21. ERILAISIA YLISTYSLAULUJA.

Paul Bertelsköld oli eronnut niistä meluavista ystävistä, jotka olivat häntä odottaneet piispan kartanon ulkopuolella aikoen kuljettaa häntä riemusaatossa kaupungin läpitse. Hän palasi Suruttomaan voittajan ylpein katsein, mutta tappio sydämessään. Ensimmäisen hurmauksen haihduttua seurasi levottomuuden tunne, jota hän turhaan koetti karkoittaa. Hän oli tyytymätön kaikkeen: Turkuun, Suruttomaan, siihen hiljaiseen perheeseen, jossa oli elänyt; tyytymätön elämään ja taistelussa itsensä kanssa. Hänen sydämessään oli tyhjyys, ja kevään ihanuus näytti hänestä elottomalta erämaalta.

Hän kulki puutarhan kautta. Ensimmäiset lehdet olivat juuri puhjenneet koivuihin, vaahteriin ja karviaispensaihin. Ensimmäiset huolellisesti kastellut narsissit levittivät illan ilmaan surumielistä tuoksuaan. Pääskyset lentelivät, peipot lauloivat, sääsket tanssivat. Ennen hän oli iloinnut kaikesta tästä; nyt se synnytti hänessä yksinäisyyden tunteen; ilmassa oli kummallinen, painostava helle, ja hän kiirehti kulkuaan.

Kasvihuoneiden vieressä olevalla kunnaalla kasvoi nuori tammi, jonka hän itse oli istuttanut kaksi vuotta sitten. Kuinka hän olikaan tätä puuta rakastanut! Millä hellällä tarkkuudella hän vuosi sitten olikaan tarkastellut sen ensimmäisiä lehtisilmikoita, jotka todistivat hänelle, että hänen lemmittynsä eli eikä ollut paleltunut talven kylmässä! Tammi oli vielä lehdetön: oli aika kysyä siltä: elätkö vielä? Mutta tänä vuonna ei Paul muistanut katsahtaakaan sinne päin. Hänellä oli muuta ajattelemista; hajamielisenä hän kulki ohi.

Hän saapui portaille. Salin ovi oli auki, ehkä tahallaan auki jätettynä. Hän ei voinut muiden huomaamatta päästä sen sivu huoneeseensa. Piiloon pujahtaminen ei myöskään koskaan ollut hänen tapaistaan; nyt hän olisi tahtonut sen tehdä, mutta kun se oli mahdotonta, astui hän uhmaten sisään.

Suruttomassa pidettiin joka aamu ja joka ilta rukouksia. Nyt oli iltarukouksen aika. Koko perhe ja kaikki talon palvelijat olivat saapuvilla. Cecilia Larsson luki tavallisuuden mukaan luvun Raamatusta. Se oli profeetta Jesaian 28. luku.

"Voi Efraimin juopuneiden komeata kruunua, ja sen loistavaa kaunistetta, kukkaa kuihtuvata, joka on viinistä päihtyneiden päässä! Katso, mies on Herralla valmiina, väkevä ja voimallinen; niinkuin raesade, murskaava myrsky, rajuilma valtavine tulvavesinensä, hän kourallansa kaataa kaikki maahan! Jalkoihin tallataan Efraimin juopuneiden komeat kruunut ja sen loistavan kaunisteen kuihtuva kukka, joka on viljavan laakson kukkulalla. Sen käy kuin varhaisen viikunan, joka on kypsynyt ennen korjuuaikaa: joka sen näkee, poimii sen, ja tuskin on se hänen kädessään, niin jo sen nielaisee!

"… Sentähden kuulkaa Herran sanaa, te pilkkaajat! — Koska te sanotte: Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa, tehneet tuonelan kanssa sopimuksen; kun vitsaus tulee tulvan lailla, ei se saavuta meitä, sillä olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet petoksen suojiin! sentähden Herra sanoo näin: Katso, minä lasken Siioniin perustuskiven, koetellun kiven, kallisarvoisen, lujasti perustetun kulmakiven! Joka uskoo, hän ei häpeään joudu! Minä otan oikeuden mittapuuksi, panen vaa'aksi vanhurskauden; rakeet hävittävät valheen turvan, vedet huuhtovat mukaansa suojan. Teidän liittonne kuoleman kanssa puretaan, sopimuksenne tuonelan kanssa ei astu voimaan, kun vitsaus tulee tulvan lailla, niin se tallaa teidät maahan. Yhtä usein kuin se tulee, se sieppaa teidät, sillä aamu aamulta se tulee, jopa päivällä ja yöllä. Olkaa siis pilkkailematta, etteivät siteenne lujenisi vielä; sillä olen kuullut Herralta Seebaotilta, että hävitys rangaistustuomiona tulee kohtaamaan koko maata".

Cecilian lukiessa alkoi kuulua kaupungin puolelta lähenevää hälinää. Se kasvoi äänekkäämmäksi, se levisi puutarhaan, se tuntui ympäröivän taloa. Lukeminen lakkasi, Paulin levottomat silmät vilkuilivat ikkunaan päin: hän tunsi tuon hälisevän parven. Toista sataa käsittävä joukko ylioppilaita, joiden luku alinomaa oli lisäytynyt matkalla piispan kartanosta, levisi lumivyöryn tavoin tiheissä riveissä rauhaisen Suruttoman alueelle.

Kaikki nämä olivat ajan vastustushengen kannattajia. Harvat heistä olivat hankkineet itselleen selvää käsitystä siitä asiasta, jota puolustivat, vielä harvemmilla oli sen suhteen minkäänlaista todellista vakaumusta. Enemmistö oli iloisia nuorukaisia, jotka aina mitä suurimmalla riemulla ottivat osaa pieneen rähinään ja seurasivat johtajiansa sokeasti minne tahansa.

Tarkoituksena oli panna päivänsankarin kunniaksi toimeen jonkinlainen mielenosoitus, jotakin serenaadin tapaista. Mutta akateeminen laulu, niinkuin moni muukin asia, oli silloin vielä kapalolapsi ja sitä viljeltiin enimmäkseen kirkkomusiikin tai juomalaulujen muodossa. Paciuksen edeltäjä, tirehtööri Lenning, joka otsansa hiessä muokkasi tätä viljelemätöntä alaa, saavutti loistavimmat voittonsa, kun ylioppilaat adventtisunnuntaina veisasivat tuomiokirkossa, tai sillä välin kävivät varakansleria, hänen korkea-arvoisuuttansa piispaa, jollakin latinalaisella hymnillä tervehtimässä.

Hetken aikaa vallitsi joukossa epätietoisuus siitä, mikä kappale parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Kuultiin jonkun esittelevän vanhaa koululaulua Caeperit faustis avibus; toinen tahtoi virttä Puer natus in Bethlehem. Toiset huusivat, että laulettaisiin Gaudeamus, ja heidän mielipiteensä pääsi voitolle. Koko tämä suuri kuoro rupesi nyt, välittämättä siitä, oliko kaikilla laulunääntä vai ei, laulamaan suurella innolla, mutta huonolla menestyksellä tuota ikivanhaa ylioppilaslaulua:

Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus. Post jucundam juventutem, post molestam senectutem nos habebit humus.

Mutta nyt tuli pieni muutos:

    Vivat Academia, vigeant studentes!
    Pereant theologi!
    Floreant haeretici,
    nec non respondentes![14]

— Hurraa! Hurraa! Eläköön Paul Bertelsköld! — kaikui huuto myrskyilman tavoin läpi rauhallisen puutarhan.

Päivä oli ollut tavattoman lämmin niin varhaiseksi kevätpäiväksi, ja iltapuoleen oli taivas mennyt pilveen. Juuri ylioppilaiden laulamasta lakattua seisoi musta pilviseinä lännessä meren yllä, ja pari loistavan valkeaa salamaa välähti taivaalla, ja niitä seurasi juhlallinen ukkosenjyrähdys loitompana.

Muutamat ylioppilaat seisoivat äänettöminä katsellen tätä loistavaa näytelmää, jotavastoin toiset yhä innoissaan hurrasivat Paul Bertelsköldille.

— Cecilia, — sanoi Eerikki, — avaa Psaltari, — laulakaamme mekin ylistysvirsi.

Cecilia luki:

"Herra hallitsee. Riemuitkoon siitä maa! Iloitkoot saaret, niin monta kuin niitä on! Hänen ympärillään on pimeys ja pilvi; vanhurskaus ja oikeus ovat hänen valtaistuimensa perus. Tuli käy hänen edellänsä ja polttaa ylt'ympäri hänen vihamiehensä. Hänen salamansa valaisevat maan piirin; maa sen näkee ja vavahtelee. Vahan lailla sulavat vuoret edessä Herran, edessä kaiken maailman Herran. Taivaat julistavat hänen vanhurskauttaan, kaikki kansat näkevät hänen kunniansa."

"Kiitä, sieluni, Herraa! Herra, minun Jumalani! Sinä olet mahtavan suuri; sinun pukusi on kunnia ja kirkkaus. Sinä verhout valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; sinä vesiin salisi salvat, vaunusi pilvistä laitat ja tuulen siivillä kuljet. Airuiksesi teet sinä tuulet, panet palvelijoiksesi tulen leimut. Maan sinä asetit perustuksillensa, niin että ei se ikinä horju. Sinä alkumerellä sen kuni vaatteella peitit; vedet aaltoili vuorien yllä. Sinä lähetät henkesi, ja kaikki luodaan, sinä annat maalle uuden muodon. Iankaikkisesti pysyköön kunnia Herran! Saakoon Herra iloa töistään, hän, jonka katsahtaessa vapisee maakin, jonka koskettaessa vuorista savua suitsee. Tahdon ylistää Herraa ikäni kaiken, tahdon veisata Jumalani kiitosta eloni loppuun… Herra, älä meille, älä meille vaan omalle nimellesi kunnia anna, armosi ja laupeutesi tähden!"

Cecilia vaikeni, ja vielä pari kaunista salamaa iskettyänsä poistui ukonilma merelle päin. Ulkona oli hälinä vähitellen hälvennyt, meluava nuorukaisparvi oli palannut kaupunkiin, ja illan rauha oli jälleen päässyt valtaansa.

Lapset tulivat toinen toisensa perästä suutelemaan vanhempainsa käsiä ja sanomaan hyvää yötä. Sanaakaan sanomatta puristi Paul ystäviensä käsiä ja meni huoneeseensa. Hän tunsi olevansa vieras tässä onnellisessa kodissa, jossa Herran pelko ympäröi kaikkea niinkuin muuri, ja kaikki, narsissin matalasta varresta aina ihmisen ylevään otsaan, kukoistivat siunauksen suojassa.

22. PAULIN UNI.

Paul istui avonaisen ikkunan ääressä ja katseli ulos keväiseen yöhön. Hänen harhailevat ajatuksensa etsivät satamaa, eivätkä löytäneet. Hänen levottomasti sykkivä sydämensä etsi rauhaa, mutta etsi sitä turhaan taivaasta ja maasta.

Hänen ruumiinsa oli väsynyt, hänen sielunsa vielä väsyneempi. Yö, yksinäisyys, hiljaisuus vaikuttivat nukuttavasti. Hänen ajatuksensa hämmentyivät, ja hän vaipui uneen, istuessaan käsi posken varassa ja pää nojautuneena vasten ikkunapieltä.

Nukkuiko hänen sielunsa? Ei, hiljaa irtausi se kahleistaan, liihoitteli pois ja näytti hänelle unessa kummallisen näyn.

Hän oli kävelevinään puutarhassa, jossa hän eilen käveli. Hän etsi jotakin, hän ei tiennyt mitä, mutta hän etsi ikäänkuin hänen elämänsä olisi siitä riippunut. Hän saapui kunnaalle, jolle hän oli istuttanut nuoren tammensa. Tammi oli eilisestään pukeutunut täyteen lehtipukuunsa, mutta kaikki lehdet olivat keltaisia. Se ihmetytti Paulia. Joko nyt on syksy? ajatteli hän itseksensä.

Hän katsoi ympärilleen: koivut, lehmukset, vaahterat seisoivat keltaisina niinkuin tammikin; nurmikko oli lakastunut ja kaikki kukat paleltuneet. Eivät linnut laulaneet, eivät sääsket tanssineet: kaikki oli kuollutta ja autiota hänen ympärillään.

Hän katsoi etäämmälle, ja joki oli kuivunut, meri näytti äärettömältä laaksolta, jonka kuivalla pohjalla näkyi kaljuja vuoria. Hän kohotti silmänsä: ilmakehä oli kadonnut, kun hän huiskutti kättään, ei se tuntenut mitään vastarintaa; hengitys ei kohottanut hänen rintaansa. Ennen muinoin sininen taivas oli nyt musta — ei ukonpilven tavoin, jonka uhkaavia reunoja aurinko kultailee, vaan musta kuin paarivaate haudalla.

Paul pelästyi ja katsahti kaupunkiin päin. Siellä missä vanha Turku oli ollut, oli hävitetty erämaa, ja soraläjien keskellä oli tuo muinoin niin ihana, kunnianarvoisa tuomiokirkko raunioiksi kukistuneena.

Hän kysyi itseltään, mitä tämä merkitsi. Oliko siirretty tuhat vuotta takaisin vai tuhat vuotta eteenpäin ajassa? Oliko maapallo temmattu radaltaan ja heitetty niin äärettömän kauas rajattomiin avaruuksiin, ettei mikään aurinko eikä mikään elämä enää voinut koskettaa sen autiota pintaa. Kuka oli "antanut maalle uuden muodon"?

Kaikki oli kuollutta, ainoastaan hän oli elossa. Hän sanoi itselleen: "ajattelen, siis olen olemassa". Entä sitten? Siinä ei ollut kylliksi; hän uiskenteli kuin juureton untuva rannattomalla merellä: hän tarvitsi pohjaa. Hän tarvitsi jotakin rakastaakseen ja jotakin, jota varten eläisi.

— Kuka on sinut kuolettanut? — sanoi Paul nuorelle tammelle, sillä hänen sydämensä oli murheellinen.

— Sinä! — sanoi tammi.

— Minäkö? — Ja hän teki saman vapisevan kysymyksen jalkainsa juuressa oleville kukille, kaupungin raunioille, hävitetylle erämaalle, maalle, taivaalle ja merelle.

— Sinä! — sanoivat ne.

Paul vihastui ja vapisi samalla kertaa. Hän kumartui, otti maasta ukonkiven, joka ei milloinkaan ollut elänyt elimellistä elämää ja kysyi kiveltä: kuka sinut on kuolettanut?

— Sinä! — sanoi kivi.

— Sinä! sinä! sinä! kaikui koko luonnossa, mutta ne eivät olleet ääniä, joita korva kuuli, ne olivat sanattomia tuskallisia hätähuutoja, jotka kappalten olemuksesta kohosivat Paulia kohti. Ja ikäänkuin kaikki olennot olisivat yht'äkkiä saaneet puhelahjan, kaikui joka haaralta hänen ympärillään:

— Sinä olet ottanut meidän Jumalamme. Anna meille takaisin Jumalamme!
Jumalamme!

— Onhan teillä aine! Ja aine on ikuinen! — huudahti nuorukainen.

Syvyydet huokailivat. Itse ukonkivi häpesi ikuisuuttaan.

— Onhan teillä vielä ihmishenki; eikö se ole teille tarpeeksi? — sanoi Paul.

Hänen tätä sanoessaan näkyi murhaava ivahymyily koko luonnossa. Keltainen tammi kohosi juuriltaan ja palveli jumalankieltäjää; näivettyneet kukat suutelivat hänen jalkojansa, vuoret kumartuivat, erämaat vavahtelivat, maa halkesi hänen allansa ja hän vajosi hirmuisen kauhistuksen vallassa pohjattomaan syvyyteen…

Paulista tuntui kuin hän olisi kuollut ja enemmän kuin kuollut — tyhjäksi muuttunut. Kangistunein, raukein siivin koettivat hänen ajatuksensa turhaan kohota tietoisuuteen itsestään. Syvä, synkkä pimeys peitti koko hänen olentonsa. Ja kuitenkin eli hänessä vielä jotakin, joka ei voinut kuolla, ei tyhjäksi raueta. Mutta se oli sama elämä, joka siemenessä uinailee.

Pilkkopimeästä alkoi silloin kaksi kiiltävää pistettä tähtinä loistaa öisellä taivaalla. Ne selkenivät, ne näkyivät yhä lähempää, ja vihdoin Paul tunsi äitinsä ihanat silmät, jotka katsoivat häneen mitä hellimmän rakkauden tuntein. Hän lepäsi äitinsä rinnoilla, ja äiti suuteli ilosta itkien hänen kaunista kiharaista päätänsä. Hän oli taaskin pieni lapsi, hänen sielunsa oli taas terve niinkuin aamukasteinen ruusun kukka; hän oli iloinen, onnellinen, viaton. Kaikki oli taas hyvin; kaikki suru unohdettu; mitä hän voi enempää toivoa?

Silloin vei äiti hänet ulos vihannalle kunnaalle ja näytti hänelle auringon kirkastaman taivaan, sinisen meren, kukoistavan maan. Kaikki linnut laulelivat niinkuin ennenkin, kaikki tuoksui, kaikki loisti nuoruutta ja ihanuutta. — Katso, — sanoi äiti, — kaikki tämä todistaa Jumalata! Kaikki ylistää luojaansa! Paul, poikani, lupaatko minulle, ettet ikinä kiellä, et koskaan hylkää Jumalaasi?

— Lupaan, — sanoi lapsi.

— Niinpä notkista sitten polvesi tällä viheriöivällä kunnaalla ja kiitä Jumalaasi hänen äärettömästä armostaan, — sanoi äiti. Ja he notkistivat kumpikin polvensa — ja kun Paul heräsi kummallisesta unestaan, olivat hänen poskensa kosteat kyynelistä.

23. KAKSI KADONNUTTA.

Aamulla varhain tuli Paulin ystävä ja kasvatusisä herättämään häntä ja kehoitti häntä valmistautumaan matkalle, koska nyt oli tilaisuus päästä laivalla Tukholmaan. Joonas Pietarinpojan kuljettama pohjalainen kaljaasi oli aikeissa lähteä jo illalla.

— Matkalleko? — kysyi Paul. Sitä hän ei ollut ajatellut.

— Olethan erotettu yliopistosta, poika parka! — vastasi Eerikki. Lähtöä ei voi lykätä tuonnemmaksi. Yliopisto ei rauhoitu niinkauan kuin olet täällä.

Paul oli ääneti. Eilispäivän tapaukset, joita yön unet olivat himmentäneet, muistuivat nyt selvästi hänen mieleensä. Niin, hänen täytyi lähteä pois, kauas pois, sen hän ymmärsi vallan hyvin; mutta ero noista hyvistä ihmisistä, jotka niin sydämellisesti olivat häntä rakastaneet, Ja joille hän oli niin paljon huolia tuottanut, täytti hänen sydämensä odottamattomalla kaiholla. Hän puristi Eerikin kättä ja riensi ulos.

Hän meni etsimään kullantekijää. Olihan hän päättänyt maksaa Eerikin velan. Kuinka hän oli voinut unohtaa tämän kiitollisuudenvelkansa!

Hän tuli tuolle rappeutuneelle talolle. Portti oli auki, eikä ketään elävää olentoa näkynyt. Paul astui sisään. Kaikki ovetkin olivat auki. Hän meni laboratorioon. Kaikki oli tyhjää ja autiota; mestari, hänen vanha renkinsä, hänen pullonsa, tislaimensa ja ympyränsä, kaikki olivat kadonneet. Ainoastaan tyhjä sammunut uuni oli jäljellä sekä muutamia lasisirusia ja kuonapaakkuja.

Paul meni naapureilta tiedustelemaan. Ei kukaan tiennyt mitään tohtorin katoamisesta. Ainoastaan eräs vanha akka — ja hän oli kuuro — oli yöllä kuullut kummallista kolinaa tuosta epäluulonalaisesta talosta. Paulin tiedustellessa pudistivat naapurit vain päitänsä ja arvelivat: olipa hyvä, että tuo tuolla vihdoin oli mennyt sinne, mihin hänen oli mentävä. Parasta olisi, että nuori herra siihen tyytyisi, eikä sekaantuisi asioihin, joista ei kenenkään pitäisi olla tietävinäänkään.

Nähdessään, ettei mitään ollut tehtävänä, kävi Paul muutamain ystäväinsä luona sanomassa heille jäähyväisensä.

— Matkusta, — sanoi Clewberg, — ja palaa takaisin, kun teologian viimeinen hetki on lyönyt. Voit Epaminondaan tavoin sanoa: jätän jälkeeni Leuktran tappelun!

Toiset toverit kokivat lohduttaa häntä sillä, että professorit vielä katuisivat — ja Porthankin! — lisäsivät he. Iloiset nuorukaiset olivat vielä tuskin selvinneet eilisten seikkailujen huumauksesta. He ilmoittivat, etteivät päästäisi häntä hurraamatta hänelle vielä kerran satamassa.

— Siihen yhdyn minäkin! — vakuutti Leo. — Papinkaulus jää ehkä iäksi päiväksi saamattani, mutta siitä minä viis, mukana tulee minunkin olla! Ja jos noilla, tiedäthän, olisi jotakin pahaa mielessään sinua vastaan, niin luota nyrkkeihini! Luota näihin käpäliin, veikkoseni! — Ja itku pulppusi tuon kunnon jättiläisen kurkkutorvessa.

Palatessaan Suruttomaan kuuli Paul kummastuksekseen, että vanha Larsson oli noutanut kapineensa, palataksensa Pohjanmaalle. Ukon laita ei ollut oikein. Hän oli ollut koko yön poissa, ja palattuaan hän oli ikäänkuin hourioissa höpissyt, että häneltä tahdottiin varastaa jokin suunnaton aarre.

— Minulla on sinulle jotakin sanomista, — lausui Eriikka Paulille, laittaessaan matkalaukkuja kuntoon, pannen niihin sukkia ja paitoja, käärien kokoon nenäliinoja, tarkastaen vaateluetteloa, antaen piioille porkkanapenkereiden perkaamista koskevia määräyksiä ja saaden muutamilla mahtavilla voileivillä lapset vaikenemaan. — Tule, Paul, istu tähän viereeni ja auta minua nuorittamaan matkalaukkuja, niin puhelemme niinkuin vanhat ystävät ainakin.

24. NUHTEET JA JÄÄHYVÄISET.

Eriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan syntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita voisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa kirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima, että ne voivat nähdä sumujen läpi ja tuntea, enemmän kuin tutkimalla tutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta tuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja sulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa, ja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen kullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen tapaiseensa nuhdesaarnaan:

— Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, — sanoi hän, — mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään siunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta joutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli köyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä ei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen ruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja leukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet tahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut huonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin käsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan tekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia niin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja niinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka kerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville vuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen. Tohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi semmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän hautaisi itseään minnekään maailman soppeen.

— Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, — huomautti Paul.

— Olet nähnyt hänen ottavan kultakimpaleen sulattimesta, mutta et ole nähnyt, mitä hän siihen on pannut. Siinä olisi arvostelu, siinä olisi epäilys ollut paikallaan. Sinä uskot kullantekijää ilman todistuksia, mutta epäilet Jumalaa, jonka olemassaoloa todistaa koko luotu maailma. Onko se ajattelevan ihmisen arvolle soveliasta?

— Kaiken vakaumuksen tulee alkaa epäilyksellä.

— Ei suinkaan. Elämä, samoin kuin matematiikka, alkaa selviöillä. Vai oletko milloinkaan epäillyt omaa olemassaoloasi? Jumala on selviö: häntä ei ikinä voida todistaa, hänet tutaan.

— Mutta teologit tahtovat todistaa…

— Teologit käyttäytyvät niinkuin sokea, joka, sen sijaan, että nojautuisi sauvaansa, tahtoo mitata, kuinka pitkä ja paksu se mahdollisesti on. Semmoinen menettely on mielestäni samaa kuin yrittää ammentaa kauhalla valtamerta kuiviin. Mutta nyt ovat matkalaukut valmiit. Kun näemme toisemme jälleen, silloin sinä uskot, Paul.

— Toivon voivani sen tehdä.

— Tule tänne. Roosa Maija! — sanoi äiti. — Kerro Paulille, kuka taivaassa asuu ja joka ilta kirkkaista tähdistä katselee sinua.

— Siellä asuu Jumala, — sanoi tyttö ja nyökäytti päätänsä, kirkkaasti ja vakavasti katsellen hämmästynyttä nuorukaista.

— Mistä sinä sen tiedät, Roosa Maija?

— Roosa kyllä tietää, — vastasi lapsi.

— Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?

— Roosa tietää vain, — vastasi pienokainen hyvin vakavasti.

— Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! — sanoi äiti päätänsä nyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava maan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene valkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin koittaa.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja Paulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja rakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä oleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää meistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui nyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen. Kaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita lupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä iloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä hän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin, myöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan kupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli kieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven satama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.

— Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! — huokasi hän, heittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen seutuun.

— Sen suokoon Jumala! — sanoi ääni hänen vieressään, ja poski nojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin hänen rinnallaan.

— Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! — huudahti nuorukainen kuohuvien tunteidensa vallassa. — Uskotko todellakin, että me kerran ymmärrämme toisemme?

— Uskon, — virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, — ja jos et pane pahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa, jonka annan sinulle muistoksi.

— Sinä lempeä sielu! — sanoi Paul liikutettuna. — Kuinka minä milloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!

— Minulla on kaksi Raamattua, — jatkoi Cecilia hämillään. — Toisen olen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja — et saa suuttua — minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt muutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.

— Sano minulle hyvästiksi yksi noista raamatunlauseista, niin jäävät ne paremmin muistiini! — pyysi Paul.

— Muistan kaksi lausetta Topiaan kirjasta, — vastasi Cecilia, oltuaan hetkisen vaiti. — Ne kuuluvat näin:

"Koska olit Jumalalle rakas, niin täytyy niin olla: ahdistuksitta et saa jäädä, jotta koetelluksi tulisit…"

"Mutta sen tiedän varmaan: joka Jumalaa palvelee, hän lohdutetaan kiusauksen perästä ja vapahdetaan murheesta, ja rangaistuksen jäljestä löytää hän armon."

— Kiitos, hyvä, rakas lapsi; tapahtukoon minulle niinkuin sanot! — kuiskasi Paul, painaen suudelman hänen puhtaalle enkelimäiselle otsalleen, ja riensi pois.

Koko perhe käveli nyt Auran rannalle saattamaan matkamiehiä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut rannalle uteliaisuuden viettelemänä, sillä puoli ylioppilaskuntaa — se puoli, joka suosi Paulia — oli lähtenyt liikkeelle vielä kerran häntä tervehtiäkseen ja osoittaakseen hänelle myötätuntoisuuttaan ennen hänen lähtöänsä. Vaivoin ja monia sydämellisiä kädenpuristuksia saaden tunkeutui Paul taajan joukon läpi. Ihmeeksensä hän huomasi ylioppilaiden joukossa myöskin maisteri Porthanin.

— En ole tullut muiden muassa, — sanoi tuo ankara mies ystävällisesti hymyillen, — ottaakseni osaa heidän suosionosoituksiinsa, joita paheksin, sillä sinä kärsit syystä rangaistuksesi, ja minä olen itse vaatinut sinun erottamistasi. Mutta olen tullut pyytämään sinua, ettet antautuisi epätoivoon tulevaisuutesi tähden. Kahdeksantoistavuotisina voimme kaikki hairahtua, ja se on oikeutemme, että loukkaamamme laki meitä rankaisee. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin katselemme maailmaa toisin silmin. Katso, Bertelsköld, minäkin olen ankara arvostelija ja kuitenkin uskon vakaasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Mutta parempi on ylevin, etsivin mielin taistella väärän mielipiteen puolesta kuin olla kokonaan taistelematta ja pitää maailmaa ajattelemattomain, sieluttomain eläinten laitumena. Minulla on se toivo sinusta, ettet koskaan alennu halpoihin tarkoitusperiin, ja sentähden, rohkeutta, nuori mies, rohkeutta! Jumala olkoon kanssasi vastoin tahtoasikin!

— Hurraa! Hurraa! — kajahti kaikuva jäähyväishuuto sadasta viidestäkymmenestä nuorukaissydämestä Auran rannoilla, ja heilutellen hattuansa näki Paul Bertelsköld Suomen vanhan pääkaupungin katoavan harmaiden vuorten taa.

VÄLSKÄRIN NELJÄSTOISTA KERTOMUS.

ILTAMYRSKYJÄ.

Kun välskäri oli lopettanut "Vapaa-ajattelijaksi" nimittämänsä kertomuksen, pudisti vanha isoäiti tyytymätönnä päätänsä. Semmoinen ajatuksen vapaus kuin Paul Bertelsköldin ei ollut hänelle mieleen, ja kaikista vähimmin hän tahtoi kertoa semmoisista ajatuksista lapsille. Hän oli sentähden pieniä uteliaita kuulijoita vähääkään säälimättä lähettänyt heidät yölevolle, kohta kun kertomus Turun väittäjäisistä alkoi, ja hän aprikoi jo mielessään, sallisiko hän heidän enää ollenkaan kuunnella niin arveluttavia tarinoita. Ainoastaan sillä ehdolla, että välskäri varmasti vakuutti, ettei enää tulisi puhetta jumalankieltämisestä, antoi ullakkokamarin ankara sensuuri luvan kertomuksen jatkamiseen alaikäisen yleisön kuullen. Omasta puolestaan hän kieltäytyi yhtä jyrkästi vast'edes kuulemasta tuollaisia herjauksia.

— Mutta kuinka voimme, serkku hyvä, puhua kahdeksannentoista vuosisadan tapahtumista kuulematta kajahdustakaan siitä jyrkästä, yleisestä kieltämishengestä, joka siihen aikaan oli vallannut maailman ja oli samalla aikakauden heikkous ja sen voima, sen lankeemus ja parannus — se palava kiirastuli, josta sitten puhdistunut usko kirkastuneena astui esiin? — huomautti välskäri sävyisästi.

— Jos oikein ymmärrän, — vastasi isoäiti, — emme me lutherilaiset tunnusta mitään kiirastulta, ja sentähden saakoot kaikki entisten aikojen typerät jaaritukset haihtua ilmaan. Nuoruudessani olen kuullut paljonkin, minkä sitten mielelläni olen unohtanut, ja jos onkin ollut herjaajia ja parjaajia, jotka ovat huvitelleet lukemalla katkismusta takaperin ja pilkkaamalla sitä, mikä pyhää on, niin jätettäköön heidät sen tuomarin haltuun, jonka edessä he jo aikoja sitten seisovat vastaamassa jumalattomista harhaopeistaan, ja älköönkä herätettäkö heitä haudoistaan sekoittamaan totisten kristittyjen yksinkertaista uskoa. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, ja serkku voi jatkaa kertomalla säädyllisemmistä asioista. Tunnustan olevani utelias kuulemaan, miten kreivitär Ester tulee toimeen tuossa ylhäisessä suvussa. Pelkään hänen, ihmisraukan, vielä saavan tarpeeksi tekemistä lapsipuolensa kanssa.

— Se on mahdollista, — vastasi välskäri, — ja minä aion siitä syystä heti siirtyä meren yli Ruotsiin, jossa tapaamme tuon kreivillisen pariskunnan aikana semmoisena, jota voi valtakuntaan ja ystäviimme katsoen hyvin verrata monien myrskyjen täyttämään iltahämärään, josta kerran kuitenkin on aamukin koittava.

1. FALKBYSSÄ ITÄ-GÖÖTANMAALLA.

Muistatteko vielä muinoista, kaukana Itä-Göötanmaalla sijaitsevaa pientä Falkbytä, jossa Kustaa Bertelsköldin leski, jalo ja ylpeä kreivitär Eeva, vietti niin monta yksinäistä vuotta surupuvussa puolisonsa jälkeen; jossa hänen poikansa, kreivi Kaarle Viktor, oli leikkinyt onnellisena lapsena ja jonne hän eräänä kylmänä talvipäivänä oli tuonut Ester Larssonin, joka pakeni isänsä vihaa ja Ruotsin pääkaupungin panettelijoita?

Sen päivän jälkeen oli ajan aalto huuhtaissut pois 33 vuotta, ja Falkby oli kokonaan toinen kuin ennen. Kreivitär Eevaa oli hänen lankonsa, kreivi Torsten Bertelsköld, kovasti vainonnut, ja suurin osa omaisuudesta oli joutunut vasaran alle aina Görtzin raudankovan hallituksen ajoilta asti rästinä olevista veroista. Silloin oli Falkby ainoastaan varjo ruotsalaisen aatelismiehen maakartanosta, ja sen omistaja taisteli suurella uljuudella, mutta huonolla menestyksellä köyhyyden rasitusta vastaan. Mutta sittemmin oli Falkbyn kohtalo muuttunut paljon valoisammaksi.

Kreivitär Eeva oli nähnyt sen päivän, jolloin hänen kovasydäminen lankonsa temmattiin pois toteuttamasta korkealle tähtääviä hankkeitaan ja jolloin hänen täytyi jättää melkoinen omaisuutensa veljensä pojalle perinnöksi, ja hän oli päättänyt vaihtelevan elämänsä levossa ja onnellisuudessa, varallisuuden ja poikansa rakkauden ympäröimänä. Hänen poikansa Kaarle Viktor Bertelsköld ei ollut ainoastaan liittänyt maatilaan kaikkea, mitä siihen ennen oli kuulunut, vaan myöskin rakennuttanut vähän matkaa entisestä vaatimattomasta yksikerroksisesta rakennuksesta kolmikerroksisen komean linnan, jota laaja ja kallis puutarha ja puisto ympäröi. Kaikki oli laitettu vanhan piirustuksen mukaan, joka vielä oli tallella Bertelsköldien entisestä perintökartanosta, Suomessa sijainneesta Mainiemen linnasta. Nykyinen kreivi oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, että uusi Falkby rakennettiin aivan samaan malliin, ja se oli maksanut hänelle melkoisia summia, mutta niin olikin linnasta tullut mestariteos 1600-luvun rakennustapaan, kauneine päätyineen, kalleine pronssisine kuvapatsaineen ja muine komeuksineen, joista tarkemmin kerrotaan kuudennessa näistä kertomuksista. Puiston tammen takana seisoi kuitenkin vielä vanha rakennus aivan samassa asussa kuin mikä sillä oli nykyisen omistajan äidin siinä asuessa, ja lähellä sitä asui puutarhuri, rehellinen Bergfykt, jonka asianomaiset kerran olivat määränneet nykyisen kreivittären mieheksi. Se oli niitä naimiskauppoja, joita syystä voi sanoa "onnistuneimmiksi", koska jäivät tekemättä, mutta jonka muisto ei millään tavalla häirinnyt emännän ja palvelijan keskinäistä ystävällistä luottamusta.

Rehellinen puutarhuri oli nyt rattoisa, kuusikymmenvuotias vanhus, joka ei ollut rukkasiaan sen enempää pahaksensa pannut kuin että vuoden päästä oli valinnut vaimoksensa Linköpingistä punaposkisen satulasepän tyttären, jonka seurassa hänen hiljainen elämänsä kului kuin kukoistava kaalimaa, jossa eivät liiat madot lehtiä jäydä, kunnes hän sai kunniakkaaksi, mutta huolenalaiseksi toimekseen uuden suurenmoisen, tuohon hiukan vanhentuneeseen Ludvig XIV:n aikakauden tyyliin tehtävän puutarhan perustamisen. Hyväluontoinen mies tiesi silloin saaneensa seitsemän päivää viikkoon, sillä hänen herransa oli siinä asiassa taipumaton, ja Jumal' armahda sitä pensastoa, joka ei ollut mallinmukaisesti leikattu, sitä polkua, joka ei kulkenut supisuoraan päämaaliaan kohti tai sitä puuta, joka ei ollut juuri siinä, missä sen oli oltava. Monet monituiset kerrat syvään huokailtuaan oli Bergflyktin vihdoinkin onnistunut kahlehtia luonto siihen taiteelliseen muotoon, jota Ludvig XIV:n aikana katsottiin hienostuneen aistin korkeimmaksi asteeksi, ja hän oli, niinkuin usein tapahtuu, rakastunut omaan aikaansaannokseensa niin, että oli valmis vannomaan, ettei maailmassa voinut olla mitään sen kauniimpaa eikä täydellisempää kuin juuri tämä puutarha. Mutta kun hän juuri oli saanut valmiiksi tämän korkeampaan peruukkikuosiin tehdyn erinomaisen malliteoksensa, tapahtui, että hänen herransa eräänä kauniina päivänä 19 vuotta sitten toi taloonsa hänen entisen armahaisensa, nuoren kreivittären, ja tämä tapaus aiheutti vallankumouksen Falkbyssä.

Kreivitär Ester Bertelsköldillä, omaa sukua Larsson, oli näet niin porvarillinen aisti, että hän piti luonnon omia malleja ranskalaisten puutarhurien sukkelimpia keksintöjä parempina ja kun hän sai miehensä suostumaan kaikkiin mielipiteihinsä, niin täytyi Bergflykt-paran jo seuraavana keväänä tehdä valmis ja vaivalloinen työnsä uudestaan. Suorat käytävät laitettiin jälleen mutkikkaiksi, typistetyt pensaikot saivat jonkin määrän vapautta, peruukkikuosi tuomittiin hylättäväksi, ja puutarhan muoto läheni niin paljon kuin mahdollista maaseudun yksinkertaisuutta. Kaksi vuotta nurisi Bergflykt hiljaisuudessa "tuota suomalaista vasikkahakaa", joka härille kelvatkoon; kolmantena vuotena hän huomasi sen jo jotakuinkin mukiin meneväksi; vuotta myöhemmin hän myönsi, että muutkin kuin härät voivat ihailla hänen uusia laitoksiansa, ja lopuksi — kun suuri Linné eräänä kesänä oli käynyt Falkbyssä ja sanonut hänelle muutamia ystävällisiä kiitteleviä sanoja tuosta onnistuneesta laitoksesta — väitti Bergflykt jo kiven kovaan, ettei missään koko avarassa maailmassa ollut puistoa, joka olisi voinut Falkbyn kanssa kilpailla. — Sitähän minä aina olen sanonut, — arveli hän, — että puutarhan tulee olla ihmisiä, eikä kivipatsaita varten, mutta kreivi ei tahtonut ottaa sitä korviinsakaan, ennenkuin minä sain kreivittären puolelleni.

Nyt on kaunis kesäkuun aamu, ja puutarhuri Bergflykt puuhailee innokkaasti puistossa koristellen siellä olevaa sievää huvimajaa kukilla ja lehdillä, sillä tänään juhlitaan kahden merkillisen tapauksen johdosta hänen herransa perheessä. Toinen näistä tapauksista käy kohta ilmi seuraavasta keskustelusta puutarhurin ja hänen skoonelaisen renkinsä välillä, joka pistelee seipäitä papupenkkeihin.

— Hitto vieköön,— sanoi skoonelainen, — kylläpä vaarikulta nyt koristelee! Kai tapahtuu se armollisen kreivin kunniaksi, arvaan mä?

— Niinpä niin, Rasmus, — vastasi mestari, — nyt on armollisen herran syntymäpäivä. Tiedät kai, että hän täyttää tänään viisikymmentäkuusi.

— Enpä, jumal'avita, ole sitä tiennyt. Kyllä hän näyttääkin hiukan vanhanpuoleiselta. Hän voisi huoleti olla vaarikullan isä.

— Hän on minua viisi vuotta nuorempi, Rasmus. Mutta hän taittoi jalkansa yhdeksäntoista vuotta sitten; eikä hänen terveytensä ole aina ollut niin kovin hyvällä kannalla.

— Hitto vieköön, taittoiko hän jalkansa? Ei hän ainakaan lie sitä juovuspäissään tehnyt, niinkuin isäni.

— Häpeä, poika, ja hillitse kitasi, kun puhut armollisesta kreivistä. Hänellä on ollut semmoista ajattelemista joka tuottaa kyllä harmaita hapsia.

— Mitä sanottekaan, vaari! Juuri kuin noin ylhäisellä herralla olisi muuta ajattelemista kuin syödä silavaa viisi kertaa päivässä ja nukkua valoisaan päivään asti ja pukeutua koreihin vaatteihin. Mutta se on varmaan armollisen kreivittären syy, joka kuuluu olevan niin pystypäinen ja uppiniskainen.

— Minä sanon sinulle, Rasmus, että jos uskallat unohtaa sen kunnioituksen, jota olet velkapää armolliselle kreivittärelle osoittamaan, niin koettelen näiden pihlajasauvojeni kestävyyttä kovaan selkääsi. Jos sopisi puhua armollisesta herrasväestä niinkuin puhutaan muista alhaisista ihmisistä, niin sanoisin sinulle, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole parempaa vaimoa paremmalla miehellä. Ymmärrätkö sen, lurjus?

— Aivan niin, kyllä ymmärrän. Kyllähän hän on toimekas talossaan, sanotaan, ja antelias köyhille, vaikka sanovat hänen osaavan noitua. Ja kyllä kai hän tiennee, että leiviskässä on kaksikymmentä naulaa, kun hänen isänsä kuuluu olleen venäläinen voikauppias.

— Minä sinut voitelen! — huudahti puutarhuri ja tarttui jo pihlajasauvaan pannakseen uhkauksensa täytäntöön.

Rasmus herkesi hyväksi. — Pidän nokkani kiinni kuin myyrä, — vakuutti hän ja näytti nyt peltohiirtä tyhmemmältä.— Sanoittehan itsekin, vaarikulta, että hänen armonsa tukka on harmaantunut.

— Sen sanoin, — virkkoi Bergflykt. — Mutta se ei ole armollisen kreivittären syy; syy on nuoren Bernhard-kreivin.

— Niin, niinhän se olikin. Sanotaanhan, että armollinen nuori kreivi on kauhean ilkivaltainen ja kovakourainen. Ja sanotaanpa vielä, ettei hän voi kärsiä äitiänsä, kun tämä on oppinut puntaria käyttämään.

Puutarhuri hujahutti pari kertaa pihlajasauvaansa, mutta ajatteli varmaankin itsekin pakisseensa enemmän kuin viisasta oli ja tyytyi siihen, että sanoi ihmisten lörpöttelevän tyhmyyksiä. Armollinen kreivitär aikoi juuri tänään viettää nuoren kreivin paluuta Espanjasta, ja siitä pitäisi kaikkien nähdä, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.

— Hitto vie, hän on nyt varmaankin musta kuin murjaani! — tokaisi ilkipintainen renki. — Mitä hänellä oli Espanjassa tekemistä?

— Hän on ollut kuninkaallisen majesteetin lähettilään kirjurina, ja nyt hän tulee takaisin valtiopäiville katsomaan, kuinka uusi kuningas vannoo vapautta pyhänä pitävänsä.

— Mitä, vannooko kuningas vapautta pyhänä pitävänsä: — kysyi renki. — Kas, se on oikein se! Mutta silloin ei varmaankaan nuori kreivi ole yhtä mieltä hänen kanssaan, sillä seikka on se, sanovat ihmiset, että vapaus on vain herroja varten.

— Aasi!

— No no, vaarikulta, yhtä hyvin voisi minua sanoa hevoseksi, sillä minä en ole ollut Espanjassa. Onko totta, että kreivillä on toinenkin poika, joka on matkustanut Suomeen noituutta oppimaan. Hitto vie, nytpä tajuan, minkätähden armollisen kreivin hiukset ovat harmaat, sillä johan se on vähän liikaa, kun sekä vaimo että lapset rupeavat ihmisten silmiä kääntämään.

Nyt loppui sävyisän puutarhurin kärsivällisyys ja tarttuen suulasta renkipoikaa niskaan, opetti hän häntä pihlajakeppinsä avulla pitämään kunniassa sekä isäntäväkeään että suomalaista noituutta.

2. KREIVITÄR ESTER.

Fihlajasauvan vielä hauskasti huristessa skoonelaisen korvien ympärillä sai hän äkkiä liittolaisen hätäänsä. Kahdeksanvuotias tyttö, huima, iloinen, mustasilmäinen, kaunis kuin yö ja päivä, huomasi etäältä rangaistustoimituksen ja lensi kuin raketti yli mutkikkaiden käytävien. Ennenkuin puutarhuri aavistikaan, seisoi tyttö jo hänen takanaan, tarttui pihlajasauvaan, sieppasi sen häneltä ja katkaisi sen kahdeksi kappaleeksi. — Bergflykt ei saa lyödä Rasmusta! Ei kukaan saa tapella puistossa! — sanoi hän puoleksi vihassa puoleksi nauraen.

Hämmästynyt mies päästi pahantekijän vapaaksi, kääntyi päin ja murahti:
— Onko hän nyt taas täällä! Pikku neiti ei tee muuta kuin hullutuksia.
Rasmus on lurjus, joka olisi ajettava pois palveluksesta.

— Bergflykt on paha! — huusi tyttö. — Minä pidän Rasmuksesta, minä.
Hän on tehnyt minulle veneitä ja myllyjä puron rannalla. Älä itke.
Rasmus! Kas, tässä saat Teljen-rinkilän.

— Hitto vieköön, — sanoi skoonelainen häpeissään ja veitikkamaisesti, — enhän minä itke. Olin saanut vähän multaa takkiini ja vaarikulta tomutti sitä vähän. Hän on niin armottoman siistiä miestä.

— Minä opetan sinua olemaan siisti! — sanoi hänen julmistunut esimiehensä, tapaillen toista keppiä. Seuraus tästä uhkaavasta liikkeestä oli se, että tyttö tarttui Bergflyktin molempiin käsivarsiin, pyöritti häntä ympäri ja nauroi niin sydämellisesti, että ukonkin vihdoin täytyi yhtyä nauruun, — Minä kerron äidille, mitä ilvettä pikku neiti pitää juuri, kun meillä on kiire, — murahteli hän.

— Kertokaa vain — kas, tuolla tuleekin äiti! — vastasi tyttö uhkamielisesti.

Vähän matkan päässä näkyi pitkä, muhkea nainen käyskelevän puistossa. Niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme kreivitär Esterin, ei hänen ulkomuotonsa ole paljonkaan muuttunut. Loistava, tumma, lämpöinen katse on sama kuin ennenkin. Hän on hiukan lihonut; kasvonpiirteet ovat käyneet päättäväisemmiksi, käynti ja ryhti ovat ehkä hiukan arvokkaammat. Koko hänen olennossaan on jotakin samalla kunnioitusta herättävää ja miellyttävää, ja häntä katsellessa johtuu mieleen hänen puolisonsa entinen sana, että porvaristyttö on syntynyt prinsessaksi. Mutta sitä ylhäisyyttä, joka jumaloi itseänsä teeskennellyssä alentuvaisuudessa, ei Falkbyn kreivittäressä ollut rahtuakaan.

— Mitä se on? — kysyi kreivitär, nähdessään tyttärensä vallatonna ja tanssien pitävän puutarhuria kiinni.

— Hän tahtoo lyödä Rasmusta! Hän tahtoo ajaa pois Rasmuksen! — huusi tyttö.

— Renki on hävytön, ja teidän armonne näkee itse, miten minun aikani menee hukkaan, — virkkoi puutarhuri.

— Anna Bergflyktin olla, Vera! — sanoi kreivitär. Ja teidän, hyvä
Bergflykt, ei tarvitse panna pahaksenne kaikkia turhia sanoja. Monta
sadepisaraa putoaa mereen, ja monta liikaa vesaa versoo puun varjossa.
Oletteko lopettanut työnne?

— Puolen tunnin kuluttua olisivat kaikki teidän armonne määräykset täsmällisesti suoritetut, kun vain saisin armon olla rauhassa, — huokasi Bergflykt, vilkaisten kiusaajaansa.

— Hyvä on, — jatkoi kreivitär tarkastaen valmistuksia. — Tehkää kaikki valmiiksi, älkääkä olko millännekään tuosta pienestä pyryharakasta! Tunnin perästä juomme suklaata huvimajassa, ja sitten odotamme harvinaisia vieraita. Vanhin tyttäreni on jo tullut ja kreivi Bernhardia odotetaan iltapäivällä. Toivon heidän kiittävän teidän hyvää aistianne, sillä te olette nähnyt paljon vaivaa, hyvä Bergflykt.

Puutarhuri kumarsi kursastellen, mutta hänen tyytyväinen ilmeensä osoitti, että hänen lyhyt vihansa jo oli haihtunut.

— Sisar nukkuu vielä ja kello on jo yhdeksän! — huudahti neiti Vera, pyörähtäen kantapäällään.

— Sisar on väsynyt matkasta, ja hovissa nukutaan kauemmin, koska siellä valvotaankin kauemmin kuin meidän on tapana valvoa täällä Falkbyssä, — sanoi äiti. — Tule, sinun on jo aika pukeutua vieraitamme varten.

— Kelpaanhan minä semmoisena kuin olen, äiti, — sanoi tyttö viattomasti. — Eihän tänne tule muita kuin sisareni ja veljeni.

— Sisaresi ja veljesi eivät ole tottuneet näkemään linttaisia kenkiä eikä vaalenneita hameita, — vastasi äiti. — Sitäpaitsi on nyt isäsi syntymäpäivä.

Äiti ja tytär lähtivät toistensa seurassa linnaan. Tyttö kulki hetken äänetönnä ja kysyi sitten:

— Äiti, onko Bernhard ylpeä?

— Miksi hän olisi ylpeä? — sanoi äiti vältellen.

— Niin, minä muistan, kuinka hän kerran sanoi äidille minun piennä ollessani: madame, teidän tulee kiittää isääni siitä, että suutelen kättänne.

— Voi teitä pieniä patoja ja teidän korvianne! — sanoi kreivitär hämillään. — Olihan Bernhard oikeassa: hän pitää minusta sentähden, että pitää isästä.

— Mutta, — arveli tyttö itsepintaisesti, — jos hän pitää äidistä, miksi hän sanoo aina madame?

— Niin sanotaan keisarinnoille ja kuningattarille. Siinä ei ole mitään pahaa; se on päinvastoin hyvin kohteliasta.

— No, jos se on kohteliasta, niin rupean minäkin sanomaan madame …
madame… Ei, hyi! Kuinka voisin sanoa niin omalle äidilleni? Sisar
Louise, niin, hän on viisas, hän ei sano äitiä miksikään. Mutta kuinka
Paul tekee? Sanooko Paulkin madame?

— Se on toista. Paul on tottunut sanomaan minua äidiksi aina lapsesta alkaen, mutta Bernhard ja Louise kadottivat pahaksi onneksi äitinsä aivan pieninä, ja sentähden he eivät ole tottuneet sanomaan minua äidiksi.

Vera kulki miettiväisenä muutamia askelia, mutta vaiti oleminen ei ollut hänen luonteensa mukaista. — Eikö äiti sitten olekaan heidän oikea äitinsä? — kysyi hän.

— Heidän hyvä äitinsä kuoli, ja silloin pyysi isäsi minua rupeamaan heille toiseksi äidiksi, — sanoi kreivitär. Isommaksi tultuasi, Vera, olet käsittävä, että harvoin voi toista äitiänsä rakastaa niin sydämellisesti kuin ensimmäistä on rakastanut. Mutta me voimme siitä huolimatta olla hyviä ystäviä ja kunnioittaa toisiamme.

— Voiko velipuoltansa ja sisarpuoltansa rakastaa niin kuin oikeata veljeä ja oikeata sisarta rakastetaan?

— Voi kyllä, ja niin pitääkin tehdä. Lupaa olla hyvin ystävällinen, hyvin hyvä ja sydämellinen Bernhardille ja Louiselle. Se käy hyvin helposti, kun vain tulette enemmän toisianne tuntemaan. Et ole nähnyt Louisea kolmeen etkä Bernhardia viiteen vuoteen. Sentähden olet heille vieras, etkä heitä oikein ymmärrä. Mutta kyllä siitä hyvä tulee. Louise on erittäin siivo ja ymmärtäväinen ja voi kertoa sinulle kauniita asioita hovista, sillä hän oli kuningattaren hovineitinä, ennenkuin kolme vuotta sitten joutui naimisiin saksilaisen ministerin, parooni Clairfeldin kanssa.

— Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista.

— Ja Bernhard, — jatkoi äiti, joka ei ollut häntä kuulevinaankaan, — Bernhard on uljas nuori herra, joka on nähnyt paljon maailmaa ulkomaanmatkoillaan. Hän voi kertoa sinulle vielä kauniimpia asioita koreista espanjalaisista ritareista ja härkätaisteluista ja mustista maurilaisista ja Afrikan leijonista. Olet ihastuva häntä kuunnellessasi.

— Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista! — toisti tyttö itsepäisesti ja ravisti tyytymättömänä kaunista kiharapäätänsä.

— Sinussa taitaa olla vähän suomalaista itsepintaisuutta! — naurahti äiti. — Rakasta sinä vain sydämellisesti kaikkia sisaruksiasi; voit sinä silti Paulistakin pitää.

— Mutta ettekö usko, äiti, että Paul on sata kertaa parempi kuin sekä Louise että Bernhard? Paljon kauniimpi hän on ja paljon reippaampi ja paljon ystävällisempi ja paljon avomielisempi! Voi, minun on niin ikävä omaa veljeäni Paulia! Eikö hän kohta palaa tuolta ilkeästä Suomesta?

— Odotan kohta kirjettä; ehkä hän tulee kesällä meitä tervehtimään. Mutta miksi olet niin suutuksissasi Suomelle? Sekä isäsi että minä olemme siinä maassa syntyneet.

— Vanha Beata sanoo, että suomalaiset ovat vain puoleksi ihmisiä. Ja sitäpaitsi he osaavat noitua. Ihmiset sanovat äidinkin osaavan noitua ja että äiti on taioilla lumonnut isän. Mutta sitä en minä ikinä usko, — vakuutti Vera hyvin tosissaan.

Kreivitär punastui. Hän tunsi vallan hyvin nuo typerät, herjaavat huhut. Ja nyt hän sai kuulla ne omalta lapseltaan!

3. BERTELSKÖLDIN PERHE VUONNA 1771.

Juhla, jonka kreivitär Bertelsköld oli järjestänyt puolisonsa syntymäpäiväksi, oli yksinkertainen, kaunis ja arvokas, niinkuin hän itsekin. Ohjelma oli tämmöinen: 1) onnentoivotus huvimajassa, 2) päivälliset köyhille, 3) pari vanhaa ystävää, jotka oli kutsuttu illaksi vanhaa unkarilaista viiniä nauttimaan ja katsomaan pientä ilotulitusta, sekä vihdoin juhlalahjana 4) vanhimman tyttären ja vanhimman pojan kotiintulo, jonka ilahduttavan tapauksen kreivitär vartavasten oli saanut asetetuksi juuri täksi päiväksi.

Kreivi Kaarle Bertelsköld istui lehditetyssä huvimajassa ja kukilla koristetussa nojatuolissaan. Hän oli vanhentunut; hänen muinoin pitkä ja suora vartalonsa oli köyristynyt, hänen mustat hiuksensa olivat harmaantuneet, katsantonsa käynyt raukeammaksi, kasvonsa kalpeammiksi. Mutta vieläkin hän oli tarpeeksi komea esiintyäkseen paikkakunnan etevimpänä ylimyksenä. Hänen ryhtinsä oli, niinkuin aina, jalo ja lempeä, ja joka kerta, kun hän loi katseensa puolisoonsa, kirkastuivat hänen kasvonsa ja osoittivat selvästi, kuinka suuresti hän tätä rakasti ja kuinka tämä oli koko hänen elämänsä onni.

Huvimaja oli lehdistöillä jaettu kahteen osaan, ja sisimmäinen, joka muodosti jonkinlaisen lehtimajan, oli aluksi piilossa. Mutta tuskin oli kreivi istahtanut, kun lehvät keskeltä jakautuivat ja siellä sisällä seisoi hänen vanhin tyttärensä, paroonitar Louise, isoäitinsä, kreivitär Eevan muinoisessa puvussa prinsessa Ulriika Eleonooran hovinaisena. Vaikutus oli sitäkin todellisempi, kun paroonitar paljon muistutti isoäitiänsä sellaisena kuin tämä oli ollut nuorena; ja jotta tämän äidin muisto, jota kreivi niin hellästi oli rakastanut, viriäisi vielä elävämpänä, oli kreivitär Eevan onnistunut asettaa luonnollista kokoa olevan kuvan ruusuilla seppelöitynä, jossa vainaja oli juuri samassa puvussa, koristamaan yht'äkkiä lehtimajaksi muutetun huoneen peräseinää.

Nyt seurasi pieni vaatimaton onnentoivotusruno. Vainaja sanoi saaneensa luvan vielä kerran laskeutua alas valoisasta taivaasta siunataksensa rakasta poikaansa ja hänen vanhuutensa onnea. Runoa oli vain kahdeksan riviä, mutta ne lausuttiin erinomaisen hyvin. Manalle mennyt äiti, joka siunasi poikaansa hänen tyttärensä muodossa ja hänen puolisonsa läsnäollessa — se oli niin kaunis ja liikuttava ajatus, siinä oli yhteen kuvaan koottuna kaikki, mikä ihmissydämelle on elämässä kallista, että tämän yksinkertaisen kunnioituksen esine puhkesi kyyneliin. Kreivi nousi seisoalleen iloisesti hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt mitään paroonittaren tulosta eilen illalla myöhään. Hän syleili ja suuteli väliin tytärtänsä, väliin puolisoansa, joka oli valmistanut hänelle tämän odottamattoman yllätyksen, ja sen jälkeen hän ei osannut kyllikseen katsella äitinsä molempia kuvia, maalattua ja elävää, vertaillen niitä toisiinsa ja tuntien lämpöisen sydämensä uhkuvan yli reunojensa muistoista, uhkuvan rakkaudesta. Mitä puhtain onni kuvastui hänen kasvoillansa: ei mitään puuttunut hänen onnestansa, ei mitään muuta kuin hänen molemmat poikansa.

— Haluaako teidän armonne ostaa karpaloita? Meillä ei ole muuta tähän vuodenaikaan, — kuului hänen vierestänsä lapsen ääni, ja siinä seisoi pikku Vera, kiireestä kantapäähän lehtikiehkuroilla koristettuna. Mutta hänen tarjottavansa eivät olleet karpaloita, vaan harvinaisia rypäleitä, jotka Bergflykt oli loihtinut esiin kasvihuoneessa. Hän oli koko talven tehnyt valmistuksia, ja oli nyt voitostansa ylen ylpeä.

Isä nosti pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä suutelemistaan. Tyttö samoin! Ei ainoatakaan pilveä ollut hänen taivaallansa; mutta yksi oli tulossa — vähäinen pilven hattara, joka pian haihtui.

— Etkö tarjoakaan marjoja sisarellesi? — kysyi äiti, — Vera meni paroonittaren luo, niiasi syvään, kenties vähän pilkallisesti, ja virkkoi: — Suvaitseeko madame? — Kreivitär punastui, mutta paroonitar ei ymmärtänyt pistosanaa; hänenkin sydämensä oli nyt lämmennyt isän onnesta, ja hän vastasi: — Sinä pieni sinipiika! Taitaa olla oiva suo, joka kasvattaa tuollaisia karpaloita.

— Marikkoni on kullattu, niinkuin hovissa on tapana, vastasi Vera, nakaten niskaansa.

Louise veti hänet hyväillen luoksensa ja alkoi järjestää hänen metsäisiä, kymmenestä eri lehtilajista laitettuja koristuksiansa. Näytti siltä kuin ystävällisempi tuttavuus olisi syntymässä molempien sisarusten välillä. Mutta kreivittären valpas silmä huomasi, että Vera tahallaan sotki ne kauniit kukkaköynnökset, joilla paroonitar poimutteli hänen valkoista pukuansa. Oli jotakin rikkinäistä, mutta sitä ei huomannut muu kuin äidin silmä.

Niin kului aamupäivä rauhallisesti ja iloisesti. Käytiin kävelemässä puistossa. Tänään kehui kreivi kaikkea, mitä näki. Bergflykt sai kiitoslauseen uusista istutuksista ja oivallisista rypäleistä. Louise sai imarteluja somasta vaatetuksestansa. Ja ne hän ansaitsikin, sillä puku oli hänestä ylen tärkeä asia. Harvoin oli niin hieno suuren maailman nainen ja niin viehättävä neljänkolmattavuotias paroonitar leyhytellyt viuhkallaan Falkbyn puistossa.

Tyttären ja äitipuolen keskinäisissä väleissä ei kukaan voinut havaita muuta kuin ystävyyttä ja luottamusta. Kreivitär teki puolestaan kaiken, ollakseen tyttärelleen mieliksi. Ja se näyttikin hänelle onnistuvan. Laskettiin leikkiä, tehtiin toinen toiselleen noita vähäisiä palveluksia, jotka tekevät seurustelun niin hauskaksi. Puuttui vain vielä rahtunen rakkautta, ja kaikki olisi ollut hyvin…

Päivä oli herttainen ja poutainen. Köyhille oli katettu pitkä pöytä puistoon, ja kunniapaikalla istui kahdeksankymmenvuotias vaimo, sotamies Flintan leski, hän, joka niin omituisella tavalla oli ottanut osaa presidentti Bertelsköldin kohtaloon — hän, jonka luona Ester-kreivitär pakolaisena, epätoivoisena ja vilusta kangistuneena kerran oli saanut suojan koleana talviyönä. Neiti Vera luki ruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota toisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä tarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja useimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt heidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan. Senpätähden kohtasikin hän kiitollisia katseita kaikkialla, missä kulki. Hänen tulessaan Flintan luo tahtoi vanha vaimo, niinkuin tapana oli suuremmilla herrastiloilla, kumartua suutelemaan kreivittären hametta. Mutta kreivitär ei ollut niitä, jotka sallivat sellaisia alentavia kunnianosoituksia. Hän pakotti eukon istumaan, pani itse hänen lautasellensa voimakasta hernerokkaa ja kuiskasi hänelle korvaan: — Tahdotteko nyt pakottaa minut kertomaan kaikille, kuinka kerran olin nälissäni, ja te annoitte minulle ruokaa, kuinka minua paleli, ja te lämmititte minua, kuinka olin onneton, ja te lohdutitte minua? Sallinettehan minun palkita hyvän hyvällä, kykyni mukaan.

Kyynelet valuivat pitkin eukon kuihtuneita poskia. Hän tahtoi puhua, mutta voi ainoastaan änkyttäen sanoa: — "Autuaita ovat laupiaat, sillä heille tapahtuu laupeus."

Paroonitar Louisesta ei tämä ollut ihan outoa; hän oli nähnyt semmoista ennenkin. Mutta nuo hänen silkkipukuna lyhyet, avarat, riippuvilla koristeilla kaunistetut hihat eivät sallineet hänen koskea karkeihin vateihin eikä lähestyä pöydän epäsiistejä vieraita. Hän teki kierroksen pöydän ympäri tarpeellisen matkan päässä siitä ja meni sitten taas luomaan ikävöivän silmäyksen maantieveräjälle päin.

Kreivillinen herrasväki aikoi juuri palata linnaan päivällisille, kun maantiellä näkyi tomupilvi. Portti avattiin, ja siitä ajoi täyttä karkua ratsastava sanantuoja sekä muutamain minuuttien perästä upeat neljän hevosen vetämät vaunut. Näissä vaunuissa istui nuori, hieno herra vanhan sotilaan rinnalla.

Kaikki riensivät portaille, ja kreivi Bertelsköld meni itse vastaanottamaan kauan kaivattua, nyt niin odottamatta jälleen näkemäänsä vanhinta poikaansa. Isän sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Tämä tapaus oli juhlapäivän riemujen kruunu.

Keveästi, mutta arvokkaasti hyppäsi kreivi Bernhard vaunuista ja heittäytyi isänsä syliin — myöskin arvokkaasti. Nuori herra tuli Espanjasta. Mutta väärin tekisimme jos sentakia tahtoisimme pitää häntä espanjalaisena grandina, jonka on mahdoton unohtaa hovitapojen vaatimuksia edes silloinkaan, kun syleilee isäänsä nelivuotisen poissaolon jälkeen. Kreivi Bernhard oli vain täydellinen hovi- ja seuramies, joka aina pienestä pitäen oli ollut prinssi Kustaan paashina, ja senjälkeen ensin kamarijunkkarina ja sitten diplomaattina useissa hoveissa ja valituimmissa seurapiireissä. Hänen ylhäinen käytöksensä oli siitä syystä niin luonteva, hänen arvokkuutensa niin sujuva, hänen kohteliaisuutensa niin viehättävä, että missä muussa tilaisuudessa tahansa tuskin olisi huomattu sitä lämmön ja antaumuksen puutetta, jota ei tällaisessa tilaisuudessa olisi odottanut. Hänen isänsä sitä ei huomannutkaan; hän vain iloitsi sydämensä pohjasta katsellessaan komeaa, toivehikasta poikaa, joka oli tuottava hänen nimellensä kunniaa, sulostuttava hänen vanhuutensa päiviä ja itse kerran nouseva korkeimmille kunniasijoille.

Nuorella kreivillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lupaavat onnea maailmassa. Ruotsissa ei ollut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa nuorta miestä, eikä toista, jonka kasvatus olisi ollut täydellisempi. Hän oli kookas, niinkuin kaikki Bertelsköldit; kaunis, miehevä, uljas, ritarillinen, älykäs ja kokenut. Missä hän vain näyttäytyi, katsottiin hänet eteväksi henkilöksi; Falkbyssä häntä kohdeltiin kuin itsevaltiasta heti kohta, kun hän sinne ilmautui.

4. ÄITIPUOLI JA POJINTIMA.

On vastakohtia elämässä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ikäänkuin luonnon pakosta, on samanlaisuuksia, joiden välttämättömästi täytyy työntää toisiaan poispäin. Syy on siinä, ettei mikään inhimillinen olento ole täydellinen, eikä yksinään riittävä itselleen. Kaikki tarvitsevat täydentää itsessään jotakin vajavaisuutta, mutta kaksi yhtä voimakasta iskee yhteen kuin teräs ja piikivi.

Kreivitär Ester ja hänen pojintimansa kreivi Bernhard olivat molemmat suuressa määrin ylpeitä, voimakkaita ja lujaluonteisia henkilöitä. Siinä oli heidän samanlaisuutensa ja siinä syy heidän huonoihin väleihinsä — sillä että heidän välinsä olivat huonot, on helppo arvata. Ei kumpikaan siinä suhteessa tarvinnut täytettä luonteeseensa, ja kun he kohtasivat toisensa, iski kova kovaa vastaan.

Mutta se teräs, mikä kalskahti kreivitär Esterissä, oli paljon enemmän jalostunutta. Se ei ollut teräväsärmäistä, se voi taipua kuin kellon vieteri ja heti ponnahtaa luonnolliseen asemaansa. Vaihtelevat kohtalot, runsas kokemus, rakastettava sydän olivat opettaneet tämän voimakkaan luonteen taipumaan, kieltäytymään, uhrautumaan; teräs oli kätkössä, mutta se kalskahti kuitenkin, kun siihen koskettiin, ja ilmoitti niinkuin äänirauta hänen olentonsa perussävelen.

Metalli kreivi Bernhardissa oli hienosti kiilloitettua ja hohti kuin hopea. Mutta tämä sileä pinta oli hauras kuin kivi. Taipumaan ja kieltäytymään ei hänen sydämensä ollut koskaan oppinut hovin saleissa ja diplomatian liukkaissa luikerteluissa. Hän voi olla hyvä, rakastettava ja hellä niin kauan, kuin kaikki taipui hänen tahtonsa edessä, mutta jokainen itsepäinen luonne oli hänen luonnollinen vihollisensa. Ja semmoinen oli hänen äitipuolensa. Kreivitär Ester voi uhrata kaikki paitsi vakaumustansa siitä, mikä oli oikeaa; hän voi olla nöyrä, mutta ei koskaan nöyrtyä. Heidän täytyi siis olla vihamiehiä.

Vaikka olikin pakotettu mielistelemään aatelittomia säätyjä, oli vapaudenajan aateli yhtä ylpeä kuin kuningatar Kristiinan. Että kreivi otti avioksensa porvaristytön, ei tosin ollut mitään ennen kuulumatonta eikä laissa kiellettyä, mutta kuitenkin yhä vielä tumma tahra loistavassa sukukilvessä. Tuo porvaristyttö, tuo "suomalainen noita", oli sekoittanut perheen aatelisen veren, oli tunkeutunut isän ja pojan väliin, oli tuonut linnaan kaksi uutta perillistä, joiden täytyi olla vieraita puhdasveriselle rodulle. Vähemmästäkin voi nuori mies vihata äitipuoltansa. Eikä mikään — ei hellyys, ei nöyryys, ei mikään yritys hänen ystävyytensä saavuttamiseksi — ollut voinut haihduttaa tätä vihaa, joka yhdeksänätoista vuotena, aina hänen lapsuudestaan alkaen oli kytenyt nuoren kreivin mielessä tuota halpasukuista, hänen jalosukuiseen perheeseensä ilmestynyttä tulokasta kohtaan.

Nyt tapasivat he toisensa neljän vuoden eron jälkeen, ja kaikki näytti olevan kirkasta kuin auringonpaiste. Kreivi Bernhard suuteli äitipuolensa kättä; tämä toivotti hänet tervetulleeksi ystävällisin sanoin. Ehkä hän toivoi vielä, että neljän vuoden kypsyttävä kokemus oli saanut entiset tunteet hälvenemään.

Keskipäivä ja iltapäivä kuluivat häiritsemättömässä sovussa. Kreivi Bernhard kertoi niin sukkelasti, niin viehättävästi niistä vieraista maista ja ulkomaisista hoveista, joissa hän oli poissaolonsa aikana käynyt, että hänen isänsä oli aivan ihastuksissaan. Paroonitar Louise oli miellyttävämmällä tuulella kuin milloinkaan ennen ja kilpaili veljensä kanssa sukkeluudessa ja viehättäväisyydessä. Pientä Veraa hyväiltiin ja saatiin hänen suosionsa jo puolittain voitetuksi. Itse kreivitärkin unohti hetkeksi pelkonsa ja yhtyi kaikkien muiden kanssa osoittamaan suosiota koko talon hemmoittelemalle ja ihailemalle pojalle.

Seuraan liittyi vielä muutamia lähellä asuvia vanhoja ystäviä. Se upseeri, joka oli ollut kreivi Bernhardin toverina vaunuissa ja joka oli juuri sama majuri Lejonram, tuo vanha peluri, joka kolmekymmentäkolme vuotta sitten oli ollut Kaarle Viktor Bertelsköldin todistajana kaksintaistelussa Espanjan ravintolassa Tukholman ulkopuolella, oli olevinaan vanha tuttava ja tarjosi kreivittärelle käsivartensa, kun lähdettiin puistoon kävelemään.

— Te vallitsette täällä kuin kuningatar, armollisin kreivitär, — sanoi Lejonram. — Tahtoisinpa, vieköön minut turkkilainen, olla Falkbyn omistaja, ainoastaan voidakseni laskea sen jalkojenne juureen kunnioitukseni osoitteeksi. Pahaksi onneksi on minulla aina ollut hyvä onni pelissä, mutta huono onni rakkaudessa. Ystäväni Kaarle on aina ajanut edelleni. Hän omistaa Falkbyn, hän omistaa teidät! Linnoitustiede oli aina hänen mieliaineensa, ja sentähden hän on rakentanut tämän vihannan linnoituksen suojellaksensa aarrettansa. Hiton kaunis puisto. Täällä ei puutu mitään muuta kuin metsäkauriita vanhoja metsämiehiä varten.

— Jos setä on niin mieltynyt näihin vaivaisiin puunrunkoihin, jotka seistä sojottavat kuin talonpojat saarnatuolin ympärillä, niin ei liene mahdotonta toimittaa tänne metsäkauriitakaan, — sanoi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä kulkiessaan aivan heidän jäljessään sisartaan taluttaen. — José, — virkkoi hän espanjalaiselle kamaripalvelijalleen, joka seurasi muassa kantaen hänen levättiään, — nouda pyssyni!

José juoksi ja tuli kolmen minuutin kuluttua takaisin. Oli tultu lähelle puiston aitausta, jonka takana haassa muutamia lampaita oli laitumella.

— Kas siinä seuraus siitä, että kuuntelee espanjalaisia romansseja! — laski isä leikkiään. — Bernhard näkee metsäkauriita siinä, missä me muut emme voi havaita muita kuin lampaita.

— Tehkää hyvin, majuri hyvä! — sanoi nuori kreivi ja ojensi tälle pyssyn. Tuossa näette otuksenne, ne ovat täydellisessä sopusoinnussa puiston kanssa. Pyydän, koettakaa onneanne!

— Ei kiitos, — vastasi Lejonram, — se sopii paremmin poikasille. Voit itse koettaa, hieno herraseni! Tarkoitan, jos armollinen rouva äitisi sallii.

— Armollinen rouva äitini on kyllin armollinen, ollakseen kieltämättä meiltä viatonta huvitusta, — virkkoi kreivi Bertelsköld, joka luultavasti oli ärtynyt Lejonramin kohteliaisuudesta äitipuolta kohtaan ja tahallaan haki tilaisuutta osoittaakseen ylimielisyyttänsä. Samassa hän tarttui pyssyyn ja tähtäsi.

Kreivitär punastui ja oli vaiti. Mutta Vera kiiruhti esiin säikähdyksestä huudahtaen. — Se on minun Bijouni! — kiljaisi hän, ja tarttui kiivaasti veljensä käsivarteen.

Bijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli, nimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman ihailunsa esine.

— Anna olla! — huudahti isä; — mutta se oli jo myöhistä. Pyssy pamahti; pikku Bijou, joka ei mitään pahaa aavistanut, hypähti korkealle ja kaatui verisenä viheriälle nurmikolle.

— Fi donc! — sanoi Lejonram, — tuon olisit voinut jättää teurastajan tehtäväksi.

— Pyh, — vastasi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä, mutta itsekin jo häveten pikaisuuttaan; — näkisipä setä vain härkätaisteluja!

Vera oli aivan raivoissaan. Hänellä oli kädessään pähkinäpuinen keppi; hän löi sillä veljeänsä käsivarteen.

— Tyttärenne, madame, ei ole hyvin kasvatettu, — lausui Bernhard kylmästi ja irroittihe hurjistuneesta lapsesta.

Kreivittären mustat silmät säihkyivät. Hän ymmärsi hyvin kyllä, kenelle nuoren kreivin luoti oikeastaan oli aiottu. Mutta hän hillitsi mielensä ja sanaakaan vastaamatta lähetti pois itkevän tytön.

Myös kreivi Kaarle Viktor oli tuosta vallattomuudesta pahoillaan ja koetti selittää kaikki leikinteoksi. Se ei tahtonut häneltä onnistua, ja kävelijät saapuivat nyreillä mielin huvimajalle. Täällä seisoi Bergflykt lakki kourassa salaisesti toivoen saavansa uusia kiitoksia onnistuneista laitoksistaan.

— Vai niin, — sanoi kreivi Bernhard halveksivasti, — tekö olette Bergflykt? Mitä rojua te olette tänne kasannut. Tiedättekö, hyvä ystävä, tekisitte hyvin, jos pitäisitte huolta vain nauriista ja porkkanoista, sillä puiston olette, senjälkeen kun täältä lähdin, kokonaan pilannut, ja näyttäähän tämä pieni kyhäys tässä ihan kanakopilta. Mistä taivaan nimessä olette saanut päähänne ruveta ripustelemaan kukkasia seinille. Sehän on naurettavaa! Sehän näyttää ihan nimipäivä onnentoivotukselta jossakin kestikievarituvassa.

— Se on kaikki tehty armollisen kreivittären käskystä, — vastasi puutarhuri, sisimpään sydämeensä loukkautuneena tästä odottamattomasta moitteesta.

— Armollinen kreivitär on tosin tavattoman nerokas ja ansaitsee, että hänellä on noin uuttera palvelija, — vastasi kreivi samaan tapaan, — mutta se ei estä, että teidän huomenna täytyy korjata pois kaikki nämä korut. Te olette sitä paitsi vanha ja höperö; saatte pian seuraajan, ymmärrättehän?

— Ymmärrän, — sanoi syvästi loukattu mies, — enkä aio virkaeroani odottaa, minä pyydän sitä. Olen uskollisesti palvellut heidän kreivillisiä armojansa viisineljättä vuotta, eikä kukaan ole vielä milloinkaan sanonut minua hutilukseksi ammatissani.

— Todellako? No, koska sen kerran täytyy tapahtua, niin sallikaa minun kunnioittaa teitä sillä ansaitsemallanne arvonimellä.

— Anna jo olla; äitisi ja minä pidämme tuota siivoa miestä suuressa arvossa, — virkkoi Kaarle Viktor kärsimättömästi ranskankielellä.

— Tekö, isäni? Se on toinen asia. Siinä tapauksessa annan tuolle hupsulle anteeksi. Hänellä on paljon ansioita. Onhan hän ollut kihloissa teidän kanssanne, madame?

Viimeiset sanat lausuttiin niin hiljaa, että ainoastaan kreivitär ne kuuli, mutta hän oli kuullut tarpeeksi.