Näin sanoen hän oli tietämättään irroittanut sormuksen sormestaan, ja ruskea mies huomasi sen. Heti ryntäsi hän raivoissaan naisen kimppuun, temmatakseen itselleen aarteen, ja se olisi luultavasti hänelle onnistunutkin, ellei vaimo samassa olisi heittänyt tuota vaarallista koristetta niin kauas kuin jaksoi puistoon.
Ruskea päästi hänet heti ja tarttui kiireesti keppiinsä kysyäkseen neuvoa kompassiltaan ja sen avulla hakeakseen aarrettaan nurmikosta. Mutta tämän liikkeen käsitti väärin eräs mies, joka samassa läheni polkua pitkin nopein askelin. Hän heittäytyi ruskean miehen kimppuun, väänsi hänen kädestään kepin ja löi sen kädensijan lähimpään kiveen niin, että pienen rasian pirstaleet sinkoilivat pitkin maata.
Se oli taaskin Joonas Perttilä.
— Voi, voi, tähtikompassini! Kaikki on hukassa! — vaikeroi ruskeapukuinen mies vaipuen masentuneena mättäälle.
— Olipa hyvä, että pidin silmällä konnaa Suurkirkon luona ja näin hänen seuraavan teitä, — sanoi Joonas vaimolle. — Odotapas, veitikka, ajattelin itsekseni, sinulla ei ole hyvää mielessäsi. Ja sitten seurasin teitä toisessa veneessä, mutta se laski maihin veistämön luona, ja minä olin jo vähällä haihtua teistä, kun kuulin äänen ja näin tuon ruskean roiston kohottavan keppiänsä. Tahdotteko, että mäikytän häntä vähän selkään. Tarvitsisi hän selkäsaunan enonkin vuoksi ja pienen lisälöylytyksen teidän tähtenne.
— Älä koske häneen! Hänen kanssaan kaatui maahan jotakin suurtakin, — sanoi vaimo totisesti.
— Suurta? Niin, jos tarkoitatte suurta konnantyötä, niin olette aivan oikeassa! Mitä muuta suurta se voisi olla?
— Siinä on, — sanoi vaimo, — ylevä, mutta murskautunut pirstale ihmishenkeä. Siinä on tutkimus ilman Jumalaa!
9. ENSIMMÄINEN KOETTELEMUS.
Kas niin, nyt alkaa muori olla aika hieno, — sanoi hovin hiustenleikkaaja ja naamioittaja Cederberg talonpoikaisnaiselle, joka oli saapunut häneltä apua saamaan. Cederberg oli käynyt oppia Parisissa ja ollut teatterissa kuningasvainajan aikana. Ei kukaan osannut paremmin kuin hän muuttaa ihmisten muotoa ja hänen taidokkaan kätensä muodostaessa oli kookkaasta, vielä kukoistavasta naisesta mustine hiuksineen ja kauneine, eloisine kasvoineen tullut kahdeksankymmenvuotias Sibylla, jonka hiukset olivat ohuet ja lumivalkeat, otsa kurttuinen ja posket kuopalle painuneet.
— Nyt saa ukko suuret silmät, kun tulette povaamaan hänelle kädestä hänen nimipäivänään — ja jos hän tuntee teidät tulen valossa, niin saatte sanoa minua konvehtimaalariksi. Mutta älkää syyttäkö minua, että olen maalannut teidät kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi sen sijaan, että olisin maalannut teidät saman verran nuoremmaksi. Noine silminenne ja hampainenne olisitte yhtä helposti voinut muuttua kaksikymmenvuotiseksi neitoseksi. Neuvon teitä lukemaan lattialautoja, jos tahdotte ukkoa pettää, sillä jos hän vain saa nähdä nuo lyhdyt kahdeksankymmenvuotiaan povariämmän päässä, niin tulee hän tekemään pahaa pilkkaa minusta ja minun taidostani.
— Mitäs maksaa? — kysyi nainen ilmeisen vastenmielisesti peiliin katsahtaen.
— Yhdeksän talaria maalauksesta ja yhdeksän irtotukan vuokrasta. Se on mitätön hinta semmoisesta työstä, kun on lisännyt ihmiselle ikää kolmekymmentä vuotta.
Kahdeksankymmenvuotias maksoi, peitti päänsä ja poistui, mutta ei mennyt, niinkuin naamioittaja luuli, ukkonsa luo Rospiggin kaupunginosaan eteläpuolelle kaupunkia, vaan pohjoiseen Kuningattarenkadulle päin. Siellä hän poikkesi erääseen suureen taloon Östanlidin muorin nimellä.
Oli iltapäivä, ja kreivi Bernhard Bertelsköld istui kirjoituspöytänsä ääressä, tarkastellen paperia, joka oli hänen edessään. Hän oli nyt melkein parantunut; loukkaantunutta silmääkin voi taas käyttää; ainoastaan syvä arpi vasemman silmän yllä rumensi hänen kaunista otsaansa, Mutta hänen huuliltaan oli muinoinen ivanhymy kadonnut; hän oli kalpea ja totinen; voi nähdä, että hän oli taistellut kovia taisteluja luonteensa pahoja puolia vastaan.
— Olipa hyvä, että tulitte, muori, — sanoi hän. — Tarvitsen suojelushenkeni tukea, Kas tässä hakemukseni, jossa pyydän eroa kaikista toimistani hovissa ja valtiomiehenä.
— Oletteko tarkoin punninnut, mitä teette? — kysyi uskollinen hoitaja matalalla äänellä.
— En ole ajatellut mitään muuta kokonaiseen viikkokauteen, — vastasi kreivi. — Voitte arvata, että lujalle ottaa, kun täytyy juurineen kiskoutua irti entisestä elämästään aloittaakseen uutta. Satoja kertoja olen koettanut miettiä jotakin välimuotoa, jolla palvelisin yht'aikaa vanhoja ja uusia jumalia. Mutta se ei käy päinsä. Muori, se ei käy. Entiset tuttavani ovat käyneet luonani ja pilkanneet näitä mietteitäni. En voisi kauemmin tätä kestää, häpeäisin heitä ja muuttuisin taas samaksi kuin ennen olen ollut. Kas, niin heikoksi olen tullut minä, joka luulin itseäni jättiläiseksi! Ja sen vuoksi vetäisen nyt suuren, mustan viivan yli koko menneisyyteni, muutan johonkin maalle ja antaudun kokonaan maanviljelykseen. Hyväksyttekö päätökseni?
— Teitä sanotaan silloin haaveilijaksi, uskonnolliseksi intoilijaksi.
— Sen tiedän. Mutta jos en siitä välitä, jos pysyn Jumalalle ja omatunnolleni uskollisena, teenkö oikein?
— Teette.
— Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä. — Mutta tiedättekö, muori, minulla on raskaita huolia ja paljon hyvitettävää. Valtiollisen sekasotkun voin selvittää, markiisittarenkin voin lepyttää. Paulinkin kanssa voin sopia; hän on nuori ja voi antaa anteeksi, odotan häntä tänä iltana luokseni. Mutta äitipuoleni ei koskaan voi antaa minulle anteeksi.
— Luuletteko häntä niin kovaksi ja kostonhimoiseksi?
— En, mutta ajatelkaa, mitä pahaa olen hänelle tehnyt, kuinka syvästi olen häntä loukannut. Olen ajanut hänet pois kotoaan, puolisonsa ja lastensa luota, olen häväissyt häntä kahdenkesken, häväissyt häntä muiden läsnäollessa, häväissyt häntä koko Ruotsin nähden sanomalehdissä. Olisi luonnotonta, jos hän voisi antaa minulle anteeksi.
— Koettakaa!
— Koettakaa? Enhän saa häntä käsiini. Ei kukaan tiedä, missä hän on; ainakaan ei minulla ole siitä mitään aavistusta. Tahdon tunnustaa teille, muori, että oli hetkiä, jolloin luulin teitä äitipuolekseni. On jotakin teidän äänessänne ja olennossanne, joka muistuttaa häntä. Mutta samassa nauroin hullunkuriselle luulolleni. Ei, muuta en voi vaatia emintimältä kuin ettei hän minua kiroa. En voi toivoa, että hän koskaan tulee sietämään minua ja senvuoksi olen ajatellut ostaa itselleni maatilan Suomesta, jättääkseni hänet rauhaan Falkbyhyn. Hän on levollisempi, kun meri on välillämme.
— Hyväksyn teidän tarkoituksenne, mutta sen toteuttaminen on jätettävä
Jumalan ja tulevaisuuden varaan. Tahdotteko, että luen teille jotakin?
— Tehkää niin. Tarvitsen valoa, sillä haparoin suuressa pimeydessä.
Ja muori luki taas tuosta lohduttavasta kirjasta, jossa puhuttiin korkeimmasta hyvästä, rauhasta ja sovusta, itsensäkieltämisestä ja täydellisestä antautumisesta Jumalalle, jota ilman ei mitään vakavaa perustusta ole tässä maailmassa. Hänen vielä lukiessaan ilmoitettiin tulleiksi kreivit Bertelsköld, isä ja poika.
— Kas, — sanoi muori, vetäytyen varjostimen taa, — nyt lähenee ensimmäinen koettelemuksenne. Rakkaus kolkuttaa suljetulle ovellenne, ja teidän vallassanne on avata tai sulkea se.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun Paul astui sisään ja nopein askelin meni veljeänsä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta niin voimakas oli kalpean, pöydän luona olevan laihan miehen vaikutus häneen ja niin suuri se pelon ja vastenmielisyyden tunne, jota Paul aina lapsuudestaan asti oli tuntenut vanhempaa veljeänsä kohtaan, että hän jäi liikkumatonna ja epäilevänä seisomaan keskelle lattiaa.
Bernhard huomasi sen, nousi ylös ja astui pari askelta Paulia vastaan. Mutta häneenkin vaikutti piintyneen vihan muisto niin voimakkaasti, että jo ojennettu käsi vaipui alas ja hän pysähtyi epäilevänä ja liikkumatonna Paulin eteen.
Tässä oli kaksi ylpeää, voimakasta virtaa, joiden tuli toisiinsa sekoittaa kuohuvat aaltonsa; tässä oli kaksi vinhaa myrskyä, joiden tuli kohdattuaan toisensa kulkea samaan suuntaan. Hetki oli ratkaiseva; varomaton sana, epäiltävä silmäys olisi voinut kaikki turmella. Vielä ei kukaan voinut varmuudella sanoa, tuntisivatko veljet toisensa veljikseen vai kääntyisivätkö he toisistaan verivihollisina.
Silloin vanha kreivi, heidän isänsä, astui heidän luoksensa ja sanoi totisesti:
— Bernhard Bertelsköld, tuossa on veljesi Paul! Paul Bertelsköld, tuossa on veljesi Bernhard! Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.
Enempää ei tarvittu sulattamaan jäätä veljien sydämistä — olihan sitä jo kauan kaivertanut se lämmin aurinko, joka valaisi heitä molempia. Nyt avasivat he yht'aikaa sylinsä ja seuraavalla hetkellä sykki rinta rintaa vasten.
Kolmas, joka sulki heidät syliinsä, oli heidän isänsä.
— En häpeä itkeä, — virkkoi harmaapäinen, jalo vanhus, — kun taivaan enkelitkin nyt ilosta itkenevät.
Neljäs — hän istui äänetönnä, tuntematonna ja piiloutuneena niinkuin yksi noita näkymättömiä enkeleitä, jotka seuraavat iankaikkisen rakkauden voittoja maan päällä, mutta hänen riemunsa oli nöyrin ja sen vuoksi kaikista puhtain.
Hänen aikansa ei vielä ollut tullut.
— Ja nyt, — virkkoi Paul reippaasti, pyyhkiessään kirkkaita kyynelhelmiä kauneista, tummista silmistään — nyt on kaikki taas tuleva hyväksi jälleen, nyt ja'amme toistemme kanssa kaiken elämän ilot ja surut ja uuden liittomme vahvistaa…
Hän keskeytti lauseensa hämilleen mennen. Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea uskaltaisi ajatella veljestään.
— Äitimme! — sanoi Bernhard reippaasti.
Ensi kerran kuuli Paul hänen sanovan: äitimme.
— Kiitän sinua, — sanoi hän lämpimästi veljensä kättä puristaen.
— Ja minä siunaan sinua, poikani, suurimman voiton johdosta, jonka kuolevainen voi voittaa: kun voittaa itsensä.
— Isäni, — virkkoi Paul, jonka oli mahdoton enää tunteitaan hillitä, — en voi teille vielä kaikkea sanoa, mutta sen tiedän, että äitimme ei poissaolonsa aikana ole ollut meistä välittämättä ja toivon, että sovintomme on saava hänet taas palaamaan.
— Se toivo on minuakin ylläpitänyt kaikissa huolissani, — sanoi vanha kreivi, — ja minä olen lakkauttanut kaikki kuulustelemiseni, antaakseni hänen palata silloin, kun hän itse sen sopivaksi katsoo.
— Jospa olisin sittenkin oikein arvannut! — virkkoi Bernhard miettien. — Jospa mieletön aavistukseni ei sittenkään olisi minua pettänyt! Ehkä jälleennäkemisen ilo on lähempänä kuin luulemmekaan. Östanlidin muori, pyydän teiltä jotakin.
Vanha nainen astui vavisten esiin.
— Muistatteko, mitä minulle lupasitte? Kun olen teoin enkä vain sanoin todistanut, etten enää ole sama kuin ennen, silloin lupasitte paljastaa kasvonne. Katsotteko minun nyt täyttäneeni ne ehdot, jotka minulle määräsitte?
— Olette hyvällä alulla, — kuiskasi vanha nainen.
— On siis teidän vallassanne täyttää minulle antamanne lupaus.
Ainoastaan kirjoituspöydällä oleva yksinäinen lamppu valaisi heikosti huonetta, sillä Bernhardin silmä ei vielä sietänyt voimakkaampaa valoa. Östanlidin muori astui esiin ja nosti pois huivin, joka peitti hänen päänsä. Paul vapisi, sillä hän tunsi puvun; Bernhardin paha omatunto puistatti häntä, ja vanha kreivi katseli tätä kohtausta äänettömästi kummastellen.
Mutta kun päähine oli poissa, näkivät kaikki sen alla kahdeksankymmenvuotiaan vaimon, jonka hiukset olivat lumivalkeat, otsa ryppyinen, kasvot lakastuneet ja silmät maahan luodut.
Pettymys valtasi kaikkien mielen, ja herännyt toivo oli muuttunut alakuloisuudeksi. — Olin hullu, kun luulin saavani nähdä hänet! En ole sitä ansainnut! — huudahti Bernhard Bertelsköld. — Mutta kuka lienettekin, tuntematon, salaperäinen olento, niin olen teille ikuisesti kiitollinen ja ihailen teitä koko elinaikani!
Kahdeksankymmenvuotias ei vastannut. Hän peitti pian taas kasvonsa ja riensi ulos itsesoimauksen orjantappuran oka sydämessään. — Mitä olen tehnyt? — huokasi hän. — Jumalani, anna minulle anteeksi, sillä tein ehkä väärin; salainen ääni minussa sen selvästi sanoo. Tiedät, Jumalani, että olen sen hyvässä tarkoituksessa tehnyt, sillä Bernhard seisoo vielä epäröiden valtakuntasi portilla. Mutta olen kuitenkin pettänyt rakkahimpani … oi, se oli kauhea hetki! En ole syntynyt pettämään…
10. SALAVEHKEILIJÄ JA YKSITYISSIHTEERI.
— Asia edistyy, teidän majesteettinne, asia edistyy! — sanoi eversti Jaakko Maunu Sprengtporten eräänä iltana toukokuun keskipalkoilla, kun hänellä oli salainen keskustelu kuninkaan kanssa. — Veljeni matkustaa näinä päivinä meritse Suomeen valmistaakseen keikausta ja vähän myöhemmin seuraan minä jäljessä. Viaporin linnaväen upseerit ovat suurimmaksi osaksi hattuja, siis tyytymättömiä ja valmiita mihin muutokseen tahansa. Luulen heidän avullaan voivani saada vartioväen kapinaan, ja kun asia kerran on alulla, toivon voivani vastata myöskin Porvoon keveästä ratsuväestä.
— Onko niin helppoa saada suomalaiset kapinaan? — kysyi kuningas. — Olen kuullut sanottavan, että se kansa on itsepäinen kaikessa, jopa uskollisuudessaankin.
— Juuri sen vuoksi, teidän majesteettinne. Nuo karhut tuolla meren takana ovat kuningasmielisempiä kuin ruotsalaiset itse. Uskottomuus hallitusmuodolle merkitsee tätä nykyä uskollisuutta kuninkaalle. Ja jos on kysymys pienestä vehkeestä, on kyllä keinoja, joilla tuokin kansa saadaan liikkeelle. Sen valtioneuvos Reuterholm parhaiten tietää. Hän on tehnyt ihmetyön, hän on yllyttänyt siivot ja uneliaat rusthollarini Gammelbackassa nostamaan jutun minua vastaan säätyjen edessä, ja hän on siinä niin hyvin onnistunut, että olen hukassa, jos ei teidän majesteettinne suvaitse vastaanottaa mahtavampaa kruunua. Kas siinä syy, — lisäsi eversti hienosti — miksi minun jo pelkästä epätoivosta täytyy olla kuningasmielinen, ellen olisi sellainen jo vakaumuksesta ja miksi teidän majesteettinne voi luottaa minuun kuin miekan kahva terään.
— Ja sitten on ajatuksenne…
— Sitten on ajatukseni viedä luotettava sotaväki meren yli muutamilla armeijan laivaston laivoilla, jotka ovat Viaporin luona. Suomalaiset nousevat maihin Erstanlahden luona täällä lähellä. Minulla on vartijani valmiina, laivoille annetaan merkki, joukko luotettavia valtiopäivämiehiä ja upseereja kiiruhtaa suomalaisia vastaan…
— Mutta silloinhan heittäytyisimme à tout prix suomalaisten syliin! Ei, hyvä parooni, ruotsalainen sotaväkeni pitäisi sitä epäluottamuksen osoituksena.
— Suomalaiset, teidän majesteettinne, ovat juuri luodut käytettäviksi kiiloina, joita ajetaan sisään honkaa halkaisemaan, ja sitten täydentää kirves työn. Sen vuoksi täytyy ruotsalaiselle sotaväelle jättää varsinainen coup de main. Tukholman vartioväkeä on varovasti edeltäpäin valmistettu ja se marssii yöllä vastaanottamaan suomalaisia.
— Mutta yöt ovat valoisat.
— Se kirottu valo, — pyydän anteeksi, — teen vain tyhmyyksiä. Mutta onneksi ei ole muilla kuin Pechlinillä silmiä päässä ja häntä varten kyllä keinot keksitään. Muut eivät ole vaarallisia, he vetävät yömyssyt korvilleen ja aina nenään saakka.
— Jatkakaa!
— Sittenkun vartijaväki on liittynyt suomalaisiin, on pöytä katettu ja teidän majesteettinne käsketään alamaisimmasti aterialle. Se on: teidän majesteettinne on armollinen ja saapuu maallenousupaikalle ja pitää puheen sotaväelle, sitten heidän etunenässään marssiakseen pääkaupunkiin. Täällä teidän majesteettinne asettuu kaartin etupäähän. Neuvoskunta ja myssyjen johtajat vangitaan, kuuluttajat kutsuvat säädyt valtiosaliin ja uusi hallitusmuoto esitetään heidän vahvistettavakseen. Se käy kuin huvinäytelmä. Loppukohtauksena tulee, niinkuin kohtuullista on, häät vallan ja kruunun välillä, ja katsojat taputtavat käsiään.
— Tiedättekö, parooni, että semmoiset huvinäytelmät joskus muuttuvat murhenäytelmiksi. Olen lasna ollessani semmoisiakin nähnyt.
— Oh, teidän majesteettinne, kaikki riippuu siitä, etteivät näyttelijät joudu hämilleen, ja täytyy pitää huolta siitä, että kuiskaaja tekee hyvin tehtävänsä. Muuten ei aikomukseni suinkaan ole jättää kaikkea yhden yrityksen varaan. Täytyy ottaa haltuunsa jokin eteläisistä linnoista, esim. Kristianstad. Kukistaakseen tämän vaarallisen kapinan, kokoaa teidän majesteettinne armeijan; ja armeijan etupäässä olevalla kuninkaalla on ihmeellinen valta saada kansa uskomaan hänen isänmaalliseen ajatuskantaansa.
Kuningas Kustaan suuret siniset silmät katselivat omituisella varovaisen älykkäällä ilmeellä uskaliasta vehkeilijää. Vielä hän ei ollut mihinkään suostunut, vielä hän ei ollut laskenut kruunuansa ja mainettaan alamaisen käsiin.
— Tahdon ajatella esitystänne, — sanoi hän.
— Suokaa anteeksi, sire, puutarhurin nukkuessa rikkaruoho kasvaa. Teidän majesteettinne ajatellessa toimivat muut. Nyt tai ei milloinkaan.
— Ja kuka vastaa siitä, ettette syökse valtakuntaa kansalaissotaan ja saata itseänne ja uskollisimpia alamaisiani onnettomuuteen?
— Kuka? Caesarin onni ja raha, teidän majesteettinne. Minä tarvitsen paljon rahaa.
— No hyvä, tahdotteko rehellisten kasvojeni takuuta vastaan lainata minulle sata tukaattia.
— Vaikka satatuhatta, teidän majesteettinne, — jos minulla vain olisi! Mutta vallankumouksissa samoinkuin sodissakin tarvitaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi vielä sittenkin rahaa. Rahaa täytyy hankkia, vaikkapa kuutamoa pitäisi rahaksi lyödä. Eikö teidän majesteetillanne ole semmoista silmänkääntäjää? Olen kuullut kerrottavan, että ranskalaiset samoinkuin suomalaisetkin osaavat loihtia.
— Voyons. Tahdon koettaa muuatta loihtua.
— Teidän majesteettinne siis suostuu?
— Mihin sitten?
— Alamaiseen ehdotukseeni.
Kuningas Kustaa hymyili. — Minä suostun, — sanoi hän, — olemaan seuraamatta rusthollarienne esimerkkiä ja nostamatta juttua teitä vastaan säätyjen edessä. Muutoin voitte olla vakuutettu kuninkaallisesta suosiostani.
— Ja valtakirja?
— Niin, saatte valtakirjan matkustaa Suomeen ostamaan hevosia tykistölle.
— Kiitän nöyrimmästi ja olen seuraava teidän armollista tahtoanne.
Keskustelu oli päättynyt.
— Hän on kunnianhimoinen kuin äitinsä ja pelkuri kuin isänsä, mutta minä ajan häntä edelläni kuin kanuunasta ampuen, — ajatteli Sprengtporten mennessään.
— Hän on sytytyslanka, joka johtaa ruutitynnyriin, mutta pitää varoa, ettei kaikki räjähdä ilmaan, — ajatteli kuningas heittäessään hyvästiä rohkealle ja vaaralliselle alamaiselleen.
Kello soi, ja vartiovuorossa oleva adjutantti astui sisään.
— Kutsu tänne se nuori mies, joka odottaa päästäkseen puheilleni.
Kohta sen jälkeen tuli Paul Bertelsköld, vielä kalpeana haavastaan.
— Nimenne on Bertelsköld, Falkbyn kreivin poika?
— Niin on, teidän majesteettinne.
— Ylioppilas?
Paul kumarsi myöntäen.
— Mitä olette lukenut?
— Luonnontieteitä, historiaa ja filosofiaa.
— Siinä tapauksessa ette liene harrastanut vieraita kieliä?
— Jossakin määrin, teidän majesteettinne.
— Mitä kieliä?
— Ranskan, saksan, englannin, italian ja venäjän kieliä.
— En effet, onhan siinä aluksi. Kuinka on päähänne pistänyt lukea venäjää?
— Tutustuin Turussa erääseen venäläiseen karkuriin.
— Hyvä. Kas tässä erään venäläisen ritarikunnan diploomi, joka on minulle lähetetty. Kääntäkää se.
Paul käänsi sen sujuvasti.
— Hyvä on, — sanoi kuningas hymyillen. — Minulle on sanottu, että tietonne ovat erinomaiset, enkä ole teitä kutsunutkaan tänne suorittamaan tutkintoa. Oletteko luotettava?
— Jos teidän majesteettinne tahtoo minua koettaa, niin en aio nimeäni pilata.
— Ah, on monenlaisia aatelismiehiä. Veljenne esimerkiksi. Mutta voitteko säilyttää salaisuuksia, joista riippuu henkenne ja vielä enemmänkin?
— Voin mennä kuolemaan sen puolesta, jota pidän oikeana.
Kuningas katsoi häneen terävästi. — Ja jos ette pidä jotakin oikeana, mitä silloin teette?
— Minä kieltäydyn luottamuksesta, jota en voi vastaanottaa.
— Kuinka? Olette suorasukainen, nuori herrani!
— En voi tinkiä omatuntoni kanssa, mutta en myöskään pettää kuninkaani tai jonkun toisen luottamusta.
— Tiedättekö ystäväni, että kuninkaan palveluksessa ei aprikoida, vaan totellaan.
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! En voi muilla ehdoilla palvella.
— Au diable, semmoisilla palvelijoilla en tee mitään! Menkää tiehenne! Teistä voi tulla lavertelija valtiopäivillä niinkuin kaikista muistakin, mutta minun palvelukseeni ette kelpaa.
Paul kumarsi aikoen mennä.
— Odottakaa, — sanoi kuningas rypistäen kulmiaan. — Osaatte venäjää ja siitä voi ehkä olla hyötyä. Tiedättekö, että teitä on suositettu yksityissihteerikseni Gyllengahmin jälkeen, jota en voi käyttää.
— En uskaltanut sitä enää toivoa.
— No miksi, taivaan nimessä, sitten turmelette tulevaisuutenne puhumalla tyhmyyksiä?
— En koskaan sano teidän majesteetillenne muuta kuin totuuden.
— Foi de gentilhomme, — sanoi helposti lepytettävä kuningas nauraen, — jos aiotte esiintyä semmoisena kummana hovissani, niin tekee todellakin mieleni koettaa, mihin kelpaatte. Mutta varokaa, nuori mies, minä varoitan teitä muista messieurs et mesdames de la cour. Ne tulevat vähintäänkin repimään silmät päästänne. Enfin, saavutte huomenna klo 10 kreivi Schefferin luo saadaksenne määräyksiä ja sitten tahdomme pitää teitä armollisessa muistissamme.
Paul luuli nyt käyntinsä päättyneen ja aikoi taas poistua. Mutta kuningas viittasi häntä jäämään.
— Johtuu mieleeni jotakin, — sanoi hän. — Voitteko virheettömästi kirjoittaa äidinkieltänne?
Paul luuli osaavansa tuon merkillisen taidon, johon, niinkuin kaikki tiesivät, kuningas ei ollut täysin perehtynyt.
— No, kai piirtelette variksenvarpaita paperille niinkuin kaikki muutkin nuoret maisterit? Kirjoittakaa jotakin; tahdon nähdä käsialanne.
Paul tarttui kynään ja kirjoitti loistavan kauniilla käsialalla säkeen
Henriadista:
La verité seule est grande, la vertu seule est aimable.[20]
— Hm, — sanoi kuningas nähtävästi tyytyväisenä, — saatte alkaa virkanne varsin tärkeällä luottamustoimella. Saatte kirjoittaa puhtaaksi "Thetis ja Peléen" vuorosanat.
11. SUURI NÄYTTELIJÄ.
Eräänä aamuna tahi oikeammin eräänä päivänä, sillä kello oli lähes kaksitoista, istui kuningas Kustaa sinisilkkisessä aamutakissaan kirjoituspöytänsä ääressä, lukien kirjettä, jonka oli sepittänyt unettoman yön aikana. Parin tunnin lepo aamuyöstä ei ollut voinut kohottaa punaa hänen poskilleen. Hän oli kalpea ja alakuloinen; mutta hänen nuoren puolisonsa pehmeä käsi ei saanut tasoittaa hänen otsansa ryppyjä. Vaarat uhkasivat joka taholta; mistä saisi hän sen voiman, joka ne torjuisi? Tässä ei auttanut usko sallimukseen eivätkä Voltairen mietelmät. Todellisuus oli hänen edessään kuin uhkaava peikko; hän tiesi vihollistensa hierovan liittoa Venäjän ja Englannin kanssa ja tämä liitto tulisi olemaan kaikkien hänen ylpeitten toiveittensa hauta, ehkä hänen omansakin. Toiminnan hetki oli tullut ja kuitenkin oli toimiminen uhkapeliä, joka pani kaiken alttiiksi.
Se kirje, jota kuningas vastoin tavallisuutta niin huolellisesti luki, ennenkuin se oli lähetettävä, oli salakirjaimilla osoitettu Ranskan kuninkaalle ja sisälsi epäselvin sanoin kirjoitetun ilmoituksen tärkeästä muutoksesta, joka oli tapahtuva Ruotsissa ja jota varten kuningas pyysi Ranskan ystävyyden tukea.
Hetken aikaa vaiti oltuaan taittoi kuningas Kustaa paperin kokoon, pani sen erinomaisen huolellisesti kuoreen, sulki kuoren omakätisesti ja antoi sen sitten sihteerilleen, joka oli valvonut hänen kanssaan koko yön kirjeitä laatien.
— Kreivi Creutzille Parisiin, — sanoi hän.
Sihteeri otti kirjeen ja kirjoitti siihen osoitteen.
— Oletteko muistanut kreivin kaikki arvonimet? — kysyi kuningas.
— Olen, teidän majesteettinne, — vastasi Paul Bertelsköld.
— Hyvä. Onko sanansaattaja valmis?
— Hän odottaa eteisessä.
— Katso, että hän lähtee heti, ketään puhuttelematta.
— Se tapahtuu, teidän majesteettinne.
Kuningas heittäytyi väsyneenä sohvaan ja hänen muutoin eloisat kasvonsa osoittivat miltei epätoivoista alakuloisuutta. — Ollapa minulla yksikään lauta, yksi ainoakaan lauta, jolle voisin huoleti astua! — huokasi hän miltei kuulumattomasti.
Ilmoitettiin, että kanslianpresidentti, parooni Düben, eräs myssyjen johtajista, pyysi päästä puheille.
— Kähertäjäni! — huudahti kuningas, sillä hän ei ollut vielä pukeutunut ja näin aamuasussaan hän ei voinut vastaanottaa kanslianpresidenttiä.
Kähertäjä teki tehtävänsä taitavasti, ja kamaripalvelija osoitti yhtä suurta intoa. Hienoa, tuskin huomattavaa ihomaalia pantiin hänen kalpeille poskilleen ja kohta astui kuningas loistavin kasvoin vastaanottohuoneeseen.
— On mieluista nähdä teidät, hyvä parooni, — sanoi hän. — Toivon että voitte hyvin ja että rakastettavat naapurimme, Venäjän ja Tanskan majesteetit, suovat meidän nukkua rauhassa. Mitä arvelette, olen tänä yönä nähnyt unta keisarinnasta.
— Pelkäisikö teidän majesteettinne mitään? — kysyi parooni Düben levottomasti. Hänen olivat miehet viisaammat kuin hän itse lähettäneet nuuskimaan kuninkaan hankkeita ja saamaan selkoa, vehkeilikö valtion majesteetti vapautta vastaan.
— Pelkäisinkö? Ah, hyvä parooni, mitä ajattelette minusta? — sanoi kuningas keveästi. — Olen nainut mies; luuletteko minun voivan olla mustasukkainen kreivi Orloville? Ei; tahdon uskoa teille asian, joka toistaiseksi jääköön entre nous. Mitä sanotte, jos lähettäisimme hänen majesteetillensa kuninkaallisen serafiimitähtemme?
— Olisihan se eräs keino tuon mahtavan naapurin kiinnittämiseksi itseemme, vastasi kanslianpresidentti hyvin tyyntyneenä.
— Kiinnittäisimme hänet kultaketjuihin, se on minunkin ajatukseni. Mutta tämä asia on antanut minulle paljon päänvaivaa. Jos lähetämme serafiimiketjun naiselle, — joka on tavatonta, vaikkei se tapahdukaan nyt ensi kertaa — niin seuraa kysymys: kuinka hänen tsaarillinen majesteettinsa kantaa tähteämme! Pitääkö hän sitä ritarikunnan puvun kanssa vai ilman sitä, mitä arvelette? Kantaako hän ketjua paljaalla kaulallaan vai olkapäillä ja kureliivin päällä? Eikö olisi syytä kysyä neuvoston mieltä näin tärkeässä asiassa. Olisi valtion arvoa loukkaavaa, jos meidän ensimmäistä ritarimerkkiämme kannettaisiin huolimattomasti.
— Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, se on varsin tärkeä kysymys, — virkkoi parooni Düben hyvin totisena, mutta itsekseen hymyillen kuninkaalle, joka lapsellisesti haaveili tuommoisia asioita silloin, kun hänen kruunuansa tavoiteltiin.
— N'est ce pas? — jatkoi kuningas hyvin vilkkaasti.
— Meidän tulee hankkia tarkat tiedot sukkanauhatähdistön ja kultaisen taljan ritarikunnan säännöistä. En voi ymmärtää, miksi ei keisarinna voisi sovittaa pukuaan ritarikunnan puvun mukaan, varsinkin jos me lähettäisimme kaavakuvan väreineen. Hänen majesteettinsa saisi silloin tilaisuuden nähdä näytteen meidän erinomaisesta aististamme.
— No, Jumalalle kiitos, tuo ei ole vaarallinen! — ajatteli kanslianpresidentti, ja poistui hetken kuluttua esitettyään kuninkaalle näön vuoksi muutamia nimitysasioita.
Hänen mentyään antoi kuningas käskyn, ettei ketään olisi päästettävä hänen puheilleen. Hän heittäysi vielä enemmän väsyneenä sohvaan, hänen ulkomuotonsa eloisuus raukeni ja hän vaipui synkkänä miettimään onnetonta asemaansa.
— Se voi maksaa verta, paljon verta! — kuiskasi hän, ja hänen hellä sydämensä vapisi seurauksia ajatellessa.
— Mutta minun täytyy päästä puheille, minulla on hyvin tärkeitä asioita ilmoitettavana! — kuului pirteä naisääni eteisestä, ja kuningas tunsi markiisitar Egmontin äänen.
— Markiisitar saa tulla sisään, — sanoi kuningas hämillään olevalle kamaripalvelijalle.
Ja katso, kun rakastettava ranskatar tanssi sisään niin keveästi ja veitikkamaisesti kuin olisi hän ollut täällä kuin kotonaan, tapasi hän, samoin kuin presidenttikin, kuninkaan, joka loisti nuoruuden viehätystä: tasainen otsa oli taas kirkas, ja veitikkamaisuus leikki hänen suurissa, kauneissa silmissään.
— Teidän majesteettinne suvaitkoon suoda anteeksi rohkeuteni, — virkkoi markiisitar niin välinpitämättömästi kuin olisi astunut kadetin varpaille. — En tule suotta, minulla on siihen hyvin tärkeitä syitä.
— Käyntinne, madame, on jo semmoisenaankin tärkeä syy, — vastasi kuningas kohteliaasti hymyillen, vaikka äänessä olikin kätkettynä tyytymättömyyden kärki, sillä hän oli erittäin arka kuninkaallisesta arvostaan. — Onko sitäpaitsi jotakin, joka on suonut minulle ilon saada nähdä teidät?
Markiisitar niiasi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja vastasi pelkäämättä:
— Ei mitään muuta kuin Venäjän sodanjulistus.
— Kuinka! — huudahti kuningas vasten tahtoaan kavahtaen, sillä ilma oli täynnä kummallisia huhuja, ja korkeimman ylimystön naiset olivat siihen aikaan politiikan parhaimmat ilmapuntarit.
— Venäjän, Englannin, Ranskan…
— Silloin voin olla levollinen.
— Sanalla sanoen: koko Euroopan. Ollaan erittäin kiukustuneita teidän majesteettiinne. Väitetään teidän majesteettinne tahtovan muuttaa valoisan kevään talveksi, vetäytymällä pois maailmasta ja rupeamalla taas uudelleen erakoksi Chaussée d'Antinin varrelle. Kahdeksan päivää ilman vastaanottoa hovissa — maailman loppu on käsissä! Tuskin kurjaa paraatiakaan, eikä mitään huvimatkaa Drottningholmaan tai Ulriksdaliin: — uskallanpa sanoa sitä täydelliseksi auringonpimennykseksi! Ministerit napisevat, runoilijat kietovat kantelensa suruverhoon, koko Ruotsi on epätoivoissaan. Mitä minun sukupuoleeni tulee, niin sillä on kunnia kulkea kapinoitsijain etupäässä lähestyvän vallankumouksen aikana.
— Sukupuolenne, madame, ei vältä ansaittua rangaistustaan, ja te itse saatte aluksi suorittaa Calypson osan tulevissa iltahuveissa, edellyttäen kuitenkin, että tyydytte siihen Telemakhokseen, jonka olen teille aikonut.
— Kuka hän on, jos uskallan kysyä?
— Uusi sihteerini. Muistelen teidän puoltaneen häntä virkaansa kaunopuheisuudella, joka erinomaisesti teitä kaunisti.
— Eikö teidän majesteettinne ole tyytyväinen suosikkiini? — kysyi markiisitar levähyttäen keveällä kädellä auki erinomaisen kauniin merihelmillä koristetun viuhkansa.
— Minulla on jotakin häntä vastaan. Ainoastaan keskinkertaiset kelpaavat koneiksi.
— Käyttäkää häntä sitten sellaisiin toimiin, missä hänen sydämensä voi palvella teidän majesteettianne yhtä uskollisesti kuin hänen päänsä.
— Olen aivan ihastunut, että te jo harjoittelette osaanne noin luontevasti, noin suurella taidolla. Tulette olemaan verraton Calypso. Mutta à propos des bottes, — jatkoi kuningas, äkkiä muuttaen äänensä, — mitä Parisista kirjoitetaan?
— Käy eikä käy, — vastasi markiisitar madaltaen ääntään. — Aiguillon on puolellamme.
— Olin siitä vakuutettu.
— Rochefoucauld hyväksyy hankkeemme. Kaikki Choiseulin vanhat ystävät työskentelevät mitä suurimmalla innolla teidän majesteettinne eduksi.
— Choiseul-parka! Mutta se on meille huono suositus.
— La Brillière ja hänen puolueensa ovat meitä vastaan.
— Diable! Sitä minä jo aavistin.
— De la Marck ja de Boufflers panevat parastaan. Tätini on väsymätön.
— Sitten ei ole hätää. Teidän tädillänne, madame, on maailmassa yksi ainoa kilpailija — te itse.
— Ah, sire, pahin uutinen tulee viimeiseksi. Englannin ministeri on ostanut Du Barryn.
— Mitä sanotte? Du Barryn? — Taivasten tekijä! Silloinhan on kaikki hukassa! Du Barry voi enemmän kuin kuningas itse.
— Niin on, teidän majesteettinne. Hän on ehtinyt unohtaa tuon komean jalokivikaulanauhan, jonka lahjoititte hänen sylikoiralleen. Pitää tarjota hänelle enemmän kuin Englanti tarjoaa, ja siihen eivät kultavuoretkaan riitä.
— Olette oikeassa, — sanoi Kustaa-kuningas synkästi. — Ollaan siis siinä, että minun täytyy kumartaa naista, jota halveksin.
— Ei koskaan teidän majesteettinne! — virkkoi markiisitar pää pystyssä. — Kerran te olette sen tehnyt, sire, ja nyt näette, mitä olette sillä voittanut. Jos olisin teidän asemassanne, niin ennen kukistuisin kuin nöyrtyisin — häpeälliseen tekoon.
Hetken äänettömyys seurasi, ja taaskin vaipui kuningas alakuloisuuteen, jota hän ei enää koettanut salata. Silloin virkkoi markiisitar entisellä iloisella äänellään:
— Luuleeko teidän majesteettinne todellakin, että olen tullut tänne ainoastaan sanoakseni teidän majesteetillenne näin ikäviä asioita? Ei, suokaa anteeksi, alamainen aikomukseni oli kysyä, suvaitseeko teidän majesteettinne suoda minulle sen armon, että saapuu pieneen déjeuner dinatoireen, jonka olen pannut toimeen Brunnsvikissa. Ilma on ihana, ja teidän majesteettinne tapaa siellä ainoastaan uskollisia ystäviä.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Kustaa-kuningas, ja pilvet hänen otsaltaan katosivat taaskin hetkeksi niinkuin sumut auringon paisteessa.
12. ELÄINTARHAN JUHLA.
Pientä, Brunnsvikin luona olevaa metsästysmajaa ei olisi voinut tuntea entisekseen. Sen vanhoja seiniä oli vaikea erottaa lehtien ja kukkien alta; ikkunoista liehui pieniä sinikeltaisia silkkilippuja; portaat olivat yhtenä ainoana ruusupensaana. Ja kuitenkin oli tämä vain mahdollisen sateen suojaksi varustettu. Se paikka, jonka markiisitar Egmont oli valinnut déjeuner dinatoireansa varten, oli sisempänä puistossa, kauniilla, viheriällä niityllä lehväisten kukkulain välissä, josta oli näköala lahdelle päin.
Tänne oli katettu pöytä kolmellekymmenelle hengelle; sen isompi ei seura ollut, mutta sitä herkullisemmat olivat ruokalajit. Markiisitar tunsi kuninkaallisen vieraansa: hän eli niinkuin perhonen hunajasta ja kukkien tuoksusta, hän söi vähän ja nopeasti, mutta rakasti makeisia; joi yhtä vähän ja voi kuitenkin viettää tuntikausia pöydän ääressä. Karkeampaa nautintoa hän halveksi; mutta hienoa älyä, iloa ja suloa, sukkelasanaisia miehiä, viehättäviä naisia, aistikkaita laitoksia, huolellisia pukuja, kaikkea uutta ja kekseliästä, nerokasta ja hämmästyttävää; eloisia, koreita värejä ja mielistelyä niin hienon hienoa, että se tuntui vain kuin oranssien tuoksu, jonka tuuli toi ja toinen vei — kas, semmoista rakasti Kustaa III ja sitä koetti hänen kekseliäs emäntänsä hankkia hänelle.
Hän oli tuhlannut rahoja kuninkaallisesti. Hän oli tyhjentänyt ruusut ja narsissit kaikista Tukholman kasvihuoneista ja kun nämä loppuivat, oli hän tyhjentänyt kaikkien muotikauppiasten tekokukkavarastot. Eikä nyt ollutkaan sitä tammea eikä niinipuuta ja poppelia, joka ei olisi ollut kukilla koristettu juuresta latvaan. Saksankuuset ja kaikki muutkin kuuset, jotka siellä täällä seisoivat tummina ja totisina vaaleamman lehtimetsän keskessä, huomasivat kummakseen olevansa koristettuja kuin joulukuuset ruusu- ja kultapaperikiehkuroilla. Oli hupaista nähdä pienten laululintujen sadoittain parveilevan kaikkialla ja ihmeissään ja uteliaina hyppivän oksalta oksalle noissa oudosti koristelluissa puissa ja noukkien tutkivan, mihin kaikki nuo kummalliset koristeet oikeastaan mahtoivat kelvata.
Ainoastaan ranskattaren päähän voi pälkähtää koristaa luontoa keinotekoisilla kukkasilla. Mutta sitä ei markiisitar ajatellut. Olihan se jotakin uutta ja näytti hyvältä.
Hän oli myöskin hankkinut pienen lammaslauman. Siihen kuului kuusi lumivalkeaa karitsaa, joita pienet paimentytöt taluttivat punaisista silkkinauhoista. Tarjoilijat oli puettu fauneiksi, satyyreiksi, bakkanteiksi ja metsänneidoiksi. Kaksi murjaania varjosti pöytää leveällä auringonvarjostimella. Sievä perulaistyttö seisoi joka hetki valmiina leyhyttelemään viileyttä suurella viuhkalla, joka kuvasi paratiisilintua. Pieni, sinisilmäinen vedenneito ammensi limonaadia sitä varten valmistetusta lähteestä vanhan tammen juurella. Pieni fauni puhalsi pilliä. Pöytä oli tehty G:n muotoon[21] ja roomalaisena kolmosena oli kolme pientä peräkkäin olevaa soikulaista pöytää, joille oli asetettu kolmet ruokaneuvot kullekin: ensimmäinen kuninkaalle, prinsessa Sofia Albertinalle ja kreivitär de la Gardielle; toinen emännälle, prinssi Fredrikille ja kreivi Schefferille; kolmas suosikille, parooni Sinclairille, kreivitär Lewenhauptille ja neiti Fersenille. Kaarle-prinssi oli poissa laivastolla Karlskronassa.
Oli ihana päiväpaiste ja puhalsi lauhkea kevättuuli, joka keinutteli kaikkia kukilla koristettuja puitten latvoja ja liehutteli kaikkia lippuja. Kustaa III:l1a oli hyvä ilmaonni, niinkuin kaikilla suurilla tai suuremmilla Ruotsin kuninkailla.
Päivällinen oli päättynyt mitä hilpeimmän mielialan ja kaikkein iloisimman pilan vallitessa, joka kosketti hovietiketin äärimmäisiä rajoja, mutta ei mennyt hiuskarvaakaan siitä sivu, sillä kuningas ei suvainnut arvostansa leikkiä laskettavan. Hän sanoi itseään "vapaan kansan ensimmäiseksi kansalaiseksi", mutta jos valtakunnan toinen kansalainen käänsi ensimmäiselle selkänsä, oli kaikki kuninkaallinen suosio loppunut.
Aterian jälkeen tarjosi kuningas markiisittarelle käsivartensa, ja nyt lähdettiin puistoon kävelylle. Eräälle kukkulalle, josta oli vapaa näköala, oli markiisitar asettanut leposohvia.
— Näettekö, — sanoi kuningas, — pientä torppaa tuolla lahden toisella puolen? Eihän se vedä vertoja Versaillesille eikä Trianonille, mutta palatkaa tänne kymmenen vuoden kuluttua, niin saatte nähdä, mitä olen tehnyt Hagastani.
— Sanokaa yhtä hyvin vuosisadan kuluttua, sillä jos elän kymmenen vuotta, elän varmaankin sata ja v. 1872 on minulla kunnia pyytää teidän majesteettinne käsivartta, ihaillakseni teidän majesteettinne istutuksia.
— Suotte minulle runsaasti aikaa, — sanoi kuningas hymyillen, — mutta voi olla vaara tarjona, että 1872 saatte nähdä raunioita huviloiden sijasta. Mutta mitä pidätte Eläintarhasta?
— Aivan yhtä paljon kuin Ruotsista, — vastasi markiisitar. — Ihana erämaa, sekasorto, jonka tuhannet kauneudet vain vartovat järjestäjäänsä. Tämä puisto on kuningaskunta, jonka valtaistuin oli avoinna siihen saakka, kunnes teidän majesteettinne suvaitsi syntyä.
— Ja tänään, tarkoitatte, suoritan kruunauskulkuni. Senvuoksi ovat viheriät alamaiseni pukeutuneet tanssi-pukuun.
— Ja teidän majesteettinne siivelliset alamaiset veisaavat tedeumia.
— Minä lupaan teille, madame, että Eläintarha ei enää kauemmin pysy erämaana. Antakaa minulle vapaat kädet, ja ennustuksenne käy toteen. Mutta — tässä kuningas puhui hiljemmin — Du Barry, Du Barry ei ole samaa mieltä kuin te.
— En minäkään ole koskaan ollut samaa mieltä kuin hän, — vastasi markiisitar viehättävän ylenkatseellisesti.
— Ilman Ranskaa minä olen hukassa!
— Ja ilman säätyjä on teidän majesteettinne pelastettu! Mutta säädyistä muistuu mieleeni toinen asia: suvaitseeko teidän majesteettinne suoda hetken huomion osalle uskollista kansaansa, jonka näen lähenevän tuolla lehtimajan luona?
Kuningas katsahti osoitettuun suuntaan, ja neljä kummallisesti puettua pariskuntaa nähtiin lähenevän pitkin pientä, kummun alla olevaa kenttää, johon he asettuivat leskisille. Ensimmäinen pan esitti Don Quixotea ja hänen Dulcineaansa, toinen oli kardinaali ja abbedissa, kolmas kauppamatkustaja ja olutmatami, neljäs länsigöötalainen ukko ja suomalainen noita-akka. Kaikilla heillä oli päässään hullunkuriset myssyt.
— Mutta en näe mitään leskeä, — huomautti kuningas, joka hyvin hyvästi ymmärsi tarkoituksen.
— Täällä hän on, teidän majesteettinne!
Ja esiin hyppäsi keveäjalkainen nuori herra, puettuna yleiseksi mielipiteeksi, minkä voi huomata hänen sievässä, mustassa samettihatussaan olevasta tuuliviiristä. Tämä herra asettui parien eteen ja huusi: viimeinen pari ulos!
Länsigöötalainen ja hänen suomalaisnaisensa rupesivat juoksemaan kaikin voimin erilleen toisistaan siinä tarkoituksessa, että taaskin saavuttaisivat toisensa, mutta he juoksivat niin kömpelösti, että kumpikin joutuivat vangiksi ja heidät talutettiin kukkaiskahleisiin sidottuina kuninkaan eteen, jossa he polvistuivat. Vaikkei se ollut aivan leikin sääntöjen mukaista, hyväksyttiin se armollisella suosiolla.
Näiden jäljestä tulivat kauppamatkustaja ja olutmatami. He hölkyttelivät vähän kauemmas, mutta heidänkin kohtalonsa oli sama. Eikä käynyt sen paremmin kardinaalille ja abbedissallekaan, vaikka he näyttivät panevan vastalauseensa kaikella sillä arvolla, jota heidän virkansa vaati.
— Viimeinen pari ulos! — huusi yleinen mielipide, ja Don Quixote ja hänen Dulcineansa saivat jalat alleen. He juoksivat tarmonsa takaa, he tekivät jos jonkinmoisia mutkia mättäiden ja esteiden yli, mutta ei mikään auttanut; yleinen mielipide oli nopeampi, heidät saavutettiin, vangittiin ja vietiin sidottuina, niinkuin heidän edeltäjänsäkin, kuninkaan jalkojen juureen.
Markiisitar nauroi kuin huima lapsi, ja kaikki muut pitivät nenäliinoja suunsa edessä, etteivät remahtaisi sopimattomaan riemuun. Mutta se ei ollut niin vaarallista. Hänen majesteettinsa suvaitsi kaikkein armollisimmasti avata suunsa ja nauraa muiden mukana.
— Tässä, sire, — lausui yleinen mielipide, — saan teidän majesteettinne jalkain juureen tuoda moniaita kapinoitsijoita, jotka ovat tulleet kärsivällisimmältä ja armollisimmalta kuninkaaltaan anomaan anteeksi monia hairahduksiaan ja pyytävät saadakseen teidän majesteettinne eteen laskea alamaisimmat antimensa.
— Allons, — virkkoi kuningas. — Mitä kaikkein uskollisimmat kapinoitsijani voivat minulle tarjota?
Länsigöötalainen toi pienoisen tynnyrin, täynnä pähkinöitä; kauppamatkustaja tarjottimen samppanjapulloineen; kardinaali toi juuston ja Don Quixote kantoi suurella juhlallisuudella esiin muhkean, rintasokerista tehdyn kruunun.
— Minä kiitän teitä, — sanoi kuningas, taittaen palasen kruunusta ja maistaen sitä. — Ja palkinnoksi teidän osoittamastanne alamaisuudesta minä lahjoitan teille vapauden.
Yleinen riemuhuuto seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, ja kaikista oli leikki yhtä mainiosti keksitty kuin se oli rohkea.
— No, eikö teillä ole minulle mitään ennustettavaa, rakas Sibylla? — kysyi kuningas noita-akalta.
— Teidän majesteettinne löytää jotakin, — vastasi Sibylla, joka ei ollut kukaan muu kuin yksi hovin kolmesta sulottaresta, Ulla Fersen.
— Mitä sitten?
— Särjetyn sydämen — vastasi hän viitaten hienosti ja jalosti hylättyyn kuningattareen Sofia Magdalenaan, jonka hovineiti hän oli.
Kuningas ei vastannut. Hän istuutui nurmikolle markiisitar Egmontin viereen.
— En ole saituri, — kuiskasi hän, — mutta olisin kiitollinen, jos teidän keijukaisenne voisivat lahjoittaa minulle Perun käytettäväkseni.
— Uskooko teidän majesteettinne kullantekotaidon mahdollisuuteen?
— Teatterissa se ehkä lienee mahdollista!
— Minä tarkoitan todellisuudessa. Täällä Tukholmassa kuuluu äskettäin olleen muuan kullantekijä. Olen kuullut luotettavain henkilöiden vakuuttavan, että hän oli muuttanut rautakankeja puhtaaksi kullaksi eräälle Larsson-nimiselle valtiopäivämiehelle.
— Missä on se mies? — kysyi Kustaa-kuningas, joka uskoi kaikenlaista, paitsi sitä, mitä papit sanoivat.
— Hänen nimensä on tohtori Weis ja hän on nykyjään kullantekijäin oikeassa kotimaassa — Danvikenissä.[22]
— Sehän oli arvattavaa, — sanoi kuningas käyden taas tavattoman miettiväksi.
Markiisitar kumartui huolimattomasti pehmeään ruohoon ja nyppi irti viattoman valkovuokon lehdet. Taivuttaessaan ruohonkortta hän löysi maasta pienen, kummannäköisen kuparisormuksen.
Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi heti uuden aatteen. — Minulla on armo toivottaa onnea teidän majesteetillenne, — sanoi hän.
— Minkä johdosta?
— Kihlauksenne johdosta Eläintarhan kanssa.
— __Qu'est-ce que c'est?_
— Kas tässä sormus, joka on asettunut teidän majesteettinne jalkain juureen ja joka aina muistuttaa teidän majesteettianne lupauksestanne — ennen vuotta 1872.
Kuningas hymyili tarkastellen näöltään vähäpätöistä sormusta.
— Minä säilytän sen muistona teistä, madame, ja teidän rakastettavasta vieraanvaraisuudestanne.
— Ja säätyjen kruunusta, — laski markiisitar leikkiään. — Mutta, sire, olen oppinut epäilemään kaikkien miesten lupauksia, jopa teidänkin. Sallikaa minun siis kätkeä kihlasormuksenne tähän medaljonkiin, joka ehkä saa kunnian tulla säilytetyksi valtion kalleuksien joukossa.
— Sanokaa mieluummin sydämelläni, — nauroi kuningas Kustaa kätkien sormuksen.
13. VIISAIDEN KUNINGAS HULLUJEN JOUKOSSA.
Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle, että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa, jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi, talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina — uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista oli tuohon aikaan tuntematonta — vaan senvuoksi, että tieto oli iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään kello 3 jälkeen puolenpäivän.
Aika tuskin riitti korjaamaan sitä, mitä oli vuosikausia laiminlyöty. Tehtiin mitä voitiin, ja nyt tuli se pelätty hetki, kun majesteetin vaunut vyöryivät kivetylle pihalle.
Kuningas adjutanttiensa, lääkäriensä ja yksityissihteerinsä seuraamana tarkasteli laitosta ja lausui ankaran tyytymättömyytensä sen rappeutumisesta, jota eivät mitkään puhdistamiset eivätkä mitkään katajanhavut olleet voineet häneltä salata. Johtaja sai muistutuksen, ja käsky annettiin laitoksen asettamisesta tarkoituksenmukaisempaan kuntoon.
Sen jälkeen kävi hänen majesteettinsa katsomassa hullujen koppeja ja kuulusteli merkillisimpien kohtaloita. Siellä oli hylätyitä naisia, jotka hulluudessaan olivat tappaneet lapsensa; omaisuutensa menettäneitä pelureita, jotka nyt pelasivat lastuista ja kivistä; rappiolle joutuneita valtiopäivämiehiä, jotka yhden talarin hinnasta tarjoutuivat hankkimaan hänen majesteetillensa äänten enemmistön maamarsalkan vaalissa. Muuan sanoi olevansa Lutherus, toinen paavi, kolmas Antikristus, neljäs Suuri Moguli. Eräs teurastaja luuli olevansa Preussin Fredrik II; eräs lukiolainen sanoi olevansa Kaarle XII, muuan vanha hovineiti keimaili viuhkallaan ja ilmoitti olevansa Pompadour; eräs onneton maustekauppias, joka oli lukenut romaaneja, julisti itsensä Alarikiksi ja Göthildaksi; eräs partainen merimies oli saanut päähänsä, että hän oli Englannin Elisabeth; muuan houraileva maisteri pyysi kuningasta auttamaan häntä valtaistuimelle, sillä hän oli kruunun tavoittelija Stuart. Näiden inhimillisten intohimojen ja erehdyksien raunioiden joukossa oli myös vanha herkuttelija nimeltä Kalle Sager, joka sanoi odottavansa virkaylennystä, koska oli naisten suosiossa ja soitti huilua.
— Onko täällä eräs henkilö nimeltä tohtori Weis? — kysyi kuningas.
Johtaja rykäisi ja selitti, että mainittu henkilö oli salvattu erään toisen hullun kanssa erityiseen huoneeseen, koska häntä pidettiin vaarallisena.
— Miksi häntä pidetään vaarallisena?
— Hän kuuluu olevan julma noita, eikä hänen kristinuskonsakaan ole kehuttavalla kannalla, — sanoi johtaja.
— Viekää minut hänen luokseen, — käski kuningas. — Te, hyvät herrat, jäätte tänne siksi aikaa.
— Salliiko teidän majesteettinne minun seurata mukana, koska tunnen miehen? — kysyi Paul Bertelsköld.
— Olkoon menneeksi. Allons!
Eräässä sairaalan kaukaisessa kylkirakennuksessa oli isohko huone, jonka ikkunat oli varustettu rautaristikoilla ja joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan. Kumpaisessakin puoliskossa asui hullu, ja he voivat kumpikin väliaidan yli puhutella toisiaan. Vasemmalla puolella oleva hullu, pitkä, vanha, valkeatukkainen ukko istui vapaana, vaikka kyyryllään nurkassaan, jotavastoin oikean puolen asukkaalla, joka näytti melkoista nuoremmalta, oli raskaat kahleet ja rautakanki käsissä ja jaloissa.
Kuningas ja hänen seuraajansa pysähtyivät hetkeksi avonaisen oven taa ja kuulivat hullujen puhelevan keskenään.
Valkotukkainen hullu soudatteli halkoa sylissään ja tarkasteli sitä suurella huolella. — Tämä on puhdasta kultaa — sanoi hän, — hienoa 24 karaatin kultaa, mutta mitä se mahtanee painaa? Saatte tehdä minulle vielä moniaita tankoja, tohtori Weis. Olenhan sanonut teille, että saatte kunniallisen palkinnon. Saatte tyttäreni ja tyttäreni tyttären ja lapseni ja lasteni lapset, jos tahdotte, mutta katsokaa, sieluani en voi myydä polkuhinnasta, ymmärrättehän? Mitä tarjoatte sielustani?
— Annatteko minun olla rauhassa, vanha narri, tai pudotan katon niskaanne! — jupisi toinen hullu vihoissaan; hän oli nelinkontin lattialla ja piirusteli kynnellään kolmioita ja ympyröitä kovaan siltalautaan.
— Saatte kuusitoista prosenttia nettoa, — jatkoi toinen itsepintaisesti. — Olen köyhä mies, minulla on tuskin jokapäiväinen leipäni. Ettekö tunne jotakuta armeliasta ihmistä, joka tahtoisi lahjoittaa minulle neljä äyriä, jotta saisin tuopin kaljaa? Mutta katsokaa, meidän pitää ansaita, meidän pitää tehdä työtä, hankkia itsellemme enemmän kultaa. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale! — jatkoi hän hyväillen halkoa sylissään. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale, kuinka kauniisti loistat! Kas, eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin sinä, pieni kultamuruseni! Ei ole toisessakaan maailmassa muuta kuin kirkkaita tukaatteja. Kas, senvuoksi tahdon minäkin mennä taivaaseen, rakas kultaseni! Anna meidän täältä autuaasti eritä. Amen.
— Jos ei tuo kirottu kulta olisi niin aivan pilannut päätänne, — sanoi toinen, — niin sanoisin teille jotakin, Larsson! Ne konnat ovat panneet minut kahleisiin sentähden, että olen maailman valtias, ja jos minun oikea käteni olisi vapaa, nykäisisin minä Skandinavian tunturit maasta juurineen ja heittäisin ne kuin kiven muruset Jäämereen. Mutta te olette vapaa, Larsson, ja voitte tehdä minulle sen palveluksen, josta olen puhunut. Menkää Eläintarhaan ja hakekaa siellä heinikosta, hakekaa yötä päivää, hakekaa sata vuotta, ettekä tule sitä katumaan. Hakekaa se sama sormus, jota ennen kannoitte sormessanne, se, jonka sisäpinnassa on R.R.R., ja se on, niinkuin tiedätte, kuparista ja kaiken maailman kulta on tyhjää siihen verraten, Mutta varokaa sitä itse pitämästä, sillä silloin muutan teidät kuonaksi! Tuokaa se minulle, niin teen teille vuorittain kultaa, valtamerittäin puhdasta kultaa, Larsson! Sillä katsokaa, minä olen kadottanut tähtikompassini, joka aina viittasi, mistä se oli löydettävissä ja sen vuoksi olen tullut tänne kirottuun pohjolaan. Tähdet, nähkääs, hallitsevat maailmaa, mutta tuo kallis kalu, joka on Eläintarhan heinikossa, hallitsee tähtiä, ja ne höperöt, jotka tähän asti ovat sen omistaneet, eivät ole sitä ymmärtäneet. Minä yksin ymmärrän käyttää näin ääretöntä valtaa ja silloin se minulta ryöstetään; eikö se ole katalaa, sanokaa?
— Minä lähden heti, jos annatte minulle ennakolta viisi leiviskää oikeita ja väärentämättömiä kultaharkkoja! — sanoi Larsson iskien viekkaasti silmää.
— Kas, tässä on, — vastasi tohtori tosissaan ja ojensi, niin hyvin kuin hänen kahleensa myönsivät, viisi uutta halkoa toverilleen aitauksen taakse.
Hullut koettivat pettää toisiaan, kumpikin tyydyttääkseen sydämensä salaisinta halua, joka oli ainoa valoisa kohta heidän kauheassa pimeydessään.
Kuningas astui nyt esiin ja käski irroittaa oikeanpuolisessa huoneessa olevan vangin kahleista. Tämä tapahtui, mutta ei näyttänyt tekevän sen erinomaisempaa vaikutusta.
— Nyt olette vapaa, — sanoi kuningas, — ja jos olette se, joka sanotte olevanne, niin pääsette kohta tästä paikasta. Vastatkaa minulle: voitteko todistaa todella voivanne muuttaa rautaa kullaksi?
— Se ei kuulu teihin, — vastasi tohtori äreästi.
— Tiedättekö, kuka minä olen?
— Olette noita tavallisia narreja, jotka töllistelevät suunsa sijoiltaan himoitessaan tomua ja tuhkaa.
— En huoli kullasta sen itsensä vuoksi, vaan tahdon tehdä sillä jotakin hyvää, — sanoi kuningas, joutuen hämilleen hullun edessä.
— Viiniä, naisia, arpanappuloita … niitäkö halutaan? Onhan teillä semmoista ilman minun avuttanikin. Valtaa, kunniaa, voittomaita … haluttaako enempää? Menkää maata kotianne, köyhä kuningas! Se, joka tulee, se tulee teidän nukkuessanne. Muistakaa kuningasten kuninkaan sanoneen teille sen!
— Tunnetteko minut?
Tohtori hymyili halveksivasti.
— No, — sanoi kuningas, tahtoen vielä kerran yrittää, — jos voitte muuttaa rautaa kullaksi, tahdon tunnustaa teidän olevan minua mahtavamman. Enkä tahdo semmoista apua ilmaiseksi.
Hullu nauroi ivallisesti. — Mitä te, pieni, vähäinen lumimajesteetti, voisitte tarjota viisaiden kuninkaalle, joka on salvattu hullujen sekaan?
— Haluatte saada takaisin sormuksen?
Hullun ruskeat silmät välähtivät.
— Saatte sen, kun olette täyttänyt aarreaittani.
Taaskin nauroi ivallisesti viisaiden kuningas, joka oli salvattu hullujen joukkoon.
Kuningas otti esille medaljongin, joka riippui silkkinauhassa hänen povellaan ja näytti sormusta.
— Varokaa itseänne, sire, — huudahti Paul Bertelsköld. Mutta se oli liian myöhäistä. Hullu heittäytyi salaman nopeudella hämmästyneen kuninkaan päälle, tarttui häntä tiikerin raivolla kaulaan, ja jos ei Paul, joka oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, äkkiä olisi heittäytynyt väliin ja riistänyt villipedolta hänen uhriansa, niin olisi Kustaa III:n hallitus päättynyt siihen, Ruotsin kaiken mahdin voimatta sitä estää.
— Ma foi, sanoi kuningas teeskennellyn tyynesti, posket kalpeina, — viisaiden kuningas ei ole suosiollinen meitä muita, epäviisaita hallitsijoita kohtaan. — Tulkaa Bertelsköld; olen kuullut tarpeekseni.
Ovi suljettiin, ja kuningas poistui. Hän oli saanut tarpeensa kullantekotaidosta.
Hullu jäi sinne. Mutta hänen synkkä mielensä kuohui kauheasti. Hän juoksi kuin hurja seiniä ja ovia vasten. Hän kiipesi notkeudella, jota ei olisi voinut aavistaa, sileää seinää myöten korkeaan pienoiseen ristikkoikkunaan ja takoi päätään sen rautoihin. Hän huusi täyttä kurkkua tahtovansa murskata koko maailman, jollei hänelle annettaisi sitä kallista kalua, joka hallitsi tähtiä ja mielin määrin muutti, ylläpiti tai kukisti koko maailman rakennuksen.
Vasta myöhemmin illalla kuulivat vartijat melun hiljenevän ja uskalsivat mennä sisään, pannakseen raivoisan hullun kahleisiin. He löysivät hänet makaamasta liikkumatonna lattialla. Viisaiden kuningas oli kuollut hullujen joukkoon.
Kyyristyneenä nurkkaansa istui vanha Larsson katsoen hämmästyneenä toveriaan. Järjen kipinä näytti välähtävän hänen hulluutensa yön läpi. Himmeät muistot menneistä ajoista, jolloin Raamattua joka päivä luettiin hänen isänsä talossa, näyttivät kohoavan hänen huulillensa ja hän jupisi hiljaa itsekseen:
"Hanki itsellesi viisautta, sillä se on kultaa parempi, ja äly on jalompi omistaa kuin hopea."
"Mutta tämän maailman viisaus on Jumalan edessä hulluus. Niinkuin kirjoitettu on: Hän vangitsee viisaat heidän hulluudessaan."