24. VIHA JA RAKKAUS.
Samassa silmänräpäyksessä, kun kreivi Bernhard tunsi veljensä, selvisi hänelle, että markiisitar tiesi heidän perhesalaisuutensa. Hän luuli ymmärtävänsä, miksi markiisitar oli hylännyt hänen tarjouksensa. Ehkä hän oli jo lahjoittanut Paulille sydämensä palkinnoksi siitä ritaripalveluksesta, jota nuorella miehellä oli ollut onni hänelle osoittaa, Olkoon niin, markiisitar on hänkin saava osansa siitä vihasta, jota kreivi Bernhard tunsi sydämessään ja joka äkkiä kasvoi niinkuin ohdakkeet kasvavat ruusujen yli, nousten paljon korkeammalle kuin se haihtuva tunne, jota hän äsken oli nimittänyt rakkaudeksi.
Hän kumarsi kylmästi ja ylpeästi ja poistui sanaakaan sanomatta.
Markiisitar kääntyi Paulin puoleen, joka äänetönnä ja kalpeana oli pysähtynyt oven luo.
— Olen nyt maksanut osan velastani teille, — virkkoi hän lämpimästi Pauliin katsahtaen, — veljenne pyysi juuri minua omakseen, ja minä ojensin hänelle tämän korin. Hän vihaa nyt minua yhtä sydämellisesti kuin teitä, ja se ilahduttaa minua, sillä se antaa minulla ehkä oikeuden pitää teitä ystävänäni.
— Kuinka voi teitä vihata? — virkkoi Paul matalalla äänellä.
— Voisin vastata teille, — jatkoi markiisitar, — että hylätty rakkaus melkein aina synnyttää vihaa. Mutta jos niin sanoisin, osoittaisin veljenne tunteille liian suurta kunniaa. Loukattu itserakkaus, aioin sanoa. Semmoisia ovat miehet. He imartelevat meitä vain kiinnittääkseen meidät sitten voitonmerkkeinä omiin riemuvaunuihinsa. He sanovat meille: te teette minusta maailman onnellisimman ihmisen! Olkoon! Mutta meidän onnemme tai onnettomuutemme ei heitä liikuta. Jos he olisivat älykkäitä, koettaisivat he edes ansaita kunnioituksemme. Mutta he luulevat meitä hajuvesipulloiksi, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin levittää hyvää lemua heidän jumalalliseen itsekylläisyyteensä. He kohtelevat meitä kuin viuhkoja, joita levitetään tai pannaan kokoon tarpeen mukaan ja joiden koko merkitys on ilmanhenkäys. Olette vielä niin nuori, monsieur, ettette ole ehtinyt tuota oppia ja sen vuoksi voin olla teille avosydäminen. Mutta tekin opitte vielä leikkimään naissydämillä, ja muistakaa silloin, mitä sanon teille: emme kaikki ole posliininukkeja. Emme ole sylikoiria, joita saadaan sokeripalojen avulla istumaan, emmekä kissanpentujakaan, joita houkutellaan lankakerän jäljessä juoksemaan. Me vaadimme, että meitä kohdellaan niinkuin ajattelevia olentoja.
Markiisitar Egmont oli tällä hetkellä kaunis ja jalo. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, hän unohti kaiken muun ajatellessaan sitä asiaa, joka hänen mieltään nyt kiinnosti. Paul ei voinut kääntää hänestä silmiään. Hän oli ihastunut niin, ettei voinut puhua. Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt — nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.
Miksi hän olikaan kohdannut juuri tämän vaarallisen naisen, kun hän eräänä päivänä oli matkustanut Upsalasta Tukholmaan, seuratakseen kadonneen äitinsä jälkiä, joiden perille hän luuli päässeensä? Miksi hän olikaan pidättänyt markiisittaren pillastuneen hevosen? Miksi hän suostui tulemaan tämän luo seuraavana päivänä ja miksi hän vietti melkein koko sen päivän tuon seireenin seurassa, joka kymmenessä minuutissa pani vanhain tottuneiden valtiomiestenkin päät pyörälle, saati sitten tämmöisen nuoren haaveksijan? Ja miksi hän antoi markiisittaren rakastettavan, ranskalaisen avosydämisyyden vietellä itseään vastaamaan siihen samalla vilpittömyydellä ja kertomaan hänelle kaikki sydämensä salaisuudet? Turhia kysymyksiä! Ei hän itse noin kysellyt, hänen ajatuksensa pysyivät liikkumatta; hän lensi sokeasti kuin sääski tuleen.
— Mutta unohdanhan aivan, miksi tänä iltana olen kutsunut teidät luokseni, — jatkoi kaunis tenhotar hetkisen aikaa vaiti oltuaan. — Toinen puoli velastani on vielä maksamatta. Monsieur de Bertelsköld, pyydän saada kunnian esitellä teidät hänen majesteetillensa!
— Minut? — kysyi Paul hämillään ja kummastuneena.
— Miksi muuten olisin ollut niin epäkohtelias, että annoin teidän odottaa kabinetissani? Meidän tulee käyttää tilaisuutta; tämä aate syntyi minussa eilen, sitten kun olitte mennyt. Hänen majesteettinsa on ollut niin armollinen ja luvannut kunnioittaa iltamaani läsnäolollaan tänään kello 11, ja nyt on kello neljännestä vaille. Valitettavasti en voinut olla kutsumatta veljeänne ja tahdoin säästää teitä kohtauksesta, joka olisi ollut teille tuskallinen, jos se olisi tapahtunut monen läsnäollessa. Kas siinä syy, miksi kirjoitin teille ja pyysin teitä olemaan hyvä ja tulemaan pieniä portaita sisähuoneisiini ja miksi minun täytyi antaa teidän odottaa niin kauan. Nyt sitävastoin, kun olen joutunut veljenne epäsuosioon, ja hän on vapauttanut meidät molemmat seurustelemasta kanssansa, ei mikään estä minua sanomasta teidät tervetulleeksi muiden vierasteni joukkoon. Olette tapaava siellä sisarenne paroonitar Clairfeldin. Minun tulee vain vielä pyytää, että taas menette alas ja tulette suuria portaita ylös salonkiin, sillä minun ei tarvinne sanoa teille, mikä olisi seurauksena siitä, että nuori mies, joka ei ole seuralle esitetty, arvaamatta astuisi esiin minun sisähuoneistani…
Ja kaunis markiisitar nyökäytti päätään niin ystävällisesti, niin tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo vanhoja tuttuja. Paulilla ei enää ollut omaa tahtoa; hän lupasi totella.
— Au revoir siis! — kuiskasi markisitar ja katosi.
Sill'aikaa oli kreivi Bernhard, ylpeänä ja hymyillen kuin riemuretkeltä palaava sotapäällikkö, kulkenut salongin kautta ja aikoi juuri poistua, kun käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja eversti, parooni Sprengtporten seisoi hänen vieressään.
— Sananen vain, herra kreivi!
— Palvelijanne, herra parooni!
— Olen juuri saanut kuudennen raportin myssyjen kerhoista. He ovat suunniltaan raivosta, muun muassa sen häväistyksen vuoksi, joka tänään aamupäivällä kohtasi neljää porvarinrouvaa. Tämä tapaus ei koskaan olisi voinut sattua sopimattomammalla hetkellä. Väitetään, että tämä kaikki on vain vehkeitä, että on pantu liikkeelle väärennettyjä kirjeitä aatelittomien säätyjen häväisemistä varten, ja se pisara on saanut tunteet kuohumaan yli laitojensa. Kenties tiedätte te sattumalta jotakin semmoisista vehkeistä?
— Olen kuullut jutun kamaripalvelijaltani, joka käy huvikseen kirkossa, vaikka onkin katolilainen, katsellakseen neitosia; se on paha tapa, jonka hän on oppinut Madridissa. Vehkeitä, sanotte? Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Porvarinrouvat eivät tarvinneet mitään kehoitusta. He ovat tarpeeksi vaateliaita ilmankin!
— Kuitenkin on pari näistä vääristä nimettömistä kirjeistä kierrellyt kerhoissa ja seikka on siis epäilemättä jokin coup de main. Tahdotteko kuulla ajatukseni asiasta?
— Se minua suuresti huvittaisi.
— Minä luulen, että te olette tuon kujeen toimeen panija.
— Charmant! Ja mistä syystä, jos uskallan kysyä?
— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Olette onnistunut huonosti kaikessa, mitä olette ottanut tehdäksenne.
— Suokaa anteeksi, hyvä parooni, minä olen palvelijanne oman huvini vuoksi, en pakosta, enkä siis aio ottaa vastaan moitteitanne. Olettehan muuten lukenut rovasti Larssonin vastauksen.
— Olette luopio, herra kreivi!
— Pyydän päästä…
— Olette pettänyt puolueemme, joka nykyjään on myöskin kuninkaan.
— Riittää, herra parooni. Jos tarkoituksenne oli hakea riitaa, olisitte voinut valita sopivamman tilaisuuden. Mutta jos haluatte, olen valmis.
— Minä kiitän teitä. Teillä on hyvä onni rakkaudessa, herra kreivi; sen vuoksi teillä on huono onni pelissä. Markiisitarta olisi mahdoton lohduttaa, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Ainakin te sitä luulottelette.
— Oh, — virkkoi kreivi Bernhard vetäen suunsa ivalliseen hymyyn, mikä olisi voinut kivenkin kuumaksi ärsyttää, — luulen tosiaankin, että parooni on mustasukkainen. Olisihan minun pitänyt se arvata, kun noin syyttä suotta käytte kimppuuni. Jos voin niin vähällä olla mieliksenne, niin luovun suurimmalla mielihyvällä oikeuksistani suloiseen emäntäämme. Niinkuin lienette huomannut, ei minulla ole ollut syytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan! Mutta helpot voitot eivät koskaan ole olleet mieleeni. Minä luovutan laakerini Svenska Bottenin päällikölle.
— Kuinka? Luulen teidän uskaltavan häväistä markiisitar Egmontia?
— Itsehän luulette, että minulla on onnea rakkaudessa. Ja kuka meistä tässä on lausunut toisen herjaussanan toisensa perästä?
— Hyvä. Määrätkää aika ja paikka, missä tavataan!
— Solnan metsässä. Aikani on jotensakin täpärällä, mutta huomenna klo 10, kun olen syönyt eineeni, luulen saavani puolen tuntia aikaa toimittaakseni hullun paroonin toiseen maailmaan.
— Huomenna? Se ei sovi. Meidän täytyy kummankin elää ottaaksemme osaa äänestykseen. Mutta ylihuomenna?
— Niinkuin haluatte.
— Ase?
— Pistoolit.
— Au revoir, herra kreivi.
— Au revoir, herra parooni!
— Hänen majesteettinsa kuningas! — ilmoitti samassa kamaripalvelija, ja puheen solina salissa vaikeni kuin taikaiskusta. Kaikkien huomio kääntyi isoon oveen päin.
25. KUNINGAS KUSTAA III.
Ovet avattiin, ja kuningas astui sisään emännän seuraamana, joka oli ollut häntä vastaanottamassa suuren sisäänkäytävän yläpäässä.
Kustaa III oli tähän aikaan 26 vuoden vanha, ja hänen olemuksensa oli vielä kaiken sen nuoruudensulouden kirkastama, joka ei milloinkaan hänessä kokonaan sammunut, ei edes silloinkaan, kun vuodet ja huolet olivat verhonneet sumuunsa hänen elämänsä. Korkea, avoin otsa, jota vaaleat, taapäin pyyhkäistyt, hienosti puuteroidut suortuvat ympäröivät päättyen erittäin huolelliseen taideteokseen — suuret, erinomaisen loistavat siniset silmät — hienopiirteiset kasvot, joiden kuuluisaksi tullutta vinoutta huomasivat tuskin muut kuin ne, jotka puutteita hakivat — hienosti hymyilevät, hyvyyttä osoittavat huulet — valkoinen, miltei naisellinen hipiä, pysty ja kuitenkin aina liikkuva pää — tuo omituinen niskan nakkaus, joka oli niin luonteenomainen — kauniiden, sormusten koristamien, pitsikalvosinten ympäröimien kätten liikkeet — elävät, aina arvokkaat, aina miellyttävät, aina ilmeikkäät kasvoneleet, jotka säestivät joka sanaa, joka liikettä — vapaa, teeskentelemätön ryhti, joka kuitenkin aina pysyi arvokkaana — kaikki tämä muodosti kokonaiskuvan, jota ei koskaan se, joka sen oli nähnyt, voinut unohtaa. Hänessä oli kuin olikin neron omituinen viehätys, jota eivät koskaan pienet tahrat voi himmentää ja joka vastustamattomasti vallitsee ihmisiä vastoin heidän tahtoansakin.
Mitä kaikkea onkaan sanottu tästä kuninkaasta ja hänen ulkonaisesta esiintymisestään! Kuinka halukkaasti onkaan etsitty pienintäkin varjoa, joka voisi himmentää hänen kuvaansa jälkimaailman silmissä! Kuinka onkaan hänen vartaloaan, hänen liikkeitään, hänen sanojaan vääristelty, samoinkuin on vääristelty hänen historiallista persoonaansa, hänen luonnettaan ja hänen ihmisarvoaan, lähtien hänen kasvojensa kaksinaisuudesta ja hänen pukunsa nauharuusukkeista aina hänen omantuntonsa kaksinaisuuteen ja hänen hallituksensa kevytmielisyyteen saakka! Sillä mitä merkitsee kaikki hänen korealle silkkitakilleen heitetty loka verrattuna siihen alennuksen pohjattomuuteen, jonne häntä siveellisenä ihmisenä on koetettu syöstä! Elämässä tuskin on niin mustaa rikosta, niin mieltäliikuttavaa ilkeyttä, jota ei olisi juljettu sanoa tämän kuninkaan tekemäksi. Kaikki, mitä mielikuvitus mustaa ja kamalaa keksii, kaikki, mitä siveellinen tunto syvimmin inhoaa, kaikkea kurjinta, jota on voitu hirmuvaltiaan tai kerjäläisen ajatella himoinneen, kaikkea sitä on uskottu Kustaa III:sta, ja jos ei ole voitu ajatella mitään vielä kauheampaa tai vastenmielisempää, niin ei vika ole ollut niissä, jotka ovat häntä semmoiseksi kuvailleet, vaan syynä on ollut vain ihmisen mielikuvitusvoiman puutteellisuus, se kun ei ole enää voinut keksiä voimakkaampia värejä tai häpeällisempiä vaikuttimia.
Ja nyt hän kuitenkin astui tähän kauniiseen salonkiin aavistamatta vähääkään sitä, että häntä kerran tultaisiin sanomaan maansa Neroksi, Caligulaksi tai Heliogabalukseksi. Ei näkynyt vähintäkään veren tahraa hänen lumivalkeilla käsillään. Ei mitään myrkkyä tippunut hänen kiharaisista, kiemurtelevista kutreistaan. Hänen sinisen silkkitakkinsa taskusta ei pistänyt esiin minkään piiloitetun tikarin kahvaa. Hänen sinisistä silmistään ei singonnut mitään julkeita katseita, jotka olisivat ilmaisseet tyrannia, joka kylmäkiskoisesti tappaa miesten kunnian ja naisten viattomuuden. Ei mikään salaovi auennut hänen viittauksestaan hautaamaan vihollisen ikuiseen vankilaan. Kuinka hyvästi hän osasikaan teeskennellä, tuo vilpillinen "komediantti". Koko hänen olennossaan oli tuollaista valoisaa arvokkaisuutta, että heti hänen sisään astuessaan vahakynttilät näyttivät palavan kirkkaammin, suuret peilit loistavan, kukat ikkunoissa tuoksuvan voimakkaammin ja selittämätön valo leviävän yli koko salongin. Ja samoinkuin kaikki kasvit kallistuvat kohti päivää, niin kaikkien läsnäolevien silmät seurasivat hänen keveätä, miellyttävää astuntaansa heidän alamaisesti peräytyvien riviensä keskitse.
Hän tervehti kaikille puolille päätään nyökäyttäen. Riennettiin saamaan osaa hänen pienimmästäkin silmäyksestään; kuunneltiin jokaista sanaa hänen huuliltaan, ikäänkuin jotakin sulosointua. Kaikki tunsivat olevansa ikäänkuin lumottuja ja kuitenkin vapaita, huolettomia ja iloisia.
Oliko tämä se hirmuhallitsija, josta luetaan niin monessa puoluekirjoituksessa? Ei, vastaavat ajan kaiut, ei vielä. Hän oli vain kohta siksi tuleva. — Tuliko hän siksi? Siihen ei kukaan osannut vastata huhtikuussa 1772.
Tervehdys kummallakin puolen tehtiin hovitapain ja tanssikoulun ankarien sääntöjen mukaan. Tuttavuuskin oli täynnä monenlaisia temppuja. Kuninkaan arvon piti vapauden aikana korvata kaikki se, mitä hänen vallastaan puuttui. Hänen vartiovuorossa oleva kamaripalvelijansa seurasi häntä tähän tuttavalliseen iltamaankin, ja kaksi kamaripalvelijaa odotti ovella kuninkaallisen herransa käskyjä.
— Tulen myöhään, mutta älkää antako häiritä itseänne hallitustoimissanne, hyvä markiisittareni, — virkkoi kuningas tuolla kohteliaalla ja leikkiä laskevalla äänellä, jolla hän tavallisesti puhutteli ylhäisiä naisia. — Näen teillä olevan koko hovinne ympärillänne. Olette tosiaankin kadehdittava. Hallitsette yksinvaltiaasti eikä teillä kuitenkaan ole yhtään kapinoitsijaa valtakunnassanne. Mutta mitä uutta Parisista? Toivon rakastettavan tätinne voivan hyvin?
— Niin hyvin kuin saattaa voida sadan penikulman päässä teidän majesteetistanne, — vastasi markiisitar samaan tapaan. — Tätini ei vielä ole niin vanha, että olisi menettänyt muistinsa ja hän muistelee kaipauksella viime talvea, jolloin hänellä oli armo kiistellä teidän majesteettinne kanssa.
— En minäkään koskaan voi unohtaa kahakoitamme, — jatkoi kuningas, ilostuen noista hauskoista muistoista. — Kreivitär de la Marckin jälkeen ei minulla Parisissa ollut pelättävämpää vihollista kuin kreivitär Egmont, ja voinpa lisätä, ei myöskään luotettavampaa ystävää. Uskotteko, että nuo viehättävät naiset ahdistivat minua ankarasti, niinkuin sanoivat, yksinvaltaisten mielipiteitteni vuoksi. Tiedätte, ettei missään olla niin vapaamielisiä kuin Parisissa. Aina haaveksitaan siitä, jota ilman itse ollaan. En koskaan ole nähnyt innokkaampaa tasavaltalaista kuin tätinne on. Hänen loosissaan vastaanotin surusanoman Tukholmasta ja kuinka luulette hänen minua lohduttaneen? Hän varoitti minua yksinvaltaisesta kuninkaanvallasta.
— Suokaa anteeksi hänelle, teidän majesteettinne! Hänen olisi pitänyt viettää tämä talvi Tukholmassa tarkistaakseen mielipiteitään.
— Niinkö luulette? Mutta Parisi on kuitenkin aina Parisi. Minä näytän teille mitä viehättävimpiä kirjailukaavoja, jotka juuri sain postista. Muistatteko nuorta Vestristä, tuota kaunissääristä tanssijaa, isänsä poikaa? Hän kirjoittaa ja ehdottelee minulle toden teolla, että tilaisin balettiseuran Tukholmaan. Ja pieni, sievä Morelli — kuningasvainajan ensimmäisen tanssijattaren tytär, sen, joka oli mukana Kiinaa vihkimässä ja jonka hänen kilpailijansa sitten myrkytti Bolognassa — mitä luulette hänen haluavan? Hän tahtoo kaikin mokomin tulla tänne ja tanssia kruunausjuhlassa.
— Eipä haittaisi, jos teidän majesteettinne tilaisi hänet tanssin opettajattareksi esim. porvarissäädylle. Mutta haluaako teidän majesteettinne istua? Meillä on pieni, hyvin vaatimaton pas de printemps. Se on vanha nouveauté, jota kuulemma tanssittiin Tukholmassa kolmekymmentä vuotta sitten kreivi Tessinin luona.
— Kreivi Tessinin luona? Ah! Minä muistelen kuulleeni siitä puhuttavan. Se oli silloin, kun kuningatarvainaja meni tainnoksiin tuntiessaan neiti Tauben. Silloin tanssi kevään osaa eräs pieni, suloinen parvenue, eräs bourgeoisien tytär, joka kuuluu escamoleeranneen neiti Stenbockin puvun. Hänet sitten nai kreivi Bertelsköld, meidän espanjalaisen chevalierimme isä. Kreivi Tessin kertoi minulle siitä kerran siihen aikaan, kun minä ja hän vielä olimme hyvät ystävät.
— Ah! — huudahti markiisitar, ilmeisesti hämmästyen. — Aioin juuri pyytää saada teidän kuninkaalliselle majesteetillenne esittää nuoren henkilön, joka, ellen erehdy, on saman kreivi Bertelsköldin poika hänen toisesta naimisestaan mainitun henkilön kanssa.
— Ai, ai, hyvä markiisittareni, kun teidän ikäisenne nainen suosittelee nuorta miestä, niin voi vannoa, että hänellä on siihen hyvin vaikuttavia syitä. Toivon ainakin hänen olevan ruman, yksisilmäisen, köyryselkäisen tai ainakin maisterin, sillä silloin voivat muut ihailijanne olla huoleti.
— Teidän majesteettinne suvaitsee tehdä hyvin ja arvostella itse.
Tässä hän on… Kreivi Paul Bertelsköld…
Kuningas katseli mielihyvin solakkaa, kaunista nuorukaista, jonka yksinkertainen musta puku, kaino puna ja mustat, surulliset haaveksivat silmät enemmän muistuttivat jonkin murhenäytelmän päähenkilöä kuin sitä kohteliasta ja keikaroivaa kaartinupseeria, jonka kuningas luultavasti oli odottanut näkevänsä.
— Madame, — sanoi Kustaa III hymyillen ja sanomattoman viehättävästi, — minä surkuttelen teidän ihailijoitanne!
— Uskallan uskoa, että teidän majesteettinne erehtyy ensi kerran elämässään, — virkkoi kaunis markiisitar peittäen viuhkallaan osan kasvoistaan, jotka eivät vielä olleet unohtaneet punastumisen taitoa.
Kuningas katseli katselemistaan nuorta miestä. Hän ihaili kaikkea kaunista, ja onhan huomautettu, että kaikki Kustaa III:n suosikit olivat komeita miehiä. — Onko teillä mitään toivomusta, jonka voisin toteuttaa? — kysyi hän Paulilta. — Tunnen isänne ja veljenne. — Iloitsen saadessani nähdä teidät hovin palveluksessa.
— Kiitän teidän majesteettianne, — vastasi Paul. — Mitä tätä nykyä toivon, sitä ei teidän majesteettinne voi täyttää.
— Mitä se on?
— Etsin äitiäni.
— Ken tietää? Kertokaa minulle tuo asia. Minäkin tavallani tunnen äitinne.
26. KIRJEITÄ JA VAROITUKSIA.
Kolmantena päivänä niiden tapausten jälkeen, joista edellisessä luvussa on kerrottu, istui Paul Bertelsköld varhain aamulla yksinkertaisessa huoneessaan Pienen Uudenkadun varrella Tukholmassa, kun hänelle tuotiin kirje, joka oli tullut postissa Upsalasta edellisenä iltana. Hän tunsi isänsä käsialan, mursi sinetin ja luki kirjeen sekavin tuntein. Se sisälsi, paitsi ilmoituksia yksitoikkoisesta elämästä Falkbyssä, joukon isällisiä neuvoja, muun muassa sen, että Paulin heti kohta pitäisi sopia veljensä Bernhardin kanssa, koska muussa tapauksessa veljesten eripuraisuus oli vievä heidän isänsä hautaan.
— Ei sanaakaan äidistäni! — huokasi nuorukainen synkästi.
Mutta hän erehtyi. Kirjeen kolmannella sivulla oli jälkikirjoitus, jota hän ei heti ollut huomannut.
— "Rakas poikani", — kirjoitti kreivi neuvottomuuden ja liikutuksen sekaisin tuntein, minkä helposti voi lukea jokaisen rivin välistä. — "En tahdo jättää sinua tietämättömäksi siitä, että me olemme saaneet kirjeen kreivittäreltä, äidiltäsi. Se tuli postissa Tukholmasta ja kertoi, että hän on terve ja joka päivä sulkee meidät kaikki rukouksiinsa. Meidän ei pidä, kirjoittaa hän, koettaa saada selkoa hänen asuinpaikastaan: hän asuu hyvien ihmisten luona eikä kaipaa mitään muuta kuin sitä onnea, että vielä kerran elämässä saisi syleillä meitä, minkä kaiken hän jättää Jumalan kaikkivaltiaan käteen. Hän sanoo usein saavansa tietoja meistä, vaikken tosiaankaan ymmärrä, miten se on mahdollista. Sinun suhteesi näyttää hän olevan hyvin huolissaan, mutta ilmaisee tyytyväisyytensä neiti Sjöbladin tapaan kasvattaa Veraa ja antaa siinä asiassa tarkkoja määräyksiä. Neiti Sjöblad onkin varsin rakastettava ja älykäs ihminen, johon voi kaikessa luottaa. Voi hyvin, rakas poikani! Uskollinen isäsi K.V.B."
Lopussa oli jotakin, josta Paul ei oikein pitänyt. Mutta mitäpä tämä merkitsi tuon suuren häntä niin syvästi liikuttavan uutisen rinnalla, että hänen äidiltään oli tullut kirje! Äiti siis eli vielä! Varmuutta siitä ei olisi voinut maksaa kullalla millään. Hän eli alistuen kohtaloonsa, hän eli muistoistaan, hän ajatteli lapsiaan. Oi, missä, missä hän sitten eli ja miksi hän ei tullut pyyhkimään poikansa kyyneliä, ainoan maan päällä, joka hänen edestään oli valmis kaiken uhraamaan?
Pieni lapsellisella ranskankielellä kirjoitettu kirjelippu seurasi
Veralta…
"Sachez, mon tres cher frère, que notre mère nous à écrit et qu'elle se porte bien, quoiqu'elle pleure tous les jours notre absence et prie le bon Dieu de nous garder. C'est que j'avais parfaitement raison, n'est-ce pas, qu'elle n'était nullement partie, qu'elle reste encore pres de nous, et qu'elle reviendra un jour nous embrasser, si nous sommes très sages et très obéissants. Quant à moi, je ferai mon possible, et vous le ferez mille fois mieux que moi. Sachez aussi, que mon père m'a donné, le jour de ma naissance, un autre petit agneau, qui se nom me Bibi, au lieu de mon pauvre Bijou, qu'on m'a si affreusement fué, et il est tout blanc, c'est à dire que la tête seule est toute noire comme le pot de Pitkä Kaarina, vous vous en souvenez. Adieu, mon plus cher ami, je vous baise soixante-dix fois les moustaches, si vous en avez quelques-unes, et je suis votre très petite, très sotte et très obéissante soeur
"Vera Bertelsköld."
Paul suuteli kirjettä. — Onhan meitä toki kaksi, jotka elämässä ja kuolemassa pidämme yhtä puolta — sanoi hän itsekseen. Mutta kuinka hänen olisi käytettävä niitä viittauksia, joita nämä kirjeet sisälsivät hänen äitinsä olinpaikasta?
Joku tarttui hänen ovensa lukkoon. Se aukeni, ja sisään astui yksi noita repaleisia kerjäläislapsia, joita joukoittain parveili Tukholman kaduilla. Se oli Veran ikäinen tyttö ja tämä yhdennäköisyys liikutti Paulin herkkätuntoista sydäntä. Ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt ruveta lanttilahjaa ruikuttamaan, oli Paul jo antanut hänelle hopearahan, joka hänen varoihinsa nähden oli melkoinen uhraus.
Tyttö niiasi ja ojensi hänelle äänetönnä palasen karkeaa paperia. Hän kehitti sen auki ja luki suurimmaksi kummastuksekseen:
— "Joutukaa heti Solnan metsään. Veljenne henki on vaarassa."
Ei mitään allekirjoitusta, ja käsiala tuntematon. — Kuka sinut on lähettänyt? — kysyi Paul.
Tyttö viittasi, ettei hän voinut vastata. Hän oli kuuromykkä.
— Siinä tapauksessa jäät tänne huoneeseeni, kunnes palajan, — viittasi Paul ja tarttui heti hattuunsa, mennäkseen Solnaan. Tulipa kehoitus keneltä tahansa, hänen täytyi sitä noudattaa, hänellä oli siihen kaksi voimakasta syytä: kysymys oli hänen veljestänsä ja tämä veli oli hänen katkerin vihollisensa.
Mutta ovessa tuli häntä vastaan markiisitar Egmontin ranskalainen kamarineitsyt, pieni Babette, josta huhu kertoi, että hän tiesi rouvansa salaisuuksia enemmän kuin kamarineitsyen oikeastaan tulee tietää. Hän asettui rohkeasti poisrientävän Paulin tielle. — Sananen vain, monsieur! — virkkoi hän varmasti kuin suosikki, joka ei mitään esteitä häikäile.
Paul pysähtyi.
— Madame pyytää, että monsieur olisi hyvä ja heti tulisi hänen luokseen. Hänen vaununsa odottavat tuolla alhaalla.
— Tulen tunnin tai kahden kuluttua; tällä hetkellä se on mahdotonta, — vastasi Paul.
— Suokaa anteeksi, madame käskee minun lisätä, että monsieurin ei pidä menettää hetkeäkään. — Asia on hyvin tärkeä.
— Onko Babettella mitään aavistusta siitä, mitä asia koskee? — Ja kultaraha, ainoa mikä hänellä oli, solahti mahtavan kamarineitsyen tällaisiin tottuneeseen käteen.
— En tiedä. Luultavasti jokin kirjausmalli, josta madame haluaa neuvotella, — vastasi Babette viisastelevin ilmein.
Paul epäili. Hän katsahti taakseen kuuromykkää tyttöä etsiäkseen: tämä oli kadonnut. Hän tarttui toisen kerran hattuunsa ja kiiruhti ulos.
— Mitä monsieur tekee kahdella hatulla? — kysyi nenäkäs sanansaattaja.
Muutamain minuuttien kuluttua istui Paul vaunuissa, jotka kiitivät ensin Norrbrota ja sitten Kuningattarenkatua kohden, niin että katukivet tulta iskivät.
— Odota ulkona! — sanoi Paul ajajalle, kun he pysähtyivät hotellin eteen.
Kello oli juuri lyönyt 9. Tämä oli tavattoman varhainen aika markiisitar Egmontin luona, joka ei koskaan ottanut vastaan vieraita ennen klo 12:ta. Hän oli kuitenkin jo pukeutunut, mihin toimitukseen meni ainakin tunnin aika, kun tukan laittaminen siihen aikaan oli niin ylen mutkallista. Hänellä oli keveä, mutta huolellisesti tehty aamupuku. Hän näytti erinomaisen totiselta eikä häntä kuitenkaan koskaan oltu nähty viehättävämpänä.
Hän istui suklaansa ääressä Paulin sisään astuessa ja näytti kärsimättömästi häntä odottaneen.
— Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, — sanoi hän, — en ole vaivannut teitä tänne itseni vuoksi, vaan teidän tähtenne. Olkaa hyvä ja istukaa. Minun täytyy tehdä teille hiukan arkaluontoinen kysymys. Onko teillä ketään vihollista täällä Tukholmassa?
— Ehkä — vastasi Paul.
— Siinä tapauksessa on niinkuin olen aavistanut. Se ei voi olla kukaan muu kuin veljenne.
— Ah, madame. Minun täytyy tunnustaa teille että olen kovin levoton. Olen juuri saanut nimettömän kehoituksen heti kiiruhtaa Solnan metsään, koska veljeni henki on vaarassa.
— Mitä sanotte? Nimettömän?… Näyttäkää, se ei voi olla muuta kuin silmukka siinä vehkeiden verkossa, johon teitä näytään ruvetun kietomaan. Kuulkaa, miksi olen pyytänyt teitä tänne. Niinkuin muistatte, oli hänen majesteettinsa toissapäivänä hyvin armollinen. Kun olitte mennyt, suvaitsi hän kysyä minulta paljon teistä, ja minä — minä en kuvaillut teitä aivan villipedoksi, sen voitte ymmärtää. Mitä voin tehdä nuoren miehen eduksi? — hänen majesteettinsa vihdoin kysyi. Sire, sanoin minä, antakaa hänelle tilaisuutta osoittaa, mihin hän kelpaa. Antakaa hänelle jokin pieni toimi teidän majesteettinne läheisyydessä… Mats si, sanoi kuningas hienosti hymyillen, luuletteko, että häntä voisi miellyttää kamarijunkkarin arvo? Sitä rohkenen epäillä, vastasin minä, mutta pieni yksityissihteerin virka, luulen ma, sopisi hänelle paremmin, vaikkei hän saisikaan muuta tehtävää kuin kirjoittaa osoitteita teidän majesteettinne kirjeisiin…. Hän saapi sen, virkkoi kuningas, ja teidän edesvastuullanne, madame, sillä ainoa paikka, mikä minulla on avoinna, on juuri salaista kirjeenvaihtoani varten. Onko hän fidéle ja discret?… Niinkuin hauta, vastasin niinä. Hyvä on, sanoi kuningas.
— Mutta, madame…
— Ei mitään muttia. Teidän tulee tietää, hyvä Bertelsköld, että semmoisesta paikasta on tie aina avoinna mihin muuhun paikkaan tahansa. Ei mikään estä teitä muutamain kuukausien kuluttua pyytämästä kaartinupseerin valtakirjaa, ja se sopii teille paremmin. Minä ajattelin sitä heti, mutta katsoin paremmaksi, että saatte miettimisen aikaa.
— Kuinka voin kiittää teitä niin paljosta hyvyydestä?
— Siten, että kuulette, mitä sanon teille, ettekä näytä siltä kuin olisitte ajatuksinenne kuussa. Lyhyesti sanoen: paikka oli jo melkein teidän, kun minä tanssiaisissa leskikuningattaren luona sain kuulla jonkun panetelleen teitä hänen majesteetilleen. Oli kerrottu kuninkaalle, että olitte jonkin sanomattoman ilkeän kujeen vuoksi ajettu pois yliopistosta jossakin Liivinmaalla tai Suomessa, en muista oikein missä; sanalla sanoen, että olette hyvin indiscret ja epäluotettava henkilö. Onnettomuudeksi ei hänen majesteettinsa enää ollut tanssiaisissa ja tänään puolenpäivän aikana hän matkusti Ekolsundiin. Teidän tulee siis hetimmiten rientää hoviin ja pyytää yksityistä puheillepääsyä; olen toiminut niin, että saatte sen. Siellä selitätte peittelemättä karkoituksenne syyn, joka ei voi olla häpeällinen. Hänen majesteettiansa on ennakolta valmistettu, hän on kuuleva teitä lempeästi, hän on antava teille tämän luottamustoimen, joka kiinnittää teidät joka päivä hänen seuraansa, ja onnenne on valmis.
— Mutta minä en voi mennä hoviin nyt. Unhotatte veljeni…
— Ah, veljenne! Ja millä hän on ansainnut sen, että häntä nyt muistatte?
27. JUONIA JA HÄMÄHÄKINVERKKOJA.
— Jos olisitte minun asemassani, — virkkoi Paul, — olen varma siitä, että sydämenne heti sanoisi teille, mitä teidän olisi tekeminen. Isäni kärsii onnettomasta eripuraisuudestamme ja käskee minua sopimaan. Äitini … niin, miksi salaisin teiltä aavistukseni? Nimetön kehoitus tulee ehkä äidiltäni.
— Ja te luulette, että äitinne käskisi teidän pelastaa verivihollisensa!
— Juuri siitä hänet tunnen, madame. Falkbyhyn on tullut kirje äidiltäni. Joko hän on täällä tai on hänellä täällä joku tuttava.
— Ei, hyvä kreivi, — jatkoi markiisitar hetken mietittyään, — olette kovin tottumaton vehkeilijäin korttikonsteihin. Se henkilö, joka on kehoituksen kirjoittanut, tietää luultavasti varsin hyvin, että hänen majesteettinsa puolen päivän aikana lähtee kaupungista, ettei teille tule tilaisuutta puolustaa itseänne ja että kadehdittava paikka, joka oli teille aiottu, sill'aikaa annetaan toiselle. Ehtiäksenne Solnaan, jossa teitä kyllä osataan viivyttää, ja sieltä takaisin tarvitsette vähintään kaksi tuntia. Kun palaatte, on kuningas poissa ja onnenne mennyt. Kas, siinä syy, miksi teille on lähetetty tuo kavala kirje.
— Suotteko minun käyttää vaunujanne ja hevosianne?
— Mielelläni. Mutta minä vakuutan, että todella pahastun teihin, jos olette niin itsepäinen, että ylenkatsotte hyvän neuvon. Älkää menkö Solnaan, vaan suoraan hoviin, ja sitten vasta, kun olette paljastanut sen hävyttömän parjauksen, joka on laskettu kuin ruutimiinaksi onnenne alle, voitte matkustaa, mihin tahdotte.
Ja markiisitar tarttui häntä käteen ja katseli häntä niin rukoilevasti, niin hurmaavasti, että se olisi voinut saada kardinaalinkin luopioksi.
— Ei, madame, — vastasi Paul. Lisätkää hyvyyttänne antamalla anteeksi tottelemattomuuteni. Koetan sovittaa sitä koko elinaikani.
— Bertelsköld, minä pyydän teitä kaiken pyhän nimessä, tehkää se minun tähteni, jos ette itsenne — älkää menkö Solnaan! Menkää hoviin!
— Onko teillä muuta käskettävää?
— Kuinka? Te menette?
— Jos viivyn kauemmin, en täytä velvollisuuttani. Te, joka niin hyvin ymmärrätte naisen sydämen, oppikaa, madame, myös ymmärtämään miehen sydän.
Paul syöksyi ulos. Markiisitar Egmont nousi ylös kalpeana vihasta ja soitti kamarineitsyttänsä. — Babette, — sanoi hän, — kun kreivi palaa, en ota häntä vastaan.
— Mutta jos hän tulee pieniä portaita? … kysyi tyttö, vetäen huulensa kurttuun.
— Ei, ei, ei, sanon minä. Häntä ei millään ehdolla oteta vastaan. Hän on kiittämätön…
— Mutta jos hän katuu?… Jos hän ampuu itsensä kuoliaaksi? Hän voi tehdä vaikka mitä … ja hän on kaunis silloin, kun hän on raju, — jatkoi Babette, johon kauniit miehet vaikuttivat yhtä paljon kuin kauniit kultarahat.
— Mene, minä tahdon olla yksin!
Babette meni. — Sieltäpäinkö nyt tuuli puhaltaa? — mutisi hän mennessään. — No, pieni riita silloin tällöin tuottaa vain vaihtelua. Mutta olenpa talonpoikaispiika, ellen saa vastakäskyä tunnin kuluessa… Nyt jo? Vai niin.
Kello soi.
— Babette, ottiko kreivi vaununi?
— Otti, teidän armonne. Hän oli tosiaankin siksi hävytön.
— Minä hänelle ne tarjosin. Hän tulee varmaan takaisin, mutta sinä voit sanoa hänelle, että juuri läksin ratsastamaan.
— Ja jos hän tulee illalla?
— Niin en ole kotona.
— Mutta jos hän tulee huomenna?
— Olet sietämätön. Huomenna saamme nähdä.
Babette meni, mutta ei ollut vielä ehtinyt sulkea ovea, kun kello soi kolmannen kerran.
— Olen tänä iltana kotona. Mutta voit sanoa hänelle, että olen hyvin pahoillani.
— Pitääkö minun palauttaa hänet, jos hän tulee jo aamupäivällä?
— Sinä sen takiainen! No, tulkoon hän sitten. Mutta isoja portaita, ymmärräthän?
— Tapahtukoon niin, teidän armonne.
— Odota… En ota vastaan ketään muita tänään. Pääni on kipeä.
— Minusta ei teidän armonne koskaan ole ollut niin kukoistavan näköinen kuin nyt.
— Totteletko?
— Teidän armonne käsky täytetään täsmälleen.
— Mene tiehesi.
Babette katosi. — No, tiesinhän sen, — napisi vallaton palvelija, nyrpistäen nykeröä nenäänsä. Se oli yhtä varmaa kuin päivänpaiste ukkossateen jäljestä.
Meidän tulee nyt kuitenkin hetkeksi jättää markiisitar Egmont yksin rakastettavien oikkujensa kanssa, astuaksemme erääseen toiseen muhkeaan Kuningattarenkadun varrella olevaan huoneistoon, jossa kreivi Bernhard Bertelsköld samana aamuna istui silmäillen kirjeitä, jotka näyttivät erityisesti herättävän hänen huomiotaan.
— Asia numero yksi, — puheli hän itsekseen järjestäessään kirjeitä. — Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä luonnollisemmalta, sitä välttämättömämmältä minusta tuntuu, että isäni nai neiti Sjöbladin. Ainoastaan siten saadaan madamen kaikki toiveet ainaiseksi raukeamaan. Hän pitää itseänsä välttämättömästi tarpeellisena, hän odottaa, että polvillamme pyydämme häntä palaamaan. Tietysti hän odottaa, että hänet silloin kutsutaan takaisin niin loistavasti, että se antaa hänelle täyden tyydytyksen. Mutta hän pettyy. Pidämme huolta siitä, että heidän välinsä rikotaan niin, ettei sitä enää voida korjata, ja se tapahtuu parhaiten kuuluttamalla häntä Posttidningissä. Eihän ole hauskaa julkaista nimeämme lehdissä, mutta mitäpä emme tekisi isämme onnen vuoksi. Tullaan vielä ihmettelemäänkin uhrautuvaisuuttani. Vaikeaa, ehkä mahdotontakin on saada mon cher papa niin ratkaisevaan tekoon. Minä tunnen hänet; ei tarvita muuta, kuin että Vera vetistelee tai Paul deklamoi, niin hän jo heltyy. Sentähden on parasta, että minä astun ratkaisevan askelen. Hän on nostava melun, se on selvä asia, mutta hän on mukautuva siihen, mitä ei enää voida muuttaa. Siis tämmöinen ilmoitus:
"Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson", — täytyy panna: vaimoni, — "tuntemattomalla tavalla on lähtenyt asunnostani eikä ole tunnettua, missä hän nykyjään oleilee" — oleilee, se on hyvä! — "niin häntä, Ester Larssonia, täten laillisesti kehoitetaan vuoden ja yön kuluessa saapumaan luokseni yhdyselämään, muussa tapauksessa", — muussa tapauksessa olisi harmillista, jos hän palaisi näin tilattaessa, — "muussa tapauksessa menen minä uusiin naimisiin. Falkby 6 p:nä huhtikuuta 1772. Kaarle Viktor Bertel…" kynä ei anna mustetta! — "Bertelsköld; kreivi, kenraalimajuri ja Kunink. Miekka-ritarikunnan, Kunink. Tanskan Dannebrogin ritarikunnan ja Keis. Venäjän Pyhän Annan ritarikunnan ensimmäisen luokan ritari."
— Kas niin, nyt on kaikki järjestetty. Avis au lecteur. Niinkuin kaikissa hyvissä ilveilyissä, on toisen näytöksen lopussa alku seuraavan sisällykseen. José!
— Sennor!
— Tämän paperin viet tänään Posttidningin painoon ja sanot, että se otetaan huomispäivän numeroon.
— Se tapahtuu, sennor.
— Asia numero kaksi, — jatkoi kreivi Bertelsköld. — Siinä tapauksessa, että herra veljeni voisi tunkeutua hänen majesteettinsa suosioon sittenkin, vaikka olen levitellyt huhuja hänen arvokkaasta entisyydestään, on tarpeellista kreivi Schefferin välityksellä antaa ajoissa hänen majesteetillensa tieto huomispäivän ilmoituksesta. Armollisella kuninkaallamme on, vaikkakin hän teeskentelee paljon aatelittomien edessä, hyvin hieno nenä vainutessaan puhdasveristä aatelia ja vielä suurempi kauhu kaikkea julkista häväistystä kohtaan. Merci, mon genie! Tämä ilmoitus on kuin hevonen shakkilaudalla: se lyö vinoon, mutta se lyö joka haaralle ja hyppää, jos tarvitaan, itse kuninkaankin yli… José!
— Sennor!
— Tämän kirjeen viet valtioneuvoston jäsenelle, Schefferille.
— Se tapahtuu, sennor!
— Asia numero kolme. Nyt on teidän vuoronne, armollinen markiisittareni! Minulla on tässä suunnitelma, joka toivoakseni on tuottava teille odottamatonta huvia. Kas näin: "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten antaa ulkomaalaisten Tartuffien", — ei, se ei kelpaa, kielen tulee olla lukijain mukaan, siis törkeää kuin teurastajan koiran haukunta. — "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää, että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan onnen kanssa? Hyvin tunnetaan eräs K——kadun varrella oleva huonomaineinen talo, jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän hyveen verisillä kyynelillä". — Hyvä, tuota lukiessaan roskaväki varmaankin alkaa nyyhkiä. — "Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka nimittää itseään Mark——r E——t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas. Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä ruutukuninkaaseen, ennen tänne tuloaan on ollut kehruuhuoneen prinsessana ja antanut houkutella itsensä kunnioittamaan" — kunnioittamaan se on makkarantekijäin kirjoitustapaa — "Ruotsia läsnäolollaan sillä ehdolla, että hän täällä saa kantaa kolmenkymmenentuhannen riksin suuruisen" — se on liian vähän — "viidenkymmenen tuhannen riksin suuruisen eläkkeen, opettaaksensa meitä, tyhmiä koneja, tekemään askeltemppuja uusimman muodin mukaan. Hänellä on nykyjään kaksikymmentäneljä — olkoon kaksikymmentäyhdeksän — tiettyä rakastajaa, jotka vehkeilevät hänen puolestaan ritarihuoneessa kukistaakseen aatelittomat säädyt, jonka jälkeen mainittu patarouva koroitetaan valttiässäksi ja hallitsee valtakuntaa Nälkäisen Revon kanssa. Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten" jne. — Lisätkäämme loppuun hieno kehoitus, että kansa itse kostakoon hyveittensä ja oikeuksiensa puolesta, joita niin hävyttömästi tallataan. José!
— Sennor!
— Tämän paperin sinä viet sanomalehti Riksfiskalenin toimittajalle ja sanot terveisiä minulta, että hän julkaisee sen nimettömänä ja ensi tilassa. Sano hänelle, että sovittu summa tulee tällä kertaa olemaan kaksinkertainen.
— Se tapahtuu, sennor.
28. ASIA NUMERO VIISI.
— Asia numero neljä, — jatkoi kreivi Bernhard. — Neuvoskunta on miltei pantu viralta, kiitos olkoon sen pienen kolahduksen, jonka aatelittomain ylpeys sai kädestäni. Tuo niin sanottu isänmaa on pelastettu ja tuo niin sanottu vapaus voi olla tyytyväinen. Tähän sameaan veteen on moni kalastaja verkkonsa heittävä. Älykkäin ja rohkein tulee saamaa suurimmat kalat. Tiedän yhden, joka on älykäs, mutta ei ole rohkea ja se on armollinen hallitsijamme näyttelijäneleineen. Tunnen toisia, jotka ovat rohkeita, mutta eivät älykkäitä ja niitä on Svenska Bottenin ritarillinen johtaja. — Ah! Olinpa unohtaa, että meidän tuli tavata toisemme Solnassa ja kello on jo 9. Se on siis asia numero viisi; kello 11:n aikana lienee siitä päästy ja silloin on maailmassa yksi narri vähemmän tai kaksi narria enemmän, jotka menevät syömään päivällistä, kun ensin ovat hiukan jaloitelleet. Koko tämä narripeli tapahtuu ainoastaan numero neljän sulkumerkkien välissä. Mitä siihen asiaan tulee, tiedän yhden, joka on sekä älykäs että rohkea; voitto ei siis voi olla epätietoinen. Neuvoksen arvo — ça n'est plus mon grade. Mutta ettei mitään keinoa jätettäisi käyttämättä, on tässä vielä asia numero kuusi.
Kreivi Bernhard haki käsiinsä joitakin vanhoja ja kellastuneita muistiinpanoja ja vertaili niitä juuri äsken tulleeseen kirjeeseen. Melkein kamala ilme vaihteli hänen kasvoillaan vuorotellen hänen tavallisen ivahymynsä kanssa, joka nyt miltei alinomaa asui hänen huulillaan.
— En tosiaankaan tiedä, — jatkoi hän, — oliko isäni setä, kreivi Torsten Bertelsköld, niin hienon kavala valtiomies kuin hän on olevinaan näissä salaisissa muistiinpanoissaan; mutta se ainakin on varmaa, että hän oli taikauskonsa ja vilkkaan mielikuvituksensa uhri. Millä naurettavalla taikauskoisuudella hän puhuukaan tuosta sormuksesta, jonka avulla hän luuli saavuttavansa kaiken maallisen onnen, kunnian ja vallan! Ja mitä vaivaa hän onkaan nähnyt sepittäessään kaikista noista ihmeistä tuota legendaa, joka voisi olla kunniaksi kapusiinimunkinkin kekseliäisyydelle. Muistiinpanot päättyvät himmeällä viittauksella toiveista niin rohkeista, että pienet ministeritoiveeni niihin verraten ovat kuin koulupojan korttirakennukset. Mutta kas täällä laidassa on muistiinpano toisen käden tekemä: "menetetty väärän valan takia Flintan leskelle…" Flinta? Luultavasti sama piikivi,[17] joka sai emintimäni säkenöimään; olipa hyvä, että muistin tuon vanhan noidan…
— Enkä kuitenkaan voi kieltää, — jatkoi kreivi vähän mietittyään, — että rakkaan isosetäni legenda on minussa herättänyt jonkinmoista uteliaisuutta. Olisipa par curiosité aika hauskaa omistaa pieni osa monopolia siihen kauppatavaraan, joka käy parhaiten kaupaksi. Mikä naurettava päähänpisto tutkituttaa tuon vanhan kuparipalasen vaiheita! Ystävämme Ljung näkyy olleen sen viimeinen omistaja. Tässä hän minulle kirjoittaa, että sormus on häneltä varastettu kaksikymmentä vuotta sitten. Hän on minun pyynnöstäni turhaan kuuluttanut sitä kirkoissa perheaarteena ja neuvoo minua olemaan huolimatta mitään tuosta vanhasta taikauskosta, joka vain on tehnyt ihmisiä hulluiksi. Neuvoskunta on epäilemättä hyvin älykäs, mutta … eikö täällä ole yhtään onnen tiettyä suosikkia, jolta voisin vaatia laillisen perintöni? Neljännestä yli yhdeksän. Onpa aika suorittaa asia numero viisi.
Kreivi Bernhard otti esille pari kullattua pistoolia, joita Espanjan kuninkaan vaakuna koristi, tarkasteli niitä huolellisesti, muutti uutta piitä lukkoihin, pisti ne pitkän, nahkakauluksisen päällystakkinsa taskuun, astui odottaviin vaunuihinsa ja käski kuskin ajaan Solnaan.
Luoteiseen päin Tukholmasta, siinä hiljaisessa maaseudussa, jossa nyt Choraeus lepää lähellä vanhankirkon muuria ja jonne harvoin kaiku kaupungin hälinästä tunkee, oli kevätaurinko jo sulattanut lumen, ja ensimmäiset leivoset visertelivät korkealla sinisessä avaruudessa. Länteenpäin kirkosta oli pieni männikkö ja sen vieressä talonpoikaistalo, jonne kunnon tukholmalaiset kesäisin tulivat lapsineen ja joukkoineen syömään viilipyttyä tai makeita, virvoittavia mansikoita; mutta nyt kelirikon aikana oli seutu niin alakuloisen näköinen, että tuskin sopivampaa paikkaa voi valita senkaltaisille asioille kuin "numero viisi", jotka olivat aatelin jokapäiväistä ajanviettoa, mutta joihin ylhäisaatelinen kreivi Bertelsköld näkyi niin vähän huomiota kiinnittävän.
Molemmat taistelevat tulivat paikalle kellon juuri kymmentä lyödessä, parooni Sprengtporten avustajansa kapteeni Wagenfeltin seuraamana. Ei leivojen liverrys, ei iloinen päivänpaiste eikä luonnon kevättunnelma näyttänyt tekevän näihin herroihin vähintäkään vaikutusta. He tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmäkiskoisesti, ja paikka mitattiin männikön juureen, sata askelta talonpoikaistalosta, jonka asukkaat olivat niin tottuneet tämmöisiin vieraisiin, että heitä tuskin sivumennenkään silmäilivät.
Neljäs henkilö kuitenkin vielä puuttui. Bertelsköldin avustaja, auditööri Hägerflycht, joka oli luvannut saapua määrätyllä ajalla, viipyi vielä.
Herrat kävivät kärsimättömiksi. — Avustajanne, herra kreivi, näkyy unohtuneen eineelle, — virkkoi Sprengtporten.
— Hän luultavasti tarkistaa neuvoskunnan viraltapanopöytäkirjaa, — vastasi Bertelsköld, viitaten pisteliäästi heidän riitansa aiheeseen. — Se ei estä meitä suorittamasta asiaa, jos kapteeni Wagenfelt tahtoo olla hyvä ja auttaa meitä molempia.
— Ei, herra kreivi, sellaista kohteliaisuutta en voi ottaa vastaan, — vastasi vastustaja. — Sallitteko minun tarjota lasillisen madeiraa odottaessamme? — Ja hän otti taskustaan matkapullon, jonka ruuvitulppaa sopi käyttää pikarina.
— Varsin kernaasti, — vastasi Bertelsköld, sillä kevättuuli puhalsi kylmästi kaupungista päin ja Jaakopin kirkontornin kello kuului lyövän puolta yhtätoista.
— Sanotaan, että herra kreivillä on Ruotsin parhaat pistoolit, — virkkoi taas Sprengtporten. — Ammummeko ajan kuluksi pilkkaan?
— Jos paroonia huvittaa. Minulla oli onni eräällä metsästysmatkalla Aranjuezissa ampua villisika, joka oli käynyt Espanjan infantin kimppuun, ja hänen korkeutensa suvaitsi lahjoittaa minulle nämä pistoolit muistoksi vähäisestä palveluksestani. Niillä tosiaankin osuu aika hyvin. Kas tuolla…
Varpunen pyrähti lentoon läheiseltä aidalta. Laukaus pamahti, ja siivekäs Solnan metsän asukas putosi pää murskana maahan.
— Bravo! Hyvin osattu, kreivi hyvä! — huudahti Sprengtporten. —
Espanjan infantti ei olisi paremmin ampunut. En tosiaankaan tiedä,
uskallanko enää kilpailla, mutta ehkä saan kuitenkin pyytää kapteeni
Wagenfeltia pitämään tätä louisdoria peukalon ja keskisormen välissä.
Niin, olkaa levollinen, minä vastaan sormistanne!
Kapteeni epäili hetkisen, mutta nähdessään Bertelsköldin ivallisen katseen, hän tarttui vastahakoisesti kultarahaan ja asettui kahdeksan askelen päähän.
— Ei, viisitoista, olkaa hyvä, — nyökäytti parooni hymyillen päätään.
— Sehän on tämänpäiväisen taistelun välimatka.
Ja melkein tähtäämättä hän kohotti pistoolin. Samassa tuprahti kevyt sininen savu sen piipusta, ja kultaraha löytyi vähän matkan päästä maasta kuulan litistämänä. Sprengtportenia taitavampaa ampujaa oli siihen aikaan tuskin olemassa.
— Minä annan herra paroonille takaisin kohteliaisuutenne, — virkkoi Bertelsköld kylmästi. — Tämä laukaus olisi palkittava sotamarsalkan sauvalla. Herra parooni suvainnee kuitenkin, ettei avustajani selittämätön viipyminen estä meitä alkamasta. Aikani on täpärällä.
— Minun myöskin. Mutta enhän voi teitä tappaa ilman laillisia todistajia, herra kreivi.
— Minä puolestani en vähääkään häikäile tappamasta teitä, herra parooni!
— Tuollahan Hägerflycht vihdoinkin tulee! — huusi kapteeni Wagenfelt, osoittaen vaunuja, jotka uupuneiden hevosten vetäminä verkalleen lähenivät huonoa tietä myöten.
— Ei se ole hän, — virkkoi Bertelsköld, — se on joku vieras.
Vieras tuli lähemmäksi, ja vaunuista hyppäsi kiireisesti mustiinpuettu nuorukainen. Se oli Paul Bertelsköld.
— Ah, tämähän sopii mainiosti! Tuossa on herra kreivi, veljenne, joka tarjoutuu avustajaksenne.
— Kenenkä luvalla olette täällä? — huudahti kreivi Bernhard vihasta kalveten. — Menkää heti tiehenne! — Paul ei ollut kuulevinaan näitä sanoja tai hän ei huolinut niihin vastata. Hän kääntyi kohteliaasti tervehtien parooni Sprengtportenin puoleen ja sanoi:
— Sallikaa, herra parooni, minun ensiksi taistella kanssanne.
— Oletteko hullu, herra? Mistä perhanasta me taistelisimme?
— Ei mistään. Mutta minä uudistan kuitenkin pyyntöni.
— Kuulkaa, hyvä ystäväni, kello on tuossa paikassa yksitoista, eikä meillä ole aikaa kuluttaa päiväämme lastenloruihin. Olkaa hyvä ja mitatkaa paikka kapteeni Wagenfeltin kanssa ja asettukaa sitten paikallenne veljenne avustajaksi.
— Herra parooni, — jatkoi Paul, — minä en ole mikään lapsi, jota voitte möröillä peloitella, ja minä julistan, että jos aiotte tapella Bernhard Bertelsköldin kanssa, niin täytyy teidän ensin tapella minun kansani. Jos kieltäydytte, niin julistan teidät näiden herrain läsnäollessa roistoksi ja raukaksi.
— Huuti, herra! Kuulkaahan vain tuota maitopartaa! — virkkoi Sprengtporten, puoleksi vihoissaan, puoleksi hymyillen. — Hänhän puhuu kuin vanha mies. Onko teillä sitten niin suuri halu ammuttaa itsenne kuoliaaksi, nuori herra?
— Se on yhdentekevää. Tahdon tapella kanssanne.
— Mitä sanotte, herra kreivi, tästä ehdotuksesta? Teillä on epäilemättä vanhempi oikeus tulla ammutuksi. Teidän on siis joko suostuminen tai kieltäytyminen.
— Minä vastaan, että poika on hullu ja että se, joka pyytämättä sekaantuu kunnia-asiaan, ansaitsee, että ajatamme hänet pois lakeijoillamme. Mutta koska avustajani vielä viipyy, suon herra paroonille täyden vapauden toimittaa hänet täältä, niinkuin parhaaksi näette.
— Minä kiitän teitä, — virkkoi Paul. — Ehkä saan pyytää kreivi Bertelsköldiä olemaan avustajani. Minä teen sitten teille saman palveluksen, jos voin.
— Kuulkaa nyt, hyvät herrat, — huudahti parooni silminnähtävästi kummastuksissaan, — olenko kuullut väärin vai eivätkö herrat olekaan veljeksiä?
29. ASIAN "NUMERO VIISI" LOPPU.
Olenko kuullut väärin? Eivätkö herrat olekaan veljeksiä?
Tämä kysymys koski Paul Bertelsköldiin, hän astui neljä askelta eteenpäin, läheni kreivi Bernhardia ja tarjosi hänelle kätensä, sanallakaan ilmaisematta niitä tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.
— Veljenne tarjoo teille kätensä, herra kreivi, — virkkoi
Sprengtporten.
— Niin, mitäpä voimme tehdä noille tyhmille aatelispenikoille? — sanoi kreivi Bernhard Wagenfeltille, tekeytyen tietämättömäksi siitä epäitsekkäästä sovinnon tarjouksesta, jonka Paul hänelle teki. — Parasta lähettää heidät kotiin ja pyytää isää antamaan heille vitsaa.
Paul veti takaisin kätensä ja sanoi Sprengtportenille:
— Herra eversti ampuu ensiksi.
— No, koska kerran olette elämään kyllästynyt, niin à la bonheur. Mutta en ota mitään etua, vaan ehdotan, että ammumme yht'aikaa. Voitte luottaa minun pistooleihini: toinen ei koskaan petä, kun toinen laukeaa; ne kaksi ovat veljeksiä!
Avustajat mittasivat paikan; sitä ystävän palvelusta ei kreivi Bernhard voinut kieltää veljeltään. Jaettiin tasan tuuli ja aurinko; sovittiin siitä, että taistelevat kahdenkymmenen askelen päästä lähenisivät toisiaan ja viidentoista askelen päästä ampuisivat kumpikin yht'aikaa.
Niin tapahtui, merkki annettiin, ja aina tarkat aseet pamahtivat niin yht'aikaa, että olisi luullut kuulleensa vain yhden laukauksen.
Paul oli seisonut lähellä erästä mäntyä. Kun savu haihtui, nähtiin hänen horjuen tapailevan puun runkoa.
— Lihashaava! — Yksi ylimääräinen kotletti vasemmassa lapaluussa. Ei se mitään, paranee parissa viikossa! — huudahti parooni Sprengtporten iloisesti kiiruhtaessaan esiin, sillä hän oli tottunut arvaamaan täsmälleen, mihin kuula sattuisi.
— Ei se mitään, — sanoi Paul. Samassa hänen poskensa kalpenivat, ja hän vaipui maahan; hänen voimaton kätensä liukui alas puunrunkoa myöten.
Kaksi herroista riensi Paulin luo; kolmas seisoi liikkumatonna. Kuula oli sattunut melkein siihen paikkaan, johon se oli tähdätty, ainoastaan puolen tuumaa alemma, ja tämä puoli tuumaa teki "kotletin" lapaluussa varsin arveluttavaksi.
— Sepä oli perhanaa, — virkkoi Sprengtporten. — Aurinko sittenkin huikaisi hiukan silmiäni. Tahdotteko olla hyvä, herra kapteeni, ja hankkia nuorelle miehelle hoitoa tuossa talossa, kunnes ehdin toimittaa lääkärin. Minä itse tarvitsen nyt räätälin sekä takkini että nahkani kiinni kuromiseksi, mutta kas tässä side, joka minulla on aina mukanani. Ja hän näytti verta vuotavan oikean kätensä, jonka päältä Paulin kuula oli ratkonut hihan kyynärpäästä aina hartioihin niin taitavasti, etteivät mitkään sakset olisi voineet tehdä sitä sen paremmin.
— Mikä onnettomuus! Olette haavoittunut, hyvä parooni! — huudahti nyt kreivi Bernhard, joka tähän saakka ei ollut ilmaissut mitään osanottoa.
— Niin, — vastasi toinen, — tällä kertaa täytyy teidän, herra kreivi, suoda minulle anteeksi, etten voi upottaa kuulaa otsaanne, mihin minulla tuntuu tulevan sitä enemmän halua, kuta enemmän olen saanut tutustua teihin. Niinkuin näette, en nyt voi asetta liikuttaa. Saatte siis kiittää veljeänne hengestänne, jonka edestä hän ehkä on uhrannut omansa. Herrat olivat kuitenkin veljeksiä, näen mä.
— Pyydän teitä muistamaan, että tilimme on vain lykätty eikä päätetty! — virkkoi kreivi Bernhard synkästi.
— Sitä toivon minäkin, jos on vähänkään jumalallista oikeutta olemassa, — vastasi Sprengtporten. — Miksi luulette, että tuo nuori mies, teidän veljenne, jonka toissapäivänä näin ensi kerran ja jonka kanssa en ole vaihtanut poikkipuolista sanaa, haki meidät käsiinsä ja lensi kuin ampiainen silmilleni? Tuo ei ole juuri tavallista, herra kreivi, sillä huhut entisistä kaksintaisteluistani pitävät kummallisella voimalla syöpäläisiä ulohtaalla. Mutta tahdon vaihtaa miekkani kuorimattomaan porkkanaan ja aatelisen nimeni mustalaisen papinkirjaan, jos ei tämä nuori narri tullut juuri teidän vuoksenne vaatimaan etusijaa. Ja kuitenkin, kun hän tarjosi teille kättä, ette ollut häntä näkevinänne. Hyi, herra kreivi, se ei ollut jalosti tehty! Vaikka veli olisi kuinka pahasti tahansa veljeä vastaan rikkonut, ryöstänyt rakastajani, hutiloinut perintöni, solvannut kunniaani, ja jos mahdollista, tappanut yhteisen isämme tai yhteisen äitimme — niin pahasti ei voi luonto erehtyä, että teillä kahdella voisi olla sama isä ja äiti — ja jos hän kuitenkin tulisi luokseni tämmöisenä hetkenä, kun ei kumpikaan tiedä, kuka elää seuraavana hetkenä — ja jos hän tulisi pelastaaksensa henkeni tarjoamalla omansa — ja ojentaisi minulle kätensä semmoisena hetkenä — ei, herra kreivi, jos minä semmoisena hetkenä kieltäytyisin tarttumasta häntä käteen, silloin en enää ikinä ilkeäisi katsoa rehellistä ihmistä silmiin ja katsoisin olevani pyyhitty kuin häpeäpilkku pois ihmissuvusta, jonka pyhimpiä käskyjä olen tallannut kuin ihmissyöjä jalkojeni alle!… Siinä teille hyvästini, teille, joka olette olevinanne kreivi, mutta jolla ei ole suonissanne niin paljon jaloa verta kuin huonoimmalla kuormarengilläni ja joka ette Espanjanmatkallanne ole oppinut muuta kuin ylpeyttä, vehkeitä, tikarin käyttämistä ja verikostoa ja ehkä myöskin kaikkien näitten verrattomien ominaisuuksien kruununa taidon poimutella vaippaanne niin, että näytätte ryövärijohtajalta … pitäkää huolta tästä nuoresta miehestä, Wagenfelt! Lähetän heti tänne vaununi ja lääkärin.
Sen sanottuaan käänsi parooni Sprengtporten ylenkatseellisesti selkänsä vastustajalleen ja palasi takaisin kaupunkiin, hyräillen mielisäveltään oopperasta "Zenaïde", samalla kun Bernhard Bertelsköld aivan välinpitämättömän näköisenä seurasi häntä vaunuissaan muutaman askelen jäljempänä. Paul vietiin talonpoikaistupaan, jossa kapteeni Wagenfelt tarkasteli haavaa ja huomasi kuulan kulkeneen oikean keuhkon liepeen läpi tai ainakin hyvin sen läheltä. Verenvuoto oli runsas ja sitä oli miltei mahdoton saada taukoamaan.
Tuvassa oli ainoastaan vanhanpuoleinen pariskunta lastenlapsineen ja keski-ikäinen nainen, joka vierasten sisään astuessa istui lukemassa ääneen.
— Tuon paikkaisi Östanlidin muori kyllä niin, että pysyisi, sillä muuten hän vuotaa verensä kuiviin puolisiin mennessä, — arveli ukko, päätään pudistaen.
Nämä sanat kuultuaan nosti lukeva nainen hitaasti silmänsä kirjasta, pani hyvin huolellisesti kirjan kiinni ja läheni haavoitettua, vielä tiedotonta nuorukaista. — Tahdotteko antaa hänet minun hoitooni? — kysyi nainen ja vastausta odottamatta hän sysäsi muut syrjään.
— Muori korjaa elukoita ja muita ihmisiä, — virkkoi ukko yhtä arvokkaasti kuin collegium medicum silloin, kun se antaa todistuksen jollekin kamarijääkärille tai saippuankeittäjälle. — Herra voi nyt mennä kaupunkiin joksikin tunniksi, jos tahtoo; kyllä muori vastaa siitä, että henki pojassa pysyy.