30. TOINENKIN KADONNUT.

Markiisitar Egmontin mielestä kului aika hirmuisen hitaasti. Kerta toisensa perästä hän soitti Babettea tiedustellakseen, oliko kukaan käynyt häntä kysymässä, oliko vaunut lähetetty takaisin, odottiko sanansaattaja alhaalla eteisessä ja tuhansia muita asioita, joilla malttamattomat ja ikävöivät ihmiset tavallisesti kiusaavat itseään ja muita. Babetten kunniaksi täytyy myöntää, että hän jotensakin taitavasti osasi vaihdella yksitoikkoisia vastauksia. Kerran hän sanoi: — Ei, madame! — Toisen kerran: — Oh, kyllä kai! — Sitten taas: — Kukahan se olisi ollut? — ja niskannakkaus säesti eri sanoja eri tavalla.

— Babette! — virkkoi markiisitar vihdoinkin; — minusta tuntuu kuin olisin kuullut vaunujen tulevan.

Babette meni ja palasi kertoen, että nuori kreivi oli lähettänyt vaunut takaisin Solnasta.

— Mene ja kysy kuskilta, ketä hän tapasi Solnassa.

— Rohkenin tiedustella sitä jo omasta puolestani, — vastasi Babette ilkamoisesti, — ja Andersson luulee tunteneensa eversti Sprengtportenin, mutta kahta muuta herraa hän ei tuntenut. He lienevät huvitelleet maaliinammunnalla.

— Käske Anderssonin taas valjastaa hevoset; minä tahdon heti lähteä ajelemaan; — sanoi markiisitar kalveten. Hän ymmärsi nyt kaikki ja hän vapisi ajatellessaan, miten taitava ampuja parooni Sprengtporten oli.

— Hevoset ovat väsyneet, madame!

— Anna sitten satuloida arapialaiseni.

Käskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin markiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa seuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja sitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen tuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla Parisista.

Lähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni Wagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar huomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi häntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä hevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.

— Suokaa anteeksi, — sanoi hän, — joko kaikki on päättynyt, kun herra kapteeni tulee yksin takaisin?

— Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo noin tunti sitten.

— Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä kaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua harhaan.

— Siinä tapauksessa, — vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, — voin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli vain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan käteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.

— Entä kreivi Bertelsköld?

— Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti olisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki mahdollista.

Markiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. — Parooni Sprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja hänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni, että se on — kuinka sanoisin — vähemmän uskottavaa.

— Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat ilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy, palaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, — sanoi kapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.

— Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin ja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten hän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.

— Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin minä.

— Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?

— Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?

— Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?

— Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole nähnyt noin solakkaa algieriläistä.

Markiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan kuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun arapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.

— Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion — virkkoi hän sormiellen pistoolia. — Sallitteko, että teen teille pienen ehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori mies, jonka herrat ovat tappaneet, tai minun Saladinini on tuossa tuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän vallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan…

Wagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että päättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut jotakin päähänsä.

— Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy kirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu talonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne…

— Onko hän kuollut?

— Ei vielä.

— Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille onnellista matkaa, herra kapteeni.

Sen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi arapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa alla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan menevälle tielle.

— No, lempo vieköön! — huudahti kapteeni. — Mikä nainen! Kuinka ylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan paikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa ruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen — hän on suorastaan hullu rakkaudesta. Ja kuitenkin — mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei koko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.

Hetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään läähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha pariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta vierasta.

— Missä on se haavoitettu nuorukainen? — kysyi markiisitar kalpeana kuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen poskensa purppuranpunaisiksi.

Ukko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista ruotsiaan.

— Kas tässä, — jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka kilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä olen — hänen sisarensa.

— Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen sukulaisiaan, jotka hänet veivät, — vastasi ukko epäröiden, vaikka nähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.

— Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?

— Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli mennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin sudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo, kuulemma.

— Minnepäin?

— Maantietä.

— Minnepäin maantietä?

— Kas, siitä en saanut selvää.

Epäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi Bernhard…? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään. Hän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi hänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä semmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja toi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi ihmetellä, lääkärin Solnaan.

— Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! — huudahti markiisitar.

— Kadonnut? Se on mahdotonta! — virkkoi kreivi Bernhard suuresti kummissaan — ja epämiellyttävästi.

— Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut hänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, — vastasi markiisitar terävästi.

31. "AVIISIT" JA NIIDEN YLEISÖ.

Myssyjen porvarikerhossa istui moniaita arvoisia valtiopäivämiehiä savipiippujensa ja oluthaarikkainsa ääressä, tärkeitä asioita tuumien. He olivat juuri jakaneet avonaiset valtioneuvosten virat ja järjestäneet Puolan asiat, kun kyypparipoika astui sisään, päivän "aviisit" kädessä, ja kantoi niistä tavallisen saatavansa, kaksi äyriä hengeltä. "Aviisit" olivat silloin vielä lapsuutensa toivehikkaalla nupulla, mutta rotu oli jo sama kuin nyt, ja lukijain uteliaisuus niin ikään sama. Herrat istuivat hetken aikaa hiljaa, kukin lehteänsä tutkien.

— Veli Larsson! — huudahti vihdoin eräs raatimies.

— Mitäs nyt? — kysyi valtiopäivämies.

— Tässä on jotakin, joka ensi sijassa koskee veljeä, toisessa säätyä… "Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson, tuntemattomalla tavalla on lähtenyt asunnostani eikä tunnettu ole, missä hän nykyjään oleilee…"

— Anna tänne, — sanoi Tuomas Larsson, joka niinkuin kaikki pohjalaiset oli sukulaisrakas ja arka perheen kunniasta. Hänen päivettynyt, ankara otsansa rypistyi ja hänen huulensa puristuivat yhteen, kun hän luki ivallisen kuulutuksen, jossa joka sana oli tarkoitettu tappamaan erään naisen sydämen.

— Eikö hän ole veljen oikea täti? — kysyi raatimies.

Larsson nyökäytti päätään.

— No, olihan luonnollista, että niin kävisi, kun hän lähti haukan pesään. Maailmanlopun ajat ovat tosiaankin jo käsissä. Onko veli kuullut, mitä huhutaan Bertelsköldeistä?

— En.

— Huhutaan, että siinä suvussa ei koskaan ole ollut kahta veljeä, jotka eivät olisi olleet toistensa ankarimmat viholliset, eikä ole vielä kulunut päivää enemmän aikaa siitä, kun kaksi heistä ampui toisensa kuoliaaksi ja kaivoi toisensa maahan Carlbergin luona.

— Vai niin.

— Raatimies Falkberg on taalalainen, — hymyili pormestari Haeggström, joka katsoi kaskun niin onnistuneeksi, että tarjosi hyppysellisen espanjannuuskaa.

— Kiitos tarjoamasta, — jatkoi raatimies, — se kuuluu tapahtuneen siitä syystä, että he riitaantuivat erään markkreivittären vuoksi…

— Asiasta toiseen, hyvät herrat, kas täällä on aivan erinomainen makupala Riksfiskalenissa, — virkkoi hoikkasäärinen norrteljeläinen apteekkari, tunnettu valtiopäivärunoilijana. — No tämä nyt vasta on oikein pontevasti ja rehellisesti kirjoitettu ilman mitään turhia koukuttelemisia. On sitä koko kanalja mieheksi kirjoittamaan kauniisti ja opettavasti: "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää, että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan onnen kanssa?…" Kas, se koskee, hyvät herrat. Tuo on jo hiukan terävämpää kuin Cicero, vai kuinka?

— Lue eteenpäin! — jatkoi muuan maustekauppias, joka myi aatelittomille tavaraansa.

"Hyvin tunnetaan eräs K——kadun varrella oleva huonomaineinen talo, jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän hyveen verisillä kyynelillä. Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka nimittää itseään Mark——r E——t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas. Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä ruutukuninkaaseen…"— Olkaa hyvä ja huomatkaa: Rouva ja Kuningas! Se on komeaa. Hyvät herrat, olen niin lainkuuliainen alamainen kuin muutkin, mutta minä väitän, että Riksfiskalen on Ruotsin paras sanomalehti ja sen toimittaja, maisteri Bollfras, on todellinen isänmaanystävä, jota hänen kansansa aina tulee kiittää.

— Tietysti, — jatkoi pormestari uudestaan nuuskaten.

— Tätä nykyä hän kynsii aatelisia, mutta eikös se ollut sama Bollfras, joka syksyllä kynsi kaiken kunnian aatelittomilta säädyiltä?

— Oli, oli! — huusivat muut vuoroonsa.

— Olkaa hyvä ja huomatkaa; "K——kadun varrella". Sitä ei kukaan voi arvata. Ja kas täällä: "Mark——r E——t"

— Sitäkään ei kukaan voi tulkita. Myöntäkää, että hän on sukkela mies!… Ja viisikymmentä tuhatta riksiä se kantaa palkkaa siitä, että saattaa valtakunnan häviöön!

— Voiko se olla mahdollista?

— Mahdollista? Se on yhtä varmaa kuin että rauhallisinkin kansa viimein menettää malttinsa. Kuulin eilen illalla kuiskailtavan jotakin Kornhamnin torilla. Skeppsbron pikikourilla ei ollut hyviä mielessä. En tahtoisi olla patarouvan sijassa klo 10 tänäiltana…

— Äläs. Voisivatko he tosiaankin…

Ja seuran nuoremmat jäsenet hiipivät toinen toisensa perästä ulos ovesta.

— No, aikooko raatimies tehdä mitään tuon hävyttömän kuulutuksen johdosta? — kysyi pormestari Haeggström.

— En tiedä, — vastasi Larsson. — Ei ollut koskaan suvun tahto, että tätini antoi itsensä ja omaisuutensa tuolle ylpeälle kreiville. Niinkuin hän on kartannut, niin hän saa nyt kehrätä. Nyt tahtovat ne päästä hänestä. Kernaasti minä sen suon. On minulla, Jumalan kiitos, leipäpalanen tädillenikin. Ei hänen tarvitse nälkää nähdä niin kauan kuin minä elän.

— Mutta aatelisroistojen ei pitäisi saada ilkeitä aikomuksiaan toteutumaan. Mitä arvelee raatimies oikeudenkäynnistä? Se kukistaisi ylpeät kreivit.

— Se ei käy laatuun, — arveli Larsson.

— Ei tiedä taata, — virkkoi taas lakimies. — Mutta jos ei muuta voitetakaan, niin saadaan ainakin hävyttömiä puheita liikkeelle. Tuo eilinen juttu kreiveistä tulee juuri sopivaan aikaan.

— Hm. Minä kirjoitan isälleni Vaasaan.

— Isästä muistuu mieleeni — onko totta, että ukko on joutunut juutalaisen käsiin, joka pettää ja puijaa häntä tehdäkseen muka kultaa?

— Loruja!

— Sen parempi — en minäkään voi sitä uskoa ukosta, joka aina on ollut ymmärtäväinen mies ja tarkka etujaan valvomaan… Mutta mikäs melu kadulta kuuluu?

Meluavan väkijoukon isoääninen sorina kuului ulkopuolella kokoushuonetta, joka sijaitsi syrjäkadulla, lähellä Kuningattarenkatua.

Markiisitar Egmontin hotellin eteen oli vähitellen kokoontunut yhä kasvava väkijoukko, alussa viskellen vähemmän vahingollisia kompasanoja, jotka kuitenkin kohta muuttuivat huudoiksi ja uhkauksiksi sitä mukaa kuin väkijoukko — niinkuin sen tapa on semmoisissa tilaisuuksissa — vähitellen pääsi kiihoittumaan ja kiukustumaan omista sanoistaan. Tuo usein niin valoisa hotelli oli tosin kyllä tänä iltana aivan pimeä, eikä ollut mitään ulkonaista syytä, joka olisi voinut herättää roistoväen vihaa, mutta Riksfiskalen ei ollut turhaan vedonnut "rehellisiin ruotsalaisiin", joiden piti estää patarouvaa tulemasta "koroitetuksi valttiässäksi hallitakseen valtakuntaa Nälkäisen Revon kanssa". Kaikkialla kuohuva tyytymättömyys haki jotakin esinettä, sama se mitä, johon voisi kohdistua, ja kääntyi nyt turvatonta naisparkaa vastaan, jolla oli nuo viisi anteeksiantamatonta vikaa, että oli nuori, kaunis, rikas, rakastettava ja muukalainen Tukholmassa.

— Morsian ulos! Morsian ulos! — huusivat useat äänet niinkuin häissä.

— Rouva ulos; se on vain hakku kuninkaaseen verrattuna! — huusivat toiset.

— Hakut pois! — melusivat toiset, ja samassa sattui kivi erääseen yläkerran ruutuun.

Merkki oli annettu. Ensimmäistä kiveä seurasi heti viisikymmentä muuta, ja ruutujen kilinään sekaantui särjettyjen peilien ritinä muhkeassa rakennuksessa. Yksi ja toinen pelästynyt poliisi hiiviskeli varovasti katukulmissa uskaltamatta edes näyttäytyäkään vihastuneelle väkijoukolle.

Onneksi ei markiisitar ollut kaupungissa. Hän oli aamupuolella mennyt jonnekin, ei tiedetty minne, ja hänen palvelusväkensä piileskeli pihanpuoleisissa huoneissa. Kun kaikki kadunpuoleiset ikkunat oli rikottu, koetti joukko rynnätä porttia vastaan, mutta sen lujat, raudoitetut tammilankut pitivät tanakasti puoliaan kaikilta rynnistyksiltä.

— Katsokaa, tuolla on valkeata ikkunoissa, — menkäämme sinne tervehtimään kreiviä, — huusivat muutamat, jotka olivat väsyneet turhaan työhön.

— Hän on siellä! Hän on siellä! Patarouva on tänä iltana ristisoltun luona! — huusivat toiset hurjasti ihastuneina.

Nyt oli rahvas sen kummallisen mielenmuutoksen johdosta, joka on niin tavallista sen raivotessa, saanut päähänsä, että markiisitar oli kreivi Bertelsköldin hotellissa, joka oli siinä aivan lähellä; ja kun kaikenlaiset synkät huhut veljenmurhasta, joka muka oli tapahtunut Solnassa edellisenä päivänä, olivat kiihoittaneet mielialan luultua murhaajaa vastaan, niin ei muuta tarvittu, ja aivan odottamatta kääntyi nyt koko sokea vimma Bertelsköldiä vastaan. Tukholman katujen roskaväki ei itsekään tiennyt, kuinka oikeaan sen vaisto tällä kertaa osui. Ei kukaan aavistanut, että nyt käännyttiin juuri sitä salaista kiihotinta vastaan, joka omaa kostoansa tyydyttääkseen oli pannut kaikki nämä meluavat joukot liikkeelle syytöntä vastaan.

— Hakut pois! Alas kaikki kreivit ja markiisit! — karjui eteenpäin ryntäävä joukko, ja ilman muuta sodan julistusta alkoi kiviä sinkoilla kirkkaasti valaistua rakennusta kohti, jonne kreivi Bernhard Bertelsköld juuri tänä iltana oli koonnut parhaat valtiolliset ystävänsä näkemään markiisitar Egmontin häväistystä ja sortumista. Tämän alkulaukauksen vaikutus lienee ollut yhtä nopea kuin odottamaton, sillä hätääntyneitä varjoja näkyi vilahtelevan ikkunaverhojen takana ja tuokion kuluttua oli asunto tyhjä.

Mutta joukko ei tyytynyt siihen, se tahtoi saada näkyvän uhrin ivattavakseen tai tuhotakseen.

— Morsian ulos! Morsian ulos! — huudettiin taaskin entistä hurjemmin.

32. HÄMÄHÄKKI VERKOSSAAN.

Kreivi Bernhard Bertelsköld oli seisonut ikkunassaan ja kuunnellut melua, huulillaan tuo ivallinen itserakas hymyily, joka niin hyvästi kuvasteli hänen luonnettaan. — Ne ovat vain markiisitar Egmontin ihailijoita, jotka pommittavat häntä sokeriherneillä, — oli hän vastannut, kun joku hänen vieraistaan kysyi syytä meluun, ja kun läsnäolevat eivät kuuluneet markiisittaren ihailijoihin, oli tätä pilaa pidetty hyvin onnistuneena.

— Se on "Zenaïden" kuoro, joka osoittaa kunnioitustaan majesteetin opera comiquen ensimmäiselle näyttelijättärelle, — lisäsi eräs kamarijunkkari, joka turhaan oli odottanut tulla kutsutuksi markiisittaren viimeisiin iltahuveihin.

— Kätten taputtajilla on hyvät kourat, näyttelijätär on saava tarpeensa! — huudahti muuan madonsyömä presidentti, joka kuului nuoren ranskattaren moniin hylättyihin ihailijoihin.

— Kuulkaa, yleisö tulee tännepäin! He tuovat hänet mukanaan riemukulussa, — huomautti toinen samanlainen.

— Parooni Vergennes on ihastuva madamen voitosta yhtä paljon kuin hän itse! — lisäsi Bertelsköld.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun kivi lensi sisään läpi ruudun ihan läheltä häntä ja musersi vastaisella seinällä olevan viehättävän, alabasterisen Venus kuvan.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyivät vieraat kalveten.

— Harhaan ammuttu kuula, joka oli aiottu toisaalle, — vastasi Bertelsköld. Mutta samassa lensi toinen kivi toisesta ikkunasta, ja kohta niitä alkoi tulla tuiskuamalla tämmöisiä tervehdyksiä, mikä pannen tekotukkia epäjärjestykseen, mikä musertaen milloin seinäpeilejä, milloin kynttiläkruunuja.

— Morsian ulos! Morsian ulos! — huudettiin ulkona.

Vieraat pakenivat pelästyksissään läheisiin huoneisiin.

Isäntä itsekin näytti ensin vähän pelästyvän. Mutta mistä Bernhard Bertelsköldiä lieneekään voitu syyttää — pelkuri hän ei ollut. Hän lähetti salaa sanan kaupungin ylipäällikölle pyytäen, että tämä puhdistaisi kadut, mutta siihen mennessä hän tarvitsi aikaa. Hän avasi parvekkeen oven ja astui ulos.

Katua valaisivat vain muutamat kurjat öljylyhdyt, joista sitäpaitsi useita oli rikki, mutta kreivi tunnettiin hänen oman salonkinsa valossa. Hurja ulvonta kuin tuhannen irtipäästetyn villipedon suusta, kohosi hänen tullessaan näkyviin, tumman, aaltoilevan väkijoukon keskestä kadulta.

— Kuolema veljenmurhaajalle! Pois kreivikonna! Morsian esiin! — huusi vimmastunut joukko, ja taaskin suhisi kivisade, tiheä kuin ukkospilven sadekuuro, tuon rohkean miehen pään ympärillä, joka uskalsi uhmata vapaata kansaa.

Bertelsköld seisoi kylmänä, kädet ristissä ja odotti kärsivällisesti, kunnes kauhea melu oli vähän tauonnut. Sitten hän koroitti korkean äänensä ja huusi:

— Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, joka on täällä läsnä, siitä, ettei hän säästä ylhäisiä eikä alhaisia, kun on kysymyksessä kostaa isänmaan puolesta.

— Missä on veljesi, konna! — huusivat muutamat

— Hiljaa! Kuunnelkaamme, mitä hän meille valehtelee! — huusivat toiset.

— Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, — jatkoi Bertelsköld, — siitä, että hän on käynyt kostamaan häväistyn hyveen ja loukatun isänmaan puolesta ulkomaalaiselle petturille, joka on tullut tänne riistämään hikemme ja työmme hedelmät, varastaakseen leivän köyhän työntekijän suusta. Se on rehellisesti ja kunniallisesti tehty, pojat! Itse olen jo lopettanut kaiken seurustelun tuon hävyttömän naisen kanssa, jota tänä iltana haette, enkä ole lepäävä ennenkuin hän on raipoilla ja vitsoilla ajettu vanhasta Ruotsistamme, joka on liian hyvä ja vapaa vierasten varkaiden raadeltavaksi!

— Hyvä! Hyvä! Ei, kuulkaahan, hän puhuu kuin mies! — rähisi helposti petettävä joukko, samalla kun äänet loitompana vielä jupisivat: — Se on hänen luonaan piilossa! Missä on hänen veljensä?

— Lähettäkää joitakuita joukostanne tänne tutkimaan taloani, ja jos kavaltaja on luonani, niin älkää jättäkö kiveä kiven päälle! — jatkoi puhuja. — Kuka kysyy veljeäni? Emmekö minä ja veljeni ole vaatineet kaksintaisteluun ylhäistä herraa, jota en tahdo mainita, vaan joka asuu tuolla Pallohuoneen luona, koska hän häpäisi kansan oikeuksia ja sanoi, että kaikki aatelittomat säädyt olisi ruoskittava pois valtiopäiviltä? Enkö ole puolustanut kuningasta hänen vihollisiaan vastaan, jotka tahtovat hallita Svean valtakuntaa ranskalaisten ja venäläisten määräysten mukaan? Eläköön kuningas! Eläköön kansa! Eläköön vapaus! Vanha Ruotsi eläköön! Hurraa!

— Hurraa! Hurraa! — melusi mielensä muuttanut väkijoukko, joka oli täysin vakuutettu siitä, että mies, joka noin kauniisti puhui sorretusta hyveestä ja loukatusta isänmaasta, mies, joka niin miehuullisesti oli taistellut kansan ja vapauden puolesta, ei mitenkään voinut olla se murhaaja tai kavaltaja, joksi häntä äsken oli luultu. Ja tähän yleiseen kaikuvaan hurraahuutoon sekaantui kohta joukko käheitä, juopuneita ääniä, jotka kaikin voimin huusivat: eläköön Bertelsköld!

— Minä kiitän teitä, — jatkoi kreivi melkein kuninkaallisesti kumartaen, mikä sopi hänelle sitä paremmin kuin ei kukaan heikossa valaistuksessa voinut erottaa hänen huulillaan väreilevää ivallista hymyä, — minä kiitän teitä vapautetun isänmaan nimessä ja pyydän teitä kaikkia viettämään iloista iltaa hyvän käytöksenne palkinnoksi.

Näin sanoen hän heitti kolme kukkaroa, täynnä hopearahoja, luultavasti arvoltaan kolme tai neljäsataa riksiä, väkijoukon keskeen. Hurraahuudot eivät tahtoneet loppua, joukko repaleisia hattuja lensi ilmaan, ja jos puhuja olisi seisonut tuolla alhaalla, olisi häntä varmaankin kannettu riemusaatossa pitkin katuja.

— Kapakkaan! Kapakkaan! — kuului nyt pauhaava huuto, johon yhtyi ääniä vaatien, että ensin olisi rangaistava Pallohuoneen luona asuva kavaltaja, Sprengtporten, hän, joka oli aikonut ajaa aatelittomat säädyt valtiopäiviltä, Syntyi riita, ja metelin raivoisat aallot alkoivat kääntyä toisiaan vastaan.

Bertelsköld seisoi yhä vielä huoneensa parvekkeella, sydämessään ivallisesti nauraen herkkäuskoiselle roskaväelle, jonka sokeaa vihaa hän osasi niin hyvin käyttää tarkoituksiinsa. — Hyvin käy, — sanoi hän itsekseen. — Huomenna merkitsee nimeni Tukholmassa vapauden puolustajaa ja tuon tyhmän roistoväen hartioilla minä tahdon kiivetä niin korkealle, että itse majesteetti on vapiseva… Vihdoinkin! Tuolla tulevat uudet, minun kutsumani, tämän sepittämäni ilveilyn näyttelijät. Roistoväki saa nyt maksaa kulungit särjetyistä ruuduistani. Mutta minä pesen käteni. Voinko minä estää rakuunoita murhaamasta vapautta? Minähän olen sitä puolustanut.

Sana, jonka Bertelsköld oli salaa lähettänyt ylipäällikölle, oli sattunut kuulevaan korvaan. Tämä herra kuului myssypuolueeseen, joka vallitsevan kovan tyytymättömyyden vuoksi joka hetki pelkäsi valtiopäivien hajoamista vallankumouksen puhkeamisen muodossa, eikä siis tarvittu muuta kuin viittaus, niin hän riensi jo kukistamaan uhkaavaa kapinaa. Hän oli antanut käskyn, että erään osaston henkirakuunoita oli heti noustava satulaan ja riennettävä puhdistamaan katuja maksoi mitä maksoi.

Meluavan väkijoukon vielä kiistellessä siitä, olisiko mentävä kapakkaan vai Pallohuoneelle, ratsasti osasto Norrmalmin torilta vasempaan ja sitten Kuningattarenkadulle ajaen edellään kaikki, jotka sen tielle tulivat. Närkästyksen ja hämmästyksen huuto kulki ratsastajain edellä ja saapui hotellin edustalla olevan väkijoukon kuuluville, joka äkkiarvaamatta huomasi olevansa peloittavan ylivoiman ahdistamana. Raivoisimmat asettuivat vastarintaan ja repivät kiviä kadusta, mutta ennenkuin he vielä ehtivät järjestäytyä, olivat rakuunat heidän niskassaan ja hakkasivat sokeasti tiheisiin joukkoihin, ensin miekan lappeella, mutta pian jo teräpuolellakin. Kaikki vastustus oli turhaa. Oikealla ja vasemmalla kaatui väkeä hevosten kavioiden alle, kirouksia ja valitushuutoja kuului sekaisin, ja muutaman minuutin kuluttua oli ratsuosasto ajanut sivu, karkoittaen edellään pakenevia joukkoja, jotka vihdoin hävisivät etäisemmille syrjäkaduille.

Bertelsköld oli vetäytynyt hiukan taapäin, mutta seisoi vielä parvekkeen ovella tuntien salaista vahingoniloa, semmoista, jota ei hän pitkään aikaan ollut kokenut. Kaikki oli hänelle onnistunut: hän nautti täysin rinnoin siitä kostosta, jonka hän oli valmistanut kaikille vihollisilleen, vaarasta, jonka hän niin taitavasti oli välttänyt ja siitä kansansuosiosta, jonka hän niin äkkiä oli saavuttanut tuolta halveksittavalta roskaväeltä, joka oli tervehtinyt häntä puolustajanaan, aavistamattakaan, että hän kohta heittäisi sen katuun verta vuotamaan ja hevosten kavioiden alle tallattavaksi. — C'est tout accompli, kaikki on valmista! — sanoi hän itsekseen.

Mutta hän erehtyi. Kaikki ei ollut vielä valmista. Jotakin vielä puuttui.

Väkijoukossa hotellin edustalla oli myöskin eräs markiisitar Egmontin palvelijoista, joka oli hiipinyt katsomaan, mitä järjetön joukko vielä aikoi toimittaa. Piiloutuneena vastapäätä olevaan porttiholviin, oli uskollinen palvelija äärettömäksi mielikarvaudekseen kuunnellut niitä herjaussanoja, joilla kreivi oli parvekkeelta häväissyt hänen jumaloitua emäntäänsä, ja hän mietti mielessänsä kostoa. Kun sitten meteli kadulla oli tauonnut, ja Bertelsköld vielä seisoi parvekkeen ovella, kaappasi mies porttikäytävästä kiven ja heitti sen niin pirullisella taidolla, että kivi sattui kreiviä keskelle vasenta ohimoa ja kaatoi hänet verta vuotavana parvekkeen oven eteen.

Harvat jäljelle jääneet vieraat kiiruhtivat hätään. Kreivi Bertelsköld eli vielä, mutta hänen tilansa oli toivoton. Hämähäkki oli surmattu keskellä omaa verkkoaan.

VÄLSKÄRIN VIIDESTOISTA KERTOMUS.

AAMUN VALKENEMINEN.

— Ei, serkkuni, ei, nyt ei olla oikeassa, — sanoi vanha isoäiti epäilevästi pudistaen kaunista harmaata päätään, jota verhosi hänelle niin erinomaisesti sopiva, Anna Sofian ompelema yksinkertainen, valkoinen arkimyssy.

— Miksi ei olla oikeassa? — kysyi välskäri vähän veitikkamaisesti ja katsoi häntä terävästi silmiin.

— Karkaapas kuin hupsu miehen ja lasten luota, kun on vielä talouskin hoidettavana ja tiedät jättäväsi kaikki piikain varaan. Ei, kiitoksia! Semmoisen voi antaa anteeksi lapselle, joka ei ajattele omaa nokkaansa pitemmälle, mutta ei vanhalle ihmiselle, jolla pitäisi olla enemmän ymmärrystä. Ajattelin kyllä, ettei siitä hyvää seuraisi, kun Ester Larsson meni naimisiin omaa säätyään ylemmä, sillä samanlaiset ne parhaiten yhteen sopivat, ja jos toinen jalka kulkee villasukassa, ei toista pidä silkkiin pistää. Parasta on, kun antaa ylpeiden ajatusten mennä menojaan. Kyllähän tyttö puhui aika järkevästi, kun kreivi tuli Vaasaan kosimaan, mutta katsopas, aina hänen korvissaan soi, että hänen piti päästä kreivittäreksi. Hän oli "syntynyt prinsessaksi" sanoo serkku? Suokaa anteeksi, tuo on aivan perätöntä lörpötystä. Kunniallinen kauppiaan tytär hän oli, ei enempää eikä vähempää, mikäli minä ymmärrän, ja minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt siihen tyytyä, kun oli leipäkin loppuiäksi tiedossa. Mutta kas, eipä kelvannut hienon neidin seisoa puodissa voita punnitsemassa, niinkuin muiden rehellisten ihmisten; hänen piti vielä kerran päästä tavoittelemaan "utukuningattaren sukkanauhaa" ja niin hän tulikin rukkasillaan hienoon sukuun. Mitä hänellä oli siellä tekemistä?

— Eikö isoäiti muista, että hän antoi kreiville rukkaset ja otti hänet vasta kauan mietittyään, kun uskoi koko kreivin onnen siitä riippuvan! — virkkoi Anna Sofia lämpimästi.

— Onnen? Niin aina sanotaan. Mikä raukka se oli sellainen kreivi, joka ei voinut itseänsä hoitaa? Sanottiinhan häntä siivoksi mieheksi, vaikka hän olikin leskimies ja asui hovissa ja oli rikas kuin ruhtinas. Olisi hän nyt aina saanut jonkun köyhän neidin. Silloin kävi niinkuin maailmassa käy, että ylpeät lapsipuolet nyrpistivät nenäänsä, ja kansa puhui kaikenlaisia tyhmyyksiä. Mutta kun nyt kerran oli tapahtunut se, mitä ei enää voitu muuttaa, niin tuntuu, että uuden kreivittären olisi pitänyt antaa asiain mennä menojaan eikä olla tietävinäänkään tyytymättömistä katseista. Minä kysyn: mitä hän siitä huononi, kun hänellä oli puhdas omatunto? Olisin sanonut hänen sijassaan, koska hän nyt kerran oli niin miehevä: kuulepas, hyvä Bernardus vai mikä lienet, neuvon sinua kunnioittamaan isääsi!

— Mutta niinhän hän sanoikin! — huudahti pieni Liisa Kreeta, joka oli vuodattanut katkeria kyyneliä kuunnellessaan edellisen kertomuksen alussa esitettyä surullista tapausta.

— Pidä sinä pieni nokkasi kiinni, kun vanhat puhuvat, — jatkoi isoäiti kiivastuen. — Niin minä olisin kreivittären sijassa sanonut, enkä olisi neuvonut herra Bernardusta mutisemaan, vaikkapa hän olikin niin miestä mielestään. Ja sen jälkeen olisin pysynyt omassa laillisessa kodissani ja pitänyt oman avainkimppuni ja pitänyt huolen miehestäni ja lapsistani ja opettanut piikoja tottelemaan. Mutta lentää tuolla tavalla yösydännä kotoaan kuin mustalaisakka, kun on saanut kuulla vähän nuhteita ja hävyttömyyksiä, sitä kreivitär Esterin on vaikea puolustaa Jumalan ja ihmisten edessä. Oliko se ihminen ihan hullu? Sen minä vain sanon serkulle, että jos ei serkku toimita häntä kohta takaisin, niin serkku saa omatuntonsa edessä vastata, että on erottanut miehen ja vaimon, äidin ja lapset ja asettanut kallelleen sen, minkä aina pitäisi olla kohdallaan maailmassa. Kyllähän silloin on hyvä syyttää kohtaloa ja ennustuksia ja sormuksia ja muuta kurjaa taikauskoa, kun ei huolita Jumalan ja ihmisten laillisesta järjestyksestä. Kas niin oli sen asian laita. Mitähän serkulla voisi olla sitä vastaan sanomista?

— Saanko nyt sanoa ajatukseni? — kysyi välskäri sävyisästi.

— Olkaa niin hyvä. Olenpa utelias kuulemaan, miten serkku koettaa tehdä mustan valkeaksi.

— Olen kerran ennen sanonut, että on suuri merkitys sillä, mistä aineesta ihminen on tehty. Jos hän on haavasta, niin hän pian taittuu, jos pajusta, niin voi hänestä palmikoida vaikka lattiamaton, mutta jos joku on tehty koivusta, niin voi tapahtua, että hän antaa vitsaa kurittajalleen. Ja minä arvelen, että meidän olisi jo pitänyt nähdä, mistä puusta Ester Larsson oli tehty. Hän tuli, eikä suinkaan ylpeydestä, korkeasukuisen kreivin perheeseen tavaten siellä vastassaan aikansa voimakkaimmat ennakkoluulot miltei täysikasvuisissa lapsipuolissaan. Jos hän olisi tuntenut heidät oikein, olisi hän alusta alkaen varustautunut heitä vastaan ja vaatinut itselleen oman pesän, lapsipuolten tultua lailliseen ikään. Mutta hän luotti rakkauden voimaan, luotti siihen, että se voi luoda uuden maailman ja olikin oikeassa, vaikka tosin vähän liian varhain, sillä uusi tapa tarvitsee monta sukupolvea itääkseen. Hän teki, mitä suuret sielut tavallisesti tekevät: hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin ja siten hän tuli riippuvaiseksi ennakkoluulosta, joka oli häntä itseään voimakkaampi. Tämä olisi voinut häiritä, mutta ei murtaa hänen onneaan, jos hänellä vain olisi ollut mies, joka olisi ollut kyllin voimakas hänen tähtensä uhmaamaan turhia ennakkoluuloja ja tukemaan häntä rautaisella kädellä. Mutta kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli yhtä heikko kuin hyvä. Hän häilyi itsekkäässä rakkaudessaan ihailemansa puolison ja jumaloimansa pojan välillä; hän ei nähnyt syvää juopaa, joka ammotti heidän välillään; hän näki pinnan eikä mitannut syvyyttä; hän ei ymmärtänyt, mitä hänen puolisonsa kärsi. Tämä on ikävää, ajatteli hän, mutta kyllä se siitä paranee; koetamme välttää kohtauksia, jotka vain saattavat meidät pahaan huutoon.

— Oli sekin mies! — virkkoi isoäiti. — Olin luullut Kaarle Viktor Bertelsköldiä kunnon mieheksi ja nythän hän käyttäytyy kuin mikäkin raukka. Eikö hän olisi voinut sanoa Bertrandukselleen tai mikä hän oli: tässä olen, poika, ja tässä on äitisi: ymmärräthän! Tahtoni on, että osoitat äitipuolellesi kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja sillä hyvä.

— Ja jos hän olisi sen sanonut, — jatkoi välskäri, — ei hän olisi tehnyt sitäkään muun kuin näön vuoksi, niinkuin hän nytkin vain näennäistä rauhaa saavuttaakseen koetti olla taipuvainen. Mutta kreivitär Ester oli niitä syviä luonteita, jotka eivät tyydy ulkonaiseen muotoon; hän tahtoi totuutta. Kun hän sentähden näki erehtyneensä rakkauden "muurejamurtavasta" voimasta, niin hän valitsi keinon, joka oli sekä outo että kummastuttava, väkivaltainen ja tuskallinen, ja samalla semmoinen, jonka piti murtaa muurit, mikäli se on ihmisten vallassa. Ja jos hän ei mitään muuta saavuttanutkaan, niin saavutti hän ainakin selvyyden; hän katkaisi kahleen, joka muuten olisi hänet hitaasti tappanut. Hän käsitti heti koko asemansa: tänne hän ei voinut jäädä alati seisomatta, itse poljettuna, erottavana muurina isän ja lasten, sisarusten ja sisarusten välillä. Jos hän sitävastoin poistuisi, niin ei mikään estäisi ylimyksellistä perhettä taaskin yhteen sulautumasta. Hänen miehensä oli heikko, hänen omat lapsensa olivat nuoria; hänen menettämisensä heitä surettaisi, mutta ei murtaisi. Aallot kuohahtaisivat hänen päänsä päällä, mutta järvi tyyntyisi jälleen.

— Olen vihainen, niin vihainen Bernhardille, että tahtoisin häntä purra! — huudahti Anna Sofia. — Paul parka!

— Vera parka! — nyyhkytti Liisa Kreeta.

— No, minä ennustan, että heidän äitinsä vielä palaa, kun ajattelee asiaa; vai kuinka, serkku? — kysyi isoäiti.

— Mistä minä sen tiedän? — virkkoi välskäri. — Ei juuri siltä näytä.

— Niin, Bertrandus on saanut kolauksen vehkeistään; mutta mitä Pauliin tulee, — jatkoi isoäiti, — niin hän näyttää siivolta nuorukaiselta, vaikkakin liian romanttiselta. Antaa ampua itsensä kuoliaaksi ilkeän veljensä vuoksi, se nyt oli kerrassaan ihmeellinen päähänpisto. Miten oikein lienee ollut kasvatuksenkaan laita, kun hän yhteen aikaan ajatteli niin jumalattomia asioita. Ei mahtanut poika saada tarpeeksi kuria katkismusta oppiakseen. Entä Larsson, se vanha kitupiikki. Saadaanpa vielä nähdä, että hän antaa tuon saksalaisen tohtorin peijata itseään, se näyttää olevan vanha veitikka. Kuinka voi serkku uskotella meille, että ihminen voi elää sadanneljänkymmenen vuoden vanhaksi?

— Niin, — sanoi välskäri, — minä kerron vain, mitä muut ennen minua ovat luulleet. Sata vuotta sitten uskottiin elämän nesteeseen ja kullantekotaitoon aivan yhtä paljon kuin Kaarle XI:n aikana noitiin. Juuri silloin, kun uusi valo koitti, pääsi pimeys taas hetkeksi valloilleen entistä mustempana. Kustaa III:n aikana valaisivat maailmaa luonnontieteet kuin uusi aamurusko. Aivan luonnollista oli, että vanha taikausko silloin leimahti uudelleen. Siihen aikaan polvistuivat ihmiset enemmän Cagliostron kuin Jumalan edessä. Ei koskaan ole alkemiaa uutterammin harjoitettu kuin juuri siihen aikaan, jolloin Scheele ja Bergman kantoivat kasteelle sen parempaa tytärtä kemiaa, eivätkä ihmiset koskaan ole enemmän tavoitelleet elämän nestettä kuin Voltairen ja Holbachin opettaessa, että sielu on aine, joka häviää, kun ruumis häviää.

— Kummin pitää kertoa enemmän kuninkaasta! — virkkoi Jonathan, joka ei oikein ymmärtänyt alkemiaa ja kemiaa. — Voi, jos saisin nähdä hänet kerran oikein likeltä!

— Saathan sen, tämän näköinen hän oli, — virkkoi välskäri ja nosti poikaa korvista tämän takertuessa vanhan sedän käsivarsiin.

1. MAMMONAN ORJA.

Valtiopäivämies Joonas Perttilä oli aikoja sitten kyllästynyt valtiopäiviin ja Ruotsin pääkaupunkiin. Kuta pitemmälle kevät kului, sitä miettivämpänä hän astuskeli joutohetkinään — ja niitä hänellä oli paljon — katseli sinistä taivasta ja jäätynyttä järveä, kuuli leivojen lirittelevän ja ajatteli oivaa Isokyrön taloaan, ajatteli, miltä rukiin oraat nyt mahtoivat näyttää, kun lumi oli sulanut, olivatko rengit ymmärtäneet ajaa mitä tarvittiin ohrapelloille, mahtoivatko hevoset nyt keväällä olla hyvin laihoja, olivatko lehmät ja vasikat saaneet tarpeeksi ruokaa ja oliko jo alettu keritä lampaita. Näitä ajatellessaan hän huokasi syvään tämän maailman kaikkia vaivoja hattuineen ja myssyineen, ollen hyvin halukas toivomaan takaisin sitä aikaa, jolloin talonpoika astui auransa kurjessa ja porvari puuhasi purtensa ääressä ja pappi selitti katkismusta ja ritaristo ja aateli piirustivat sukutauluja ja kuninkaallinen majesteetti ja kruunu hallitsivat maata lakien mukaan. Niin peräti kyllästynyt hän oli ja moni muu hänen kanssaan vapauteen — tai oikeammin sen ajan vapauteen — että hän puolestaan olisi vaihtanut koko valtiomuodon vaikka puituun akanakuormaan, joka ainakin kelpasi hevosten appeeksi.

Kun hän eräänä kauniina huhtikuun iltapäivänä kulki näissä mietteissään ulos Roslagin tullista ilman mitään erityistä matkan määrää, näki hän nelipyöräisten, kahden hevosen vetämäin talonpoikaisvaunujen vaivalloisesti kahlaavan pohjattoman lian läpi kelirikkoisella maantiellä. Menihän tuo vielä, kun käyden ajoi, ainakin siihen saakka, kunnes vaunut olivat tulleet kaupungin alueelle, jossa kadut oli laskettu jollakin, joka oli olevinaan kivitystä, mutta jota yhtä hyvin sopi nimittää hyvinarvoisan maistraatin laatimiksi kaatamislaitoksiksi, sillä niin tuiki vaarallisia olivat siihen aikaan useimmat Tukholman kadut. Tässä ei auttanut ajajan taito eikä hevosten unelias astunta, vaunut luovailivat niin kauan vuorten ja laaksojen välissä, kunnes erään pojan paperileijaa pelästyneiden hevosten yht'äkkinen nykäys vihdoin joudutti tapausten kulkua sikäli, että vaunut kömpelösti köllähtäen tyhjensivät sisältönsä keskelle katua.

Joonas meni lähemmä nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku vahingoittunut ja tapasi kaksi vanhaa miestä, jotka olivat kapineineen vierähtäneet isonlaiseen vesilätäkköön ja nyt vaivalloisesti kömpivät siitä kuivalle maalle. — Mitä ihmeitä? — huudahti hän, — eikös se ole Lauri-eno Vaasasta?

Ja aivan oikein, hänen edessään seisoi laiha, valkotukkainen äijä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin ennen niin kookas ja kankeanuhkea kauppias Lauri Larsson, valtiopäivämies Tuomaan isä ja toisen valtiopäivämiehen, Bertel Larssonin veli, joka kuitenkin nyt, tuskin vuoden kuluessa, oli kutistunut kummalliseksi, kyyryselkäiseksi, kaarimaiseksi olennoksi ja jonka väljän, ruskean hylkeennahkalakin alta pari terävää harmaata silmää varkain ja levottomasti katseli ympärilleen. Vastausta antamatta kiiruhti tuo elävä muumio poimimaan kadulta kaikenlaisia kaatuessa pudonneita esineitä ja löysi pari kakkua karkeaa leipää, pari kulunutta rukkasta ja puupullon, jossa oli piimää, samalla kun hän hätäisen huolellisesti tarkasteli, ettei vaunujen pohjalla oleva suuri matkakirstu vain olisi vahingoittunut kaatuessa. Tässä toimessa häntä ei auttanut hänen seuralaisensa, kummallisen ja vieraan näköinen mies, joka sekä iältään että voimiltaan näytti paljon nuoremmalta, mutta joka välinpitämättömän ylenkatseellisesti odotti sitä hetkeä, jolloin hän taas saisi astua vaunuihin ja jatkaa matkaansa.

— Eikö eno enää tunne minua? — kysyi nuori valtiopäivämies. — Minä olen Joonas Perttilä ja olen iloinen saadessani opastaa enon Tuomaan luo, ellei eno mieluummin tahdo mennä yöksi rovasti Bertelin luo.

— Enpä tunne, enpä tunne tätä pahaa maailmaa, — vastasi koukistunut ukko. — Olen köyhä mies, perin köyhä äijä, jolla ei ole varaa asua niin korkeiden herrojen luona.

— Aja! — sanoi toinen matkustaja kyytimiehelle eikä näyttänyt olevan ollenkaan halukas tekemään uusia tuttavuuksia Tukholmaan tullessaan.

Vaunut lähtivät taaskin liikkeelle, mutta niin hitaasti, että Joonas helposti voi seurata niitä vähän matkan päässä. — Olisikohan eno tullut höperöksi vanhoilla päivillään? — ajatteli hän. — Tahdon katsoa, minne he menevät.

Tie oli kylläkin pitkä, sillä vaunut eivät pysähtyneet ennenkuin kaukana kaupungin eteläpäässä, mutta Joonas oli itsepäinen ja merkitsi muistiinsa talon. Se oli jonkinlainen parturitupa, jonka omistaja harjoitti kaikenlaisia ammattiinsa kuuluvia toimia, niinkuin suoneniskentää, kuppausta, hampaiden kiskomista, hevosten pattien parantamista ja essentia dulciksen, tuon sekä ruumiille että sielulle yleisenä parannusaineena käytetyn lääkkeen kauppaa.

Joonaalla oli hyvää aikaa ja hän lähti astuskelemaan Tegelvikiin päin. Tunnin kuluttua hän palasi mennen parturitupaan ostamaan essentia dulcista.

— Olette saanut kaukaisia vieraita? — kysyi hän, suoritettuaan hyvän maksun ostoksistaan.

Parturinsälli, joka seisoi tiskin takana, nyökäytti salaperäisesti päätään.

— Eikö toinen heistä ole tohtori?

Sälli nyökäytti taas päätään.

— Tahtoisin mielelläni kysyä häneltä neuvoa selänkolotukseen, — jatkoi Joonas, ostaen vielä varmuuden vuoksi pullollisen "Hjärnen testamenttia"

— Astukaa sisään, — sanoi sälli.

Joonas astui matalaan, rappiolle joutuneeseen huoneeseen ja kuuli vanhan Larssonin äänen kamarista.

— Kuusi killinkiä vuorokaudessa huoneesta ja ruuasta! — jupisi vanhus. — Kuusi killinkiä? Oletteko hullu, ihminen? Minä köyhdyn keppikerjäläiseksi semmoisesta ylellisyydestä. Rakkaat ystävät, minä olen köyhä mies, jolla ei ole varaa ottaa vastaan mitään palvelusta. Eikö täällä asu ketään nuorta herraa, joka tarvitsee kengänkiilloittajaa tai vaatteiden puhdistajaa? Minä palvelisin halvasta hinnasta. Sano hänelle, että juoksen asioita kolmesta äyristä kappaleelta, vaikka kulutankin kenkiä neljän äyrin edestä, mutta kerjäläisraukan, sellaisen kuin minun, ei auta olla niin tarkka. Minä tunnen Tukholman, minä tuon hänelle joka aamu aviisit ja kuljetan rakkauskirjeitä erityistä juomarahaa vastaan.

— Ei täällä asu muita kuin mestari ja hänen säliinsä, — kuului palvelijatar, jolle valitusvirsi oli esitetty, vastaavan.

— No, sano sitten mestarille, että palvelen renkinä ruoka- ja asuntopaikalla. Tyydyn silakkaan ja leipään ja kauhalliseen vettä eikä minulla ole varaa kuluttaa lakanoita. Minä sahaan mestarille puita ja palvelen hänen liiketuttaviaan erityisestä juomarahasta. Nuoret herrat, jotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on kuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan Tukholmaan.

— No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? — kysyi piika nenäkkäällä äänellä.

— Minullako? — huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. — Mitäpä minulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään. Mitäpä minulla olisi muuta kuin vanhoja vaatteita ja kirjoja, jotka aion myydä Tukholmassa, hankkiakseni itselleni, mitä välttämättömimmin tarvitsen?

— Minä luulin siinä olevan rahaa, — kuului piika sanovan samalla äänellä.

— Jumala varjelkoon, kuinka syntisesti hän puhuu! — virkkoi taas vanhus surkealla äänellä. — Mistä semmoinen Lasarus kuin minä ottaisin rahoja! Rakas ystävä, jos olet kristitty ihminen, niin neuvo, kuinka voisin ansaita kaksitoista killinkiä viikossa, niin teet armotyön, ja minä kiitän ja ylistän sinua niin kauan kuin elän. Rahaa! Jumala armahtakoon, kuinka voi noin puhua!

— Vannokaa! — ilvehti piika.

— Minä vannon sieluni autuuden kautta, minä vannon taivaan ja maan nimessä, rakas ystäväni, ettei tuossa vanhassa arkussa ole mitään muuta kuin riepuja ja kirjoja, — virkkoi taas Larsson ilmeisesti tuskissaan. — Rahaa! Minä vannon, ettei minulla ole enempää kuin mitä päälläni kannan, minulla kurjalla ja perin köyhällä miehellä. Köyhin Tukholman köyhäinhoitolaisista on rikkaampi kuin minä, rakas ystävä.

— No, sitten kai minun pitää häntä uskoa, — mutisi piika pujahtaen ovesta.

Joonas kauhistui ja epäröi, ilmaisisiko itsensä. Siihen oli siis ahneus vienyt tämän vanhan miehen, joka elinaikansa oli koonnut aarteita aarteiden päälle eikä varmaankaan ollut tullut Tukholmaan muuta varten kuin yhä vielä kartuttaakseen sitä mammonaa, joka oli ollut samalla hänen epäjumalansa ja hänen vitsauksensa. Mutta ennenkuin Joonas vielä oli ehtinyt tehdä päätöksensä, kuuli hän sisähuoneesta toisen miehen äänen, joka tähän asti oli ollut vaiti ja jonka hän luuli tuntevansa enonsa matkatoverin ääneksi.

— Olette vannonut väärän valan, — sanoi toinen ääni. — Teillä on arkussa kahdeksantoista tuhatta riksiä rahaksi lyötyä kultaa ja kolmekymmentä tuhatta lyömätöntä.

— Minullako? Rakas ystävä, älkäämme siitä puhuko, puhukaamme yrityksestämme, — virkkoi Larsson. — Olemmehan tulleet Tukholmaan hankkiaksemme itsellemme lisäaineksia suuren, jumalallisen taitomme toteuttamiseksi. Meidän ei pitäisi laiminlyödä hetkeäkään. Joka päivä maksaa meille vähintäänkin tuhat riksiä, jotka voisimme ansaita muuttamalla rautaa kullaksi. Tuhat riksiä, se on hirmuinen summa. Köyhdymme kerrassaan, jos odotamme vielä tuntiakaan kauemmin.

— Mutta nyt olette vannonut väärän valan ja tiedättekö, mitä se merkitsee? — jatkoi toinen.

— No, no, rakas ystävä, se on vain puheenparsi. Huomenna panen plootun vaivaiskassaan. Ei meidän Herramme ole niin ankara köyhää miesparkaa kohtaan, joka sattui epähuomiossa sanomaan luvallisen ja anteeksi annettavan hätävalheen.

2. TÄHTIEN ASEMA TAMMIKUUN 14. P:NÄ 1318.

Tuo kummallinen vieras, joka tällä tavoin ikäänkuin pahana omanatuntona puhutteli vanhaa Larssonia, avasi nyt varovasti oven katsoakseen, oliko ketään viereisessä huoneessa. Mutta ovi aukeni ulospäin kätkien Joonas Perttilän, joka istui lähellä. Häntä ei huomattu, eikä hän itsekään ilmaissut itseään. Ei hän ensinkään ujostellut kuuntelemasta, hän katsoi sen päinvastoin velvollisuudekseen muistaessaan, ettei vieras voinut olla kukaan muu kuin kullantekijä ja ihmeitätekevä tohtori Martti Weis, joka edellisenä kesänä oli Larssonin tahdosta seurannut vanhaa miestä Turusta Vaasaan.

Mikä oli syynä siihen, että tohtori Weis koko vuodeksi oli hautautunut taitoineen ja tietoineen pienoiseen kaupunkiin kaukana pohjolassa? Joonas oli kyllä kuullut huhun, että tohtori riisti ja peijasi vanhaa Larssonia tuolla luulotellulla kullantekotaidollaan; mutta nyt hän sai tietää, että Larsson oli tuonut mukanaan koko arkullisen tuota kallista metallia. Jos tohtori Weis oli se konna ja petturi, joksi häntä moni luuli, mikä olisi estänyt häntä, joka oli paljon nuorempi, voimakkaampi ja kavalampi, pitkällä Pohjanlahden ympäri suoritetulla matkalla murhaamasta vanhusta tai varastamasta vanhalta saiturilta hänen rahojansa? Molemmat olivat he kuitenkin tulleet tänne terveinä ja niinkuin näytti, hyvässä sovussa. Joonas oli utelias saamaan selityksen tähän arvoitukseen.

Hän ymmärsi kohta, ettei tuo ylen varovainen tohtori Weis kuitenkaan ollut kaikkitietävä. Ihmeiden tekijä ei aavistanut, että ohuen oven takana oli outo kuuntelija, joka kuuli joka sanan, vaikka matkatoverit puhuivatkin matalalla äänellä.

— Olen nyt teitä palvellut enemmän kuin puoli vuotta, sanoi tohtori. — Olen tehnyt teille mieliksi ja teidän hyväksenne muuttanut yksitoista leiviskää rautaa kullaksi. Se, mikä teillä on tuossa arkussanne, on vain vähäinen osa aarteistanne, sillä suurimman osan olette kaivanut maahan Vaasassa enkä minä ole kysynyt teiltä mihin paikkaan…

— Jumalan tähden, — änkytti Larsson, — ajatelkaa mitä sanotte, jos seinillä olisi korvat! Eihän minulla köyhällä miehellä ole yhtään mitään, ei kerrassaan mitään! Mihin olisin kaivanut niin paljon rahaa?

— Se on totta, — virkkoi tohtori kylmästi, — köyhä olette, perin köyhä kaikkine kultinenne, köyhempi kuin kerjäläinen, joka köyhyydessään kuitenkin laulaa, kun on syönyt vatsansa täyteen. Olette köyhempi kuin kurjin ruotiukko, joka ainakin voi nukkua ja unohtaa, mutta sitä te ette voi. Olette köyhempi kuin koira, jonka mieltä rikkatunkiolta löytämänsä luu ilahuttaa, sillä koira voi murista, kun sitä lyödään, mutta te silittelette sitä kättä, joka teitä lyö korvalle, senvuoksi, että se käsi tarjoaa teille kultaa. Kas, niin kurja te olette, että jos olisin katkerin vihollisenne ja olisin tahtonut pyyhkiä teidät ihmisten kirjoista, minä en olisi voinut upottaa teitä syvemmälle onnettomuuden ja alennuksen kuiluun. En ole ystävänne, sillä jos olisin sellainen, en olisi heittänyt kultapalaa toisensa perästä teidän aina nälkäiseen kitaanne ja siten tehnyt teitä yhä janoisemmaksi. Mutta en myöskään ole vihollisenne, sillä miksi vihaisin noin kurjaa olentoa? Johan riittää, kun halveksin teitä. Ystävyys ja viha eivät merkitse minulle mitään; en vihaa enkä rakasta ketään kuolevaista; tieni kulkee korkealla ihmisten päitten yllä ja minä katson heihin alas, niinkuin matkustaja metsässä katselee muurahaisten teitä varisseiden ja kuivuneiden havunneulain välissä. On kuitenkin olemassa jotakin, joka on sitonut minut niin kurjaan olentoon kuin te olette. Eikö teitä ole kummastuttanut, etten koskaan ole tahtonut korvausta vaivoistani?

— Korvausta? — huudahti Larsson säpsähtäen. — Mitä minä köyhä mies voisin tarjota teille muuta kuin kiitollisuuteni ja ihailuni?

— Huolinko minä kiitollisuudestanne ja ihailustanne? Kun ette enää minua tarvitse, toivotte minut sinne, missä pippuri kasvaa.

— Mutta ettehän aio minua jättää? Se on mahdotonta! tohtori, meillä on vielä niin paljon tekemättä! Kun olemme hankkineet itsellemme uudet ainekset, teemme kultavuoria, eikö niin? Ja te saatte kohtuullisen osanne, tohtori. Tehkäämme sopimus. Saatte kymmenen prosenttia, sillä nähkääs, minä olen liikkeen päämies ja te olette yhtiömieheni. Mitäs siitä sanotte, tohtori? Eikö se ole hyvä sivutulo ja ehkä … ehkä, jos olette hyvin ahkera, saatte yksitoista prosenttia! — lisäsi vanhus, syvään huoahtaen omaa auliuttaan.

— Mikä estäisi minua ottamasta vaikka yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia ja jättämästä teille vain raudan arvon? — ivaili tohtori.

— Ei, sitä ette voi tehdä, rakas tohtori! Ette voi niin peijata köyhää vanhaa miestä, joka on osoittanut teille niin paljon luottamusta. Mutta jos ette tyydy vähempään, niin — saatte kaksitoista prosenttia!

— Kuulkaa minua! Jos teillä on vielä rahtunenkaan tervettä järkeä kuivettuneissa aivoissanne, niin pitäisi teidän toki ymmärtää, etten huoli kullasta. Mikä estää minua laskemasta vaikka Tukholman kadut tuolla metallilla, jos se minua vain huvittaa? Mutta teillä on jotakin, jolla ei teille nyt ole mitään merkitystä, mutta joka minulle on arvokkaampi kuin kaiken maailman kulta. Sen minä nyt vaadin korvaukseksi pitkällisistä vaivoistani, ja te voitte itse määrätä, mitä muuta vielä tahdotte.

— Mitä se voisi olla? — kysyi vanhus hätäisen uteliaasti. — Onko se nuorin tyttäreni Katri? Ottakaa hänet, tohtori, ottakaa! Olkoon hän omanne, jos lupaatte minulle, odottakaahan — vielä yksitoista leiviskää. Tarkoitan, yksitoista leiviskää tänä vuonna ja sitten yhtä paljon vuosittain, vai mitä itse arvelette?

— Kas sitä koronkiskojaa! Hän voi myydä oman lapsensakin! Mutta olkaa huoleti, minä välitän yhtä vähän naisista kuin kullasta. Sulattimessani minä voin tehdä itselleni naisen niin kauniin, ettei maailmassa ole hänen vertaistaan nähty sitten äitimme Eevan aikojen! Mutta minä halveksin semmoisia leikkikaluja. Muuta minä tarvitsen.

— Puhuitte kerran sielustani, — jatkoi Larsson, vapisten pelosta, että voisi menettää liittolaisensa. — Se on syntinen kauppa, tohtori; mutta ehkä … ehkä voisimme sopia.

Tohtori nauroi. — Sen kyllä uskon, — sanoi hän. — Olisitte valmis myymään sielunne väärästä tukaatista. Mutta vaikka minä olisin itse paholainen, niin mitä hyötyä olisi minulle ostaa niin huonoa tavaraa, joka kuitenkin on minun? En ole paholainen, olen ihminen niinkuin tekin tai oikeammin enemmän kuin te, joka olette ainoastaan ihmisolennon kuivettunut kuori. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön, sillä tämä on ratkaiseva. Ymmärrättekö minua?

— Tahdon koettaa

— Olen suoraan sanoen mies, joka on asettanut elämänsä tehtäväksi tunkeutua luonnon salaisuuksiin, ei kuitenkaan niinkuin nykyajan oppineet, jotka kaivelevat käsiinsä pieniä ilmiöitä eivätkä näe niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat maailmankaikkeutta. Niinkuin tiedätte, olen onnistunut yhdessä ja toisessa, mutta minulta puuttuu vielä yksi välikappale hallitakseni tähtien vaikutusta. Olen lukenut ympyröistäni, että kerran joka viidessadas vuosi tapahtuu kolmen mahtavimman kiertotähden, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymys, ja talismani, joka on taottu semmoisen tähtien aseman aikana, voi niiden yhdistetyn voiman avulla hallita kaikkia muita kiertotähtiä. Mutta semmoinen tähtien asema kestää ainoastaan 8 minuuttia, 14 sekuntia ja 49 tersiä eikä yhtään tersiä enemmän eikä vähemmän saa kulua takomiseen. Vaikeus olla ratkaisevalla hetkellä niin varustettuna ja niin nopeasti sitä käyttää, on saanut aikaan, että ainoastaan yksi semmoinen talismani on tullut taotuksi, ja sen on täytynyt tapahtua silloin, kun tähdet viimeksi olivat siinä asemassa, s.o. 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 minuuttia jälkeen puolenpäivän. Ympyräni ovat minulle sanoneet, että tuo mahtava tulos kiertotähtien vaikutuksesta on vielä olemassa, ja tähtikompassi on minulle sanonut, että sen pitää olla jossakin pohjolassa. Tämä on syynä siihen, että minä Sisiliasta, jossa tein havainnon, lähdin Suomeen…

Tässä tohtori vähän pysähtyi ja jatkoi sitten:

— Tulin Turkuun ja etsin turhaan harvinaista aarretta. Kansa piti minua noitana, oppineet pitivät minua puoskarina. Mitä minä siitä huolin? Etsin, mutta en löytänyt. Kompassi ilmaisi minulle, että nuori narri Bertelsköld oli jossakin yhteydessä aarteen kanssa; minä tutkin häntä, mutta huomasin pettyneeni. Eräänä päivänä kävi kompassini erinomaisen levottomaksi; kohta senjälkeen se pysähtyi ja viittasi suoraan alaspäin. Silloin ymmärsin, että se, mitä hain, oli jollakin henkilöllä läheisyydessäni, ja samassa te tulitte sisään. Mutta aarre ei ollut mukananne; se oli Vaasassa. Kas siinä syy, miksi olen teitä seurannut ja palvellut teitä ja hankkinut teille kuormittain kultaa. Nyt vaadin palkkani.

— Kuinka minä köyhä mies voisin omistaa niin mahtavan kapineen? — kuiskasi Larsson.

— Älkää luulko, — jatkoi tohtori, — että olen laiminlyönyt hankkimasta itselleni tarkkoja tietoja. Kreivi Bertelsköldin kuulutus kirkoissa johti minua edelleen ja nyt tiedän kaikki. Kaksikymmentä vuotta sitten te varastutitte sormuksen nuorelta ylioppilaalta Turussa. Sitä sormusta minä juuri olen hakenut kautta puolen maailman. Se sormus taottiin 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 min. i.p. Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhteisen vaikutuksen aikana ja sen voimaa on vielä lisätty suomalaisen loihtutaidon ja pyhimysten ihmeitä tekevän voiman avulla. Kaksisataa vuotta sitä kantoi sormessaan eräs neitsyt Maarian kuva, mutta kun kuvat hävitettiin, joutui se yksityisiin käsiin ja on sitten ollut Bertelsköldien ja muiden hallussa, osoittaen kaikkialla samaa ihmeitä tekevää voimaa, jota kuitenkaan ei kukaan ole ymmärtänyt oikein käyttää. Kaikki hullut, jotka sitä ovat pitäneet, ovat sillä etsineet ainoastaan omaa onneaan, ja te itse olette sitä käyttänyt lisätäksenne aarteita aarteiden päälle. Sen valta luontoon on kuitenkin seitsemän kertaa suurempi kuin sen valta ihmisiin. Sanalla sanoen: se sormus täytyy teidän antaa minulle.

— Sitä en voi, — vastasi Larsson odottamattoman päättäväisesti. —
Pyytäkää jotakin muuta!

— Ette voi? — kysyi tohtori terävästi. — Ette siis tiedä, että sormus välttämättömästi menetetään väärän valan takia ja ainoastaan väärän valan takia. Miksi te luulette minun vuosikausia kärsivällisesti odottaneen, että hukkaisitte taikakalunne voiman? Miksen olisi voinut sitä varastaa tai ryöstää teiltä, niinkuin te olette sen varastanut tai ryöstänyt joltakin muulta? Sen vuoksi, että te olette ollut varovainen. Mutta tänään te olette tehnyt väärän valan, ja nyt on minun hetkeni tullut. Nyt teidän täytyy antaa minulle sormus. Ymmärrättekö? Sen täytyy tapahtua.

— Ei koskaan! — huusi Larsson.

— Kuinka uskallat, kurja orja, uhmailla alkuaineiden hallitsijaa vastaan! — huusi tohtori tarttuen vanhusta rintaan.

— Auttakaa! auttakaa! — huusi Larsson tukehtumaisillaan.

Joonas Perttilä ei sen enempää vitkastellut. Hän mursi oven, hyökkäsi sisään ja kävi painiskelevain kimppuun. Ankaran taistelun jälkeen pääsi nuorempi ja voimakkaampi mies vihdoin voitolle. Raivosta kalpeana täytyi tohtorin hellittää saaliinsa ja hän kiiruhti uhaten pois.

— Tulkaa, minä vien teidät poikanne Tuomaan luo! — sanoi Perttilä, nostaen ylös melkein tainnoksissa olevan vanhuksen, joka tuskin voi puhua, mutta joka kuitenkin kuiskasi: — Arkkuni! arkkuni!

Jonas kumartui ja otti lattialta himmeästi kimmeltävän esineen.

Se oli kuninkaan sormus.