18. "SVENSKA BOTTEN".
Sortuvat vallat, sortuvat kruunut, aina on kohtalonne samanlainen! Siteet irtautuvat, voimat murtuvat, tahdot riitaantuvat, itsekkäät renkaat murenevat ketjuista ja lyömistään lyö ajan vasara vasten lain kuolleita muureja, jotka aitana ympäröivät kokonaisuutta. Puu on laho, nesteet ovat kuivuneet, myrsky tulee, oksat ryskivät — tuulenpuuska! Ja jymisten sortuu vanha tammi, ja sen lankeemus on suuri.
Vanha tammi oli Ruotsin valtakunta keväällä 1772. Vielä seisoi se pystyssä, vielä näytti se tietämättömien mielestä majesteetilliselta ja kunnioitustaherättävältä kohotessaan sillä kunnaalla pohjolan lumessa, jota se vielä kutsui omakseen ja jossa sen syvimmät juuret levisivät maanpinnan alle. Mutta kuinka kalvoivatkaan madot sen lakastuvia lehtiä, kuinka ravistelikaan tuuli sen kuivia oksia! Valtakunta oli kuin keuhkotautinen, jonka verten tähteet virtailevat poskiin, luodakseen niihin terveyden varastettuja ruusuja, sill'aikaa kun sydän sykkii epätasaisesti, ja kädet ja jalat kylmenevät.
Valtiopäiviä jatkettiin. Nyt oltiin jo kappaleen matkaa huhtikuussa, eivätkä nuo loppumattomat riidat näyttäneet vielä lainkaan laimenevan. Päinvastoin ne kävivät yhä uhkaavammiksi, sitten kun kansanvalta oli päässyt voitolle ja uhkasi niellä aatelin, niinkuin aateli ennen oli niellyt kuninkaanvallan. Nyt oli puolet vanhan porvariskuninkaan aatteesta — yksi kuningas, yksi kansa — toteutunut, eikä ollut kysymys vähemmästä kuin koko aatelisen neuvoston viraltapanemisesta.
Ylhäisaateliset myssyt seisoivat epäröivinä ja pelosta kalpeina sen peikon edessä, jonka he itse olivat avukseen loihtineet. Vielä ylhäisempi-aateliset hatut vapisivat kauhistuksesta ja käpristäytyivät hädissään suonenvedon tapaisella innolla valtiolaivan mastoon, jota he sitä ennen olivat olleet niin valmiit kumoon hakkaamaan ja mereen syöksemään. He eivät huomanneet enää pelastusta muualla kuin pilkatun, sidotun ja pahoinpidellyn kuninkaanvallan turvissa.
Tähän aikaan kokoontui eräänä iltana erääseen Tukholman ravintolaan se nuorten aatelismiesten perustama kerho, joka oli tunnettu nimellä Svenska Botten ja joka suurimmaksi osaksi eli ranskalaisilla apurahoilla. Kerhoon kuului kirjava kokoelma kaikenlaisia aineksia. Siellä oli kaikenasteisia täysverisiä ylimyksiä, nuorempia poikia, joilla ei ollut perintöä eikä tulevaisuudentoiveita ja joista useimmat olivat virkaatekeviä alempia upseereja, rehellisiä, mutta helposti kiivastuvia miehiä ja nuorukaisia;[15] ja näiden rinnalla taas rappiolle joutuneita kortinlyöjiä ja maatilanomistajia, virkanimityksissä syrjäytettyjä virkamiehiä, tyytymättömiä vehkeilijöitä — sanalla sanoen: kummallinen kokoelma hyviä ja huonoja aineksia, joita kaikkia yhdisti tyytymättömyys vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja joiden tarkoituksena oli kuninkaan avulla kumota vallitsevat olosuhteet, kuitenkaan sen selvemmin ajattelematta, mitä sijaan asetettaisiin. On nimittäin lisättävä, että kaikki kerhon jäsenet alkujaan olivat hattuja, jotka ennen kaikkea olivat halukkaat lopettamaan myssyjen vallan — siis jotakin sellaista, mitä Puolassa oli sanottu konfederatioksi. Kerhon johtaja oli sittemmin niin kuuluisa Jaakko Maunu Sprengtporten.
Nuorimmat ja innokkaimmat herroista olivat kokoontuneet höyryävän maljan ympärille ravintolan saliin, jossa savu viidestäkymmenestä savipiipusta tupruili kattoa kohden; hienommat herrat, jotka inhosivat tupakansavua, väittelivät päivän kysymyksistä reininviinin tai limonaatilasien ääressä sivuhuoneissa. Aika oli täynnä tulenarkoja aineksia, jotka pieninkin kipinä voi sytyttää, ja semmoisia ei suinkaan puuttunut tässä nuoressa ja kuumaverisessä kerhossa, jonka tarkoitus oli tehokkaasti ja, jos tarve vaati, väkivaltaisestikin sekaantua päivän valtiollisiin kysymyksiin.
Vilkkaasta, joskus kiivaastakin sananvaihdosta päättäen oli nyt maljan ääressä jotakin tärkeää keskusteltavana. Aluksi luettiin sanomalehden Svenska Uppsyningsmannen uusin numero, jossa aatelisia varsin peittelemättä nimitettiin maankavaltajiksi, ryöväreiksi, tuhlareiksi, ja Ruotsin kansaa neuvottiin niin pian kuin mahdollista seuraamaan Sveitsin esimerkkiä ja luomaan niskoiltaan tuo maanvaiva.
Vihan ja ivan sekainen nauru, johon sekaantui uhkauksia, kaikui äänekkäästä seurasta.
— Vapaasyntyisillä on nyt sananvuoro! — puhkesi eräs nuori luutnantti puhumaan, heittäen halveksivasti lehden luotaan. Kuului nimittäin aatelittomain tapoihin sanoa itseään vapaasyntyisiksi erotukseksi vapaasukuisista.
— Varo itseäsi, Pfeiff, — virkkoi eräs toinen, — kosiskelemasta rikasta porvaristytön tallukkaa Skeppsbron luona. Muista pormestari Sundbladin esitystä, että semmoinen on hyvin sopimatonta; porvarisveri on pysytettävä puhtaana.
— Ja sinä, Gripenmark, — huusi kolmas, — varo hakemasta tuomarinvirkaa Göingeen; talonpojat tahtovat, että heidän vertaisensa tuomitsevat heille 40 paria.
— Minä esittelen, — lausui neljäs — että me tästä puoleen heitämme pois miekan ja ripustamme kyynäräkepin vyöllemme. Se on uudenaikaista, ja voihan sitä käyttää ainakin koirien kolhimiseen.
— Ja minä, — virkkoi eräs vänrikki, joka turhaan oli kahdesti viikossa ajanut partansa, saamatta sittenkään hanhenhaiveniaan versomaan maidonkarvaisilla poskillaan, — minä ehdotan, että koristaudumme puukengillä kannusten asemesta ja ripustamme papinkauluksen viiriksi selkään.
— Ja yömyssyn peruukin päälle! — lisäsi sotaoikeuden auditööri, jolla oli irtotukka niin tuuhea, että se olisi sopinut malliksi Göötan jalopeuran harjalle.
— Lempo vieköön kaikki myssyt! — huusi muuan punaverinen kapteeni, joka oli tottunut käymään suoraan asiaan. — Menkäämme huomenna suoraan kuninkaan luo ja pyytäkäämme tekemään loppu akkain loruille! Jos se ei auta, tiedän keinon, jota meidän sopii käyttää myssyjä vastaan.
— Olkaa hyvä ja saattakaa meidät osallisiksi viisaudestanne, Mihin toimiin meidän on ryhtyminen myssyjen suhteen? — kysyi eräs pisteliäs asessori, joka enemmän harrasti mutkateitä.
— Tämmöisiin! — virkkoi kapteeni, veti esiin taskustaan sinisen nuuskanenäliinan ja solmisi sen nurkat kiinni, niin että siitä tuli myssy, teki sillä sitten liikkeen, jota ei voi kuvata, ja heitti sitten tuon tekaistun myssyn suureen avonaiseen uuniin, jossa liekit sen tuossa tuokiossa nielivät.
Äänekkäillä hyvä-huudoilla vastasi osa seurueesta tähän temppuun, joka liiankin hyvin sopi kiihtyneeseen mielialaan, jotavastoin toiset menivät päällikön luo pyytämään, että hän estäisi ajattelemattomien päätöksien tekemistä.
Eversti Sprengtporten istui sivuhuoneessa kiintyneenä tuttavalliseen keskusteluun kreivi Bernhard Bertelsköldin kanssa, joka — ollen rikas, korkeasukuinen ja älykäs — heti ensi esiintymisellään oli kohonnut huomattavaan asemaan hattujen johtajien joukossa.
— Olkoon niin, — sanoi eversti matalalla äänellä ranskaksi. — Te teette ensi aluksi parastanne pappien suhteen. Jos onnistumme erottamaan heidät toisista, on meillä kaksi säätyä kahta vastaan, ja voitto on meidän. Jos se ei onnistu, niin koetatte talonpoikia; jos ei sekään onnistu, on asemamme epätoivoinen, ja meidän täytyy ryhtyä muihin keinoihin.
— Unohdatte, hyvä parooni, että käytettävänämme on vielä kolmaskin sääty, jota raha vallitsee ja hallitsee, virkkoi Bertelsköld.
— Älkää toivokokaan voivanne vaikuttaa porvareihin, — virkkoi taas olkapäitään kohauttaen Sprengtporten. — Porvarissäädyssä on kansanvallan varsinainen ahjo, se ei koskaan ole tyytyvä vähempään kuin koko valtaan ja se tahtoo yksin nauttia koko voitosta. Mitä teihin itseenne, hyvä kreivi, tulee, niin voitte olla varma neuvoksen paikasta, mutta ei vielä!
— Niinkuin suvaitsette. Olen nöyrin palvelijanne.
Herrojen puhelu keskeytyi tähän, kun muutamat maltillisemmat tulivat pyytämään puheenjohtajaa tyynnyttämään salissa syntynyttä myrskyä. Sprengtporten meni sinne. Hänen kotkansilmänsä kiiti yli aaltoilevan väkijoukon ja oivalsi heti aseman vaarallisuuden.
— Hyvät herrat, — sanoi hän tyynesti, mutta voimakkaalla äänellä, jonka kuuluessa hälinä vaikeni, — olemme täällä keskustelemassa isänmaan pelastuksesta emmekä puolueriidoista. Tahdotaan panna koko neuvoskunta viralta, ja me olemme siitä yksimielisiä, että se on vievä koko valtakunnan häviöön.
— Ynnä aatelin, — murahtivat muutamat.
— Ynnä aatelin, se on totta. Ja sen vuoksi valtakunta on pelastettava, ynnä aateli; eikö se ole kaikkien meidän ajatuksemme?
— Niin on! — huudettiin joka taholta.
— Huhtikuun 11. p. on asia käsiteltävänä aatelittomissa säädyissä ja meillä on nyt jo 8. p. Jos herrat tahtovat syistä, joita en nyt voi ilmoittaa, mutta jotka kohta tulevat kaikille tunnetuiksi, myöntää minulle kolmen päivän lisäajan järjestääkseni asian, niin lupaan, että, ellemme silloin ole onnistuneet, kaikki menemme lähetystönä kuninkaan luo ja pyydämme valtiopäiväin lakkauttamista.
— Kolmen päivän kuluttua se on liian myöhäistä, — väittivät moniaat.
— Kolmen päivän kuluttua on kerho ehkä lakkautettu, — nurisivat toiset.
— Päinvastoin — hymyili johtaja — on minulla varma tieto siitä, että kerhon kannatusrahat, jotka on uhattu pidättää, maksetaan taas ylihuomenna.
— Olkoon menneeksi, me odotamme! — oli vastaus, sillä iloinen uutinen kerhon kannatuksesta oli yht'äkkiä tehnyt merkillisen rauhoittavan vaikutuksen mieliin.
— Eläköön kuningas! — huusi johtaja.
— Eläköön kuningas! — kaikui kohta kaikkien huulilta.
19. VEHKEILIJÄ VEHKEILIJÄÄ VASTAAN.
— Neuvoksen paikka! Voitte olla varma neuvoksen paikasta, mutta ei vielä! — virkkoi kreivi Bernhard Bertelsköld, huulilla tuo ivallinen hymy, joka hänelle sopi niin oivallisesti hänen omasta mielestään ja jota hänellä nyt ei ollut vähintäkään syytä peitellä, sillä hän istui yksin työhuoneessaan, silmäillen muutamia kirjeitä, jotka hänen palvelijansa José juuri oli hänelle tuonut. — Ei vielä? Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, hyvä parooni Sprengtporten. Olette epäilemättä viisaimpia miehiä ja, jos itseänne saa uskoa, paras vehkeilijä koko Ruotsissa. Mutta te unohdatte, että teille mahdollisesti voisi löytyä kilpailijakin. Pidätte itseänne niin voittamatonna ja meitä muita vähäisiä kuolevaisia niin vartavasten kuonokoppaa varten luotuina, että luulette voivanne heittää meille muille tuommoisia pieniä sokeripaloja, tuommoisia jos ja koska, niinkuin on tavallista, kun tahdotaan rakkikoiria istumaan. Minua todellakin haluttaa vähän kujeilla kanssanne, jos ei muuta varten, niin pitääkseni teille tarpeellisen luennon kainoudesta… Neuvoksen paikka! Sepä on, kautta kunniani, pauvre offert näihin aikoihin, ilman välipuheitakin. Puuttui vain tuo ei vielä, joka teki suorastaan naurettavan vaikutuksen. Ja kuinka erinomaisen maltillisesti minä vastasinkaan, koettaessani pysyä totisena: "Niinkuin suvaitsette; olen nöyrin palvelijanne!" Olisipa voinut luulla minua Espanjan grandiksi, joka pitää jalustinta tyhmälle infantille. Minun täytyy tosiaankin ihmetellä itseäni.
— Mutta katsokaamme, — jatkoi hän, avaten keveällä kädellä kirjeen toisensa perästä. — Isältäni? Tietysti taaskin nuo vanhat valitusvirret… Oikein. Hän on sairas surusta ja ikävästä. Madame on tietysti korvaamaton, kuka nyt katsoisi karjaa ja hoitaisi kanoja ja lukisi illalla ääneen mon cher papalle. Hän on ottanut kotiopettajan Veralle — erään neiti Sjöbladin. No, siinä nimessähän on toki hiukan sointua. Saadaanpa nähdä, että vanha Celadonimme rakastuu häneen ja vielä naipi hänet. Enhän juuri ole, par hasard, ihastunut emintimiin, mutta jos ei Pohjanmaan tervanhajua saa muuten haihdutetuksi talosta, niin à la bonheur!… Paul on Upsalassa ja harrastaa tieteitä erään nuoren, Thorild-nimisen miehen kanssa…
Kreivi Bernhardin katsanto synkistyi. Hän sytytti yht'äkkiä kirjeen väkiviinalampusta, joka tätä varten aina paloi hänen pöydällään. Kirjeessä oli sana, joka poltti hänen kättänsä. Hän ei saattanut lukea veljensä nimeä.
— Mitä näen? — jatkoi hän avaten uusia kirjeitä. — Rakastettavalta markiisittareltani! Ja niin tuoksuva! Hän kutsuu minua huomenillalla soirée en familleen. Olisi sydämetöntä loukata häntä refusellä. — Lejonramilta! Hän pyytää viittäsataa riksiä. Hyvä! Hän saa sata. Minä ehkä tarvitsen häntä… Hägerflychtiltä? Hän lähettää minulle miekkailuhaasteen pienen Lisetten vuoksi. Tyhjää touhua, me syömme päivällistä yhdessä ja lasi tokaijia on ainoa hyvitys, minkä hän vaatii… Asessori Mannelinilta. Hän pyytää puoltolausettani hovioikeudenneuvoksen virkaan. Hyvä on! Aletaan jo aavistaa vaikutusvaltaani. Voisimmepa tehdä poikkeuksen tuon aatelittoman suhteen, jos ei muuta varten, niin tehdäksemme kiusaa. Aha, rovasti Larsson! Hän on yksi niitä kaloja, joiden eteen nerokas esimieheni on kehoittanut minua nuottaani potkemaan… Arvasinhan sen: kokonainen saarna neljällä neljännessivulla. Jättäkäämme lukematta kolme ja puoli sivua ja ottakaamme selko lopussa olevasta sens moralista…
— Aika liukasta semmoisen paksun lihamakkaran puheeksi! — jatkoi kreivi silmäiltyään viimeisiä rivejä. — Hurskas mies antaa kaikkein nöyrimmästi kumartaen tietää, että hän on valmis julistamaan pirun pyhimykseksi, kunhan vain uskollisesta palveluksestaan aikoinaan saa piispan hiipan palkakseen. Mutta tätä nykyä ei voida mitään tehdä; sääty on rutihullu … ei, kuules kuinka hän ylistelee arvoisia virkaveljiään!… Ja hänen itsensä täytyy tätä nykyä ulvoa susien kanssa — hän tarkoittanee paimenia — kunnes hän korkeasukuisen herra kreivin y.m. eteen voi laskea alamaisen kunnioituksensa kiitosuhrina uskollisuuden alttarille… Oivallista! Mies on saanut myssyiltä paremman maksun, mutta tahtoo pitää paluumatkan avoinna siinä tapauksessa, että vielä sattuisimme pääsemään rahoihin. C'est fini, hyvä Svenska Bottenin parooni! Sitä porttia ette korupuheilla murra. Mitä minun on tekeminen? Minä panen eteenne tämän kallisarvoisen, dogmaattisen mestariteoksen, ja te tulette ymmärtämään, että pappien suhteen emme voi muuta kuin pyytää heiltä rippiä ja synninpäästöä.
— Tahdon kuitenkin, niin paljon kuin mahdollista, totella käskyä, — mietti kreivi edelleen. — Nyt on siis tullut talonpoikain vuoro… José!
Kamaripalvelija tuli.
— Oletko kutsuttanut tänne sen miehen sieltä Saunakadulta?
— Hän odottaa tuolla ulkona teidän armonne käskyjä.
— Tuo hänet sisään.
José meni ja palasi kohta tuoden muassaan nuoren talonpojan, hyvän, rehellisen ja päättäväisen näköisen. Kreivi loi häneen huolettoman katseen ja näytti kummastuvan hänen nuoruuttaan.
— Nimesi? — kysyi hän.
— Joonas Perttilä, valtiopäivämies Isokyröstä, — vastasi talonpoika hämmästymättä.
— Olette jotenkin nuori hoitamaan noin tärkeää luottamustointa, — virkkoi kreivi hiukan kohteliaammin.
— Pitäjäläisteni mielestä olin tarpeeksi vanha, — vastasi talonpoika.
— Hyvä. Tiedättekö, mistä on kysymys. On henkilöitä, jotka tarkoittavat talonpoikain parasta ja arvelevat, että he ovat aivan liiaksi verotettuja. Kunnes kruununmaksut vähenevät, johon ei liene enää pitkää aikaa, on tärkeätä estää papiston suunnattomia vaatimuksia. Nykyisten olojen vallitessa paimenet keritsevät paljaiksi lampaansa. Nuo vastikejyvät, ymmärrättehän…
— Siitä oli eilen puhe. Mutta me talonpojat kynnämme ja kylvämme mieluummin omia peltojamme.
— Tietysti. Mutta jos joku hyvä ystävä osoittaa teille paremman auran, joka kyntää syvemmän vaon, niin sehän on teidän omaksi eduksenne.
— Onpa se niin ja näin. Meillä on tätä nykyä niin monta hyvää ystävää, eikä ole koiraa karvoihin katsominen.
— Vai niin. Olette myssy?
— En. Hattu olen, jos välttämättömästi tarvitaan päähinettä.
— Sen parempi. Silloin olemme samaa mieltä. Perttilä? Muistelen joskus kuulleeni tuon nimen.
— Olettepa saattanut kuullakin, koska omistan sen maatilan, josta teidän armonne suku polveutuu kuudennessa polvessa ja josta se on saanut nimensä, — vastasi talonpoika häikäilemättä.
Kreivi puri huultaan. — Se on mahdollista — lausui hän välinpitämättömällä äänellä — ja sitä enemmän meillä on syytä vetää samaa köyttä. Talonpojat eivät suostu esitykseen, sanoitte?
— Eivät.
— Sanon teille jotakin näin meidän kesken, ystäväni. Siinä talonpojat tekevät varsin oikein. He ovat niin kauan tanssineet herrojen pillin mukaan, että he nyt vihdoin voivat ruveta itse soittamaan.
Perttilän viekkaasta ilmeestä saattoi nähdä, että hän pidätti itselleen oikeuden uskoa kreivin sanoista sen verran kuin itse tahtoi.
— Kummastuttaako tämä teitä? — jatkoi Bertelsköld. — Osoittaisitte minulle enemmän luottamusta, jos tietäisitte, että olen elänyt ulkomailla vapaiden kansojen keskuudessa, jotka ovat hävittäneet kaiken aatelin ja ovat siitä hyvin hyötyneet. Niiksi meilläkin menee, rakas Perttilä. Kunhan aluksi saamme aatelisen neuvoskunnan tieltä pois ja aatelittomia heidän sijaansa, niin käy loppu kuin tanssi; vai mitä luulette?
— En luule mitään, — virkkoi talonpoika.
— Voinko luottaa vaitioloonne?
Perttilä nyökäytti päätään.
— Kuulkaa siis. Osoittaakseni, kuinka totta tarkoitan, tahdon kuiskata teille jotakin korvaan. Kuningas on puoltavinaan neuvoskuntaa, mutta hiljaisuudessa hän ei toivo mitään sen hartaammin kuin että koko neuvoskunta joutuu viralta. Käyttäytykää sen mukaan, hyvät maamiehet, älkääkä osoittako sääliä, mitä ikinä herrat tahtovat teille uskotellakin! Ymmärrättekö nyt minua?
— Ehkä. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Esaun kädet.
— Hyvästi. Jos jotakin tarvitsette, kääntykää minun puoleeni. Ja muistakaa, mitä olen sanonut: jos talonpojat yhtyvät pappeihin ja porvareihin, niin neuvoskunta pistää pian pillit pussiin, ja valta on teidän!
Talonpoika raapaisi jalallaan ja meni tiehensä, hämillään ja epätietoisena siitä, mitä hänen oli ajatteleminen tuosta noin odottamattomasta kehoituksesta. Bertelsköld puolestaan heittäytyi selkäkenoon sohvaan ja nauroi niin sydämellisesti kuin hänen oli mahdollista nauraa.
— Kauniita opetuksia — ajatteli hän itsekseen. — Olisinpa, kautta kunniani, maksanut tynnyrin kultaa saadakseni koko Svenska Bottenin kuulijaksi ja nähdäkseni noiden kunnon isänmaanystäväin hämmästyksen. Vakoillessani pappeja ja talonpoikia olen mainiosti onnistunut. Osasin panna niin kömpelön syötin, että kalat tunsivat ongen. Nyt ovat porvarit vielä jäljellä; esimieheni tulee kyllä olemaan tyytyväinen. Tahdomme pyöritellä heitä niin, etteivät ainoastaan he, vaan koko neuvoskuntakin joutuu ymmälle. José!
Kamaripalvelija tuli.
— Nämä piletit sinä viet heti pormestarien Sebaldtin ja Sundbladin rouville sekä kauppias Larssonin rouvalle. Mutta varo tarkoin antamasta heidän tietää, kuka sinut on lähettänyt. Uskottele heille, että tulit suoraan piispa Forsseniuksen tai jonkun muun myssyjen johtajan luota. Sen jälkeen viet tämän piletin Suurkirkon ensimmäiselle vahtimestarille ja annat hänen tietää, että parooni Höpken tai joku muu hattujen johtajista on sinut lähettänyt. Muista tarkoin, että ensimmäiset kolme pilettiä tulevat myssyiltä, mutta viimeinen hatuilta. Ei haittaa, jos virkat sanasen kuninkaasta vahtimestari Östergrenille; hän on hattu, siis nykyisin kuningasmielinen. Ymmärrätkö?
— Sennor tulee olemaan tyytyväinen.
— Hyvä. Myöskin Svenska Bottenin parooni tulee olemaan tyytyväinen.
20. PORVARINROUVAT.
Voisi suuresti erehtyä, jos luulisi, että siihen aikaan, kun niin tärkeitä asioita oli tekeillä, naiset olisivat olleet välinpitämättömiä miestensä keskusteluista. Päinvastoin he seurasivat puolueiden voittoja ja tappioita miltei yhtä tarkkaavasti kuin päivän näytelmän varsinaisetkin näyttelijät ja varmaankin usein vielä kiihkoisemmasti. Ainakin sanottiin, että moni myssyrouva oli riitaantunut entisen ystävättärensä kanssa, joka oli joutunut naimisiin jonkun hatun kanssa ja päinvastoin taas kerrottiin, että moni armollinen hatutar piikaa pestatessaan tarkoin kuulusteli, oliko kysymyksessäoleva henkilö palvellut oikeauskoisissa taloissa, vai voiko hänen epäillä nielleen huonoja mielipiteitä edellisessä palveluspaikassaan jonkun hänen armonsa myssyttären luona.
Ei ollut juuri tavallista, että maalta kotoisin olevat valtiopäivämiehet toivat rouvansa Tukholmaan, kun nämä monessa suhteessa ehkä olisivat voineet olla haitaksi valtion asioita käsiteltäessä tai vähemmän luotettavia tärkeitä valtiosalaisuuksia säilytettäessä. Mutta näillä valtiopäivillä oli tästä säännöstä tapahtunut monta poikkeusta sekä valtiopäiväin pituuden vuoksi, joka teki eron arveluttavaksi, että varsinkin sen tähden, että oli odotettavissa kaikenlaisia juhlallisuuksia uuden kuninkaan kohta tapahtuvan kruunauksen yhteydessä. On sentähden ymmärrettävää, että pääkaupunkiin oli saapunut tavaton määrä uteliaita valtiopäivärouvia, ja siinä on ehkä myöskin selitys siihen, ettei valtiopäivistä lainkaan tahtonut tulla loppua ja että väittelyt, joita ehkä jo edeltäkäsin oli harjoitettu pienissä puheliaissa perhekerhoissa, nyt kävivät erittäin kiihkeiksi.
Niiden valtiopäivämiesten joukossa, jotka näin jakoivat huolensa isänmaan onnesta puolisojensa kanssa, oli myöskin kauppias Tuomas Larsson, jonka uskollinen emäntä ei ollut päässyt rauhaan, ennenkuin hän edellisenä syksynä oli saanut jättää taloudenhoidon tyttäriensä huostaan ja itse lähteä Tukholmaan, hajoittaakseen siellä talven kuluessa niitä pilviä, joita huolet maan asioista voisivat koota hänen ukkonsa otsalle. Porvarillinen pariskunta asui pienessä talossa Kungsholmassa, josta mies joka aamu soudatti itsensä virran yli tärkeihin toimiinsa, samalla kun hänen vaimonsa seurasi häntä Punaisten puotien luo tai tallusteli omin päinsä jyvätorille ostaakseen päivän ruokatarpeita.
Kun nyt hänen Tuomaansa usein viipyi ulkona suurimman osan päivää eikä aina illallakaan ollut vapaa kerhoista ja kokouksista, tapahtui niin, että aika kävi kunnon "rouva" Larssonille pitkäksi — sillä vanha rehellinen "muorikulta", joka oli välttänyt hänelle Vaasassa, ei enää kelvannut hienostuneessa Tukholmassa — ja silloin hän aina löysi jonkun porvarinrouvan, joka, ollen samassa asemassa, mielellään jaaritteli hetkisen kahden äyrin piparikakun ääressä tai, kun piti hienosti elettämän, arboganrinkeliä pureskellen inkiväärihillon ja sokerijuoman kanssa. Ja kun kunnon porvarinrouvat ensi viattomuudessaan tuskin tiesivät erotusta hattujen ja myssyjen välillä, muodostuivat heidän aamupäiväkokouksensa ensi alussa puolueettomaksi alueeksi, jossa politiikka sai väistyä tärkeämpien, voin ja lihan hintaa, parasta palttinaa, huolimattomimpia piikoja tai edullisinta kunkin läheisyydessä olevaa maustepuotia koskevien kysymysten tieltä.
Tämä ihana aika päättyi kuitenkin talven kuluessa, kun aatelittomat säädyt alkoivat päästä valtaan. Heidän rouvansa saivat nyt joka päivä kuulla niin paljon miestensä, ja siis omastakin merkityksestään valtiossa, että itsekin pian tulivat aivan vakuutetuiksi siitä, että valtakunnan kohtalo riippui heidän arvokkaasta käytöksestään. Porvarinrouvat eivät enää tahtoneet väistyä kenenkään tieltä ja alkoivat ylhäisten tavoin käyttää pitkää triumfanttiröijyä, punakahtaisia kenkiä ja leveitä myssynnauhoja, ja kun he, ajaen vaunupahasissaan niinkuin muutkin, kohtasivat Humlegårdin tiellä jonkun aatelisista armoista kaikessa heidän komeudessaan, oli vaikea sanoa, kumpiko osoitti itsetietoisempaa oman arvon tuntoa tai kumpiko alentuvammin ja suojelevammin toista tervehti. Jos sattui, että porvarinrouvan pysty pää tavallista enemmän kumartui, niin se tapahtui vain piispan rouvan edessä, jolla oli kunnia olla aateliton, tai puhemiehen rouvan, pormestarinna Sebaldtin edessä, joka oli pieni ja palleroinen pikkukaupungin kuningatar ja verrattoman itseensätyytyväisesti esiintyi koko säädyn puolesta semmoisissa tilaisuuksissa.
Nyt istui hyväluontoinen ja pohjaltaan siivo, mutta uudesta merkityksestään mahtava Larssonin rouva eräänä yksinäisenä lauantai-iltapäivänä rinkelinsä ja sokerijuomansa ääressä, kiintyneenä hartaaseen keskusteluun erään hyvän ystävän kanssa siitä, mitenkä neuvoskunnan odotettu viraltapano mahdollisesti vaikuttaisi norrlanninpalttinoihin ja tanskannisujauhoihin, kun hänelle jätettiin ruusunpunaiselle paperille kirjoitettu kirje, jonka palvelustytön puheen mukaan oli tuonut pappissäädyn puhemiehen, piispa Forsseniuksen kamaripalvelija. Kummastellen, mitä tällä myssypuolueen korkeasti kunnioitetulla johtajalla oli hänelle kirjoittamista, avasi Larssonin rouva hyvälle hajahtavan kirjeen ja luki:
"Kunnioitettu ja Hyvinarvoisa Rouva!
"Kun Rouvani huomenna epäilemättä ei absenteeraa Suurkirkosta profiteeratakseen rovasti Wijkmanin edifiantista saarnasta, olisi isänmaan conditioneille ja aatelittomain säätyjen reputationille erittäin encourageraavaa, jos arvokas Rouva ynnä Pormestari Sebaldtin rouva sekä moniaat muut Porvarissäädyn precieusit rouvat tahtoisivat olla niin gratieusit, etteivät placeeraisi itseään Säädyn tavallisiin penkkeihin, vaan Valtion Neuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin, joka on sitä varten disponible, ja joka, niinkuin toivotaan, kohta luovutetaan kunnioitettujen Rouvain ja heidän hyvin arvokkaiden vertaistensa continuerliseen dispositioniin".
Piste eikä mitään allekirjoitusta. Rouva Larsson luki ja luki uudelleen tämän erittäin huvittavan kirjeen, mutta ei voinut oikein ymmärtää sen sisältöä noiden monien ja koreiden ranskankielisten sanojen vuoksi. Sen hän kyllä oivalsi, että siinä oli kuin jotakin valtiollisen inkiväärin makua, samoin kuin senkin, että porvarinrouvat täst'edes pääsisivät neuvoksien arvoon, mikä oli tavallaan kuin sokeria pohjalla ja mikä ei suinkaan tuntunut hänestä mahdottomalta. Mutta kun hänen Tuomaansa oli poissa, ja niin tärkeä asia vaati perinpohjaista keskustelua, katsoi eukko parhaaksi pukeutua kaikkein koreimpaan pyhämyssyynsä ja lähteä pormestari Sebaldtin rouvan luo pyytämään hyviä neuvoja.
Sinne saavuttuaan hän tapasi pormestari Sundbladin ja pormestari Haeggströmin rouvat aivan samalla asialla. Kun sitten rouvat suuresti kursaillen olivat asettuneet istumaan, kävi ilmi, että puhemiehen rouva oli saanut muutoin aivan samanlaiset kutsut, paitsi että lopussa oli ollut viekas valtiorouvain penkkilisäys, että "jos Kunnioitettu Rouva dependeeraisi Hyvinarvoisan Pormestarin consentementistä, tahdotaan täten ainoastaan suurimmassa confidencessä esiintuoda se obligeanti propos, että Kunnioitettu Rouva ja muut suurimmasti precieusit Säätyrouvat tulisivat animeeratuiksi occupeeraamaan sen arvon ja paikan kirkossa, joka oikeuden mukaan on heille cedeerettava".
Oli siinä nyt ajattelemista! Mahtava puhemiehen rouva oli hyvin innostunut siihen loistavaan aatteeseen, että saisi istahtaa neuvoksettarien penkkiin eikä katsonut ollenkaan tarvitsevansa siinä asiassa kysyä herransa ja miehensä suostumusta. — Sebaldtini, — virkkoi hän hyvin suurella arvokkuudella, joka oli olevinaan ranskalaista, mutta joka sentään sattui olemaan smoolantilaista, — mieheni tosin on henkilö, joka nykyjään voi embrasseerata yhden neuvoskunnan jäsenen kumpaankin saappaansa kaulukseen, ja koko maailma tietää, että hänestä pian tulee oikeusosaston kansleri, mutta sillä ei ole sanottu, että hänen tulee olla talossaan mikään Kristoffer Tyranni ja kieltää puolisoltaan pientä viatonta amusementiä. Aikovatko rouvat persvadeerata miestensä protectionia promeneeratakseen kirkkoon ja placeeratakseen itsensä sille paikalle, mille heitä conventioneeraa?
— Olisin tahtonut kysyä, mitä Tuomas sanoo, mutta hän ei ollut kotona, — virkkoi rouva Larsson sävyisästi.
— Mieheni on aina samaa mieltä kuin minäkin — virkkoi rouva Sundblad nakaten tulipunaisella nauharuusulla koristettua niskaansa.
— Ja minun mieheni, — virkkoi pormestari Haeggströmin rouva, — kysyy minulta aina neuvoa valtion asioissa. Eilen juuri neuvottelimme kuninkaanvakuutuksen sanamuodosta.
— Koska niin on, — lausui taas puhemiehen rouva niin juhlallisesti kuin olisi sanellut sanojaan pöytäkirjaan pantavaksi, — niin ei kukaan meidän miehistämme tahtone konstrueerata meidän vapauksiamme ja oikeuksiamme. Mutta ettei dependeerattaisi heidän consentementistään (sanat lausuttiin hyvin ranskalaisittain) olisi ehkä execrabelia olla invenieeraamatta miehiämme asiaan, joka ei heihin koske; vai mitä rouvat ajattelevat?
Rouva Larsson lausui muutamia epäilyksiä, mutta enemmistö yhtyi puhemiehen rouvan mielipiteeseen.
— On siis instrueerattu, että me huomenna kello 9 precideeraamme itsemme Suurkirkkoon ja confundeeraamme tulevan situationimme? — kysyi edelleen puhemiehen rouva.
— Olkoon menneeksi, — vastattiin.
— Haluavatko rouvat abstraheerata itsensä tänne luokseni matkalla kirkkoon? Koska satun logeeraamaan Kauppatorin luona aivan lähellä kirkkoa, niin voimme accompagneerata toistemme conduitiä.
— Kiitämme nöyrimmästi, jos saamme luvan, — vastasivat rouvat ja poistuivat syvään niiaillen.
21. VALTIOROUVAIN PENKKI.
— Menetkö tänään kirkkoon, rakas ystäväni? — kysyi rouva Larsson mitä viattomimmin katsein ukoltaan pyhäaamuna, sittenkun hän koko yönä ei ollut saanut unta silmiinsä ajatellessaan uutta salaperäistä valtioneuvoksettaren arvoaan.
— Ei ole aikaa, — vastasi ukko jurosti.
— Aion Suurkirkkoon, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, — lisäsi hänen uskollinen, hyvin kasvatettu puolisonsa.
— Vai niin.
— Rovasti Wijkman saarnaa taivaan valtakunnan suurimmasta. Hän on hyvä saarnamies ja niin isänmaallinen!
— Vai niin.
— Kaikkien meidän tulisi muistaa olla nöyriä, kun meille on suotu niin korkeita arvoja. Etkö haluaisi kuulla Wijkmanin saarnaavan?
— En.
— Mikset, rakas Tuomas?
— Hän saarnaa joka päivä säädyssä.
— Onko totta, että kaikki aatelittomat valtiopäivämiehet tästälähtien tulevat valtakunnanneuvosten vertaisiksi?
— Tyhmyyksiä.
— Mutta olen kuullut sanottavan, että kaikki valtiopäivämiesten rouvat tästälähtien saavat istua kirkossa paremmilla paikoilla.
— Tyhmää lörpötystä.
— Mutta, rakas —
— Anna minun olla rauhassa.
Hyvä puoliso tiesi, mitä tämä merkitsi. Hän ei uskaltanut hiiskua enää sanaakaan siitä tärkeästä salaisuudesta, joka oli hänen sydämellään, vaikka se kaikin mokomin pyrki esiin. Suuressa huolessaan hän päätti vieläkin kuulustella muiden rouvain neuvoa, pukeusi koreimpaan päällysnuttuunsa ja meni rouva Sebaldtin luo.
Täällä olivat jo rouvat Sundblad ja Haeggström uudessa neuvottelussa puhemiehen rouvan kanssa. Kävi selville, etteivät he yhtä vähän kuin rouva Larssonkaan olleet voineet olla puhumatta suuresta salaisuudestaan miehilleen, vaan he olivat kumpikin säikähtyneet heidän vastaväitteistään niin, että vaikenivat, ennenkuin vielä olivat kerenneet ilmoittaa asian koko laadun ja tärkeyden. Kaikki kolme odottivat siis ratkaisevaa päätöstä puhemiehen rouvan viisailta huulilta.
— Minä puolestani, — virkkoi pormestari Sebaldtin rouva hyvin tärkeänä, — minä puolestani olen päättänyt obstrueerata miestäni agreablilla surprisilla. Hän on niin modifieerattu, että hän mahdollisesti pelkästä modestiasta on cedeeraava sen estiméen, jonka säädyt suvaitsevat pretendeerata hänelle ja meille. Minä proponeeraan, että me possideeraamme situationimme, niinkuin jo on sanottu. Ei itsemme vuoksi, Jumala varjelkoon, vaan sauvreerataksemme vapauden ja isänmaan.
— Tietysti, — yhtyivät siihen rouvat Sundblad ja Haeggström. — Sen teemme sauvreerataksemme vapautta.
Larssonin rouva oli ääneti. Hänen suunsa oli tukittu ennenkuin hän oli ehtinyt sen avatakaan.
Ja niin lähtivät nuo neljä rouvaa, jotka olivat toinen toistaan komeammin puetut, puhemiehen rouvan johtamina marssimaan lähellä olevaan Suurkirkkoon, kuullakseen rovasti Wijkmanin saarnaavan taivaan valtakunnan suurimmasta.
Ennenkuin seuraamme rouvia heidän toivehikkaalla matkallaan valtiorouvain arvoa kohti, on meidän puhuminen eräästä kirjeestä, jonka Suurkirkon vahtimestari Östergren oli saanut edellisenä päivänä ja jota hän luuli hattujen johtajan, parooni Höpkenin lähettämäksi. Tässä kirjeessä, tai käskyssä, jommoisena hän sitä piti, ilmoitettiin vahtimestarille, että eräät porvarissäätyyn kuuluvat rouvat aikoivat häpeämättömyydessään ensi puolipäiväsaarnan aikana tunkeutua valtioneuvoksetarten penkkiin, jonka vuoksi hänen. Östergrenin, tulisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaisen röyhkeyden estämiseksi. Saadakseen varmuutta siitä, että aatelittomain säätyjen rohkeus todellakin oli niin suuri, neuvottiin häntä aluksi jättämään penkinovi auki, että nähtäisiin, ketä olivat ne, jotka tällä tavoin aikoivat rikkoa lakia ja säädyllisyyttä vastaan.
Enempää ei tarvittu. Vahtimestari Östergren oli joutunut nykyiseen ammattiinsa tosin kunniakkaasta, mutta vähemmän vapaasta kamaripalvelijan toimesta valtakunnan suurimman ylimyksen, kreivi Aksel Fersenin luota. Tämä kirkonpalvelija ei siis ollut ainoastaan hattu kiireestä kantapäähän asti, vaan myöskin niin paljon kuin suinkin mahdollista ylimysmielinen, joka vihasi kaikkia aatelittomia enemmän kuin syntiä, varsinkin jos nuo roistot, niinkuin hänen oli tapana sanoa, olivat niin hävyttömiä, että kuuluivat myssyjen puolueeseen.
Aavistamatta sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, saapuivat rouvat Suurkirkkoon astuen rohkeasti sisään Pyhän Yrjänän ynnä lohikäärmeen alitse.
Jumalanpalvelus ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin oli kirkko jo täynnä kuulijoita, jotka olivat tulleet saapuville saadakseen kuulla valtiopäivämiehen saarnaavan. Niinkuin tavallista on näin jumalanpalvelusta odotettaessa, olivat seurakunnan ajatukset tällä hetkellä varsin maallista laatua. Useimmat kuluttivat aikaansa töllistelemällä sisääntulevia ja tekemällä huomautuksia siitä tai siitä, joka tahtoi tunkeutua jo ennestään täyteen penkkiin, tai toisista, jotka eivät antaneet sijaa, vaikka penkki oli vain puolillaan.
Tätä nykyä on Tukholmassa tapana, että melkein kaikki istumapaikat on ennakolta tilattu erityistä penkkimaksua vastaan, ja vasta kun saarnavirsi alkaa, avaa vartija osan penkkejä, joiden omistajat eivät ajoissa ole saapuneet. Tämän kertomuksen aikana oli semmoisia penkkejä varattu ainoastaan aatelille ja valtion korkeammille virkamiehille sekä valtiosäädyille. Kuninkaan lehterin alla, alttariin päin seisoessa oikealla kädellä, olivat neuvoskunnan jäsenten ja heidän perheidensä penkit; sen jälkeen oli muilla ylhäisemmillä henkilöillä ja vihdoin säädyillä tarkoin määrätyt paikkansa kullakin.
Yhtä suurta huomiota herättäen kuin muutkin lähenivät rouvat puhemiehen rouvan johtamina porvariston tavallisia penkkejä, mutta menivät kaikkien — myöskin pormestarien Sebaldtin, Sundbladin ja Häggströmin — suureksi kummastukseksi ohi ja tunkeutuivat arvostaan ylpeillen pitkin väen täyttämiä käytäviä yhä eteenpäin, kunnes vihdoin pääsivät valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin.
Pari kreivitärtä istui siellä jo kaikessa komeudessaan, mutta kun ovi huomattiin olevan lukitsematta, tarttui pormestarin rouva Sebaldt rivakasti ripaan, avasi oven ja astui arvelematta sisään. Muut seurasivat häntä itsekin hämmästyneinä rohkeudestaan, mutta järkähtämättömästi päättäneinä uskaltaa kaikki "vapauden puolesta".
Kuvaillakseen penkissä jo istuvien armojen kasvonilmeitä, ja muidenkin kirkossaolijain, tämän Tukholman ja Suurkirkon historiassa ennen kuulumattoman omavaltaisuuden aiheuttamaa hämmästystä, tarvittaisiin ainakin Hogarthin sivellin. Lähinnä olevat katsojat uskoivat tuskin silmiään ja edempänä istuvat nousivat seisomaan penkeissään. Jos apina olisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kirkkorauhan häiriötä.
— Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, — rukoili siivo rouva Larsson, peloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta.
— Me istumme, missä istumme, — vastasi puhemiehen rouva häikäilemättä.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun vahtimestari Östergren ilmaantui synkkänä ja tuimana kuin Pyhän Yrjänän lohikäärme penkinovelle.
— Matamit astuvat ulos; tämä on valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkki, — sanoi ylimystön arvon uskollinen vartija niin lujalla äänellä, että sadat kirkossaolijat sen kuulivat.
Matamit! Se sattui puhemiehen rouvan korvaan kuin hävyttömin solvaus.
Mutta rouvat tekeytyivät kuuroiksi eivätkä olleet tietävinäänkään.
— Matamit astuvat ulos! — uudisti vahtimestari uhkaavasti.
Puhemiehen rouva katsahti taaksensa. Porvaristo istui liian kaukana voidakseen tulla apuun, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua oikeuksistaan, varsinkaan kun kaikki voi olla vain erehdystä.
— Minä olen pormestari Sebaldtin rouva, — vastasi hän siinä varmassa vakaumuksessa, että joskin tässä tapahtuisi jotakin hänen tovereilleen, hän ainakin saisi istua koskemattomana.
— Se ei liikuta minua. Minä sanon, että matamit astuvat ulos! — toisti vielä kerran jäykkä palvelija, ja kun ei tämä kolmaskaan käsky näyttänyt vaikuttavan sen enempää kuin edellisetkään, tarttui hän kursailematta vastaankarustelevia rouvia käsipuoleen ja talutti heidät toisen toisensa jälkeen ulos penkistä.
Muut heistä tottelivat kuin pelästyneet karitsat, mutta puhemiehen rouva pani vastaan. — Tiedättekö, hävytön mies, että mieheni on porvarissäädyn puhemies ja että minä olen piispa Forsseniuksen inventeeraama ja että valtiosäädyt panettavat teidät Ruusukamariin! — huusi hän vimmoissaan.
— Ja minä panen matamin jalkapuuhun, jos hän seisoo tässä kirkkorauhaa häiritsemässä! Tahtooko hän mennä tiehensä ja pitää turpansa kiinni!
Rouvat hiipivät, harmista ja häpeästä tulipunaisina, ulos kirkosta. Rouva Sebaldt-parka, jos Tukholman Suurkirkon seurakunta olisi voinut tietää sydämesi tunteet yhtä hyvin kuin se näki äärettömän tappiosi, minkä suunnattoman lankeemuksen se olisikaan huomannut tapahtuneen sinun suistuessasi kunnian korkeimmalta kukkulalta nöyryytyksen syvimpään laaksoon!
22. MARKIISITAR EGMONT.
Porvarien rouvilta kun riistettiin valtioneuvoksetarten arvo, oli soirée en famille markiisitar Egmontin luona Kuningattarenkadun varrella. Niinkuin loistava meteoori oli tämä nuori ranskatar kohonnut taivaanrannalle himmentääkseen kaikkien muiden valon. Leskeksi joutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan everstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären, mainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla esitetyksi Ruotsin kruununprinssille. Tämä ylhäinen tuttavuusko lienee ollut syynä siihen vaiko halu nähdä pohjolaa vai oikkuko vain — sillä kukapa ylhäinen nainen hänen asemassaan ei olisi pitänyt viimeistä syytä aivan riittävänä! — oli miten oli, markiisitar oli edellisenä kesänä tehnyt huviretken Ruotsiin muutamiksi viikoiksi ja nämä viikot kestivät yhä vieläkin. Hän vuokrasi kauniin asunnon, sisusti sen loistolla ja komeudella, joka ilmaisi hänen omistavan äärettömiä rikkauksia ja vastaanotti vierainaan Tukholman loistavimpia ja ylhäisimpiä miehiä ja naisia. Kuningas Kustaa itse, hänen ylpeä, mutta nerokas äitinsä, leskikuningatar, koko hänen hovinsa, kaikki valtiomiehensä, sotilaansa ja etevimmät puolueiden johtajat, taiteilijat, runoilijat, kirjailijat, kaikki kärvensivät siipensä tuon etelämaisen auringon paisteessa tai ainakin kilpailivat osoittaessaan hänelle kunnioitustaan — kaikki muut paitsi yksi ainoa — ja tämä oli kuningatar Sofia Magdaleena, kuninkaan nuori, jumalinen, mutta ujo puoliso. Hän yksin ei ollut suostunut esittelyttämään itselleen uutta hurmaajatarta, saati sitten kunnioittanut häntä käynnillään. Ja aina valmiit hovijuorut luulivat hyvin tietävänsä syyn siihen. Sanottiin, että kuningatar oli mustasukkainen — eikä sanottu suotta.
Ja miksi olisivat kuningattaren tunteet olleet erilaiset kuin muiden naisten? Kaikki nuoret ja monet vanhemmat ylhäiset naiset olivat sitä mieltä, että markiisitar Herminie Egmontia olisi voitu pitää jotensakin kaunisvartaloisena, jopa miellyttävänä naisena — ellei hänellä olisi ollut pahana tapana räpyttää silmiään — jos eivät samat silmät olisi olleet liian epämääräiset — jos ei hänen nenänsä olisi ollut liian iso, hänen suunsa liian pieni, hänen hiuksensa liian mustat, hänen ihonsa liian ruskea, hänen vartalonsa liian täyteläinen, hänen käyntinsä liian tanssiva, hänen hameensa liian lyhyet, hänen jalkansa liian pienet, jne., jne. Voiko kukaan kieltää, että hän sammalsi puhuessaan? Eikö hän ollut liian keimaileva? Eikö hän mielellään kuunnellut imarteluja? Ja sittenhän hän nauroi liiaksi, itki liiaksi, puheli liian paljon ja — sanalla sanoen; hänellä olisi naisten silmissä ollut kaikenlaisia etuja, ellei hänellä sen sijaan olisi ollut kaikenlaisia vikoja. Suurin puute oli tietysti se, että hän rohkeni ihastuttaa kaikkia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.
Mitä kaikkea olikaan ehditty kertoa ja valehdella tuosta suloisesta, iloisesta ranskattaresta sen vuoksi, ettei hän kävellyt, istunut, seisonut, ajatellut, puhunut, itkenyt ja ajatellut aivan niin kuin kaikki muut! Mitä solvauksia olikaan jo pantu liikkeelle, mitä lemmenseikkailuja olikaan jo ehditty panna hänen syykseen, voimatta niitä vähääkään todistaa! Ja hän tiesi sen vallan hyvin, mutta hän vain hymyili sille, Hän oli tuon tarujen joutsenen kaltainen, jonka päälle kateus heittämistään heitti lokaa, mutta joka sukelsi leikitellen kirkkaaseen aaltoon ja uudestaan nousi sieltä näkyviin yhtä valkoisena kuin ennen.
Nyt oli hänen luonaan pieni seurue läheisiä tuttavia, arviolta noin sata henkeä. Täällä hatut unohtivat hattunsa ja myssyt myssynsä; puolueet luopuivat vallastaan lemmetärten valtaistuimen edessä; ajan meluava rauhattomuus näytti pysähtyneen kuin juopunut lakeija eteiseen. Näissä valoisissa, miellyttävissä saleissa, tämän rakastettavan tenhottaren ympärillä, joka leikkien leyhytteli kukkaistuoksua ympärilleen, missä kulki, sarasti jo sen päiväpaisteen aamurusko, joka kohta oli valaiseva Kustaa III:n aikakautta. Sen vuoksi kuningas viihtyi siellä hyvin, niinkuin perhonen, joka hakee auringon valoa; mutta kankeat, turhantarkat naiset entisen hovin ajoilta, jolloin joka askelta selitettiin politiikaksi, jolloin vilpittömyys oli syntiä ja sovinnollinen hymyily vastalause valtiopäiväriitoja vastaan — he eivät viihtyneet markiisitar Egmontin saleissa, vaikka niissä usein kävivät joko uteliaisuudesta tai "pelastaakseen vapauden".
Yksi tämän valitun seuran valituimpia oli kreivi Bernhard Bertelsköld, joka oli tutustunut markiisittareen Parisissa ja oli ollut ensimmäinen kehoittamassa häntä käymään pohjolassa. Ne, jotka meidän tavallamme ovat nähneet nuoren keikarin hänelle vähemmän edullisessa valossa, olisivat ehkä olleet taipuvaisia oikaisemaan arvosteluaan jos olisivat nähneet hänet semmoisissa salongeissa, jonka kauneimpia miehiä hän oli. Hän loisti siellä kaikin sellaisin ominaisuuksin, jotka tekevät nuoren miehen miellyttäväksi seuraelämässä: hän oli iloinen, hauska, sukkela, ja kun tarvittiin, ilkeäkin, hän kertoi hyvin ja tyhjentymättömästi, mutta ei koskaan liiaksi; hän osasi osoittaa tuota hienoa kohteliaisuutta, joka ei tunnu mielistelevän ja kuitenkin samassa mielistelee; hänellä oli loistavat tiedot, joista hän ei koskaan näyttänyt mitään tietävän; hän kuunteli koko sielunsa tarkkuudella sitä, jonka kanssa hän puheli, ja vaikka hän joka askelella valvoikin omia etujaan, ei hän koskaan näyttänyt ajattelevan omaa itseään.
Mutta joskin kreivi Bernhard kaiken tämän takia oli täydellinen ranskalainen, varsinkin siinä taidossa, joka silloin oli ajan hienon sivistyksen ja seuraelämän kukka, nimittäin keskustelutaidossa, niin oli markiisitar Egmont kuitenkin siinä häntä etevämpi. Eipä sillä, että markiisitar olisi ollut kreiviä etevämpi sukkelasanaisuudessa ja muissa ulkonaisissa avuissa; mutta hänellä oli jotakin, jota kreiviltä puuttui — hänellä oli lämmin sydän, joka luo eloa kaikkiin kykyihin ja lahjoihin ja jota ei kimmeltelevä pinta voi koskaan korvata. Niinkuin kaikki muutkin oli kreivi alussa pitänyt häntä tuollaisena suuren maailman naisena, joilla yhtä vähän kuin kukkamaljakolla on muuta sisältöä kuin niitä koristavat kukkakimput. Mutta hän erehtyi: hän löysi tästä naisesta jotakin, mikä uhmasi hänen terävänäköisyyttään ja mitä hän ei voinut voittaa katseellaan eikä viekkaudellaankaan, ja se oli naisen sydän.
Olisiko tämän pitänyt karkoittaa hänet markiisittaren luota? Mitä merkitsi hänelle naisen sydän? Eikö hän satoja kertoja ollut pusertanut semmoisia sitrooneja ja sitten heittänyt ne tyhjinä luotaan? Mutta tämä kummallinen ranskatar ei antanutkaan pusertaa itseään tyhjäksi. Hänellä näytti kyllä olevan sydän kielen kärjessä eikä sitä kuitenkaan voinut saavuttaa paremmin kuin lähteestä kuutamoa. Kreivi Bernhardin turhamielisyyttä ärsytti tämä uhka. Hän koetti olla vuoroin sukkela ja tunteellinen, vuoroin alakuloinen ja vakuuttava, mutta kaikki turhaan. Hän ampui kaikki nuolet viinestään, ja kaikki kimmahtivat yhtä voimattomina takaisin tuosta pienestä, vähäpätöisestä naissydämestä, joka kuitenkin näytti voivan joutua ensimmäisen narrin saaliiksi, niin pian kuin tämä vain tahtoi sen anastaa ja joka samalla teki vain pilkkaa maailman tottuneimmalle tällaisen tavaran tukkukauppiaalle.
Kreivi Bernhard ei ollut tottunut poistumaan voitettuna taistelutanterelta. Hän vannoi itselleen, että hän vielä kerran tulisi omistamaan tuon käsittämättömän olennon, joskaan ei muuta varten, niin ainakin rangaistakseen häntä; ja kun tämä ajatus kerran oli juurtunut hänen diplomaattipäähänsä, ei se ollut hänestä hulluimpia. Hän mietti mielessään, että lukuunottamattakaan naisellista sulouttaan olisi markiisitar, joka oli niin ylhäistä sukua ja niin rikas ja jolla sekä Parisissa että Tukholmassa oli niin mahtavia suojelijoita, hänelle varsin sopiva puoliso. Mikä estäisi siis tekemästä markiisittaresta kreivitär Bertelsköldiä? Ei mikään muu kuin hänen oma suostumuksensa.
— Nous verrons, — ajatteli kreivi. — Saammepa nähdä.
Sinä iltana olivat mielet Tukholmassa politiikasta niin kuohuksissa, ettei edes markiisitar Egmontin salonkikaan voinut säilyttää tunnettua puolueettomuuttaan. Kun markiisittaren lähimmässä ympäristössä laulettiin, tanssittiin tai sekanaisen ihastuksen tuntein ja olkapäitä kohautellen kuunneltiin Kustaa III:n ensimmäisen oopperan "Thetis ja Peleen" säkeitä, lankesi ajan synkistä pilvistä varjo salongin ja sivuhuoneiden etäisempiin osiin, joissa muutamat Svenska Bottenin herroista hiljaisuudessa keskustelivat päivän kysymyksistä johtajansa, parooni Sprengtportenin kanssa.
— Nuo kolme päivää ovat jo kuluneet, — sanoivat he hänelle — ja asema käy päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Mitä meidän on tekeminen?
— Odottakaa, — oli vastaus.
— Fredrik Aminoff on äsken tavannut henkilöitä, jotka ovat tulleet myssyjen kerhoista. Kansan yllyttäjät käyttävät mitä hävyttömintä kieltä sanoen julkisesti, että aateli on hävitettävä. Talonpojat murisevat, porvarit puivat nyrkkiä ja papit soittavat kuin hullut hätäkelloa. Johonkin meidän on kai ryhtyminen. Mutta mihin?
— Odottakaamme.
— Odottakaamme? Se on mahdotonta. Roistoväki raivoaa. Neuvoskunta joutuu varmaankin tappiolle huomispäivän äänestyksissä ja ylihuomenna saamme nähdä rovasteja, pormestareita ja lautamiehiä heidän entisillä istuimillaan. Uskooko parooni tosiaankin, että me voimme kädet ristissä katsella kaikkea tuota hullutusta? Mitä herran nimessä meidän tulee tehdä?
— Odottaa!
Tavallista meluavampi nauru vähän tuonnempana olevan seuran piiristä keskeytti heidän puheensa. Kreivi Bertelsköld kertoi juuri neljän porvarinrouvan vastoinkäymisestä Suurkirkossa.
23. RYNNÄKÖLLÄ SYDÄNTÄ VALLOITTAMASSA.
Kasku neljästä rouvasta otettiin vastaan suurella suosiolla. Kaikista oli erinomaisen hauskaa, että porvarisylpeys vihdoinkin oli mennyt niin pitkälle, että se oli herättänyt yleistä kirkkohäiriötä, ja kaikki koettivat kilvan ivata rouvaparkoja.
— La Fontainen sadun sammakko ei olisi paremmin suorittanut tehtäväänsä, — arveli joku.
— Naisilla on aina etuoikeus lausua herrojen ajatuksia, — virkkoi toinen.
— Ja kärsiä siitä, — lisäsi kolmas.
— Seurakunnan olisi pitänyt nousta ylös ja laulaa Te Deum, — ilvehtivät muutamat.
— Siihen olisi ollut kyllä syytä, kun rovasti Wijkman samassa tilaisuudessa kuuluu pitäneen hyvin mieltäylentävän saarnan taivaan valtakunnan suurimmasta, — säesti siihen kreivi Bertelsköld. — Porvarinrouvain jäljestä ovat kieltämättä rovastit taivaan valtakunnan suurimmat.
— Mutta mikseivät porvarinrouvat saaneet istua paikoillaan? — kysäisi nuori emäntä vähän malttamattomasti nakaten kaunista päätään,
— Miksi? — jatkoi Bertelsköld. — Siksi, etteivät kaikki naiset tyydy hallitsemaan ainoastaan suloudellaan. Porvarinrouvat saivat kirkonpalvelijasta kavaljeerin, joka täydelleen oli heidän arvoisensa ja joka osoitti heille kaikkea sitä kohteliaisuutta, jota he voivat käsittää. Myöntäkää, että hän osoitti heille todellisen ritarin kohteliaisuutta. Ellei hän tänään olisi pakottanut heitä poistumaan neuvosten rouvien penkistä, olisivat he tulevana pyhänä kunnioittaneet läsnäolollaan kuninkaan lehteriä.
— Entä sitten?
— Kuninkaallista lehteriä?
— Niin. Miksi ei? Eivätkö kaikki ole yhtäläisiä kuningasten kuninkaan edessä? Eikö kaikilla kirkon paikoilla pidä oleman sama arvo?
— Sen voitte sanoa te, joka olette yläpuolella kaikkia arvoluokkia, — vastasi kreivi, — mutta meillä muilla kuolevaisilla on ennakkoluulomme. Me esimerkiksi uskomme, ettei kyynärkeppi oikein sovellu valtikaksi.
— Oletteko siitä varma? Luulen muistavani, että Medicien kauppahuone ei niinkään huonosti esiintynyt valtaistuimella. Ja joskin porvaristo tekee meille kumarruksen kadulla tai eteisessämme sen vuoksi, että meillä on arvonimi, niin missä laissa on määrätty, että meidän tulee kantaa turhamielisyytemme Kaikkivaltiaankin valtaistuimen eteen? Luuletteko todellakin, hyvä kreivi, että jälkimaailma yhtä juhlallisen vakavasti kuin me arvostelee arvopaikkojamme kirkossa? Ja kun me menemme niin kauas nöyrässä vallan kunnioittamisessa, että sanomme kuolleita ruhtinaitamme ja kuninkaitamme korkeimmasti autuaiksi, eikö ole koskaan johtunut mieleenne, että tulevaisuudessa vielä hymyillään kuolematon hymyily semmoisille hullutuksille?
— Olettehan Rousseaun kansalainen, armollinen rouva. Teillä on oikeus olla kapinoitsija.
— Ei, suokaa anteeksi, Rousseau on syntynyt Genévessä, pienessä maassa, jolla on kunnia olla Ruotsin tavalla tasavalta. Ero on vain siinä, että Genévessä kunnioitetaan neroa kuninkaallisin kunnianosoituksin, kun taas Ruotsissa valitetaan sitä, että nero istuu valtaistuimella… Suvaitsetteko?
Ja markiisitar tarttui kreivin käteen sillä ujostelemattomalla vapaudella, jota ruotsalaiset vanhan ajan naiset pitivät niin sopimattomana.
He kulkivat läpi salongin ja istuivat erään komean, heikosti valaistun kabinetin hämärään. — Nyt tai ei koskaan! — ajatteli kreivi Bernhard. Hän oli turhaan koettanut valloittaa tuota oikullista olentoa kaikenlaisilla korupuheilla. Hänen täytyi keksiä jotakin uutta.
— Madame, — sanoi hän, — te olette todellakin pahin kapinoitsija, minkä olen nähnyt. — Ei siinä kyllin, ettette vähääkään välitä sen miehen ihailusta, joka teitä jumaloi; te asetutte sen lisäksi vastustamaan kokonaista valtakuntaa.
— Todellakin? Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus?
— Käsittäkää se miksi tahdotte. Te sanotte olevanne kansanvaltainen ja vehkeilette salaisesti kuningasvallan eduksi.
— Minäkö?
— Te juuri. Olette kunnioittanut Ruotsia käynnillänne, vain kumotaksenne sen tasavaltaisen valtiomuodon, joksi te sitä sanotte asettaaksenne valtaistuimelle jälleen itsevaltaisen kuninkaan.
— Oh, hyvä herra, te osoitatte minulle liian suurta kunniaa.
— Puhun täyttä totta. Koko maailma tietää, että olette yhtä vaarallinen kuin rakastettava. Mutta sitä ei koko maailma tiedä, että olette poliittinen henkilö. Suokaa anteeksi, että uskallan olla ensimmäinen sanomaan sitä teille.
— Mutta mitäs te sanottekaan? Minä poliittinen henkilö! Oh, sepäs oivallista! Minä ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, mutta olisin teille suuresti kiitollinen, jos haluaisitte kertoa minulle hiukan enemmän tästä tärkeästä keksinnöstänne.
— Ensiksikin on teillä kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan poliittisen juonen sepittämiseen. Te olette yhtä nerokas kuin kaunis, yhtä rohkea kuin nerokas ja yhtä viisas kuin rohkea. Niin uskomattomalta kuin näyttääkin on teillä kyky säilyttää salaisuuksiakin. Ei kukaan epäile teitä, ja te saatte vapaasti ylläpitää yhteyttä kaikkien puolueiden kanssa, samalla kun te kokoatte ympärillenne kaikista leireistä henkivartijoita, jotka kaikki ovat valmiit sokeasti tottelemaan teidän pienintäkin viittaustanne. Olenko arvannut oikein?
— Jatkakaa! Olen hyvin utelias kuulemaan luettelon kaikista ansioistani.
— Te valmistatte valtiokaappausta, madame. Ja miksette uskaltaisi sitä, jonka niin monet kauniit naiset ennen teitä ovat uskaltaneet ja toteuttaneet! "Kaitselmushan vaikuttaisi liian välittömästi maailman menoon, jos sallisi vallankumouksen tapahtua ilman naisia ja pappeja." En kuitenkaan tahdo ruveta rippi-isäksenne. Olettehan kreivitär Dashkovin persoonallinen ystävä, hänen, jolle Katariina II on kiitollisuuden velassa valtaistuimestaan. Olen varma siitä, että hän on antanut teille hyviä neuvoja, kuinka esimerkiksi voitte saada puolellenne kuninkaallisen kaartin tai Svenska Bottenin. Mutta kuitenkin täytyy minun varoittaa teitä, madame, sillä olette hyvällä alulla joutuaksenne — joko luostariin tai mestauslavalle.
Markiisitar loi puhujaan pienet, veitikkamaiset, ruskeat silmänsä, ja ivallinen hymy väreili hänen viehättävillä huulillaan. Kreivi Bernhard luuli kuitenkin huomanneensa, että ruusut hänen poskillaan menettivät punansa, kun hän nyökäytti päätään:
— Jatkakaa! Kertomuksenne käy yhä romanttisemmaksi.
— Olette kaiken tarkoin laskenut ja ottanut lukuun, madame, — paitsi niitä silmiä, jotka näkevät lävitsenne, Yksi ainoa vika on riittävä hävittämään kaikkien teidän erinomaisten ominaisuuksienne vaikutuksen, ettekä tekään ole aivan virheetön. Suokaa minun sanoa, että olette hyvin varomaton.
— Ah! Siis vihdoinkin yksi heikkous tässä poliittisessa henkilössä!
— Niin. Olette varomaton. Teidän ei olisi pitänyt toissapäivänä ratsastaa Haagaan muka vain huvitellaksenne. On saatu ilmi, että teillä on salaisia kohtauksia kuninkaan kanssa. Ja paluumatkalla ei teidän olisi pitänyt antaa hevosenne pillastua sulkeutuaksenne huoneeseenne koko päiväksi siitä syystä muka, että olitte säikähtänyt tai ehkä loukannut itsenne putoamalla maahan.
— Näen, että olette hankkinut tarkkoja tietoja. Saladin, nuori arapialaiseni, säikähti akkaa, joka toi hakoja kaupunkiin, niin että todellakin olin vähällä pudota satulasta. Miksi en pudonnut, se ei voine teitä huvittaa. Siinä on syy, minkä vuoksi en eilen voinut ottaa ketään vastaan. Mutta, niinkuin näette, olen tänään siksi tointunut, että vaaratta voin jatkaa tietäni luostariin tai mestauslavalle.
— Sanon vielä kerran, madame, etten ole teidän rippi-isänne. Enkä ole koskaan epäillyt teidän rohkeuttanne, mutta minä epäilen teidän onnistumistanne. Älkää luottako kuninkaaseen; koko hänen ritarillisuutensa ei estä häntä hylkäämästä teitä, kun hänen kruununsa tarvitsee uhrin. Yhtykää ennemmin mieheen, joka ei koskaan ole teitä hylkäävä, ja joka on pitävä onnenaan palvella teitä, kun hän siten voi tehdä isänmaansakin onnelliseksi.
— Kuinka? Olisitteko niin jalomielinen, että rupeaisitte valtiolliseen kauppayhtiöön henkilön kanssa, jota ehkä huomenna syytetään maankavalluksesta.
— Kuulkaa minua, madame! Minä kuulun puolueeseen, jonka kohtalo nykyjään on läheisessä yhteydessä kuninkaan kohtalon kanssa ja joka sentähden on kaikin mokomin koettava saada onnistumaan sen hankkeen, josta juuri olemme puhuneet. Hattupuolue pysyy tai kaatuu nykyisen kuninkaanvallan kanssa. Ilman meitä ette te eikä kuningas voi aikaansaada valtiokeikausta. Meidän avullamme taas on kaikki mahdollista. Ei myöskään liene teille tuntematonta, että minulla on vaikutusvaltaa, joka voi olla hyödyksi tai vahingoksi aina sen mukaan, kuinka sitä käytetään. Siis — en tahdo rasittaa teitä puhumalla rakkaudestani, vaikkapa vallassanne onkin tehdä minut onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista, mutta suokaa, että osoitan ansaitsevani ystävyytenne!
— Ja jos pistäisi päähäni olla tekemättä teitä siitä osalliseksi, niin tulee teistä luonnollisesti katkerin viholliseni.
— Miksi niin? Olkaamme aivan vilpittömiä toisillemme. Te olette nuori ja viehättävä, mutta samalla kunnianhimoinen, enkä minä moiti teitä viasta, joka on kaikille yleville sieluille yhteinen. Kuulkaa siis, madame, minä tarjoan teille kaikkea, mitä oikeutettu kunnianhimo voi katsoa toivottavaksi elämässä. Te tulette kumoamaan huonon valtiomuodon ja sen sijaan asettamaan mallin kaikkien aikakausien noudatettavaksi. Tulette pelastamaan nuoren kuninkaan, jolla on yksi ainoa virhe, se, ettei hän voi olla teidän omanne, yhtä vähän kuin tekään voitte olla hänen omansa, ja teitä tullaan ihmettelemään ei ainoastaan Ruotsissa, vaan koko Euroopassakin. Kaiken tämän tarjoan teille, jos te…
— Heittäydytte maahan ja palvotte minua?
— En luullut teidän kirjastossanne olevan sitä kirjaa, josta nuo sanat lainasitte. — Minunhan tulee teitä palvoa, madame! Kaiken tämän tarjoan teille, jos lahjoitatte minulle tuon ihastuttavan käden, jota koko maailma on minulta kadehtiva.
Markiisitar oli hetken aikaa vaiti, hypähti sitten kevyesti kuin lintu kukkien luo ikkunaan ja palasi sieltä hymyillen kreivin luo, kädessä pieni kori[16] täynnä viinirypäleitä.
— Saanko luvan tarjota, monsieur le comte? Olette kiihoittunut, tarvitsette vähän virvoitusta.
— Markiisitar! — kuiskasi kreivi Bernhard, vihan puna levisi hänen poskilleen ja koko hänen diplomaattinen mielenmalttinsa oli vähällä pettää hänet, — minun kanssani ei rankaisematta leikkiä lasketa!
— Leikkiäkö teidän kanssanne laskisin! Mitä minusta luulette? Istukaa, minä pyydän. Olen valmistava teille pienen, mieluisan ilon, jota varten otin vapauden tuoda teidät tänne. Muistelen kertoneeni teille että toissapäivänä olin vähällä lentää satulasta, kun muuan nuori mies äkkiä riensi esiin ja oman henkensä uhalla pidätti pillastuneen hevoseni. Voitteko ehkä arvata, kuka pelastajani oli?
— En koskaan arvaa arvoituksia, madame.
— Se voi kuitenkin huvittaa teitä, niinkuin se huvittaa minua, sillä nuori mies suvaitsi pitää minulle seuraa eilen, kun olin yksin, ja hän oli minulle ystävällinen ja suora. No, monsieur le comte, ettekö vieläkään arvaa? Ette edes ole mustasukkainen? Älkää olko noin nurpalla nenin, sillä se ei teitä ollenkaan kaunista. Saatte tutustua tuohon nuoreen mieheen. Minä vakuutan, että hän on rakastettava nuorukainen. Päättäkää itse!
Näin sanoen markiisitar avasi pienoisen sivuoven ja virkkoi: — Olkaa hyvä ja tulkaa ulos, monsieur; täällä on eräs, joka haluaa tutustua teihin!
Mustiinpuettu nuorukainen astui hämärään huoneeseen.
— Paul! — huudahti kreivi Bernhard kalveten.
Se oli Paul.