5. SALAMA LEIMAHTAA.
Ei mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen. Loukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi pistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta vaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna vaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin useimmat naiset voivat.
Kreivitär Ester oli vaiti.
Oli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki kukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli aivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin veneretkelle.
Kreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi nimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin ratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä venehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär, ilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan maalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana; sen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla seppelöity.
— Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli, — lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan olisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.
Kreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten venettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: — Eihän tuo ole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.
— Mitä! — huudahti isä, — etkö tunne enää vanhaa Delfiniäsi? No, myönnän kyllä, että Venetsian dogi voi matkustaa komeammin kullatussa airolaivassaan, mutta katsoen siihen, että ollaan Itä-Göötanmaalla, voimme mielestäni tyytyä Delfiniin. Äitisi on sinua ilahduttaakseen kaivanut esiin tuon vanhan kapineen. Minä olin jo aikoja sitten unohtanut, että semmoista oli olemassakaan.
— Jos isäni suvaitsee, — vastasi poika, — astun kernaammin veneeseen, jossa on vähemmän koristuksia, mutta luotettavammat laudat. Olen matkustanut siksi paljon merellä, etten uskalla antautua kukkasten varaan. Tule Louise! — Ja hän ojensi sisarelleen kätensä astuakseen vieressä olevaan suurempaan purteen, toisten uskoessa henkensä Delfinin epäiltäväin lautojen varaan.
Soudettiin Flintan lesken pienelle torpalle, joka oli lahden toisella puolella. Suunta ei ollut viisaasti valittu, silla kreivi Bernhard oli jo viime kerralla Falkbyssä ollessaan tahtonut revittää maahan torpan, rakennuttaakseen sen sijalle metsästysmajan, koska metsässä niillä seuduin oli runsaasti riistaa. Hänen äitipuolensa oli kuitenkin onnistunut pelastaa köyhän lesken turvapaikka, eikä kreivi Bernhard ollut sitä unohtanut.
Hän oli tuskin astunut maihin ja nähnyt eukon sukankutimineen istuvan portailla, kun hän tavallisella huolettomalla äänellänsä virkkoi isälleen, mökkiä osoittaen:
— Tuon me, isä, revitämme maahan ensi viikolla.
Ja vastausta odottamatta lisäsi hän, eukkoon kääntyen:
— Saatte valmistautua muuttamaan huomenna.
— Se olisi eukkoparalle kovin raskasta; mietitään asiaa! vastasi isä, vähän hämillään tuosta päättävästä äänestä.
Mutta Flintan leski, jolla oli kahdeksankymmenen vuoden paino hartioillansa, oli kuitenkin sotamiehen vaimo, eikä hän ollut ollenkaan halukas katsomaan asiaa päätetyksi.
— Pitääkö minun muuttaa huomenna? — kysyi hän,
— Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me suomme teille yörauhan, — vastasi kreivi Bernhard.
— Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä vuotta! — puhkesi vanha vaimo sanomaan. — Ja minkätähden pitää minun muuttaa?
— Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän tarvitsee tätä paikkaa.
— Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö hänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua pois viheliäiseltä turpeeltani?
— Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin maistuu uni paremmin, — ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että jokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.
— Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? — vaikeroi eukko, hämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.
— Ruodille, eukkokulta, — ilvehti kreivi Bernhard. — Elämänne on liian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.
— Minäkö ruodille! — ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.
Kreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän päätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni kinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi turmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut viimeiset pilkalliset sanat.
Nyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: — Ettekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä peloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille, eikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.
— Niinkö luulette, madame? — virkkoi kreivi Bernhard terävästi.
— Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.
— Nous verrons; saammepahan nähdä.
— Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi olla tarkoituksesi.
— Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa vakuutettu siitä, että nyt se on, — vastasi nuori kreivi, alentaen äänensä kuiskaukseksi. — Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut Falkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän tulisi kuitenkin muistaa kuka te olette ollut ja kuka olette, madame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla niin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä muistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin vastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän kaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin korkeintaan suvaita.
Kreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta hän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin monet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana. Hän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti:
— Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen jo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen perheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani — sillä vasten tahtoasi täytyy minun sinua siksi sanoa — on siis todella tultu niin pitkälle, ettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa eikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä vihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole tunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten koskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään häpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi olla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole osoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla tavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?
— Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, — vastasi kreivi Bernhard, — mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole kysymys arvostanne, vaan vallastanne. Mielellänihän myönnän teille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan armolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään itserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä on hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin huvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella kohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä hemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi. Mielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa, jossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko niin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen. Teidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä Vaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: "Teidän armonne ja minun armoni eivät mahdu saman katon alle." Olkaa kaino ja nöyrä, madame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä estäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin teitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita — ne pudistetaan pois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.
Kreivitär hymyili surullisesti.
— Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut kuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla selviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.
— Eläköön Carolus! — kuului samassa Lejonramin hiukan pöhmeröinen ääni rannalta, ja ystävykset tyhjensivät maljan jaloa unkarinviiniä isännän syntymäpäivän kunniaksi.
6. ERO.
Aurinko oli jo laskenut, pieni ilotulitus oli poltettu pihalla, vieraat olivat iloisen illan vietettyään hajaantuneet eikä kellään ollut aavistustakaan niistä tummista pilvistä, jotka olivat keräytyneet perheen onnen taivaalle, ei kellään paitsi niillä kahdella, joita asia lähinnä koski, ja heistäkin käsitti ainoastaan toinen seikan koko merkityksen.
Heidän jouduttuaan kahden kesken tarttui kreivitär Ester puolisonsa käteen sanoen: — Minulla on sinulle pyyntö tehtävänä!
— Mitä voit pyytää, jota en heti paikalla olisi valmis iloiten täyttämään? — kysyi kreivi.
— Että luovut jostakin, — vastasi hän.
— Minä suostun ehdottomasti. Sinun tähtesi voin luopua kaikesta paitsi sinusta itsestäsi.
— Mutta jos minä nyt juuri sitä ainoata sinulta pyytäisin?
Kreivi katseli häntä nuhdellen.
— Sitä et voi koskaan pyytää, — vastasi hän.
Ester oli kauan ääneti. Hänen sydämensä oli liian täysi.
— Kaipaisitko minua paljon, jos minä … esimerkiksi lähtisin pitkälle matkalle? — kysyi hän hetken kuluttua.
— Se on mahdotonta. Mistä syystä sinä matkustaisit?
— Voisihan minulla olla tärkeitä syitä. Jos se esim. koskisi meidän kaikkien onnea.
— Hyvä Jumala, oletko sairas? Jos tarvitset lähteä kylpemään Spaahan taikka Pyrmontiin, niin virka vain sananen, ja minä seuraan sinua sinne.
— Älä ole levoton, minä olen ihan terve. Mutta ajattele, että minun kuitenkin täytyisi jättää sinut joksikin aikaa… Lupaatko minulle, että tyynesti kestät tuon murheen? Näemmehän toisemme jälleen!
— Mutta rakas ystäväni, en ymmärrä sinua! — huudahti kreivi pahoilla mielin.
— Lähinnä sinua itseäsi huolettaa minua enin Veran kasvatus, — jatkoi kreivitär eikä ollut huomaavinaankaan sitä pilveä, joka peitti hänen puolisonsa otsan. — En jättäisi häntä mielelläni Louisen haltuun. Louise rakastaa häntä, siitä olen vakuutettu, mutta me käsitämme maailman eri tavalla. Haluan, että Vera kasvatetaan vilpittömään vakavuuteen, yksinkertaisiin tapoihin ja totiseen jumalanpelkoon. Sentähden olen tuuminut, että hankkisimme hänelle mielemme mukaisen opettajattaren. Mitä sanot neiti Sjöbladista. Hän on köyhä, mutta hyvästi kasvatettu, vähän päälle kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö; tarpeeksi ylhäistä sukua voidakseen esiintyä talossasi, mutta vaatimaton luonteeltaan, hyvä, älykäs ja lempeä. Hänen äitinsä oli muistaakseni aatelitonta sukuperää. Kirjoitammeko hänelle huomenna?
— Tee niinkuin tahdot, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silmäsi, armas Esterini, näkevät selvemmin kuin minun, ja minulle on aina ollut hyväksi, kun olen totellut sinun neuvojasi. Mutta taivaan tähden, selitä minulle, mitä oikeastaan tarkoitat noilla hämärillä kysymyksilläsi!
— Huomenna saat sen tietää. Ja nyt hyvää yötä, sinä nuoruuteni lemmitty, sinä elämäni ystävä. Rakastatko minua vielä, Kaarleni?
— Minun pitäisi rangaistukseksi semmoisesta kysymyksestä vastata — en!
— Niin, sinä rakastat minua! Älä siis vihastu puolisoosi, jos hän joskus tuottaa sinulle surua. Jumala kaikkitietävä tuntee, että minä sata kertaa tahtoisin ostaa sinun onnesi uhraamalla omani… Hyvää yötä! Muista, mitä pyysin sinulta Veran suhteen. Ole isänä Paulillemme, sillä hän tarvitsee rakkautta elämässä ja pidä minua aina rakkaassa muistossa!
Ja voimatta enää hillitä itseänsä nojautui hän tätä sanoessaan puolisonsa olkaa vasten, suuteli hänen harmaantuneita hiuksiansa ja kasteli hänen poskiaan kyynelillään. Mies sulki hänet liikutettuna syliinsä. Hänenkin silmänsä kostuivat, eikä hän tiennyt mistä syystä.
— Ei, — sanoi hän, — en voi päästää sinua menemään, ennenkuin olet minulle ilmoittanut, mikä mieltäsi niin liikuttaa. Sano se minulle!
— Älä minulta nyt mitään kysele! Kaikki, kaikkihan on selvenevä, ja olenhan jo luvannut, että saat sen huomenna tietää, — vastasi kreivitär, pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleensä ja katseli häntä rauhallisin, melkein hymyilevin kasvoin, jotka hehkuivat hellyyttä. Ei milloinkaan, ei nuoruutensa kauniimmillaankaan kukoistaessa ollut hän ollut kauniimpi kuin nyt.
— Hyvää yötä! — kuiskasi hän vielä kerran ja kiiruhti pois, ikäänkuin olisi pelännyt omaa hellyyttänsä, jos kauemmin viipyisi.
Hän meni tyttärensä makuuhuoneeseen. Vera uinaili viattomuuden unta pienellä sievällä vuoteellaan, joka oli pähkinäpuusta tehty ja punaisilla uutimilla verhottu. Äiti kumartui nukkuvan lapsen puoleen ja painoi sen huulille tulisen suutelon. — Mitä aionkaan tehdä? — huokasi hän käsiänsä väännellen. — Miten on mahdollista, miten on mahdollista luopua sinusta, lapseni, jonka Jumala kaikkivaltias on antanut minun hoitooni ja josta minun on Hänelle tili tehtävä? Ja kuitenkin täytyy niin tapahtua, vaikka sydämeni siitä pakahtuisi. Mutta anna minulle merkki, hyvä Jumala, anna minulle merkki, etten tee väärin, niin noudatan nurisematta tahtoasi!
Hän odotti, odotti kauan, hengittämättä ja tuskissaan. Ainoastaan nukkuvan lapsen keveä hengitys kuului kuin suloinen kuiskailu hiljaisessa huoneessa. Silloin liikahtivat lapsen huulet, ja Vera sanoi, surren vielä unessaankin: — Bijou! Bijou!
Äidin kasvot selkenivät. — Kiitos, sinä lapseni suojelusenkeli, — sanoi hän hiljaa; — nyt ymmärrän sinut. Se luoti, joka oli aiottu äitisi sydämeen, ei ole surmaava, niinkuin luoti tänään, viatonta riemuasi. Voi hyvin! Jumalan pyhät enkelit siunatkoot ja varjelkoot sinua, rakas lapseni!
Lausuttuaan tämän hiljaisen rukouksen hiipi hän pois ja sulkeutui huoneeseensa, siellä vielä "neuvotellaksensa Herransa ja Jumalansa kanssa", niinkuin hän oli oppinut aikoja sitten manalle menneeltä hurskaalta sisareltansa Veronikalta, jonka mukaan Vera oli saanut nimensä, vaikka hiukan lyhennettynä.
Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld vietti unettoman, levottoman yön. Hän ei ollut tottunut näkemään vaimossaan naisen oikkuja. Voimakas, etevä ja kuitenkin nöyrä nainen oli oppinut itsensähillitsemisen vaikean taidon, ja kuitenkin hän näytti nyt horjahtaneen jalosta tasapainostaan. Minkätähden? Hän ei tiennyt sitä. Hän koki turhaan keksiä siihen selitystä. Usean kerran aikoi hän nousta vuoteeltaan, kiiruhtaa puolisonsa luo, ja vielä kerran rukoilla häntä uskomaan hänelle kaikki huolensa. Mutta nyt oli yö … hänen vaimonsa nukkui; hän oli luvannut hänelle selityksen, pitäisihän hänen kärsivällisesti odottaen antaa vaimolleen uusi todistus rajattomasta luottamuksestaan…
Tuskin oli kuitenkaan kesäaamu koittanut ja palvelija alkanut salissa liikkua siivoten sitä eilisen juhlan jäljeltä, kun kreivi nousi vuoteeltaan ja hiipi varpaillaan puolisonsa huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa ja jonne kapeat rautaiset kiertoportaat veivät kreivin huoneesta. Hän huomasi huoneen tyhjäksi. Kreivittären sänky oli koskematon. Yksi lipaston laatikko oli vedetty auki, se oli tyhjä. Kreivi Bertelsköldin sydän tykytti nopeammin. Kummallinen epämääräinen pelko valtasi hänen mielensä. — Hän on ehkä mennyt puistoon, — ajatteli hän rauhoittaakseen itseään. Hän haki häntä puistosta: hänen vaimonsa ei ollut siellä. Kreivi palasi linnaan; hän ei kysellyt palvelusväeltä, ettei kukaan huomaisi hänen levottomuuttansa. Ei kukaan virkkanut kreivittärestä sanaakaan. Luultiin kai hänen menneen tavanmukaiselle varhaiselle aamukävelylleen jonkun sairaan tai köyhän luo. Kreivin korvissa soivat nyt kuitenkin yhä vain nuo selittämättömät, merkilliset sanat, jotka hänen puolisonsa oli sanonut hänelle heidän eilen erotessaan. Kauhistavat aavistukset kouristelivat hänen sydäntänsä. Kalpeana, mutta ilmoittamatta kenellekään jäädyttävää pelkoaan, riensi hän takaisin kreivittären huoneeseen.
Vaimonsa kirjoituspöydältä löysi hän nyt sinetillä suljetun kirjeen, jota hän ensi hämmästyksessään ei ollut huomannut. Se oli osoitettu hänelle. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja luki:
"Rakastettuni!
Lue nämä rivit levollisin mielin ja lue ne yksinäsi! Ole mies, rakas Kaarieni, ja kaikkivaltias Jumala, joka meitä koettelee, on antava sinulle rohkeutta elää ilman vaimoasi.
Sinä, Kaarleni, et ole minua koskaan väärin tuominnut, et koskaan väärin ymmärtänyt. Sinä, joka minua kohtaan aina olet ollut lempeä ja luottavainen, josta olen sinulle kiitollinen niin kauan kuin sydämeni sykkii — sinä tiedät, etten milloinkaan ole pyytänyt sinun arvoasi, nimeäsi, rikkauksiasi, vaan ainoastaan rakkauttasi. Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle kerran isäni puutarhassa, kun pyysit minua vaimoksesi? Se oli onnettomuus, sanoin minä, ettemme päässeet yhteen nuoruudessamme; silloin olisimme raivanneet itsellemme tien jäämuurienkin läpi. Myöhemmin ei meillä ole ollut voimaa eikä oikeutta uudistamaan maailmaa. Välillämme oli nyt kaksi, joilla oli sinuun vanhemmat oikeudet, ja nämä kaksi lasta asettivat kokonaisen maailman välillemme. Heidän täytyi katsella aikansa silmillä, heidän täytyi ajatella aikansa ennakkoluulojen mukaan, ja sentähden en voi heitä moittia, en kantaa heitä vastaan vähintäkään kaunaa siitä, etteivät he nähneet selvemmin, eivätkä ajatelleet ylevämmin kuin se aika, jossa he elävät. Olen rehellisesti koettanut heitä kohtaan täyttää äidin velvollisuuksia. Olen kauan toivonut, että rakkauteni lopulta murtaisi sen muurin, jonka sukuperän ennakkoluulot ovat välillemme pystyttäneet. Mutta minä olen pettynyt. Kuinka heikko nainen voisi muuttaa sitä maailmaa, jossa niin monet viisaat ajattelijat eivät ole kyenneet saamaan aikaan tasa-arvoa ihmisten välille! Vanhempain lastesi, armas Kaarleni, täytyy siis aina ylenkatsoa sitä alhaista naista, jonka sinä olet koroittanut heidän äidikseen. Mutta jos tämä alhainen äiti onkin voinut luopua kaikista omista kunnioituksen ja arvonannon vaatimuksista, niin ei hän olisi ansainnut tulla kutsutuksi sinun vaimoksesi, jos hän olisi sallinut itseänsä maahan tallattavan. Hänen kunniansa on sinun, ja hänen omat lapsensa saavat kerran tietää, ettei heillä ole oikeutta halveksia äitiänsä.
Sentähden, rakkaani, on minun, kahden velvollisuuden jouduttua ristiriitaan, täytynyt uhrata toinen niistä. Suo anteeksi, rakas ystävä, että luovun sinusta, etten menettäisi sinun omaasi ja lastemme kunnioitusta! Minun kanssani katoaa kaikki eripuraisuus, kaikki rauhattomuus tästä talosta. Alhainen porvaristyttö palaa siihen huomaamattomaan asemaan, jota hänen ei koskaan olisi pitänyt jättää, eikä hän ole ikinä lakkaava rukoilemasta siunausta sinulle ja koko sinun perheellesi. Älä ilmoita maailmalle meidän perhesurujamme. Sano minun matkustaneen ulkomaille terveyteni tähden. Älä myöskään koeta tiedustella, mihin olen paennut: päätökseni on järkähtämätön. Mutta en voi elää, tietämättä teidän vielä minua rakkaudella muistelevan, ja sentähden olen aika-ajoin kirjoittava sinulle ja lapsillemme sekä kyynelsilmin suuteleva niitä rivejä, joita minulle lähetätte. Elä onnellisena, sinä sieluni lemmitty! Jospa voisin olla puolisonasi, punastumatta lapsiesi edessä. Tervehdä Pauliani, Veraani. Tervehdä myös Bernhardia, tervehdä Louisea, ja pyydä heitä antamaan minulle anteeksi, rakkauteni tähden, kaiken sen surun, minkä olen teille tuottanut.
Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld."
— Isäni, — sanoi kreivi Bernhard, joka samassa astui huoneeseen, — suvaitsetteko tulla alas? Veljeni Paul on juuri saapunut opettajansa, erään vähän hajamielisen kirjatoukan seurassa, joka sanoo itseään Eerikki Ljungiksi.
— Paul! Tulen heti! Mitä vastaan hänelle, kun hän kysyy äitiänsä?
— Madame varmasti ihastuu, sanoi kreivi Bernhard ivallisesti. — Hän saa poikansa yliopistosta karkoitettuna.
7. PAIMENTYTÖN LAULU.
Yksi päivä on Herralle kuin tuhat vuotta ja kansoille kuin viisikymmentä. Heidän päivänsä kuluu, heidän iltansa tulee, niinkuin kaikkien muidenkin. Ja eräänä aamuna herätessään he huomaavat kummastuksekseen, että kaikki on uudeksi muuttunut.
Vapaudenajan kellotaululla pohjolassa osoitti viisari yhdettätoista tuntia vuorokaudesta, ja sen pitkä, myrskyinen päivä oli melkein lopussa, kun monet uskoivat sen olevan vielä keskipäivänsä auringon paisteessa. Ainoastaan siellä täällä seisoi vartija korkeassa tornissa, jossa ihmisten häärinä ei näköalaa sulkenut, ja tarkasteli, sydän täynnä levotonta odotusta, merkkien tarkoitusta.
Ne olivat kyllin selvät niille, jotka tahtoivat ymmärtää, eikä niitä kuitenkaan ymmärretty. Asiain nykyinen tila ei voinut kauan semmoisenaan pysyä. Valtakunta sairasti sisällistä eripuraisuutta, ja ohuen poskimaalin takaa näkyivät ajan kasvot kuolonkalpeina. Toinen käsi painiskeli toista vastaan; minne toinen jalka tahtoi, sinne ei toinen tahtonutkaan lähteä. Toinen silmä katsoi ja toinen korva kuunteli vasemmalle puolelle, samalla aikaa kuin toinen silmä ja korva kääntyivät oikealle. Kaikki hermot olivat liiaksi kiihoittuneet, kaikki lihakset uupumuksesta veltostuneet. Sydän sykki epätasaisesti, kaikki pahat intohimot näkyivät nousseen päähän ja pimittivät katseen. Pohjolan jalopeura oli vanhalla iällään muuttunut satapäiseksi lohikäärmeeksi, ja kaikki nämä päät purivat ja repivät toisiansa.
Mitä varten kaikki tämä? Oliko vapaus niin suuri onnettomuus, että paremmat päivät voivat koittaa ainoastaan sen haudalla? Ei, vapaus — todellinen vapaus! — on kansojen terveys ja onni, heidän maallinen tarkoitusperänsä, heidän ylin elämänehtonsa, jota ilman ei mitään pysyväistä menestystä, ei mitään todellista kehitystä ole olemassa. Mutta vapauden menestys riippuu sen siveellisestä pohjasta. Rakenna se sellaiselle, ja se on lämmittävä ja valaiseva kuin tuli. Tempaa tämä perustus pois sen alta, ja se on kuin tuli polttava ja hävittävä. Vapaus on niinkuin ilma, jonka näkymättömät joukot aina pyrkivät tasapainoon. Missä tasapaino rikotaan, siinä syntyy myrsky. Vapaudenaika Ruotsissa ja Suomessa sortui siitä syystä, että vapaus oli kadottanut siveellisen perustuksensa, ja samalla se oli huomaamatta mennyt yli määränsä ja muuttunut vastakohdakseen. Vapaudenaika sortui siitä syystä, että valtakunnan kultamalja, joka oli kahdelle jalalle perustettu, asetettiin seisomaan vain toiselle niistä.
Myöhään eräänä kesäkuun iltana vuonna 1771 käveli kaksi miestä tammien ja kastanjain suojassa Ekolsundin puistossa.
Vanhempi heistä oli kookas, komea herra, iältään noin viidenkymmenen, puettuna silmäänpistävän, melkein turhantarkan huolellisesti sen ajan hovipukuun, joka pysyi samanlaisena maaelämän vapaudessakin. Hän kuunteli kunnioittavasti nuoremman sanoja, samalla kuin huolien pilvet näyttivät synkistävän hänen korkeaa otsaansa. Kun hän joskus virkkoi muutamia sanoja vastaukseksi, tapahtui se lyhyesti ja määrämittaisesti ikäänkuin jonkin kaavan mukaan, mutta hänen sanansa ilmaisivat hänet kokeneeksi valtiomieheksi ja osoittivat samalla kertaa sekä selvää älyä että järkähtämätöntä mielenmalttia.
Nuorempi mies oli ainoastaan viidenkolmatta ikäinen, hänkin senaikaisessa ranskalaismuotisessa kirjavassa puvussa. Lyhyiden, mustain, punaisilla nauharuusuilla solmittujen samettihousujen, keltaisen silkkiliivin ja sinisen samettitakin päälle oli hän huolettomasti heittänyt lyhyen espanjalaisen, mustasta verasta valmistetun viitan. Hänellä oli pitsinen kaulahuivi, kalvosimet, tekotukka, hiuspussi ja kolmikulmainen hattu, mutta kaikkea tätä kantoi hän mitä luontevimmalla ja hempeimmällä somuudella, ja puhuessaan hän teki erittäin vilkkaita liikkeitä, väliin kiirehtien askeleitaan, väliin äkisti seisahtuen, toisinaan tarttuen seuraajansa käsivarteen, toisinaan vetäytyen taapäin ja viittoen käsillään, ikäänkuin hän tarvitsisi kaikkia näitä kaunopuheisia merkkejä täydentääksensä kielen köyhyyttä. Hänen kauneissa, hienoissa ja älykkäissä kasvoissaan liikkui alinomaa jokainen jäntere mitä vaihtelevimpia mielialoja ilmaisten, ja erittäinkin oli hänen suurilla, sinisillä kiiltävillä silmillään ihmeellinen kyky kuvastaa jokaista hänen sisimpien tunteidensa vivahdusta, niinkuin meri tyynenä ollessaan vuorotellen kuvastaa auringon loistoa ja hattaroita. Ja kuitenkin oli näistä silmistä sanottu, että ne olivat yhtä käsittämättömät kuin elävät, yhtä selittämättömät kuin viehättävät, sillä semmoinen oli tämän nuorukaisen koko olento. Luonto oli muodostanut hänet avoimeksi kuin päivän valon, mutta elämä oli tehnyt hänestä suljetun kirjan. Hän oli kasvanut niin vehkeilevänä aikana ja oli niin alinomaa salaisten vihollisten ympäröimänä, että teeskentely tuli hänelle välttämättömyydeksi, johon hän jo pienestä lapsesta asti oli harjaantunut, eikä koskaan ole nähty näennäisesti luontevamman vilpittömyyden verhoavan salatumpaa sielua.
Oli kuitenkin hetkiä, tosin ani harvoin, jolloin tämäkin salaperäinen luonne selvisi ja avautui niille harvoille uskotuille, joiden sallittiin luoda silmäys sen kätköihin. Kreivi Schefferille, kuninkaan entiselle kasvattajalle, Kustaa III juuri nyt tuollaisena hetkenä paljasti, jollei koko sydäntään, niin kuitenkin kolme neljännestä siitä.
Asema oli molemmille selvä. He katselivat sitä kuin shakkilautaa, jolla kuningas, kaikilta puolin vallanhimoisten ja vallitsevain vastustajain piirittämänä, ei voinut paikaltaan hievahtaa, panematta kruunuaan, kenties henkeänsäkin alttiiksi. Pakotettuna pysymään liikkumatonna hän tässäkin asemassa hitaasti, mutta varmasti menettäisi kruununsa, ja ainoana neuvona oli panna toisia nappuloita liikkeelle ja siten valmistaa kuninkaalliselle shakkinappulalle tilaisuutta vapaampiin liikkeisiin ja suurempaan itsenäisyyteen.
Ollessaan juuri Parisin iloisimpien, nerokkaimpien ja loistavimpien piirien ihailun ja ylistelyn esineenä, oli nuori kuningas kolme kuukautta sitten saanut tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta ja omasta raskaasta, voimattomasta kruunustaan. Sen jälkeen hän oli kiiruhtanut hankkimaan varmuutta Ludvig XV:n myötätuntoisuudesta ja tuesta; hän oli arvelematta allekirjoittanut sen kuninkaanvalan, minkä Ruotsin neuvoskunta hänelle joutuin esitti; hän oli kotimatkallaan käynyt mainion ja vaarallisen enonsa, kuningas Fredrikin puheilla Potsdamissa, ja nyt hänen oli avattava Ruotsin valtiopäivät, joilla hänen leppymättömät vihollisensa myssyt, kaksi vuotta kärsimänsä tappion jälkeen, olivat nyt jälleen saaneet vallan käsiinsä ja joille Venäjä ja Englanti täysin kourin kylvivät rahoja estääkseen kaikki yritykset valtakunnan kohottamiseksi sen syvästä alennustilasta.
Tästä kaikesta oli kuningas neuvotellut uskottunsa kanssa, ja asema oli niin toivoton, ettei muuta pelastusta näyttänyt olevan odotettavissakaan kuin ehdoton nöyrtyminen puolueiden mahtisanan alle. Oli ollut puhetta siitä, että aluksi koetettaisiin rakentaa sovintoa puolueiden kesken ja mielistellä kiukustuneita myssyjä, ottamalla heistä muutamia neuvoskuntaan.
Hallituksen alkaminen tällä tavoin olisi ollut katkera nöyryytys, sitä katkerampi, kun myssyt vaativat kuningasvainajan neuvonantajia kanteenalaisiksi. Nuoren kuninkaan posket hehkuivat vihasta. — Voi, — huudahti hän lyöden otsaansa, — onko maailmassa onnettomampaa kuningasta kuin se, joka ei voi muuta kuin joko hävetä itseään tai jättää valtakuntansa alttiiksi?
— On, sir, — vastasi kreivi Scheffer arvokkaasti, — on onnettomampikin, nimittäin se, jonka täytyy taipua molempiin.
— Se on totta, — virkkoi kuningas tyynemmin. — Valtakuntani on voimaton, jokainen tuulenhenkäys saa kruununi horjumaan, enkä kuitenkaan tahtoisi vaihtaa Ruotsia Puolaan enkä kruunuani Stanislain kruunuun. Vielä on kolmas keino, ja vielä voin vapaasti valita.
— Sitä uskallan epäillä, — sanoi kreivi.
— Mitä? Jos kaikki hankkeeni menevät mitättömiin; Jos näen minulle käyvän niinkuin Stanislaille, enkö voi luopua hallituksesta?
— Teidän majesteettinne tietää paremmin kuin minä, että Ruotsin kohtalo silloin vallan varmaan on oleva sama kuin Puolan.
— Olkoon niin! Kunniani pelastuu jälkimaailman silmissä.
— Ei mikään kunnia voi teidän majesteetillenne olla suurempi kuin se, että olette valtakunnan pelastanut.
— Niinkö luulette? — kysyi kuningas miettiväisenä. — Voi, hyvä kreivi, pahanpäiväinen myssy on tällä hetkellä enemmän arvoinen kuin koko minun kruununi!
Puhellessaan he olivat tulleet lähelle puiston aitausta, ja ennenkuin Scheffer ennätti vastata, kaikui sen toiselta puolelta paimentytön raikas laulu, kun hän polkua pitkin ajoi lehmiään laitumelta. Kävelijät kuulostivat. Se oli muuan noita sulosointuisia lauluja, jotka Ruotsissa niin usein ikäänkuin leikittelevät lehdissä ja puunlatvoissa:
Ja kun morsian oon, kun kruunun saan, — mä kukissa loistan — niin sorjana tanssin mä, valio maan, — pois huoleni poistan.
On kruununi vihanta, kaunoinen,
— mä kukissa loistan. —
Ei kruunua toist' ole vertaa sen,
— pois huoleni poistan.
Mua kumohon tanssi ei poikaset nuo, — mä kukissa loistan. — En kruunuain kultaista peikolle suo, — pois huoleni poistan.
— Kas siinä ennustus! — naurahti kreivi Scheffer.
— Niinpä todellakin, — vastasi kuningas Kustaa hymyillen. Minäkin olen pitävä huolta siitä, ettei kukaan minua kumohon tanssi, ja toivonpa silloin, etteivät peikot saa kruunuani.
8. ISÄNMAA HUUTOKAUPALLA MYYTÄVÄNÄ.
Tukholman valtiopäivät puhallettiin alettaviksi kesäkuun 13. p. 1771, ja jokainen valtiopäivämies valmistautui, jollei juuri hyödyttämään isänmaatansa, niin kuitenkin siitä hyötymään.
Samana päivänä tuli myös porvarien ja talonpoikien valita puhemiehensä.
Nuori valtiopäivämies, Isokyrön Joonas Perttilä oli noussut vuoteeltaan ja istui juuri lukemassa Raamatusta aamulukuansa, kun joku koputti hänen köyhänpuoleisen, kaupungin eteläosassa olevan asuntonsa ovelle, ja sisään astui päässään sievästi käherretty tekotukka muuan nuori varatuomari, hattujen päällikön, parooni Höpkenin yksityiskirjuri.
— Oletteko valtiopäivämies Perttilä? — kysyi käherretty mies mielistelevällä äänellä.
— Olen. Millä voin teitä palvella?
— Tahdoin vain kysyä, kuinka on terveyden laita, kun valtiopäivämies ei ollutkaan eilen illalla Punaisen Kukon ravintolassa. Kunnianarvoisen talonpoikaissäädyn useimmat jäsenet olivat siellä saapuvilla ja pakinoivat valtakunnan menestyksestä parhaalla rostockinoluella täytetyn haarikan ääressä, mitä milloinkaan on hyvän asian onneksi tyhjennetty. Arvelen valtiopäivämiehen tuntevan asian. Äänestetään Eerikki Anderssonia, ja rahallinen kiitollisuudenosoitus on sata plootua, jotka pyydän tässä saada suorittaa.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi nuori, vielä kokematon valtiopäivämies, kun käherretty vieras pitemmittä mutkitta alkoi lukea seteleitä pöytään.
Hieno herra ymmärsi kysymyksen väärin. — Summa ei kyllä ole niin iso kuin minkä päämieheni haluaisi maksaa ja mitä niin vaikuttava mies kuin valtiopäivämies olisi oikeutettu odottamaan, — jatkoi hän vähintäkään hämmästymättä, — mutta ajat ovat ahtaat, ja valtiopäivämies voi olla vakuutettu siitä, että häntä ensi tilassa erityisesti muistetaan. Meidän kesken sanoen meillä on kuningas ja vapaus puolellamme! Siis äänestätte Eerikki Anderssonia, sehän on päätetty?
— Niin kyllähän minä olen ajatellut äänestää Eerikki Anderssonia, mutta ei herran eikä kenenkään muun tarvitse sitä korvaani soittaa,— vastasi rehellinen Joonas, jonka hidas suomalainen veri nyt vihdoinkin rupesi kiehumaan. — Mitä herra tarkoittaa noilla viheliäisillä setelilipuilla? Aikooko herra ostaa minun ääneni?
— Arvasin heti, että se on liian vähän! Suomalaiskonna tulee kalliimmaksi kuin luulinkaan, mutta täytyy pitää häntä hyvällä tuulella, hän voi vaikuttaa toisiin! — mietti hattujen asiamies harmitellen, ja veti esille, nyt toki hiukan enemmän kursaillen, toisen setelitukon. — Olen varma, että kaikki kunnianarvoisen talonpoikaissäädyn suomalaiset jäsenet äänestävät niinkuin valtiopäivämies Perttilä hyvän asian puolesta, — lisäsi mies, merkitsevästi paukauttaen setelit pöytään.
Tämä oli jotenkin selvää. Perttilä oli kyllä harvinaisen viattomana tullut tähän huutokauppakamariin, jota sanottiin valtiopäiviksi, mutta hän olisi ollut suorastaan pölkkypää, jollei olisi käsittänyt näin kaunopuheista merkkikieltä. Hän oli myös vähitellen ehtinyt tehdä päätöksensä, ja seuraus siitä oli, että hän tarttui hienoa herraa käsivarteen, talutti hänet ovelle ja nakkasi setelitukot hänen jälkeensä portaille.
— Tuossa on herralle repaleensa! huusi vihastunut talonpoika hänen peräänsä. — Toisella kertaa herra tietäköön huutia, kun puhuu vapaille talonpojille.
— Lempo soikoon, ettei minulla ollut kultarahoja, murisi hattujen lähettiläs pahoilla mielin, portaita alas mennessään. Ajat huononevat huononemistaan, ja nuo talonpoikaislurjukset käyvät päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Ennen sai heidät tanssimaan pillinsä mukaan oluthaarikasta, nyt ei edes riitä, että tukkii heidät setelirahoilla täyteen kuin makkarat; pitää, mukamas, olla hopeakannu tai rannerengas emännälle tai kukkaro täynnä oikeita tukaatteja! Olen varma, että myssyt ovat ehtineet ennen meitä ja antaneet tyhmän suomalaistolvanan kuulla kullan helinää. Hän äänestää vastustajaamme, se on päivänselvää, ja sen saa kuningas siitä, että kitsastelee.
— Jos hattujen rehellisyyden laita on tuollainen, niin heitän heidät helkkariin, — ajatteli puolestaan Joonas Perttilä, istuutuen päivän kunniaksi kaapimaan pois partaansa omassa pajassaan taotulla partaveitsellä. — Myssyt ovat varmaankin rehellisiä ihmisiä, jotka eivät salateitä konttaile päämaaliinsa. Siirryn myssyjen puolelle; saammehan me köyhät suomalaiset talonpojat silloin edes elää rauhassa venäläiseltä.
Tuskin hän oli tullut tähän mielestään viisaaseen päätökseen, kun taas koputettiin ovelle, mutta tällä kertaa melkoista jykevämmällä nyrkillä. Ovi aukeni, ja sisään saapasteli eräs entinen talonpoikaissäädyssä toiminut valtiopäivämies, joka, sitten kun hänen talonsa oli joutunut myytäväksi, oli perustanut viinapolttimon kenraali Pechlinin tilalle ja jota käytettiin juoksemaan myssyjen johtajain asioita vanhojen ystävien luona talonpoikaissäädyssä. Mies oli röyhkeä ja raaka ja omansa vaikuttamaan talonpoikiin tungettelevalla käytöksellään, joka oli olevinaan suoruutta, ja verrattomalla hävyttömyydellään, joka oli olevinaan perehtymistä asioihin.
— No, mitäs kuuluu, äijäseni, — sanoi tämä arvoisa asiamies istuutuen toiselle noista kahdesta maalatusta tuolista, sillä useampia ei huoneessa ollut. — Terveys hyvä ja runsaasti rahaa? Mitä hittoja, Perttilä, aiotteko laittautua keikariksi? Antakaa parran kasvaa, ukkoseni, ja antakaa kuninkaan lellikkien nuolla leukojaan. Me olemme vapaita talonpoikia, jotka emme osaa sanojamme sieviksi sommitella, ja naamamme saa kelvata semmoisenaan. Onko tapanne ottaa ryyppyä aamutuimaan? Minä puolestani juon mieluummin ruotsalaista olutta.
— Kuka te olette? kysyi Perttilä, joka ei ollut miestä ikinä nähnyt ja jota tämän tungettelevaisuus harmitti.
— Kukako olen? Sepä oli kysymys. Kuuluupa, että olette vielä nahkapoika valtiopäivillä. Muuten tuntee koko Ruotsi rehellisen vanhan Hallbergin, joka ei ilmoisna ikänään ole kumarrellut ylhäisiä eikä alhaisia. Mutta sama se; jos tahdotte ystävän, johon voitte luottaa ja joka on talonpoika sekä sielun että ruumiin puolesta, niin sanokaa vain sana. Miksette tullut eilen Auringon ravintolaan? Me talonpojat neuvottelimme siellä valtakunnan parhaasta, niin että nurkissa natisi. Tässä on tuleva toinen ääni kelloon, saattepa nähdä, ja nyt me aiomme pistää kuninkaan oikeaan saappaaseemme ja herrat vasempaan. Aiomme äänestää Elfsborgin läänistä kotoisin olevaa Jooseppi Hanssonia; se on miesten mies, ja senpätähden hänet äänestettiin pois säädystä kaksi vuotta sitten, kun hatut syöttivät meille ranskalaisia makeisia. Lyönpä vetoa tulevaksi jouluksi aiotusta juottoporsaasta, että ajattelette samoin kuin minäkin. Köyhiä he ovat kuin heinäsirkat ja lumihuttua he meille tarjoilevat; mutta rehellinen mies ansaitsee päivärahansa, se on minun katkismukseni, ja te olette saava, mitä teille on tuleva, Perttilä. Mitä sanotte viidestäkymmenestä plootusta? Sillä saatte kyllä aika härän ja sitäpaitsi silkkihuivin tervetuliaisiksi emännälle.
— Viisikymmentä plootua? — vastasi Joonas, joka nyt rupesi oivaltamaan, mihin päin puhe kääntyi. — Täällä oli äskettäin herra, joka tarjosi sataa.
— Vääriä seteleitä, pelkkää peijattua varkaan tavaraa, uskokaa se,
Perttilä, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.
No, olitte kai niin viisas, että annoitte hänelle matkapassin alas
portaita.
— Niin tein.
— Sanoihan minä sen! Te olette valtiopäiväimme kaunistus, ja senpätähden saatte seitsemänkymmentä plootua oikeata käypää rahaa, josta ette joudu hirteen.
— Mistä hyvästä?
— Mistä? Rehellisyydestänne, kunnollisuudestanne ja siitä, että puollatte valtakunnan etua.
— Mutta jos nyt en myykään ääntäni?
— Jos? Niin, te olette hauska veitikka, Perttilä. Kuulkaapa, sanon teille sanasen tässä meidän kesken. Saatte sata plootua sillä ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään mitään. Mitä sanotte siitä, häh?
— Tietäkää huutia! Minä en ole mikään varas.
— Vai niin. Jos sitä nuottia vedätte, on se oma vahinkonne. Minun puolestani voitte kernaasti antaa varkaiden ja roistojen valtakuntaa hallita. Minä sanon suoraan ajatukseni ja neuvon teitä ystävänä. Ette suinkaan voi sataa viittäkymmentä vaatia? Täällä on kyllä muitakin, jotka katsovat isänmaan parasta. Ja sitten kuiskaisen teille jotakin korvaan; kuningas on meidän puolellamme! Niin, mitä arvelette, eikö se ole saakelia? No, menköön sadasta viidestäkymmenestä te itsepäinen suomalainen!
— Onko huutokauppa jo loppunut? — kysyi Perttilä pannen pois partaveitsensä ja nousten uhkaavasti seisoalleen.
— Tepä vasta turkkilainen olette! — vastasi kaupanhieroja, joka taas ymmärsi tarkoituksen väärin ja kopeloi irvistellen povitaskuaan. — Tosiaankin, äijäseni, olette hiukan koiramainen. Mutta jos ei vähemmästä apua ja jos lupaatte tehdä totta puolestanne, niin — olkoon menneeksi kaksisataa! Se on viimeinen sanani, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.
— Ja niin totta kuin minä olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani, opetan minä teille, kuinka rehellinen mies vastaa tuommoisiin konnankujeihin! — vastasi Perttilä, tarttui miestä kaulukseen ja heitti hänet ulos ovesta.
— Kirottu suomalaistolvana! — mutisi asiamies, hieroen selkäänsä. —
Hatut ovat tarjonneet hänelle kaksisataa viisikymmentä.
— Myssyt ja hatut näkyvät olevan yhtä hyviä! — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Voi onnetonta isänmaata!
9. SUURIN TARJOUS.
Mieli harmia kuohuen meni Joonas Perttilä sukulaisensa, porvariskuninkaan pojanpojan Tuomas Larssonin luo, joka edusti Vaasan kaupunkia Grönbergin kieltäydyttyä siitä toimesta. Vielä oli aikaa tunti tai pari, ennenkuin oli mentävä säätyihin äänestämään, ja nuori talonpoika tahtoi kuulustella porvarin mielipidettä.
Tuomas Larsson oli jäykkä, harvapuheinen mies, iältään noin 40-vuotias ja, niinkuin isä ja isoisä, kauppias kiireestä kantapäähän. Hän oli toimellinen, ahkera, ymmärtäväinen, niinkuin koko sukunsa, eikä siitä syystä lainkaan taipuvainen tuhlailemaan isänsä omaisuutta, mutta se rautasuoni, joka tähän saakka oli tämän suvun selkää tukenut ja isoisässä kovennut teräväksi teräkseksi, oli alkanut pehmetä kahdessa viimeisessä polvessa. Tuomas Larssonista ei tiedetty sen pahempaa kuin muistakaan rikkaista pikkukaupunkien ylimyksistä, joita kateus mielellään hämmästelee; arveltiin kuitenkin, ettei hän ollut niin vaikeasti ostettava kuin olisi voinut hänen varallisuuteensa nähden luulla, ja sentähden menikin Joonas hiukan epäillen tämän pikkuserkkunsa luo, häneltä neuvoa pyytämään.
— Tee tahtosi, — sanoi varovainen kauppias, — minä äänestän myssyjen puolella. Sukumme on ollut myssyjä viisikymmentä vuotta, ja sentähden minut valittiin.
— Oletko saanut maksun siitä? — kysyi Joonas synkein mielin.
— Maksusta taikka maksutta, minä äänestän sitä, minkä katson parhaaksi.
— Ja omatuntosi sallii sinun ottaa venäläistä rahaa!
— Taikka englantilaista, — naurahti Tuomas jurosti hymähtäen. — Sitä ei niin tarkoin tiedä; eivät ne haiskahda anturanahalle eivätkä kivihiilellekään. Ei haittaisi sinunkaan asioitasi, jos olisit vähemmän ulkokullattu. Jos et sinä ota, niin ottaa joku toinen. Rahat tulevat maahan, ja se on pääasia.
— Onko se pääasia? Mihinkäs sitten joutuu kansan kunnia ja menestys?
Mihinkä joutuu omatuntosi?
Kauppias pudisti kärsimättömästi päätänsä. — Semmoista se on, kun lähetetään poikia valtiopäiville! — murahteli hän. — Korupuheita ja taaskin korupuheita, eikä mitään muuta kuin korupuheita! Kansan kunnia? Maan menestys? Se kuuluu kaikki kauniilta, mutta semmoista saamme kuulla aamusta iltaan jokaiselta veijarilta, sanoipa hän itseänsä hatuksi tai myssyksi. Omatuntoni on kymmentä vuotta vanhempi kuin sinun, ja kun sinun omatuntosi tulee kymmentä vuotta vanhemmaksi, opit valvomaan maan etua samalla kertaa kuin omaa talouttasikin.
Sen pituinen se. Ja sen vastauksen saatuaan meni nuori talonpoika säädyn kokoushuoneeseen, ja katso, siellä pidettiin todellakin mitä kauneimpia puheita valtakunnan menestyksestä, isänmaan todellisesta hyödystä ja kansalaisten velvollisuuksista, jotka puheet paikoittain olivat aina tarpeen mukaan höystetyt kauneilla lupauksilla laajennettuja oikeuksien saamisesta kunnianarvoiselle talonpoikaissäädylle. Kaikki puhujat käyttivät samoja lauseita, ainoastaan sillä erotuksella, että hattujen ystävät kuvasivat myssyjä mitä ilkeimmiksi maankavaltajiksi; myssyt taas vuorostaan vakuuttivat, että kaikki valtakunnan onnettomuudet johtuivat noista pahasisuisista hatuista, sekä ettei maa milloinkaan pääsisi rauhaan ennenkuin nämä hirviöt oli perinpohjin hävitetty. Häpeä ja inho täyttivät rehellisen Joonas Perttilän mielen: tiesihän hän, että kaikki nämä puheet oli kirjoitettu näkymättömissä pysyttelevien puoluejohtajain kanslioissa. Hän tiesi nyt, että kaikki tai melkein kaikki noista isoäänisistä isänmaanystävistä olivat myyneet isänmaallisuutensa puhtaasta rahasta, yksinkertaisemmat viidestäkymmenestä plootusta, viekkaammat sadasta, sadasta viidestäkymmenestä tai kahdesta sadasta, aina sen mukaan, miten taitavia olivat olleet peijaamaan asiamiehiä, jotka summakaupalla olivat ottaneet toimittaakseen niin tai niin monta ääntä, ja jotka saivat niinkuin oikein olikin — oman osansa siitä, mitä voivat tinkiä.
Toisilleen vihamieliset puolueet näyttivät alussa melkein tasaväkisiltä, s.o. yhtä hyvin lahjotuilta. Mutta kohta tuli ilmi, että myssyt olivat maksaneet runsaammin, ja he voittivat siis äänestyksessä 84 äänellä 41 vastaan. Joonas Perttilä oli kuulunut vähemmistöön. Hän ei pitänyt hatuista, mutta vielä vähemmän hän piti myssyistä.
Samalla tavalla kävi porvarissäädyssä. Myssyt voittivat 72 äänellä 55 vastaan. Eivät milloinkaan olleet puolueet olleet hävyttömämpiä, eivät ikinä rohkeammin käyttäneet kaikkia mahdollisia keinoja temmataksensa voiton itsellensä. Englannin ja Venäjän ministerit ammentelivat kultaa täysin kahmaloin, turvataksensa myssyjen voittoa, ja Ranskan ministeri, hattujen suojelija, käänsi turhaan koko kukkaronsa nurin. Samaan aikaan, kun kreivitär Du Barryn sylikoiralla oli kalleista kivistä tehty kaularengas, ei hänen herransa ministerillä, parooni Vergennes'llä ollut enempää kuin 200 000 frangia syötettävänä noille ahnaille valtiopäivämiehille, ja kuningas Kustaa oli pakotettu lainaamaan Vergennes'ltä.
Nyt tuli pappien valita puhemies. Heitä oli vähän ja siitä syystä he olivat kalleimmat ostaa. Mutta heillä oli neljäs osa vallasta: miksikäs he myisivät maansa polkuhinnasta? Nuo kunnon hengenmiehet, joiden valtakunnan ei kuitenkaan olisi pitänyt olla tästä maailmasta, myivät itsensä semmoisella taidolla, että heidän pöytänsä pitkät ajat sen jälkeen oli raukeamaisillaan hopeiden painosta, samoin kuin he itse vatsansa painosta.
Omituinen sallimus oli sovittanut niin, että Larssonin suvun jäseniä näillä valtiopäivillä istui kaikissa kolmessa aatelittomassa säädyssä: talonpoikaissäädyssä Perttilä, porvarissäädyssä Tuomas Larsson ja pappissäädyssä hänen setänsä, rovasti Bertel Larsson, porvariskuninkaan nuorempi poika. Tämän papin luo meni Joonas Perttilä päivää ennen puhemiehen vaalia. Joonaan oli käynyt niinkuin monen muunkin miehen myrskyisinä aikoina: hän oli päättänyt olla mihinkään puolueeseen kuulumatta, mutta tuli kuitenkin vähitellen pakotetuksi liittymään jompaankumpaan taistelevista puolueista. Hän oli koetteeksi ruvennut hatuksi, hän niinkuin muutkin, ja meni nyt rovastin luo, joka oli hänen äitinsä serkku, pyytääkseen neuvoa tältä arvossa pidetyltä mieheltä, jota Joonas hamasta lapsuudestaan oli kuullut mainittavan säätynsä etevimpänä.
Rovasti Larsson oli kuitenkin niin täydellinen vastakohta hurskaalle tyttärellensä Cecilialle kuin maan tomusta muodostunut vatsa voipi olla taivaan kirkkaalle silmälle. Hän oli jättiläiskokoinen vanhus, kahden seitsemättä vanha, leppeä ja muhoileva, hyvin harrasmielinen, kun niin tarvittiin, mutta ei milloinkaan ajatellut muuta kuin omaa etuaan. Hän oli nyt kolmatta kertaa valtiopäivämiehenä, ja siitä hän oli saanut maksaa kauniit rahat säätyveljilleen kotiseudullaan, mutta se olikin tuottava toimi, jota hän osasi hoitaa erinomaisella taidolla. Kun hattujen asiamies tarjosi 500 plootua, kohautti hän vain olkapäitään ja selitti, ettei hän halunnut mitään ajallista voittoa, vaan aikoi äänestää myssyjen kanssa, jolloin tarjousta nostettiin vähitellen aina 3.500 plootuun, jotka paikalla puhtaassa rahassa luettiin hänen pöydälleen ja mitä kainoimmin katsein pyyhkäistiin sen suureen laatikkoon. Silloin tuli rovasti vihdoin vakuutetuksi siitä, että hatut olivatkin oikeassa. Ja kun myssyjen lähettiläs seuraavana päivänä tuli tarjoamaan hänelle yhtä suurta rahallista palkkiota, selitti rovasti Larsson, uusien periaatteidensa mukaisesti, ettei hän suinkaan tahtonut vastaanottaa mitään syntirahoja, koska hänen omatuntonsa käski häntä äänestämään hattujen puolella. Seuraus siitä oli se, että tarjousta koroitettiin aina 500 plootua kerrallaan, ja kun sillä tavoin oli päästy tuohon sievoiseen summaan, 5.000 plootuun, ja kun alkoi näyttää siltä, että mitta oli täysi, rupesi rovasti suureksi kummastuksekseen huomaamaan, että myssyt eivät olleetkaan aivan väärässä. Pitäisi vain ajatella sitä surullista mahdollisuutta, että vanha, puolisokea Turun tuomiorovasti Pryss jonakin kauniina päivänä menisi kaiken maailman tietä, ja niin surkuteltavan tapauksen varalta olisi tärkeätä, että hänen paikkansa joutuisi isänmaallismieliselle miehelle, joka ymmärtää valvoa säädyn etua, jonkatähden hän, Larsson, olisi valmis uhrautumaan tähän raskaaseen ja edesvastuulliseen virkaan, jos hän sen saamisesta saisi kirjallisen vakuutuksen. Sitoumus annettiin — sillä myssyt voivat antaa mitä tahansa — ja nyt vihdoinkin huomasi tuo kunnianarvoisa mies, että hatut olivat ihan väärässä ja myssyt sitävastoin isänmaan ainoat todelliset pylväät. Kauppa ei ollut huonoimpia. Mikä verraton aarre onkaan moinen vakaumus, joka ensin toisella, sitten toisella taholla tuottaa yhteensä 8.500 plootua ja tuomiorovastin arvon!
Joonas Perttilä tapasi sukulaisensa mitä mainioimmalla tuulella ja rohkeni viattomuudessaan lausua paheksumisensa tuosta hävyttömästä, valtiopäivillä vallitsevasta lahjomisjärjestelmästä.
Rovastin leveät huulet vetäytyivät mitä suloisimpaan hymyyn. — Älähän muuta sano! — huokasi hän luoden hartaasti katseensa kattoon. — Maailma on täynnä pahuutta, eivätkä mammonan orjat ajattele muuta kuin lihallisia himojaan. Meidän täytyy varustautua kovaan sotaan emmekä myöskään saa halveksia maallisia aseita. Meidän tulee katsoa, että edes vähäinen osa tämän maailman hyvyyksistä joutuu hyviin käsiin, hyvän asian hyödyksi. Me emme saa lykätä luotamme niitä ajallisia lahjoja, joita taivas meille voi lähettää, edistääkseen kirkon ja maamme menestystä.
— Se on tietty, mutta ei suinkaan arvoisa isä ottane lahjuksia? — kysyi talonpoika viattomasti.
— Taivas varjelkoon! — vastasi rovasti hiukan hämillään, vaikkei hänen tapansa suinkaan ollut hävetä. Kuka nyt toki lahjuksia ottaisi? Tarkoitan vain, ettei pidä halveksia pientä ropoa, joka voi tulla köyhän seurakunnan hyväksi, olletikin, kun tietää siten maataan hyödyttävänsä.
— Arvoisa isä ottaa siis lahjuksia? — kysyi Joonas vielä kerran, sillä hän luuli tuntevansa pahan omantunnon katkua noissa kiertelemisissä.
— Ei pidä olla ylen ankara, poikaseni, — varoitti rovasti isällisellä äänellä. — Me olemme kaikki heikkoja kuolevaisia; meidän tulee ajatella köyhiä lapsiamme eikä hylkiä sitä, mitä taivas näistä maallisista hyvyyksistä meille suo.
— Ja arvoisalla isällä on kuitenkin suuret tulot ja suuri perintö! — huudahti Joonas närkästyneenä.
— Minä olen köyhä Herran palvelija, joka vaivoin ansaitsen jokapäiväisen leipäni, tiedäthän sen vallan hyvin, rakas poikani!
— Perkeleen palvelija sinä olet, kirottu pappi, joka myyt isänmaasi! — huudahti Joonas Perttilä raivoissaan, paiskasi oven lukkoon ja syöksyi ulos.
10. KUSTAA III:N PUHEILLA.
Kaikki hattujen rahat oli turhaan käytetty; nuo kaksisataa tuhatta frangia oli kuin kaivoon heitetty. Myssyt voittivat pappissäädyssä yhden äänen enemmistöllä, ja Skaran piispa Forssenius tuli heidän puhemiehekseen. Voitto oli maksanut heille kolme tynnyriä kultaa ruplissa ja punnissa, mutta heillä olikin nyt kolmeneljäsosaa vallasta. Viimeinen neljännes oli jäljellä: aateliston oli valittava maamarsalkkansa. Se oli tekevä voiton toisella puolen ja tappion toisella täydelliseksi.
Ruotsin ritarihuoneessa, sen vanhojen loistavien sukujen pyhäköissä oli siis huutokauppa päätettävä. Kaikki varustautuivat voittamaan tai kuolemaan — isänmaanko puolesta? Ei, vaan oman saalisosuutensa puolesta.
Rehellinen Joonas Perttilä oli nyt viikon kuluessa nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota hän ei ollut voinut uneksiakaan, mutta yhtä asiaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, mitä kuningas kaikesta tästä arvelisi. Joonas ymmärsi vallan hyvin, että herrat riitelivät saadakseen hallita valtakuntaa, että toinen sääty tahtoi hankkia itsellensä etuoikeuksia toisen kustannuksella ja että toinen oli toistansa ahnaampi rahoja anastamaan; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kuninkaalla, josta kukaan ei julkisesti välittänyt, mutta jota kaikki salaa sanoivat puoluelaisekseen, oli noiden vehkeiden kanssa tekemistä. Vanhan perityn, maan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen läpitunkemana ei Joonas voinut muuta uskoa kuin että kuningas Kustaa ei tiennyt siitä iljettävästä kaupanteosta, jota täällä joka taholla harjoitettiin, ja hän katsoi velvollisuudekseen uskollisena alamaisena ilmaista petetylle hallitsijaparalle, kuinka pahoin hänen säätynsä häpäisivät maan kunniata.
— Tuo hyvä kuningas on vielä niin nuori ja tottumaton, mietti Joonas mielessään. — Hän ei tiedä mitään, hän luulee, että kaikki käy rehellisesti, ja hänen hoviherransa varovat kyllä, ettei hän saakaan mitään tietää. Mutta minä tahdon mennä hänen puheilleen ja sanoa hänelle suoraan, kuinka asia on, vaikkapa rakas orpanani porvarissäädyssä kiukkuunsa pakahtuisi ja vaikka kunnianarvoisa enoni pappissäädyssä manaisikin minut alimmaiseen helvettiin.
Sanottu ja tehty. Joonas oli äskettäin lukenut Posttidningistä, että kuninkaallinen majesteetti armossa suvaitsi kaikkien alamaistensa, niin ylhäisten kuin alhaisten, henkilökohtaisesti esittää hänelle valituksiaan tai toivomuksiaan joka maanantai, tiistai ja keskiviikko kello 4:n ja 5:n välillä jälkeen puolen päivän kuninkaallisessa linnassa. Nyt oli juuri keskiviikko, ja Joonas lähti suoraa tietä majesteetin luo.
Kun hän lähestyi linnanporttia, kun hän näki vartijat ja tuon suuren, majesteetillisen kivirakennuksen, joka ikäänkuin musersi hänet alleen, silloin tunsi Joonas ensi kerran sydämensä sykkivän tavallista kiivaammin. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Eiköhän olisi viisainta palata takaisin?… Mutta ei — näkihän hän pääskysten lentävän sisään tuosta korkeasta portista yhtä pelottomina kuin oli nähnyt niiden lentävän hänen matalan katonharjansa alle Isokyrössä, ja olihan hän toki pääskysiä parempi! Olihan hän valtiopäivämies! Tulihan hän rehellisissä aikomuksissa! Hän astui sisään.
Etuhuoneessa hän sai vartoa sill'aikaa, kun päivystävä kamarijunkkari saattoi anojia kuninkaan puheille siinä järjestyksessä kuin nämä olivat ilmoittautuneet. Täällä oli raajarikkoisia puujalkasotilaita Pommerin sodan ajoilta, virkamiesten leskiä, joilla oli 8 plootua eläkettä, köyhiä kirkkoherroiksi pyrkiviä kappalaisia, vararikkoon joutuneita kauppiaita, jotka tahtoivat perustaa saippuatehtaita, matameja, jotka harjoittivat kapakkaliikettä ja valittivat poliisia vastaan, ruudin sokaisemia kivenporaajia, virkaheittoja näyttelijöitä, jotka lausuivat kappaleita Don Ranudo di Colibradosta, nälkäisiä runoilijoita, joilla oli taskussa kyynärän pituisia ilorunojen sepustuksia, suutarin oppipoikia, joilla oli korvat lukossa mestariensa korvapuusteista, nuohoojia, jotka olivat romahtaneet alas takanpiipusta, sanalla sanoen, siinä oli näytteitä kaikesta todellisesta tai luulotellusta viheliäisyydestä, ja kaikki nämä olivat edeltäkäsin oppineet ulkoa pitkiä läksyjä, joilla aikoivat herättää kuninkaan sääliä. Mutta kun lyhyt tunti tällä tavoin olisi riittänyt tuskin useammalle kuin yhdelle tai kahdelle, käskettiin jokaisen ajaa asiansa kahdessa minuutissa, jollei hänen majesteettinsa suvainnut heiltä jotakin erittäin kysellä, ja sentähden seisoivat nyt kaikki hiessä päin, miettien, miten voisivat puhua lyhyesti ja selvästi, kamarijunkkarin seisoessa taipumatonna kello kädessä valmiina keskeyttämään puhelun. Ihmeellistä oli kuitenkin nähdä, kuinka useimmat menivät sisään tyhmistyneinä ja tulivat takaisin ilosta loistaen, sillä kuningas Kustaan kuuluisa taito voittaa ihmissydämet jollakin ystävällisellä sanalla tai armollisella silmäyksellä oli tämmöisissä tilaisuuksissa yhtä suuri kuin muulloinkin, ja hänellä oli syytä nyt enemmän kuin koskaan voittaa sydämiä puoleensa, sillä kaikki ne olivat pääomana hänen liikkeessään. Hän ei hylkinyt halvintakaan, hän tarvitsi noita ihmisiä ehkä enemmän kuin he häntä.
Joonas luuli tuntevansa yhden anojista. Se oli myssyjen juoksija, hänen korkea-arvoisuutensa Hallberg. — Maltahan mies! — ajatteli rehellinen talonpoika.
Vihdoin tuli Joonaan vuoro, ja ennenkuin hän oli ajatuksissaan saanut valmiiksi sen merkillisen puheen, jonka aikoi pitää kuninkaalle valtiopäivillä vallitsevasta vallattomuudesta, seisoi hän jo Ruotsin, Suomen ja Isokyrön hallitsijan edessä.
Kuningas Kustaa istui tavallista hiukan yksinkertaisemmassa puvussa vähäisen ebenpuisen työpöydän ääressä, ja hänen vieressään seisoi vartioivan adjutantin kanssa kirjuri, joka otti anojien hakemukset vastaan.
Odottaen kuulevansa, että nuori sarkatakkinen talonpoika tahtoi jättää jonkin anomuksen verojen helpottamisesta, loi kuningas sisääntulijaan pikaisen kysyvän katseen. Mutta Joonas ei ollut niin paikalla valmis; minuutti kului ja samalla puolet hänen käytettäväkseen määrätystä ajasta.
— Kuinka on laitasi, ystäväni? — kysyi kuningas, osoittamatta vähintäkään maltittomuuden merkkiä. Hänellä oli erityiset syyt pysyä talonpoikain suosiossa.
Vaikka asuikin Isokyrössä, puhui Joonas Perttilä, joka oli Munasalossa syntynyt, yhtä sujuvasti ruotsia kuin suomeakin, ja tämä kielitaito oli ollut hänelle hyvänä apuna valtiopäivillä, joilla ne talonpojat, jotka taisivat ainoastaan suomea, olivat pahemmassa kuin pulassa ollessaan tavallisesti yksi kahdeksaa tahi kymmentä vastaan yhdistetyssä Ruotsin ja Suomen talonpoikaissäädyssä. Joonas raapaisi siis jalallaan lattiaa ja vastasi:
— Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Huonosti on laita.
— Mitä sinulla on valittamista? Joutuuko talosi ryöstettäväksi kruununrästeistä, vai onko sinua rasitettu pitkillä maantieosuuksilla? — kysyi kuningas.
— Kiitän kysymästä, — vastasi Joonas, joka nyt pääsi puheen alkuun. — Minä tulen välttävästi toimeen, vaikka manttaali rasittaakin, mutta pahempi on valtakunnan laita. Sen asiat menevät päin mäntyyn, sanon armolliselle majesteetille.
Kuningas hymyili ja viittasi kamarijunkkarille, joka kello kädessä jo oli katkaisemaisillaan tämän uhkaavan alun. — Missä suhteessa ovat nyt asiat niin huonosti? — kysyi hän.
— Niin, — sanoi Joonas, — seikka on semmoinen, että ne lypsävät toisten lehmiä oikealta ja vasemmalta täällä valtiopäivillä. Armollinen majesteetti tietäköön, että ne elävät pahemmin kuin katsastuskirjurit. Täällä hiiviskelee ihmisiä, jotka supisevat talonpojille ja supisevat porvareille ja supisevat papeille ja joilla on taskut täynnä seteleitä ja hopeatalareita, liirum laarum vain, kaikille, jotka tahtovat. Ja talonpojat kumartavat ja porvarit kumartavat ja papit kumartavat ja sanovat: kiitoksia paljon, ketä minun tulee äänestää? Äänestä Hanssonia! Äänestä Sebaldtia! Äänestä Forsseniusta! vastataan, ja hullu tekee niinkuin hupsu käskee. Kas, sillä tavoin täällä menetellään. Mutta se ei käy päinsä, armollinen majesteetti, ja vaikka tappaisivat minut tähän paikkaan, niin sanon kumminkin: se on sulaa koiruutta. Sillä siinä vyyhdessä on vielä muuan solmu, josta ne eivät hevillä juttele, ja senpätähden ei armollinen majesteetti ilmoisna ikänä voi saada vihiä kaikista koiruuksista.
— Mikähän se solmu olisi? Puhu vapaasti, rehellinen talonpoika! — sanoi kuningas huvitettuna talonpojan ujostelemattomasta puheesta ja oivaltaen hänen rehellisen tarkoituksensa.
— Pyydän armoa, jos haastelen pääni poikki, sillä voi sattua, että puhun pään poikki muiltakin, — vastasi Joonas varovaisesti, — mutta näettehän, asia on sellainen, että kyllä se on ollut säkissä ennen kuin se tuli pussiin. Armollinen majesteetti ei voi uskoa, miten asia on!
— No, kuinka se sitten on?
— Niin, että ranskalainen on ostanut osan valtakuntaa, englantilainen kaksi, ja ryssä kaksi ja puoli. On ihmisiä, jotka ovat myyneet valtakunnan kaikille kolmelle. Sillä näettehän, ne ovat heidän rahojansa!
— Mitä, onko se mahdollista? Sitä en ole koskaan tiennyt, — vastasi kuningas hyvin vakavana.
— Arvasinhan sen, — sanoi Joonas päätänsä nyökäyttäen. — Ja parasta on, että armollinen majesteetti saa tietää sen aikanaan, ennenkuin ne peijaavat häneltä kruunun. Minusta se on hävytöntä.
— Niin minustakin, — vastasi kuningas. — Mutta mitä pitää minun mielestäsi tehdä tuollaisille ihmisille? Enhän voi hirttää koko valtiopäiviä.
— Ei, — arveli Joonas katsahtaen varovaisesti ympärilleen. —
Armollisen majesteetin tulisi ottaa niiltä valta pois.
— Millä tavoin?
— Sitä minä en tohdi ymmärtää. Armollinen majesteetti on viisaampi kuin on olevinaankaan; kyllähän hän sen parhaiten ymmärtää. Sanon vain niinkuin entinen pelimanni.
— Miten entinen pelimanni sanoi?
— Hän sanoi: peli kaikki, kun sormet on poikki.
Pikainen, tutkiva salama välähti noista kiiltävistä, suurista sinisistä silmistä ja iski rohkeaan puhujaan. Kenties arveli kuningas Kustaa, että tämä talonpoika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei ollut älyä vailla, oli myssyjen lähettämä vakooja. Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi entisellä armollisella äänellään: — Minä olen kuullut toisen sananlaskun: hätätilassa tanssitaan puujalallakin. Kiitos kuitenkin hyvästä tarkoituksestasi. Haluatko muutoin jotakin omasta puolestasi?
— Kiitos kysymästä. En mitään muuta, kuin että armollinen majesteetti ajaa Hallbergin pellolle, sillä niin minä olen tehnyt. Toissapäivänä hän juoksi myssyjen asioita ja nyt hän seisoo tuolla ulkona ja tahtoo kumartelemalla päästä sisään.
— Hyvä, hyvä, olen pitävä sinua mielessäni!
Puheillaolo oli loppunut, ja Joonas astui ulos. Suurimmaksi kummastuksekseen hän näki, että se, joka hänen jälkeensä pääsi kuninkaan puheille oli juuri — Hallberg.