11. PAUL BERTELSKÖLDIN KOTIINTULO.
Vallan samaan aikaan, kuin puolueet Tukholmassa kiivaimmin ampuivat toisiaan kultaisilla luodeilla, oli se kerrassaan odottamaton tapaus, josta puhutaan tämän kertomuksen alussa, synnyttänyt sanomatonta häiriötä Bertelsköldin kreivillisessä perheessä sen omistamalla Falkbyn tilalla Itä-Göötanmaalla. Muistamme, että perheen päämies sai kauhean tiedon puolisonsa paosta samalla hetkellä kuin hänen nuorin poikansa Eerikki Ljungin seurassa saapui kotiin.
Jaloon, mutta heikkoluontoiseen mieheen teki tämä uutinen sellaisen vaikutuksen kuin olisi maa vaipunut hänen jalkainsa alla ja kuin hänet olisi perheonnen kodista äkkiä heitetty autioon erämaahan. Hänen ensimmäinen epätoivonsa ilmaus kääntyi vanhinta poikaa Bernhardia vastaan, joka tietämättä, mitä oli tapahtunut, lisäsi hänen suruansa puhuen kylmän ivallisesti hänelle Paulin erottamisesta yliopistosta.
— Kelvoton poika, — sanoi onneton kreivi, — sinä olet särkenyt isäsi sydämen; olet karkoittanut hänen talostaan maailman jaloimman naisen!
Tässä syytöksessä oli jotakin, joka sai — vastoin tavallisuutta — kopean nuoren miehenkin posket kalpenemaan. Hän otti äänetönnä kirjeen, jonka hänen isänsä hänelle antoi ja joka sisälsi selityksen hänen äitipuolensa päätökseen.
Kreivi Bernhard luki, ja hänen poskensa kävivät yhä kalpeammiksi. Tätä hän ei ollut odottanut. Hän oli arvostellut äitipuoltansa tavallisten ihmisten kannalta älykkääksi, mutta kunnianhimoiseksi naiseksi, jonka julkean vaatimuksen yhdenvertaisuudesta hänen kanssaan hän tahtoi tehdä tyhjäksi ja rangaista häntä ei ainoastaan itsensä, vaan myös isänsä ja sisarensa vuoksi, jotka saivat maailman silmissä kärsiä tästä epäsäätyisestä avioliitosta. Jos hänen isänsä heikkoudessaan oli joutunut tämän kunnianhimoisen porvaristytön pauloihin, niin oli hänen, vanhimman pojan ja perillisen, velvollisuus ylläpitää perheen kunniaa. Ja vaikkei hän enää voinutkaan saada tehtyä tekemättömäksi, niin tahtoi hän ainakin tehdä sen vaarattomaksi antamalla äitipuolen tuntea oman riippuvaisuutensa ja hänen etevämmyytensä — pakottamalla hänet suvaitun henkilön nöyrään asemaan, jota korkeammalle kreivittären ei huolinut pyrkiäkään. Että hänen äitipuolensa niin kauan kuin mahdollista koettaisi säilyttää vertaisen asemaansa, siitä oli kreivi Bernhard ollut varma; mutta että hän vaatisi kaikki tai ei mitään, ja että hän mieluummin kuin nöyrtymällä ostaisi itselleen arvonimen, noin rohkean päätöksen tehden katkaisisi sen solmun, jota ei muuten voinut avata, se ei ikinä ollut hänen mieleensä johtunut. Liian myöhään hän nyt huomasi erehtyneensä tämän jalon naisen suhteen, joka oli yhtä ylpeä kuin hän, mutta häntä ylevämpi, ja katumuksen tai oikeastaan hämmästyksen tunne valtasi hetkeksi hänen mielensä. — Minun olisi pitänyt toimia varovammin, — ajatteli hän itsekseen. — Jos tämä tapaus tulee tunnetuksi, seuraa siitä häväistys; karanneesta tehdään kohta hurskas marttyyri, perheemme kunnia joutuu vaaraan, itse voin sen johdosta joutua ikävyyksiin, eikä ole hauskaa tällaisen riidan jälkeen tavata tuota rajupäätä Paulia. Sanalla sanoen, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen; pitää käyttää kaikki keinot tämän tyhmyyden salaamiseksi.
Pian oli kreivi Bernhard tehnyt päätöksensä. — Rauhoittukaa, isäni! — sanoi hän kunnioittavalla, melkein hellällä, äänellä. — Tämä kaikki on tapahtunut valitettavasta väärinkäsityksestä, jonka kohta toivon saavamme korjatuksi. Tämä rikkouma ei ole parantumaton, kunhan vain voimme antaa sille lempeämmän sävyn. Sallitteko minun toimia sijastanne?
— Tee niinkuin tahdot, — sanoi sortunut isä. — Älä vain ryhdy mihinkään, joka voi häväistä äitiäsi, sillä hänen kunniansa on meidän!
— Se on minunkin ajatukseni. Jättäkää vain asia minun huostaani, ja minä lupaan, että kaikki on taas korjautuva.
Nämä sanat sanottuaan kiiruhti kreivi Bernhard alas yläkerrasta ja lausui tiuskaisevalla äänellä isänsä kamaripalvelijalle, joka tuli häntä vastaan portailla:
— Mikset ollut toimessasi yöllä, kun kreivitär lähti matkalle?
— Kun kreivitär lähti matkalle? — kysyi palvelija hyvin hämmästyen.
— Onko tapanasi nukkua, nahjus, kun herrasi sinua tarvitsee? Tännehän
tuli sana yöllä, että kreivittären tuota pikaa piti matkustaa
Norrköpingiin; laiva, jonka tuli viedä hänet terveyslähteille
Pyrmontiin, oli lähtöön valmiina.
— Vakuutan armolliselle herra kreiville, etten minä eikä kukaan muukaan palvelijoista ole tiennyt siitä mitään, — vakuutti kamaripalvelija vielä enemmän hämmästyneenä.
— Ja semmoisille lurjusmaisille unikeoille tässä vielä palkkaa maksetaan, — jatkoi kreivi Bernhard yhä vihaisemmaksi tekeytyen. — Hänen armollansa ja minulla ei ollut muita kuin espanjalainen Joséni auttamassa kreivitärtä vaunujen tullessa häntä noutamaan. Mutta jos hänen armonsa on ollut liian leväperäinen teitä kohtaan, olen minä paneva toimeen täällä toisen järjestyksen. Muista se toistaiseksi, hyvä Söderlund, jos haluat pysyä paikassasi, ja sano samat sanat tovereillesi. Missä kreivi Paul on?
— Hän meni ruokasaliin ja kysyi kreivitärtä. Mutta tuoltahan nuori kreivi tuleekin!
Paul tuli samassa juosten portaita ylös, syleili innokkaasti veljeänsä ja huudahti niin ihastuneena kuin voi olla vain kahdeksantoistavuotias, joka juuri on palannut syntymäkotiinsa:
— Tässä olen nyt, Bernhard! Oi, kuinka iloinen olen ollessani taas luonanne! Missä on äitini? Ja kuinka isämme voi, Bernhard?
— Onpa hauska nähdä sinut taas; olethan pitkä kuin krenatööri! Isämme ei voi oikein hyvin, mutta ei pahoinkaan, ja hän on ihastuva saadessaan sinua syleillä, — vastasi kreivi Bernhard taitavasti kiertäen sitä kysymystä, johon oli vaikea vastata.
— Entä äitini, Bernhard, äitini? Toivon hänen voivan hyvin? Missä hän on, sano? Miksi en ole häntä vielä saanut syleillä? Minä kysyin heiltä tuolla alhaalla, mutta sain epäselviä vastauksia.
— Toivon, että äitimme voi hyvin, — vastasi veli tekeytyen hyvin osanottavaksi.
— Sinä toivot? Mitä se merkitsee? Onko hän kipeä, vai minkätähden sinä toivot, sano? Mutta missä hän sitten on?
— Et siis tiedäkään, että kreivitär on matkustanut pois! Olet kulkenut kirjeen ohitse! Mutta miksi et kirjoittanut tänne tulostasi? Jos äidillämme olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, niin hän varmaan olisi siirtänyt matkansa tuonnemmaksi, sillä niin kiire ei hänellä suinkaan ollut; olisihan hän voinut lähteä toisessa laivassa.
— Lähtenyt matkalle? Äitini lähtenyt matkalle! — huudahti Paul hämmästyneenä, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. — Ja minä kun olin niin sydämestäni iloinnut saadakseni nyt nähdä hänet! Voi, Bernhard, mikä onnettomuus juuri nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut saada suudella hänen kättänsä ja avata hänelle koko sydämeni!
— Minä tiedän sen, kuulin sen vast'ikään Ljungilta, että olet erotettu yliopistosta. Et tehnyt oikein käyttäytyessäsi niin ajattelemattomasti; mutta me neuvottelemme yhdessä jostakin keinosta ja siitä, mihin sinun nyt on ryhtyminen. Neuvottelemme isämme kanssa tulevaisuudestasi.
— Tulevaisuudestani! Se on minulle yhdentekevä, se kyllä selviää. Mutta äitini, Bernhard, taivaan tähden, miksi on äitini matkustanut pois? Ja mihin hän on matkustanut? Viimeisessä kirjeessään hän ei maininnut siitä sanaakaan.
— Se on luonnollista, hän ei tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Kenties et tiedä, että hänellä jo muutamia vuosia on ollut heikko rinta.
— Hänelläkö heikko rinta? Se on mahdotonta. Olen tutkinut anatomiaa ja vakuutan sinulle, Bernhard, että äitini on niin lujarakenteinen kuin niin soreavartaloinen nainen voi olla. Potipa hän mitä hyvänsä, mutta rinnan heikkous häntä ei voi vaivata.
— Et ole nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hänestä on tullut hyvin heikkohermoinen.
— Hänestäkö heikkohermoinen? Mutta sehän on hullutusta. Luuletko, että häntä on hemmoiteltu niinkuin meidän aikamme muotinukkeja. Ei kellään ole niin voimakkaita ja terveitä hermoja kuin äidilläni.
— En tiedä. Ratkaiskoon sen lääkäri. Tohtori Winge puhui myös jostakin maksataudista. Lyhyesti sanoen, hän sanoi, että matka Pyrmontiin olisi välttämätön hänen terveydelleen. Me tiedustelimme hänelle laivan, ja viime yönä tuli arvaamatta sana, että laiva on lähtövalmiina, ja tuuli myötäinen. Sentähden täytyi kreivittären lähteä semmoisella kiireellä, että tuskin palvelijatkaan siitä tiesivät, ja siinä syy, minkätähden sinä sait epäselviä vastauksia.
12. VAARALLINEN KYSYMYS.
— Eikö mitään kirjettä minulle? — kysyi Paul mietteisiinsä mennen.
— Luultavaa on, että kreivitär on kirjoittanut postissa; hänen lähtönsä tuli niin odottamatta… Mutta isämme odottaa sinua.
— Ei riviäkään minulle! — valitti helläsydäminen poika. — Kuinka kauan hän viipyy Pyrmontissa?
— Se riippuu siitä, miten parannuskeino häneen vaikuttaa. Lääkärin mielestä voimme toivoa parasta, ja luultavasti hän tulee takaisin jo syys- tai lokakuussa. Pyydän sinua, Paul, älä ruikuttele noin lapsellisesti vähäpätöisestä asiasta, jolla ei ole mitään merkitystä. Isämme täytyy saada nähdä iloisia kasvoja; voithan arvata, että hän on piintynyt tapoihinsa ja kaipaa nyt tavallista seuraansa. Huvittakaamme häntä, saattakaamme hänet toisiin ajatuksiin. Louise on siinä suhteessa apunamme; hän on ihastuva nähdessään sinut jälleen.
— Suo anteeksi, Bernhard, vielä yksi kysymys! Mikä oli syynä siihen, että äitini matkusti niin yksinään … ettei yksikään hänen läheisimmistään, ettei kukaan ystävä häntä saattanut, vaikka hän, kuten sanot, oli sairas?
— Sekä isämme että Louise tarjoutuivat seuraamaan häntä Pyrmontiin, — vastasi kreivi Bernhard rohkeasti, — mutta hän epäsi tarjouksen niin päättävästi, että meidän viimein täytyi myöntyä. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että minun aivan ensi tilassa on matkustettava valtiopäiville edustamaan sukuamme ritarihuoneessa. Sanotaan, että siellä tulee esille hyvin tärkeitä asioita, ja minä olen, niinkuin muistat, jyrkkä hattu. Meidän tulee, maksoi mitä maksoi, estää myssyjä pääsemästä valtaan, ja uuteen kuninkaaseen ei ole luottamista. Hän halunnee lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.
— Ymmärrän, — sanoi Paul surullisesti. — Mutta ei mikään olisi estänyt minua seuraamasta äitiäni. Miksi en tullut jo eilen? … niin, niin se on. Nyt tiedän. Tule, menkäämme isämme luo.
Hetken kuluttua lepäsi Paul isänsä sylissä. Vilpitön rakkaus oli aina yhdistänyt kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen nuoremman poikansa. Jälleennäkemisen riemu oli nyt kumminkin varsin sekava. Kreivi katseli sydämellisen mielihyvän tuntein kaunista nuorukaista, jonka kaikki piirteet, olletikin nuo mustat, loistavat silmät, muistuttivat hänen äitiänsä; mutta juuri tämä muisto täytti hänet kaiholla ja hämmästyksellä, jota hän turhaan koki salata. Paul puolestaan iloitsi isänsä hellyydestä, mutta hän huomasi hänen vanhentuneen niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierineet siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa, ja pian hän huomasi myöskin tarkalla silmällään, että kreivi jostakin oli hämillään. Molemmat he odottivat ja toinen pelkäsi selitystä tähän hämärään tapaukseen, joka niin paljon katkeroitti heidän yhtymisensä hetkeä.
— Paul tietää jo kaikki, — virkkoi kreivi Bernhard, luoden pikaisen silmäyksen isäänsä. — Olen puhunut hänelle tohtori Wingen määräyksestä, joka pakotti äitimme niin kiireesti jättämään meidät, hakeakseen parannusta maksataudilleen Pyrmontista, ja minä olen hänelle sanonut, kuinka kernaasti isäni olisi halunnut seurata madamea, jollei tämä niin päättävästi olisi sanonut toivovansa matkustaa yksin. Paul ei enää ole mikään lapsi, isäni; älkää siis pelätkö hänen joutuvan epätoivoon. Hän osaa malttaa mielensä näin tavallisessa asiassa, ja me olemme päättäneet toivoa parasta. Onnettomuutensa, joka häntä Turussa kohtasi, hän aikoo korvata sitä suuremmalla edistymisellä Upsalassa tai Lundissa.
— Kerro minulle pelkäämättä hairahduksestasi, sanoi isä iloissaan, kun voi johtaa puheen pois tuosta vaarallisesta kysymyksestä. — Mitä hyvänsä joku Bertelsköld lieneekin rikkonut siitä olen varma, ettei hän ole voinut menetellä kunnian vaatimuksia vastaan.
— Kiitän teitä, isäni. Olette arvannut ihan oikein: — vastasi Paul ja kertoi lyhyesti Turun tapahtumista salaamatta sitä malttamatonta tekoaan, johon oli antanut hurmata itsensä. — Mutta, — lisäsi hän, — pyydän saada korvata erehdykseni toisella tavalla kuin veljeni on ehdottanut. Tukholmasta lähtee pian luonnontieteellinen retkikunta Espanjaan ja Afrikkaan. Ystäväni Ljung on jo ennen tarjoutunut arkkiaatteri Linnén välityksellä hankkimaan minulle tilaisuuden ottamaan siihen osaa. Hylkäsin silloin tämän tarjouksen, koska en odottanut niitä tapauksia, jotka sitten sattuivat; mutta nyt matkustaisin mielelläni, varsinkin kun siten saisin käydä äitini luona Pyrmontissa.
Kreivi Bernhard vilkaisi taas merkitsevästi isäänsä ja riensi vastaamaan:
— Mutta, hyvä Paul, mahdotonta on, että heti paikalla taas tahdot jättää isämme, joka niin hyvin tarvitsee sinun seuraasi, ja jos välttämättömästi tahdot matkustaa, niin jätä matkasi ainakin tulevaan syksyyn.
— Suostun isäni tahtoon, — vastasi Paul. — Mutta jos voin olla äidilleni joksikin hyödyksi, jos voin valmistaa hänelle pienintäkään iloa hänen nyt ollessaan yksinään ja kenties sairaana vieraalla maalla, niin olen varma siitä, ettei isäni hylkää pyyntöäni.
— Sinä olet hyvä poika, Paul, ja voimmehan me tarkemmin miettiä ehdotustasi, — sanoi kreivi kovasti hämillään tästä vaarallisesta puheenaiheesta. — Mutta huomannethan kohtuulliseksi, etten heti paikalla tahdo päästää sinua luotani, saatuani sinut takaisin. Unohtakaamme täksi päiväksi kaikki huolemme ja ajatelkaamme vain hetken iloa. Missä on Eerikki Ljung? Ei ole vieraanvaraista näin unohtaa hänen täällä oloansa.
Huolet, jotka kreivi sanoi tahtovansa unohtaa, kuvastuivat liiankin selvästi hänen otsallaan, kun hän meni tervehtimään puolisonsa sukulaista, joka vaatimatonna ja tottumatonna olemaan näin suuren komeuden keskellä odotti salissa, kunnes joku näkisi hyväksi muistaa hänen olemassa olonsa.
Kreivi Bertelsköld puristi sydämellisesti rehellisen ystävän kättä ja kiitti häntä lämpimin sanoin niistä kahdesta vuodesta, jotka Paul oli hänen talossaan viettänyt kuin kotonaan. Kohta he olivat innostuneet puhumaan tästä asiasta, ja Paul lähti hakemaan pientä Vera-sisartaan, joka yöllisten tapausten häiritsemättä ja aavistamatta, että ne olivat vieneet häneltä äidin, oli nukkunut viattomuuden unta veljensä saapuessa.
Kello oli vasta kahdeksan aamulla, ja Paul aikoi hiipiä Veran makuuhuoneeseen, kun hän ovella tapasi paroonitar Louisen, joka oli vasta puoleksi pukeutunut ja jonka kamarineiti juuri oli herättänyt kertomalla hänelle oudon huhun kreivittären katoamisesta.
— Mitä näen? Paul? — huudahti hän. — Ja missä on äitisi?
— Ah, Louise, — sanoi Paul. — Miksi kysyt sitä minulta?
— Luulin sinun tietävän … vastasi hän hämmästyneenä. Eikö kreivitär ole lähtenyt sinua vastaan?
— Minua vastaan? Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Onhan äitini lähtenyt matkalle; pitäisi kai sinun tietää se paremmin kuin minun.
— Matkalleko? Niin, sinä olet oikeassa; niin tuota, kai hän on matkustanut Tukholmaan, — vastasi paroonitar, joka kyllä huomasi, että tässä kaikessa oli jotakin salaperäistä, mutta ei tietänyt, mitä ajattelisi tai sanoisi siitä. Onneksi tuli samassa kreivi Bernhard, jolla oli syynsä olla päästämättä veljeänsä hetkeksikään näkyvistään.
— Mutta Louise, en ymmärrä, mitä tarkoitat! — huudahti Paul säikähtyneenä tästä tietämättömyydestä.
— Erehdyt, ystäväni, — kiiruhti kreivi Bernhard keskeyttämään. — Madame ei viime yönä lähtenyt Tukholmaan, vaan Norrköpingin kautta Pyrmontiin. Ja kun hän nimenomaan kielsi herättämästä sinua, niin voi Paul ymmärtää hämmästyksesi tuosta odottamattomasta lähdöstä, — lisäsi hän vilkaisten sisareensa ja tietämättä, missä määrin tämä jo oli tässä vaarallisessa asiassa sotkeutunut sanoihinsa.
13. SELITTÄMÄTTÖMIÄ ARVOITUKSIA.
Paul ei vastannut mitään, mutta jotakin selittämätöntä jäi hänen mieleensä. Hän meni sisarensa Veran luo ja tapasi pienokaisen juuri heränneenä, mutta vielä makaamassa ja katselemassa pientä sievää jalkaansa, jonka hän itsekseen veikistellen oli pistänyt esille peitteen alta.
Kun Vera ovella huomasi tuon pitkän, vieraan nuorukaisen, veti hän peitteen korvilleen eikä häntä saatu millään muotoa tulemaan näkyviin tästä rauhoitetusta satamastaan. Mutta kun veli lempein väkivalloin veti esiin hänen ruskeakutrisen päänsä piilosta ja hän vihdoinkin tunsi tuon rakkaan äänen, jota ei pitkään aikaan ollut kuullut, silloin säteilivät Veran silmät niinkuin hänen äitinsä silmät olivat säteilleet hänen nuorena ollessaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän lensi ylös vuoteesta ja kavahti, väliin nauraen, väliin itkien, rakkaan veljensä kaulaan. Olihan Bertelsköldin perhe aina nuorempain lasten syntymästä saakka ollut kuin kaksi saman omenan halaistua puoliskoa, ja nämä molemmat olivat aina liittäytyneet yhteen vanhempain sisarusten kylmäkiskoisuutta vastaan. Nyt oli Veralla jälleen Paulinsa, nyt oli taas kaikki hyvin, nyt leikittelisivät he taas niinkuin ennenkin vihannassa puistossa, ja nyt — siitä hän oli varma — ei tuo häijy Bernhard enää tohtisi ampua hänen pieniä vuoniansa. Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kertonut ja kysellyt tuhansia asioita, vastausta odottamatta, ja lopuksi tuli aina ilonhuudahdus — äidin ilosta.
— Mutta olethan pitempi kuin äiti, — keskeytti hän äkkiä pakinansa, punastuen ja häpeissään hiipien takaisin suojelevan peitteen alle. Nyt saat siivosti mennä matkoihisi, kunnes olen pukeutunut, eikä siihen mene viittäkään minuuttia. Tahdon nähdä, miltä äiti näyttää katsellessaan sinua. Miksei hän tullut kanssasi, sano? Miksei hän ole tullut lukemaan rukousta kanssani, niinkuin hän joka aamu tekee? Eräänä aamuna viime talvena se unohtui häneltä, kun isä oli kipeä, ja sinä aamuna jäi rukous lukematta, mutta sinä päivänä kävi pahoin. Minä löin rikki Bergflyktin kauneimman kukkaruukun, nyrjäytin jalkani, olin hammastaudissa, riitelin pitkän Kaisan kanssa keittiössä ja sain ankaria toria. Ei ole milloinkaan hyvä, kun unohtaa aamurukouksensa.
— Etkö tiedä, että äiti on matkustanut pois? — kysyi Paul, joka tunsi itsensä kummallisen levottomaksi.
Vera katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin.
— Matkustanut pois? — sanoi hän. — Sitä ei kukaan saa minua uskomaan; luuletko, että minä olen niin helposti narrattavissa kuin ennen?
— Ymmärrän. Hän ei tahtonut herättää sinua, kun hänen viime yönä täytyi niin äkkiarvaamatta lähteä matkalle.
— Niinkö luulet? Kuinka saatat olla niin yksinkertainen? Äitinikö matkustaisi pois sanomatta minulle hyvästiä? Ei, sitä he ovat uskotelleet sinulle, tehdäksensä sinulle jonkin kepposen. Saatpahan nähdä, että ulos mennessäsi äiti on oven takana piilossa ja panee molemmat kätensä silmiesi eteen ja sanoo: arvaapas, kuka olen! Kas, silloinpa he nauravat sinulle, kun annoit narrata itseäsi.
Kuinka ihmeellisen voimakas onkaan lapsen usko! Pikku Veran lujassa luottamuksessa oli jotakin niin tartuttavaa, että Paul nopeasti aukaisi oven katsoakseen, eikö tämä kaikki ollutkin ainoastaan häijyä pilaa ja eikö hänen äitinsä seisonut hymysuin oven takana valmiina molemmilla käsillään peittämään hänen silmiänsä ja sanomaan nuo rakkaat sanat, joita hänen oli tapana sanoa Paulin lapsena ollessa: arvaapas, kuka olen!
Mutta oven takana ei seisonut ketään, ja hän istahti taas alakuloisena
Veran vuoteen laidalle.
— Sanoi kai äitimme kumminkin joskus, että hänen täytyisi matkustaa pois terveytensä tähden? kysäisi hän.
— Sitä hän ei milloinkaan sanonut. Miksi hän olisi sanonut semmoista, jota ei koskaan aikonut tehdä? Äitini ei voi valehdella, — vastasi tyttö vakavasti.
— Muistelehan kuitenkin! Ehkä hän sanoi jotakin, esimerkiksi eilen, että sinun tulisi olla tottelevainen hänen poissa ollessaan, tai ettet saisi unohtaa aamu- ja iltarukoustasi, vaikka hän joksikin aikaa olisikin estetty sitä kanssasi lukemasta.
— Sitä hän ei sanonut. Näin vain, että hän oli toisinaan kovin pahoillaan, kun Bernhard oli ilkeä hänelle ja sanoi häntä madameksi. Äidistä ei ollut mieleen, että häntä sanottiin madameksi, vaikka se on kohtelias sana, sanoi hän, ja vaikka sitä käytetään keisarinnoja ja kuningattaria puhuteltaessa.
— Eikö Bernhard ollut kohtelias äidille?
— Olipa kylläkin. Hän on aina kohtelias, kun on oikein pilkallinen.
— Mitä äiti sanoi, kun tulit sanomaan hyvää yötä?
— Minä suutelin hänen kättänsä, ja hän painoi suudelman otsalleni.
Nuku makeasti, sanoi hän.
— Eikö mitään muuta?
— Niin, sitten hän sanoi: sano Beatalle, että hän muistaa sammuttaa kynttilän. Yöllä oli pimeä, vaikka nyt onkin kesä: meillä oli vieraita, ja me menimme levolle tavallista myöhemmin. Kun äiti meni, kääntyi hän ovessa ja sanoi: Jumala sinua varjelkoon!
— Mutta ei mitään matkasta?
— Sinä siinä matkoinesi! Mene tiehesi, että pääsen vuoteelta, niin saatpa nähdä, että kyllä löydän äitini!
Paul lähti hänen luotansa mennen puistoon, etsiäkseen luonnosta sitä selvyyttä, jota ei löytynyt omasta itsestään. — Niin se kuitenkin on, — sanoi hän itsekseen. — Hän on matkustanut jäähyväisiä heittämättä, säästääksensä sekä itseltään että Veralta ensi eron kaihon.
Sill'aikaa sai kreivi Bernhard kutsun isänsä luo.
— Tämä teeskentely käy sietämättömäksi ja inhoittavaksi, — sanoi vanha kreivi, jonka avonainen, ritarillinen luonne ei voinut suostua näihin salaisiin vehkeisiin, joihin hän vastoin tahtoansa näki kietoutuneensa. — En voi kauemmin teeskennellä levollisuutta Paulin edessä, kun epäilys ja rauhattomuus mieltäni kalvavat. Meidän täytyy tehdä tästä loppu, ja minä olen valmis sanomaan hänelle kaiken.
— Rukoilen teitä, isäni, malttamaan mielenne, — pyysi kreivi Bernhard. — Ennenkuin tiedämme mitään varmaa kreivittären katoamisesta ja millä keinoin hänen tekonsa on parannettava, panisimme kaiken alttiiksi, jos uskoisimme tämän perhesalaisuuden tuolle tuittupäiselle pojalle, tuommoiselle Gil Blasille ja Don Quixotelle, joka panee taivaat ja maat liikkeelle löytääkseen äitinsä. Vielä hiukan kärsivällisyyttä, isäni; Louise tuntee nyt jutun juonen, ja me kolme koetamme kaikin keinoin löytää pakolaisen ja palauttaa hänet. Jos se onnistuu, niinkuin minulla on syytä luulla, niin on meidän sitten helppo sanoa, että madame esim. oli tullut liian myöhään Norrköpingiin. Laiva oli jo lähtenyt ennen hänen sinne tuloansa, ja hän palaa takaisin, koska joku kuuluisa lääkäri on määrännyt hänelle toisenlaisen parannuskeinon, esim. Ramlösassa, jos se nyt on niin välttämätöntä. Taivaan tähden, ei mitään levottomuutta, ei mitään kysymyksiä, jotka voivat ilmaista asian oikean laidan, sillä palkolliset ovat vielä epäilevällä kannalla! Mutta nähdessään meidät aivan tyyninä ja rauhallisina he uskovat vihdoin sepittämäni selityksen; me voitamme aikaa, ja siitä riippuu kaikki.
— Mikä häpeä, kun täytyy kuin pahantekijä karttaa ja kavaltaa omia palvelijoitaan, omia lapsiaan!
— Ja kenen tähden sen teemme? Eikö se kaikki tapahdu hänen tähtensä, joka meidät on tähän pulaan saattanut.
— Unohdat oman osuutesi siinä, sinä, joka olet ajanut toisen äitisi kurjuuteen ja maanpakoon! — huudahti isä närkästyneenä.
— Voisin minäkin, isäni, vastata teille tähän jotakin, mutta meillä ei ole nyt aikaa moitteihin siitä, mitä on tapahtunut; meidän täytyy yksissä neuvoin koettaa korjata sen seurauksia. Vielä kerran, sallikaa minun toimia, ja kaikki on muuttuva hyväksi; mutta jos te ennen aikojanne turmelette minun toimeni, niin on rikkouma auttamaton ja häväistystä mahdoton välttää.
— Tee sitten, mitä voit, — sanoi kreivi vastahakoisesti. — Mutta kolmen päivän kuluessa olkoon kaikki selvillä. Kauemmin en voi näytellä petturin osaa.
Ilkkuva, tuskin huomattava hymy väreili kreivi Bernhardin huulilla, kun hän lähti isänsä luota ja meni antamaan espanjalaiselle kamaripalvelijalleen, jolla yksin oli hänen luottamuksensa, tarpeellisia ohjeita. Itse kävi hän mitä suurinta varovaisuutta ja viekkautta noudattaen tiedustelemaan jälkiä, mitkä voisivat johtaa kreivittären paon ja nykyisen olinpaikan perille.
Hänen pakonsa oli nähtävästi tapahtunut klo 1 jälkeen, jolloin hän lähti puolisonsa huoneesta, ja ennen neljää aamulla, jolloin palvelusväki rupesi liikkumaan. Hän oli ottanut mukaansa osan vaatteistaan, tosin ainoastaan vähän liina- ja pitovaatteita, mutta kuitenkin enemmän kuin hän itse on kyennyt kantamaan. Hänellä on siis täytynyt olla auttaja; mutta kuka?
Kreivi Bertelsköld tuli vakuutetuksi siitä, ettei yhtään verestä rattaanjälkeä johtanut Falkbyn kartanosta maantielle, lukuunottamatta niiden kärryjen jälkiä, joilla Paul ja hänen opettajansa olivat tulleet. Kreivittären oli siis täytynyt joko kävellä maantielle tai paeta järven poikki, ja viimeksimainittua arvelua näkyi vahvistavan se seikka, että yksi niistä veneistä, jotka eilen oli laituriin kiinnitetty, oli tietymättömissä. Mutta ei ollut mahdollista, että hän yksinään olisi uskaltanut järven poikki. Joku oli arvatenkin soutanut hänet yli eikä kenties vieläkään tullut takaisin. Kuka oli tämä soutaja?
Kreivi Bernhard kuulusteli salaa, oliko kukaan talon palvelijoista sattumalta poissa. Ei kukaan ollut poissa. Hänen epäluulonsa kääntyivät Bergflyktiin: vanha puutarhuri tavattiin äreänä, mutta levollisena askaroimassa kukkainsa kanssa, niinkuin ennenkin.
14. LÄHENEVIÄ MYRSKYJÄ.
Iltapäivällä tuli espanjalainen José takaisin tiedusteluretkiltään ja kertoi havaintonsa. Hän oli kuljeksinut halki koko seudun, ollen muka hevosia ostelemassa, mutta kaikki turhaan. Hän oli lupaillut suuria palkintoja sille, joka pääsisi erään luulotellun varkaan jäljille, joka viime yönä oli varastanut hänen isäntänsä pyssyn, ja hänelle oli osoitettu muuatta kuljeksivaa länsigöötalaista, joka samana yönä oli ollut niillä seuduin.
— Sinä olet taitamaton pöllö, — sanoi hänen herransa suuttuneena. — Minä olen nähnyt enemmän kuin sinä: yksi laiturin luona olevista veneistä on poissa.
— Per dio, sennor, — sanoi espanjalainen, tahdon mennä hirsipuuhun, jos kukaan muu on venettä käyttänyt kuin minä itse soutaessani järven poikki teidän armonne käskystä.
Kreivi Bernhard puri huultansa. — Tässä, — sanoi hän, — on kymmenen talaria siitä, ettet ole mitään toimittanut. Saat neljäkymmentä, jos jotakin toimitat ja sata, kun hankit minulle täyden varmuuden etsittävästämme.
— Gratias, sennor, tulette olemaan minuun tyytyväinen, — vastasi kamaripalvelija viekkaasti silmää iskien.
Falkbyssä oli vielä toinenkin, joka kulutti koko päivän tiedusteluihin, ja se oli Vera. Häntä ei millään tavalla voitu saada uskomaan, että hänen äitinsä oli matkustanut hänen luotaan jäähyväisiä sanomatta. Hän aloitti tutkimalla tarkkaan koko talon, ullakolta kellariin, suuresta saksanpähkinäpuisesta vaatekaapista aina oman nukkekaappinsa laatikoihin asti. Kun hän ei mitään löytänyt, toimitti hän tarkastuksen puutarhassa ja kasvihuoneissa siinä salaisessa toivossa, että tapaisi äitinsä jonkin pensaan tai kukka-astian taakse kätkeytyneenä. Puutarhasta hän meni puistoon, sieltä Bergflyktin luo, sieltä työmiesten majoille ja hovin alustalaisten luo, alinomaa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt hänen äitiänsä, joka oli häneltä varastettu. Ja kun ei kukaan kyennyt vastaamaan tähän eriskummaiseen kysymykseen, selitti Vera, että hän aikoi kulkea "niin kauas kuin tietä riitti", kunnes viimein nälkä paremmin kuin hänen hoitajattarensa Beata sai hänet palaamaan kotiin.
Ellei kreivi Bernhard niin suuresti olisi halveksinut niitä kuolevaisia, jotka eivät vapaasukuisina maailmaan synny, olisi hänellä ollut syytä kuulostaa kaikkia niitä kuiskeita, jotka Veran lapsellisista tiedusteluista vain yltyivät. Falkbyn palvelusväki uskoi, niinkuin hän itse aivan oikein oli huomauttanut, vain puoleksi tuota kummallista Pyrmontin ja Norrköpingin matkaa, josta näihin saakka ei kukaan ollut sanaakaan tietänyt; ja mitä heidän oli ajatteleminen, kun nuorin neiti, kreivittären hellikko ja lempilapsi, tiesi siitä vielä vähemmän kuin he? Ennenkuin päivä oli lopussa, oli huhu kreivittären äkillisestä katoamisesta, liioiteltuna ja senkin seitsemällä tavalla selitettynä levinnyt Falkbystä koko ympärillä olevalle laajalle hovintilalle.
Mutta nyt olivat mielipiteet kreivittärestä hyvin erilaiset. Hänen suuri, kaikkia kohtaan osoittamansa hyväntekeväisyys ja hänen arvokas käytöksensä oli hankkinut hänelle monta harrasta ystävää, jotavastoin toiset eivät olleet unohtaneet niitä huhuja, jotka olivat liikkeessä hänen suomalaisesta noituudestansa. — Hän oli taivaan enkeli, ja sentähden hän ei saanut elää! — huudahtivat muutamat. — Hän oli noita-akka, hornasta kotoisin, ja hänen aikansa oli loppunut, — arvelivat toiset.
Sillä se huhu tuli kohta yleiseksi, ettei kreivitär enää ollut elävien ilmoilla ja että hän viime yönä äkkiä oli kadonnut, ei tiedetty minne; ja kun jotkut otaksuivat hänen heittäytyneen järveen, uskalsivat toiset lausua arveluita väkivaltaisesta kuolemasta — kenen käden kautta, sitä varoi jokainen ääneensä sanomasta, mutta kullakin oli omat ajatuksensa. Sanalla sanoen, koko tienoo joutui yleisen hämmästyksen valtaan. Sillä olihan kreivitär kuitenkin ollut hyvä äiti kaikille alustalaisilleen, eikä edes noitakaan, joka oli niin hyvä ja herttainen, voinut kadota maailmasta niin pian ja niin salamyhkäisesti, kaipuuta ja katkeruutta herättämättä.
Kaikesta tästä mitään aavistamatta lähti Paul illalla käyskentelemään ystävänsä Eerikki Ljungin seurassa, näyttääksensä tälle linnan ihania ympäristöjä ja nähdäksensä itse taas ne paikat, jotka olivat olleet hänelle rakkaita aina lapsuuden ajoilta. He kulkivat puiston kautta järvelle ja sieltä niittyjen poikki pienelle kirkolle ja kirkonkylään, jotka olivat ihanassa laaksossa sen kukkulan juurella, jonka huipulla kreivin linna loisti kaikessa komeudessaan. Ilta oli lauhkea ja kirkas, maisema lepäsi vaalean vihantana kesän ensi kukoistuksessa. Molemmat vaeltajat olivat ihastuksissaan; Paul unohti surunsa iloiten nähdessänsä niitä kauniita viljelyksiä ja uudisrakennuksia, joilla hänen sukutilaansa oli kaunistettu näinä viimeisinä vuosina, ja hänen kasvitieteeseen innostuneessa ystävässään herätti seudun runsasaarteinen kasvisto iloa, joka voitti kaikki sen muut ihanuudet.
— Tule, — sanoi Paul, — lähtien kirkolle päin, — nyt on lauantai-ilta, ja silloin on kylän poikien tapana olla pallosilla kirkonmäellä.
Kohta seisoivat he kirkon läheisyydessä laakson rinteellä, jossa oli nuorison tavallinen leikkipaikka; mutta leikkivien sijasta olikin siellä nyt kahteen- tai kolmeenkymmeneen nouseva parvi kylän asukkaita, jotka tavallista aikaisemmin olivat jättäneet työnsä. He näyttivät haastelevan jostakin tärkeästä asiasta; huolten pilvi varjosti useimpain kasvoja, ja jotkut naisista vuodattivat kyyneleitä.
— Nuo hyvät ihmiset, — sanoi Paul ystävällensä, — heillä on varmaankin mielessään jotakin, joka saattaa heidät levottomiksi. Tule, kysykäämme heiltä syytä heidän huoliinsa; ehkä voimme antaa heille hyvän neuvon.
Paul Bertelsköld oli, samoin kuin hänen sisarensa Vera, ollut hovin alustalaisten erityisessä suosiossa. He olivat jo äitinsä takia rahvasta lähempänä kuin heidän ylhäisaateliset sisaruksensa, ja olivat pienestä pitäen oppineet antamaan ihmisarvon matalain majojenkin asukkaille. Paul oli usein ottanut osaa kylän poikien leikkeihin; kaikki hänet tunsivat, kaikilla oli tapana sydämellisesti vastata hänen ystävälliseen tervehdykseensä, ja nyt, kun hän palasi niin pitkän poissaolon jälkeen — nyt vaikenivat yht'äkkiä kaikki hänet nähdessään; ei kukaan tervehtinyt häntä, ei kukaan toivottanut häntä tervetulleeksi, kaikki olivat hämillään, ja jokainen, joka vain voi, hiipi hiljaisuudessa tiehensä.
— Mitä nyt, Pekka, — sanoi Paul nuorelle rengille, joka oli hänen entisiä leikkitovereitaan, ja joka vastahakoisesti tarttui siniseen lakkiinsa, — oletko tullut sokeaksi tyttöjä töllistellessäsi, kun et enää tunne minua, vaikka viimeksi tavatessamme löimme kiekkoa tienristeyksessä?
Renki kyhni tukkaansa ja pyörähti selin, mitään vastaamatta.
— Ja sinä, Martinpoika, — jatkoi Paul, kääntyen päin rotevaan talonpoikaan, joka muinoin oli ollut hovissa työvoutina, — kuinka on laitasi, ukkoseni? Vieläkö vanha ruunasi elää, se, joka heitti minut mäkeen, kun tahdoin taitoani näyttää, ja joka aina potkaisi, kun kutkutteli sitä kaulaan.
— Kiitän kysymästä, — vastasi talonpoika silmät selällään, — meille ei ole mitään pahaa tapahtunut.
Sanassa meille oli äänenpaino, joka vaikutti, että Paul taas kysyi:
— Mistä syystä seisotte täällä jurottaen, ikäänkuin vihollinen olisi maassa. Mistä tärkeästä asiasta te nyt tänä iltana neuvottelette?
— Mistäpä me neuvoteltaisiin? — oli vastaus. — Kun suuret herrat ratsastavat, väistyy talonpoika tiepuoleen.
— Jos minä olisin talonpoika, ratsastaisin minäkin, — laski nuorukainen leikkiään. — Ja te Risa-muori, joka valmistatte koko kylän parhaat juustot, oletteko unohtanut, että minä olin parhaita ostajianne?
— Jumala varjelkoon nuorta armollista herraa kaikesta pahasta näinä pahoina aikoina! — vastasi ämmä ja niiasi aina maahan asti, kyynelten vieriessä pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.
— Oletteko niin pahoilla mielin siitä, että näette minut jälleen vai onko Martinpojan koira hoklinut kaiken viilipiimänne?
— Katso, kun on nuori, niin voi olla iloinen, vaikka on tapahtunut, mitä ei ikinä olisi pitänyt tapahtua, — huokasi akka ja itki vielä katkerammin.
— No, mitä sitten on tapahtunut?
— Jumala varjelkoon sen koskaan tulemasta minun suustani. Hän oli niin sydämellisen lempeä ja kaunis katsella; hänenlaistaan emme enää ikinä saa. Mutta me olemme kaikki viheliäisiä ihmisiä. Ei kenkään tiedä aikaansa eikä hetkeänsä, milloin Herra meidät kutsuu.
— Eukkoparka! Onko tyttärenne kuollut? Muistaakseni hän meni manalle jo neljä vuotta sitten.
Vanhus ei virkkanut mitään. Paul huomasi kummastuksekseen kaikkien muiden pujahtaneen pois, ja olevansa kahden kesken eukon kanssa; hänen toverinsakin oli käyttänyt tilaisuutta tutkiakseen muutamia kivien kyljessä kasvavia sammallajeja.
— Mitä tarkoitatte? Ja minkätähden hiipivät kaikki pois, ikäänkuin heillä olisi paha omatunto?
Eukko katseli varovaisesti ympärilleen, ja kun luuli olevansa varma siitä, ettei kukaan häntä kuulisi, nojautui hän nuorukaisen olkapäähän ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Kavahtakaa tuota Espanjan mustalaista!
— Josétako? Mitä se merkitsee'
— Se on hän!
— En ymmärrä teitä.
— Jumala suokoon teille avoimet silmät ja korvat, armollinen herra, sillä me elämme pahassa maailmassa, eikä kenkään ole turvassa pimeyden nuolilta. Olkaa varuillanne ja muistakaa minun niin sanoneen. Sama kirves, mikä on kaatanut täysikasvuisen puun sen voiman vuosina, voi kaataa taimenkin kaikessa sen ihanuudessa. Katso, miten vihollinen on käynyt tuleentuneiden tähkäpäiden ylitse; miksi ei hänen jalkansa tallaisi hentoa orastakin?
— Mutta, Risa-muori, en ymmärrä sanaakaan tuosta!
— Niin, suokoon Jumala, ettette ikinä ymmärtäisi siitä sanaakaan, — jupisi akka ja lähti niiattuaan tallustelemaan takaisin kylään.
15. JÄÄNHALKEAMA.
Elämää on toisinaan verrattu jäätyneeseen järveen, jota pitkin huoleton ihminen astelee kevein jaloin ja jota myöten reet liukuvat kenenkään ajattelematta sillan heikkoutta tai veden syvyyttä, kunnes jää joko hitaasti sulaa tai äkkiä murtuu, ja tuo huoleton joukko hukkuu.
Toisinaan myöskin, luistelijan kiidellessä välkkyvää rataansa, kuuluu kumea jyminä, ja kun hän kääntyy katsomaan, on jäähän ilmaantunut halkeama. Ehkäpä se on varoitus, ehkäpä se ei merkitse mitään. Ajattelematon jatkaa huoletonna matkaansa; viisas pyrkii rantaan.
Paul Bertelsköld oli nyt tuommoisella jäällä, ja ne selittämättömät viittaukset, ne salaperäiset varoitukset, joita hän oli kylässä saanut, olivat hänen alakuloiseen mieleensä tehneet syvemmän vaikutuksen kuin mitä hän itsekään tahtoi myöntää. Mietteissään ja sanatonna käveli hän Eerikki Ljungin rinnalla takaisin linnaan, kun hän sillä kapealla tiellä joka vei rantaan ja jota tallirengit tavallisesti ajoivat hevosia juottamaan mennessään, näki skoonelaisen Rasmuksen tulevan oudolla tavalla hevosen selässä roikkuen.
Poika ei ollut juomariksi tunnettu, ja Paul kysyi, mikä häntä vaivasi.
Vastausta antamatta rupesi Rasmus nyyhkimään hullummin kuin silppukone — jos sellaisia siihen aikaan olisi käytetty.
Hänen nuori isäntänsä ei ollut hyvällä tuulella ja kohotti uhkaavasti ratsuruoskaansa.
— Pidä hevosesi paikallaan, äläkä riuhdo päitsistä! Vastaa minulle: oletko kipeä?
— Minä olen riivattu! — nyyhki poika.
— Mitä se merkitsee?
— Olen noiduttu.
— Kuka on sinut noitunut?
— Lempo vie, sitä en uskalla sanoa. Armollinen nuori herra on niin kiivas.
— Aiotko vastata? — Ja ratsuruoska kohosi.
— Lupaako nuori herra olla vihastumatta, niin totta kies'avita sanon sen, — jatkoi poika tehden hurjan yrityksen saadakseen silppukoneen vaikenemaan.
— Lupaan sinulle selkäsaunan, jos olet vaiti, ja plootun, jos puhut totta, — vastasi Paul, joka aavisti, että pojan hurja nyyhkiminen oli jossakin yhteydessä kyläläisten eriskummaisen käytöksen kanssa.
— Niin, niin kies'avita juttelen minä kaikki niinkuin se on, — sanoi Rasmus, — sillä nuori herra saa sen kuitenkin tietää, eikä se ole minun syyni, että armollinen kreivitärvainaja osasi loihtia niin hyvin. Sillä nähkääs, kyllä hän oli kristitty ihminen, vaikkei asianlaita kuulu olevan aivan oikein Suomessa ja Venäjällä, mistä hän kuuluu olleen syntyisin, niinkuin ihmiset hokevat. Jumala hänen sieluansa siunatkoon!
— Kuka armollinen kreivitär?
— Niin, siinäpä solmu oli, sanoi suutari, kun sai kirpun pikilankaansa. Hitto vie, kukas muu se olisi, kuin kreivitärvainaja, äitinne?
— Oletko hullu, vai onko paksu Hannu houkutellut sinut mukaansa kapakkaan?
— Kas, nyt kiivastui herra taas, — sanoi poika ja siirtyi varovaisesti syrjään.
— Näethän, että olen levollinen! — sanoi Paul, vaikka hänen verensä kuohui.
— Kah, minähän luulin, että hän jo tiesi sen, jatkoi Rasmus yhä vielä valmiina hädän tullen pakenemaan. — Sillä, näet sen, minä jaarittelin eilen jotakin kreivitärvainajan noituudesta, ja siitä sain palkkani mestarilta. Mutta kieli on paha kappale, sanoi akka, kun nautti lääkkeitä, ja viime yönä ahdisti minua painajainen. Ylös noustessani oli pääni kuin lyijystä, ja paholainen on nipistellyt minua koko päivän yksin pikkusormestakin. En minä voi seistä, enkä minä voi käydä, ja kun koetan ratsastaa, tanssivat aidan seipäät niinkuin kuokkavieraat pidoissa. Näet sen, se tuli minulle siitä, kun en osannut suutani sulkea.
— Mene makaamaan, sinä olet sairas! — sanoi Paul, joka nyt alkoi ymmärtää, että poika puhui houreissaan.
— En minä ole häntä tuhonnut, — jatkoi Rasmus yhä sekavammin. — Sen on Jooseppi tehnyt. Yöllä, kun en voinut nukkua, menin ikkunan luo, ja oli vielä hämärä, kun näin armollisen kreivittären menevän kartanon poikki, aivan niinkuin hän kulki näillä ilmoilla ollessaan, ja hänen seurassaan oli mies, joka kantoi hänen kapineitaan, ja järvelle päin he menivät. Mutta järveltä hän ei koskaan palannut, ymmärrättehän. Ihmiset hokevat, että sellaiset ihmiset uivat jonkin aikaa vedessä kuin lastut, ja sitten, kun heidän aikansa on lopussa, uppoavat he äkisti kuin kivet pohjaan.
— Laittau kotiisi, — huudahti Paul, tarttui hevosta marhamintaan ja talutti sen pihaan, missä Rasmus toimitettiin huoneeseen lukon taa ja vietiin vuoteeseensa.
Hänen sekavissa sanoissaan oli yksi, joka oli kuin jään halkeama, ja se sana oli kreivitärvainaja.
Vera odotti veljeänsä portaiden luona. — Minulla on sinulle jotakin sanomista, — kuiskasi hän. — Minä seisoin kenenkään huomaamatta keittiön ovella ja kuulin pitkän Kaisan kertovan toisille, ettei täällä ole ollut mitään vaunuja yöllä. Ei ole totta, että äiti on lähtenyt matkalle, sanoi hän. Ei täällä ole käynyt mitään vaunuja, eikä kukaan koko talossa ole niistä mitään tiennyt. En voinut kuulla, mitä muuta hän kertoi, mutta hän puhui pahoja sanoja Bernhardin Josésta.
— Oletko sinä neiti Bertelsköld ja kuuntelet keittiön ovella piikojen loruja? — torui veli, tuntien väristyksen kaikissa jäsenissään.
— Suo anteeksi! — rukoili tyttö. — En enää toiste sitä tee. Nyt kuulet, ettei äitimme ole matkustanut pois; hän on kätkeytynyt, säikähdyttääksensä meitä, että sitten oikein ilostuisimme, kun hän tulee takaisin.
Paul suuteli sisartaan mitään vastaamatta. Nyt oli hänen vuoronsa menettää malttinsa. Hän kiiruhti hakemaan isäänsä, lujasti päättäen hankkia valoa tähän hirvittävään pimeyteen, josta tuo kamala sana kreivitärvainaja alinomaa kuin hautauskellot soi hänen korviinsa.
Kreivi oli ratsain lähtenyt katselemaan erästä uudisviljelystä eikä ollut vielä palannut. Paul tapasi sen sijaan sisarensa Louisen, joka säpsähti hänen riutunutta ulkomuotoaan.
— Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas? — kysyi paroonitar, joka rakasti kaunista nuorempaa veljeänsä kaikella sillä hellyydellä, jota hänen huikenteleva, maailmaan mieltynyt sydämensä voi tuntea ja jota hän ei jo ollut antanut vanhemmalle veljelleen.
— Missä on äitini? — kysyi Paul.
— Madame? — vastasi Louise hämillään ja hämmästyksissään. — Miksi kysyt sitä minulta? Mitä minä siitä tiedän?
Tämä sana madame, jota hänen äitinsä ei ollut voinut kärsiä lapsipuoliltaan, oli kuin öljyä tuleen.
— En kysy sinulta madamea, minä kysyn sinulta: missä on äitini? huudahti Paul tarttuen sisartansa kiivaasti käsivarteen.
— Mutta, Paul, rakas Paul, rukoilen sinua malttamaan mielesi. Sinä olet sairas; olet vilustunut matkalla.
— Kuule minua, Louise: en ole sairas, en ole mielipuoli, vaikka olisin saattanut siksi tulla kaikesta siitä, mitä nyt tunnin kuluessa olen kuullut. Tahdon olla levollinen; näet hän, että olen levollinen. Kaikki on niinkuin ennenkin: aurinko loistaa, Falkby on paikallaan, minä en revi maahan sen muureja, en kulje miekalla ja pistooleilla varustettuna, niinkuin rosvojen luolassa. Kysyn sinulta ainoastaan: missä on äitini? Olethan sinä sisareni, ja Bernhard on veljeni, ja isäni on isäni ja minä olen minä itse; mutta missä on äitini? Tahdon tietää, mihin olette äitini panneet?
— Päästä käsivarteni. En ymmärrä, mitä sanot; — valitti paroonitar melkein yhtä kalpeana kuin veljensä ja pyörtymäisillään.
Samassa astui sisään kreivi Bernhard, joka laajan kirjevaihtonsa vuoksi ei ollut voinut vartioida Paulia, niinkuin olisi tahtonut.
— Pelasta minut! Pelasta minut! Paul on tullut mielipuoleksi! — vaikeroi Louise ja vaipui tainnoksissaan kreivi Bernhardin syliin.
Paul hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi säihkyvin silmin veljensä puoleen:
— Ota hänet! Säilytä lasikaapissa häntä, tuota naisparkaa, jolla ei ole rohkeutta vastata minulle: minä olen valehdellut! Nyt on sinun vuorosi!
16. MYRSKY PUHKEAA RAIVOAMAAN.
Bernhard Bertelsköld ei ollut turhaan tutkinut valtiomiesten ylistettyä taitoa pysyä tukalimmissakin tilanteissa järkähtämättömän kylmäverisenä, mitä suurinta tyyneyttä osoittaen väittää mustaa valkoiseksi, väliin ärsyttää, väliin lepyttää, ja viimein väsyttää vastustajansa, saattaakseen hänet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa aseettomaksi ja anastaaksensa menetetyt maat takaisin. Hän oivalsi, että Paul tiesi jotakin, ja päätti antaa hänen mielin määrin raivota, siinä toivossa, että tämä jotakin ei olisi kaikki.
— Rakas Paul — sanoi hän, — jos olet oppinut Suomessa tuommoisia rajuja kotitapoja, niin ei minua laisinkaan ihmetytä, että Turun oppineet ystäväsi ovat lähettäneet sinut tänne sivistymään… Kas tässä, Louise, lasi vettä! Älä mene enää tainnoksiin, armas ystäväni, vaikka näytätkin siinä niin miellyttävältä. Kas niin … istu! Paul odottaa vain saadakseen suudella kättäsi ja pyytää anteeksi.
— Älä ole levoton, se on jo ohi, — sopersi paroonitar, tointuen taidolla sellaisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa pyörtynyt. — Läsnäoloni lienee tarpeeton, ja minä pyydän saada jättää herrat kahden kesken.
Kreivi Bernhard tarjosi hänelle käsivartensa. — Ole varoillasi, — kuiskasi sisar, — hän on hirveän raju.
— Olen tottunut kesyttämään virmoja varsoja, — vastasi diplomaatti.
Paul sai aikaa rauhoittuakseen. Mutta yhä edelleen kuohui raivo hänen rinnassaan. Hän oli kuin palavaa öljyä täynnä oleva astia, jonka sisältö pienimmästäkin liikahduksesta läikähtää yli laitainsa.
— Olen kysynyt Louiselta, missä äitini on, — sanoi hän synkän päättävästi, luoden tummat silmänsä vaarallisen, turmiota ennustavan tyynesti veljeensä.
— Vai niin, — vastasi kreivi Bernhard käyttäen tuota mainiota vai niin sanaa, joka voi olla kiehuvan kuuma tai jääkylmä, ystävällinen tai vihamielinen, kohtelias tai ivallinen, aina sen mukaan, kuinka se lausutaan. — Ja mitä sisaremme vastasi?
— Ei mitään. Ja ei mitään on liian vähän.
— On kysymyksiä, joihin ei mitään on paras vastaus, — vastasi kreivi Bernhard välinpitämättömästi. — Ole järkevä, hyvä Paul, ja karkoita mielestäsi tyhjät houreet. Toivon, että madame voi vallan hyvin.
— Missä?
— Norrköpingissä tietysti, jollei hän, niinkuin arvelen, jo ole mennyt laivaan.
— Valehtelet.
— Mitä? Taas näyte suomalaisesta kasvatuksestasi. Pyydän sinua, nuori herra, vähän paremmin punnitsemaan sukkeluuksiasi. En aio mennä tainnoksiin niinkuin Louise, mutta minä en pidä kohteliaisuuksista, jotka haiskahtavat hollituvalle.
— Minäkin tahdon pyytää sinulta jotakin, — sanoi Paul. — Jätä pois tuo mahtavan huoleton ääni, jota voit käyttää puhutellessasi lapsia tai naisia tanssiaisissa. Minuun se ei tehoa yhtään mitään. Et tunne minua. Minä en ole enää sama kuin viimeksi erotessamme. Minussa on jotakin, joka sanoo, että meistä täytyy tulla viholliset, ja se olisi ikävää, Bernhard; olemmehan veljekset! Rukoilen sinua, puhu rehellisesti, puhu suoraan, puhu minulle kuin veljelle, ja vastaa minulle: missä on äitini?
— Vallan mielelläni. Soyons amis, Cinna, en halua parempaa. Mutta täytyykö minun välttämättä olla yhtä tunteellinen ja haaveksivainen kuin sinä itse, saavuttaakseni armollisen hyväksymisesi? Mitä huudahduksia tulee minun käyttää, puhuakseni mielesi mukaan? Mitkä valat tulee minun vannoa, että minua uskoisit? Vannon Jupiterin nimeen, että olet erehtynyt! Vakuutan Odinin, Thorin ja Frejan nimessä, että olet saanut päähäsi joukon hullunkurisia houreita. Tyydytkö siihen, vai täytyykö minun vielä etsiä toisia jumal'olennoita? Pelkään, että lukuunottamatta Olympoa, jossa olen kuin kotonani, jumalani joutuvat tappiolle sinun jumaliesi rinnalla.
— Eikö sinulla ole minulle mitään muuta vastaamista? Asettaudu minun asemaani. Ajattele, että sinulla on, niinkuin minullakin, äiti, jota rakastat enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa, ja että hän äkkiä katoaa, kenenkään tietämättä minne. Etkö pakottaisi vaikka kiviäkin puhumaan kysyessäsi heiltä: missä on äitini?
— Mene kysymään maantien kiviltä ja ne vastaavat sinulle, kivikirjaimilla tietysti: hän matkusti Norrköpingiin.
— Äitini ei ole matkustanut Norrköpingiin.
— Hyvä, sinä vastaat itse kysymykseesi. Mitä tahdot siis minulta?
— Tahdon tietää totuuden. Tahdon tietää, missä äitini nyt on. Minulla on oikeus sitä vaatia, eivätkä mitkään liukastelevat verukkeet voi minua enää pettää.
— Rakas Paul, täytyneehän sinun myöntää, että minä olen mitä ihmeteltävimmän kärsivällisesti kuunnellut järjetöntä puhettasi. Tule nyt järkiisi ja sano minulle taivaan nimessä: mitä minä voin enää muuta vastata? Madame on matkustanut, meidän tietääksemme, astuakseen laivaan siellä ja siellä, ja nyt sinä vaadit, että minun pitäisi olla näkijä, tietäjä, Svedenborg, jonka tulee kertoa sinulle, missä hän tällä hetkellä katsoo hyväksi oleskella. Myönnä, ystäväni, että se on naurettavaa.
Paul oli vaiti. Eihän hänellä ollut mitään todistuksia. Hänhän joutuisi naurunalaiseksi, jos kävisi kertomaan veljelleen niistä kulkupuheista, joihin perusti epäluulonsa.
Mutta kreivi Bernhard luuli liian varhain päässeensä voitolle ja pilasi asemansa. — Tahdon osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta kuin olet ansainnutkaan, — sanoi hän. Lähetän Josén jo tänä iltana Norrköpingiin hankkimaan tarkkoja tietoja madamen lähdöstä, ja huomenna ennen päivällistä tulee hänen olla jo kotona. Oletko siihen tyytyväinen?
— José? — huudahti Paul, ja kaikki hänen synkät epäluulonsa virisivät eloon. — José, sanot sinä? Nyt minä käsitän sinut. Tässä on siis kuitenkin jotakin, jota tahdot salata, ja saadaksesi minut harhaan sinä tahdot saada minut uskomaan roistoa, joka on sinun kuuliaisin juhtasi ja valmis mihin tahansa. Nimessä taivaan, jota huudat todistajaksesi, Bernhard, nyt rupean uskomaan, että sinä olet suurin roisto, mitä maa pinnallansa kantaa! Mutta minua et petä. Vannon, — en kurjien jumaliesi nimessä, vaan kautta kunniani ja aateliskilpeni, joka on omasi vertainen — että jos et heti tässä tuokiossa puhu minulle totta, niin matkustan itse Norrköpingiin, ennenkuin aurinko on laskenut, ja voi sinua, jos saan sinut valheesta kiinni. Sillä jos vähimmälläkään sanalla olet uskaltanut loukata äitini henkeä tai kunniaa tai onnea, niin ei se, että olet isäni poika eikä mikään muukaan maailmassa ole suojeleva sinua, ja minä olen vaativa sinut siitä tilille, vaikka se maksaisi sinun, minun ja kaikkien meidän elämämme ja onnemme. Tahdotko nyt vastata minulle?
Palava öljy oli läikähtänyt yli laitojensa. Paulin mustat silmät säkenöivät, hän tarttui veljeänsä käteen — hän oli kaunis ja kauhistava sillä hetkellä.
Mutta ennenkuin kreivi Bernhard ehti keksiä uuden kelvollisen tekosyyn, väistääksensä tuota raivoavaa, hurjapäistä varsaa, joksi hän olisi häntä nimittänyt, jos olisi ehtinyt, kuului ulkoa portailta ihmisten hälinää, ja huoneeseen syöksyi espanjalainen kamaripalvelija José, verissään, rikkirevityin vaattein, hurjasti tuijottavin silmin ja laihat, ruskeat kasvot säikähdyksestä väännyksissä, samalla kun hänen pitkä, musta tukkansa hurjassa epäjärjestyksessä liehui hänen otsallaan.
— Pelastakaa minut! Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, pelastakaa minut, sennor! — änkytti hän ja syleili suurimmassa tuskassa herransa polvia.
Syy tähän kohtaukseen selvisi pian, sillä avonaisessa ovessa näkyi kiljuva, riehuva ja meluava väkijoukko, joka pysähtyi huomatessaan molemmat kreivit ja jäi seisomaan kynnyksen taa, uskaltamatta tunkeutua sisään. Paul ymmärsi kohta heidän tarkoituksensa. Uutinen kreivittären katoamisesta oli aluksi herättänyt vain äänetöntä hämmästystä hovin alustalaisissa. Päivän kuluessa olivat sitten huhut, toinen toistaan liioitellummat, muuttaneet hämmästyksen kuohuvaksi kiihkoksi, joka oli saanut uutta sytykettä Paulin käynnistä kylässä ja vihdoin viimein vimmannut nuo muuten rauhalliset itägööttalaiset täyteen raivoon. Suusta suuhun lensi kertomus rakastetun kreivittären surkeasta kuolemasta, ja luullun ilkityön aiheuttamat epäluulot kääntyivät heti kohta vastatulleeseen Espanjan mustalaiseen, joksi rahvas häntä nimitti ja jonka ruskeat, oudot kasvot ja eriskummaiset silmät jo heti ensi näkemässä olivat herättäneet kammoa, inhoa, ehkä kateuttakin. Kaikki olisi luultavasti kumminkin jäänyt paljaisiin uhkauksiin, jollei José, noita epäluuloja aavistamatta, olisi näyttäytynyt kylässä, jossa kiukustunut rahvas heti paikalla hänet ympäröi ja alkoi häntä pahoin pidellä.
17. VANHA TARINA KAHDESTA VELJESTÄ.
— Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet tehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? — kysyi kreivi Bernhard, koneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän Espanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.
— Siinä ovat maantien kivet, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, — kuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. — He eivät voi käsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että Josélla on ollut osansa siinä.
— Siis sinun liittolaisiasi! — virkkoi Bernhard kylmästi. — Mene tiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin lähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin, että tuntuu. Söderlund, — ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan uskollisen palvelijan saapuville, — sulje ovet ja sano tallirengeille, että he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!
— Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, — keskeytti Paul hänet uhkaavasti.
— Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja mistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon ajatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi. Mutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä kohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.
Tuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti hänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri tunkeutui esille kynsien alta. — Olen sanonut, että sinun tulee vastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! — sanoi nuorukainen hammasta purren.
Onneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka yht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa, oli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan menneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta sekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä alkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.
— Mieletön poika! — huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi kaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen kipunsa. — Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua vasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu sanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi vastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies tekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi, että saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos huutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun rangaistuksesi.
— Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden valheellisilta huuliltasi, — vastasi Paul yhtä ylpeästi, — ja sinä olisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit suostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin paljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta. Mistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.
— Arvostele itse, — sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä kohauttaen lähimpään nojatuoliin. — Suvaitsetko istua, sillä sinun hyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.
Paul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät toisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien minuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.
— Niin, — alkoi kreivi Bernhard, — olkaamme nyt, vaihteen vuoksi, suoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä varten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun hienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin antaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet ehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai turvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei maksa vaivaa kertoa.
— Sinä unohdat sopimuksemme! — huudahti Paul uhkaavasti. — Aloitat valheella ja jatkat solvauksilla.
— Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta paina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli isäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen halpasäätyiseen tyttöön — en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä — ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini kanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa, joka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti jälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi isäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla tytöllä — on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen nimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on oikeastaan yhdentekevää—- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta, voista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa, oivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta ei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle, isäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti tarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.
— Kurja herjaaja!…
— Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen aikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta me olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi tästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli meidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan tullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan, että saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen, koko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori kreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta — mielilapsia niinkuin mekin — ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä välin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme, joka on erittäin myöntyväinen mies…
— Sinä parjaat isäämmekin!
— Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on myöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen poissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja vallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen takaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka maistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä rohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei tietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle kreivittärelle…
— Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä valehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.
— Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista ystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, nykyinen kreivitär piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin yleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa, että vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa päälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä talossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut uudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen odottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.
— Mitä? Äitinikö? — huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.
— Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin tarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä itsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua hallituksesta.
— Äitini?
— Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina II:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en tiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen seuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki sen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä tavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.
— Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä väännellen.
— Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja ennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin laskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme ensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun, joka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä perhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut hänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten niin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että sanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut kaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja paljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut hänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus — ja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa haaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet tahtonut.
— Kiitän sinua, — vastasi Paul murtuneella äänellä. — Solvaustesi välistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota rakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine kokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt hylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen toimiva sen mukaan.