Paljon tuumailtua, jolahti Kakkurin mieleen tarjota seitsemänkymmentä markkaa jos hän heti pääsisi matkaansa, joka auttikin, sillä asia oli yhtä avoin lain hakemukselle.
Mutta aika oli kulunut ja Kakkurilla vaan oli puolen tuntia aikaa joutua määrä ajaksi paikalle, mutta matkaa oli koko penikuorma. Siis oli kiiruhtaminen, jonka vuoksi hän juosta hönkötti niin että santa ryöppysi ympärillänsä kuin lumipyry.
Ei siis kumma että hän oli sekä lämmin että hengästynyt kohdatessaan ystävänsä.
Tästä tapauksesta voimme oppia, että ahneus pettää viisauden ja että aina on paras ansaita leipänsä kunnian tiellä.
VIII.
Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia.
Mahdollista on ajatella Koposen mielipahaa saatuansa kuulla miten päivän kysymys oli päättynyt, mutta mahdoton on sitä kertoa. Hän repi vaatteensa ja kiroi syntymäpäiväänsä. Kunnianhimo oli muuttua hulluudeksi. Vapisevalla sydämellä vaipui hän sohvalle matona kierrellen, kunnes Kakkuri kertoi onnettomuutensa.
"Kuinka suuri oli tavaran arvo?" kysyi Kela, joka salassa nauroi koko asiaa.
"Vähintäkin kolmetuhatta markkaa, sillä se oli ihan silkkiä ja ryytiä," huokasi Kakkuri.
"Saakelin kallis leikki, jos lukuun otetaan runsaat sakot."
"Minä joudun ihan maantielle," huokasi Kakkuri taas.
"Tuo kaikki on maallista, mutta minä olen elin ijäkseni häväisty! eiköhän tässä ole mitään apua, Kela veikkoseni!" puhkasi Koponen.
"Asia on, Jumal' avita, hyvin vähällä autettu, mutta sen sanon rehellisesti, että suuttumaan rupeen koko toimelle sillä te olette kaikki saakelin huliviliä. Mikä antau susien seuraan, mikä tullimiesten, josta kaikki hyvät toimet pilauntuvat. Kerran vielä tahtoisin koettaa, jos vaan voisin teihin luotsaa."
Kaikki nousivat, vannoen Jumalan ja evankeliumin kautta, ei säästävänsä vaivaa eikä rahaa, joska vaan voittaisivat tarkoituksensa, joka nyt oli tullut heille kunnian asiaksi.
"Olkoon menneeksi," lausui Kela; "koetetaanpa kolmas kerta, niin vakuutan että menestymme, jos vaan itse ette sitä pilaa, miten teitte edellisillä kerroilla. Kuulkaa nyt minua ja sen jälkeen eläkää."
Kaikki pystyttivät korvansa ja Pekka Kettunen avasi suunsakin paremmin tajutakseen asiaa.
Herra Kela puhui sanoen:
"Entinen vaali kumottiin syystä että Jurri oli sairas; niinpä luulen nytkin, koska voimme todeksi näyttää että Kakkuri väkivalloin estettiin valiomiestoimessansa. Se asia ei voi toisin olla. Mutta voipa olla että asianomaiset pitävät kaiken sopimattomana, muutamain yksityisten retkailemisena ja siitä syystä vahvistavat vaalin pitempien valitusten estämiseksi. Jos siis saisimme moniaita ystäviämme panemaan anomuskirjan Ruhtinaalle, joka liitettäisiin valituksiin, niin se nähtäisi julkiseksi puolustamiseksi Koposen eduksi."
"Ja Ollin häpiäksi," välitti tämä, joka nyt sai vähän tuulta myllyynsä.
Kaikki vakuuttivat kyllä saavansa anekirjoituksia, jahka vaan itse anomus olisi valmis.
Herra Kela otti matkalaukustansa paperia ja läkkiä ja teki anomuskirjan ennen sanottuun tapaan, joka yleisesti hyväksyttiin, sillä se oli selvästi ja nerokkaasti kokoonpantu.
Nytpä pantiin kyniä liikkeelle. Pian oli ystävillä jokaisella pari otetta siitä.
Taas oltiin kaikin iloisia. Yhdessä juotiin muutama pullo punsia, rouvi-emännän suureksi iloksi, jolla moneen aikaan ei ollut niin hyvästi kauppa käynyt.
Kela sai vielä kolme satamarkkaa, joka teki hänen tavallista iloisemmaksi. Hän joi veli-maljan Kakkurin, Jurrin ja Kettusen kanssa, joka suuresti kutkutti heidän ylpeyttänsä, sillä talonpoikia tavallisesti mielyttää herrojen tuttavuus. He unohtavat vanhan sananparren: "milloin kettu hanhelle saarnaa, koskee se hänen kaulaansa". Sentähden monasti tapahtuu, että herra-veljiltä saavat saman vastauksen, minkä reivi antoi eräälle valtiopäivämiehelle, joka muistutti veljeydestä, nimittäin: "Huuti hollo! valtiopäivät on loppu".
Parhaimmassa mielialassa erosivat vihdoin ystävät, jokainen puoleltansa vaikuttamaan suostumuksen mukaan.
Koposen kunnianhimo oli kyllä saanut pahan haavan, mutta hän toivoi ahkeran voittavan ja työskenteli kaikin voimin tarkoituksensa eduksi. Mutta julkisuutta karttoi hän vieläkin, sillä hänen luontonsa oli käydä esteitten ympäri niinkuin kissa kuuman puurovadin. Eikä hänen tarvinnutkaan näkyä, sillä hänellä oli mukavina aseina rikkaat sukulaisensa ja monta kunnianhimoista polosta. Nämä pantiin listan kantajoiksi talosta toiseen toimittamaan allekirjoituksia ennen sanottuun anomukseen.
Timo Kakkurilla oli harmaa hevonen ja rattaat, joilla myöhään ja varhain ajeli ympäri, joilla matkoillansa monasti tapasi tullimiehiä, jotka eivät mitään löytäneet, sillä palossa ollut lapsi välttää tulta. Itse jaksoi hän matkoillansa hyvin, mutta hevonen kävi laihaksi ja karvattomaksi, mutta tuon hyvän asian tähden ei tuota voinut auttaa.
Vähemmän toimellinen oli Jurri. Hän ei hennonut ajaa ja käydä, hän pelkäsi sudenkuopan tapauksesta asti. Jos jalkansa vähän liuskahti vaikka sileällä tielläkin, niin hän heti ryömäsi sivulle, peläten salasta vaaraa. Samallaista vaaraa pelätessään nyhjäsi hän kerran kirkkomatkalla vanhaa akkaa niin, että se lankesi ja mursi kätensä. Tästä tempusta hän kutsuttiin käräjiin, jossa sai maksaa hyvät sakot. Siitä ajasta alkaen rupesi Jurri todella jumaliseksi ja eli sitten kaiken aikansa hiljaisena miehenä.
Ahkerin juoksia oli kieltämättä Pekka Kettunen. Hänellä oli avara pitäjä vaikutusalana, mutta hän ei säästänyt vaivaa eikä kenkiä. Jerusalemin suutarina juoksi hän maita, metsiä suurilla saappaillansa sotkien maata niin että vuoret kaikuivat. Hänellä tavallisesti oli seurana nuori valkotukkanen talonpoika, jota yleisesti sanottiin Sammal-Jukaksi, jolle oli luvattu päästä lautamieheksi Koposen siaan. Tämä Sammaltaja-Jukka oli yksinkertainen polonen, joka sammaltaen yhäti tarinoi yhtä toista. Kaukaa jo kuultiin milloin nämät nimenkerääjät olivat liikkeellä. Toisen raskaat askeleet ja toisen sopertava kieli tekivät yhteen kalisevan jahdin, josta monta komppajuttua pantiin liikkeelle. Varsinkin eräs tapaus, jonka tässä kerromme, antoi kauvan nauruainetta seurakunnalle.
Varhain eräänä kevä-aamuna tulivat ystävät yksinäiseen metsätaloon. Isäntä oli pitäjän paraimpia miehiä, jonka tähden oli tärkeä saada hänen allekirjoitus. Pekka Kettunen kuiskasi porstuassa tässä olevan sievä käytös tarpeena. Varosasti astuivat he tupaan, kauniisti tervehtäin. Emäntä kävi heitä vastaan käskein istumaan. Mutta miestemme oli kiire. He tahtoivat isäntää puhutella. Vaimo sanoi lähettävänsä noutamaan häntä, joka nykysin oli mennyt renkien luo myllyn sulkua parantamaan, mutta Pekka Kettunen sanoi kyllä itse osaavansa myllylle. Sanottiin siis jäähyväiset ja mentiin.
Osotettu paikka oli hyvän matkaa talosta. Matkailiat kiirehtivät, miten tavallisesti, pitäen suukopua niin että miehet myllyllä kyllä olisivat tulonsa kuulleet, jos ei olisi ollut veden kohinaa. Mutta nyt eivät mitään huomannet ennenkun kuului kummallinen ääni. Nytpä näkivät ihan lähellä kaksi miestä hyppivän, pyörivän ja käsiänsä paikivan aivan kun pirun riivaamat. Pekka Kettunen oli, näet, loukannut ampiais pesää ja heti oli koko parvi ympärillänsä. He huiskivat hatullansa ja sitkahuttelivat kaikin tavoin, mutta ampiaiset surisivat antaen tuon tuostakin myrkyllisen pistämän. Tämäpä oli soma näytelmä katselioille, jotka nauraa tirskuivat sydämmestään. Mutta pilallisempaa tuskin nähdä saakaan. Tukka pystyssä, kädet huiskivat kun pöllön siivet, hyppien kivien välissä kuin riehuvat pukit. Mutta vielä parempi oli kunnes molemmat nimenkerääjät vihdoin ryömäsivät jokeen niin että vesi läiskähti.
Täällä vihdoin pääsivät ampiaisista, mutta kauan viipyi ennenkuin voivat isännälle ja rengeille selittää kummallisen käytöksensä. Ne olivat naurusta pakahtua, joka teki ystävä-polostemme onnettomuuden vielä katkerammaksi.
Joesta noustua tiukkui vesi vaatteistansa. Mutta ei kylvynnässä kyllin. Kumpikin oli saanut muutamia ampiaisen pistämiä silmiinsä ja pian olivat miehet silmäpuolia. Mutta pahin vahinko: tärkeä kirja monine allekirjoituksinensa oli läpi-märkä, niin että epäiltävä oli kävisikö sitä milloinkaan tarkoitukseensa käyttää.
Isäntä käski vieraita kotiinsa, jota tarjomusta kuitenkin nykyisessä tilassansa häpesivät seurata. Sen siaan nousivat he aurinkoiselle kummulle, jossa ripustivat vaatteensa kuivumaan, kunnes itse paratiisin asussa löivät ruohostoon maata kuin kaksi rasvasta sikaa.
Mutta täälläkään eivät saaneet rauhaa, sillä ilkeät kusiaiset tekivät levottomuutta; mutta me heitämme heidät rauhaan, käyden Koposta tervehtimään.
Mies rukka! Hänelläkin oli vastuksia. Monet, vuosikausina rakennetut toimensa eivät tahtoneet täyttyä. Ne raukenivat yksi toisensa perään. Hän kyllä koki iloiselta näyttää mutta kunnianhimon piru raateli sydäntänsä. Hän oli saanut päähänsä että Ollin oli tuleminen takaisin ja hänen itse pääseminen valtiopäivämieheksi. Suuri siis oli lohdutuksensa ystäväin tuodessa satoja puumerkkejä. Hän kyllä tiesi miten ne oli saadut, mutta yhtä hyvin se häntä iloitti sillä niin tavoin toivoi halventaneensa Ollin arvoa ja jopa sekin rasvasi mieltänsä.
Tavallista iloisempana matkusti hän ystävänsä Kelan luo, vieden muassansa nuo tärkeät paperit. Valitus oli jo valmis, anomus liitettiin siihen ja posti vei ne määränsä perille.
Kelan ajatuksia emme tiedä, mutta se on varma että Koponen ystävinensä eli suloisemmassa toivossa. Kaikissa kokouksissa olivat he iso-ääniset ja anteliaat sanoissa ja kestissä. Kaikkein rehellisten ihmisten mielestä olivat he hävyn pään purreet, joka olikin tosi, kun käytöksiänsä tarkasteltaviksi otetaan. Morkka-sanoja saivat he kyllä, mutta ne vaikuttivat saman kuin hanhea vedellä valaminen.
Koponen aina ilkkui pitkistä käsistänsä, jolla tahtoi antaa ymmärtää viisaudellansa voivansa paljon vaikuttaa korkeain asianomaisten luona, mutta kuinka pitkät ne olivatkin, eivät jaksaneet sysätä Ollia valtiopäiviltä, sillä korkein oikeus vahvisti vaalin.
Jussi Koponen ystävinensä oli vimmassa, mutta Kela naurahteli salaa, toivoen kunnianhimon tulevan yleiseksi taudiksi, jolloin todenperäisesti tahtoi ruveta lääkäriksi.
IX.
Uudet toiveet ja parempi onni.
Tieto vaalin vahvistamisesta oli Koposelle onneton uutinen, joka ajaksi masensi hänen ylpeyttänsä. Hän tuli alakuloiseksi, käyskenteli paljon yksinään ja mullisteli silmiään kuin jänis paulassa. Mutta toistasen paremman onnen toive karkoitti vähittäin katkeruuden mielestänsä ja mies tointui entiselleen.
Hän oli melkein paikkakunnan ainoa talonpoika, joka piti valtiopäivä-lehteä, jota hän ahkerasti luki niin että melkein määrin tiesi menot, joita hän selitteli oman mielensä mukaan. Kaikissa kokouksissa piti hän pitkiä puheita valtiopäivä-toimista, joissa hän kuulioillensa tarinoi eriskummallisimpia taruja, joita he tietämättömyydessänsä uskoivat. Tietysti hän aina solvasi Ollia, antaen ymmärtää itse olevansa kansan edusmieheksi soveliaimman. Hän muka herroille sanoisi totuuden, jonka seuraukset pian tulisivat näkyviin lain muutoksissa ja verojen halventamisessa.
Älykkäämmät nauroivat hänen suukopuansa, mutta olipa niitä typeröitä kyllin jotka uskoivat häntä. He pitivät häntä kovin oppineena ja nerokkaana miehenä, joka herrainpäivillä paljon vaikuttaisi.
Talonpoikais-säädyn edusmiehen tila on vaikea, syystä että usiammat kotona olevat, eivätkä asiain käynnistä mitään ymmärrä. Rahvas luulee edusmiehen voivan tehdä kaikki, senpätähden saa tämä syyn, milloin asiat, niinkuin useasti tapahtuu, käyvät nurin. Enimmältä joukolla ei ole varoja pitää sanomalehtiä, mutta moni varakas talonpoika, joka itse pyrkii edusmieheksi, panee ennen rahansa turhuuteen, kuin tarpeellisiin ja hyödyllisiin kirjoihin, joka on enemmän kuin pahoin, sillä sivistyksettä ja tiedotta on mies julkisessa elämässä aina hompu, vaikka olisikin luonnon herralta hyvästi varustettu.
Näin ollen asiain, ei Koposen ollut vaikea halventaa Ollin arvoa ja vielä helpompi oli hänen vast'edes päästä valtiopäivämieheksi, koska hänen itse ja rikasten sukulaistensa siinä oli enin sanominen.
Näitten toimesta saikin hän huudot tuleviksi valtiopäiviksi, sillä Olli ystävinensä toivoi sitä, että yleisö kerran tulisi näkemään mitä jaloja töitä hän saisi toimeen.
Nytpä oli Koponen toiveittensa perillä ja sydämmensä sykkeli ilosta.
Komeassa asunnossansa vastaanotti hän nyt onnentoivotuksia ylhäisiltä sekä alhaisilta, joilla ainakin oli joitakuita toimia annettavina hänen haltuunsa. Pappi tahtoi kirkkoherran paikkaa, lukkari palkan korotusta, suntio kaksi kolehtia vuotisesti, lapsen-muori eläke-rahaa, Pekka Kettunen mieluistansa maamittaria, Kakkuri kalastusoikeuden kaikissa vesissä y.m. Mutta usiammat tahtoivat mielensä mukaista päätöstä riita-asioissa, jotka olivat ylioikeudessa. Koponen teki muistokirjoituksen, luvaten laittaa kaikkien toivon mukaan, sillä hän muka nyt oli se mies jonka kädessä valta oli.
Vaimonsa varustamana saattoivat hänen Kakkuri, Kettunen ja Sammaltaja-Jukka ensimäiseen kestikiivariin, jossa eromalja hurra-huudoilla tyhjennettiin ja Koponen matkusti pääkaupunkiin.
Omistamatta syvempiä tietoja kunnallisasioissa, miten talonpoikaissäädyn esimiehet tavallisesti, arveli Koponen ensin täällä olevan saman kun kotona pitäjän kokouksissa, joissa rovastin siipein varjon alla voi ladella mitä pilaa hyvänsä. Hän siis rupesi haastelemaan yhtätoista vaikka ei ensinkään puhelias ollut, josta syystä siitä syntyi loru, joka suuresti nauratti toisia, mutta toisia, jotka säädyn arvosta huolta pitivät, suututti ja saatti hänelle kiivaita muistutuksia. Hän siis arveli vaiti-olemisen vastaseksi olevan parhaan. Mutta jollakin tavoin tahtoi hän vetää huomiota puoleensa, jonka vuoksi hänen keskustelujen aikana nähtiin liikkuvan istuimien välillä perustuslait kädessä kumppaniansa neuvomassa, siksi kunnes eräs vapaamielinen kumppani tästä häntä hyvästi niisti, käskien hänen perustuslakinensa mennä hiiteen. Nyt oli toivonsa kahdessa vapaamielisessä ehdotuksessa, jotka ystävänsä Kela nerokkaasti oli kokoonpannut. Nämä luki hän äänin ja ne voittivat vapaamielisten suosion; mutta vanhalla-olijoita oli säädyssä enemmän, josta syystä ehdottajan mielestä oli paras yhtyä heihin, jos mainetta olisi saavutettava.
Ollen kavala-luontoinen, huomasi lahkokunnan johdattaja helposti tämän omaisuutensa ja käytti siis häntä kumppaniensa luona tiedusteliana. Tässäpä oli Koponen mies kohdallansa. Hänen sukkeluutensa ymmärsi johtaja ansion mukaan arvata, jonka vuoksi hän valittiin moniaan erityisen toimikunnan jäseneksi. Tämäpä kutkutti turhamielisyyttänsä ja sitä soittivat ystävänsä kotipaikalla kummalliseksi ja suuriarvoseksi.
Valtiopäivätoimensa olivat siis halpa-arvoiset, eivätkä juuri kunnialliset, mutta se ei estänyt häntä kotona toimistaan hävyttömästi kehumaan. Eräässä tärkeässä asiassa tuli onni tässä kohden hänelle avuksi.
Raivolan kihlakunta oli kauan ollut epätasaisesti rasitettu sotamies-ja'on suhteen, jota jo monet herrainpäivät oli koetettu parantaa. Ollin toimista oli ojennus päätetty, mutta ei toimeenpantu ennenkuin nyt, jonka tähden asiasta tietämättöminä luettiin tämä Koposen ansioksi, vaikka hän siinä oli ihan osaton. Samoin pari muutakin paikkakuntaa koskevaa asiaa.
Mutta tätäpä Koponen ei huolinut ilmoittaa. Pääkaupungista tultuaan olivat käytöksensä ja tapansa entistä vieläkin ylpeemmät. Näistä asioista saneli hän kerran eräässä seurassa ilkkuen ja kerskuen näin:
"Veikot! Siitä saatatte olla vakuutetut että tämä asia maksoi mulle sekä vaivaa että työtä. Se oli papiston ja vapasukusten juonien kautta menemisillään vallan mitättömiin. Mutta minäpä kävin kunnioitettuin veikkoini reivi P:n ja pispa H:n luokse, joita rääväsin niin jäykästi ett'eivät tohtineet vastustaa asiaa. Kun asia tuli päätettäväksi, nousin minä pitämään pitkää puhetta, jossa julkisesti näytin minun väitösteni totuuden, niin että kaikki huusivat 'hyvä'. Ruhtinas nyökäytti päätään sanoen: 'Jussi Koponen puhui totta;' ja sepä naula veti. Sen sanon teille kunnon veljet, että pääkaupungissa ei kelpaa ujosteleminen. Kerran pyysi Ruhtinas neljäsataatuhatta markkaa palkanlisäystä. Kaikki olivat vaiti aivan kun olisivat saaneet suunsa vettä täyteen; sillä ei kukaan muka tahtonut Ruhtinasta vastustaa. Minäpä mietiskelin vähän asiaa, nousin ja vastustelin sellaista pyyntöä, joka mielestäni oli hävytön. En nyt itsekään muista mitä silloin sanoin, sillä olinpa hyvin kiivastunut, mutta sen selvästi muistan, että kun pitkä puheeni oli loppunut, huusivat melkein kaikki läsnä-olijat 'hurraa' ja Ruhtinas vaalistui nähtävästi. Illalla tuli perintö-ruhtinas minun luokseni, pyytäen minua ei olemaan niin jyrkkä sanoissani, mutta minäpä sanoin hänelle päin silmiä olevani todenpuhuva kansan-mies. Myöskin annoin hänen ymmärtää olevani sen verran varallinen, etten lahjoja tarvitse. Alussa näkyi hän vähän häpeävän, mutta sittepä antoi mulle kättä sanoen harvoin kohdanneensa niin rehellistä miestä. Nyt me ollaan parhaimmat ystävät mailmassa, sillä suuret toisenaan pitävät paljon siitä, joka hirviää rehellisesti puhua suunsa puhtaaksi."
Tälläisiä tarinoita tarjoi Koponen kotomiehille kaikissa kokouksissa, jossa tuhmimpia oli saatavilla. Pekka Kettunen seisoi aina sivullansa kopasten "amen" suurilla saappaillansa. Sammaltaja-Jukka huusi: hy-hy-hy-hyvä.
Moni uskoi Koposta niinkuin Isämeitää ja piti häntä kunnon miehenä, mutta nerokkaammat talonpojat pilkkasivat häntä. Sellaisten läsnäollessa käyttikin hän toista lausetapaa, sillä olihan se kavala koiransilmä, joka kyllä tiesi kenen kanssa hänen oli tekemistä.
Kuitenkin pääsi Koponen vielä monet valtiopäivät edusmieheksi. Mutta jo varhain huomasivat kotomiehet hänen oikean arvonsa olevan: Kotona suupaltti, herrainpäivillä hylky; sillä kansa ei kauan pety.
Eikä Koposesta milloinkaan muuta tullut kun halveksittu hylky, sillä toimiensa perustussyy oli kunnianhimo. Avullisen hyvä pää hänellä tosin oli, mutta kahta valtiopäivämiehen omaisuutta häneltä puuttui, nimittäin: rehellisyys ja taito. Hän kyllä yritti olla kansan mies, mutta unohti aina yhteisen hyvän, jos odotettavana oli valoa armon auringosta ylhäisiltä istuimilta. Ollen hallituksen nöyrä renki muistettiin häntä usein palveluksistansa toimikuntia asettaissa. Tämä oli sulonen voide kunnianhimollensa, joka usein pääsi näkyviin. Rikasten sukulaistensa kera oli käytöksensä kotipaikalla kärsimätön. Hän vaati vertaisiltansa täydellistä alamaisuutta ja muistutti joka tilassa oman itsensä olevan sen kultasen vasikan, jota tulisi kumartaa. Onneton se, joka rohkeni vastustaa hänen ylpeyttä, sillä miehellä oli nyt pitkät kostoa vaativat kädet, jotka laittoivat vähemmän varallisen vaivoihin ja lopulliseen perikatoon.
Koponen sanotusta syystä ei milloinkaan olisi tullut valtiopäivämieheksi, jos joka mies olisi saanut huutaa, mitenkä jo ennen olemme muistuttaneet. Nyt se seikka oli helppo, koska asia oli muutamain mahtavain hallussa. Että hän aina vast'uudesta valittiin, vaikutti monessa, joka ei tarkemmin tietänyt asiaa, vaan piti häntä kunnon miehenä, jolla muka olisi yleisön yhteinen luottamus.
Mahtavain ystäviensä kautta teki Koponen mahdollisensa vahvistaen tätä luuloa yleisössä. Lähimpäin ystäviensä antoi hän salaisesti ymmärtää, että se muka korottaisi arvoansa, jos koti-miehiltänsä saisi sopivan kunnia-lahjan. Kulungista vastaisi hän kyllä itse, kun vaan kaikki kävisi salassa.
Puoleksi lausutut sanat ymmärsivät ystävät. Jonkun ajan kuluttua luettiin julkisessa sanomalehdessä seuraava:
"Raivolan käräjäpaikassa vietettiin tämänkuun 4:nä päivänä kaunis kansanjuhla, sillä kihlakunnan yleisö oli kutsunut arvostetun ja kuuluisan edusmiehensä, Jussi Koposen, yhteisillä varoilla toimitetuille pidoille, jolloin tuomari kunnan puolesta kunnioitetulle edusmiehelle lahjoitti kalliit hopeaiset teekalut. Tämä piti pidemmän kiitospuheen, joka osoitti todellista puheliaisuutta, joka on kunniallisen talonpojan syntymä-lahja. Pitoja kesti kappaleen yötä ja niissä oli paikkakunnan vallasväkeäkin, jotka kyllä kauvan muistavat tämän sivistyneen ja vapaamielisen rahvaan kauniin työn".
Luettuansa tämän uutisen, nauroivat Koposen säätykumppanit kaikissa maan äärissä, mutta suurin yleisö ajatteli ja sanoi: Jussi Koponen lienee kunnon mies; sellaisiahan ne kaikki valtiopäivämiehet pitäisi olla.
Vähittäin rupesi Koposen arvo kotopaikalla nähtävästi halvenemaan, sillä valitukset, että hän tuhlasi yhteisiä varoja, kävivät aina julkisemmiksi.
Mies näkyi kaikkein silmissä oikeassa muodossaan; tämä häntä huoletti. Hän siis päätti heittää valtiopäivämiehen raskaan takan, josta samoin kuin vaivoistansa oli saanut kiittämättömyyttä ja mielipahaa, mutta se heittäminen oli tehtävä loistavalla tavalla.
Täksi tarpeeksi otti hän pääkaupungista kaksi suurta hopea pikaria mukaansa kotia. Nämät antoi hän ystävillensä, joitten oli niihin toimittaminen sopiva kirjoitus, jonka tehtyä pikarit hyvin täytetyistä velvollisuuksista yleisön kiitollisuuden osoitteeksi toimitettavissa loppu-pidoissa annettaisiin Koposelle. Kunnia-lahjan syntymä oli pidettävä salassa.
Nyt lähetti Koponen kutsumuksia Koivulaan, jossa soisi näkevänsä ystäviänsä ja saavansa kiittää heitä yleisestä luottamuksesta, jota kauan oli nauttinut, mutta josta nyt sanoi tahtovansa luopua, sillä aikomuksensa muka oli vast'edes elää yksinäisyydessä ja rauhassa.
Tullut oli juhlallinen päivä. Vieraita täynnä olivat Koposen komean talon kaikki suojat. Hyväin kestien pitäjällä aina on paljon ystäviä ja siihen saa lukia luottaa, että kestit kaikin tavoin olivat oivat. Kaikissa kulmissa juotiin ja iloisesti tarinoittiin. Isäntä nosti lasinsa pitäen kiitospuheen ennen sanottuun suuntaan. Siihen vastasi rovasti antaen suuret hopeapikarit, joka antoi syytä pitää pitkän ylistyspuheen Koposen kunnallis-avuista ja luonteista, jotka hän asetti maan parhaimpien rinnalle.
Koponen nousi, otti toisen pikarin, aikoen vieläkin vastata kiitos-lauseilla; mutta yht'äkkiä lankesi hän ta'apäin ja oli — kivi-kuollut. Lääkäri sanoi hänen kuolleen verihalvaukseen ylenpalttisen kunnianhimon seurauksesta.
X.
Talonpoikaisille lukioilleni.
Veikot, ystävät! Edellisessä on kuvattu henkilöitä ja tapauksia, joilla varmaankin on vertaisiansa rakkaassa kotimaassamme. Tästä näemme että rehellisyys kestää kauvimman ja myöskin, miten tarpeellista maamiehelle on, hankkia valistusta ja tietoja kaikissa, kuntaa ja valtiota koskevissa asioissa. Syystä me valitamme herrojen rasitusta, mutta suureksi osaksi se on oma vikamme, jos vaan rehellisesti tahdomme itsiämme koetella. Me pidämme murhetta moninaisista, mutta unohdamme yhden tarpeellisen: toimittaa itsiämme kunnollisiksi kansalaisiksi. Talonpojan ollessa nykyisellä halvalla valistuksen kannalla, pysyy hän aina mahtavien käsissä rättinä, jota mielin mukaan pusertavat. Tästä syystä meidän valtiopäivillä talonpoikais-sääty, verrattuna toisiin, on niin halpa-arvoinen, että sen oppimattomuutensa vuoksi on antauminen taitavampien herrojen käsiin, jotka johdattavat heitä sivupoluille, jota eivät huomaa ennenkuin on myöhä. Aivan samasta syystä pappi ja vallesmanni maalla tekevät ympäristönsä kanssa melkein oman mielensä mukaan. Siis heittäkäämme niskoiltamme tuo hengellinen ja maallinen rasitus; mutta jos sen tehdä tahdomme, niin suosikaamme hellästi ja lemmellä kansakoulua. Se on kunnallisruumiin hengellisesti ja maallisesti hyvin-jaksamisen ensimäinen ehto. Tätä todella muistakaamme ja kasvattakaamme lapsiamme selvästi tietämään vapaan kansalaisen oikeudet sekä velvollisuudet, sillä
Tieto, taito yksinään
Miehen miehistyttää,
Milloin sotia pitää.
Taidoton ei milloinkaa
Pysty maataan puolustamaan.
Valistus tuo jalon mielen,
Miehestä saa kunnon miehen.
End of Project Gutenberg's Valtiopäivämies eli Kunnianhimo, by Pehr Thomasson