— Olen, teidän majesteettinne.
— Hyvä. Voin nyt levollisemmin kuin muutamia päiviä sitten uskoa teille tuon salaisuuden. Valtaistuimeni seisoo nyt vankasti kansan rakkauteen juurtuneena; ei kukaan uskalla sitä minulta riistää. Mutta se on kaikissa tapauksissa vakava asia. Muistatte ehkä, että Choiseulin herttua kaksi vuotta sitten yht'äkkiä joutui Ranskan kuninkaan epäsuosioon?
— Muistelen siitä kuulleeni.
— Tunnetteko syyn?
— Sanotaan, että kreivitär Du Barry kukisti hänet.
— Aivan niin. Choiseul oli aina osoittanut tälle naiselle halveksimistaan, ja paitsi häntä oli Ranskassa ainoastaan yksi henkilö, joka uskalsi sen tehdä. Te tunnette sen henkilön?
— Tunnen, teidän majesteettinne.
— Du Barrya vihattiin niinkuin kaikkia suosikkeja, mutta kaikki yritykset tuon uuden Pompadourin kukistamiseksi menivät myttyyn. Choiseul ja hänen muut vihollisensa liittoutuivat silloin hankkimaan hänelle pelättävän kilpailijan, erään nuoren ylhäisen naisen, kaunottaren jonka erinomainen nero jo jonkin aikaa oli herättänyt kaikkien, etenkin Ranskan kuninkaan huomiota ja ihailua. Du Barryn kukistumista pidettiin varmana, mutta liittoutuneet olivat laiminlyöneet ottamasta lukuun erään tärkeän asianhaaran, kysymyksessä oleva nainen kieltäytyi suostumasta heidän ehdotukseensa.
— Ah, teidän majesteettinne … alan ymmärtää.
— Niin, tuo nainen oli liian ylevä, liian jalo tahtoakseen semmoisilla ehdoilla nousta valtaistuimelle. Hänelle tehtiin mitä loistavimpia tarjouksia, hänelle tarjottiin miljoonia, jos hän suostuisi, mutta hän pysyi taipumatonna ja matkusti Ruotsiin kreivitär Du Barryn pelon ja kostonhimon vainoamana. Silloin hän eräänä päivänä huomasi valtaistuimeni horjuvan, valtakuntani olevan häviön kuiluun syöksymäisillään, ja kaikki riippui siitä, että ratkaisevalla hetkellä olisi aikaa ja rahaa. Oli ainoastaan yksi keino ja kysymyksessä oleva nainen päätti, minun tietämättäni, käyttää sitä keinoa. Sain liian myöhään tietää, että hän oli minun pelastuksekseni käyttänyt ne miljoonat ja sen vallan, jotka olivat tarjona hänen suostumuksensa maksuksi. Rahat olivat ainoastaan laina, jonka minä maksan; mutta te ymmärrätte, että tämä laina hänen luonteensa mukaan merkitsi lainanottajan kuolemantuomiota. Hän oli liian suuri, liian puhdas elämään loistavassa häpeässä — hän tahtoi ennemmin kuolla tuntematonna Ruotsin pelastajana kuin nousta Ranskan tahratulle valtaistuimelle. Nyt tiedätte nimen. Kostakaa, jos voitte — Ranskan kuninkaalle, Ludvig XV:lle.
20. KOLMAS KOETTELEMUS.
Kauniina kesäpäivänä, heti jälkeen puolenpäivän, istui Vera Bertelsköld opettajattarensa, neiti Sjöbladin kanssa, ruohosohvalla Falkbyn rannassa ja luki ääneen erästä opettavaista kirjaa. Kirja sisälsi kreivi Tessinin kirjeet Kustaa III:lle tämän lapsena ollessa: totuuksia ja hyviä neuvoja, puettuina kaikkein keveimpään, miellyttävimpään kielelliseen asuun, mitä vielä "vanha mies" on käyttänyt "nuorta prinssiä" puhutellessaan. Mutta niin miellyttävää kuin tämä lukeminen olikin tai kuin sen olisi pitänyt olla, ei kirja voinut kiinnittää vilkkaan lapsen huomiota. Veran elävät, iloiset silmät kääntyivät usein opettajattareen ikäänkuin kysyen, eikö jo riittäisi, ja kun hän ei saanut vastausta, lensi katse salaa siniselle ulapalle, vihertäviin saariin, sorsiin, jotka uivat tuolla lahdella, tai valkeaan, järven toisella rannalla näkyvään purjeeseen. Verassa oli jotakin äidistään siltä ajalta, jolloin Ester Larsson ratsasti Korsholman valleilla, ja tyttö oli noiden kesyttömien varsojen näköinen, joille ensi kerran on pantu suitset suuhun ja jotka hillittömästi tempovat outoja ohjaksia.
Luontokin oli niin kaunis, että se ikäänkuin loi viheriän varjon kirjan lehdille.
Suloinen kesälämpö lepäsi kuin rakkauden hengitys yli koko miellyttävän seudun; vieno kaakkoistuuli väreili veden pinnalla; keinuvassa aallokossa karkelivat salakat; metsä tuoksui tuoreutta ja pellolla lähellä rantaa oli leikkuuväki iloisesti sitomassa runsastähkäisiä elolyhteitä.
Kreivitär oli osunut oikeaan valitessaan Lotten Sjöbladin lapsensa opettajattareksi. Hän oli hiljainen, totinen tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, ei tosin kaunis, mutta hyvä ja älykäs. Juuri tuo tämän köyhän, vastoinkäymisissä koetellun tytön hiljainen, hyvä, tyven ja totinen olemus veti vallatonta lasta puoleensa ja hillitsi yhdellä ainoalla silmäyksellä pienokaisen uppiniskaisen mielen. Vera oli silminnähtävästi edistynyt eikä kuitenkaan tuntenut mitään painavaa iestä; hän oli vapaa kuin pyrstöänsä viipoittava västäräkki rannan kivillä.
— Mitä näet tuolla etäällä? — kysyi neiti Sjöblad hetken kuluttua, huomattuaan oppilaan maltin olevan loppumaisillaan.
— Ajattelen, että jos olisin heinäsorsa, — vastasi Vera.
— Ja miksi tahtoisit olla heinäsorsa?
— Silloin uisin yli järven ja sitten virtaa alas mereen ja sitten meren yli ympäri koko maailman. Etsisin äitiäni kaikkien maiden ja merien takaa.
— Haluat siis kovasti nähdä äitisi jälleen?
— Haluan, haluan, — sanoi Vera, ja hänen loistavat silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Kuka tietää, ehkä äiti kohta palaa pitkältä matkaltaan. Se riippuu siitä, onko hän sinuun tyytyväinen.
— Kuinka ma bonne sen tietää?
— Olenhan saanut usein kirjeitä äidiltäsi. Hän kirjoittaa minulle joka viikko, mitä minun pitää sinulle opettaa, ja joka viikko minä kirjoitan hänelle ja kerron, oletko ollut hyvä vai paha.
— En tahdo olla paha! En tahdo olla paha! — huusi tyttö polkien pienellä, vallattomalla jalallaan pehmeää ruohoa.
Kotiopettajatar hymyili. — Mitä pahaa on tuo puna-apilaraukka sinulle tehnyt, kun niin säälimättä sitä poljet ja ryöstät mehiläiseltä ravinnon? Mutta tule, saat hetkisen olla olevinasi kirkkaan järvemme heinäsorsa.
He menivät somaan, viheriäksi maalattuun uimahuoneeseen järven rannalle ja kohta oli kumpikin kainaloitaan myöten raikkaassa, viileässä vedessä. Vera polski kaikin voimin sekä käsillään että jaloillaan.
— Mutta ethän sinä ole heinäsorsa, vaan sammakko! — laski kotiopettajatar leikkiä.
Kun Vera hetkisen oli saanut opetusta uimataidossa, pyysi hän saada polskaroida "vielä vähän aikaa" opettajattaren noustua vedestä uimahuoneeseen. Se oli niin sanomattoman hauskaa. Vesi roiskui hänen ympärillään delfiinin suihkujen tavoin. Hän pisti nauraen sakarisormet sieraimiinsa ja peukalot korviinsa ja oli sukeltavinaan, vaikka kastelikin vain nenänsä. Sitten hän katsoi ylpeillen taidostaan ylös ja huomasi erään herran aivan lähellä rannalla. Vähän, ei paljon, hän hämmästyi, ja sukelsi taas, ruskeat kutrit vedenpinnalla, mutta tunsi kohta oman veljensä Paulin.
— Hyvää päivää! — nyökäytti Paul päätään.
— Tahdotko nähdä, kuinka uin? — huusi Vera, unhottaen kaiken muun uudesta taidostaan iloitessaan. Ja kädet pohjassa hän suoritti omasta mielestään niin merkillisiä kokeita, että hänet vähintäinkin olisi ollut vihittävä uimamaisteriksi, jos semmoisia siihen aikaan olisi ollut olemassa.
Paulin täytyi nauraa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se oli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä.
Kun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet toisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään.
— He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle, — vastasi Vera.
— Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? — virkkoi
Paul.
— Oli ennen, — vastasi neiti Sjöblad. Paul ei enää tunne veljeään entisekseen.
— Niin, — toimitti Vera, — se oli siihen aikaan, kun Bernhard oli pahankurinen; niin ilkeä, niin ilkeä hän oli, että olisin voinut häntä purra, mutta nyt häntä suutelen joka päivä. Arvaas, mitä hän tekee tuolla niemellä! Hän rakentaa Flintalle paljon paremman tuvan kuin muorin vanha tupa oli.
— Emmekö voi soutaa tuonne järven yli?
— Voimmepa tietenkin. Jos nimittäin ma bonne'lla ei ole mitään sitä vastaan.
— Olit liian kauan vedessä, saat soutaa taas lämmetäksesi, — virkkoi kotiopettajatar päätään nyökäyttäen.
— Oi, kuinka hauskaa! — huudahti vilkas lapsi ja haihdutti ilollaan pois uuden pilven veljensä otsalta. — Saatpa nähdä, kuinka osaan soutaa! Ja minulla on omat pienet aironi! Saanhan soutaa kahdella airolla, ma bonne? Olen nyt tullut paljon voimakkaammaksi kuin viime kesänä, kun soudin yhdellä airolla.
— Ja ensi kesänä sinä soudat kolmella! — laski Paul leikkiään. Minä soudan kokkatuhdolla, sinä alahangoilla ja ma bonne pitää perää. Se käy kuin espanjalainen katrilli.
Tuumasta toimeen. Pieni vene kolmine huvimatkailijoineen kiisi kuin kalalokki yli väreilevän järven pinnan suunnaten kulkunsa vastakkaisella rannalla olevaa Flintan lesken tupaa kohden.
Sill'aikaa olivat vanhemmat kreivit Bertelsköld, isä ja poika, ratsastaneet tavalliselle iltapäiväretkelleen, osaksi katsoakseen leikkuuväkeä, osaksi mennäkseen tervehtimään kahdeksankymmenvnotista sotilaan leskeä ja hänen äsken salvettua tupaansa. He keskustelivat matkallaan uusista maanviljelystä koskevista parannuksista ja kansakoulun perustamisesta talven ajaksi Falkbyhyn.
— Isäni, — sanoi kreivi Bernhard, — neuvo minulle, kuinka voisin sovittaa kaiken, mitä olen rikkonut. Minusta tuntuu usein siltä kuin ei koko elämäni siihen riittäisi. Mitä merkitsee kaikki katuminen ja kaikki päätökset, ellei niitä työssä ja toimessa toteuta? Tahdon olla mies, isäni, tahdon pysyä ylimyksenä sen sanan suuressa merkityksessä ja toivon, etten sen takia joudu vieraaksi Jumalan valtakunnassa.
— Onhan sinulla kokonainen maailma, jossa voit vaikuttaa ja kokonainen ihmiskunta, jolle voit maksaa sen, mitä olet velkaa yksityisille ihmisille. Vaikuta aikasi ja kansasi eduksi, ja loukattu äitisi sinua siunaa, vihastunut Jumala antaa sinulle anteeksi, ei sinun tekojesi vuoksi, vaan Hänen, joka vuoti verta ristinpuussa.
Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantietä, missä kaitainen polku erosi vasempaan käteen Flintan torpalle järven rantaan, tuli heitä vastaan vaunut, joiden vaahtoavia hevosia ahkerasti ruoskittiin. Vaunuissa istui vanhanpuoleinen herra, joka huomattuaan ratsastajat pysähdytti hevosensa ja huusi heitä nimeltä. Se oli kenraali Pechlin.
— Käännös vasempaan ja takaisin kylään, hyvät herrat! — huusi kenraali innokkaammin kuin hänen, tuon viekkaan ja kylmäverisen valtiomiehen oli tapana tehdä. — Koko kansa aseihin! Soittakaa hätäkelloja! Lähettäkää mies joka talosta sotaan ja näyttäkää, että herrat ovat sotilaita ja isänmaanystäviä!
— Laskeeko teidän ylhäisyytenne leikkiä, vai onko vihollinen maassa? — kysyivät isä ja poika yht'aikaa, sillä postit oli pidätetty Tukholmassa, eikä suuri uutinen vallankumouksesta ollut vielä ehtinyt tähän etäiseen seutuun.
— Mitä? — huusi Pechlin. — Eivätkö herrat tiedä, että kuningas mitä häpeällisimmällä tavalla on loukannut hallitusmuotoa, vanginnut isänmaanystävät ja julistanut itsensä itsevaltiaaksi muutamien kurjain sotilaiden, aatelittomien lurjusten ja Svenska Bottenin avulla.
— Emme ole kuulleet siitä sanaakaan.
— Mikä viattomuus! Lempo vieköön koko holsteinilaisen liiton! Tulen suoraan Tukholmasta ja minua on pidättänyt tiellä se kavaltaja, parooni Hjerta, joka tahtoi vangita minut, mutta minä näytin hänelle kuninkaan käskyn. Mies talosta, sanon minä, muutoin on vapaus mennyttä kalua! Älkää mitään pelätkö, minä asetun Jönköpingin rykmentin etupäähän, me kutsumme kokoon nostoväen, marssimme suoraan Tukholmaa vastaan ja hakkaamme palasiksi ne koirat ja heidän ilveilijäkuninkaansa. Kolmen päivän kuluessa puhallamme koko Ruotsin ilmiliekkiin.
— Mutta, teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy saada tarkempia tietoja, ennenkuin voimme ryhtyä semmoisiin äärimmäisyyksiin. Säätyjen hallitus on todellakin ollut niin kurja kuin suinkin mahdollista, — virkkoi kreivi Bernhard.
Kenraali tulistui. — Kuinka? — huusi hän. — Herrani puhuu vapautta vastaan? Olkaa hyvät ja varokaa päätänne. Herrat ovat olevinaan aatelismiehiä eivätkä ymmärrä, että kuningas tahtoo hallita aatelittoman roistoväen avulla, joka voidaan ostaa muutamalla plootulla! Niinpä niin, herrat tulevat sukuunsa. On oltu ystävällisellä kannalla roistoväen kanssa. Perhe ylpeilee tuttavuuksistaan voisaksamaailmassa ja tervatynnyri on kruunattu kreivillisellä vaakunalla. Mutta minä voin jo ennakolta ilmoittaa herroille, että semmoiset aateliset äänestetään ulos ritarihuoneesta.
— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, mutta hänen poikansa keskeytti hänet.
— Suokaa minun vastata hänelle, isäni, — sanoi kreivi Bernhard, — koska minulla tähän saakka on ollut kunnia kuulua puhdasrotuisiin. Tuolla työskentelee työväkemme. Minä julistan teidän ylhäisyydellenne, ettemme ota työstä ainoatakaan miestä, ennenkuin varmuudella tiedämme, onko hänen majesteettinsa todellakin sortanut vapauttamme. Ja mitä niihin herjaussanoihin tulee, jotka teidän ylhäisyytenne suvaitsi lausua meidän sukulaisuuksistamme, niin torjun ne ylenkatseella luotani. Aatelittomissa säädyissä on yhtä paljon kunniaa kuin aatelisissa, ja todistuksena siitä ilmoitan teidän ylhäisyydellenne ja koko maailmalle, että meillä on kunnia lukea perheeseemme muuan aateliton henkilö niin jalo ja ylevämielinen, että moinen sukulainen olisi kunniaksi mille ruhtinaalle ja muulle aatelismiehelle tahansa.
— Aja! — huusi kenraali vihapäissään eikä edes nyökäyttänyt roskaväen puolustajille päätään hyvästiksi.
— Kiitän sinua, poikani! — sanoi kreivi Kaarle Viktor liikutettuna.
— Älkää minua kiittäkö, isäni, — vastasi kreivi Bernhard. — Minulla on suuri rikos sovitettavana ja tahdon sen sovittaa.
He jatkoivat, mietteihinsä vaipuneina ja suuren uutisen valtaamina, ratsastustaan rantaan. He eivät olleet huomanneet erästä talonpoikaisnaista, joka männyn suojassa tien vieressä oli kuullut heidän keskustelunsa kenraalin kanssa ja nyt seurasi heitä.
21. FLINTAN TUVAN LUONA.
Kaunis kallioinen niemi, jossa Flintan lesken tupa oli männikön keskellä, oli puoleksi lastujen peitossa, ja uudesta tuvasta, jonka piti valmistua syksyksi, kuului salvumiesten kirvesten kalketta ja sahojen sihinää. Mutta Flinta asui vielä rappiolle joutuneessa tuvassaan; hän ei mielellään olisi muuttanut siitä. Kun muutan, sanoi hän, niin muutan "edemmäksi".
Nyt istui hän penkillä portaiden vieressä, kehräsi villalankaa talveksi ja hyräili itseksensä virttä. Rannassa puuhaili hänen poikansa poika, Martti, kaksikymmenvuotias kalastaja, viheltäen iloista laulua ja tervaten kumollaan olevaa venettä. Rukin hyrinä, virsi, hyttysten surina, tuulen tohina männyissä ja aaltojen yksitoikkoinen loiskina rantaa vasten — kaikki nämä olivat luonnon elämän ääniä ja virittivät säveliin illan ihanuuden, joka levitti herttaista loistoaan päivän kirkastaman seudun yli.
Silloin lakkasi vanhus kehräämästä, kuunteli hetkisen jotakin, jota ei kukaan muu kuullut ja kysyi pojanpojalta:
— Onko hän jo palannut?
— Ei, — vastasi poika.
— Mene katsomaan, mihin hän on mennyt. On jotakin pahaa tekeillä metsässä.
— Mitäpä se olisi, isoäiti?
— En tiedä. Mutta siellä on jotakin pahaa tekeillä, ja hän on vaarassa. Tunnen sen.
— Onhan nyt selvä päivä!
— Mene, sanon minä. Jumalan enkeli sanoo minulle, että sinun pitää mennä.
Vastahakoisesti lakkasi poika työstään, jupisten jotakin kaikenlaisista hullutuksista, joita pistää vanhojen päähän, kun he tulevat uudestaan lapsiksi. Mutta hän oli tottunut tottelemaan, ja lähti viheltäen kulkemaan kapeaa polkua, joka vei maantielle.
Hänen hetken aikaa näin kuljeskeltuaan huomaamatta mitään eriskummaista, tuli häntä vastaan yht'äkkiä jättiläinen, jolla näytti olevan kaksi suurta kyttyrää, toinen edessä, toinen niskassa. Martti ei ollut hätäpoikia, mutta moisen nähdessään hän herkesi viheltämästä ja katseli taakseen mihin paeta.
Mutta jättiläinen läheni lähenemistään ja osoittautui olevansa tavattoman suuri, rotevajäseninen mies, jolla oli edessään kujekaappi marakatteineen ja selässä hintelä, mustaverinen mies, puettuna kummalliseen ilveksen nahasta tehtyyn ja puoleksi korville vedettyyn puuhkaan.
— Hei, talonpoika! — huusi hän Martille, — onko täällä missään pirttiä? Löysin tämän koppakuoriaisen maantien vierestä.
Mutta Martti, joka oli ehtinyt tarkemmin silmäillä miestä ja hänen kuormaansa, vastasi, puolittain kummastuneena, puolittain pelästyneenä:
— No älähän, musta Jooppihan se on!
Nämä sanat kuultuaan näytti pieni mustaverinen mies säpsähtävän, kiskaisihe jättiläisen selästä, luikahti maahan ja kiiti kuin käärme pensaiden väliin. Se tapahtui niin nopeasti, ettei jättiläinen ehtinyt muuta kuin hölmistyneenä katsoa taakseen ja sanoa, korvallistaan kynsäisten: — Kas perkele!
Ja sen sanottuaan heitti Paul Bertelsköldin vanha ystävä Leo kaapin marakatteineen maahan. Mutta sen enempää miettimättä lähti Martti ajamaan takaa pakenevaa.
Tultuaan vähän matkaa metsään näki hän mustan Josén kyyristyneenä kiven taa kurkistelevan polkua pitkin. Espanjalainen, joka tässä asemassa oli eksyttävästi väijyvän ilveksen näköinen, irroitti pitkän veitsen vyöltään. Hän oli tunnettu erinomaisesta taidostaan heittää tuota vaarallista asetta, joka häneltä aina osui maaliinsa.
Polkua pitkin tuli nopein askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Hän ei aavistanut mitään vaaraa, hän kiiruhti vain Flintan mökkiä kohti.
Silloin kohosi musta José maasta kyyrysiltään, ja tähtäsi kostosta välkkyvin silmin vaimoon kuolettavan iskun. Martti tahtoi juosta apuun, mutta hänet ehkäisi siitä äkkiarvaamaton tapaus. Kuului pamaus noin viidenkymmenen askelen päästä, keveä savu kohosi pajupensaiden takaa, ja espanjalainen solahti verisenä alas kiveltä. Joku oli nähtävästi luullut häntä siksi otukseksi, jota hän niin paljon sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistutti.
— Mitä se oli? — kysyi nainen Martilta.
— Musta Jooseppi tuossa tahtoi tappaa teidän armonne, — vastasi
Martti, ja hänen rehellinen kalastajasydämensä vavahti.
Talonpoikaisnaisen jalo otsa synkkeni hetkeksi, mutta pian hän oli taas selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä.
— Vie minut hänen luoksensa! — sanoi hän.
Martti saattoi hänet kaatuneen salamurhaajan luo, joka makasi kiven takana. Tämä hengitti vielä. Luoti oli mennyt hänen oikean olkapäänsä läpi.
— Hän on pelastettavissa, jos luoti saadaan ulos, — virkkoi nainen tutkittuaan haavaa tottunein käsin ja revittyään hienon nenäliinansa ensi siteeksi. — Mistä saamme apua, viedäksemme hänet kylään?
— Minä huudan tänne tuolta tuon pitkän roikaleen, — arveli Martti, osoittaen Leoa, joka vielä seisoi polulla epätietoisena, pitäisikö hänen jättää marakattiraukka yksin metsään nälkään kuolemaan.
Mutta ennenkuin Leo kerkesi paikalle, oli jo kaksi ratsumiestä lähestynyt polkua pitkin ja toinen heistä, laukaistu espanjalainen pyssy olallaan, oli laskeutunut hevosen selästä hakeakseen riistaa, jonka luuli kaataneensa. Se oli kreivi Bernhard Bertelsköld.
— Östanlidin muori! Ja José! Mitä tämä merkitsee? — huudahti Bernhard kummastuksissaan, kun hän kiven luona tapasi naisen sitomassa haavoitettua.
— Tahdoin kostaa teidän ja itseni puolesta, sennor! — sanoi espanjalainen matalalla äänellä. — Hän ja veljenne ovat kaikkeen syypäät. Caramba! Vielä minä heille maksan, jos saan elää.
— Sinä jäät eloon, José, mutta et kostaaksesi, vaan katuaksesi ja rukoillaksesi! — kuiskasi nainen vakavasti.
— Eikö minua teidän tähtenne ajettu palveluksestani? — jupisi haavoitettu.
— Niin. Ja sen vuoksi tahdoit tappaa minut ja poikani. Mutta mekin kostamme. Me parannamme haavasi.
Kohta olivat puiden oksista valmistetut pehmeät paarit kunnossa, ja niillä kantoivat Leo ja Martti haavoitetun kylään.
— Herra on hyvä ja sanoo tuolle ihmiselle, että hän pitää huolta marakatista! — sanoi Leo, osoittaen talonpoikaisnaista. Hän ei voinut jättää irvistelevää suosikkiansa yksin metsään.
Kreivi Bernhard nousi sanaakaan sanomatta satulaan ja ratsasti isänsä vieressä rantaan usein pysähtyen ja vaipuen mietteihinsä.
— Eikö se ollut Östanlidin muori? — kysyi isä.
— Oli, — vastasi kreivi Bernhard.
Talonpoikaisnainen oli sill'aikaa kulkenut oikotietä vuorien yli ja saapunut ennemmin tuvalle. Vanha Flinta istui vielä penkillään lähellä tupaa. Hän kuuli tulevan askelet, rukki hyrisi, aallot välkkyivät, pääskyset lentelivät ja päiväpaiste välähteli kuin hopea ulapalle.
— Oletteko vahingoittumaton? — kysyi hän.
— Olen, — sanoi talonpoikaisnainen ja seisoi kuin katuvainen tämän hurskaan vanhuksen edessä.
— Jumalalle kiitos! Ääni minussa sanoo, että vaikein koettelemuksenne tässä elämässä lähenee loppuaan.
— Niin, äitini. Ja kuitenkin minä vapisen.
— Älkää kutsuko minua äidiksenne, sillä aika on tullut, jolloin ne, joiden oma olette, saavat teidät takaisin. Miksi vapisette? Eikö Jumalan siunaus ole teitä seurannut sekä myötä että vastoinkäymisissä?
— Aina, aina, äitini.
— Eikö maailman kovin ja kivettynein sydän, joka ei ehkä mitenkään muuten olisi pehmennyt, ole voitettu Jumalalle ja ihmisille teidän pakenemisenne välityksellä?
— Ah! Ei minun ansiostani!
— Ei, vaan Jumalan voimalla. Ja eikö se mies, jonka Jumala on asettanut puolustajaksenne, mutta joka unohti kalleimman velvollisuutensa, ole palannut järkiinsä teidät menetettyään ja eikö hän nyt rakasta teitä enemmän kuin koskaan ennen?
— Minä uskon sen. Mutta se ei tapahtunut minun ansiostani.
— Ei, taasen ja aina Herran käden avulla, joka johti matkaanne.
— Se on totta.
— Ja ettekö ole valvonut nuoremman poikanne onnea paremmin ja tehokkaammin kuin jos olisitte pysynyt kotonanne?
— Ehkä. En tiedä.
— Ja ettekö ole kuin näkymätön enkeli aina huolehtinut nuorimmasta lapsestanne, joka ajaksi tarvitsi vierasta hoitoa, koska hänen sielunsa oli liiaksi teidän sielunne kaltainen?
— Olette ehkä oikeassa.
— Ja eikö Jumala kaikkivaltias nyt suruin ja murhein ole puhdistanut teitä kaikkia, puhdistanut teidät itsenne ja tasoittanut sen syvän juovan, joka kerran uhkasi haudata miehenne koko suvun keskinäiseen eripuraisuuteen?
— Toivon niin olevan!
— No, miksikä sitten vapisette? Miksi vielä vitkastelette kiittämästä
Jumalaa?
— Koska olen köyhä, syntinen nainen, joka ei ole puhdas hänen pyhäin kasvojensa edessä. Oi, äitini, olen kerran pettänyt!
— Oletteko te pettänyt? Se on mahdotonta.
— Se tapahtui kerran Tukholmassa. Tahdoin koetella poikapuoltani ja hän kesti koetuksen. Mutta minä ajattelin: heikko on ihmissydän, hänen pitää kestää vielä useampia koetuksia. Ja koska se ei voinut toisin tapahtua, niin muutin muotoni enkä ilmoittanut, kuka olin. Sitä olen sittemmin katkerasti katunut. En muista valhetelleeni kuin sen ainoan kerran koko elinaikanani.
— Jos niin on, — sanoi vanhus lempeästi, — niin olkaa hyvässä toivossa ja oppikaa siinäkin huomaamaan Jumalan ääretöntä armoa. Kas, olette luopunut enemmästä kuin useimmat naiset, olette vapaaehtoisesti luopunut rakkahimmasta, mitä täällä maan päällä on, olette kärsinyt yksin, hylättynä, soimattuna kiittämättömyydellä palkittuna ja missä olette liikkunut olette kuitenkin kostanut pahan hyvällä. Mutta Herra näki, että te siitä voisitte tulla itsevanhurskaaksi ja hyveistänne ylpeileväksi, ja senvuoksi hän lähetti teille tämän kiusauksen, johon lankesitte. Luulitte olevanne liian viisas ja voimakas, ja Herra rankaisi teitä synnillä.
— Se on totta. Tunnen sen tarvinneeni. Ja vielä tällä hetkellä asuu minussa nuoruuteni ylpeä, uhmaileva henki, jota vastaan olen taistelemistani taistellut koko elinaikani. On niin raskasta palata takaisin sinne, mistä olen ajettu pois, tulla sinne kutsumatta — vaikka siellä on kaikki, mikä minulle tässä elämässä on kalleinta. Kas, niin syntinen, niin ylpeä minä sydämeni pohjalta vielä olen.
— Jättäkää se huoli minulle, — sanoi vanhus. — Menkää tupaani. Kuulen hevosten kavioiden töminää, ja ne tuovat teille teidän rauhanne päivät.
22. IHANA ILTA.
Herrat laskeutuivat alas ratsujensa selästä ja tarkastelivat uutta tupaa. He olivat vaiti ja totisia: valtakunnat ja sydämet kapinoivat.
Kun he olivat työtä tarkastaneet, menivät he hetkeksi pakinoimaan vanhuksen kanssa, niinkuin heidän tapansa oli melkein joka päivä. Olihan vanhus uljaan karoliinin leski, miehen, jonka sotaveikot nyt melkein kaikki olivat kadonneet maailmasta. Hän oli nähnyt ja tuntenut majuri Kustaa Bertelsköldin, nykyisten kreivien isän ja isoisän. Hän muisti vielä kahdennentoista Kaarlen: hän tiesi kertoa niin monesta ihmeellisestä urotyöstä, jotka jo olivat haihtuneet muiden mielestä. Hänen vaalenneita hapsiaan valaisi vielä menneen aikakauden loisto. Syvän vaikutuksen olivat karoliinien ajan mahtavat taistelut, suuri uljuus ja äärettömät koettelemukset todellakin mahtaneet tehdä, kun sen jäljet vielä näin kauan jälkeenpäin niin selvään näkyivät niidenkin jälkeenjääneiden mielen jaloudessa, jotka olivat sen ajan pienimpiä. Tämä sotilaan leski oli vain hyvin vanha ja köyhä kansannainen, ilman muuta oppia kuin Jumalan elävä sana sydämessään ja menneiden päiväin muisto huulillansa; mutta hänessä oli jotakin suurta ja kunnioitusta herättävää, jota ei voi nykyajan mitalla mitata ja joka ikäänkuin peitti vuosisadan "erään nimen varjoon".
Bertelsköldin kreivit, jotka itse olivat karoliinien sukua, viettivät siis mielellään hetken sotilaan lesken, Flintan, luona. Kreivi Bernhard oli häntä kohtaan ruvennut tuntemaan kunnioituksen tapaista ystävyyttä, ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka hartaasti hän koetti muorista haihduttaa muinaisten loukkausten muistoa. Hän oli ollut innokkaimpia hankkimaan hänelle mukavampaa asuntoa. Hän oli toimittanut leskelle neljäntoista plootun vuotuisen eläkkeen, joka oli suuri summa sotilaan leskelle. Hän oli hankkinut hänelle uudet kartat, uuden kehruurukin, pienen maatilkun pellavanviljelystä varten ja kuusi kaunista lammasta puhumattakaan punaisen- ja valkeankirjavasta lehmästä, joka oli muorin lemmikki. Ja muutamia viikkoja sitten oli Martti hänen toimestaan saanut mitä kauneimmat kalaverkot, joten mökin asukkaat nyt olivat yhtä hyvin varustettuja ja riippumattomia kuin ennen olivat olleet köyhiä ja puutteessa.
Nyt istuivat kreivit, isä ja poika, tavallisuuden mukaan portailla, ja kun he olivat pakinoineet vähän aikaa tuvasta ja kalastuksesta, alkoi vanhempi kreivi kertoa suurta Tukholman-uutista, kuinka kuningas oli anastanut vallan. Vanha Flinta pudisti valkoista päätään ja sanoi:
— Jumala varjelkoon kuningasta! Sitä rukousta kuulin lapsena ollessani luettavan aamuin ja illoin. En ymmärrä uusia aikoja, mutta minusta tuntuu, että sopu sijaa antaa. Sitä tulisi jokaisen Jumalaltaan rukoilla. Sillä rakkaudessa ja rakkaudesta meidän täytyy elää. Jumala palkitkoon niitä, joilla on uskollinen sydän.
Herrat eivät vastanneet. He tunsivat mielensä heltyneen.
— Ja siksi minä sanon: Jumala palkitkoon kaikki kreivittärelle, teidän armonne vaimolle, sillä hänellä varmaankin on uskollinen sydän, — jatkoi vanhus kiinteästi kehräten. — Ajattelen usein, missä hän lienee ja milloin hän palannee.
— Tuolla lähtee vene liikkeelle Falkbyn valkamasta, — sanoi vanhempi kreivi, ottaessaan taskustaan kiikarin, mutta hän ei voinut mitään nähdä, sillä oli jotakin kosteaa joko lasissa tai hänen silmässään.
— Mitä tiedätte kreivittärestä? — kysyi kreivi Bernhard, joka aavisti jotakin ikäänkuin ohimennen lausuttujen sanojen takaa. — Muori, te tiedätte jotakin ettekä tee oikein sitä nyt salatessanne.
— Tiedän, että paljon on muuttunut sen jälkeen, kun hänen armonsa lähti, — virkkoi vanhus tyynesti ja jatkoi kehräämistään. — Mutta tiedän myöskin, ettei hän mennyt mielellään eikä suotta. Katsokaa, naisen sydämessä on jotakin sellaista, jota miehet eivät ymmärrä. Kun miehillä on jotakin mielessä, niin he hyökkäävät tiehensä ja ovat valmiit ruhjomaan taivaan ja maan, jos se olisi heidän vallassaan. Mutta kun hyvällä naisella on sydämensuru, niin hän menee pois hiljaisuudessa itkemään. Tapahtui minun nuorena ollessani, että Pietari Stålilla, joka seisoi lähinnä Flinta-vainajaa ruodussa, oli tapana sanoa vaimolleen: olisin voinut saada paremmankin kuin sinä, Kaarina, — sillä hänen isänsä oli ollut kersantti, mutta Kaarina oli kotoisin Falkbyn torpasta. Ei hän oikeastaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta Kaarina oli sitä lajia, joka kärsi nuo sanat yhdeksäntoista ja kaksikymmentä kertaa, mutta ei enempää eikä vähempää. Kun hän yhdennenkolmatta kerran kuuli samat sanat meni hän pois ja pyysi erokirjaa. Ja koko pitäjä oli kummissaan, sillä kaikki tiesivät Kaarinan olevan viisaan ja nöyrän ja miehelleen hän oli alamainen kaikessa, paitsi kunniassa. Mutta nyt herää kysymys: tekikö hän oikein vai väärin?
— Hän teki oikein, — sanoi kreivi Bernhard vakavasti.
— Pelkään hänen tehneen, mitä vaimon tulee tehdä, — lisäsi isä surullisesti.
— Mutta mitä luulee teidän armonne Pietari Stålin tuon kuultuaan tehneen? — jatkoi vanhus. — Hän meni papin luo eräänä pyhänä, kun jumalanpalvelus oli päättynyt ja väkeä oli vielä paljon kirkossa ja Kaarina myös, ja silloin hän sanoi niin kovasti, että kaikki sen kuulivat: minulla on vaimo, joka on minulle liian hyvä, ja vaikka olisin nainut kuningattaren kamarineitsyen, en koskaan olisi voinut saada niin hyvää vaimoa kuin Kaarina. Minä pyydän erokirjaa minäkin, sillä en ansaitse häntä.
—- Ja mitä Kaarina vastasi? — kysyivät kreivit yht'aikaa.
— Niin, mitä hän vastasi? —- jatkoi vanhus, hetken ääneti oltuaan, jolloin nainen, joka tuvasta oli kuunnellut puhetta avonaisen ikkunan kautta, sai aikaa herrain huomaamatta astua ulos ja hiljaa hiipiä heidän taakseen. — Niin, mitä hän vastasi? Hän vastasi sulkemalla miehensä sydämellisesti syliinsä.
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld tunsi kaksi pehmeää käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri, ja kyynelet, lämpimät kuin suloisin kesäsade, tippuivat hänen poskilleen. Se oli niin odottamatonta, niin kummastuttavaa, ettei kukaan noista neljästä voinut pitkään aikaan hiiskua sanaakaan. Rukki herkesi surisemasta, hyttyset hyräjämästä, linnut livertelemästä; aallot tuntuivat keinuvan niin hiljaa kuin rakkauden syleily vihreää rantaa vasten, ja keveät pilvetkin taivaalla näyttivät hellyydestä punehtuen heijastavan lyhyen ihmiselämän autuaallisimpia hetkiä — kun kaksi synnin ja surun erottamaa sydäntä jälleen tapaavat toisensa ei koskaan enää elämässä erotakseen, ei koskaan enää lakatakseen sykkimästä toisilleen.
Ensimmäinen, joka keskeytti äänettömyyden, oli vanha kahdeksankymmenvuotias, joka nyt oli suorittanut_, hänkin, velkansa kaikista kokemistaan hyvistä teoista. Hän kohotti taivasta kohden vapisevat kätensä ja rukoili hiljaisen, palavan rukouksen, yhden niitä sanattomia ylistyslauluja, jotka kuuluvat aina enkeleiden asuntoihin asti ja johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Kun suurin kaikista velvollisuuksista oli täytetty ja neljän sydämen palava kiitos oli lähetetty Iankaikkisen valtaistuimen eteen, silloin vanhus pyyhki kyynelet ryppyisiltä poskiltaan ja virkkoi hellästi, lempeästi hymyillen: — No, mitä Kaarina vastasi miehelleen kirkonkäytävällä?
— Hän vastasi, — sanoi kreivitär Ester, joka nyt oli heittänyt otsaltaan talonpoikaisnaisen huivin ja paljastanut suuret loistavat silmänsä, — hän vastasi: — Kas, Jumalan käsi on armollinen meissä heikoissa! Kaikki kannamme velkakuormaa omallatunnollamme Hänen tuomionsa edessä: ylistäkäämme hänen nimeään ja antakaamme toisillemme anteeksi! Ja niinkuin nyt hänen kasvojensa edessä lupaan sinulle, etten epäilevän ajatuksen varjollakaan loukkaa rakkauttasi, niin pyydän myös sinua antamaan minulle anteeksi kaiken surun, jota olen sinulle tuottanut, kaikki ne yksinäiset hetket, jotka olet kaivannut puolisoasi, joka kuitenkin oli vannonut ei koskaan sinusta luopuvansa. Sinä rakkain ystäväni, minä olen sinut jättäessäni rikkonut enemmän kuin sinä; ja usko minua: tuntui sydämessäni kuin olisin menettänyt kaiken maailmassa, kun ei minulla ollut sinua! Mutta nyt sinä olet taas luonani, enkä enää koskaan luovu sinusta; en enää voisi kantaa semmoista surua. Ja senvuoksi minä rukoilen saadakseni tulla takaisin luoksesi. Tahdotko suoda minulle niin suuren ja ansaitsemattoman ilon?
— Se oli oikein, aivan niin sanoi Kaarina, — virkkoi vanhus rukin äärestä — Ja siihen vastasi hänen miehensä…
— Hänen miehensä vastasi, — virkkoi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, — ettei hän Jumalan eikä ihmisten edessä ansainnut semmoista vaimoa. Ja muistatko, — sanoi hän, — että sinä kerran, kaksikymmentä vuotta sitten, ennustit kaiken tämän? Mutta minä en sokeassa rakkaudessani sinua ymmärtänyt. En tuntenut ihmisten ennakkoluuloja enkä omaa heikkouttani. Luulin itseäni voimalliseksi, ja siksi lähetti Jumala minulle tämän koettelemuksen. Nyt vasta tunnen sinut ja itseni. Nyt en enää uhmaile, ja katso, kuitenkin on meillä, Ester, kuitenkin on meillä voimaa yhdessä voittaa maailma.
— Entä minä, äitini! Kuinka minä uskallan luoda teihin silmäni? — sanoi kreivi Bernhard aivan toisella äänellä kuin vuosi sitten samassa paikassa.
Vastauksen sijasta kietoi kreivitär Ester käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä niinkuin äiti suutelee rakastettua, kadotettua ja jälleen löydettyä lastansa.
— Jos koskaan olen tuntenut heikkouteni ja Jumalan voiman, — sanoi hän, — niin on se tapahtunut nähdessäni hänen tekonsa sinussa. Etkö tiedä, Bernhard, että elämässä enin rakastetaan sitä, jonka tähden enin on kärsitty? Näin sinun palaavan siltä tieltä, jolta niin harvat palaavat ja jolla kaikki näkyi liittoutuneen erottamaan sinua meistä. Näin sinun syleilevän veljeäsi, jota kerran vihasit — ja minäkö en rakastaisi sinua! Kuulin toisesta koettelemuksestasi ajan uskottomuuden keskellä; pysyit järkähtämättä uskossasi — ja minäkö en kiittäisi Jumalaa sinun tähtesi! Vihdoin, aivan äsken, kuulin sinua soimattavan ja uhattavan minun tähteni ja sinä puolustit minua — ja vielä luulet, ettet olisi minulle rakas! Bernhard, Bernhard, jospa tietäisit, miltä tuntuu, kun on löytänyt pojan semmoisen kuin sinä, niin, usko minua, sinä kadehtisit sitä minulta, sillä tänään näen selvästi siunauksen, joka meitä seuraa!
Hänen vielä puhuessaan läheni vene tuoden ne kolme, jotka olivat tavanneet toisensa Falkbyn uimahuoneen luona. Ei kukaan olisi ajatellut Veraa, ellei Flinta-muori äkkiä olisi nykäissyt kreivitärtä ja hienotunteisuudella, jonka ainoastaan nainen oivaltaa, kuiskaissut hänelle: — menkää tupaan!
Kreivitär meni.
Kohta sen jälkeen tuli vene maihin. Paul vaipui isänsä syliin ja puristi herttaisesti veljensä kättä, huomaamatta heidän mielenliikutustaan. Vera sen sitävastoin heti huomasi. Hän silmäili heitä hämillään, miltei pelokkaasti.
— No, — virkkoi Flinta-muori, — eikö pieni neiti tahdo tervehtiä hyvää ystäväänsä tuolla tuvassa?
Muorilla oli aarre, jolla hän aina oli houkutellut Veraa tänne mäntyniemelle ja se oli mitä sievin kissanpenikka. Sitä nyt Vera meni hämillään silittelemään. Mutta astuessaan tupaan hän näki talonpoikaisnaisen istuvan ikkunan luona ja katsovan häneen hiiskumatta sanaakaan.
Vera katseli häneen ja punehtui korvia myöten — katsoi sitten pois, luullen erehtyneensä, — katsoi taaskin vieraaseen ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä enemmän hämilleen. Hän ei uskaltanut liikahtaa, hän seisoi kuin kynnykseen naulattuna…
Silloin vieraan vaimon kädet hitaasti kohosivat. Ei hän vielä virkkanut sanaakaan, ei hän liikkunut paikaltaan … hän vain avasi sylinsä.
— Äiti! — sopersi Vera melkein kuulumattomasta
— Vera! — kuiskasi vieras yhtä hiljaa.
Ja samassa lepäsi tytär äitinsä hellässä helmassa — ja kun he kaksi kohtasivat toisensa, niin sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Hän, joka näkee salatuimmatkin.
23. VALTAKUNNAN AAMU.
Elokuun lopulla nousee aurinko kello viisi aamulla ja jo heti neljän jälkeen alkaa sarastaa. Sekä Bernhard että Paul Bertelsköld olivat eräänä semmoisena aamuna ylhäällä ennen aurinkoa.
Ihanan aamun ensimmäinen lapsuudenihanuus oli kirkastuksen tavoin levinnyt yli koko tienoon. Kuinka vilpoista olikaan! Ja kuinka raikasta! Ilma oli niin puhdas kuin olisi se tulvaillut iankaikkisista terveyslähteistä ja niin läpikuultava, että voi erottaa kaakkurin siivet korkeuden sinessä. Kaste kimmelteli suurina, kirkkaina helminä heinikossa, niin että pihamaalle ja puistoon oli kuin seulottu säihkyviä jalokiviä. Järven rannan alla lepäsi vielä viileän yösumun hieno harso; sumujen ylitse kuvastuivat koivujen keveät lehdet ja kuusien tumma vihreys vasten ruskottavaa aamutaivasta. Joka lehti, joka havunneulanen näkyi ja kaikki olivat hopeanhohtavia, ikäänkuin ilon ja kauneuden kyyneltämiä.
Niistä, jotka eivät ole tottuneet nousemaan vuoteeltaan ennen auringon nousua, on omituista nähdä, kun puiden ja rakennusten varjot lankeavat pitkinä länteen idän purppuraisten pilvien heijastamina. Pitkät varjot ovat muutoin kuin ilta-ajatukset ja ennustavat yötä; mutta kun ne ennustavat katoavaa pimeyttä ja koittavaa päivää, kuinka peräti toisenlainen onkaan silloin niiden herättämä tunnelma! Paul tunsi selvästi, kuinka hänen sielunsa yö alkoi valjeta, kuinka uusien aikain aamu alkoi hänelle koittaa.
Puistossa oli jo monta tuntia parvi nuoria kylän poikia ja tyttöjä ahkerasti laitellut kukkaissalkoja ja lehtikoristeita ja siellä oli tekeillä jotakin muutakin salaperäistä uuden rakennuksen luona tuolla portin pielessä. Sama lehtimaja, joka edellisenä kesänä oli koristeltu kreivin syntymäpäiväksi oli taas tapahtuvan juhlan keskustana ja koko tämän tärkeän toimituksen johtaja oli vanha, siivo puutarhuri Bergflykt, joka ei tähän saakka — ollen vähän pitkävillainen kaikessa siivoudessaan — ollut voinut unohtaa kärsimäänsä vääryyttä, mutta joka nyt vihdoinkin oli taipunut kuultuaan, että hänen vanha emäntänsä oli palannut pitkältä matkaltaan. Oli kuin olisi hän nyt kaksinkertaisella innolla koettanut sovittaa itsepintaisuuttaan ja häntä auttoi tässä kömpelösti, mutta sydämensä pohjasta eräs rotevajäseninen mies, joka otsansa hiessä työskenteli neljän miehen voimalla.
— No, Leo, — sanoi Paul, — et viihtynyt kauan Tukholmassa?
— On vaikea viihtyä, kun ei ole syötävää.
— Mutta miksi tulit Ruotsiin?
— Miksi? Siksi, että sain seitsemännen kerran repat papintutkinnossa. Kärpäset olivat pilkuttaneet Gadolinin kodeksin; ei hevonenkaan olisi voinut lukea semmoista hepreaa. Silloin ajattelin: olkoon. Minä lähden ja rupean kuninkaan rakuunaksi.
— Ja senvuoksi hurrasit niin riivatusti kuninkaalle. Mutta eihän sinusta tullutkaan rakuunaa.
— Mitäs vielä! Kuningas nauroi nähdessään minut ja sanoi: jos minulla olisi elefantti, poikaseni, tulisi sinusta heti rakuuna, mutta ei ole koko Ruotsin valtakunnassa sellaista konia, joka jaksaisi sinut kantaa. Tahdotko ruveta sivusmieheksi jalkakaartiini? En, kiitoksia, vastasin; se ei sovi arvolleni; olen saanut seitsemän kertaa reput papintutkinnossa. Menen Paul Bertelsköldin luo, sanoin mä, ja rupean ennemmin hänen rengikseen, sillä, kas, hänkin on academicus. — Katsos vain noita oppineita, sanoi kuningas, ne ovat ylpeitä, ne.
— Tahdotko, Leo, ruveta koulumestariksi uuteen kansakouluumme?
— Kiitos vain. Ei taitaisi olla hulluinta! Kyllä minä isken järkeä poikiin.
— Olkoon menneeksi. Isäni on käskenyt minua hankkimaan kelpo miehen siihen toimeen ja jos lupaat, ettet sulasta hyväntahtoisuudesta lyö poikia kuoliaaksi, niin käy kaikki kuin itsestään. Voithan katsoa, etteivät kärpäset pilkuta katkismusta.
— Jumala sinua siunatkoon; tiesinhän, että olet civis sinä ja kun me vasta tappelemme kisällien kanssa, niin huuda vain minua, — sanoi Leo niistäen ihastuksissaan neljästi nenäänsä.
Aurinko oli sillä välin kohonnut ihanana ja majesteetillisena kuin satujen kuningatar metsän yli. Järvi välkkyi, metsä hohti, ihmisten kasvot loistivat ilosta. Tuli ihana aamu sumuisen yön jälkeen.
Vähitellen heräsivät muutkin Falkbyn asukkaat, ja varhaisimpia oli itse kreivitär. Hän oli kuin hyvä haltiatar läsnä kaikkialla; hän muisti kaikkea ja kaikkia, paitsi itseään. Mutta kreivitär Ester ei aavistanut, että juhla suureksi osaksi oli häntä varten.
Sillä tänäänhän Falkbyssä, samoinkuin kaikkialla muuallakin Ruotsin valtakunnassa, oli aikomus viettää iloista kansanjuhlaa sen muistoksi, että isänmaa oli pelastunut anarkiasta ja hajaantumisesta. Varmat viestit olivat nyt tulleet Tukholmasta, ja kenraali Pechlinin ajatukset kansan mielipiteistä osoittautuivat kerrassaan paikkaansa pitämättömiksi. Ei kukaan aikonut tarttua aseihin; kaikki olivat kyllästyneet säätyjen loppumattomiin riitoihin ja tervehtivät yksimielisellä ihastuksella nuoren, rakastetun kuninkaan nousua valtaan, jota hän käytti niin maltillisesti ja joka enemmän kuin puolueiden lahjottavissa oleva hallitus ja leppymätön vainoamishalu lupasi kansan vapaudelle todellista varmuutta. Koko Ruotsin valtakunta kulki tähän aikaan ikäänkuin ihastuksen hurmauksessa, tutut ja tuntemattomat syleilivät toisiaan vastaan tullessaan ja hurraahuudot kuninkaan kunniaksi etenivät Ruotsin pääkaupungista pitkinä, toistuvina kaikuina vuoresta vuoreen ja laaksosta laaksoon, Pohjanmeren rannikoilta Saimaan ulapoille ja Öresundin lippuja liehuvilta aalloilta Lapin kalastajamökkeihin kauas Inarin järven yksinäisille rannoille.
Kun siis kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld myöhemmin kirkkaana aamuna ilmestyi kauniille, lehdillä koristetulle parvekkeelle Falkbyn puistoon ja puhui kokoontuneelle kansalle miehuullisia, jaloja sanoja valtakunnan vaarasta, vieraiden valtojen vehkeistä, onnettomasta eripuraisuudesta, joka nyt puoli vuosisataa oli erottanut kansalaiset toisistaan ja nuoren kuninkaan urhoollisuudesta, siitä, että hän oli uskaltanut panna kruununsa ja henkensä alttiiksi valtakuntansa pelastukseksi — ja kun hän sitten kehoitti kaikkia vapaasti ja rohkeasti vannomaan valan uudelle hallitusmuodolle ja uskollisesti kaikissa vaiheissa elämään ja kuolemaan lain ja vapauden, kuninkaan ja isänmaan puolesta — silloin nousi tämänkin kokoontuneen kansan sydämestä yksi ainoa ääretön, yksimielinen riemuhuuto ja vala vahvistettiin huutamalla: eläköön kuningas! joka kaikui äänekkäämmin kuin koskaan ennen sitten Kustaa Aadolfin aikojen. Kunnon itägöötalaiset olivat ilosta humauksissaan; he huusivat äänensä painuksiin, ja heidän hurraahuutoihinsa sekaantui suomalais-jättiläinen basso kuin jalopeuran karjunta.
Tämä päivä oli vapaapäivä koko Falkbyn väelle, ja puistoon oli pitkille pöydille katettu muhkea juhla-ateria kaikelle kansalle. Kunniasijan sai Flinta-muori: ei auttanut, että hän kursasteli, hänen piti istua ylimmäisenä kreivin ja kreivittären väliin ja hän istui siinä niin kauniina ja kunnianarvoisena kuin mennyt aikakausi, tukka lumivalkoisena ja katse nöyränä. — Heidän kummallakin puolellaan istuivat Bernhard ja Paul Bertelsköld; lähinnä heitä pitäjän kirkkoherra, ja tämän rinnalla Vera, joka oli pyytänyt, että hänet herätettäisiin klo 4 aamulla, mutta joka oli erehdyksestä nukkunut klo 9:ään. Lähinnä heitä nähtiin pari Tukholmasta palannutta valtiopäivämiestä, jotka söivät ja joivat toivottaen säädyille onnellista kotimatkaa, ja sitten Bergflykt, Leo, Martti ja talon muut läheiset ystävät, jopa itse skoonelainen Rasmuskin, joka vannoi että tammakin tallissa oli hurrannut kuninkaalle.
Pila ei ollut juuri hienoa, mutta sillä oli tarkoituksensa. Sillä jos siihen aikaan maan eläimet, ilman linnut, veden kalat tahi Ruotsin ja Suomen ikivuorten harmaa graniitti olisivat voineet puhua, niin ne olisivat maiden ja merien yli huutaneet: eläköön Kustaa-kuningas!
Ja niin tuli ehtoo ja aamu Ruotsin valtakunnassa.
24. AAMUN VALKENEMINEN FALKBYSSÄ.
Juhla ei vielä ollut päättynyt: sen valtiollista osaa seurasi perheellinen.
Aterian päätyttyä astui Falkbyn kreivi vielä kerran ulos parvekkeelle ja sanoi tahtovansa puhua. — Ystäväni, — sanoi hän, — minulla on vielä jotakin teille sanottavaa. Jumala on antanut minulle sen, jota joka miehen täytyy itselleen toivoa, on antanut hyvän vaimon. Hän on kansan lapsi eikä hän sitä häpeä, mutta minä pidän sitä kunniana. Katsokaa, senvuoksi seisoo sukumme hänen kauttansa keskellä kansaa niinkuin minä seison täällä teidän keskellänne, ja meillä ei enää ole ylhäisiä eikä alhaisia, vaan jokaista arvostellaan hänen ihmisarvonsa mukaan. Kun nyt vaimoni matkusti pois toista vuotta sitten, tein itsekseni sen lupauksen, että jos hän Jumalan avulla onnellisesti palaisi, niin me yhdessä säilyttäisimme ikuisiksi ajoiksi muiston hänen palaamisestaan. Nyt tämä on tapahtunut, ja tuolla portin luona on uusi rakennus, jolle annetaan nimeksi Esterin talo. Sen toiseen osaan sijoitetaan kansakoulu, toiseen köyhien, äidittömien lasten hoitola. Jos tahdotte seurata minua sinne, niin pyydämme hyvää pastoriamme siunaamaan tuon uuden talomme, "Esterin talon".
Sanomaton riemuhuuto remahti kansan keskestä, kun nämä sanat oli lausuttu. Kansa tunki kreivittären ympärille kilvan suutelemaan hänen vaatteitaan, mutta hän ei sallinut sen tapahtua; hän vain kätteli heitä kutakin ja muistutti heille, että hänhän oli alhaisen miehen tytär ja että heidän tulisi pitää häntä vertaisenaan. Ja sitten kaikki menivät uudelle rakennukselle.
Tämä oli niin kukkien ja lehtien vallassa, että sitä olisi voinut luulla lehtimajaksi. Kuusi köyhää, kukilla koristettua lasta tuli Veran johtamina kreivitärtä vastaan portailla ja he antoivat hänelle talon avaimet laulaen vanhalla yksinkertaisella sävelellä muutamia Paulin sepittämiä säkeitä, jotka loppuivat seuraaviin sanoihin:
Taloss' Esterin koti kultaisin. Sen kauniimpaa ei onnelaa. Luon' Esterin hovi herttaisin, siell' orvot saa ain' asustaa. Ilo ihanin syliss' Esterin.
— Niin, — kuiskasi kreivi Bertelsköld liikutetulle puolisolleen, — tästä tulee sinun hovisi! Sanottiinhan sinulle kerran, että sinä olet syntynyt prinsessaksi? Totta silloin sanottiin; tämä on sinun kuningaskuntasi; tämä kruunu on sinun!
— Tässä on minulle iloa liiaksikin! — kuiskasi kreivitär, — ei tätä rakennusta ole päivässä pystytetty; lienet jo kauankin sitä ajatellut.
— Ja mitäpä olisin ajatellut tänä pitkänä aikana sinua kaivatessani, ellen palaamistasi? On vielä jotakin, jonka tahdon uskoa ainoastaan sinulle. Vanha Flinta ei kauan tarvitse uutta tupaansa. Olen määrännyt pienen pääoman, jolla hänen kuolemansa jälkeen tullaan ylläpitämään jotakin vanhaa, köyhää ja nöyrää vaimoa hänen tuvassaan. Ja nientä, jossa hän asuu, sanotaan tästälähin Rauhaniemeksi. Suostutko siihen?
Kreivitär puristi hänen kättään.
Kirkkoherra piti sitten puheen kansalle, aikoen ensin ajan tavan mukaan ylistää kreivillistä herrasväkeä, mutta huomatessaan heidän otsansa synkkenevän hän muutti suunnitelmaa ja puhui niin kauniisti kristillisestä kasvatuksesta ja pienistä, köyhistä lapsista, jotka täällä olivat löytäneet kodin, että kaikki seisoivat taas kyynelsilmin vastarakennetussa tuvassa. Sen jälkeen luettiin siunaus Esterin talolle, kansa lauloi virren, ja toimitus oli päättynyt.
Kun kreivi ja kreivitär astuivat portaille, huomasivat he siellä vastatulleen rakkaan vieraan, paroonitar Louise Clairfeldin, syntyisin Bertelsköld, joka juuri oli palannut Berlinistä. Hän kantoi surupukua miehensä muistoksi ja hänen oikullinen, vaikka ei suinkaan paha sydämensä oli surusta lauhtunut. Hänen miehensä oli jättänyt jälkeensä ainoastaan velkoja; hänen lyhyt ylhäisyytensä aika oli nyt ohi ja hän tuli viettämään loppuelämäänsä vanhassa kodissaan.
— Kas, nyt olemme täällä kaikki! — huudahti kreivitär Ester iloisesti. — Ainoastaan sinua vielä kaipasimme, rakas Louise.
— Äitini! — virkkoi tuo ennen niin ylhäinen ja ylpeä nainen liikutettuna ja vaipui äitipuolensa syliin. Hänkin oli lakannut sanomasta madame.
Louise Clairfeld oli tottunut saamaan kaikki mielipiteensä ja elämänsä ohjeet ihaillulta veljeltään Bernhardilta. Kun hän nyt näki tämän entisestään niin kokonaan muuttuneena kuin ihminen voi muuttua ainoastaan mielen, sydämen ja ajatuksen perinpohjaisesti uudistuessa, vetäytyi hän aluksi säikähtyneenä syrjään. Mutta kohta hän alkoi naisen vaistolla ymmärtää veljeään. Tämä hymyili huomatessaan sisarensa hämmästyksen.
— Sinä kummastut nähdessäsi minut näin muuttuneena, — sanoi hän. —
Se johtuu siitä, ettet koskaan ole tuntenut Östanlidin muoria.
Kansan huviksi toimeenpantiin sitten puistossa kaikenlaisia leikkejä aamusta iltaan. Ainoastaan Paulin kauniita tummia silmiä varjosti alakuloisuuden harso, sillä hän tunsi paroonittaren uuden kamarineitsyen, joka astua sipsutteli pihan yli yhtä itsetietoisen ylpeästi kuin ennenkin. Se oli näet tuo parantumaton, sukkela ja nenäkäs Babette.
Mutta hänen ajatuksensa muuttuivat taas iloisemmiksi, kun kreivi Bernhard näytti hänelle juuri äsken Eerikki Ljungilta tulleen kirjeen. Tämä voi hyvin onnellisessa Suruttomassaan reippaan Eriikkansa kanssa ja lähetti sellaiset terveiset, että hän nyt oli ostanut puheena olleen tilan Suomessa kreivi Bernhardia varten. "Cecilia Larsson", — sanottiin vielä kirjeessä, — "tervehtii ystäväänsä Paulia kertoen, että Suruttoman tammi on kasvanut kattoa korkeammalle, ja lähettää hänelle nämä mukaanliitetyt kauneimman ruusunsa lehdet."
Paul ei enää nähnyt Babettea. Hän suuteli ruusunlehteä.
Ja näin tuli ehtoo ja aamu Falkbyn kartanossa. Mutta tuolla ulkona puistossa kuuluivat vielä lasten äänet laulavan:
Taloss' Esterin koti kultaisin. Sen kauniimpaa ei onnelaa. Luon' Esterin hovi herttaisin, siell' orvot saa ain' asustaa. Ilo Ihanin syliss' Esterin.
VIITESELITYKSET:
[1] Halm = olki.
[2] Ei vielä elämää! Kuinka kauan pysyy kuolema voitolla?
[3] Älä johdata meitä kiusaukseen.
[4] Selviöstä ei ole väiteltävä.
[5] Päätöksessänsä pysyvä mies. Voi hyvin, opiskele!
[6] Kappalten iäisistä alkuaineista.
[7] Ajattelen, olen siis olemassa. Cartesius.
[8] Salaisesta viisaudesta.
[9] Väitöskirjan puoltaja.
[10] Vastaväittäjä.
[11] Teologian dosentteja.
[12] Tapahtukoon oikeus, ja hävitköön maailma.
[13] Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo 1771, n:o 10.
[14] Alkuperäinen teksti, joka esittelee eläköönhuudon professoreille ja kuulijoille sekä pereatin paholaiselle, oli tässä muutettu eläköönhuudoiksi ylioppilaille ja harhaoppisille, mutta pereatiksi teologeille.
[15] Näiden joukossa tavataan Suomessa tunnetut nimet: de Caraall,
Stålhandske. Pinello, Nordensköld, von Becker, Creutz, Ramsay,
Gripenberg. Boije, Finckenberg, Aminoff, Kuhlefelt, Rehbinder, von
Kothen, Lagerborg, Jägersköld, Essen, Wadenstjerna, Tigerstedt, Döbeln,
Sprengtporten (J.M.), Ehrenroth, Ehrenström, von Gerdten, Tandefelt,
Uggla, Konow, v. Schantz, De la Mötte, Cedersköld, Cremer, Nassokin,
Cronhjelm, v. Cristierson, Armfelt, Edelfelt ja Benzelstierna.
[16] Korin antaminen — rukkasten antaminen.
[17] Flinta = piikivi.
[18] Samoinkuin Ruusukamari, oli Valkea Hevonen huone, jossa vankeja kidutettiin.
[19] Välskärin, ei meidän. Latojan muist.
[20] Ainoastaan totuus on suuri, ainoastaan hyve rakastettava
[21] Kuninkaan nimen ruotsalainen muoto: Gustaf. Suoment. muist.
[22] Danvikenissä oli mielisairaala.
[23] Muistaen vanhan isoäidin tyytymättömyyden 13:nteen kertomukseen, oli välskärillä nyt sopiva syy lähettää lapset alakertaan kiskomaan hänelle tuohta, jonka vuoksi he olivat poissa tätä lukua kerrottaessa.
[24] Tässä välskäri huomautti:
Suuri erehdys on luulla, että uskonnon halveksiminen tuli Ruotsiin Kustaa III:n aikana. Se tunki maahan ajan avonaisten saumojen kautta Ranskasta koko edellisenä vapauden aikana, varsinkin sen loppupuolella, ja sen siemen oli kylvetty jo paljon ennen kuin se alkoi tehdä tähkää Kustaa III:n aikana ja kypsyi Ranskan vallankumouksen aikana valmiiksi viljaksi.
[25] 1792. Välskärin muist.
End of Project Gutenberg's Välskärin kertomuksia 5, by Zacharias Topelius