Louna huomasi sen, se harmitti häntä vielä enemmän ja vain vaivoin sai hän itsensä hillityksi. Ei henkiset eikä ruumiilliset voimat tässä auttaneet. Louna tiesi myös ennestään, että kielto ja käsky vaikutti Ristoon päinvastaisesti.
— Miten sinä loukkaat minua, kun ryöstät minulta vapauden omassa huoneessani, jossa minulla pitäisi olla oikeus tehdä mitä tahdon, sanoi hän hiljaisesti.
— Niin sitä luulisi. En minäkään ole saanut olla omassa huoneessani niinkuin olen tahtonut. Jokaisella on oikeus koettaa elää omaa elämäänsä ja jokaisella toisella on samasta syystä oikeus olla hänelle kiusaksi tässä pyrkimyksessä. Ihmiset tunkeilevat ja törmäilevät toisiaan vastaan alituisesti…
Louna ei vastannut mitään, hän seisoi kivettyneen mukautuvana.
Risto tuli Lounan luo ja pani avaimen pöydälle hänen eteensä:
— Tässä se on. Anna anteeksi. Hetki on ohi…
Louna ei liikahtanut.
Ei kumpikaan puhunut mitään pitkään aikaan.
— Minun pitäisi aina olla sinun lukkosi takana, sanoi Risto surumielisesti. Pelkään niin, etenkin nykyään. Väliin pelkään liikuttaa käsiäni ja jalkojani, pelkään avata silmiäni aamulla. Joku kamala istuu täällä takaraivossa…
Se on morfiini, ajatteli Louna.
— Ja sitten pelkään myös ulkomaailmaa. Tälläkin hetkellä juuri ratkeilee paljon siteitä, palaa siltoja poikki entisyyteen. Nyt minun pitäisi parhaillaan olla oopperaharjoituksessa. En mene sinnekään. En kotiin enkä oopperaan enää koskaan, sen olen päättänyt. Ja ne ovat jotenkin sama asia. Jos menen kotiin, viedään minut sieltä oopperaan ja jollen mene sinne, hulluinhuoneeseen. Jos menen oopperaan, viedään minut sieltä kotiin ja jos karkaan sieltä, otetaan minut kiinni hourupäisenä ja suljetaan kammioon väkipakolla. Minut voidaan niin helposti leimata hulluksi ja siitä kuilusta ei ole enää ylösnousemusta. Olen varma siitä, että vaimoni ymmärsi kaikki tämänpäiväiset eropuheeni hetkelliseksi mielenvikaisuudeksi. Niin valtavaksi kehittää avioliitto omistusvietin. Olen vakuutettu siitä, että vaimoni mieluummin tahtoo omistaa minut vaikka kuolleena tai hulluna kuin antaa minulle vapauden ja terveyden. Ja jos jotenkin saisinkin hänestä eron ja senjälkeen vielä menestyisin, olisin ainainen silmätikku ja salaisen himon esine hänelle. Hän harmittelisi menetystään. Jota vastoin jos hän saisi kuulla, että olen mennyt rappiolle, hän saisi rauhan. Sentähden en tahdo enää esiintyä ja olla syöttinä heikoille syntisille ihmisille. Sillä joko minut taas korjaisi lavalta vaimoni tai sitten joku muu.
— No ei asia uudella avioliitolla paranisi, virkahti Louna. Ensimäiset pari vuotta naimisissa ovat pahimmat, ennenkuin ihmiset ovat ehtineet oikein tottua toisiinsa, ennenkuin pahin itsekkäisyys ehtii kulua pois. Sitten se kyllä menee, menee vielä sinultakin. Olet nyt vain hermostunut. Kerranko sellaista sattuu!
— Ei, ei, ei koskaan sinne enää, minä aivan räjähdän, kun ajattelenkin koti-ilmaani! Vaikka vaimoni olisi hyväkin. Ei minua siellä voi parantaa ruualla eikä juomalla, eikä rohdoilla eikä unella, kun itse henkinen ilmakehä on myrkkyä. En sano, että se on kenenkään syy. Ihmiset ovat kuin kemialliset aineet. Kohdatessaan toisensa ne joko muuttuvat muuksi, ennen-olemattomaksi aineeksi tai sulautuvat yhdeksi tai hajautuvat moneksi tai räjähtävät tai tekevät toisensa tyhjäksi. Usko minua, nykyinen avioeroni ei johdu kevytmielisyydestä. Ja minä en pääse siitä kuin karkaamalla. Minä tunnen sukuni, he tulevat tekemään kaiken voitavansa pidättääkseen ja kahlitakseen minut kaihtamatta mitään keinoja, rahaa tai juonia. Ja minä kun tähän avioliittoon mennessäni uneksin rauhaa! Joku tovereistani oli silloin pannut päähäni, että ihmisen ohjelma on seuraava: 10 vuotta lapsen elollisaistimusta. 10 vuotta oppiaikaa, 10 vuotta työtä ja loppuikä nautiskelua työn tuloksista, hyvään asemaan päässeen ihmisen lekottelua. Olin juuri 30:n korvissa ja viimeksi mainittuun kauteen mielestäni kypsä. Olin väsynyt irtolaiselämään. Halusin tuon "hyvän aseman" etuja, hienon kodin, hienon rouvan, hienon seurapiirin. No, kaikki se tulikin kyllä. Minä itse vain en sopinut siihen.
— Jos tuon kaiken jättäisitkin, niin ethän toki niin hullu ole, että työsikin jätät senvuoksi. Mitä sinusta sitten tulee?
— Ei mitään. Eikä ole väliäkään. Olen kauan kysynyt itseltäni: mitä varten? Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat yhtä väsyneet minuun kuin minä itsekin ja tuo luulo vie minulta kyvyn. — Sitäpaitsi luulen minä, — Risto katsoi herttaisesti Lounaan, — että oopperasta luopuminen tuo erään toisenkin mukanaan, josta sinä pidät. Silloin ehkä voin luopua morfiinistakin. Se ei ole sitten ainakaan enää välttämätöntä.
— Mitä suunnitelmia sinulla sitten on tulevaisuuden varalle?
— Negatiivisia etupäässä. Olla työtön ja koditon. Vaikka koditonhan olen ollut aina tähänkin asti, aina paitsi täällä sinun luonasi. Täällä on oikea kotini! Miks'ei se saa olla oikea kotini, sano miksi? Sinuahan minä olen aina rakastanut enkä ketään muuta, oikein hyvästi, syvästi ja kauniisti. Mutta nuorempana en tohtinut sitä sinulle sanoa, olit niin kauan aikaa minua vanhempi.
— Olen vieläkin, naurahti Louna. Muista kunnioittaa vain kovasti.
— Ei se enää tunnu niin paljon, kun itsekin tulee vanhaksi. Mitä olisit sanonut, jos silloin jo vanhaan aikaan olisin pyytänyt sinua omakseni?
— En tiedä. Kaikkea sinun päähäsi johtuukin.
— Ja nyt?
— Minähän olen kuin sisaresi. Pysyn aina samana, en koskaan mene pois. Sinä olet nuori ja tulet vielä löytämään ilosi muista rakkaudenseikkailuista, kunhan tuo pessimismisi menee ohi. Ja koti sinulla on ja lapsi, jota rakastat. Ehkä nekin vielä kelpaavat! Mitä jos pahimmaksi aikaa menisit jonnekin lepokotiin virkistymään.
— Tahdotko sinäkin siis minut houruinhuoneeseen? Luuletko sinäkin, että minä olen hullu! Sano siis, sano aivan suoraan: Olenko minä hullu?
— Mitä sinä puhut! Ei sinussa muuta hullua ole kuin että kysyt tuollaista.
— Sinäkin siis tahdot minua johonkin laitokseen! Siitä ne puhuivat kotonakin. Mutta sellaiseen en mene, en! Se oli yksi syy, miksi en mennyt asemalle. He olisivat voineet minut sieltä lähettää…
Riston silmät liekehtivät jälleen synkästi. Louna katsoi häneen tutkivalla levottomuudella. Hän alkoi nyt toden teolla pelätä Riston tilaa. Tuohan saattoi olla jo vainoamishulluutta. Mutta samassa muisti hän monta samantapaista hermopuuskaa jo Riston lapsuuden ajoilta.
— Minä olen varustautunut kaiken varalta, puhui Risto. Jos ei muu auta, niin tämä.
Hän veti taskustaan mustan kirjan.
— Tämä on ulkomaanpassi. Olen kulkenut jo kauan aikaa se taskussani. Pääsylippu sotaan, näetkös! Äkin poika pois tulevi, laihtumatta lankeavi!
Lounan mielessä välähti äkkiä ajatus siepata passi pois, samoin kuin Risto äsken oli tehnyt avaimen suhteen, ja heittää se tuleen. Mutta koko hänen luonteensa nousi samassa sellaista menettelyä vastaan.
— Sotaan, toisti hän hitaasti ja ihmettelevästi koettaen keksiä jotakin keinoa Riston tyynnyttämiseksi.
— Se on kuin luotu minua ja minunlaisiani varten. Maailma voi välistä, näes, käydä niin ahtaaksi…
— Tokkopa koko maailma sentään, nauroi Louna. Jos joku maanpaikka rupeaa vaivaamaan, muuttaa toiseen. Sitähän juuri äsken tarkoitin. Lähtisit vähäksi aikaa jonnekin vieraaseen kaupunkiin tai maalle. Kun mielialasi muuttuu, näät kaiken toisessa valossa. Ärsyttyneessä tunnelmassa ei koskaan pidä tehdä ratkaisevia tekoja. Silloin voi tehdä sellaista, jota ei enää tekisi vähän myöhemmin.
— Lähtisitkö sinä mukaan maalle kanssani? Riston silmissä oli lapsellisen ilostumisen välkähdys.
— Minä! Mitä minä siellä tekisin! Asia saisi kovin hullunkurisen romantisen leiman.
— Niin, niin, minä unohdin. Sinähän et rakasta minua, olet ainoastaan hyvä…
— Minä rakastan sinua siten, että tahdon sinun parastasi.
— Tietysti, tietysti. Minä aina unohdan kuka minä olen ja kuka sinä olet. Mutta älä luule minua kiittämättömäksi… Hyvästi siis, rakas sisareni!
— Mitä sinä aijot tehdä? kysyi Louna väristen.
— En oikein vielä tiedä itsekään. Kenties matkustan, kenties en, kenties tulen takaisin, kenties en. Mutta jos en tulisi, niin ole varma siitä, että kuolen siunaten sinua, joka olet antanut minulle voimaa elää näinkin kauan. Sinä olet varjellut minua kyynillisyydestä. Olen paljon rikkonut, mutta olen paljon kärsinytkin. Kunhan sinä vain annat minulle anteeksi ja siunaat minua…
Kyyneleet tulvahtivat Lounan silmistä esille.
— Rakas Risto, älä puhu noin. Sinä särjet minun sydämeni! Tahdotko, siis tosiaan, että tulen sinua saattamaan, että lähden kanssasi…
— Ei, en tahdo, en tosiaan tahdo sitä, Louna. Lähemmin ajateltuani. Anna minun nyt mennä, yksin, merkiksi siitä, että vielä luotat minun järkeeni. Todella, naurahti hän surumielisesti.
— Ja anna sinä minulle lupaus, ettet ainakaan nyt heti lähde rajan yli ja että ilmoitat minulle pian kirjeellä jotakin itsestäsi merkiksi siitä, että vähän olet minusta joskus pitänyt.
He puristivat lujasti toistensa kättä. Siten he erosivat.
Heti oven sulkeuduttua oli Lounan ensimäinen ajatus syöksyä Riston jälkeen, kutsua hänet takaisin tai seurata hänen askeleitaan kaukaa. Tämä tunnelmaltaan pingoitettu kohtaus oli kokonaan järkyttänyt hänen tavallisen tasapainonsa. Sitten hän naurahti omalle säikähdykselleen Mitä vielä! Olihan tämäntapaista ollut ennenkin. Risto aina mielikuvituksensa ja hermojensa voimalla kiihoitti joka tilanteen ja mieli-alan äärimmilleen. Tämä oli aallon laakso, huomenna jo ehkä olisi yhtä väkevä harjakohta. Mutta Lounan osalle tuli aina laaksot. Olihan hän tottunut siihen. Ja kuitenkin oli hän tällä kertaa lapsellisesti antautunut Riston johdettavaksi, vaikka hän kyllä hyvin tiesi kaiken epätodellisuuden.
Epätodellisuuden! Ei siinä oli perää, mitä Risto puhui. Hän oli perinnöllisesti hermosairas. Ja mahdollistahan oli, että eräänä päivänä kaikki yhdenjaksoisuus hänen aivoissaan katkeaisi, ettei hän enää ollenkaan erottaisi mielikuvaa todellisuudesta… Olisihan hän silloin aivan hullu.
Louna muisti hänet pienestä pitäin jo tuollaiseksi, öitä, jolloin hänen täytyi tuntikausia pidellä Ristoa kädestä kiinni, jolloin tämä pelkäsi niin, että ruumis tärisi.
Olisi sittenkin pitänyt lähteä hänen mukaansa. Turhia! Risto ehkä matkustaisi lähemmälle asemalle ja palaisi sieltä jo huomenna päivänpaisteisena kotiinsa. Jos Louna olisi mukana, lisäisi se vain Riston hulluja mielikuvia erosta ja sodasta, kun hänellä oli joku, jolle välittää niitä. Hän ehkä lisäksi äkkihuimuudellaan pakottaisi Lounan tilanteihin, jotka herättäisivät huomiota, rikkoisivat ijäksi päiviksi hänen välinsä vaimoonsa, asettaisivat kaiken väärään valoon…
Mutta jollei hän koskaan palaisikaan…
Mitä jos hän ilmoittaisi puhelimessa Riston rouvalle… Mitä? Eihän hän tiennyt nyt Ristosta mitään, enempää kuin hänen olinpaikastaankaan. Yllyttäisi vain siten mustasukkaisuuden pahat voimat kimppuunsa ja lähettäisi Risto paran jälkeen juuri sen ajometsästyksen, jota hän pakeni ja joka oli myrkkyä hänen herkälle hermostolleen.
Ei voinut tehdä mitään. Täytyi odottaa. Risto parka! Ja hän itse! Miksi oli hänen kohtalonsa muodostunut sellaiseksi, että hänen piti kantaa toisen ihmisen elämän salaisuutta omallatunnollaan, olla ehkä mielipuolen uskottu…
Louna heittäytyi vuoteelleen koettaen painaa silmät kiinni ja torjua pois ajatusten painajaiset.
Uni ei tullut.
Nyt hän muisti lisäksi morfiinin. Sen vaikutusta saattoi olla kaikki tyyni. Oli väärin, ettei hän sittenkin toimittanut Ristoa lääkärin hoitoon, vaikkapa vain tuon hänen pelkäämänsä vaimon avulla.
Jos hänelle nyt tapahtui jotakin, jos hän sortui sotaan tai tuli mielisairaaksi, olisi se Lounan omallatunnolla aina, aina…
Risto oli kuilun partaalla, rajalla…
Louna heittelehti tuskissaan vuoteellaan.
Herätyskello pöydällä puhkui, kitisi, änkytti, puhui käsittämättömiä, mielettömiä sanoja. Kuulihan hän aivan selvään: "kurota, purase, kurota, purase"… Hyvä Jumala, oliko hänkin tulemaisillaan hulluksi!
Hän nousi ja ravisti kelloa niin, että sen pahaaennustava, rikkonainen sisäkalusto hölskyen rämähti ja hetkeksi vaikeni.
Jos ihmisen aivoissakin noin kaikki oli hajallaan, niin mitä sille mahtoi. Jos ne puhuivat käsittämättömiä sanoja, kuka sai ne enää käsitteiden rajoihin!
Louna painautui jälleen tyynyihin, syvälle, ettei kuulisi mitään.
Mutta jälleen alkoi vähän ajan kuluttua kuulua pöydältä selvään sama särinä ja puhina, vinkuva, vonkuva, vaivaloinen, ontuva luskutus…
ISÄÄ ETSIMÄSSÄ
Siivooja-eukko astui kiireisesti Parolan herrasväen kesähuvilan keittiön puoleisesta portista sisään vetäen kyynärvarresta mukanaan noin 10-vuotiasta pikku poikaa.
Rouva näkyi istuvan verannalla.
Vaimo suuntasi askeleensa pääportaita kohden tyrkkien edellään poikaa.
Hän niiasi:
— Rouva ottaisi tämän pojan sitä asiaa toimittamaan sinne Siurun kylään. Kyllä se osaa, vaikka se pienikin on.
— Saahan tuo mennä.
— Niin ja rouva muistaisi toistekin, jos mitä sellaista sattuu, antaa tälle pojalle. Saahan tuo orpoparka siten vähän ansiota.
— Orpoko tuo on?
— No niin se on kuin orpokin. Se on niitä Sörtin Liisan lapsia, jos rouva on kuullut. Sellainen ihminen! Riski ja rivakka kylläkin, mutta latoo noita lapsia joka vuosi, eikä isästä tietoakaan. Jo minä sille monta kertaa olen sanonut, että eikös Liisa vähän häpee Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta mitäs se, kun vain nauraa hekottelee. Ja kun minä siltä kerran oikein tiukkasin, että mitäs varten sinä vanha ihminen noin häpäiset itsesi, vastasi se, että sille ei voi mitään, kun tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve, että täytyy… Lapsi parat siellä ne kieppuvat sen ympärillä kuin mitkäkin koiranpennut, ei niillä ole edes vaatetta yllä, lienevätkö kaikki kastettujakaan! Niinhän tämäkin, tämä Obadja olisi jäänyt pakanaksi, jollen minä hyvältä hyvyyttäni olisi ottanut sitä hoteisiini. Suuri pojan kolli oli jo, kun minä sen siitä sieppasin ja vein mukaani pappilaan ristittäväksi.
— Mikä hänen nimensä olikaan?
— Obadja tämä on ja vähän niinkuin minun nimikkoni. Meillä se on ollut omien lasten kanssa. Ei ole ollut sydäntä poiskaan lähettää, vaikka väliin on tiukkaa tehnytkin. Nekin hyväntekeväisyys-rouvat kävivät kerran meillä katsomassa, mutta mitäs ne! Eiväthän ne usko köyhäksi, ellei ole likaa tuuman korkuiselta kynnyksellä vastassa. Katselivat ja kiittelivät vain, että kylläpä täällä on sievää. Ei pennin pyörää sieltä lähtenyt. Vaikka sellaiselle juuri pitäisi antaa, joka edes nurkkansa osaa siistinä pitää… Jos rouva sitten antaa minulle sanan, jos jotakin pientä toimittamista on, niin saa tämä ottopoika tässä kesän mittaan juosta itselleen kokoon vähän särpimen apua.
— Kyllä, kyllä, jos sellaista ilmenee, vakuutti rouva Parola.
Vaimo ja poika poistuivat.
Ja pian näki Siimi rouva, miten tuo pieni profeetallinen sanansaattaja, viillätti sääret oikonaan pitkin maantietä.
Hän jäi mietteissään katsomaan hänen jälkeensä. Vaimon sanat "tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve" olivat jääneet kaikumaan hänen korviinsa. Noinko yksinkertaista se olikin? Kyllä kai se oli luonnon-tervettä, mutta oliko se myös oikein? Saattaa maailmaan lapsia kykenemättä antamaan niille elatusta ja kasvatusta! Mutta se kyky tuli tavallisesti nykyajan ihmisille hyvin myöhäisellä ijällä, niinkuin taloudellisesti varttunut asemakin. Ja sitä odottaissa ikä kultainen kului, kului terveys, elinvoima, mureni se suuri ihana luonnonperintö, johon jokaisella lapsella olisi pitänyt olla synnyntäoikeus. Ei, tuota asiaa ei varmastikaan voinut auttaa muulla kuin valtion järjestämillä lapsi-eläkkeillä. Uuden sukupolven terveyttä ei saanut tehdä riippuvaiseksi rappeutuneen kapitalismin väärinkäytöksistä?
Tätä nykyistä tietä tultiin juuri siihen, että vain kevytmielisimmät ottivat äitiyden ja isyyden taakan hartiolleen. Ne sensijalla, jotka ajattelivat lapsiensa parasta ja kantoivat rinnassaan harrasta, pyhää edesvastuuntunnetta syntymättömiä sieluja kohtaan, eivät rohjenneet koskaan päästää niitä päivänvaloon.
Niinkuin esimerkiksi Siimi, joka oli pohtinut tätä asiaa koko elämänsä, pohtinut liikaa, ei vain ulkonaiselta ja taloudelliselta, vaan vielä enemmän sisälliseltä, rotuhygieniseltä kannalta! Olihan oikein, että ihminen ajatteli, mutta varmastikaan ei saanut ajatella niin paljon kuin Siimi. Ajattelu äärimmilleen kehitettynä oli epätervettä, epäterveellistä. Se pani ihmisen arastelemaan tekoa, ja lopuksi lamautti hänen toimintakykynsä kokonaan.
Siimi rouva oli ollut vasta muutamia kuukausia avioliitossa Parolan kanssa, mutta silti ei hän ollut enää nuori. Hän oli niitä, jotka vanhasta neidistä äkkiä muuttuvat nuoreksi rouvaksi.
Kerran ennenkin oli hänellä kyllä ollut muuan rakkaussuhde, mutta siitä oli niin kauan, että hän oli sen jo melkein unohtanut. Tämä mies oli ollut ruumiiltaan sairaloinen, ruma, perinnöllisesti rappeutunut. Mutta Siimi oli rakastanut hänen sieluaan niin kertoamattomalla rakkaudella, että hänelle olisi ollut yhdentekevää, vaikka tämä mies olisi ollut jalaton, kädetön, muodoton, ilmeetön, kauhistava kaikille muille… Mutta samassa oli hänessä ollut jotakin, joka oli ollut vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Hän oli tuntenut että hänen elämänsä menisi hukkaan, ellei hän saisi tulla äidiksi. Ja hän tahtoi lapselleen ruumiillisesti ja henkisesti terveen isän. Ja siltä pohjalta olivat he vihdoin eronneet…
Senjälkeen oli hän käyttänyt aikansa vallan päinvastaisiin harrastuksiin, abstraktiseen työhön, aatteellisiin asioihin, jotka olivat tehneet hänestä melkein yhteiskunnallisen suuruuden.
Mutta tuo "pienen lapsen tarve", kuten Sörtin Liisa sanoi, pysyi
Siimissäkin koko ajan.
Nuorempana oli Siimi oikein sievä. Hän ei ollut turhamainen eikä keimaileva, mutta hänessä oli niin paljon jäntevää suloutta, että se veti ihmisten silmät puoleensa. Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä matkiviin, kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla kulkevat joko mielenosotuksellisen leveästi tai huomiotaherättävän kapeasti riippuen siitä, mitä ryhmä-aatetta he kulloinkin edustavat ja kuinka paljon rahaa ja kunnianimityksiä heillä on yhteiskunnallisessa ansioluettelossaan. Eikä Siimistä edes myöhemmin tullut sellaista.
Hänen hillitty, itsenäinen kauneutensa kesti hyvin työn ja vuosien taakkaa. Ja hän iloitsi siitä ainoastaan tulevan lapsensa vuoksi. Mitä olivat nuoret tyttöletukat hänen rinnallaan, rumia ylimalkaisia ne olivat! Nyt vasta oli hänellä oikea täysikesän voima ja terveys!
Mutta sekin meni menojaan. Siimi vanheni. Hän oli työntänyt jo monta luotaan, vain siksi, että he eivät täyttäneet niitä salaisia suuria vaatimuksia, jotka hän asetti tuon sisimmässään piilevän, syntymättömän sielun isälle. Ja yhä vain tarkasteli hän ihmisiä tässä valossa. Rakkautta hän ei ajatellutkaan.
Vuodet vierivät näin. Siimin täytyi vähitellen heittää pois mielestään tuo toivoton haave, joka niin kauan oli häntä vanginnut…
Eikä hän enää ollut aikonutkaan mennä naimisiin. Se oli tullut itsestään, ilman sokeutumista ja sentään kuin vahingossa.
Oli ensin tullut niin rauhaton olo, oman itsensä pelko, kylmän yksinäisyyden kauhu. Ja se oli sitten muuttunut hellyyden kaipuuksi, kipeän pakottavaksi ja ahdistavaksi. Ja hän oli taistellut sitä vastaan, oh, hirveästi. Olihan hänellä kaikki, mitä ihminen tarvitsi; tällaisessa elämäntilassa täytyi löytää tyydytyksensä. Hän teki työtä moninkertaisesti, hankki itselleen yhä uusia harrastuksia ja velvoituksia, oli käynnissä yötä ja päivää niinkuin pillastunut kone vain salatakseen tuon sisällisen hätänsä, jolle hän ei voinut eikä tahtonut antaa perään. Hän ei sitä edes käsittänyt. Oliko se jo vanhuuden heikkoutta? Siltä näytti. Sillä tuo vilun väristys ei hänen ponnistuksistaan huolimatta yhtään väistynyt hänen sydämestään ja tuo näkymätön tyhjä tila hänen ympärillään vain suureni…
Sitten tapasi Siimi Taavi Parolan. Tai oikeastaan oli tämä hänen vanha tuttavansa entisiltä ajoilta, mutta nyt joutui hän äkkiarvaamatta hänen kolleegakseen samassa koulussa ja he tulivat siten olosuhteiden pakosta olleeksi paljon yhdessä. Heille riitti aina puheenaihetta yhteisistä töistään ja harrastuksistaan ja he totesivat itselleen ja toisilleen saman mieltäkiinnittävän tosiasian: että heillä oli yleensä sama käsitys elämänmenosta. Kaiken järjen mukaan olivat he siis luodut ymmärtämään toisiaan ja iloittamaan toistensa yksinäisyyttä. Senkin seikan he lopulta varovasti tunnustivat toisilleen.
He menivät siis naimisiin. Se oli avioliitto, josta kaikki edistysmieliset ihmiset iloitsivat. Siinä oli edes yksi esimerkki, joka viittasi uusiin, onnellisempiin aikoihin, jolloin ihmisiä ei enää yhdistä raa'an sukupuolivaiston sokea sattuma, vaan sielujen sopusointuisuus, yhteisen elämäntyön harrastus ja hengen kirkas tasapaino.
Tältä kannalta katseli yhteiskunta heidän avioliittoaan ja niin asianomaiset itsekin sen ottivat. Olihan se ainoa mahdollinen tapa arvostella tämän tapaisia asioita.
Taavi Parolalla liittyi kyllä tähän kauppaan eräitä pieniä itsekkäitäkin pyyteitä. Mutta kellä ei niitä ollut! Hänkin oli jo vanha mies, vähän kaljukin, ja koko elämänsä ollut vähän kuin heittelyksellä. Hän oli kyllästynyt. Hän tarvitsi rauhaa, hoitoa. Hänellä oli kunnianhimoisia poliittisia suunnitelmiakin. Miltä olisi vanhapoika näyttänyt kaupungin-isien joukossa! Täytyi samalla olla perheen-isä saavuttaakseen oikein suuren arvovallan. Mutta perhe-elämä vanhaan hyvään malliin pöyristi hänen vanhapoika-vaistojaan. Jota vastoin Siimi, filosofian kandidaatti, vakiintunut, vanha ihminen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö kyllä estäisi avioliiton liukumasta tuohon tavalliseen. Ei vaivaisi typeryyksillä, ei tietysti tahtoisi lapsiakaan…
Mutta tästä kaikesta ei hän ollut Siimille puhunut mitään. Ne kuuluivat hänen pieneen yksityis-osastoonsa, jonka salaaminen ei voinut himmentää heidän hyvää väliään. Heillä oli yhteistä sentään niin kovin paljon, paljon enemmän kuin aviopuolisoilla ylipäänsä. Heillä oli todellakin kaikki syy olla onnellisia. Ja Taavi Parola olikin onnellinen. Kaikki oli käynyt vallan hänen suunnitelmiensa mukaan. Ja enempää hän ei kaivannutkaan.
Toisin oli Siimin laita. Ei edes tämä yhdessäolo ja -elo antanut sitä tyydytystä hänen palelevalle sydämelleen, jota hän oli odottanut. He olivat molemmat niin vanhoja jo, niin itsenäisiä, kuoreensa kasvaneita, täynnä vierasta elämää oudoilta maailman matkoilta, joita he eivät tahtoneet toisilleen paljastaa.
Monta kertaa olisi Siimin tehnyt mieli kertoa Taaville itsestään, sielustaan, nuoruuden-suhteestaan ja siitä mitä varten hän oli näin kauan yksin kulkenut, mitä hän oli koko sen ajan etsinyt…
Kenties se olisi vienyt heitä lähemmäksi toisiaan ja kenties Siimi tästä tunnustuksesta olisi saanut voimaa heittää pois tuon ajatuksen raiskaaman päähänpiston, olla luonnollinen ihminen, seurata vaistoaan niinkuin Sörtin Liisa… Kenties vieläkin…
Jos minä uskaltaisin kertoa hänelle, jos minä uskaltaisin… kuiskasi hän puoli-ääneen.
Ja lapsen, sen saisi niin lämmittävän lähelle itseään, niin kokonaan omakseen!
Taavi Parola ilmestyi samassa verannalle kahvia juomaan.
— Joko sinä lähetit viestin Siuruun? kysyi hän.
— Jo.
— Kenen sait lähtemään?
— Sörtin Liisan pojan.
— Sitä ei pitäisi suosia koko sukua, sanoi Parola. Se Liisa on koko paikkakunnan turmelus ja häpeä. Toiset ihmiset mahtavat olla aivan perinnöllisesti rikoksellisia.
— Jos se nyt on niin suuri rikos tehdä terveitä lapsia…
— Ei tehdä lapsia, vaan tehdä niitä monen kanssa! Kunniallisella ihmisellä on jo itsessään sellainen tunto, sellainen sielun siveys, ettei hän voi, ei mitenkään voi…
— Se riippuu usein siitä, millaiseen maailmankatsomukseen ihminen on kasvatettu Luuletko sinä, että kaikki yksi-avioiset ihmiset ovat sitä yksinomaan sielun siveyden vietistä. Ei, hyveellisyys on heille useimmin opetettua, he eivät uskalla, eivät tule ajatelleeksikaan, että voisivat rikkoa määrättyä tapaa vastaan. Tottumusta se on. Mutta onhan kyllä hyvä, että ihmisellä on hyviä tottumuksia…
— Ei se ole vain tottumusta. Muistanpa äitini. Hän jäi leskeksi nuorena ja eli vanhaksi. Hän oli kaunis ja hänellä oli kosijoita, mutta hän pysyi uskollisena isälleni kuolemaansa asti. Hänen olisi ollut mahdoton antautua elämässään useammalle kuin yhdelle, eikä kukaan oikein siveä ihminen sitä voi… Ei edes mennä uusiin naimisiin…
— Äitisi oli pietisti, jos ei hän olisi ollut sitä, niin ehkä hänkin olisikin voinut, pelkän luontonsa pohjalta… niinkuin Sörtin Liisa…
— Älä loukkaa äitiäni. Hänestä ei oikeastaan saisi puhua samana päivänäkään kuin Sörtin Liisasta!
Parolan äänessä oli jyrkkä, suvaitsematon ja suuttunut sointu.
— Enhän minä ollenkaan tarkoittanut loukata, sanoi Siimi katkaisten siihen puheensa.
Hän katsoi raskasmielisesti Parolaan. Miten periaatteellisen ahdas hän oli, miten pieni. Ja miten heidän mielipiteensä erosivat heti kun tuli kysymys muusta kuin koulu-asioista… Ei ikinä hän olisi ymmärtänyt Siimiä. Hänhän oli jo tavaltaan langettanut tuomionsa…
Kaukainen ja pohjaltaan vihamielinen olento oli Parolakin Siimille, kun hän nyt tunnusteli itseään. Ei ollut omasukuinen, ei. Oh, jos hänen lapsellaan olisi ollut tuon miehen ääni, hänen itsetietoinen silmäyksensä ja hänen matala, itsekäs sielunsa, olisi hän vihannut sitä! Olisi pitänyt sitä sairaana ja epäonnistuneena, vaikka sillä olisi ollut atleetin ruumis! Viallisena lehtolapsena, vaikka sillä olisi ollut kaikkien papintodistusten kunniallisuus myötäperintönään!
Siimi sulki silmänsä.
Syntymättömän sielun ääni soi jälleen hänen povessaan…
Ja se tulisi varmaan soimaan siellä aina, aina, yhtä vaativana ja toivottomana, yhtä valittavana…
PARATIISI-UNELMA
Keskisuven pitkä, helteinen pouta on huolinut maan ja taivaan pehmeän-lämpöiseen utuharsoon, joka raukaisevana siintona heijuu kaukaisien vaarojen kiireillä ja levenee niinkuin silkkiäisseitti yli niittyjen ja peltojen nuokkuvan runsauden.
Keskellä kukkivaa lakeutta risteilee ja kiemurtelee teitä, paljon teitä, jotka kuljettavat viestejä, kylästä kylään, talosta taloon, vyöryttävät elämää kauas metsiin, pelloille, karjalaitumille… Ne ovat kellertäviä, kovaksi poljettuja, tasareunaisia, päämäärästään ja tärkeydestään tietoisia. Paitsi yksi. Se alkaa kylän raitilta niinkuin muutkin ja lähtee kukkaislakeutta halkomaan. Mutta sitten se hämärtyy, himmenee, muuttuu epävarmaksi harhapoluksi ja puskee suoraan keskelle viileintä vehmautta. Väliin se hukkuu kokonaan silmistä, sitten taas häämöttelee hiukan, kuumottaa tummenevana notkona pitkässä, miehenkorkuisessa ruohikossa, näin kisaillen ja kiusoitellen ja houkutellen seikkailevaa kulkijaansa hyödyttömään päämaaliinsa. Keskelle aarniokasvullisuutta, vanhan kirkon hyljätyille raunioille!
Kirkkoon johtaa pieni muuri-aukko, mutta siitä ei ole niinkään helppo päästä sisälle. Villikuminain tukevat ja harkolliset putket, väkevät nokkoset ja orjantappurapensaat kiertävät sitä joka taholta suojellen sankarillisesti vanhaa, vielä pystyssä olevaa sakaristoa, joka tuuheine pihlajoineen, aurinkoisilla paasilla häiritsemättömästi lepäilevine sisiliskoineen on kuin jonkun muinaisen luonnon-jumalan pyhättö.
Silloin kun tämä unohdettu kirkko löytää kävijänsä, on se merkkinä siitä, että seudulle on tullut joku vieras. Tavallisesti ovat nämä vieraat nuoria, usein rakastavia, jotka kauniina kesä-iltoina tulevat tänne korottamaan romantista tunnelmaansa.
Mutta ne kaksi, jotka tällä kertaa ovat tulleet pyhätön rauhaa rikkomaan, eivät enää ole nuoria. Vuodet ovat jo valaneet hopeaa kummankin hapsille.
— Vai tämä on siis sinun maailmaasi, sanoo mies harvakseen.
— Niin, vastaa nainen, tämä se on. Nämä pellot ja nämä niitut, nämä puut ja pensaat, mullan lapset, ja talo tuolla ja sen koirat, porsaat, vasikat ja lampaat ja sitten nuo siivekkäät pienet herhiläiset, hunajakennojen surisevat asujamet… Muuta minulla ei ole. Niiden kanssa minä olen ja elän ja niille minä puhelen kuin veljilleni ja sisarilleni…
— Ja olet onnellinen niinkuin pyhä Fransiskus?
— Niin.
— Miten erilaisia teitä me olemme vaeltaneet. Minun maailmani on nämä vuodet ollut ihmiskunta tuolla ulkona, sen sorretut, kärsivät kansat ja yksilöt. Ne ovat olleet veljiäni ja sisariani, joiden puolesta olen taistellut ja kärsinyt ja antanut maallisen onneni mennä. Senjälkeen kun sinä minusta luovuit silloin kerran, elämän aamunkoitossa, ei minulla enää ollut onnen mahdollisuuksia, siksi uneksin sitä edes toisille ja koetin valloittaa sitä tuleville polville. Mikä vahinko, ettet sinä voinut olla siinä taistelussa mukana rinnallani!
— Minä en kuitenkaan olisi voinut taistella, niinkuin sinä olisit tahtonut, vastaa nainen hiljaisesti. Minä en olisi osannut lyödä toista, niinkuin sodassa on pakko tehdä…
— Et taistella edes vääryyttä vastaan, et lyödä edes sortajaa?
— En muualla kuin omassa itsessäni. Ainoastaan omassa sielussaan on ihmisellä oikeus ja vapaus luoda lakia ja oikeutta. En usko, että hänellä on voimaa edistää yhteistä hyvää muuten kuin tekemällä itsestään hyvän.
— Oletko sinä hyvä? Olet. Niin, minä tiedän, ettet tapa kärpästäkään, et taita turhan tähden pajun oksaa, mutta sentään tahtomattasikin tallaat joka hetki jonkun madon kuoliaaksi. Jokainen ruokapala, jonka haukkaat, joutuu pois jonkun toisen suusta, jokainen kaunis kurkihirsi, jonka korotat pääsi yli pirtiksesi, tekee jonkun toisen kodittomaksi, jokainen elämän-hetki, joka sinulle suo runsautta ja hyvyyttä, käy jonkun huonomman kustannuksella. Oletko sitä ajatellut? Niin ovat sentään asiat maailmassa vielä nykyään. On helppo olla hyvä, kun kaikki on hyvin, mutta jos kaikki on pahoin… Eihän pahuus ole muuta kuin ihmisen tarve turvata ja puolustaa jotakin oleellista, elämän-ehdoilleen välttämätöntä puolta itsessään, jota tahdotaan loukata. Sentähden: valmistakaa ihmisille parempi olo ja he tulevat paremmiksi! Jos sinä silloin kerran olisit lahjoittanut minulle oman onnen, ehk'en olisi koskaan oppinut ymmärtämään toisten onnettomuutta, ehk'ei minusta olisi silloin tullut taistelijaa, vaan rauhan mies, ja ehk'en silloin olisi näin yltä päältä tekojen, hyvien ja pahojen, ahdistama. Aate on ollut minulle kaikki kaikessa. Se on ollut minulle tärkeämpi kuin minä. Minulla ei ole ollut aikaa oman itseyteni ihanuutta viljelemään, niinkuin sinulla.
— Minä en ole voinut tehdä toisin. En koskaan, en silloinkaan, kun olisin voinut saada sinut, jos olisin tehnyt syntiä itseäni vastaan…
— Sinä siis toteutit itseäsi valitsemalla hänet. Rakastit häntä enemmän kuin minua?
— En. Minä en rakastanut häntä ollenkaan, sinua minä rakastin, mutta enemmän kuin sinua, rakastin inhimillisen lempeyden aateluutta. Ja hän kuului ihmisyyden-tunteen piiriin, jota en voinut loukata. Olen aina tuntenut toteuttavani itseäni eniten silloin, kun olen ollut vähiten itsekäs. Olisin silloin samalla loukannut jotakin oleellista itsessäni. Sinä vaadit silloin rakkauteni pantiksi ihmis-uhrin.
— Tahdoin tietää, rakastitko minua enemmän kuin ketä muuta hyvänsä.
— Sinun olisi pitänyt uskoa se, luottaa minuun ja minun sanaani.
— Vaikka istuit tuon kuolemaan tuomitun keuhkotautisen luona yötä päivää, holhoten ja vaalien! Vaikka toit hänet lopulta tänne maatilallesi. Ja minun olisi pitänyt uskoa, että rakastit minua. Eikö ollut luonnollista, että vaadin rakkautesi pantiksi tuon ihmisen.
— Se olisi ollut hänen kuolemansa. Hän oli sentään veljeni, lähimmäiseni, joka ei ollut rikkonut minua vastaan millään, jota en voinut itsekkään, julman rakkauden vaatimuksen vuoksi hyljätä, koska hän kerran oli sattunut tielleni.
— Ja hän eli täällä vielä kauan?
— Kaksi vuotta.
— Ja sinä et rakastanut häntä.
— En.
— Hän ei ollut erittäin älykäs, ei henkevä, ei mielenkiintoinen millään lailla, ei sielullesi läheinen? Sinulla ei ollut mitään iloa eikä hyötyä hänestä?
— Ei.
— Etkä ruvennut myöskään vihaamaan häntä, vaikka hänen vuoksensa olit kadottanut minut?
— En. Mutta se aika oli vaikea koulu minulle… Silloin juuri minä opin vaatimaan kaikki itseltäni enkä muilta mitään. Sain alottaa vähitellen, aivan alusta. Monena pimeänä hetkenä, jolloin tunsin, että ympäristöni ei ollut arvoiseni, jolloin soimasin sitä ja halveksin, täytyi minun ajatella: voinhan elää sovussa ja kiitollisessa mielialassa kukkasen kanssa kedolla, lehmän kanssa laitumella ja puhella ystävällisesti koirallenikin, vaatimatta, vihaamatta, kuinka en voisi ihmisen kanssa tulla toimeen. Ja aina kun tunsin katkeroituvani, suuttuvani tai suhtautuvani vastenmielisesti johonkin, käänsin kärjen itseeni. Siis oli minussa taas sillä kohdalla vielä jotakin samean ahdasta, pikkumaista, joka täytyi laajentua, kirkastaa ja suurentaa… Siten olen vähitellen oppinut ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, kadottanut kaunan ulkomaailmaa kohtaan… Siksi ei minusta, ystäväparkani, olisi tullut oikeaa taistelutoveria.
— Sinä kaunis ja laaja ja lempeä, sinä tulevaisuuden-unelma! Maailma ei tule sinua koskaan ymmärtämään. Joskus parhaimpina ja hienoimpina hetkinäni olen luullut sitä kyllä tekeväni. Silloin nuorena se oli mahdotonta. Vika oli silloin minussa, tiedän sen kyllä, ymmärsin vasta perästäpäin. Minä vieroitin sinut väkevällä ja itsekkäällä omistushimollani, jota koetin herättää sinussakin. Ja kun se ei herännyt, olit minulle arvoitus. En ymmärtänyt sinua.
— En minäkään sinua. Tuon nuoren tytön kohtalo, joka joutui siinä onnettoman rakkautemme uhriksi, koski minuun hirveästi ja avasi silmäni vielä enemmän näkemään sellaisen rakkauden hirmuista itsekkäisyyttä.
— Minä tarrauduin häneen epätoivoissani, jotta herättäisin sinussa mustasukkaisuutta.
— Työnsit hänet turmeluksen syliin.
— Hän oli ennakolta tuomittu. Jos en minä sitä olisi tehnyt, olisi sen tehnyt joku muu…
— Se ei vähennä edesvastuullisuuttamme. Ja minä en voinut edes varoittaa häntä sinusta, kun rakastin sinua ja olin antanut hänelle sinusta niin ihannoidun kuvan, että hän sokeasti luotti sinuun. Hän oli puolisisareni…
— Sisaresi!
— Niin. Mutta ei sillä asialla sinään ole mitään merkitystä. Myötätunnon laajetessa, ulettuu se muihinkin samoin kuin omaisiin. Perheen, ystävien isänmaan suojeleminen muiden kustannuksella, sekin on vielä itsekkyyttä… Rakkauden pitää voida syleillä vielä suurempia aloja…
— Ja samalla kun se laajenee, niin se heikkenee ja tietysti samalla myös sen nurjat puolet: viha, kateus, mustasukkaisuus… Maailmaan tulee silloin vanhuus, niinkuin se on tullut meille. Etkö usko? Jos minäkin nyt alkaisin alusta, osaisin ehkä hoitaa meidän asiamme paremmin. Mutta elämä on mennyttä ja minä olen sen elänyt yhtämittaisessa työssä, yhtämittaisessa pölyssä ja melskeessä, iän-ikuisten häijyjen inhimillisten intohimojen keskessä, niin etten ole ehtinyt itseäni ajatella. Olen rähjäytynyt ja rikkonut kaukaisen ihmisyysaatteeni vuoksi, mutta uneksimani ihmiskunnan paratiisi on vielä yhtä kaukana. Ei siitä tullut sen enempää kuin meidän kahdenkaan yhteisestä… Sinä olet sittenkin hyvän osan valinnut, joka olet rakentanut paratiisin sydämeesi.
— Mutta millä hinnalla! Kadottamalla sinut! Kun olisin voinut saada suurimman lyödessäni kuoliaaksi yhden näistä pienimmistä! Mutta minä en voinut, en voisi vieläkään…
— Mutta jos lyödessäsi kuoliaaksi yhden pienimmistä, voisit pelastaa koko ihmiskunnan!
— Minä en usko, että sen sillä voisi pelastaa.
— Mutta minä sanon: jos…
— En sittenkään.
— Ei meistä olisi sitten ollut taistelutovereiksi. Olet oikeassa. Olisi ehkä usein tullut erimielisyyksiä menetelmästä. Välistä täytyy näes olla julma. Niin, ei sinun. Sinä olet jo paratiisin sisäpuolella… Mutta meidän muiden…
— Voiko olla paratiisin sisäpuolella, jos on paha omatunto siitä! Usein olen tuntenut itseni niin hyödyttömäksi täällä, tällaisena. Niinkuin minun velvollisuuteni olisi ollut tulla sinne ulos taisteluun, sinun luoksesi. Mutta mitä olisin siellä tehnyt, kun en olisi voinut taistella! En tiedä olenko tehnyt oikein, mutta niistä mahdollisuuksista, mitä minulla on ollut valittavana, olen ainakin koettanut valita oikeimman, mitään muita vaikuttimia huomioon ottamatta. Oikeuden-tuntoni on vaihdellut, mutta hyvä tahtoni on pysynyt samana…
— Siten juuri luodaan siveellisiä luonteita. Mutta sinä olet enemmän kuin siveellinen luonne. Sinä olet pyhä. Sinä olet ansainnut Pyhän maan. Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut sinun vertaistasi. Mutta minä, minä olen rikollinen, käteni ovat viattomienkin veressä…
— Sinä olet Pyhän maan uljas temppeliherra, turvattomien suojelija, ristiritari, lohikäärmeen voittaja…
— Suurin voitto on itsensä yli. Ja se oli sinulla jo alusta.
— Ja sinä unohdit itsesi toisten vuoksi. Suurempi olet sinä. Miten pitkän ja vaikean tien olet kulkenut, ystäväni. Sinä olet paratiisin rauhan ansainnut.
— Sinä olet minun paratiisini. Sen uuden ihmiskunnan unelman, jonka puolesta minä taistelin, olen löytänyt sinussa. Mutta minä tahtoisin jakaa sen kaikille…
— Näetkö nyt, miten olet epäitsekäs! Sinäkin olet rakentanut paratiisin sydämeesi. Ja sitä ei voi toinen tehdäkään. Se täytyy rakentaa itse… Ja kukin omalla tavallaan…
— Sinun hyvyytesi tekee minut hyväksi…
— Ja sinun uskosi antaa minulle voimaa…
— Me voisimme siis ehkä vielä seisoa toistemme rinnalla… Minulle kangastaa elämäntehtävä, joka ei ole enää taistelua… Vain paistaa hyvyyttä ympärilleen kuin tuo illan leppoisa aurinko…
— Niin, meillä on ilta jo edessä, ystäväni, elämän ilta…
— Kultainen ilta!
— Uuden elämän aamu!
He seisovat siinä kauan käsikädessä vanhan kirkon muurin vierustalla katsellen painuvaa päivää, joka siunaten laskee hohtavan säteikkönsä hopeahapsisten nuorikkojen kärsimyskirkkaille kulmille.