14. TOINEN KOETTELEMUS.[23]
— Missähän kreivi Bertelsköld, jota ei täällä pitkiin aikoihin ole näkynyt, nyt oleskelee? — kysyi eräänä iltana joku Svenska Bottenin miehistä.
— Hän on kipeä, — sanoi toinen.
— Hän on hullu, — virkkoi kolmas.
— Hän on tullut jumaliseksi, — säesti neljäs, — ja se nyt on melkein samaa.
— Olen kuullut sanottavan, että hän on kääntynyt katolinuskoon, — arveli viides. — Valhepukuinen nunna on hänet kääntänyt.
— Tuhat tulimmaista! Se nyt sentään jo joltakin kuuluu. Hän on kai nuori ja kaunis? Niin ollen on hyvin järkevää muuttaa uskontoa.
— Jos nimittäin sattuu sitä olemaan. Eikös meillä ole olemassa asetus komeutta ja ylellisyyttä vastaan?
— Hahhahaa! Puhupas noin piispoille.
— Piispat ovat samaa mieltä.
— Toivotan onnea. Eipä olisi hulluinta hakea kirkkoherran paikkaa, kun on saanut kyllänsä valtiopäiväriidoista. Minä kyllä talonpojille paukuttaisin.
— Se olisi mainiota. Mistä tekstistä puhuisit?
— Valistuksesta tietysti. Kertoisin heille, että Raamattu on vanha, kulunut papinvalhe, että katkismus on keksitty tyhmien talonpoikien päihin päntättäväksi, että kirkko on tehty pientä aamupäiväunta varten ja että ns. uskonto on varsin hyödyllinen, osittain kuonokopaksi itsepäisille ihmisille, osittain varta vasten tehdyksi lampaan keritsemiskoneeksi.[24]
— Ai ai, kuulkaahan tuota harhaoppista! — huusivat useat äänet. — Jos hän noin jatkaa, niin tulee hänestä aikaa voittaen ainakin kardinaali.
— Mutta mitäs jää jäljelle, kun tuo vanha roska on lakaistu pois?
— Vapaus, valistus, filosofia — ja siveysoppi.
— Hyvä! Montako tukaattia ansaitsit eilen biribi pelissä lähimmäiseltäsi?
— Ainoastaan kuusikymmentä, — vastasi kysytty tyvenesti.
— Ja kuinka monta tyttöä on sinun tähtesi hypännyt Norrströmiin?
— En ole tullut heistä lukua pitäneeksi.
— Ei, hyvät herrat, kardinaali on liian vähän; hänestä täytyy tulla paavi! — solisi ääneensä iloinen seura.
Keskellä tätä ilvettä astui Bernhard Bertelsköld sisään kysyen eversti Sprengtportenia. Hän oli kalpea, totinen ja hänellä oli arpi vasemman silmän yläpuolella.
Entisestä ivahymystä ei hänen huulillaan näkynyt jälkeäkään.
Melu lakkasi. Vasta tulleessa oli jotakin, joka sitoi kaikkien kielet. Hänen kerhotuttavansa eivät olleet hänestä koskaan pitäneet, mutta sitä enemmän pelänneet hänen terävää kieltänsä ja sietämätöntä ivahymyään. Oltiin siis hyvin halukkaita häntä nöyryyttämään, varsinkin kun luultiin, että hän oli vehkeillyt kerhoa vastaan.
Oli kuitenkin yksi, joka katkaisi äänettömyyden, ja se oli se sama nuori kornetti, joka oli tahdottu nimittää paaviksi ja jolla oli se lahja, että hänen oli erinomaisen vaikea pitää suutansa kiinni.
— No älähän mitään, siinähän on Bertelsköld, — huudahti hän, — juuri kuin kutsuttuna ratkaisemaan hyvin pulmallista kysymystä. Täällä väitetään, että nunna, joka on kääntänyt kreivin katolinuskoon, on kaunis ja hieno kuin kuutamoilta Espanjassa, mutta toiset sanovat, että hän oli morsiusneitinä silloin, kun Ludvig XIV meni naimisiin madame Maintenonin kanssa noin seitsemän tai kahdeksankymmentä vuotta sitten.
Bertelsköld oli vaiti. Hän ei ollut läheskään vielä selvillä omasta itsestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut leopardi, jonka kynnet oli katkaistu.
— Pyydän anteeksi, jos olemme erehtyneet, — jatkoi kornetti ivaten. — Toiset väittävät, että kreivistä on tullut muhamettilainen. Allah on suuri, ja Muhammed on hänen profeettansa.
— Onko parooni Sprengtporten kerhossa? — kysyi Bertelsköld.
— Odotamme häntä joka hetki, ja sill'aikaa voi kreivi viettää aikansa kertomalla meille kääntymyksestään, — vastasi joku toinen seurueesta, josta tämä pilanteko alkoi tuntua hupaiselta. — Osaako kreivi ulkoa ensimmäisen pääkappaleen?
— Olkaa hyvä ja messutkaa meille jotakin; se olisi mieltä ylentävää! — virkkoi toinen.
— Tai saarnatkaa meille saddukealaisten hapatuksesta, — ehdotteli kolmas, joka tahtoi pöyhkeillä raamatuntuntemisellaan. — Olemme kaikki saddukealaisia; emme usko lihan ylösnousemista muussa muodossa kuin pihvilihan, joka palaa haudastaan.
— Ja me olemme juuri huvitelleet itseämme panemalla viralta Herramme. Ukko on vanha, ja kellon sisus tarvitsee korjausta. Eikö kreivi tunne ketään toista kelloseppää?
— Uskooko kreivi piruun?
— Tietysti. On revient toujours à ses premiers amours.
Kreivi ja piru ovat vanhoja veljiä.
— Fi donc, hyvät herrat! täällä käryää tulikivelle. Tuokaa siirappia! Kreivi Bertelsköld pyörtyy!
Kreivi Bernhard ei pyörtynyt, mutta oli sen näköinen kuin että olisi voinut pyörtyä. Hän oli hyvin kalpea.
Hänen entinen elämänsä kääntyi nyt häntä vastaan terävänä kuin orjantappuran piikit. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkonainen taistelunsa sitä maailmaa vastaan, jonka hän oli kieltänyt ja nyt tuli hänen valita lippunsa.
— Hyvät herrat, sanoi kreivi Bernhard, voimakkaalla ponnistuksella hilliten kuohuvaa vihaansa, — en aio saarnata teille, vaan tahdon kertoa teille pienen matkaseikkailun Espanjasta.
— Tehkää niin, tehkää niin! Kertokaa meille jokin huvittava rakkaudenseikkailu, ivailivat kuulijat.
— Matkustin kerran, — kertoi Bertelsköld, — Uuden Kastilian ja La Manchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan. Maisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli oppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi auringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon kultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin valmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan niin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa lähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon paisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin ikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään ole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin laskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia, joiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas Guadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen. Kuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin, joista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut lauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha ja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän ihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui Andalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin ja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en tahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko meistä oli oikeassa?
Kuulijat olivat vaiti.
— En usko, — jatkoi Bertelsköld, — että moni teistä olisi ollut toista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän maailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä kuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan, silloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä kanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota ylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta ja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja kuitenkin on jäänyt varjoon.
— Amen, — sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti
— Mutta, hyvä Bertelsköld, — virkkoi eräs vanhemmista ja vakavammista, — uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin kristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen aikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa kristinuskoa.
— Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] — sanoi Bertelsköld, — sanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi saranoillaan: "Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Mutta kun hetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin kirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen kristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin, kun sitävastoin "valistuksen vuosisata" pysyy aikakirjoissa vain katoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.
— Olkoon menneeksi! — sanoi kornetti. — En voi väittää eläväni niin kauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on jäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin samppanjaa.
— Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, — sanoi Bertelsköld hymyillen.
Mutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen Svenska Bottenin seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui parooni Sprengtporten sisään.
— Herra parooni, — sanoi kreivi Bernhard, — olen teidän läsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt minulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että olen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen kunnian vaatimukset?
— Täydellisesti, herra kreivi! — vastasi Sprengtporten hämmästyneenä. — Ja minä lisään yhtä julkisesti, etten ole hyväksynyt tekoanne, mutta etten myöskään ole epäillyt rohkeuttanne.
— Kiitän teitä, — sanoi kreivi tavalla, joka muistutti entistä hovimiestä. — Ja koska herroja täällä luultavasti ei huvita jatkaa äskeistä keskusteluamme, katson käyntini tarkoituksen saavutetuksi ja toivotan herroille hyvää yötä.
— Perhana vieköön, kuinka juhlallisilta herrat näyttävät! — sanoi
Sprengtporten, kun hänen vastustajansa oli mennyt.
— Se johtuu siitä, että olemme istuneet kirkossa ja saaneet kelpo löylytyksen, — virkkoi kornetti.
— Oikean parannussaarnan, — jatkoi toinen.
— Hän on höperö, — sanoi kolmas.
— Ei, kertokaa nyt jokin mehevä nuorenmiehen kasku, muutoin hukumme kaikki siirappiin! — huudahti neljäs.
— Malttakaa, — sanoi johtaja. — Meidän on keskusteltava tärkeämmistä asioista. Aika lähenee.
— Vihdoinkin! — huudettiin yht'aikaa monelta taholta, ja kohta oli pieninkin jälki Bernhard Bertelsköldistä ja hänen kääntymisestään haudattu politiikan palavaan uuniin.
15. 18. P:NÄ ELOKUUTA.
Kesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin Riddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman kuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen ylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat valtiopäivämiehet oli "käsketty" linnaan.
Kauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa valtaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä, kohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan tuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin tottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen kuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei kuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään nälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta sanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista kerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui kaikkien kasvoilla.
Mutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan ympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen armollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla tarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea noista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta, sinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat, ihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin huomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta kirkkaalla järvellä.
Eriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki meluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä taistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin tulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan kukaan ollut mitään aavistavinaan.
Harjoitettiin "Thetis ja Peléetä". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen ooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas enin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria. Hän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili nuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.
— Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! — kuiskasi ylimaaherra
Rudbeck.
— Kuka tietää? — kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. — Olisimme kuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.
— Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen puheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli hän koruompelukaavoja neiti Posselle.
— Mutta meillä on varmat tiedot…
— Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on pelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää uuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään paroonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä neroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on kädessään…
Paul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta, sillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei kuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat markiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin rakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia hän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset kuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt olla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita, sukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!
Paul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli sama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut päänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema, hymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.
Silloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli jo kadonnut.
Pieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja luki ranskankielellä: "Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa".
— Se on hän! — ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi valtavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta osoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen sijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa venyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi silmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta, kolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin, viekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.
— Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, — virkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.
Paul jäi seisomaan.
— No, niinkuin haluatte, — virkkoi kenraali välinpitämättömästi. — Tunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia, mutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi nähdä hänen poikaansa mestauslavalla.
— Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? — kysyi Paul enemmän kummastuneena kuin säikähtyneenä.
— Minä tarkoitan, — jatkoi kenraali, — että vuoden viidenkymmenen kuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies, muistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen vuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi tehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä rikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa saivat nousta mestauslavalle.
— En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.
— Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin. Sanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette salaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi huomenna tai ylihuomenna.
— Teidän ylhäisyytenne…
— Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen sentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko pitää päänne? Jaa tai ei.
— Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, — vastasi Paul hymyillen.
— Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä aion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta minä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun koittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän voivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.
Paul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei ollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.
Kenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. — Huomatkaa, — sanoi hän, että vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni, jonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen vuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne valita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja kummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen riittävän.
— 40.000 talaria! Minulle?
— Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa summan 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu, herrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja sitäpaitsi, — jatkoi hän oikaisten itseään, — tässä ei ole kysymys siitä, vaan tout bonnement isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?
— Täydellisesti. Minulla on heti kunnia…
— Mitä? Ehkä on teillä suunnitelma taskussanne?
— Minulla on heti kunnia antaa hänen majesteetillensa tieto teidän ylhäisyytenne jalosta tarjouksesta.
— Kuulkaa, ystäväni, — sanoi kenraali kylmästi, — oletteko järkevä vai hullu?
— Aioin juuri teidän ylhäisyydeltänne kysyä sitä samaa.
— Vai niin. Avosydämisyys avosydämisyyttä vastaan. Tahdotteko siis ennemmin menettää päänne kuin päästä majuriksi? Tahdotteko ennemmin tuhota kuin pelastaa isänmaanne?
— Teidän ylhäisyytenne voi ennemmin kääntyä niiden raukkain puoleen, jotka tahtovat myydä itsensä enimmän tarjoavalle. Uskallan olla sitä mieltä, että kunnon miehet ne ovat, jotka pelastavat isänmaan, eivätkä suinkaan petolliset petturit.
— Oh, kuinka opettavaista! Mutta voihan hyväntahtoinen ehdotukseni nyt sentään jäädä meidän salaisuudeksemme?
— En ymmärrä, miksi olisin siihen velvoitettu.
— No, pitäkää sitten kaikkea leikkinä. Hyvästi, herrani. Toivotan teille paljon onnea, kun vasta tapaamme toisemme paremmassa paikassa.
Paul kumarsi kylmästi ja käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.
Mutta kenraali Pechlinin viekkailla kasvoilla vilahti Paulin mennessä ivallinen hymy. — Juuri semmoinen kuin arvasin! — sanoi hän itsekseen. — Minä pidän ihmisistä, jotka lyövät päänsä seinään; ne säästävät meiltä paljon vaivaa. Kaikki oopperat menevät tänä iltana nuottien mukaan. Kuningas saa nyt tietää, ettei meillä ole vallankumoussuunnitelmaa, joka jo kolme tuntia on ollut taskussani. Hän tulee siten heittäytymään huolettomaksi ja lykkää kaikki ylihuomiseen. Sill'aikaa ehtivät luotettavat rykmenttimme Tukholmaan; monseigneur astuu siviiliarestiin, ja tasavalta on valmis. C'est à merveille! Noita aaseja tuskin kannattaa kuolaimista taluttaa.
Paul pistäytyi taas muitten seuraan ja päätti käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta varoittaaksensa kuningasta. Mutta hänen majesteettinsa istui vielä niin huoletonna pelipöydän ääressä kuin ei hänellä olisi ollut muuta kruunua näkyvissä kuin herttakuninkaan. Markiisitar pelasi kahden diplomaatin ja kreivi Hornin kanssa.
Samassa markiisitar pudotti kortin. Paul riensi nostamaan sitä lattialta. Kumartuessaan hän tunsi lämpimän henkäyksen ja kuuli kuiskauksen, niin hiljaisen kuin lehtien suhina kesäiltana:
— Huomatkaa, kun lopetan pelin!
— Ah, monsieur le comte, — sanoi markiisitar ääneen, — minä kiitän teitä. Ensi kerran näen teidän kumartuvan noin syvään.
— Nuoruus tekee kunniaa kauneuden valtaistuimen edessä, virkkoi kohtelias kreivi Horn.
— On niin paljon kapinoitsijoita, — virkkoi kaunis ranskatar huolettomasti. — Mutta mimmoisia kortteja olette minulle antanut! Pelkkiä talonpoikia ja porvareita! Sehän on kauheaa. Yksi kuningas, yksi rouva ja yksi sotamies, kaikki muut hakkuja!
Paul vetäytyi takaisin asettautuen ikkunankomeroon. Sieltä hän seurasi hiljaista äänten solinaa, ihmisten huulilla väikkyvää hymyilyä, liehuvia pukuja, kuninkaan vilkkaita liikkeitä ja iloisia sukkeluuksia, tuolla taempana oleilevan Pechlinin kasvoilla karehtivaa hyväntahtoista ja tyhmäksi tekeytyvää ilmettä ja markiisitar Egmontin huoletonta keikailemista. Eikö koko tämä valtakunta nukkunut ruusuilla?
16. PUNAMYSSYTONTTU.
Paul Bertelsköld seisoi hiljaa ja haaveillen ikkunan luona, kun raikas nauru sattui hänen kuuntelevaan korvaansa. Se oli markiisitar Egmont, joka nousi pöydästä ja laski leikkiä siitä tukaattikääröstä, jonka hän oli voittanut Englannin lähettiläältä. — Myöntäkää, mylord, — sanoi hän, — että nämä ovat hyvin käytettyjä rahoja! Huomenna ostan kullallanne puolet valtiopäivistä, mylord, ja asetan vallantavoittelijan Stuartin Englannin valtaistuimelle.
— Pelkään, että teidän armonne menettää pelin, —. vastasi kankea englantilainen, joka ei pitänyt leikinlaskusta.
— Kuka tietää? Minulla ei koskaan ole ollut onnea rakkaudessa; siis on minulla onni pelissä. Asiasta toiseen, teillä on, kreivi Horn, huono muisti. Muistelen, että hänen majesteettinsa, joka rakastaa vaihtelua, välistä kirjoittaa kuninkaallisen nimensä f:llä, välistä v:llä. Mutta tuossahan on se, joka voi ratkaista riitamme! Mitä sanotte siitä, hyvä kreivi?
Näin sanoen hän lähestyi Paulia.
— Hänen majesteettinsa kirjoittaa ruotsalaisen nimensä Gustaf ja ranskalaisen Gustave, — vastasi Paul, ja hänen kasvoillaan näkyi markiisittaren hymyn heijastus.
— Sanoinhan sen! Teidän pitää kertoa minulle, onko totta, että hänen majesteetillaan on eräs esprit familier, eräs hirveän ruma, punamyssyinen kotitonttu, joka istuu kahareisin hänen tuolillaan ja kuiskaa hänelle hänen runolliset aatteensa. Käsivartenne, jos suvaitsette!
Ja kaunis markiisitar tarttui huolettomalla tavallaan nuorukaisen käsivarteen, jatkaen leikinlaskuaan kuninkaan kotitontusta.
Mutta vähitellen he olivat huomiota herättämättä päässeet pois tungoksesta ja olivat nyt yksin syrjähuoneessa, jossa "Thetis ja Peléen" näyttelijättäret vähän ennen olivat pukujaan muuttaneet. Siellä vaipui markiisitar lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun, niin katkeraan, hillittömään ja teeskentelemättömään kuin koulutyttö, joka itkee kuollutta kanarialintuaan.
— Mutta mikä teitä vaivaa, madame? — kysyi Paul, hämillään tästä aivan odottamattomasta tunteenpurkauksesta.
— Ei mikään, älkää minusta huoliko! — vastasi hän. — Itken ainoastaan tätä kurjaa elämää ja itseäni. Jos tietäisitte, niin itkisitte minun kanssani, vaikka olettekin mies; ja se teitä kaunistaisi, Bertelsköld! Teillä on sydän! Mutta en tahdo tuottaa teille mitään surua ja senvuoksi olkaamme iloiset. Katsokaa nyt minuun — onko taas kaikki hyvin? Enkö taas ole iloinen?
Ja hän hymyili niin alakuloisesti, hymyili niin viehättävästi, kyynelten vielä kimmeltäessä hänen silmäripsissään, että tämä hymy paljon enemmän kuin tuo outo surunpurkaus sai nuorukaisenkin silmät kostumaan.
— Uskokaa minulle, mikä teidät tekee levottomaksi! — pyysi Paul. —
En paljon voi, mutta koko elämäni on teidän.
— Ei, — vastasi markiisitar, — ei nyt, ei kaikkea. Huomenna ehkä saatte kuulla enemmän. Ja jos odottamattomia tapahtuisi … jos emme enää näkisi toisiamme … niin en tahdo, että minusta pahaa ajattelette. Tiedätte meidän seisovan vallankumouksen partaalla?
— Sen tiedän, madame.
— Kaikki voi onnistua, kaikki voi mennä myttyyn. Ja onnistuakseen on Kustaa-kuningas tarvinnut aikaa ja rahaa. Kumpaakin olen hänelle hankkinut. Älkää kysykö minulta, kuinka. Tyytykää siihen selitykseen, että neuvosto aikoi tänään vangita kuninkaan, mutta se teko on nyt lykätty ylihuomiseen, kun sotaväki tulee, ja tämä lykkäys voi pelastaa kaikki. Mitä rahoihin tulee, oli hän vielä tänään puolenpäivän aikana köyhempi kuin Kaarle Stuart, mutta kolme tuntia sitten sai hän niitä yllin kyllin. Oi tätä kansaa, tätä kansaa, joka köyhyydessään kerran oli Euroopan ritarillisin ja ylpein; nyt sitä ostetaan ja myydään kuin mitäkin kauppatavaraa! Mutta mitä se minuun kuuluu? Minä olen ranskalainen. Olen palvellut Kustaa III:ta, koska hän on ylevämielinen kuningas ja koska kerran luulin rakastavani häntä… Ei teidän tarvitse katsoa minuun noin synkästi, Bertelsköld. En sanoisi sitä teille, jos minun tarvitsisi punastua edessänne. Olen häntä rakastanut, niinkuin rakastetaan loistavaa meteoria, ja ihailuni on elänyt lempeni unelmaa vanhemmaksi. Sanalla sanoen: hänet on pelastettava. Voinko muuta? Eikö minun tule uhrata hänen edestään kaikkea?
— Tulee, madame. Kaikki, paitsi kunnianne.
Markiisitar hypähti ylös. Hän vapisi vihasta.
— Ja mikä antaa teille, herrani, oikeuden lävistää minut myrkytetyillä nuolilla? Taivahan tekijä, milloin olen langennut niin syvälle, että ensimmäinen, jolle avaan sydämeni, uskaltaa muistuttaa minua kunniastani! Tiedättekö, herrani, miksi minun täytyi poistua Ranskan hovista? — niin, poistua, saatuani siihen käskyn kohteliaassa kirjeessä Noaillesin herttualta! Siitä ei täällä tiedetä mitään, koska en ole alentanut itseäni rupeamalla siitä kerskailemaan. Minut käskettiin sieltä pois sentähden, että minä eräässä hovin vastaanotossa, kun kaikki kumartuivat maahan kreivitär du Barryn edessä, olin ainoa, joka uskalsin kääntää hänelle selkäni.
— Ymmärrätte minut väärin, madame. En voi teitä loukata salaisimmalla sydämeni ajatuksellakaan. Sanoin ainoastaan sen, mitä joka päivä olen sanonut itselleni.
— Tahdon uskoa teitä, herrani; en uskoisi ketään toista. Miten hirveä onkaan tämä aika, jossa elämme! Missä on miehen kunnia? Missä naisen itsetunto? Toinen ostetaan arvonimellä, toinen kuninkaallisella hymyllä ja molemmat ovat kullalla ostettavissa. Tiedättekö, Bertelsköld, olen väsynyt kaikkeen tähän kurjuuteen. Olen nähnyt sitä tarpeekseni. Tahdon palata tyhjään olemattomuuteen; on suloista kadota. Sanovathan filosofimme, ettei ole mitään haudan toisella puolen; eikö ole niin? Muistelen teidänkin tahtovan olla jonkinlainen filosofi.
Paul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän oli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi haavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi, että hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi? Ajanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa hahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi rakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle keveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja iankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän olisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella puolen!… Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta, että tuo suloinen olento katoaisi iäksi.
— Ei, — sanoi hän vasten tahtoaan, — se ei voi olla niin. Täytyy toki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.
— Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole parempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei ole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut elämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan ollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin sieltä, vielä lapsena ollessani, vanhan elähtäneen miehen syliin, jota vihasin, kunnes opin häntä halveksimaan. Kaksi vuotta sen jälkeen kuoli markiisi; olin leski ja kiiruhdin ottamaan takaisin sukuni nimen. Mutta nämä kaksi vuotta riittivät myrkyttämään luottamukseni elämään. Päätin nauraa kaikelle ja pidin sanani. Ohimenevä ihailuni kohtasi nerokasta, rakastettavaa Ruotsin perintöruhtinasta hänen ollessaan Parisissa, mutta sydämeni jäi yhtä tyhjäksi ja kylmäksi kuin hänenkin. Ja kuitenkin olin luotu, minäkin, rakastamaan, niinkuin ainoastaan nainen voi rakastaa. Minäkin tunsin joskus kaipausta uhrautua toisen edestä. Mutta en ymmärtänyt itseäni. Matkustin, haluten vaihtelua ja ollen utelias näkemään tarumaista maata, joka ei ollut meidän maamme näköinen. En tiennyt, että näiden kylmien jäiden keskestä kerran löytäisin teidät!
— Madame…
— Oi, herrani, — jatkoi kaunis ranskatar surumielisesti, — teidän ei tarvitse minulle vastata, että surkuttelette onnetonta naisparkaa, joka on luullut itseään voimakkaaksi ja joka kuitenkin on kyllin heikko uskoakseen teille sen, mikä hänen ainiaaksi olisi pitänyt sulkea sydämeensä. Ymmärrämme toisemme, enkä tiedä, mikä nyt enää estäisi minua sanomasta teille kaikkea. Olen rakastanut teitä, Paul, ensi näkemästä asti, ja te olette ensimmäinen, ainoa rakkauteni. En tiedä, pitääkö minun kirota vai siunata sitä hetkeä, jolloin teidät näin; tiedän vain, että koko sieluni on teidän omanne.
— Herminie…
— Älkää sanoko enempää! On pyhiä tunteita, jotka yksi ainoa sana voi haavoittaa kuoliaaksi. Luuletteko, että olisin sanonut teille, minkä nyt olen sanonut, kerjätäkseni teiltä rakkauttanne? Oi, jos sen uskoisitte, niin se surettaisi minua enemmän kuin jos julistaisitte minua vihaavanne kuolemaan asti! Ei, ystäväni — suokaa minun nimittää teitä niin, se on viileä sana, se ehkä tyynnyttää meidät molemmat — minä sanon teille tämän, koska me luultavasti tulemme iäksi eroamaan. Jos te yhdeksäntoistavuotiaana voisittekin unohtaa minun olevan teitä viittä vuotta vanhemman, niin olen liian ylpeä väistyäkseni kerran nuoremman kilpailijan tieltä, ja rakastan teitä liian paljon, tahtoakseni nähdä teidän pettyneen siitä ohimenevästä tunteesta, jota nyt luulette tuntevanne minua kohtaan. Ei, ystäväni, ainoastaan se tieto antaa minulle rohkeutta elämään, ettemme koskaan tule toistemme omiksi. Älkää sanoko, älkää kysykö enempää! Luvatkaa minulle ainoastaan, että jos tämä kohtauksemme olisi viimeinen, te joskus tahdotte ystävän tuntein muistella naista, joka ei ole niin kevytmielinen kuin maailma luulee ja joka ehkä on ansainnut kunnioituksennekin…
— Ja jos te vaikka sata kertaa musertaisitte minut noilla hämärillä sanoillanne erostamme, jota en ymmärrä, niin se ei estä minua sanomasta, Herminie, että rakastan teitä, että elän ainoastaan teidän tähtenne ja että te tulette omakseni, vaikka minun täytyisi taistella koko maailmaa ja teitä itseännekin vastaan, kerran omistaakseni teidät! — puhkesi Paul sanomaan yhdeksäntoista vuotensa ja hehkuvan sydämensä koko innolla. — Ja te uskotte, että luopuisin teistä juuri tällä hetkellä, kun ensi kerran olen saanut katsahtaa sielunne syvyyteen ja kun ensi kerran ymmärrän, että olette jaloin, yleväluontoisin nainen, minkä koskaan olen tuntenut — paitsi yhtä! Niin, Herminie, niin, madame, saatte kilpailijan, mutta ei semmoista kuin äsken sanoitte, vaan semmoisen, joka siunaa rakkautemme ja jonka sydäntä vastaan voitte nojata turvallisena kuin lapsi. Se on äitini, Herminie. Hän ymmärtää teidät, hän ajattelee kuin te eikä kukaan koko avarassa maailmassa ole rikkaampi kuin minä, joka omistan kaksi semmoista sydäntä!
Paul oli tarttunut hänen käteensä ja painoi sitä huuliansa vasten. Silloin ilmaantui ovelle kamaripalvelija ilmoittaen illallisen olevan valmiin.
Paul ei häntä huomannut. Hän tunsi kuuman kyynelen tipahtavan kädelleen.
Mutta markiisitar nousi ylös. — Hyvästi! — sanoi hän murtuneella äänellä. — Huomenna tähän aikaan on kohtalomme ratkaistu.
Sen sanottuaan tarttui hän Paulin käsivarteen ja meni taas vieraiden joukkoon, astuen sinne yhtä keveästi kuin ennenkin, kauneilla huulillaan tuo viehättävä hymyily. — Nyt tiedän kaikki, teidän majesteettinne! — laski hän leikkiään. — Nyt tunnen sen ruman punamyssytontun, joka ratsastaa teidän majesteettinne tuolilla teidän kirjoittaessanne, sire, ja joka kuiskaa teille noita ihmeteltäviä asioita, joilla ihastutatte maailmaa. Olisin hyvin utelias tietämään, mitä hänellä tänä yönä on teille sanottavana.
17. 19. P:NÄ ELOKUUTA.
Kuningas oli käyttänyt osan yöstä kirjeiden kirjoittamiseen ja sen jälkeen tarkastanut vartijoita. Hän oli nyt palannut retkeltään ja istui miettiväisenä ja unetonna työhuoneessaan.
— Paljonko kello on?
— Puoli kolme aamulla.
— Joko sarastaa?
— Ei vielä, teidän majesteettinne.
— Pankaa maata etuhuoneeseen, Bertelsköld. Olette paljon valvonut, ja se päivä, joka koittaa, voi koettaa voimiamme.
— Kiitän teidän majesteettianne. Minua ei nukuta.
— Nukkukaa, ystäväni, nukkukaa. Kun peltomies nukkuu, tuleentuu vilja leikattavaksi. Lupaattehan varmaan laittaa kirjeeni Södermanlannin herttualle ja Vergennesin kreiville?
— Ne lähetetään päivän koittaessa.
— Hyvä. Olette uskollinen ja luotettava Bertelsköld. Luulin teidän tahtovan kaikkea saivarrella, niinkuin nuo muut tekevät.
— Koirakin on uskollinen, teidän majesteettinne. En palvele kuningastani yksinvallan, vaan vapauden vuoksi.
— Se on hyvä. En unohda teitä, jos elän iltaan asti. Jos kaadun, niin jättäkää herttualle verinen paitani.
— Sen teen.
— Luuletteko siis minun kaatuvan?
— Luulen teidän majesteettinne voittavan.
— Rukoilkaa sitä Jumalalta. Parooni Pechlin petti teidät tahtoessaan ostaa vallankumoussuunnitelman. Hänellä oli se jo, hän tunsi Ranskan kuninkaalle lähettämäni kirjeen. Egmont oli oikeassa: Du Barry on kavaltanut meidät.
— Uskallanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä markiisitar Egmont on hankkinut rahaa?
— Markiisitar? Mitä siitä tiedätte?
— Tiedän vain, että hän on saanut lykätyksi neuvoskunnan vehkeet ja hankkinut rahaa tavalla, joka hänelle itselleen on vaarallista.
— Jumalani! Ja sitä ette ole minulle ennen sanonut! Hän ei ole siitä sanaakaan puhunut. Nyt ymmärrän kaikki.
— Minä rukoilen teidän majesteettianne valvomaan hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Salavehkeet ja kateus kietovat häntä pauloihinsa. Hän on jo ennen ollut joutumaisillaan niiden uhriksi. Vartija hänen hotellinsa edustalla ei olisi ehkä haitaksi.
— Annan käskyn siitä Taubelle. Mutta mikä vaara voi häntä uhata?
Kummallista… Paljonko kello on?
— Kolme.
— On aika nukkua. Te odotatte lisäkäskyjä.
Kuningas heittäytyi riisuutumatta sohvalle, ja Paul poistui. Etuhuoneen sohvalla torkkui vartiovuorossa oleva adjutantti. Vanha kamaripalvelija tarkasteli alakuloisesti kenkänsä solkia. Kattolamppu läähätti kuin sairashuoneessa. Valtakunta oli sairas.
Paul asettui ikkunan ääreen. Hänen edessään lepäsi Ruotsin pääkaupunki vielä kätkettynä yön hämärään ja ainoastaan kaukana idässä näkyi heikko, vieno viiva taivaan rannalla meren tasalla julistavan sitä koittavaa päivää, joka oli ratkaiseva Ruotsin ja sen kuninkaiden kohtalon miespolveksi eteenpäin.
Kaikki oli hiljaa. Tukholma nukkui, Ruotsi nukkui, Suomi nukkui. Pitkä ilta oli kulunut, vapauden aikakauden kellon viisari osoitti sydänyötä, ja Kustaa III:n aikakauden aamu sarasti taivaanrannalla.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuningas soitti, ja Paul kutsuttiin sisään.
— Mitä luulette markiisittaren sormuksesta?
— Uskon sen arvon riippuvan antajastaan, — vastasi Paul, joka tässä kohden oli täydellinen vapaa-ajattelija eikä aavistanut, kuinka likeisesti tämä kallis kalu koski hänen oman sukunsa kohtaloa.
— Kuulitte kuitenkin hullun kullantekijän sanovan, että sormuksella on yliluonnollisia ominaisuuksia.
— Niin. Miksi hän muutoin olisi ollut hullu?
— On kuitenkin asioita, joita emme voi selittää. Mutta … istukaa kirjoituspöydän ääreen! — virkkoi kuningas vähän mietittyään.
Paul totteli luullen, että oli kysymys jostakin tärkeästä vallankumousta koskevasta käskystä. — Kuningas saneli: "Paras paroonini! Tulin keskiviikkona siihen päätökseen, että vanha pallohuoneemme on Euroopan kurjin teatteri ja että sen siinä kohden voittavat vain sen asukkaat, nimittäin Stenborgin ruotsalainen teatteriseurue. Sääli kaunista taidetta ja kaunista kieltä. Jos minä menettäisin henkeni jonkin odottamattoman tapauksen johdosta, niin testamenttaan teille täten aatteeni uuden teatterin rakentamisesta Norrmalmin torille, jonne myös olen aikonut pystyttää kuningas Kustaa Aadolfin kuvapatsaan. Minun ajatukseni on, että ruotsalainen teatteri ei voi tunkea pois ranskalaista muussa muodossa kuin oopperan, jossa teatterin, musiikin, maalaustaiteen ja kuvanveistotaiteen kaikki apukeinot yhtyvät ja miellyttävät korvaa kovemmallakin kielellä kuin meidän. Sopivina, ylevinä aiheina esittelen meidän näyttämöllemme Birger Jaarlin ja Kustaa Vaasan. Tämän lausun siltä varalta, ettemme enää voisi tästä neuvotella. Muutoin tahdon teidän avullanne pitää huolta siitä, että Ruotsi ei enää kauan ole ilman runotarten kotia.
"Teidän hyvin ystävällinen"
Kuningas kirjoitti alle "Kustaa". — Hänellä oli aikaa ajatella kaikkea. Samalla hetkellä, kun kruunu horjui hänen päässään ja vaarat lähenivät joka kellonheilurin lyönnillä, oli hän unetonna yönä ajatellut Ruotsin runottaria.
— Kenelle on kirje osoitettava? — kysyi Paul.
— Parooni Ehrensvärdille… Paljonko kello on?
— Neljännestä vailla neljä.
— Sanokaa, että herättävät minut kello seitsemän.
Paul meni. Etuhuoneen lamppu paloi yhä himmeämmin, ja varhainen kesäaamu alkoi sarastaa koillisessa Valdemarin niemen takaa Eläintarhasta päin. Yön valvonnasta väsyneenä vaipui nuorukainen tuolille, pää nojautuneena ikkunanpieleen, ja nukkui vasten tahtoaan niin sikeästi, ettei herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla taivaalla.
Hämmästyneenä hän hyppäsi ylös. Kello oli jo kahdeksan, tukankähertäjä oli tullut, ja kamaripalvelija puki kuningasta. Kustaa III oli tänä merkillisenä päivänä puettuna mustiin silkkisukkiin ja soikeilla hopeasoljilla koristettuihin kenkiin, mustiin housuihin, siniseen, yksinkertaiseen, kullatuilla napeilla varustettuun takkiin, tavallinen upseerinmiekka kupeellaan; hiukset olivat puuteroimatta, ja päässä hänellä oli kolmikulmainen hattu ilman höyhentöyhtöä.
Tehtyään pienen ratsastusretken jätti kuningas huoneensa ennen klo 10.
Hänen muutoin tyven ja kirkas katsantonsa oli nyt kyynelten tummentama.
Mutta Kustaa III oli kaunis tällä hetkellä, jolloin hän pannen
alttiiksi kruununsa lähti pelastamaan valtakuntaansa Puolan kohtalosta.
Hän meni neuvoston kamariin, ja valtioneuvosto alkoi vallankumouksen sillä uhkaavalla vaatimuksella, että kuningas lukisi sen kirjeen, jonka hän edellisenä yönä oli vastaanottanut Kaarle-herttualta. Hän kieltäytyi, ja vilkas sananvaihto syntyi. Kiivaimmat valtioneuvoston jäsenet tahtoivat heti vangita hänet ja ottaa häneltä hänen miekkansa. Olivathan he jo antaneet panna kuntoon ne huoneet, joissa häntä pidettäisiin vankina Kastenhofissa.
Valtioneuvoston jäsen, kreivi Kalling, jolle neuvosto oli antanut rajattoman vallan Tukholman kaupungissa, tahtoi estää kuningasta poistumasta neuvostosta. Vihasta vavisten, jommoisena häntä ei koskaan ennen oltu nähty, riuhtaisihe Kustaa III irti, heittäysi odottavan ratsunsa selkään ja ratsasti tykistöasemalle, jossa hän tarkasti sotaväen. Svenska Botten ja monet muut upseerit olivat jo kokoontuneet hänen ympärilleen, ja tämän hänelle uskollisen joukon etupäässä läksi kuningas jalkaisin takaisin linnaan. Tästä hetkestä lähtien vyöryivät tapaukset kuin alamäkeä, ja mielipiteiden myötätuuli yltyi myrskyksi.
Paul Bertelsköldillä oli koko aamupäivän ollut työtä kuninkaan käskyjä toimeenpannessa ja vasta klo 11 ap hän pääsi ulos. Hän kiiruhti markiisitar Egmontin hotelliin Kuningattarenkadulle, mutta sinä päivänä ei ollut helppoa päästä kulkemaan. Koko Tukholma oli liikkeellä, ja kaikki suurimmat kadut olivat täynnä väkijoukkoja. Ukkospilven tavoin oli yli kaupungin kohissut huhu siitä, että jotakin oli tekeillä, ei valtion, vaan kuninkaan turvallisuutta vastaan.
Kun Paul Norrmalmin — nykyisen Kustaa Aadolfin — torin yli tahtoi kääntyä vasemmalle, kääntyäkseen sitten oikeaan käteen Kuningattarenkadulle, salpasivat häneltä tien monet sadat merimiehet, kisällit ja raudankantajat, jotka epäröiden olivat kokoontuneet erään tavattoman ison ja rotevatekoisen miehen ympärille. Mies oli puettu kuluneeseen, siniseen sarkatakkiin, rasvattuihin pieksuihin ja jonkinmoiseen ylioppilaslakkiin, joka oli kallellaan korvallisella. Tämä ilmiö, puolittain herra, puolittain renki, muutoin hyväntahtoisen ja rehellisen näköinen, oli suotta kylläkin — sillä hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita — kavunnut erään puodin rappusille ja piti sieltä puheentapaista, jonka hyvin tunnettu murre heti ilmaisi hänet Turun seuduilta kotoisin olevaksi suomalaiseksi. Vahinko vain, että etäämpänä seisojat voivat kuulla puheesta ainoastaan katkonaisia ääniä, sillä kuulijat rähisivät ja huusivat kilvan puhujan kanssa.
— Mitä hän sanoo? — kysyi Paul, joka ei päässyt eteenpäin ja ihmeekseen tunsi vanhan ystävänsä, rehellisen Eudoksius Lejonfällin, Leoksi nimitetyn, Turun akatemian entisen jumaluusopin ylioppilaan.
— Hän lörpöttelee, että laivan ruumassa vuotaa, että laiva kallistuu ja että suomalaiset kääntävät keulapurjetta, — vastasi se, jolta oli kysytty, eräs laivaston matruusi, suunnaton mälli kumpaisessakin poskessa.
— Taitaisimmepa kaikki saada tuulta tarpeeksi ja tekisimmepä viisaimmin, jos kääntäisimme peräsimen ja nostaisimme mastoon kuninkaallisen lipun, jatkoi Paul samaan tapaan. Hän tunsi vallan hyvin Sprengtportenin salaisen lähettämisen Suomeen, ja tiesi, että sen tarkoituksena oli aloittaa vallankumous Porvoossa ja Viaporissa.
— Emme, lempo vieköön, purjehdikaan suomalaisten vanavedessä! — noitui matruusi, jonka ruotsalaista ylpeyttä tämä puhe loukkasi.
— Eläköön vapaus! Suomalaispöllöt hiiteen! — huusivat useat äänet.
— Heittäkää alas portailta tuo lurjus! Ruusukamariin se mies! — huusivat toiset.
Leo-veikon asema näytti arveluttavalta, ja samoin — ja se oli pahempi — näytti arveluttavalta kuninkaankin asema.
— Eikö täällä ole yhtään ylioppilasta? — kuului epäonnistuneen puhujan karkea ääni melun läpi, sillä hän alkoi joutua ahdinkoon vaarallisten uutistensa vuoksi. Mutta jos siellä olisi ollutkin ylioppilaita joukossa, olivat he viisaasti vaiti, sillä joukko oli juuri semmoista väkeä, joiden kanssa Upsalan ylioppilaat joka ilta kaduilla tappelivat.
Paul tunkihe lähemmä ja hänen onnistui päästä portaiden luo juuri parahiksi, kun jo kymmenet käsivarret olivat tarttumassa suomalaisen jättiläisen kuluneeseen sarkakaulukseen, ja tämä huitoi ympärilleen tottuneella kädellä ja järkähtämättömän levollisesti, vaikka toivo ylivoiman voittamisesta olikin vähäinen.
Yhdellä hyppäyksellä oli Paul hänen rinnallaan ja sysäsi takaisin rohkeimmat ahdistajat, huutaen korkealla äänellä: Eläköön kuningas!
— Kas perkele! Oletko sinäkin täällä? — huusi Leo ihastuen. — Kääri hihasi, ja me möykytämme heidät mustelmille jok'ikisen! Eläköön kuningas!
Mutta sen sijaan kääntyi Paul päin vihastunutta väkijoukkoa ja koroitti taas äänensä niin paljon kuin mahdollista:
— Jokaisen rehellisen ruotsalaisen, joka tänään huutaa: eläköön vapaus! tulee myöskin huutaa: eläköön kuningas! Meidän kuninkaamme tahdotaan vangita, mutta se ei saa tapahtua, niin kauan kuin rehellinen ruotsalainen sydän sykkii. Ja siis huudan vielä kerran: eläköön kuningas!
18. RIEMUHUUTOJEN KAIKUESSA.
Paul Bertelsköldin lyhyt puhe teki nähtävästi paremman vaikutuksen kuin edellisen puhujan. Joukko melusi niinkuin ennen, mutta mielipiteet olivat ristiriitaiset.
— Hän valehtelee, tuo aatelispenikka! — huusi hoikka räätälinsälli ja kohotti uhaten kauhean kätensä.
— Survokaa hänet mäsäksi! — huusi muuan urhea makkarantekijä.
— Eläköön vapaus! — kirkui kyynärän korkuinen leipurin oppipoika.
— Mutta kuningasta he älkööt retuutelko, — jupisi mälliposki-matruusi.
— Hän on hyvä kuningas — hän pitää kansan puolta herroja vastaan, — arvelivat raudankantajat.
— Senvuoksi herrat aikovat katkaista häneltä kaulan, — virkkoi parturi, joka ajoi ainoastaan kuningasmielisten partoja.
— Tietäkää huutia, älkääkä sokaisko ihmisten silmiä! — huusi muuan vastapuolueeseen kuuluva hiustenkähertäjä.
Kansan mielipiteet horjuivat sinne tänne, kun kuninkaan valta taas sai vaarallisen vihollisen eräästä myssypuolueen viekkaimmista ja taitavimmista kätyreistä. Se oli Hallberg, joka lahjoi talonpoikia valtiopäivillä. Hän kiipesi toisille portaille ja piti puheen omalla tavallaan.
— Katsokaa, kyllä kuningas on hyvä, — sanoi hän. — on hyvä sille, joka tahtoo olla koirana ja saada takkiinsa, mutta minä olen tyhmä talonpoika ja minusta tuntuu, että ruotsalaiset yhtä hyvin voivat olla vapaita kuin totella ruoskaa. Minä en ymmärrä, mitä valtion neuvoskunta toimittanee, mutta täällä kaupungissa puhutaan, että kuningas aikoo myydä Suomen ryssälle ja kun hän kerran pääsee yksinvaltiaaksi, aikoo hän myydä hollantilaiselle kaiken tupakkakaupan ja englantilaiselle kaiken suolakaupan ja kantaa kaksi riksiä henkirahaa kaikilta työmiehiltä, niinkuin turkkilaisilla kuuluu olevan tapana, sillä herra tarvitsee rahaa, näette sen. Ja vaikka minä olen vain köyhä talonpoika, niin arvelen, että neuvoskunta ja säädyt ovat saaneet vihiä asiasta ja aikovat lyhentää ruoskan siimaa.
— Eläköön vapaus! — huusivat myssyjen puoluelaiset voimainsa takaa alkaen siellä täällä jaella rahaa maljan tyhjentämistä varten neuvoskunnan kunniaksi.
Paul ja hänen ystävänsä eivät saaneet sananvuoroa ja saivat kiittää onneaan, että heidät unohdettiin tuossa melussa. Kuninkaan asiat näyttivät olevan huonolla kannalla.
Silloin kuului äkkiä Jaakopin kirkolta päin hurraahuutoja ja muita huutoja ja kohta nähtiin kuninkaan monen sadan upseerin ja lukemattoman kansanjoukon seuraamana tulevan jalkaisin tarkastuksestaan tykistöasemalta. Hän oli lämminnyt kävelemisestä, hänen suuret siniset silmänsä katselivat ympärilleen rohkeasti ja luottavasti ja hän tervehti alinomaa joka haaralle. Niin vastustamaton oli hänen esiintymisensä vaikutus, että kaikki teeskennelty viha silmänräpäyksessä suli kuin kinokset kevätauringossa. Joka kadunkulmassa kasvoi riemuhuuto, lisäytyi väkijoukko. Kaikki ikkunat olivat täynnä ihmisiä, katoillakin oli katsojia, kukkia heitettiin alas kadulle. Tämä oli voittoretki, sitä viehättävämpi, kun se oli aivan odottamaton ja aivan valmistamaton.
Niinkuin kaikkinielevä hyrskyaalto tulvasi tämä väkijoukko yli Norrmalmin torin, vetäen kaikki mukanaan linnaan. Mutta innostus tarttuu. Samojen käsityöläisten, matruusien, raudankantajain, jotka juuri äsken olivat olleet valmiina kivittämään sitä, joka huusi: eläköön kuningas, nähtiin nyt, väentulvan mukaansa tempaamina, huutavan samaa. Tuuliviiri oli muutamissa tuokioissa kokonaan kääntynyt osoittaen nyt aivan täyttä myötäistä kuninkaan vallalle.
— Katsokaa, — sanoi kuningas Kustaa seuraajilleen, — tuulee pohjoisesta.
Pohjoistuulta pidettiin kaikkina aikoina onnellisena enteenä ja pohjoisesta tuuli silloinkin, kun Kustaa Vaasa muinoin alkoi vapaussodan Taalainmaassa.
Paul Bertelsköldinkin tempasi yleinen innostus mukaansa, hän lykkäsi käyntinsä markiisittaren luona toistaiseksi, tarttui ystävänsä kainaloon ja seurasi väkijoukon mukana. Mutta paitsi kuningasta ja hänen upseerejansa päästi vahti sisään ainoastaan moniaita tunnettuja henkilöitä, ja niiden joukossa oli Paul, joka veti muassaan Leon.
He pysähtyivät linnan pihalle, sill'aikaa kun kuningas linnassa piti upseereille ja alipäälliköille lyhyen salamoivan puheensa, jonka kautta vallankumous ensin julistettiin ja jossa hän juhlallisesti luopui yksinvallasta, samalla kun hän vaati sulkua anarkiaa vastaan. Kaikki, paitsi parooni Cederström, vannoivat hänelle uskollisuudenvalan. Heidän hurraahuutonsa kuuluivat alas linnan pihalle.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Leo.
— Se merkitsee sitä, että olemme saaneet kuninkaan sen sijaan kuin meillä ennen oli vain nimileimasin, — vastasi Paul.
— Mutta miksi nuo vanhat herrat kurkistelevat noin levottomasti ulos ikkunasta?
— Ne ovat valtioneuvoston jäseniä, jotka keskustelevat neuvoston kokoushuoneessa siitä, eikö olisi ollut viisainta vangita kuningas kaksi tuntia sitten. Huomaa herrojen hätäytyneet kasvot! Heille eivät hurraahuudot tuolla sisällä ole mieleen. Valta on niin houkutteleva; he ovat niin kauan itse olleet kaikkivaltiaita, etteivät sydämenahdistuksetta voi ajatella itseään taas alennettuina alamaisiksi niinkuin me muut. Arvelen, että heillä jo on vartijat oven edessä.
Niin olikin. Neuvosto, joka oli tahtonut vangita kuninkaan, oli nyt itse vartioituna ja salpain takana. Etteivät viralta pannut pikkukuninkaat ainakaan kärsisi ruumiillista puutetta, tuotiin heille päivällinen linnaan, mutta "ruokahalu ei ollut erikoinen", sanoo tästä eräs senaikainen silminnäkijä.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine seuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä, ympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut valkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta samanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin hänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa. Kaikki sotaväenosastot vannoivat hänelle uskollisuudenvalan, ketjuja pingoitettiin linnan porttien eteen ja tykkejä ajettiin esiin. — Mistäs sen tiesi, etteivät ne olleet ladatuita, kun tykkimiehet seisoivat niiden ääressä palavat sytyttimet kädessä.
Oli vielä yksi valta, joka olisi voinut tehdä vastarintaa, säätyjen salainen valiokunta, joka niin kauan oli ollut korkeimman, itsevaltiaan kansanvallan edustajana. Mutta nämä herrat menettivät, samoin kuin neuvostokin, kaiken malttinsa, ja kun he hetken aikaa olivat huutaneet sinne tänne, tulematta mihinkään päätökseen, lukitsi kirjuri juhlallisesti pöytäkirjat kaappiin, julistaen, että hänen toimensa nyt oli loppunut.
Vallankumouksen näin levitessä yli koko kaupungin ja Tukholman lainehtiessa kuin myrskyinen meri, kiiruhti Paul Bertelsköld sykkivin sydämin markiisitar Egmontin hotelliin. Hän tapasi vartijan seisomassa portilla tyynenä, kivääri olalla. Ei mitään rynnäkköä ollut tapahtunut, ei mitään vaaraa ollut nähtävissä. Melkoisesti rauhoittuneena riensi Paul salaisia portaita ylös.
Ovi oli suljettu. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.
Hän kiiruhti jälleen alas ja juoksi suuria portaita ylös.
Täällä oli ovi lukitsematta. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, mikäli Paul voi muistaa. Mutta tänään oli kaikki selitettävissä. Kaikki palvelijat, myöskin Babette, olivat ulkona kadulla.
Nopein askelin astui Paul iloisen, komean, aution salongin läpi, tuli sieltä suureen vierashuoneeseen, sitten parin, kolmen sisähuoneen kautta, jotka olivat yhtä autiot kuin sali, kunnes hän hiljaa ja henkeään pidättäen avasi markiisittaren sisimmän kabinetin oven.
Mikä näky! Kaunis ranskatar makasi siinä puettuna vaaleaan aamupukuunsa, mutta itse miltei vielä vaaleampana, pienoisella leposohvalla, joka oli vaaleansinisellä silkillä päällystetty. Hän näytti nukkuvan, mutta hänen rintansa ei kohoillut; tuuheat, ruskeat hiukset tulvivat, puoleksi palmikoimattomina, alastoman olkapään yli. Timanttinen hiusneula, joka piti hänen aamupäähinettään, säkenöi päivää kohden, valkea ruusu oli povelle kiinnitetty. Silmät olivat kiinni, huulet suljetut. Kasvojen ilme oli ankara ja totinen — hymyilevä, eloisa olento, joka äsken näytti elävän ainoastaan huvitellakseen ja iloitakseen, oli nyt marmorinen patsas, ja iankaikkisuuden totisuus oli levinnyt hänen kauneille kasvoilleen.
Paul pysähtyi hetkeksi, ollen itsekin kuin mykkä marmoripatsas. Seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi polvilleen nukkuvan viereen ja suuteli hänen kättään. Käsi oli vielä lämmin. Hän suuteli hänen otsaansa, hänen huuliansa, nekin olivat lämpimät. Mutta hän ei enää hengittänyt. Hän oli kuollut.
Tätä ei Paul voinut käsittää. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet. Aikakin näytti hänestä pysähtyneen juoksussaan ja kaikki näytti hänestä unelmalta. Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Hän ei koettanut saada häntä henkiin. Hän istui siinä mykkänä, liikkumatonna, ajattelematta, myötäänsä katsellen tuota kaunista kuvapatsasta, jonka valkealla otsalla ja suljetuilla silmäkulmilla asui ylevä totisuus.
Sohvan ääressä oli pieni simpukanhelmillä silattu mahonkipöytä. Pöydällä oli kirje. Kun Paulin silmät sattuivat siihen, näki hän nimensä sen kuoressa.
Hän mursi paperin, tietämättä mitä teki, ja luki, tietämättä mitä luki, seuraavat ranskankielellä kirjoitetut rivit:
"Ylevästi rakastettuni! Emme voi saada toisiamme; miksi minä eläisin? Älä suutu minuun, että luovun elämästä samalla kertaa kuin sinusta. Elämäni ei ole ollut miksikään hyödyksi, tahdon, että edes kuolemani tuottaisi jotakin hyötyä. Tiedä siis, että olen hankkinut Ruotsin kuninkaalle sen ajan ja ne rahat, joita ilman hän ei olisi voinut pelastaa valtakuntaansa, olen hankkinut ne valaa vastaan, jota en voi rikkoa. Olen vannonut tästä päivästä alkaen olevani miehen oma, jota inhoan. Mutta Herminie d'Egmont ei myy itseään. Velkojani saa ainoastaan hengettömän ruumiini.
Oi, rakkahani, me olemme kumpikin eläneet syvälle vajonneella aikakaudella. Surkuttelen sinua, joka vielä puhtaine sydäminesi jäät eloon. Mutta elä, Paulini, elä jalona, vaikuta sen hyväksi, joka on todella suurta tässä maailmassa! Elä toisen ajan hyväksi, jolloin mies taas rakastaa kunniaansa, nainen itsetuntoaan, kansat vapauttaan! Vie tämä sama tervehdys Ruotsin kuninkaalle ja äidillesi. Ja sitten — ajattele joskus ystävän tuntein onnetonta naisparkaa, joka on rakastanut sinua liian paljon tahtoakseen kahlehtia sinua hukkaan menneeseen onneensa ja joka hamaan kuolemaan asti on tahraamattoman kunniansa kautta sinun
Herminie, markiisitar d'Egmont."
19. HÄNEN NIMENSÄ.
Huimaavan riemun vallassa oli näinä päivinä koko Tukholma! Se ei ollut vallankumous, vaan kansanjuhla. Se ei ollut iloa, se oli hurmausta. Ei valunut verta, vaan sitä enemmän olutta, viinaa ja viinirypäleen mehua. Muuan viisas mies sanoi vuoden 1772 riemuhumalasta, että se oli aivan liian raju kestääkseen kauan.
Olihan kaikki käynyt onnellisemmin kuin oli voitu odottaa. Palavia tykinsytyttimiä ei tarvinnut viedä sankkireikiin. Valmiita ammuksia ei oltu ammuttu. Suljetut tullit eivät olleet muuttaneet Tukholmaa vankilaksi. Ketjut linnan porttien edustalla kielsivät olevansa vapauden kahleita. Olihan kuningas itse juhlallisesti vakuuttanut pitävänsä suurimpana kunnianaan olla "vapaan kansan ensimmäinen kansalainen". Ja kuinka lempeästi, kuinka maltillisesti hän käyttikään voittoaan! Yksin vangitut pikkukuninkaatkin vapautettiin pian, ja samat herrat, jotka aamulla olivat tahtoneet estää hallitsijaansa lähtemästä omasta linnastaan, saivat illalla armon suudella hänen kättänsä.
Ensimmäisten uhkaavain toimien, vangitsemisten ja varoitusten jäljestä tuli kohta tyynnyttäviä kuulutuksia, vapaaehtoinen hallitsijavakuutus, armahdukset, palkinnot ja ylhäisten sekä alhaisten uskollisuudenvalat. Kuinka ihailtiinkaan nuorta, kaunista hallitsijaa ja hänen armollista ja kuitenkin niin arvokasta ryhtiään! Kuinka tungettiinkaan hänen ympärilleen, missä hän vain näyttäytyi! Naiset suutelivat hänen jalkojaan, kun hän pysähdytti hevosensa keskelle väkijoukkoa, ja moni ylpeä aatelinen, joka äsken oli puhunut kuninkaasta halveksivasti, kilpaili nyt kunniasta saada kantaa hänen viittansa lievettä lähestyvissä juhlamenoissa.
Oli vain yksi ainoa ihminen, joka ei välittänyt ympärillään vallitsevasta yleisestä riemusta, ja se oli Paul Bertelsköld. Hän oli tointunut ensimmäisestä tuskastaan ja eli nyt toisen, sitä läheisesti koskevan aatteen valtaamana. Ollen haaveksiva rakkaudessa, haaveksiva vihassa, riippui hänen sielunsa nyt kiinni siinä katkeransuloisessa toivossa, että kun hän ei ollut saanut elää rakastettunsa edestä, hän ainakin tahtoi kostaa hänen kuolemansa.
Myöhään tuon merkillisen päivän iltana kutsuttiin Paul kuninkaan luo.
Hänen täytyi totella ja hän meni.
Kustaa III oli ollut suuri sinä päivänä — ei senvuoksi, että hän oli voittanut, vaan senvuoksi, että hän oli anteeksi antanut. Hänen otsallaan loisti vielä se voiton kuninkaallinen ylpeys, jota jalostutti tieto siitä, että hän oli pelastanut kansansa eikä vain kruununsa. Mutta tuo aivan ihmeellisen odottamaton menestys näkyi täyttäneen hänen rintansa sillä nöyryyden tunteella, joka vastustamattomasti valtaa voittajan mielen taistelutanterella, kun hän tuntee korkeampien, näkymättömien voimien, jotka ovat hänen omaa tahtoansa, hänen aseitansa ja johtajaneroansa mahtavammat, kuljettavan häntä päämäärää kohti. Hän katseli kalpeaa nuorukaista ylevin, jaloin kuninkaansilmäyksin ja sanoi hänelle:
— En ole kutsunut teitä, kreivi Bertelsköld, sitä varten, että te ottaisitte osaa minun ilooni, vaan ottaakseni itse osaa teidän suruunne. Minä iloitsen, että onnellinen vallankumouksemme ei ole maksanut ainoatakaan veripisaraa ja nyt kuulen, että voitto on kalliisti ostettu. Olen voittanut valtakunnan, mutta menettänyt ystävän. Jos en olisi kuninkaana velvoitettu asettamaan kansani onnea korkeammalle kuin omia tunteitani, niin ehkä tunnustaisin teille, että olen kadottanut enemmän kuin olen voittanut. Ilman markiisitar Egmontia olisin nyt vankina omassa linnassani. Tämä on ainoa lohdutus, jonka voin kirjoittaa kreivittärelle, hänen tädilleen Parisiin.
— Minulla on tervehdys tuotavana teidän majesteetillenne, — sanoi Paul matalalla äänellä ojentaen kuninkaalle markiisittaren viimeisen kirjeen.
Kuningas luki sen, ja hänen katsantonsa synkkeni.
— Älkää pyytäkö enempiä tietoja tästä salaisuudesta, — sanoi hän.
Se henkilö, jota markiisitar tarkoittaa, on valtakuntani lakien
ulkopuolella, ja vaikkei niin olisikaan, ei ole olemassa todisteita.
Rikollisten omatunto olkoon heidän tuomarinsa.
— Hänen nimensä, teidän majesteettinne! Armonne osoituksena ainoastaan hänen nimensä!
— Mitä minulta tahdotte? Tämän onnellisen päivän on jo suru synkentänyt; sumentaisinko sen vielä kostolla? Ei, Bertelsköld, kosto ei tässä tapauksessa koskaan saavuttaisi maaliaan, vaan se kukistaisi teidät, syöksisi ehkä minut häviöön ja panisi valtakuntani vaivalloisesti saavutetun onnen alttiiksi.
— Teidän majesteettinne suvaitsi viime yönä lausua armollisen mielihyvänsä minun vähäisistä ansioistani ja suvaitsi lisätä muistavansa minua tänä iltana. Jos saan tietää tuon nimen, tuon yhden ainoan nimen, niin on palkintoni mielestäni jo kuninkaallisen runsas.
— Ei, ei nyt, ainakaan ei tänään. Ette voi vielä hillitä tunteitanne ja teidän pitää kuitenkin tehdä niin. Mutta jos muutamien päivien kuluttua vielä pyydätte saada tietää salaisuuden, niin tahdon täyttää toivonne, vaikka teille olisikin onnellisempaa, ettette sitä edes aavistaisikaan. Tänään muistelemme kaipauksella sitä jaloa naista, joka on paljon suurempi kuin te tai joku muu paitsi minä voitte aavistaakaan, mutta joka ennen tahtoi kantaa huikentelevan ja huolettoman nimeä kuin olla aikalaistensa ihailun esineenä. Niin, hän oli oikeassa: meidän on eläminen todellisen suuruuden hyväksi; vapauden, valistuksen, tieteiden, taiteen, ihmisyyden hyväksi. Tahdon seurata hänen neuvoansa… Minä ja teidän äitinne, sanoo hän! Teidän äitinne lienee siis tavaton henkilö, sillä markiisitar Egmont oli ankara omaa sukupuoltaan kohtaan. Viekää kreivittärelle, äidillenne, tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että tahdon nähdä hänet esiteltynä hovissa. Muistelen hänen olevan syntyisin kreivitär Stenbock?
— Isäni ensimmäinen puoliso oli syntyisin kreivitär Stenbock, mutta minä olen hänen jälkimmäisestä avioliitostaan, — vastasi Paul, punehtuen vastoin tahtoaan. Oli olemassa henkilö, joka saattoi hänet unohtamaan markiisitar Egmontinkin, ja se oli hänen äitinsä.
— Ah, nyt muistan, — jatkoi kuningas, joka tunsi kaikki valtakuntansa aatelissuvut, — teidän äitinne on omaa sukuaan Falkenberg.
— Se oli minun isäni äiti, — vastasi Paul lisäten varmalla äänellä: — äitini on syntyisin Larsson, vaasalaisen porvarin tytär.
Kuningas hymyili, ehkä salatakseen pulaa, johon oli joutunut, sillä eihän juuri voinut tulla kysymykseen esitellä hovissa porvarintytärtä, vaikka tämä olikin kreivittäreksi koroitettu. Mutta hän tointui kohta ja lisäsi kohteliaasti: — Te polveudutte äidin puolelta siis Vaasan suvusta. Nimi on minulle, samoin kuin jokaiselle ruotsalaiselle, niin rakas, että toivoisin voivani tehdä jotakin Vaasan kaupungin hyväksi ja siitä tahdon tilaisuuden tullessa keskustella äitinne kanssa. Mutta te tarvitsette lepoa ja rauhaa, rakas Bertelsköld. Kuinka pitkäksi aikaa haluatte virkavapautta?
— Olen kiitollinen, jos teidän majesteettinne suo minun kuukauden päivät viipyä Falkbyssä.
— Se myönnetään. Toivotteko mitään muuta? Esimerkiksi kamarijunkkarin arvoa?
— Kiitän teidän majesteettianne. En osaa panna sille arvoa.
— Äitinne on suomalainen, suon anteeksi, että teillä on oma päänne, — virkkoi kuningas ystävällisesti. — Saan siis mukautua siihen ja koetan keksiä jotakin, joka olisi enemmän mieleenne. Au revoir!
Paul meni, haava sydämessään.
Tämän jälkeen seurasivat nuo merkilliset päivät, jolloin vallankumous laillisesti vahvistettiin. Elokuun 20. p:nä vannotettiin kaikki valtakunnan kollegiot ja Tukholman porvaristo. Elokuun 21. p:nä kokoontuivat nuo vielä äsken niin yksinvaltaiset säädyt asettamaan kuningasta kansan valtaistuimelle. Historia on siitä päivästä antanut lausuntonsa, ja kertomus astuu kainosti syrjään, poimiakseen vain poljetun, unohdetun kukkasen leveältä kuninkaantieltä.
Sinä päivänä piti kuningas Kustaa kauneimman kaikista monista kauneista puheistaan ja kuin auringon säde välähti se kautta koko Euroopan. Silloin hän näet luki vapaaehtoisen hallitsijavakuutuksensa ja esitti säädyille uuden hallitusmuodon, joka hyväksyttiin kolminkertaisella jaa-huudolla ja allekirjoitettiin kohta. Ei koskaan ole hallitusmuutosta onnellisemmin suoritettu eikä nopeammin tunnustettu. Yli koko väsyneen valtakunnan lensi tämä huhu iloisena kaikuna, ja Sprengtporten suomalaisineen saapui suomalaisten totuttuun tapaan vasta seuraavana päivänä. Ainoastaan muutamat ulkomaisista ministereistä mutisivat vihaisia, uhkaavia sanoja naapurien velvollisuudesta "puolustaa Ruotsin vapautta".
Ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen. Kansan riemuitessa kannettiin vapauden aika hautaan, ja samana päivänä kätkettiin katoliseen kirkkomaahan lakastunut naisen sydän, murtunut vieraiden joukossa, joiden edestä hän oli tuntematonna kuollut.
Seuraavana aamuna pyysi Paul Bertelsköld päästä kuninkaan puheille. Kuningas oli jo ehtinyt unohtaa hänet ja se oli anteeksi annettavaa semmoisten päivien jälkeen.
— Mitä haluatte, ystäväni?
— Hänen nimensä, teidän majesteettinne!
— Ah! Olette oikeassa! Olen sen teille luvannut. Mutta oletteko myös valmis kuulemaan sen nimen sillä mielenmaltilla, jota maanne ja kuninkaanne on oikeutettu teiltä vaatimaan? — kysyi kuningas vakavasti, melkein ankarasti.