3. BRUNNSVIKIN METSÄSTÄJÄNMAJASSA.
Tukholman kaunis huvipuisto, tuo niin huolellisesti hoidettu ja ahkerasti käytetty, huviloilla ja kesäpalatseilla koristeltu Eläintarha, oli vielä Kustaa III alkuhallituksen ensiaikoina varsin viljelemätön ja karu metsästysalue, josta ainoastaan lounaisranta eli tuo niin sanottu Eläintarhan kaupunginosa laivaveistämöineen oli rakennettu pienille, meriasiain-viraston omistamille vuokratonteille. Koko muussa osassa laajaa puistoa nähtiin vain siellä täällä pieniä, punaiseksi maalattuja puurakennuksia, joissa asui metsästyspalvelijoita ja joita maaseutumaisen kauniit tammet ja lehmukset varjostivat.
Yksi näistä syrjäisistä rakennuksista, joista oli näköala Brunnsvikiin päin, oli suunnilleen siinä, missä nyt Rosendahlin linna suurine porfyyrimaljoineen kohoaa hiekoitettujen käytävien ja pyöristeltyjen kukkaislavojen takana. Täällä asui eräs puiston metsästyspalvelijoista, hovimetsästäjä Grenman, joka oli Larssonin liikkeessä Vaasassa aikoinaan palvelleen vanhan kirjanpitäjän Grenmanin poika. Hovimetsästäjä Grenman oli hyväluontoinen ja uskollinen mies, niinkuin isänsäkin ennen, eikä ollut unohtanut sitä, että porvariskuningas oli ennen muinoin puoltanut häntä pieneen virkaan metsästysvirastossa, josta hän sittemmin oli kohonnut nykyiseen, tärkeään toimeensa. Hän oli siis sydämellisesti iloinen voidessaan kerran maksaa jonkin osan kiitollisuudenvelastaan, kun hänen asuntoonsa eräänä kauniina kevätpäivänä tuotiin pahasti haavoittunut nuorukainen nimeltä Paul Bertelsköld.
Nuori vieras oli alussa tuottanut hänelle paljon huolta, sillä välskäri oli jo menettänyt kaiken toivonsa, kun ei kuulaa voitu ottaa pois. Mutta onneksi oli olemassa toinen sekä hellempi että rohkeampi henkilö, joka ei ensinkään ottanut uskoakseen, että yhdeksäntoistavuotiaana voidaan kuolla niin vähäpätöisestä syystä kuin kuulasta, joka oli vikuuttanut ainoastaan oikean keuhkon lievettä ja pysähtynyt lähelle selkäpiitä. Tämä oli sama "Östanlidin muori", joka Solnassa oli ottanut hoitaakseen haavoittunutta nuorukaista ja joka nyt, kun välskäri oli kohteliaasti toimitettu pois, saatuaan kohtuullisen maksun vaivoistaan ja vaitiolostaan, yksin otti vastatakseen nuoren miehen parantumisesta.
Hovimetsästäjä huomasikin kohta ilokseen, ettei hänen hoidettavansa olisi voinut joutua parempiin käsiin, Östanlidin muori ei ollut mikään vasta-alkaja. Ei olisi ammattiaan harjoittava oikea haavalääkärikään voinut taitavammin kuin hän panna sidettä tai parantaa haavakuumetta eikä paraskaan Asklepioksen oppilas olisi voinut vetää hänelle vertoja hänen väsymättömässä, sairaan kaikki pienimmätkin toiveet täyttävässä huolenpidossaan. Hän valvoi ensi viikon yötä päivää sairaan vuoteen ääressä ja vasta yhdeksännen vuorokauden kuluttua, kun vaara oli ohitse ja haava nopeasti alkoi parantua, hän soi itselleen muutamain hetkien levon laskeutuen patjalle hoidokkinsa viereen.
Ja kuinka hellästi, kuinka sanomattoman kiitollisesti katsoivatkaan nuorukaisen silmät Östanlidin muoriin! Ne, jotka luulevat, ettei nuoren miehen rakkaus mitenkään voi koko sydämen voimalla kohdistua vanhempaan naiseen, ne erehtyvät suuresti. Ei ole mitään sydämellisempää, mitään puhtaampaa rakkautta kuin se, jolla Paul Bertelsköld palkitsi armaan hoitajansa rakkauden, ja jos milloinkaan maan päällä välähtelee heijastus siitä rakkaudesta, jolla taivaan enkelit toisiaan rakastavat, niin se on tuommoinen puhdas, uhrautuva, kaikkea jalostava rakkaus, joka on olemassa — äidin ja lapsen välillä.
Sillä miksi salaisimme lukijalta sen, minkä hän luultavasti jo kauan on aavistanut? Kuka muu kuin äiti voisi tuolla hellällä, kaikkea aavistavalla valppaudella seurata tottumattoman, haaveksivan, kiihkoilevan nuorukaisen askelia? Kuka muu kuin hylätty, sorrettu nainen, voisi löytää ilonsa ja lohdutuksensa semmoisessa yhtymisessä? Kuka muu kuin "Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld" voisi tällä tavalla omistaa kaiken rakkautensa yksin olevalle lemmikilleen, sydämensä lapselle, Paulilleen?
Oli vielä toinenkin nainen, joka harhaili levotonna etsien hänen jälkiään, mutta hänen lempensä oli toista laatua.
Yksinäisessä metsästäjänmajassa oli ollut hetki, jota kreivitär Ester sekä pelkäsi että hartaasti odotti. Se oli se hetki, jolloin Paul ensi kerran tuntisi äitinsä.
Yhdeksän pitkää vuorokautta hän oli, vaikka se olikin hänestä ylen vaikeaa, tuntemattomaan talonpoikaispukuunsa pukeutuneena huolellisesti peittänyt häneltä kasvonsa siinä pelossa, että ilo ja hämmästys voisivat tappaa pojan hänen syliinsä. Näiden yhdeksän päivän kuluessa oli Paul aavistamatta, kuka hänen hoitajansa oli, vastaanottanut hänen vapisevasta kädestään rohdot ja kiitollisin tuntein seurannut hänen ainaista huolenpitoaan. Hän tunsi selittämätöntä mieltymystä tuohon outoon talonpoikaisnaiseen, jonka musta huivi aina oli vedettynä niin syvään otsalle ja joka ei hänen kysymyksiinsä koskaan vastannut muutoin kuin äänettömällä, suopealla päännyökkäyksellä. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui sairaan vuoteen ääressä ja luuli tämän nukkuvan, oli hän väsyneenä rasituksesta ja valvomisesta nojannut päänsä sängynlaitaa vastaan, hänen silmänsä olivat vasten hänen tahtoaan sulkeutuneet, hän oli nukahtanut siitä mitään tietämättä. Paul ei nukkunut, hän oli hetken aikaa katsellut naista ääneti ja kummastellen, sitten hän oli hiljaa siirtänyt mustaa huivia hiukan syrjään hänen otsaltaan nähdäkseen kerrankin, kuka oli tuo salaperäinen nainen, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa hengestään — ja kuta kauemmin hän katseli noita kalpeita, mutta kauniita kasvonpiirteitä ja suljetuita silmäkulmia mustine silkkiripsineen, sitä korkeammalle oli tunteitten lämmin vuo kohonnut hänen sydämessään, hänen kyynelensä olivat alkaneet virrata kuin tulvehtimallaan oleva lähde, joka kumpuilee salatusta syvyydestään ja hän oli laskenut käsivartensa tuntemattoman, nyt tunnetun nukkuvan naisen kaulan ympärille. Silloin oli nainen herännyt, silloin olivat hänen mustat silmänsä, joita Paul lapsuudessaan oli niin suuresti ihaillut ja joilla ei hänen mielestään ollut vertaisiaan koko suuressa maailmassa — silloin olivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa yht'äkkiä tulleet pilvien takaa näkyviin ja katselleet häntä sanomattomalla rakkaudella — ja silloin lepäsivät äiti ja poika, pitkien murheiden ja vuosikausia kestäneen eron jälkeen, taas toistensa sylissä. Semmoisia hetkiä ei voi koskaan unohtaa, ne kestävät ikuisesti eikä niitä voida muistista hävittää, ei tässä eikä tulevassa elämässä.
Mutta sitten oli vihdoin äiti hellällä väkivallalla taaskin työntänyt poikansa luotaan ja peittänyt hänen otsansa suudelmillaan ja pakottanut hänet lepäämään ja olemaan rauhassa, ja Paul oli taas nukahtanut tuntien olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mitä nyt enää merkitsi hänen lyhyt, ohimenevä ruumiillinen tuskansa! Nyt oli taas kaikki hyvin, nyt hänellä oli taas äitinsä, nyt ei hän ollut yksin, eikä hänen äitinsä ollut yksin maailmassa, nyt he eivät enää koskaan eroaisi toisistaan, nyt hän voisi omistaa äidilleen koko elämänsä, tehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja Paul kiitti sitä kuulaa, joka oli kulkenut niin liki hänen sydäntään ainoastaan valmistaakseen sille näin suuren ilon; jopa hän tunsi kiitollisuutta kovaa veljeäänkin kohtaan, sillä ilman hänen lemmetöntä käytöstään hän ei olisi päässyt nauttimaan sitä autuutta, jonka äidin tapaaminen hänelle nyt tuotti.
Seuraavana päivänä olivat äiti ja poika tyyntyneet niin paljon, että voivat avata toisilleen sydämensä ja kertoa kaikki, mitä heidän erossaolonsa aikana oli tapahtunut. Paul kertoi avomielisesti kaikki seikkailunsa; hänen äitinsä ei voinut olla yhtä suora. Hänen täytyi säästää heikkoa isää ja sydämetöntä veljeä — ja hän teki sen niin hienotunteisesti, että syy hänen murheisiinsa näytti johtuvan ainoastaan ajan ennakkoluuloista ja sääty-ylpeydestä, joita vastaan yksityiset vielä turhaan koettivat asettua. — Olemmehan kaikki kuitenkin sokeita, heikkoja olentoja, — virkkoi hän. — Miksi hakisimme täydellisyyttä maailmassa? Se aika on kyllä tuleva, Paulini, jolloin ei toinen synny toistaan parempana tai pahempana ja jolloin ei ole olemassa muuta aatelia kuin miehen tai naisen oma ihmisarvo. Mutta yksin jo tämä tieto sisältää kokonaisen uuden aikakauden ja miksikä valittaisimme sitä, ettei korkea tammi heti kohoa täyskasvaneena, kun näemme sen siemenen juurtuvan jalkaimme juuressa? Monet kyynelet vielä vuotavat ja monet huokaukset kohoavat taivaaseen, ennenkuin säätyerotus sulaa kuin talven kinos kevätauringossa. Odottakaamme kärsivällisesti parempaa aikaa, ja sinä, Paulini, joka olet mies, työskentele uskollisesti ihmiskunnan eduksi, niin on tulevaisuus sinun!
— Niin, äitini, — vastasi Paul, — olen sitä jo ajatellut. Olen
Upsalassa tutustunut erääseen nuoreen ylioppilaaseen, nimeltä Thorild.
Jos tietäisitte, kuinka usein olemme puhuneet juuri samasta asiasta ja
kuinka kaikki ihmiset kerran tulevat vapaiksi ja tasa-arvoisiksi…
Mutta ette ole vielä kertonut mitään paostanne Falkbystä.
— Puhelkaamme jotakin hauskempaa, — virkkoi äiti vältellen. — Ainoastaan sen tahdon nyt sinulle uskoa, että lähtöni edellisenä iltana olin sopinut leski Flintan ja hänen tyttärensä pojan kanssa. Poika souti minut järven yli, ja muista seikoista kerron toiste.
— Mutta emmekö nyt, kun taas olemme toisemme tavanneet, kohta palaja
Falkbyhyn, Veran ja isäni luo?
Kreivitär Ester kääntyi pois. Oli jotakin, jota hän ei vielä voinut ilmoittaa. Hän vastasi ainoastaan:
— Älä puhu niin paljon, Paul; se väsyttää sinua. Kun paranet, niin neuvottelemme meidän kummankin tulevaisuudesta.
Paulin parantuminen edistyi tästä päivästä alkaen kahta nopeammin. Kuula oli yhä paikoillaan, mutta sisälliset vammat olivat miltei kokonaan parantuneet, ja hän sai luvan ikkunan ääressä katsella puita ja nurmikoita, jotka alkoivat kevätauringossa viheriöidä.
— Nyt jätän sinut muutamaksi päiväksi, — sanoi hänen äitinsä. —
Lupaatko tarkoin muistaa kaikki määräykseni?
— Lupaan. Mutta minne menet, äiti?
— Täyttämään toista velvollisuutta, josta sitten saat kuulla. Jumala varjelkoon sinua, sydänkäpyni. Hyvästi!
4. IANKAIKKISUUDEN PARTAALLA.
Jos olisi nyt, kun puisto vielä oli lehdetön, Brunnsvikin pienen metsästysmajan ullakon ikkunasta tarkoin katsellut tornien ja savupiippujen harmaita haamuja, jotka tuolla kaukana lännessä edustivat Tukholmaa, olisi ehkä voinut erottaa erään Kuningattarenkadun varrella sijaitsevan ison talon katon. Kreivi Bernhard Bertelsköld makasi siinä talossa sen kiven pahasti päähän haavoittamana, jonka tuntematon käsi oli heittänyt häntä kohti yöllisen metelin aikana noin kaksi viikkoa sitten. Joka päivä olivat Tukholman taitavimmat lääkärit kokoontuneet hänen eteiseensä neuvottelemaan, kaikkia keinoja oli käytetty eikä kuitenkaan mitään parannusta ollut huomattavissa. Vasenta silmää pidettiin menneenä, ja kolaus oli vaikuttanut aivoihin niin voimakkaasti, etteivät lääkärit siinä tapauksessa, että haavoitetun henki olisi pelastettavissa, luulleet voivansa ennustaa muuta kuin että potilas tulisi menettämään järkensä. Vähitellen heistä toinen toisensa perästä vetäytyi pois, ja ainoastaan kuninkaan henkilääkäri tuli vielä korkeimmasta käskystä joka päivä kyselemään sairaan tilaa ja määräämään niitä lääkkeitä, joita tohtorit antavat, kun ovat menettäneet kaiken toivon ja tahtovat vain niin kauan kuin mahdollista pitää potilasta hyvällä tuulella.
Kreivi Bernhardilla oli muutamia valtiollisia ystäviä, jotka kohteliaisuudesta tulivat hänelle osoittamaan osanottoaan. Persoonallisia ystäviä hänellä ei ollut ainoatakaan, ja kun hänen sisarensakin, paroonitar Clairfeld, tähän aikaan oli pakotettu lähtemään Tukholmasta, matkustaakseen ensi avovedellä miehensä luo Saksaan, ei ollut ketään, joka olisi hänelle osoittanut todellista osanottoa. Kamaripalvelija Joséta, joka tähän saakka oli ollut hänen uskollinen kätyrinsä, ei kreivi enää voinut sietää; espanjalainen täytyi erottaa talosta, ja uudet, Tukholmassa otetut palvelijat olivat nyt haavoitetun ainoat hoitajat.
Kreivi Bernhard kärsi usein niin kovia ruumiillisia tuskia, että hän toivoi kuolevansa; mutta vielä enemmän hän rauhallisempina hetkinään kärsi siitä sanomattoman toivottomasta tunteesta, että oli yksin maailmassa. Semmoisina hetkinä hän olisi antanut kaiken, mitä hänellä oli, voidakseen ostaa itselleen edes ainoankaan todellisen ystävän, yhden ainoan ystävällisen kädenpuristuksen, jopa yhden ainoan sydämestä lähtevän sanankaan, mutta kaikki se häneltä puuttui! Ja silloin hänet valtasi taas tuo synkkä, katkera ylpeys, hän kiroili Jumalaa ja ihmisiä ja vannoi, kerran terveeksi tultuaan, kostavansa tuolle kylmälle, sydämettömälle maailmalle, joka hylkäsi hänet hänen onnettomuudessaan — hän usuttaisi ihmiset toistensa kimppuun, hän sytyttäisi maailman tuleen ja sen raunioilla hän uhmaillen ja ivaillen katselisi, kuinka kurja, halveksittava ihmiskunta sukupuuttoon häviää.
Eräänä yönä hänen unetonna ja tuskaisena maatessaan alkoivat nuo hurjat kuumehoureet häntä taas repiä ja raastaa. Hän oli lääkäriltä tiedustellut tilaansa ja saanut välttelevän vastauksen, josta hän hyvin ymmärsi, että hänen elonhetkiensä mitta nyt oli täysi. Hänellä ei siis ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut kostaa. Hänen loistava ratansa olisi nyt yht'äkkiä päättyvä, hän kuolisi kurjan salamurhaajan surmaamana, ei kenenkään kaipaamana, ei kenenkään itkemänä. Korkeintaan isä häntä ajattelisi, mutta hänkin unohtaisi hänet pian muun perheensä piirissä. Ja kuka hänet perisi? Paul, jota hän vihasi — mikä nöyryytys! Hänen äitipuolensa, jota hän inhosi — mikä kohtalon iva! Miksei hän ollut nainut, jättääkseen jälkeensä edes pojan, joka olisi voinut riistää noilta vihatuilta sukulaisilta heidän oikeutensa? Olihan hän ainoastaan kolmenkymmenen vuoden vanha — hän voisi vieläkin korjata sen, mitä oli laiminlyönyt — mutta ei — hänellähän ei enää ollut elettävänään kuin muutamia tunteja! Mitähän, jos hän käyttäisi nuo tunnit vihittääkseen itsensä tautivuoteella? Kenen kanssa? Kenen tahansa. Hänen leskensä tulisi Paulin ja äitipuolen harmiksi saamaan osansa perinnöstä. Mistä hän nyt pian löytäisi sopivan kreivittären? Sen pitäisi tietysti olla aatelissukua, sen pitäisi halveksia perheeseen tunkeutuneita aatelittomia aineksia; mutta kukapa huolisi ruveta hänen kostonsa välikappaleeksi? Hän ajatteli sinne tänne keksimättä kuitenkaan ketään sopivaa.
Hänen näitä miettiessään painoi väsymyksen unenhorros aamupuolella hänen silmäluomensa umpeen. Hän ei nukkunut eikä valvonut, hän tunsi vielä selvästi joka esineen huoneessa, näki palkatun, vanhan hoitajan, jonka tuli valvoa hänen kanssaan, mutta joka torkkui kamarin nurkassa.
Hän lepäsi tuossa tietoisuuden ja tiedottomuuden välisessä horrostilassa, joka peittää kuin harso aistimien toiminnan sitä kuitenkaan kokonaan pysähdyttämättä.
Silloin hän vastapäisen seinän viheriällä paperilla huomasi heikon, vaaleansinisen valon, joka näytti olevan heikosti tuikkivan lampun heijastus. Mutta jos se oli vain heijastusta, niin miksi se lisääntyi, miksi se vähitellen selveni ja miksi se yhä selvemmin muodostui ihmishahmoksi? Kreivi Bernhard ei voinut kääntää siitä silmiään. Hän ei ollut kyllin tajussaan miettiäkseen mitään sen johdosta, mitä näki; ei se häntä kummastuttanut, ja kuitenkin hän oli ollut siksi kauan uuden ranskalaisen filosofian vaikutuksen alaisena, ettei uskonut aaveita eikä mitään muutakaan. — Hän katseli välinpitämättömästi tuota outoa ilmiötä saattamatta kuitenkaan kääntää siitä silmiään.
Hetken kuluttua oli valo ikäänkuin sulautunut kalpean, lempeän ja surullisen naisen kuvaksi, joka oli puettuna jo kauan sitten menneen aikakauden pukuun. Hän leijaili pois seinältä ja läheni kuulumatonna sairaan vuodetta. Nainen kumartui vuoteen yli ja näytti suutelevan sairaan sidottua päätä. Sairas ei sitä kuitenkaan oudoksunut eikä vetäytynyt takaisin; hän tunsi ikäänkuin suloisen kukkaistuoksun koskettelevan polttavia ohimoitaan ja huokuvan niiden yli virvoittavaa viileyttään.
Silloin hän oli kuulevinaan ikäänkuin sanoja, mutta ne eivät olleet ääniä, jotka sattuivat hänen korvaansa, ne olivat ennemminkin ajatuksia, jotka kuulumatta yhtyivät hänen omiin ajatuksiinsa ja samalla olivat ikäänkuin ihmishuulten ilmilausumia sanoja. — Bernhard Bertelsköld, — sanoi kalpea surullinen ja lempeä haamu. Minä olen sukusi kantaäiti. Miksi olet niin syvästi mieleni murehduttanut?
Kreivi Bernhard ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut?
— Tiedä, — jatkoi haamu, — kirous ja siunaus ovat alusta alkaen taistelleet sukusi kohtalosta. Kaksi esivanhemmistasi on erinnyt kirottuna, kaksi siunattuna täältä maan päältä. Kolmas, jota kirous painaa, olet sinä, ja tänään puolenpäivän aikana on sinun hetkesi tullut. Mutta minä olen syleillyt Vapahtajamme polvia ja rukoillut Hänen nimessään, että sinulle suotaisiin vielä vuosi parannuksen aikaa. Käänny, käänny, käänny syntiseltä tieltäsi! Katso, se käsi, joka on sinut parantava, on sinua lähellä. Sinulle on suotu vielä vuosi, jonka kuluessa voit taivaassa ja maassa hakea sovintoa, mutta jos vuosi on kulunut etkä ole sieluasi kääntänyt pimeydestä valkeuteen, niin saakoon pimeys saaliinsa ja kolmas kirous on toteutuva suvussamme…
Näin puhuessaan haamu tuli yhä kapeammaksi ja läpikuultavammaksi, vartalon ääriviivat näyttivät haihtuvan ilmaksi ja kohta näkyi vastapäisellä seinällä vain entinen, heikko, vaaleansininen valo, kunnes sekin vihdoin hälveni pois, ja ainoastaan riutuva lamppu valaisi himmeästi hämärää huonetta.
Kreivi Bernhard tunsi, kuinka kaksi vastakkaista virtaa tulvaili esiin hänen sielunsa salaisista lähteistä. Kun vanha ivallinen hymy toisaalta tahtoi hiipiä hänen huulilleen, hiipi taas toisaalta jotakin aivan toisenlaista hänen silmäluomiensa alta, jotakin, jota ei ollut siellä näkynyt sitten hänen lapsuutensa päivien: se oli melkein kuin kyynel. Jos hän olisi ollut tajussaan, olisi hän sanonut itselleen: tämä johtuu taudin tuomasta heikkoudesta. Nyt ei hänellä ollut voimaa siitä suuttua, hänen uupuneet silmänsä sulkeutuivat ja hän vaipui oikeaan uneen, jota kesti useita tunteja.
Hänen herätessään oli jo täysi päivä, ja lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä. Epäselvä muisto yön näystä väikkyi vielä sairaan mielessä ja hän kysyi jyrkästi:
— Tänäänkö puolenpäivän aikana minä kuolen?
— Älkää häiritkö lepoanne semmoisilla ajatuksilla, herra kreivi! — vastasi lääkäri taaskin kierrellen. — Tahdomme koettaa kaikkea, mitä taitomme voi.
— Kun taitonne voi niin vähän, — huudahti kreivi katkerasti, — niin tekisitte rehellisemmin, tohtori, jos sanoisitte minulle totuuden. Olen mies enkä pelkää kuolemaa. Sanokaa siis suoraan, montako tuntia saan vielä elää?
— Jos herra kreivi välttämättömästi tahtoo sen tietää, — vastasi tohtori, — niin täytyy minun tunnustaa, että tulehdus lisääntyy. Tunnin kuluttua te alatte houria, ettekä siitä enää virkoa. Jos tahdotte notarion kirjoittamaan viimeistä tahtoanne, niin täytyy sen tapahtua pian.
— No hyvä, sinä kurja puoskari, jommoisia te kaikki olette, — jatkoi haavoittunut, — koska minä vielä voin käskeä, niin käsken teidät heti tiehenne. En tarvitse teitä enää!
Lääkäri pudisti päätään ja kuiskasi mennessään hoitajattarelle: houraileminen on jo alkanut. Parasta on kutsua tänne vankka mies, sillä häntä on vaikea pidellä.
Hoitajatar meni, ja kreivi jäi yksin. — Mene, minä halveksin sinua ja koko taitoasi, kurja kerskailija! — huusi hän poistuvan lääkärin jälkeen. — Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ja kurja katukivi lopettaa päiväni. Hyvä on, minä näytän voivani halveksia elämää, niinkuin minä halveksin teitä kaikkia! Olen iloinen kerrankin saadessani lopettaa tämän kurjan narripelin.
— Te ette kuole, te tulette elämään, — kuiskasi hiljainen ääni, ja hänen vieressään seisoi talonpoikaisnainen, jonka musta huivi oli syvään silmille vedettynä.
— Kuka olette? — kysyi kreivi, samalla muistaen yöllisen näkynsä.
— Minua sanotaan Östanlidin muoriksi, ja minä olen tullut tekemään teidät terveeksi.
5. VANHA JA UUSI IHMINEN.
Kuninkaan henkilääkäri, joka koko päivän turhaan oli odottanut ilmoitusta kreivi Bertelsköldin kuolemasta, ei seuraavana aamuna enää voinut voittaa uteliaisuuttaan vaan meni sairaan luo. — Milloin kreivi kuoli? — kysyi hän eteisessä hoitajattarelta.
— Herra tohtori, — vastaa matami nyökäyttäen päätään, — hän on nukkunut koko yön ja äsken hän pyysi saada kupillisen lihalientä.
— Se on mahdotonta, — vastasi tohtori. — Tieteen kaikkien sääntöjen mukaan täytyi hänen heittää henkensä viimeistään yöllä.
— Sitähän juuri olen sanonut, — arveli hoitajatar. — Mutta niinhän aina käy, kun ylenkatsotaan kuninkaallisen majesteetin lääkkeitä ja antaudutaan noitien käsiin.
— Vai niin. Niinkö ovat asiat? No, siinä tapauksessa hän kuolee ennen iltaa.
— Älkäähän muuta! Kun heitetään kaikki rohtopullot ulos ikkunasta ja ajetaan parturi suonirautoineen pellolle, ja kipeä pää sidotaan märillä pellavasiteillä! — mikä muu kuin kuolema voi olla semmoisesta seurauksena?
— Mikä on noita-akan nimi?
— Häntä sanotaan Östanlidin muoriksi ja kerrotaan hänen parantaneen paljon ihmisiä, joille eivät tohtorit ole mitään voineet. Mutta kerran ne vielä nekin, jotka hän on parantanut, päättävät päivänsä.
— Se on hyvin luultavaa, — virkkoi henkilääkäri hymyillen ja lähti pois, vähän vihoissaan kaikille noille älykkäille ämmille, jotka siihen aikaan rohkenivat parantaa tai tappaa ihmisiä ilman lääkärin apua.
Näytti kuitenkin siltä kuin henkilääkäri olisi ollut oikeassa, sillä monta päivää oli kreivi Bernhard elämän ja kuoleman vaiheilla, Östanlidin muorilla oli kova taistelu taisteltavana, paljon kovempi kuin Paulia parantaessa. Mutta huolimatta tiedekunnan yksimielisestä tuomiosta virkosi kreivi Bernhard kuitenkin virkoamistaan, kuume väheni, tulehdus hävisi, silmäkin näytti alkavan parantua, ainoastaan suuri voimattomuus oli jäljellä. Hänen entinen tarmonsa vain ei ottanut oikein toipuakseen. Kova ja ylpeä mieli oli saanut kovan kolauksen sinä yönä, jolloin hän oli ollut kuoleman kielissä ja nähnyt tai luullut näkevänsä tuon kummallisen näyn. Eriskummaiset, äänettömät sanat: "käänny" ja "yksi vuosi" olivat jättäneet jälkeensä kaiun, joka ei oikein ottanut kadotakseen. Hän oli itselleen suutuksissa noista lapsellisuuksista, jotka eivät suoneet hänelle mitään rauhaa. Mutta se ei auttanut; ne olivat yhäti hänen mielessään.
— Muori! — virkkoi hän eräänä päivänä hiljaiselle mustiin puetulle talonpoikaisnaiselle, joka niin herkeämättömällä huolenpidolla oli valvonut hänen vuoteensa vieressä yötä ja päivää, — milloin luulette minun paranevan?
— Ruumiinne paranee silloin kun sielunne, — vastasi hän matalalla äänellä.
— Mitä sillä tarkoitatte? Mikä minun sielultani puuttuu?
— Jumalan armo, joka on sielun terveys, — vastaa vaimo totisesti.
Kreivi Bernhard olisi tahtonut nauraa, mutta se ei onnistunut, hän oli liian heikko. Taas hän muisti tuon kauhistavan sanan: "käänny", ja hän oli vaiti. Hänessä iti jotakin, iti syvällä hänen entisen rohkeutensa raunioiden alla, mutta siellä sydänalassa oli kova, kivinen maaperä, eikä siemen tahtonut juurtua.
— Jos voitte tehdä minut terveeksi, muori, — sanoi hän seuraavana päivänä, — niin teen teidät rikkaaksi. Saatte itse määrätä palkkanne.
— En pyydä mitään, — oli vastaus.
— Niin ne kaikki sanovat, — jatkoi kreivi, — mutta ottavat kuitenkin. Mistä olette kotoisin?
— Suomesta.
— Olette oikeaa lajia. Kuulkaa, muori, Suomessa on jotakin, joka voi parantaa minut pikemmin kuin te, ja se on vanha, mitätön sormus. Jos voitte hankkia minulle sen, niin … malttakaas … niin silloin tahdon … naida teidät!
Tämä oli hämärää jatkoa sairaan edellisiin houreisiin, mikä miellytti häntä juuri siitä syystä, että se oli niin hullunkurista. Mutta Östanlidin muori kysyi, osoittamatta vähintäkään kummastusta:
— Miksi tahtoisitte sen tehdä?
— Miksi? Siksi, että se on tapana suvussani. Minulla on äitipuoli, joka iloitsisi saadessaan teidät miniäkseen. On vanha sääntö, että paha on pahalla poistettava: pakkasen purema lumella, tulen polttama kuumalla raudalla ja suomalaiset noidat suomalaisilla noidilla. Älkää kursailko sen vuoksi, että olette ehkä seitsenkymmenvuotias! Kuta vanhempi, sitä parempi. Se on paras parannuskeino äitipuolelleni.
— Miksi vihaatte äitipuoltanne?
— Miksi? Siksi, että… Mutta se ei kuulu teihin.
— Ehkä hän tällä hetkellä rukoilee puolestanne
— Siihen hän on liian pahasisuinen ja ylpeä. Hän vihaa minua enemmän kuin minä häntä.
— Niinkö luulette? Ehkä tuomitsette häntä väärin?
— En. Maailmassa ei ole ketään, joka minusta huolisi, — ei ketään muita kuin te, muori! Sisareni on minut hylännyt, veljeni minua inhoo, ja isäni… Johtuu jotakin mieleeni. Te olette liian vanha minulle, mutta jos hankitte minulle sormuksen, niin tahdon naittaa teidät isälleni. Hän ei pidä niin suurta väliä ja minä olen tottunut äitipuoliin.
— Muistakaa sieluanne. Tuommoiset ajatukset ovat kuin kiviä lastatussa veneessä ja semmoisin sanoin ette koskaan parane! — nuhteli hoitajatar sairastaan totisesti, melkein ankarasti. Hän näki kyllä, että kova sydän ei vielä hetikään ollut nöyrtynyt.
Taaskin koetti haavoittunut hymyillä, mutta ei voinut.
— Päätäni pakottaa, — hän valitti.
Hoitaja meni noutamaan raitista vettä. Eteisessä tuli häntä vastaan nuori talonpoika, joka pyysi puhutella kreiviä.
— Sanokaa minulle asianne, niin vien sen perille, — vastasi
Östanlidin muori.
— Voinhan tulla toiste uudestaan, — arveli talonpoika. — Olisin tahtonut antaa kreiville erään hukkaan joutuneen kapineen.
— Onko se sormus? — kysyi talonpoikaisnainen yht'äkkisen, hänelle ominaisen mielijohteen vaikutuksesta.
— On, sormushan se on, — vastasi talonpoika kummastellen.
— Antakaa se sitten minulle. Kreivi siitä juuri äsken puhui. Hän kaipaa sormustaan, hän puhuu siitä yötä päivää. Mutta se ei ole onneksi hänelle.
Joonas Perttilä pudisti päätään. — En tunne teitä, — sanoi hän — ja siinä vanhassa kuparipalasessa kuuluu olevan joitakin salaisia taikoja. — En anna sitä kenellekään muulle kuin kreiville itselleen,
Sen kuullessaan heitti talonpoikaisnainen taapäin huivin, joka peitti hänen otsansa ja paljasti kasvot, joiden ilmeessä oli niin paljon jaloa ja ylevää, että Joonas vasten tahtoaan tunnusteli, oliko hän unohtanut lakin päähänsä.
— Olenko sen näköinen, että voisin pettää? — kysyi hän.
— Suokaa anteeksi, — sopersi Joonas. — Tässä on sormus, ja koska kreivi on määrännyt 500 talarin palkinnon sille, joka hankkii hänelle tuon romukalun takaisin, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, että hän lahjoittakoon rahat Isokyrön pitäjän köyhille. Eipä sillä, että meillä juuri olisi köyhiä Isokyrössä, — lisäsi talonpoika viekkaasti, — mutta ovathan rahat hyvät olemassa, jos sattuisi tulemaan hallavuosi tai pari.
— Sano terveisiä äidillesi, Joonas — sanoi talonpoikaisnainen, otti sormuksen, peitti taas kasvonsa ja katosi lähimmästä ovesta. Joonas seisoi siinä aika tavalla ällistyneenä. — Olenko tehnyt viisaasti vai tyhmästi? Missä olen ennen nähnyt nuo kasvot? — ajatteli hän, mielessä jokin himmeä muisto lapsuuden ajoilta.— Mutta samapa se. Olen iloinen, että olen päässyt tuosta jumalattomasta taikakalusta. Siitä pitäen, kun sen parturin lattialta löysin, on painajainen jok'ainoa yö ratsastanut kahareisin sänkyni laudalla.
Östanlidin muori seisoi samaan aikaan viereisessä huoneessa katsellen sormusta, joka kerran niin mahtavasti oli vaikuttanut hänen omaan kohtaloonsa. Hän oli silloin ollut valmis siunaamaan sen voimaa, ja kuitenkin — kuka tohtisi sanoa, ettei hänen ehkä olisi ollut parempi, jos tämä sormus yhä vieläkin olisi ollut haudattuna kolmenkymmenen sylen syvyydessä Vaasan sataman pohjahiekassa.
Hän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan kummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka selvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella.
Häntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin. Olikohan tässä mitättömässä kuparipalasessa todellakin se salainen voima, joka siinä sanottiin olevan? Oliko totta, että se oli vienyt jo monta ihmistä ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon? Oliko totta, että jokainen; joka sitä piti, voi muuttaa onnettomuuden synkimmän yön onnen valoisimmaksi päiväksi; oliko totta, että samassa, kun sen otit käteesi, kohtalosi muuttui?
Kummallinen kiusaus valtasi hänet. Eikö haavoittunut tuolla sisällä juur'ikään ollut luvannut hänelle, että jos hän saisi sormuksen, hän naittaisi hänet hänen — puolisolleen? Jos hän nyt antaisi sairaalle tuon salatun aarteen, silloin hänellä olisi poikapuolensa oma sana takeena siitä, että hän saisi takaisin kaikki oikeutensa ja voisi palata puolisonsa luo. Tai jos hän pitäisi sormuksen, eikö sen ylistetty voima veisi häntä kaikkien pyrintöjensä perille: onneen, sovintoon ja rauhaan? Hän taisteli lyhyen hetken kiusausta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo vapisi niiden pahain ajatusten voimaa, jotka melkein kuin magneettisesti tuntuivat säteilevän tuosta pirullisesta taikakalusta.
Östanlidin muori seisoi siinä vielä vaipuneena näihin ajatuksiin, kun hän takanansa kuuli äänen — äänen, joka kaikkia muita ääniä voimakkaammin tunki hänen sydämeensä. Se oli hänen puolisonsa, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ääni.
— Kuinka on kreivin laita? Elääkö hän? — kysyi vapiseva ääni.
— Elää, — vastasi talonpoikaisnainen tuskin kuuluvasti ja nojautui ikkunanpieltä vasten pystyssä pysyäkseen.
— Onko hän jo niin parantunut, että ilman vaaraa voi nähdä isänsä? — kysyi Bertelsköld malttamattomasti, huomaamatta oudon naisen liikutusta.
Hoitajatar sai sekunnin pari tointuakseen. — Kylli hän voi, — kuiskasi nainen. — Sillä ehdolla, että teidän armonne ei puhu mitään, mikä häntä liikuttaa tai surettaa; sillä hän on vielä kovin heikko.
— Hyvä. Tahdon olla varovainen, — vastasi kreivi astuen sairaan huoneeseen.
Hänen tuntematon puolisonsa seurasi häntä hiljaisin askelin. Nurkassa oli varjostin, ei kukaan huomannut häntä sen takaa. Hän kuuli, hän näki kaiken enemmän sydämensä kuin silmäinsä ja korvainsa avulla. Oi, kuinka hänen nuoruutensa rakastettu olikaan vanhentunut näiden kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät toisensa! Miten olivat käyneet kalpeiksi hänen kasvonsa! Kuinka koukistunut oli nyt hänen muinoin komea ryhtinsä! Ja kuinka himmeästi hänen lempeät siniset silmänsä loistivatkaan entiseen verraten! Mutta kuitenkin hänen vaimonsa rakasti häntä, tunsi rakastavansa häntä enemmän kuin koskaan ennen, sillä hänhän oli syypää noihin murheisiin, hän, joka kuitenkin oli vannonut olevansa hänen elämänsä ilo!
Isän ja pojan kohtaus oli lämpimämpi kuin heidän näkymätön todistajansa uskalsi toivoakaan. Isä unohti kaikki saadessaan nähdä esikoisensa; poika tunsi rakkauden kaipausta, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
— Isäni, — sanoi Bernhard, — olen pahasti teitä loukannut…
— Puhukaamme siitä sitten, kun olet parantunut, — sanoi kreivi. — Luoja on lähettänyt meille nämä koettelemukset meitä rangaistakseen ja poistaakseen meidän suuria puutteellisuuksiamme: sinun ylpeyttäsi ja minun heikkouttani. Olen rientänyt Tukholmaan pelastaakseni kaikki, mitä minulle on rakasta maailmassa; kadonneen puolisoni, molemmat poikani ja perheemme kunnian. En tule omin voimineni, vaan Jumalan voimalla, jonka itsessäni tunnen. Ei enää saa olla pimeyttä ja vainoa ympärillämme. Kaikki, kaikki rukoilkaamme Kaikkivaltiaan armoa!
Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli jalo tällä hetkellä. Kaikki se epämiehekäs heikkous, joka oli himmentänyt hänen totuutta rakastavaa, pohjaltaan ylevää luonnettaan, näytti nyt, kun hän oli menettämäisillään kaikki, joka antoi arvoa hänen elämälleen, kerrassaan kadonneen. Hän seisoi nyt miehuullisena, pää pystyssä ja vakavasti päättäneenä taistella kohtaloaan vastaan ja pelastaa perheensä.
— Kuinka hän on kaunis! kuinka hän on kaunis! — ajatteli hänen näkymätön, tuntematon puolisonsa salaisessa nurkassaan ja oli valmis heittäytymään hänen syliinsä ja suutelemaan niinkuin ennen hänen rakkaita, harmaita hapsiaan ja hänen korkeaa, lempeää, huolten uurtamaa otsaansa.
6. TAISTELU IHMISSYDÄMESTÄ.
Sinä päivänä, jona Östanlidin muori istui vain muutamain askelten päässä kadotetusta puolisostaan, joka ei aavistanutkaan hänen läsnäoloansa, ja kun oli ainoastaan hänen itsensä vallassa heittäytyä hänen syliinsä ilokyynelin vastaanotettavaksi, sinä päivänä kiusaaja tuli hänen luoksensa mahtavana kuin se vain harvoin lähenee naissydäntä. Kavalat ajatukset palasivat kaksinkertaisella voimalla. Mene, sanoi kiusaaja, ilmaise itsesi ja lopeta katkera surusi! Vieläkö pelkäät poikapuolesi vihaa? Houkko, onhan sinulla kuninkaan sormus! Etkö tiedä, että sinulle tästä lähtien kaikki onnistuu? Ei voi niin rohkeaa ajatusta aivoissasi syntyä, ettei se heti toteutuisi, ja oletko sitäpaitsi unohtanut Bernhardin lupauksen antaa sinut tuntematonna miehellesi, jos annat hänelle sormuksen?
Mikä kiusaus! Mikä kova taistelu! Mutta kurja, hylätty vaimo ei langennut. Hän ymmärsi, ettei hänen aikansa vielä ollut tullut. Sormus poltti hänen kädessään ja hän ymmärsi, että siitä mahdollisesti voisi tulla hänen valvattinsa ajallinen pelastus, mutta sitä varmemmin hänen ikuinen häviönsä. Hän istui liikkumatonna ja hiljaa ja kuuli isän ja pojan hänestä puhuvan.
— Minun täytyy mennä henkilääkäri Dahlbergin luo kiittämään häntä hänen sinua kohtaan osoittamastaan huolenpidosta, — sanoi kreivi.
— Tehkää niin, isäni, ja kiittäkää häntä hänen erinomaisista yrityksistään lähettää minut kuolemattomuuteen, — vastasi Bernhard entisellä, ivallisella äänellään. — Mutta jos isäni tahtoo kiittää sitä, joka on pysyttänyt minut maan päällä, niin miettikää jotakin palkintoa sille suomalaiselle noidalle, joka on ollut hoitajanani. En pidä noidista, mutta Östanlidin muori on harvinainen poikkeus, sillä hän yksin on katsonut minun ansaitsevan elää, kun kaikki muut katsoivat minun ansainneen kuolla.
— Olen muistava häntä ja antava hänelle sopivan palkinnon, — vastasi kreivi ja nousi mennäkseen, sillä vierailu ei saanut kestää kauan.
Mennessään huomasi hän Östanlidin muorin, joka turhaan koki kätkeytyä varjostimen taa.
— Tekö olette poikaani hoitanut? — kysyi hän.
Muori nyökäytti päätään mitään virkkamatta, huivi silmille vedettynä.
— Kiitän teitä, — sanoi kreivi. — Hoitakaa häntä edelleenkin ja voitte olla varma siitä, että olen vaivanne palkitseva. Ottakaa aluksi tämä todistukseksi siitä.
Painaessaan kultarahan naisen käteen tunsi hän sen vapisevan.
— Olette paljon valvonut, teidän tulee vähän levähtää, — jatkoi kreivi ystävällisesti ja poistui sen enemmän sitä asiaa ajattelematta.
— Voi! — ajatteli hän, jota ei oltu tunnettu, — jos hän olisi seisonut minun edessäni kuinka hyvin naamioituna tahansa, ja minä olisin painanut hänen kättänsä ja tuntenut sen vapisevan — minä olisin heti hänet tuntenut!
Useita päiviä kului. — Kreivi Bernhardin voimat lisääntyivät ja aika alkoi käydä hänelle pitkäksi.
— Hankkikaa minulle jokin ranskalainen romaani! — virkkoi hän hoitajalleen käskevällä äänellä.
Tämä meni ja toi palatessaan kirjan, mutta se ei ollut ranskalainen romaani, se oli Tuomas Kempiläinen. Ja hän istui lukemaan ääneen tuomaansa kirjaa.
— Mitä? — kysyi haavoittunut vihastuneena. — Uskallatteko ilvehtiä kanssani?
Mutta vaimo jatkoi lukuaan:
"Jumalani, katso puoleeni, äläkä ole minusta kaukana. Pahat ajatukset ovat minussa syntyneet, ja suuri kauhistus ahdistaa sieluani. Kuinka voin vahingoittumatta ne voittaa?"
"Tahdon käydä edelläsi, sanoo Herra, ja alentaa suuret ja mahtavat maan päällä. Tahdon avata sinulle vankilasi portit ja ilmoittaa sinulle salatuita asioita."
Kreivi ei helposti kiivastunut, mutta nyt hänet valtasi ankara viha. Yöpöydällä vuoteen ääressä oli puukantinen ja messinkihakasilla varustettu virsikirja. Hän otti sen ja paiskasi sen hoitajaansa kohden niin voimakkaasti, että veri purskahti tämän nenästä ja suusta.
Nainen kääntyi pois pyyhkiäkseen kasvojaan ja jatkoi sitten tyynesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
"Herra, tee minulle niinkuin sanonut olet, ja kaikki pahat ajatukset pakenevat kasvojesi edestä. Katso, en ole ansainnut lohdutustasi ja huolta, jota minusta pidät. Olen paljon syntiä tehnyt, ja kaikki haluni on ollut maallisiin asioihin. Olen ylentänyt itseni taivasta korkeammalle ja olen alennettava maan syvyyteen. Kaikki, mitä minussa on, on syntiä ja pimeyttä, jos ei pyhä henkesi valaise minun pimeyttäni. Herra, ole minulle armollinen ja valaise minua kasvoillasi. Kurita ilmat ja myrskyt! Sano merelle: ole tyven! ja pohjoistuulelle: älä puhalla — niin kaikki vaikenee."
— Hullu akka kurjine munkkisaarnoinesi! — jupisi sairas ja kääntyi seinään päin, päästäkseen häntä kuulemasta.
Mutta vaimo jatkoi lukuaan:
"Poikani, sanoo Herra, kiellä itsesi, niin minut löydät! — Herra, kuinka usein minun pitää itseni kieltämän ja missä suhteessa minun pitää kieltämän? — Aina ja joka paikassa, pienessä ja suuressa. En jätä mitään lukuunottamatta, vaan kaikessa tahdon kohdata sinut paljaana ja alastomana. Kuinka voit muutoin olla minun ja minä sinun?"
"Olen usein sinulle sanonut ja sanon taas: hylkää itsesi, kiellä itsesi, niin saat maistaa paljon sisällistä rauhaa. Anna kaikki kaikesta: älä salaa mitään, älä mitään takaisin vaadi; pysy ainoastaan minussa, niin tahdon olla sinun. Ja sydämesi on tuleva vapaaksi ja pimeys ei enää ole sinua valtoihinsa saava."
Hetken kuluttua sulki lukija kirjan, sillä sairas tarvitsi lepoa. Mutta seuraavana päivänä hän alkoi uudelleen.
Kreivi Bernhardin hairahdus joudutti hänen sisällistä muutostaan. Jos hän ei, vastoin tapaansa, olisi käyttäytynyt niin raa'asti, ei hän ehkä olisi sietänyt niin suurta itsepäisyyttä. Mutta nyt hän häpesi kiivauttaan ja jossakin määrin sitä sovittaakseen hän päätti tällä kertaa olla kärsivällinen. Tätä lukemista seurasi toinen ja taaskin toinen, päivä päivältä, Östanlidin muori ei päästänyt häntä päiväksikään hänen entisten ajatustensa valtaan. Hänen ensi inhonsa munkkisaarnaa kohtaan, joksi hän sitä sanoi, alkoi vähitellen vähetä. Hän myönsi nyt, että siinäkin voi olla jotakin hyvää, vaikka se olikin "sietämättömän liioiteltua". Vastoin hänen tahtoansakin aukeni hänelle aivan uusi kärsimysten ja kieltäymysten maailma, josta hänellä ei ollut koskaan ollut aavistusta, ja selittämätön, ennen kokematon tunto Jumalan läsnäolosta vaikutti kummallisesti hänen sielunsa syvyyksiin, milloin herättäen voimakasta katumusta ja nöyrtymistä, milloin lohdutuksen esimakua, joka tuntui kuin suloisen kevättuulosen virvoittava viileys murtuneessa, rauhattomassa, levottomassa omassatunnossa.
Eräänä päivänä tuli vanha kreivi takaisin, kun Östanlidin muori tavallisuuden mukaan istui äänetönnä varjostimen takana. — Minulla on hyviä uutisia, — sanoi kreivi otsa kirkkaana. — Paul elää ja on melkein parantunut haavastaan. Hän kirjoitti minulle, ja minä kävin hänen asunnossaan erään hovimetsästäjän luona, jonka nimi on Grenman. Niin pian, kun hän saa luvan mennä ulos, tahtoo hän tulla käymään luonasi — jos hänet otetaan vastaan. Hän on itse sitä pyytänyt.
— Hän on tervetullut. Virtaahan hänenkin suonissaan jaloa verta, — vastasi Bernhard liikutettuna vasten tahtoaan.
— Niin, — sanoi kreivi totisesti, — hänen suonissaan virtaa jalompaa verta kuin sinussa ja minussa, hänen äitinsä verta.
Bernhard oli vaiti. Tämä oli kovin kaikista pähkinöistä, joita kasvoi hänen sielunsa orjantappurain keskessä.
— Isäni, vastasi hän puoleksi vältellen. — Muistelen kuulleeni, että äitipuoleni ennen muinoin luki teille ääneen. Mitä kirjoja hän luki?
— Useimmittain Raamattua. Joskus myöskin Tessinin Kustaa III:lle, tämän prinssinä ollessa kirjoittamia kirjeitä, tai muita opettavaisia, maallisia kirjoja. Mutta paitsi raamattua luki hän mieluimmin Juhana Arndtia ja Tuomas Kempiläistä.
— Mitä pidätte Tuomas Kempiläisestä? Eikö hän ole liian ankara?
— Hän vaatii ainoastaan sitä, mitä kaikki kristityt opettajat vaativat: sydämen täydellistä kieltäytymistä ja antautumista Jumalalle.
— Mutta sehän on mahdotonta. Eihän ihminen voi luopua koko entisestä elämästään ja alkaa, niinkuin uusi lapsi, uutta olemista.
— Ei omin voimin. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Miksi sitä kysyt?
— Siksi, että … älkää vain naurako; tauti tekee minut hermostuneeksi. Se suomalainen noita, tiedättehän, lukee minulle usein sen vanhan munkin kirjaa. — Minä tulen silloin niin kummalliseksi, jopa taikauskoiseksikin. Minusta joskus tuntuu kuin olisin maailman suurin pahantekijä ja niinkuin oudot vallat olisivat lähettäneet taivaan enkelin johtamaan minua paremmalle tielle. Se kai johtuu taudista. Eikö totta, isäni: sehän on naurettavaa tuo, kun muistaa, että olen filosofi ja lähettiläs Madridissa?
— Se ei ole naurettavaa, — vastasi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld arvokkaan totisesti, — mutta se on naurettavaa, että meidän aikamme tahtoo repiä Kaikkivaltiaan Jumalan hänen ikuiselta valtaistuimeltaan ja tehdä kristinuskosta kuivan siveysopin. Esivanhempamme eivät niin ajatelleet. Lapsena ollessani kertoi minulle äitini usein, kuinka isävainajani, suuren kuninkaansa esimerkin mukaan, ei koskaan lähtenyt monille sotaretkilleen ilman Raamattua, jota hän joka päivä lueskeli. Itse olen palvellut prinssi Eugenin johdolla ja nähnyt monen tekevän samoin. Ei koskaan vielä ole aatelismiehen kilpi tahraantunut elävän Jumalan sanan tuntemisesta, mutta usein kyllä siitä, ettei Hänestä ole tahdottu mitään tietää.
Kreivi Bernhard oli vaiti, mutta salattu siemen hänen sydämessään alkoi itää. Kun hänen isänsä oli mennyt pois, kutsui hän esille Östanlidin muorin.
— Vaimo, — sanoi hän yht'äkkiä, — tahdon nähdä kasvosi.
Nainen säpsähti ja peräytyi. — En voi niitä näyttää, armollinen herra, — vastasi hän. — Eräs lupaus…
— Kuulkaa minua, — jatkoi kreivi. — Häpeän sitä tunnustaa, mutta minä olen joskus herkkä uskomaan aavistuksia, olen taikauskoinen. Kuka olette? Mitä minulta tahdotte? En tunne teitä; näytätte köyhältä talonpoikaisnaiselta, mutta teissä on jotakin, joka puhuu pukuanne vastaan.
— Jos teidän armonne kysyy minulta vielä jotakin, niin menen tieheni.
— Ei, älkää menkö! Lukuun ottamatta äitiäni, jota tuskin muistan, olette ainoa nainen maailmassa, jota koskaan olen kunnioittanut. — Ette ole se, joksi itseänne sanotte. Jos on hyviä henkiä, jotka ihmisiä suojelevat, niin täytyy teidän olla suojelushenkeni. Paljastakaa kasvonne; en ansaitse nähdä olentoa, joka on jalompaa sukua kuin minä, mutta se tekisi minulle hyvää. Oppisin uskomaan.
— Uskokaa Jumalaan älkääkä ihmisiin. En ole enkeli, olen se, jolta näytän, köyhä nainen, heikko ja puutteellinen. Sinä päivänä, jolloin teoin ettekä vain sanoin osoitatte, että Jumalan armo on päässyt sieluunne vaikuttamaan, silloin, mutta en ennen, tahdon kasvoni paljastaa. Henkeänne ei enää uhkaa mikään vaara, ja te voitte tulla toimeen ilman minua. Jätän nyt siis teidät! Mutta jos tahdotte, tulen silloin tällöin takaisin lukemaan teille.
— Ei, älkää minua jättäkö! Olette minulle tehnyt suurimman hyvänteon, minkä kuolevainen voi toiselle tehdä. Olette antanut minulle takaisin ruumiini ja sieluni.
— Hyvästi! Minä tulen takaisin. — On jo aika mennä, sillä hän aavistaa jo liian paljon, — ajatteli Östanlidin muori mennessään.
7. KAHDEN NAISEN RAKKAUS.
Paul Bertelsköld istui eräänä iltana pienen metsästäjänmajan ikkunassa katsellen kaihoten kevään ensimmäistä viheriöivää ruohoa. Oli kulunut kohta kaksi viikkoa siitä, kun hänen äitinsä oli hänet jättänyt. Hän oli joka päivä kirjoittanut pojalleen ja saanut vastauksen hänen terveydentilastaan; mutta Östanlidin muori oli kieltänyt häntä ilmoittamasta isälleen äidin täällä oloa. Kreivi oli kuitenkin sattumalta tavannut Grenmanin, joka ei ollut hennonut häneltä salata pojan olopaikkaa. Paul sai taas tavata isänsä; ei ollut hänen syynsä, että puolet salaisuudesta oli tullut ilmi. Hän oli totellut äitinsä tahtoa; hänelle ei mikään maan päällä ollut niin pyhää kuin äitinsä rukous.
Vähitellen hänen terveytensä palasi ja hän oli saanut avata ikkunan, kun aurinko loisti lämpimästi sen ruuduille. Mutta nyt oli ilta, ilma oli viileä, ja Paul oli kuitenkin unohtanut sulkea ikkunan. Hän näki puitten varjojen käyvän yhä pitemmiksi hienolla nurmikolla, ja aurinko laski länteen Ruotsin pääkaupungin etäällä häämöttävien kattojen taa.
Sen sijaan kohosi täysikuu valaisemaan sitä idyllistä maisemaa, joka näkyi Paulin ikkunasta ja josta Bellman ei vielä ollut laulanut, että
Brunnsvikin heleät
nuo lainehet läikkyvät.
Paul katseli juuri äskettäin jäistä vapautuneen lahden pinnassa kimaltelevaa kuun kuvajaista. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista, niin surullista ja kuitenkin niin suloisen ihanaa. Kevään aavistus se ohiliitävänä Vellamon neidon karkelona vilahteli peilikirkkaalla vedenpinnalla. Ken osaisi tavailla näitä piirtoja, ken kykenisi lukemaan näitä välkkyviä, hopeanhohtavia, äänettömiä sanoja!
Paul oli haaveksija, joka aina näki esineiden pintaa syvemmälle. Hänestä tuntui, että hän oli lähellä luonnon sydäntä. Hän ymmärsi sen hiljaista kieltä. Hän oli surullinen ja hän oli iloinen kuin illan kuutamo. Hän luki aaltojen hohteesta koko elämänsä tarun.
Äkkiä pimeni kuutamon kuvajainen järven pinnalla ja keveä varjo näytti livahtavan sen yli. Varjo katosi, ja kaikki oli taas niinkuin ennen. Oliko vene lahdella vai sukelsiko Vellamon neito hetkeksi esiin aaltojen alta?
Kohta senjälkeen näkyi kaksi henkilöä ikäänkuin nousevan vedestä ja lähenevän metsästäjänmajaa. Milloin olivat he puitten suojassa, milloin taas liikkuivat eteenpäin kuutamossa, ja Paul näki kaksi naista. Luultavasti he olivat soudattaneet itsensä lahden yli.
Kun he olivat tulleet lähemmä, sanoi toinen toiselle: — tässä se on! — ja toinen jäi ikäänkuin vartioimaan, kun toinen meni eteenpäin avonaista ikkunaa kohden.
— Oletteko te kreivi Bertelsköld? — kysyi muuan tutulta kuulostava ääni ranskankielellä, ja ääni vapisi huomattavasti. Himmeä kuutamo valaisi markiisitar Egmontin viehättäviä kasvoja, ja se punakin, joka äkkiä valoi hänen kasvoihinsa purppuransa, näytti tässä valaistuksessa aavemaisen kalpealta.
— Te täällä, madame! — huudahti Paul peräti hämmästyneenä tästä odottamattomasta näystä.
— Oi, kuinka olen teitä etsinyt, kuinka olen teitä etsinyt neljä pitkää viikkoa! — jatkoi vilkas ranskatar matalalla äänellä. — Minun pitäisi teitä vihata, jopa inhotakin, te kiittämätön ihminen, kun ette näin pitkään aikaan ole rivilläkään ilmoittanut minulle elämästänne ja olinpaikastanne! Mutta siihen ei nyt ole aikaa. Minulla on hyvin tärkeä asia teille uskottavana ja minua ilahduttaa, etten ole tullut liian myöhään. Vasta tänä iltana minun onnistui saada selko olinpaikastanne enkä tahtonut menettää yhtään hetkeä.
— Miten hyvä te olette, madame! — vastasi Paul sydämellisesti.
— Eikö ole paikkaa, jossa voimme kahden kesken puhella? Nämä varjot minua kammottavat ja minä pelkään jonkun olevan piilossa puiden runkojen takana! — jatkoi markiisitar katsoen arasti hämärään puistoon.
— Tahdotteko tulla pieneen huoneeseeni? — kysyi Paul hämillään ja punastuen, sillä hän ei ollut valmistautunut ottamaan vastaan semmoista vierasta.
— Tahdon, tahdon, neuvokaa minulle ovi! — kuiskasi kaunis ranskatar malttamattomin kiireisin elein.
Paul neuvoi hänelle portaat ja otti heti sen jälkeen hänet vastaan kamarissaan.
— Mitä minusta ajattelette? — kysyi markiisitar vaipuen väsyneenä yksinkertaiselle puutuolille.
— Madame…
— Niin, te kankeine tapoinenne ja ennakkoluuloinenne, mitä ajattelette henkilöstä, joka tähän aikaan ja tällä tavalla tunkeutuu luoksenne?
— Olen siitä kiitollinen, — vastasi Paul viattomasti.
— Oi, rukoilen teitä, ymmärtäkää minut oikein! Olkaa siitä vakuutettu, että ainoastaan mitä tärkeimmät syyt voivat… Mutta se on samantekevä. Ette ole muiden sydämettömien miesten tapainen. Olette ainoa, jolle voin puhua täydellä luottamuksella. Teidän pelastettu henkenne on taaskin vaarassa, herrani!
— Oh, madame, haavani on jo mennyt umpeen.
— Ymmärtäkää minua oikein. Palkkasin kolmekymmentä poliisin parhaista nuuskijoista teitä hakemaan, ja he johtivat minut harhaan Upsalaan. Minä matkustin sinne.
— Minun vuokseni!
— Tahdoin nähdä kuuluisan Linnén. Kun tulin takaisin, sain tietää, että veljenne espanjalainen kamaripalvelija tunsi olinpaikkanne ja oli puhunut teistä uhkaavasti. Annoin vielä tutkia häntä ja tunti sitten kuulin, että hän joka yö asestettuna väijyi teitä Brunnsvikin puistossa tappaakseen teidät. Ei saanut menettää hetkeäkään. Lähetin väkeä vartioimaan puistoa ja kiiruhdin itse ilmoittamaan teille vaarasta. Veljenne vaino on menettänyt yhden uhrinsa ja tähtää nyt toiseen.
— Ei, se on mahdotonta. Veljeni on vaarallisemmin haavoitettu kuin minä, ja isäni on kertonut minulle, että hän on muuttanut mieltään.
— Isänne on voinut erehtyä, ja haavoitettu vihollinen voi käyttää toisen tervettä kättä. Ette ole hetkeäkään varma hengestänne ja teidän täytyy sen vuoksi heti lähteä täältä.
— Suokaa anteeksi, sitä en voi.
— Miksi ette?
— Olisi pelkurimaista paeta luuloteltua vaaraa, enkä tahdo myöskään loukata rehellistä metsästäjää, joka on ottanut minua suojellakseen.
Markiisitar nousi ylös, heitti yltään samettiviittansa, istui ikkunan ääreen, jossa kuutamo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kimmelteli kummallisesti hänen pienissä, ruskeissa, kirkkaissa silmissään.
— Ette voi? — toisti hän. — Sitten jään minä teidän luoksenne.
— Madame! … — huudahti Paul hämmästyen.
— Ja te luulette, kiittämätön, että minä vielä kerran jättäisin teidät ja menettäisin teidät ehkä ainiaaksi! Ettekö sitten aavista, mitä olen kärsinyt näiden loputtomasti pitkien viikkojen kuluessa, kun en tiennyt, olitteko elossa vaiko kuollut? Ja te luulette, että vielä kerran suostun kitumaan kuoliaaksi ainoastaan sitä varten, ettei tuo kunnon metsästäjä pahastuisi tai että joku voisi sanoa teidän paenneen salamurhaajaa. Oi, herrani … tänä iltana on varsin kaunis kuutamo!
— Teitä kaivataan…
— Asutte varsin somassa paikassa, teillä on kaunis näköala. Mainioita poppeleita nuo tuolla etäällä. Minä pyydän: älkää olko huolissanne, minä tulen viihtymään täällä erittäin hyvin.
Paul tunsi rinnassaan jotakin, jossa oli kolmasosa suuttumusta, toinen kolmasosa pelkoa, ja jäännös ihastusta.
— Ei, — vastasi hän, — olisin maailman kiittämättömin olento, jos sallisin teidän uskaltaa henkenne minun tähteni.
— Siis seuraatte minua?
— En, madame! Maineenne…
— Entä sitten! Vähät maineestani! Mitä on maine? Valhetta! Mutta minä vihaan valheita, herrani. Kyllä minusta jo on tarpeeksi kauniita juttuja liikkeellä! Kertokoot kernaasti vielä lisää; en siitä välitä. Te ette seuraa minua enkä minä luovu teistä. Siis jään tänne huomiseksi. Mistä nyt puhelisimme? Mitä pidätte esim. Tukholmasta? Varsin paljon jäätä, vai kuinka?
— Herminie! — huudahti Paul innoissaan ja tarttui häntä käteen.
— Sanotaan, että teillä on täällä kesällä jonkinmoinen aurinko. Kuunne on inhoittavan alakuloinen. Se tekee meidät kaikki kalpeiksi kuin peikot. Jos ei teillä olisi noita mustia kutreja, olisitte marmoripatsaan näköinen. Suotteko minun järjestää niitä à l'antique. Olkaamme olevinamme menneitten vuosisatojen haamuja, jotka ovat palanneet maahan, käydäkseen katsomassa muinaisia mielipaikkojaan. Keitä olimme ennen eläessämme maan päällä? Minä olin — odottakaas! Cecilia Vaasa. Ja te, kuka te olitte? Hoyan kreivi. Oi, on suloista olla kuollut, kun ei tarvitse olla yksin haudassaan!
Paul suuteli hienoa, lumivalkoista kättä. Kuutamo valaisi hänen mustaa tukkaansa, ja poppelit kuuluivat suhisevan yötuulessa.
— Lienee suloista rakastaa kuoleman jälkeen, varsinkin jos ei ole löytänyt rakkautta elämässä, — kuiskasi kaunis ranskatar haaveilevan kaihomielisesti.
— Ken ei rakastaisi teitä, Herminie! Ken ei ilolla kuolisi tehdäkseen teidät onnelliseksi.
— Entä eläisi, Paul? Eikö sitten ole ketään, ketään koko avarassa maailmassa, joka tahtoisi elää minun puolestani?
Ja hänen kaunis kutrinen päänsä vaipui Paulin rinnoille.
Silloin aukeni ovi kuulumattomasti, ja sisään astui hiljaisin askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Huomaamatta hän astui esiin polvistuneen nuorukaisen luo, joka painoi huulensa markiisitar Egmontin vasempaan käteen, jota tämä ei vetänyt takaisin, oikean käden levätessä nuorukaisen hartioilla. Markiisittaren loistavat silmät olivat kokonaan kiintyneet kauniin nuorukaisen kasvoja katselemaan.
Pilvi kulki kuun editse, ja huoneessa oli melkein pimeä, Östanlidin muori — sillä hän se oli — laski hiljaa kätensä nuorukaisen pään päälle ja kuiskasi: — Paul!
Paul ja markiisitar hypähtivät yht'aikaa ylös. Jos ei varjo olisi ollut niin synkkä, olisi heidän kummankin kasvoilla voinut nähdä polttavan punan.
Mutta markiisittaressa seurasi sana ulkonaista vaikutusta yhtä nopeasti kuin jyrähdys salamaa. Mustasukkaisuuden paha henki iski heti häneen kouransa, ja hän virkkoi kätkien jokaiseen sanaansa tikarin kärjen:
— Ettekö kuule, herra, että lemmittynne mainitsi nimenne? Nyt ymmärrän, miksette voi seurata minua.
Huone tuli taas valoisaksi, Östanlidin muori oli avannut salalyhdyn, jota oli pitänyt kätkössä ja sytytti lampun.
— Markiisitar Egmont, — virkkoi Paul, — minulla on kunnia esittää teille äitini, kreivitär Bertelsköld. Äitini, minä pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä tälle jalolle, kunnioitettavalle naiselle, joka on tullut tänne suojelemaan minua salamurhaajalta.
— Kiitän teitä, madame, hyvyydestänne poikaani kohtaan, — virkkoi kreivitär tyynen arvokkaasti, ojentaen hänelle kätensä. — Pelkonne ei ollut turha: kamaripalvelija Josén vangitsi väkenne vähän matkan päässä täältä. Käyntinne on ehkä pelastanut Paulin hengen, ja te olette tehnyt kauniin ja jalon työn. Minä en voi, madame, käsittää teitä väärin.
Markiisitar Egmont osasi antaa arvoa näille hienotunteisille sanoille. Hän puristi luullun kilpailijansa kättä ja sanoi hiukan hämillään, jolloin hän oli entistään kahta kauniimpi: — Kiitän teitä, että olette minut oikein ymmärtänyt ja sanoistanne olisin teidät esittelemättäkin tuntenut. Olen onnellinen saadessani tutustua teihin, madame, ja kun olette täällä, ei ole minulla enää syytä olla levoton kreivi Paulin suhteen. Luovutan huolenpitoni hänen onnestaan sille, jolla on siihen suurempi oikeus kuin minulla. Hyvästi, kreivitär; hyvästi, herra kreivi. Au revoir!
— Hyvästi, markiisitar! — Tulin oikeaan aikaan! — ajatteli itsekseen
Östanlidin muori.
8. KIUSAAJA ERÄMAASSA.
Tukholman Suurkirkon ison oven edustalla seisoi eräänä sunnuntaiaamuna vanhanpuoleinen mies, puettuna pitkään, ruskeaan takkiin ja leveäliepeiseen, otsalle painettuun hattuun. Hän oli seisonut siinä kauan samassa asennossa; kellot soivat, urut ja virret kaikuivat juhlallisesti kirkossa, mutta tästä ei ruskea mies näyttänyt vähääkään välittävän. Hän ei liikahtanut paikaltaan; hän tuskin näytti huomaavan niitä useita satoja ihmisiä, jotka menivät hänen ohitsensa. — Hän vain katseli tukevan keppinsä kädensijaa, ja kirkkoon menijät katsoivat häneen epäilevästi, luullen häntä höperöksi.
Mutta hänen keppinsä kädensijaan oli upotettu hyvin pieni rasia ja siinä rasiassa oli kompassi, jota ruskeatakkinen mies tarkasti tähysteli joka kerta, kun joku meni hänen ohitsensa.
— Eilen se viittasi koilliseen, tänään melkein suoraan alas vähääkään liikkumatta! — jupisi mies itsekseen.
Jumalanpalvelus läheni loppuaan, ja kansa alkoi virrata ulos kirkosta. Äkkiä alkoi neula vähän väristä. Talonpoika kulki ohitse. Ruskea mies nosti silmänsä ja sanoi. — Hänellä se on ollut, mutta ei ole enää.
Talonpoika huomasi hänet kuitenkin ja kääntyi päin. Se oli Joonas
Perttilä.
— Hyvää päivää, tohtori Weis, sanoi hän. — Tai oikeammin: pahaa päivää. Tiedättekö, tohtori, että enoparkani, vanha Larsson, vietiin eilen hullujenhuoneeseen, ja te olette tehnyt hänet hulluksi. Neuvon teitä antamaan hänelle järkensä takaisin, sillä muutoin voin teistä todistaa jotakin, joka ennen iltaa voisi viedä teidät Ruusukamariin.
— Annan enollenne järkeä niin paljon kuin hänelle voi antaa, jos sanotte, kenelle olette antanut hänen sormuksensa, — vastasi tohtori.
— Minkä sormuksen?
— Sen, jonka löysitte parturintuvasta ja sittemmin annoitte pois.
— Vai sen, — virkkoi Joonas viekkaasti silmää iskien. — Sen myin kahdesta äyristä eräälle Harmaidenveljestenkujan kuparisepälle.
Tohtori pudisti päätään. — Olette kuullut liian paljon myydäksenne semmoisen kalliin kalun kahdesta äyristä. Sanokaa, kenelle olette sen antanut ja määrätkää hinta!
— Se maksaa partasi, sinä pinttynyt konna! — vastasi Perttilä. —
Ellet pötki ennen iltaa tiehesi, toimitan sinulle majan "Valkeassa
Hevosessa".[18]
— Kiitän teitä, — sanoi tohtori kylmästi. — Jos olisin kostonhimoinen, voisin antaa teille toisen majan. Mutta saatte mennä. Olette kurja maan matonen, niinkuin kaikki muutkin.
Näin sanoen asettui ruskea mies taas kirkonoven luo. Mutta tuskin oli hän luonut silmänsä kompassiin, ennenkuin hänen muotonsa muuttui, sillä neula oli mitä kiivaimmassa liikkeessä.
— Kuka? Kuka? — jupisi tohtori näyttäen tahtovan silmillään niellä kirkosta virtaavan väkijoukon.
Ainakin neljäkymmentä henkeä kulki yht'aikaa hänen ohitsensa. Hän seurasi tätä väkijoukkoa, näki sen jakaantuvan lähimmässä kadunkulmassa ja kysyi kompassilta neuvoa joka askelella. Neula osoitti järkähtämättä alas linnaan päin, sitten Skeppsbrohon. Ruskea mies seurasi samaa suuntaa. Skeppsbron luona oli silloin niinkuin vielä meidän päivinämmekin[19] soutuveneitä niiden mukavuutta varten, jotka tahtoivat kulkea yli virran Kastelholmaan, Ladugårdslandetiin ja Eläintarhaan. Kirkkoväki täytti useat veneistä. Ruskea mies seurasi mukana.
Hänen veneessään istui, paitsi häntä itseään, kaksi miestä ja kolme naista. Vene laski useissa kohden maihin ja matkustajia hupeni pois. Lopuksi oli jäljellä ainoastaan muuan talonpoikaisnainen ja hän soudatti itsensä Eläintarhaan. Mutta mies, joka oli tarkannut neulan suuntaa, oli jäänyt hänen kanssaan veneeseen ja astui hänen perässään maihin nykyisen n.s. Allmänna Grändin luona.
Nainen kulki oikeanpuolitse veistämön ja venemiesten tonttien, kulki ohi Hasselbackenin ja erosi vasemmalle kaitaista polkua, joka aution, viljelemättömän puiston läpi vei suoraan Brunnsvikiin.
— Koilliseen, se on oikein, — mutisi ruskea mies seuraten häntä.
Kun he olivat tulleet niin kauas kukkuloiden ja puunrunkojen väliin, että kaupunki oli kadonnut näkyvistä eikä läheisyydessä ollut huomattavissa muita eläviä olentoja kuin rastaita ja peippoja, jotka räpistelivät puoleksi vielä lehdettömien puiden latvoissa, joudutti mies kulkuaan ja oli kohta naisen rinnalla.
— Mihin matka?
— Perille, — vastasi nainen, vähän tyytymätönnä tähän odottamattomaan seuraan.
— Oikein vastattu, — virkkoi ruskeapukuinen, — Me kuolevaiset emme tiedä, mistä tulemme ja mihin menemme, mutta yksille perille me kaikki pyrimme — hautaan. Sinnekö menette?
— Sinne. Mutta en jäädäkseni sinne.
— Eräät kuitenkin väittävät atomin katoavan äärettömyyteen.
— He suuresti erehtyvät.
— Hän ilmaisee itsensä, hän ei ole talonpoikaisnainen. Hyvä, — ajatteli itsekseen ruskea ja jatkoi sitten ääneen:
— Tiedättekö, hyvä ystävä: ette olekaan se, jolta näytätte. Ette puhu niinkuin talonpoikaisnainen.
— Kuinka minun sitten pitäisi puhua?
— Olette aatelinen ja sivistynyt. Liikutte valhepuvussa salaisilla retkillä.
— Niinkö luulette?
— Olen varma siitä. Ei teidän käyntinne, ei äänenne, ei puhetapanne eikä mikään soinnu yhteen teidän pukunne kanssa.
— Luulkaa mitä luulette.
— Olen pahoillani, mutta kun olen salapoliisi, on minun pakko panna teidät kiinni, ellette voi antaa minulle selvää todistusta siitä, että liikutte laillisissa asioissa. Vannokaa, että olette talonpoikaisnainen, ja minä myönnän erehtyneeni.
Nainen katseli häntä hetken aikaa hämmästyneenä, mutta joudutti sitten kulkuaan eikä vastannut.
Ruskea mies katseli ympärilleen. Puistossa oli autiota ja hiljaista.
Silloin tarttui hän naista käsipuoleen ja sanoi uhaten:
— Jos teillä on niin paha omatunto, ettette voi edes vannoa viattomuuttanne, niin tulee teidän seurata minua poliisin luo. Siellä on sopivia keinoja, joilla totuus saadaan ilmi. Mitä arvelette peukalonpuristimesta? Mutta minä säälin teitä. Vannokaa olevanne se, joksi pukunne teidät osoittaa, niin annan teidän esteettömästi jatkaa matkaanne.
— Olen kreivitär Bertelsköld ja käsken teitä päästämään käteni! — sanoi vaimo heittäen pois päähineensä ja katsellen miestä suurilla, tummilla silmillään.
Mutta ruskeapukuinen taisteli tässä elämänsä hurjimman intohimon puolesta eikä aikonut päästää varmaa saalistaan. — Te olette siis se, — sanoi hän, — josta on puhuttu sanomalehdissä ja joka olette karannut miehenne luota. Sitä enemmän syytä minulla on viedä teidät poliisin luo, josta luultavasti tulette vaeltamaan suoraan ojennuslaitokseen.
Nainen punastui kovasti, mutta oli vaiti. Tähän soimaukseen hän ei voinut mitään vastata. — Oi Bernhard, Bernhard! — ajatteli hän sydämensä syvyydessä.
— Ymmärrätte siis, — jatkoi poliisiksi tekeytynyt — että on minun vallassani saada Tukholman katupojat osoittamaan teitä sormellaan. Teillä on vain yksi ainoa keino päästäksenne vaarasta. Antakaa minulle kuninkaan sormus ja te olette vapaa.
— Ette ole mikään poliisi, olette ryöväri! — huudahti nainen koettaen riuhtaista itsensä irti, mutta ruskeapukuisen käsi piti häntä kuin pihtien välissä.
— Olen ehkä erehtynyt, — sanoi mies taas ikäänkuin nöyrtyen. — Jos teillä ei ole sormusta, niin vannokaa, ja minä uskon teitä.
— Tiedätte hyvin kyllä, että minulla on tuo kurja taikakalu, — vastasi nainen ylenkatseellisesti, — muutoin ette kerta toisensa perästä yrittäisi sitä minulta väärällä valalla houkutella. Mutta koska tiedätte sormuksen voiman, niin pitäisi teidän myöskin tietää, että kaikki uhkauksenne ovat voimattomat. Ette voi minua murhata, ettekä ryöstää; joudutatte vain omaa onnettomuuttanne.
— Armoa, armoa! — huusi ruskea mies, päästäen äkkiä hänen kätensä ja heittäytyen polvilleen. — Te olette oikeassa, te olette tähtien suojeluksen alainen, enkä minä voi teiltä aarrettanne ryöstää, ennenkuin itse menetätte omistusoikeutenne siihen. Mutta olkaa minulle armollinen! Olen tutkinut kaikki luonnon salaisuudet, paitsi tuota ainoata ja suurinta, joka on jäljellä. Sitä löytääkseni olen penkonut maat ja meret, niin, olen uhrannut puolet elämästäni… En voi elää ilman sitä aarretta; sen olemassaolo tekee kaikki pyrintöni tyhjiksi, niin kauan kuin minä en ole sen omistaja. Antakaa minulle siis se sormus, niin tahdon olla orjanne, koiranne, tahdon antaa teille onnea ja kultaa, tahdon puolestanne valloittaa itse taivaan portit!
— Jos antaisin teille sormuksen, — virkkoi talonpoikaisnainen, — niin rikkoisin Jumalan ensimmäisen käskyn ja saisin sielunne häviön omalletunnolleni. Mutta tämä sormus on jo aikaansaanut tarpeeksi pahaa maailmassa. Sen vuoksi ei kukaan maailmassa tule sitä enää kantamaan, ei edes se, jonka oma se perintöoikeuden mukaan on. Tahdon sen tulessa polttaa, koska vesi ei sitä hävitä.