viljelemiseksi.
— Olet oikein arvannut, — sanoi Calonius, — se on todellakin hautakirjoitus, mutta laadultaan vähän erikoinen. Minulla on tässä paperi niin tuore, että tapaus tuskin vielä on ehtinyt tapahtua eikä muste ole vielä ennättänyt kuivua. Arvostelkaa itse; se kuuluu näin:
Tuo Cleon, joka leukahansa sai parrattomaan kaulustan, kas, ruumissaaton unissansa hän näki verkkaan kulkevan. Ol' arkuss' sanat: "Eräs makaa täss' epäuskon, juonten takaa mi löysi rauhan; huolii viis niist' Theologia Naturalis."
— Se on nuoren Kellgrenin terävän kynän jälkeä! — huudahtivat muutamat. — Meidän tulee kuta pikemmin sitä parempi kutsua hänet seuraamme.
— Kärsivällisyyttä, kuunnelkaamme jatkoa! — hymyili Calonius.
Luuvalo eukon tappoi, oi! hälle laulun puhetaito soi, historia kaivoi hälle hau'an, toi metafysiikka surusauvan ja juridiikka mitalit. Ol' lääketiede riemuissansa, näin taudiss' onnistuttuansa. Ol' eksegetiikka suruinen, taloustiede toi havuja haudallen, ja sitten seurasi botaniikka ja kemia, astronomia, fysiikka, ja lopuksi vielä matematiikka. Mut kahdeksannentoista, kas, vuossadan henki istuipas siin' ylimpänä punaviirein, soi piiska, vaunut läksi kiirein. Ja tuossa tieteet ällistyin nyt seisoi kaikki suruissansa. Mut Cleon heräs' unestansa ja tunsi, leukaans' sipaisten, siin' yhä papinkauluksen, vaikk' kohta teologia kai jo iäks päiväks surman sai.
— Ei, se on epäilemättä Clewbergin kirjoittama, sanoi Porthan nauraen. — Minä tunnen sen veitikan. Poikamainen vekkuli, ja kuitenkin todellinen runottaren lemmikki!
— Auctor anonymus, — nauroi Calonius. — En ainakaan neuvoisi häntä esittämään teostansa opinnäytteenä tuomiokapitulille. Mutta mitä arvelet, jos julkaisisimme runon otsakkein: "Käännös ranskasta"?
— Ei, — sanoi Porthan, joka piti nuorisoa ankarassa kurissa. — Ne gutta quidem, ei pisaraakaan siitä saa tipahtaa julkisuuteen Auroran vaiteliailta huulilta.
— Ymmärrän, — naurahti Lindqvist. — Ei pisaraakaan tuosta "ehdottomasti tappavasta myrkystä", jonka voi karkoittaa ainoastaan kirkon äidinmaitoa puhdistusaineena käyttämällä.
— Me, — jatkoi Porthan, — voimme sietää melkoisen määrän attikalaista suolaa, mutta nuorisoomme se, luullakseni, tänään vaikuttaisi pahemmin kuin tupakka. Se on häväistys, jollaista ei aikoihin ole yliopistossamme tapahtunut. Tuo parraton kreivinulikka on pannut akatemian isät ihan pyörälle.
— Jos isien laita on niin huonosti, — virkkoi Kustaa Weman, suomalaisen kirjallisuuden dosentti, — niin herkeän vannomasta "isiemme luiden kautta". Mutta vanhat herrat käyvät rasvanahkaisissa saappaissa eivätkä keikahda niinkään vain nurin jokaisen pikkukreivin edessä.
— Niin minäkin luulen, — vastattiin. — Poika yksinään ei ollut vaarallinen, mutta vaara oli siinä, että hän oli Mestertonin paha omatunto. Mesterton käytti nuijaa kuin riehuva Herkules omaa leiriänsä vastaan, ja Bertelsköld suuntasi iskun. Huolimatta kaikesta Gadolinin kaunopuheisuudesta, kärsi teologia murhaavan tappion.
— Oikein. Ja siitäpä syystä anonymus on hänet haudannut, — myönsi
Calonius.
— Hyvät herrat, — puuttui Porthan taas vakavasti puheeseen, — voimme leikitellä tulen kanssa ja hetkisen huvitella itseämme liehuvilla säkenillä, mutta pahoin pelkään, että vielä näemme sen päivän, jolloin tästä leikittelevästä liekistä tulee hävittävä palo. Minua ei huoleta ylimielinen ylioppilas eikä termeihinsä kuivettunut professori. Mutta minua huolettaa tuo pintapuolinen ranskalainen ajanhenki, joka kaikista ikkunoista virtaa sisään ja kerran on hävittävä kaiken perusteellisen tieteilemisen. Vuosisata epäilköön ja arvostelkoon, minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin pidän kritiikkiä sinä kiirastulena, joka on tieteet uudestisynnyttävä. Vähäisen korren aion minäkin kekoon kantaa; olen äsken ryöstänyt Suomen kansalta sen luulon kuuluisasta polveutumisestaan Israelin kymmenestä heimosta. Mutta totuuteen emme pääse tyhjin metafyysillisin termein, jotka ovat niin pitkät, että niillä voi koiria tappaa, emmekä myöskään vielä tyhjemmin ranskalaisin kieltämyksin. Rousseau väittää, että sivistys turmelee ihmisen. Siihen juuri tahdotaan tulla, ja teologian poistaminen on vain ensimmäinen askel.
— Mitä siihen tulee, — virkkoi Calonius, — niin en pelkää ketään Rousseauta niin kauan kuin meillä täällä Turussa on Cerberus, nimeltä Porthan, latinan kielioppia vartioimassa. Taloustiedettä lukuunottamatta on se varmaankin paras vastamyrkky ranskalaisia vallattomuuksia vastaan.
— Mitä sinä tekisit kreivipojalle, jos rehtori määräisi sinut lisäjäseneksi kurinpitotoimikuntaan? — kysyi Lindqvist Caloniukselta.
— Minä häntä nuhtelisin ja laskisin hänet menemään, koska ei voida selvään todistaa häntä mihinkään syypääksi, vastasi mainio lakimies. — Sanoisin hänelle: mene kotiisi ja juo piimää! Haartmanin mukaan on tuo lääkärikirjan keino erinomaisen hyödyllinen kuumalle verelle.
— Ja sinä, Porthan? — kysyi Weman.
— Erottaisin hänet yliopistosta vuoden ajaksi, — vastasi ankara tutkija tyynesti.
— Saadaanpa nähdä, että rehtori on samaa mieltä, — lausui Lindqvist.
— Porthan on Hasselin korva ja käsivarsi. Mutta sääli on nuorta
Bertelsköldiä; hän on matematiikkaa kiireestä kantapäähän.
— Voisin lisätä, — sanoi Porthan, — että hän on roomalainen sydämestä kieleen, ja Gadd taikka Kalm sanoisivat hänen syntyneen luonnontutkijaksi. Mutta jos hän olisi vaikka itse Apollon poika ja omistaisi kaikki tieteen salaisuudet, niin täytyy hänen nöyrtyä sen edessä, joka on enempi kuin hän, ja se on meidän yliopistomme. Aikakautemme vaara on siinä, että yksilö ei anna arvoa yleiselle. Veli Lindqvistin pitäisi matemaatikkona myöntää, että kokonainen on kutakin osaansa suurempi, ja Calonius ei tahtoisi antaa laista pois yhtä i-pilkkuakaan. Fiat justitia…
— … et pereat mundus[12] — nauroi laintulkitsija. — Kun kuuntelee Porthania tänään, niin luulisi häntä Dracoksi tahi vähintäänkin Catoksi; mutta minä olen nähnyt hänen rakastuneen paimenen lailla itkevän, kun hänen sisarensa viime syksynä sairastui rokkoon ja oli menettää ihonsa ihanuuden.
— Sinä vääristelet asiat! — nauroi Porthan. — Sisareni oli menettämäisillään silmänsä.
— No niin, — jatkoi Calonius, — kuulettehan nyt, että hän tunnustaa. Ja hän, joka tänään tahtoo yliopistosta erottaa neron, johon hän itsekin on rakastunut, syystä että poika sattui hiukan liikoja pakisemaan, hän on huomenna valmis antamaan ainoan takkinsa juopolle, jonka edestä ylihuomenna hän saa maksaa puolet palkkaansa takauksesta. Mutta koska perinpohjaisuus tuli puheeksi, niin on minulla tässä toinen runoelma, jonka hyvällä omatunnolla voit julkaista, sillä siinä ei ole tikun vertaakaan teologiaa. Kuulkaapa vain:
Jos sukkelaa ois kaikki perinpohjainen,
ja hyvä äly turva hyvän sydämen,
ja kuntoa jos kainous aina todistais,
ja kohtelias häveliäs olla osoais,
niin vaaraa ei se tois
herkkäuskoinen jos ois.[13]
— Kas, siinä nyt on Calonius taitoansa näyttämässä! — huudahti
Porthan riemuiten, ja Aurora-seura yhtyi iloon sydämellisesti nauraen.
18. PIISPA MENNANDER.
Paul Bertelsköld lähti väittelystä yhtä ylpeänä kuin nuori sotahevonen, joka on ensi kerran ollut taistelussa. Hän oli kostanut noille pöyhkeille teologeille, jotka olivat häntä moittineet ja pilkanneet. Hän oli viskannut vapaan sanan vasten otsikkoa tuon lahonneen laitoksen, joka tahtoi kahlehtia hänen vakaumustansa. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli uskaltanut tehdä vastarintaa noille vanhentuneille opeille, joiden edessä kaikki muut laskeutuivat polvilleen, ja hän oli pannut yliopiston vapisemaan. Pää pystyssä, hehkuvin poskin ja säkenöivin silmin hän tunkeutui taajan ylioppilasparven läpi, jossa hän yhdellä iskulla oli voittanut itselleen useampia vihollisia ja useampia ystäviä kuin kukaan muu hänen ikäisisensä, ja riensi ystävänsä Clewbergin luo, sillä hänellä oli syynsä, joiden vuoksi hän ei nyt kernaasti halunnut mennä kotiinsa Suruttomaan.
Matkalla sinne hän tunsi raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen ja kuuli Leon karkean äänen, — saman Eudoksius Lejonfällin, jonka sijaisena kateederissa hän juuri äsken oli herättänyt niin yleistä huomiota.
Tämä lauhkealuontoinen mies oli kummallisessa ja kovin liikutetussa mielentilassa. Hän itki ja nauroi, hän kiroili ja siunaili. Olihan hän papinkokelas, ja hänen tutkintonsa oli vaarassa, koko hänen tulevaisuutensa oli vaarassa, jos teologiset isät huomaisivat, että juuri hän viattomuudessaan oli saanut aikaan tämän hullutuksen. Omasta ja tiedekunnan puolesta hänellä oli syytä olla vihoissaan Paulille, ja kuitenkin hän oli ihastunut ystävänsä uljuuteen. Hän ei voinut sille mitään, hänen täytyi pitää ystävänsä puolta, koska Paul juuri hänen tähtensä oli joutunut näihin rettelöihin.
— He huusivat tuolla akatemiassa aikovansa antaa sinulle selkään, — sanoi Leo; — mutta joka vain sormensa ojentaa, saa nyrkillä vastaan. Arvelen parhaaksi kulkea seurassasi vähän matkaa, sillä Hellmanilla ja Aulinilla ja noilla muilla papinsälleillä, jotka tulevat tuolla, ei ole mitään hyvää mielessä sinua kohtaan.
Paul kiitti arvellen tulevansa toimeen apulaisettakin, mutta Leo oli itsepintainen. He tulivat Clewbergin portille, ja Leo jäi vartijaksi portin pieleen.
Tuo sittemmin niin kuuluisa Abraham Niklas Clewberg, aateloituna Edelcrantz, oli siihen aikaan seitsemäntoistavuotias ylioppilas, onnen suosima aina lapsuudestaan saakka. Hän oli melkoisen omaisuuden, kauniin talon ja suuren kirjaston ainoa perillinen; oli itse varustettu luonnon jaloimmilla lahjoilla ja oli saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Vapaasti ajattelevana, hienosti sivistyneenä, viehättävänä, nerokkaana koko olennossaan, hän oli syntynyt valtiomieheksi, seuramieheksi, hovimieheksi; ja kuitenkin olivat runottaret valinneet hänet erityiseksi lempilapsekseen. Vaikka hän olikin nuori, ei Turussa eikä koko Suomessa siihen aikaan ollut kuin yksi mies, nimittäin Kellgren — ja hän oli vielä tuskin muuta kuin raaka-ainetta — jossa tuleva kustavilainen aikakausi olisi jo kuvastunut niin selvään kuin Clewbergissä.
Clewberg oli samalla kertaa luonnontutkija, filosofi ja kirjallisuushistorioitsija. Paul tapasi hänet valoisassa, viileässä huoneessa, josta oli näköala puutarhaan päin, järjestämässä runsasta perhoskokoelmaa, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli auki nidos ranskalaista ensyklopediaa ja Raynal'in intialaisten siirtokuntain historia.
— Tulet juuri parahiksi vilvoittaaksesi itseäsi ensyklopedialla, kestettyäsi nuoren Herkuleen taistelun jättiläisiä vastaan; jollet mieluummin tahdo auttaa minua järjestämään perhosiani! — huudahti Clewberg iloisesti. — Katsopas, mitä Diderot kirjoittaa teologeista, hakusanan Christianisme kohdalla.
Ja molemmat nuorukaiset istahtivat arvostelemaan muuatta noista ivallisista, kaiken kristinuskon kieltävistä kirjoituksista, joita ranskalaisessa ensyklopediassa on niin runsaasti. Hetkisen kuluttua tuotiin heille yksinkertainen, mutta senaikaisten Turun ylioppilasten oloihin nähden tavattoman hyvin valmistettu päivällinen. Nerokas ystävä ymmärsi niin hyvin kääntää aamupäivän kuuman taistelun leikiksi, että Paul vihdoin, kun kello läheni neljää, kevein sydämin lähti piispan luo mielessään vakaa päätös, ettei antaisi tuon mahtavan papin vaikuttaa vakaumukseensa eikä myöskään suostuisi millään tavalla pyytämään anteeksi loukatuilta teologeilta.
Leo seurasi häntä piispan talolle. — Parasta on, että sinulla on kunnon mies lähitienoilla, kun pistät pääsi jalopeuran kitaan, — sanoi uskollinen ystävä.
Kaikista päätöksistään huolimatta tunsi Paul kuitenkin sydämensä kiivaasti tykyttävän, seisoessaan akatemiaa mahtavan varakanslerin edessä, joka rehtorin, professori Hasselin kanssa, odotti häntä.
— Nuori mies, — sanoi piispa ystävällisen arvokkaasti, — olet tänään suuressa määrässä rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota olet velkapää osoittamaan opettajillesi ja pyhälle uskonnollemme. Kun toivon, että olet tehnyt sen enemmän ymmärtämättömyydestä ja nuoruuden kevytmielisyydestä kuin harkinnan jälkeen, niin olen kutsunut sinut tänne kuullakseni, mitä sinulla on puolustukseksesi sanottavana.
— Kiitän nöyrimmästi, että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee ajatella minusta niin hyvää, — sanoi Paul hienolla ivalla, vaikkakin hänen äänensä alussa oli hiukan epävakainen. — Osoittaakseni, että sen ansaitsen, tunnustan vapaasti tehneeni vakaumukseni mukaan. Olen luullut ajatuksen olevan vapaan. Olen luullut, että julkisessa väittelyssä on oikeus käyttää kaikkia aseita niitä mielipiteitä vastaan, joita katsoo vääriksi.
— Ei kaikkia aseita, — sanoi piispa ankarasti. — Ainoastaan raakalaiset käyttävät myrkytettyjä nuolia, ja Ruotsin laki rankaisee kuolemalla Jumalan sanan pilkkaamisen. Vapaa ajatuksesi on vastuunalainen ainoastaan Jumalan edessä, mutta sinun vapaa sanasi on teko, jonka täytyy alistua lain alle. Tavallisesti ei sinun ikäiselläsi ihmisellä ole vakaumusta, mutta vaikkapa sinulla se olisikin, ei se anna sinulle oikeutta herjata toisten vakaumusta; kaikkein vähimmin opettajiesi. Olet vääristellyt ja tehnyt naurunalaisiksi opponenttien esitykset; olet pilkannut pyhää sanaa, ja ainoastaan täydellisellä anteeksipyynnöllä voit vielä väistää ansaitsemasi rangaistuksen.
Paul oli vaiti. Hän oli odottanut tätä.
— Tahdon olla lempeä nuoruutesi vuoksi, — jatkoi piispa ystävällisemmin. — Sano minulle tässä rehtorin läsnäollessa että kadut malttamattomuuttasi, ja minä sallin sinun huomenna konsistoriossa esittää anteeksipyyntösi väittelyyn osaaottaneille.
— Minä rikkoisin sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen velkapää teidän korkea-arvoisuudellenne, — sanoi Paul, — jos teeskentelisin katumusta, jota en tunne. Loukkaisin itseäni, jos suostuisin anomaan anteeksi sitä, mitä pidän jokaisen vapaan miehen oikeutena.
Piispan jalo otsa synkistyi hetkeksi, mutta selkeni jälleen, ja hän jatkoi osaaottavalla vakavuudella:
— Niin nuori ja jo niin ajan erehdysten eksyttämä! Tunnen sen uhmailevan ajanhengen enteet, jonka mielestä ei mitään pyhää enää ole maailmassa. Mutta kehoitan sinua, nuori mies — en esimiehenäsi, vaan isällisenä ystävänäsi, joka toivoo parastasi — älä usko tuota uhman ja kieltämisen itsekästä henkeä, joka liikkuu maailmassa! Ole nöyrä, se on todellinen kunniasi. Nöyristy velvollisuutesi edessä; se on todellista vapautta eikä halvenna rohkeuttasi. Luovu sokeasta ylimielisyydestäsi. Kunnioita opettajiasi ja sitä pyhyyttä, joka järkähtämättömänä kuin vuori kestää kaikkien aikojen myrskyt. Minulle on sanottu, että olet toivehikas nuorukainen. Älä hukkaa ajallista ja iankaikkista menestystäsi röyhkeällä uhmalla. Ajattele isänmaatasi, jota voit hyödyttää, ja vanhempiasi, jotka odottavat sinulta vanhuutensa iloa. Tunnusta malttamaton hairahduksesi ja pyydä anteeksi, niin olkoon kaikki unohdettu!
Niin paljon hyväntahtoisuutta, niin paljon arvokkuutta oli piispan sanoissa, että Paul vastoin tahtoansa heltyi. Tätä sydämellistä varoitusta, joka oli niin toisenlaista kuin se kohtelu, jota teologiset isät olivat hänelle ennen osoittaneet, hän ei ollut odottanut. Hänhän oli kuitenkin kokematon, hyväsydäminen nuorukainen, ja hyvyydellä voi kietoa hänen uhmailevan luonteensa sormensa ympärille. Hän horjui päätöksessään.
Pahaksi onneksi katsoi rehtori, vanha rehellinen Hassel, velvollisuudekseen käyttää hyväkseen nuorukaisen hetkellistä katumusta, ja virkkoi kuivalla, päättävällä äänellä:
— Kiitä hänen korkea-arvoisuuttansa, Bertelsköld, ja pyydä häneltä vallattomuuttasi anteeksi. Sitten saavut huomenna kello 10 konsistorioon.
Se vaikutti kuin kylmä kylpy Paulissa heränneihin jalompiin tunteisiin. Silmänräpäyksessä hän oli taas tuo uhmaileva nuorukainen, joka tunsi taistelevansa ajatuksenvapauden puolesta tyranniutta ja omatunnonpakkoa vastaan.
— Kiitän teidän korkea-arvoisuuttanne hyväntahtoisuudestanne, — sanoi hän, — mutta olen jo sanonut, etten voi sitä hyväkseni käyttää.
— Mieti tarkoin, nuori mies; tässä on kysymys tulevaisuudestasi! — sanoi piispa pahoillaan.
— Olen miettinyt ja toivon itse pitäväni huolen tulevaisuudestani, — ilmoitti Paul vakavalla äänellä.
— Niin ollen, — vastasi piispa, — erotan sinut vuoden ajaksi Turun yliopistosta, ja sen jälkeen voit palata tänne jälleen, jos pyydät anteeksi.
19. SURUJA SURUTTOMASSA.
Iltapuoleen samana päivänä palasi Eerikki Ljung kaupungista Suruttomaan. Hänen otsansa oli synkkä, katsantonsa alakuloinen, käyntinsä hidas. Hän huomasi tuskin lapsia, jotka iloiten ja meluten juoksivat häntä vastaan.
Portailla kohtasi hänet hänen uskollinen vaimonsa, toveri kaikissa riemuissa ja suruissa. — Mitä on tapahtunut? — kysyi hän, samalla kun hänen hellä tutkiva silmänsä koetti katsoa puolison otsalla olevien pilvien lävitse.
— Pelkään, — vastasi Eerikki, — uneni käyneen liiaksikin toteen.
Muistathan Bertelsköldien kantaäidin luvanneen minulle kymmenen
onnellista vuotta — ne ovat menneet, ja nyt tulevat surut onnelliseen
Suruttomaamme.
— Oletpa sinä aika luonnontutkija, kun uskot taikauskoisesi unia! — nuhteli häntä uskollinen puoliso. — Ole mies, Eerikki, ja kerro, mikä sinua huolestuttaa!
— Suuri enosikin, Eriikka, uskoo yliluonnollisiin vaikutuksiin, samoin kuin hän uskoo nemesis divinaan; ja mitenkä muutoin voisi ollakaan, jos uskoo kaitselmukseen? Minulla on eräs yksityinen huoli: Lauri-eno on tänään sanonut irti lainani.
— Mutta sehän on synti ja häpeä! Sitä vartenko me olemme vieraana vastaanottaneet ja kaikin tavoin suosineet tuota vanhaa, jumalatonta saituria talossamme? Olet luovuttanut hänelle oman rakkaan työhuoneesi, jossa työskentelet kahta helpommin kuin muualla ja johon olet kotiutunut kuin simpukka kuoreensa. Olet nöyrästi ja ilman palkkiota lainannut hänelle hevoset ja rengit. Olet tuhlannut kalliin aikasi hänen moniin hommiinsa ja kuluttanut vähiä varojamme lihoittaaksesi hänen nälkäistä ruumistansa, samalla kun minä hänen tähtensä olen laiminlyönyt monta tärkeää asiaa. Siinä on meille kiitos kaikesta. Mutta älkäämme siitä hätäytykö. Hyvä Jumala on auttanut meitä aina tähän saakka: hän on niin vastakin tekevä. Minä kirjoitan enolle Hammarbyhyn; hän lainaa meille niin paljon kuin voipi, sitten me myymme morsiushameeni, jota en enää tarvitse, ja kultaketjut, jotka olen äidiltä perinyt, ja sitten teemme työtä ja säästämme, Eerikki. Saatpa nähdä, että kaikki vielä käy hyvin!
Eerikki suuteli reipasta vaimoaan, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. — Tuo on sinun tapaistasi, Eriikka! — sanoi hän. — Olenhan aina sanonut, ettei koko kasvitieteessä ole ainoatakaan niin oivaa kasvia kuin sinä.
— Mitä joutavia! — nauroi vaimo ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan salataksensa hänkin kyynelen, joka tahtoi pujahtaa esiin hänen veitikkamaisten silmäripsiensä alta. — Tuo ei ole mitään, jos Jumala edespäinkin suo meille terveyttä.
— Niin uskon minäkin, — sanoi mies, — enkä joutuisikaan epätoivoon, kun kanssani olet sinä, joka olet syntynyt raha-asiain ministeriksi. Mutta velkapa ei minua nyt huoletakaan enin.
— Vai niin? Siis Paul! — virkkoi Eriikka, joka aina käsitti asiat nopeasti ja selvästi.
— Hänet on erotettu yliopistosta! — vastasi Eerikki.
— Mitä sanot? Pelaamisenko tähden?
— Toivoisinpa melkein sen tapahtuneen jonkin semmoisen tyhmyyden tähden, vaikka hän jo onkin hankkinut minulle monta unetonta yötä. Mutta tänään hän on ollut Alanuksen respondenttina, pilkannut Raamattua ja ollut röyhkeä professoreille. Piispa olisi päästänyt hänet anteeksipyynnöllä, mutta luuletko Paulin siihen suostuneen?
— Hän ei suostunut, sen olisin voinut jo ennakolta heille sanoa.
— Se tapahtui aivan äsken. Hän ei suostunut, ja seuraus siitä oli, että hänet erotettiin vuodeksi yliopistosta, ehdolla, että hänen kuitenkin tulee pyytää anteeksi, jos haluaa tulla takaisin. Sanotaan Hasselin neuvotelleen Porthanin kanssa, ja Porthan on tuollaisissa asioissa ankara kuin roomalainen.
— Se on ruma juttu. Käyttäytyä nenäkkäästi professoreja kohtaan, no, se on jo tyhmää ja poikamaista, sen myönnän, mutta se nyt ei ole niin kauhean kauheata. Toista on se Raamatun laita: se on hirmuista, Eerikki! Onko tuo poikaraukka todellakin niin pitkälle joutunut?
— Jumala parhaiten tietää, ettei hän sitä ole ainakaan meidän talossamme oppinut. Mutta ken voi ennakolta laskea, mihin kaikki lumihiutaleet talvi-ilmassa putoavat. Paul on jo vuoden ajan lukenut useita ranskalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole hyviä, ja sitäpaitsi on hänestä tullut hyvä ystävä tuon Clewbergin kanssa, jonka tunnet.
— Se siivo, kunnon ylioppilas!
— Niin, Paulkin on rakastettava poika, mutta lyhyesti sanoen, se on ajan ilmassa, ja juuri parhaimpiin tarttuvat taudit ensin. Jos Paul olisi ollut tavallinen kyky, kohtalaisen älykäs ja kohtalaisen kunnianhimoinen, olisi hänestä arvatenkin tullut kunniallinen jokapäiväinen ihminen, kuten hänen isästään ja monesta muusta hyvästä miehestä. Mutta nyt hän on perinyt äidiltään erinomaisen terävän pään ja myrskyisen, uhmailevan sydämen. Hänestä tulee joko ensi luokan nero tai roisto, ei milloinkaan tavallista ihmistä, ja sitä olisi meidän pitänyt ajatella, meidän jotka tunnemme hänet.
— Te, hyvät herrat, olette aina niin viisaita jäljestäpäin, — vastasi Eriikka, hymyillen kesken kaikkea suruansa. — Mutta nyt ei ole kysymys siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, vaan siitä, mitä meidän nyt on tekeminen. Uskoni on että Herramme lähettää myrskyn puhdistamaan ilmakehää ja vastoinkäymisen karaisemaan ihmistä. Paulin päähän on kerääntynyt turmiollisia höyryjä ajan ilmasta; pilvet olivat panostuneita, ukonilma oli välttämätön, mutta se tekee hänelle hyvää. Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme jätä häntä oman onnensa nojaan tässä pälkähässä. Hänen tulee siis matkustaa, sanot sinä?
— Kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä kaupungista.
— Hyvä. Pitihän hänen matkustaa joka tapauksessa. Ensin hän tietysti matkustaa vanhempainsa luo. Mutta sinä matkustat hänen kanssansa.
— Minäkö? — sanoi Eerikki hämmästyen. — Juuri sinähän niin vakaasti vastustit ensimmäistä matka-aikomustani?
— Edellisellä matkahankkeellasi ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, — vastasi Eriikka päättävästi. — Et matkusta Afrikkaan, ystäväni. Matkustat Paulin kanssa hänen vanhempainsa luo Falkbyhyn. Siellä teet tilin heidän sinulle uskomastansa kalleudesta ja neuvottelet heidän kanssansa, mitenkä Paulin suhteen tämän jälkeen on meneteltävä. Meno- tai paluumatkalla käyt Hammarbyssä ja neuvottelet eno Linnén kanssa meidän asioistamme.
— Ja sinä jäät yksin, Eriikka?
— Minä hoidan sill'aikaa lapsia ja Surutonta, istutan kaalia ja panen rahoja säästöön. Mieheni väittää minun syntyneen raha-asioita hoitamaan.
— Sinä olet syntynyt valtaistuinta varten! — huudahti Eerikki ihastuneena. — Katariina II ei voi hallita paremmin kuin sinä hallitset valtakuntaamme Surutonta. Kun oikein ajattelen, on sinun ehdotuksesi nyt, niinkuin ainakin, ainoa käytännöllinen. Se on päätetty. Paul ja minä matkustamme ylihuomenna. Onneksi joutunee vieraammekin matkustamaan samaan aikaan.
— Vieraamme saa ennen matkalle lähtöänsä kuulla kunniansa kukon laulavan! — sanoi Eriikka harmistuneena. — Minusta näyttää kuin olisi tuolla saiturilla jokin aie mielessään. Hän istuu toisinaan pitkät ajat kuulematta tai näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pelkään hänen tulevan hupsuksi pelkästä itaruudesta.
— Hänellä on luultavasti jokin uusi kauppatuuma mielessään.
— Ei, jotakin muuta se on, vaikka en voi saada selville, mitä. Onko
Paul maksanut pelivelkansa?
— Tiedustelin eilen, ja hän on juuri viimeisellä hetkellä maksanut kaikki säntilleen. Mutta miten, sitä en tiedä.
— Se tulee sinun tietää. Hän ei saa jättää velkoja Turkuun.
— Se on minunkin ajatukseni. Minulla on epäluulo, jota tuskin uskallan tunnustaa.
— Olisiko hän ehkä joutunut tuon saksalaisen ihmetohtorin käsiin?
— Onpa ihmeellistä, että heti pääset jäljille. Kuulin vasta tänään, että hänen on nähty käyvän tuossa pahamaineisessa talossa.
— Kuka tuo tohtori Martti siis oikeastaan on? Ja mitä hän täällä tekee?
— Passinsa mukaan hän on muuan noita tusinapuoskareita, jotka Göttingenissä tai Jenassa ostavat itselleen tohtorinarvon, ja ainoa, mitä hänestä tiedetään, on se, että hän harjoittaa kemiallisia tutkimuksia. Mutta mitä varten hän Turussa oleskelee, sitä ei kukaan tiedä. Mitä ihmiset juttelevat, siihen ei ole paljon luottamista, mutta en kernaasti haluaisi, että Paul olisi tehnyt tuttavuutta niin epäiltävän henkilön kanssa ja ehkä lainannut häneltä rahoja.
— Annahan kun minä koetan ottaa siitä selkoa. Tuolla näen Paulin puutarhan veräjällä tulevan. Näyttääkö hän semmoiselta, joka on tappion kärsinyt? Ei, ylpeänä kuin sotapäällikkö tappelun voitettuaan hän avaa portin ja tulee tännepäin…
20. SIELUJEN KAUPPIAS.
Kello 10 ja 11 vaiheilla illalla, samana päivänä, jolloin niin ratkaiseva käänne tapahtui Paul Bertelsköldin nuoressa elämässä, hiipi pitkä, mutta koukistunut haamu varovaisin askelin portista sisään, jossa tohtori Martti Weis asui. Hän helisytti kelloa, päästettiin sisään ja tapasi viisaan tohtorin valmistelemassa kemiallisia keitoksiaan samassa laboratoriossa, jossa Paul muutamia päiviä ennen oli ollut niin salaperäisten tapausten todistajana. Uunin valossa voi tuntea vanhan Larssonin kasvonpiirteet, jotka osoittivat ankaraa mielenliikutusta, jotavastoin ei vähinkään lihasten liikahdus tohtorin kylmissä, kurttuisissa kasvoissa ilmaissut, oliko tämän vieraan tulo hänelle vastenmielinen vaiko mieluinen.
— Minä tulen, — sanoi Larsson, — eilisen välipuheemme mukaan kuulemaan sopimuksemme lähempiä ehtoja, sekä samalla saamaan vakuutusta siitä, kestääkö herra tohtorin taito koetuksen.
— En muista tehneemme mitään välipuhetta, — vastasi tohtori kylmästi. — Te olette halunnut oppia kullantekotaidon, ja minä olen teille vastannut, ettei tämä taito ole mitään käsi- tai tehdastyötä, vaan pieni osa siitä luonnon salaisuuksien käsittämistaidosta, joka on vain harvoille kuolevaisille suotu. Olen sen lisäksi teille sanonut, ettei tätä käsittämistaitoa voi oppia samalla tavalla kuin opitaan rautaa sulattamaan tai potaskaa keittämään, vaan se on tulos kokonaisen pitkän elämän aikana harjoitetuista syvistä tutkimuksista ja vaivalloisista ahkeroimisista. Ehtoni, sanotte te? Riisukaa viisikymmentä vuotta elämästänne, niinkuin riisutte kuluneen takin yltänne; tulkaa kerran vielä kahdenkymmenen ikäiseksi, ja minä olen katsova, mitä teistä voisi tehdä.
— Tiedän olevani liian vanha, — sanoi Larsson ujosti, — enkä pyydäkään, että opettaisitte minulle taitonne. Mutta jos olisi mahdollista, että valmistaisitte minulle sellaista ainetta, sellaista roppia tai tinktuuria eli liuosta vai miksi sitä nimitätte, joka voisi taitoon perehtymättömänkin kädessä muuttaa kaikki metallit kullaksi, niin tahtoisin kysyä teiltä sen hintaa, jos haluaisin sitä teiltä ostaa.
— Hintaa? Ja ostaa, sanotte te? Millä te sitten ostaisitte itsellenne tuota kultaliuosta? Kenties samalla kullalla, jota te sillä valmistatte? Vai ehkä poloisilla paperilipuilla, joita sanotaan seteleiksi ja jotka ovat merkitsevinään kullan arvoa? Mikä on tiedon hinta? Voitteko ostaa päivän paistetta? Voitteko ostaa terveyttä tai pitkää ikää? Minun taitoani ja liuoksiani voi ostaa yhtä vähän kuin niitä.
— Ymmärrän, ettei tässä voi olla kysymys tavallisesta kaupasta, — virkkoi Larsson nähtävästi nolostuneena, — mutta juuri sentähden tahdoin kysyä, voisinko jollakin muulla tavalla tehdä teille vastaavan palveluksen. Haluaisitteko esim. arvonimiä ja kunniapaikkoja? Minä olen rikas, en tarvitse kultaanne, mutta se huvittaisi minua … viattomasta halusta saada luonnon salaisuudet ilmi. Sentähden tahtoisin auttaa teitä vaikutusvallallani, puoltolauseillani. Minä olen ollut valtiopäivillä, kuulun vallassa olevaan myssypuolueeseen. Ette tulisi katumaan minulle tekemäänsä palvelusta.
Tohtori kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. — Arvonimiä? Kunniapaikkoja? Uskotteko, että mikään arvonimi tai mikään kunniapaikka on sen veroinen kuin viisaan miehen tieto siitä, että hän hallitsee ja vallitsee sekä jumalallisia että inhimillisiä asioita?
— Suokaa anteeksi, en tahtonut teitä loukata. Mutta kun näen teidän asuvan tässä köyhässä talossa, niin arvelen, että teillä voisi olla paljon mukavampi … tutkimuksianne varten…
— Ja mikä estää minua ostamasta koko köyhän Turkunne, niin, koko aution ja jäisen maanne? Siihen ei minulta puutu valtaa eikä rahoja, jos tahdon. Mutta minä en tahdo; minä olen tyytyväinen saadessani elää ja työskennellä rauhassa. Sentähden olen etsinyt itselleni tämän köyhän asunnon, samoin kuin jalo helmi kätkeytyy halpa-arvoiseen raakkuun.
— Mutta terveytenne, herra tohtori, voisi hyötyä kauniista ja terveellisestä maalaisasunnosta, jonka voisin teille hankkia.
— Terveyteni? Kuinka vanhan luulette minun olevan?
— Neljänkymmenen, korkeintaan viidenkymmenen vuoden, ellen erehdy.
— Pankaa neljäkymmentä ja vieläkin neljäkymmentä vuotta lisäksi, niin pääsette vähän totuuden jäljille. Minä olin lapsi, kun suuri Kustaa Aadolf lähti Saksanmaalle ja muistan hänet vielä vallan hyvin. Äitini kantoi minua sylissään, kun kansa suuteli hänen hirvennahkaista sotisopaansa Naumburgissa. Taistelin nuorukaisena Pragin sillalla, kun Königsmark koetti valloittaa kaupunkia väkirynnäköllä. Olen taistellut Piccolominin, Turennen ja Conden johdolla. Sitten vetäysin tieteellisiin töihin takaisin; työskentelin Leibnizin johdolla Saksassa ja Newtonin johdolla Englannissa. Sanalla sanoen, olen nykyjään sadan neljänkymmenen neljän vuoden vanha enkä ymmärrä, miksi en eläisi kahta vertaa vanhemmaksi, tai miksi en voisi pidentää ikääni niin monella vuosisadalla kuin itse tahdon. Siitä voitte päättää, minkä verran asunto teidän erämaissanne hyödyttäisi terveyttäni.
Larsson katseli häntä epäillen ja kuitenkin äänetönnä kauhistuksesta. Tuskin huomattava hymy, joka muistutti jääpuikon välähdystä, leikki tohtorin huulilla ja hän lisäsi:
— Se kummastuttaa teitä? Minä myönnän, aivan tavallista se ei ole. Mutta siitä, joka on silmännyt esirippujen taakse, ei siinä ole vähintäkään ihmeteltävää. Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan elämännesteestä?
— Olen kuullut puhuttavan kaikenlaisesta petoksesta, jota puoskarit harjoittavat sellaisilla tavaroilla, — vastasi Larsson jyrkästi, sillä hän ei suinkaan ollut helposti petettävissä, niin pian kuin lakattiin puhumasta siitä asiasta, joka hänen sieluansa kahlehti. — Muutoin, — lisäsi hän, — minä olen kristitty ihminen, joka en tahdo olla missään tekemisessä noituuden kanssa.
Tohtorin kasvot vääntyivät jonkinlaiseen ystävälliseen hymyyn. — Hagelwetter! — sanoi hän, — kenpä ei olisi kristitty! On vain monta luonnollista asiaa, joista ei Raamatussa puhuta. Ja koska olette kristitty, niin tahdon vastata teidän kysymyksiinne, etten voi elämännestettä, tuota verratonta elämännestettä, joka on suurin kaikista salaisuuksista ja osa siitä alkuaineesta, josta maailma elää, millään ehdolla antaa pois. Mitä sitävastoin tulee kultaliuokseen, joka on kemiallista ainetta ja tähtien vaikutuksen voimistamaa, niin voitte saada sen lahjaksi ilman suurempia vaikeuksia.
— Lahjaksiko? — kysyi kauppias.
— Olenhan jo sanonut, ettei sitä voi ostaa. Kaikki rikkautenne eivät voisi korvata minulle edes teekupinkaan täyttä tätä liuosta. Voin lahjoittaa sen teille. Mutta ainoastaan pienellä ehdolla.
— Mikä se olisi?
— Te annatte minulle pantiksi sielunne.
Larsson luuli kuulleensa väärin. — Suokaa anteeksi, — sanoi hän, — olen viime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi.
— Te annatte minulle sielunne pantiksi, — toisti tohtori kylmästi.
— Mitä uskallatte pyytää? — huudahti kauppias suuttuneena. — Olenko minä narri, vai oletteko itse paholainen?
— Jompikumpi; mutta edellinen olettamuksenne on todennäköisempi, — vastasi tuo salaperäinen mies, kasvonvärettäkään muuttamatta. — En tyrkytä lahjojani kenellekään. Jos te voitte olla ilman minua, niin olkaa varma, että minä vielä helpommin tulen toimeen ilman teitä.
— Herra, jos ostatte sieluja, niin olette joko roisto taikka mielipuoli. En tahdo olla kanssanne missään tekemisissä.
— Menkää sitten tiehenne! Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?
Larsson oli kahdella päällä. — Millä tavoin minun tulisi antaa teille sieluni pantiksi? — kysyi hän ilmeisesti epäröiden.
— Aivan yksinkertaisesti, tavallisella tavalla. Raapaisette vähän neulalla käsivarttanne ja teette sitten tohtori Martti Weissin nimelle kontrahdin, jonka allekirjoitatte verellänne. Se on ainoastaan muodollisuus, jonka me kemistit tarvitsemme asettaaksemme sen henkilön, jolle annamme liuoksen, tähtien vaikutuksen alaiseksi. Nyt tiedätte, mitä olette halunnut tietää ja voitte vapaasti mennä matkoihinne. Minulla on muutakin tekemistä kuin tuhlata aikaani kamasaksan kanssa.
— Paljonko annatte minulle liuosta, jos suostun ehtoihinne?
— Aluksi tämän pullon, — vastasi tohtori, ottaen esille saman pienen kristallipullon, jota hän oli Paulille näyttänyt. — Se sisältää 199 tippaa, ja sillä voitte saada 5970 luotia kultaa. Se ei ole enemmän kuin 143.280 riksiä, mutta heti ette voi sitä kaikkea aikaansaada.
— Ettekä te vaadi mitään muuta?
— En mitään.
Kauppias oli hetken aikaa vaiti ja mietti, mitä hän ehkä voisi tässä kaupassa menettää. Toisella puolen muodollisuus, jolla ei voinut olla todellista tarkoitusta; toisella puolella tuo siihen aikaan ääretön summa 143.280 riksiä.
— Minä suostun sopimukseen, — vastasi hän.