— Kuinka vanha?
— Täytän ensi kuussa 21 vuotta.
— Niin nuori ja niin turmeltunut, hymähti Mikko.
— Minä luulen, että tämä minun nykyinen haluttomuuteni johtuu pelkästä vanhuudesta. Nuorempana oli huvitus ja hakkailu ja sen semmoinen hauskaa. Ei enää. Tahtoisin jotakin aivan muuta, aivan muuta… Tahtoisin esimerkiksi tehdä jotakin oikein hyvää… sinulle… huudahti hän äkkiä sydämellisesti. Oikein todella! Sano, enkö voisi sitä jollakin tavoin tehdä, enkö millään?
Vernan äänessä oli nyt jotakin niin avuttomasti värähtelevää ja lapsekasta, että se suorastaan vetosi sääliin.
Eihän hän raukka voinut mitään sille, että hän oli syntynyt tuollaiseksi ja vielä lisäksi kaltoin kasvatettu, ettei hän paremmasta tiennyt. Yhteiskunnan rikollisuus ylä- ja alaluokan lapsia kohtaan oli yhtä suuri. Se turmeli ne jo pienestä pitäin, puutteella tai ylellisyydellä…
— Me kuulumme niin kokonaan eri maailmoihin, Verna, sanoi hän harvakseen. Emmekä me kaksi voine auttaa toisiamme millään. Minun paikkani kultuurikartalla on kokonaan toinen kuin sinun. Minä kuulun tulevaan, sinä menevään rotuun, minä en ole vielä valmis, sinä olet sitä jo liiaksikin. Sinä tuskin kestäisit uudistumista, sinussa ei ole raaka-ainetta enää ja minä, minä kuulun kokonaan raakalaisten pariin. Sinä olet niin kaukana meistä, hyödytön meille, turha korukalu, ansarikukka…
Valmis, varisemaan tuomittu, tuomittava, lisäsi hän itsekseen, mutta kaunis, kaunis sittenkin… Ei, ei, niin ei saanut ajatella! Ruma hän oli!
Mikko katsoi häneen tutkivalla silmäyksellä.
Siinä hän istui nyt hänen edessään niin hiljaisena ja nöyränä kuin jumalanäiti, tuo sama itsekäs ilkimys, jonka hulmuavia harsoja ja välkähtelevää päivävarjoa hän pitkin suvea oli peljännyt. Nyt hän ei näyttänyt peljättävältä ollenkaan. Surun-suloinen hän oli tuossa vavahtelevine huulineen ja silmäluomineen.
— Minä tiedän sen, etten kelpaa mihinkään hyödylliseen, sanoi Verna silmiään nostamatta, sentähden juuri olen koettanut keksiä jotakin muuta, millä voisin sinua auttaa. Älä nyt vain suutu. Tiedän, että sodit rahavaltaa vastaan, mutta jos sinulla olisi rahaa, etkö voisi sotia sitä vastaan vielä paremmin, sano, etkö voisikin? vilkastui hän. Kyllä minä tiedän, ettei raha ole minkään-arvoista, ettei se lahjoita ihmiselle onnea, vaikka sitä olisi kuinka suuret kasat tahansa. Ja minä en tee sillä yhtään mitään, minä. Rupean sairaanhoitajattareksi ja katoan maailmasta. Kuule, etkö sinä huolisi minun rahojani? Saisit käyttää ne, mihin vain tahtoisit. Ja siten minäkin edes välillisesti edistäisin sinun tarkoitusperiäsi. Minä olisin silloin joksikin hyödyksi, eikö totta? Se tunne antaisi minulle jonkinlaisen tyydytyksen ja suloisen mielikuvittelun lahjan tuolla luostarissani, johon sulkeudun. Kun tulen nimittäin täysi-ikäiseksi, saan osan omaisuudestani irti, aivan itselleni. Eihän se ole oikeastaan minun, kun en ole sitä itse ansainnut. Sinähän olet perintöä vastaan. Tässä on sinulla nyt yksi tilaisuus tehdä perimys-oikeus tyhjäksi, saattaa rahat parempiin käsiin ja parempiin tarkoituksiin…
Hän pysähtyi vähän, mutta aivan kuin peljäten Mikon vastausta hän heti jälleen jatkoi:
— Eihän kenenkään tarvitse tietää siitä, ei sinun lähimpäsikään, ei ystäväsi, ei puoluetoverisi. Se jää salaisuudeksi meidän välillemme. Eikä sinun koskaan tarvitse tehdä noista rahoista tiliä minulle eikä ottaa huomioon minua määrätessäsi niiden käytäntöä. Voit heittää ne vaikka mereen tai jakaa ne köyhälistöllesi tai kiihottaa niiden avulla kaikki sahamme työmiehet lakkoon tai mennä naimisiin ja hurvitella lemmittysi kanssa ne menemään. Kunhan ne vain ovat sinulla! Ottamalla ne vastaan, tekisit minulle suuren ilon. Sillä minä rakastan sinua niin, niin. Minkä minä sille voin! Kaikki hävyttömyyteni ja oikullisuuteni on johtunut vain siitä. Kun näin, että et ollenkaan välittänyt minusta. Ei siltä, että olisin tahtonut rakkauttasi tai että olisin pyrkinyt kanssasi naimisiin! En koskaan mene naimisiin. Minusta ei ole sellaisiin siteisiin. Mutta kenties toisenlaisiin. Ainakin on minua jo kauan vaivannut eräs ajatus, eräs toivo, jota ei voi, ei saa, ei ole lupa lausua julki… Olisin tahtonut pyytää sinulta jotakin… muistoa, kuvaa, elämänvoimaa itselleni… lasta…
Verna kätki päänsä silkkihuntuunsa vajoten kuin lankavyyhti lattialle
Mikon jalkoihin.
— Anna minulle anteeksi, että sanoin sen, nyyhkytti hän.
— Mutta tule toki järkiisi Verna, hyvä Verna!
Verna pudisti päätään.
— En tule enää koskaan järkiini, luulen. Minä kuulun ihmisiin, jotka eivät viisastu muuten kuin tekemällä tuhmuuksia. Sekin mahdollisuus menee pois sinun mukanasi. Kaikki elämänmahdollisuudet menevät minulta pois sinun mukanasi, minä tiedän sen, minä tunnen sen! Ja pitäisihän minullakin sentään olla oikeus elämään. Ei, ei ole enää. Ainoastaan sinä olisit voinut antaa minulle voimaa ansaita sen onnen. Jos minulla olisi lapsi, olisi minulla joku sisältö, menisin sen kanssa kauas pois jonnekin, kasvattaisin sitä, tekisin siitä ihmisen itseäni paremman. Kahden sen kanssa! Aivan kuin rakastavaiset, lisäsi hän haaveellisella äänellä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän purskahti hermostuneeseen nauruun ponnahtaen seisoalleen.
— Eikö totta, minulla on hyvin ihmeellisiä houreita! Älä pane niitä tunnollesi, jatkoi hän pingoittuneella ilomielisyydellä, katsoen Mikkoon kimaltavin silmin. Tulee ikävissään kaikenlaista kuvitelleeksi. Koska laiskuus on kaikkien paheiden äiti, niin itää niitä minussa vallan kosolta. Mutta kun elää ne mielikuvituksessaan, ei tarvitse niitä tehdä. Ei aivan kaikkia!
Mikko oli kuunnellut tätä purkausta tietämättä oikein mitä tehdä, mitä ajatella. Hän ei voinut erottaa, mikä siinä oli totta, mikä leikkiä, mikä vaistomaista, mikä laskettua. Hysteerisen mielikuvituksen tuotetta joka tapauksessa koko juttu, päätteli hän. Mutta nyt kun hän taas näki tuon hekumallisen, yliolkaisen hymyn tytön huulilla, kuohahti hänen sisunsa. Häntä kadutti äskeinen heltymyksensä ja vakavat sanansa. Tuollaiselle letukalle! Eikö häntä saanut ulos ovesta! Mikä pakko hänen oli alistua maalitauluksi turmeltuneen naisen oikuille!
— Olet huonosti valinnut ajan ja paikan tuollaisille kohtauksille, samoin myös pilantekosi esineen. En ole nyt ollenkaan leikkisällä päällä!
— Mutta minä olen, ärsytti Verna. Ja miks'en saisi olla sitä? Sinä kohtelet minua aina niin hirvittävän huonosti. En minä sitä ole ansainnut. En ole ollenkaan niin ilkeä kuin luulet. Kuuletko, miten he tanssivat tuolla ulkona. Senkin olen minä aikaansaanut. Kerjäsin isännöitsijältä lupaa heille. Sinun mieliksesi. On niin hauskaa, kun ihmiset voivat iloita…
Jonkinlainen älyllisesti nautiskelevainen pehmeys verhosi hänen kasvonsa hetkeksi kuin valohämyyn.
— Kuule, emmekö mekin tanssisi! Ethän voi kieltää minulta yhtä tanssia! huudahti hän äkkiä.
Ja tuossa tuokiossa oli hän heittänyt yltään keveän vaippansa ja seisoi siinä Mikon edessä aivan uutena, keveissä, kesäisissä harsoissa, jalat, kädet ja rinta paljaina, vaalea tukka kiharoina niskassa ja, niinkuin Mikosta näytti, jälleen pilkallinen kimallus silmissään. Sitten hän alkoi tanssia hanurin tahtiin, ihmeellisiä improvisoituja kuvioita, hulluna, hulmuavana ja puhuen joukkoon hulluja sanoja:
— Kas näin, näin minä tekisin varieteessa! — Sano, sopisinko paremmin tanssijattareksi kuin laupeudensisareksi! — Sinun kaatamasi yhteiskunnan raunioilla minä sitten tulen sinua vastaan näin tanssien balalaikan tahtiin! — Ja pyydän sinua parikseni. — Mikä suuremmoinen pari me olisimme! — Minun nimeni olisi silloin Felikonda, sen olen jo ajatellut valmiiksi. Sinä voisit olla Michel, minun mielikseni! Ja unohtaa hetkeksi hyödyn — kauneuden vuoksi…
Mikon hermot olivat äärettömän vihamielisessä virityksessä. Hänestä tuntui, että hän sanoi jotakin, että hän käski häntä ulos huoneestaan, vaan että nainen vain ilkamoiden, houkutellen tanssi yhä lähempänä, yhä uhittelevammin, tietäen itsensä voimakkaammaksi siksi, että hän oli ylhäisempi, rikkaampi, itsekkäämpi ja suojassa naisellisen heikkouden haarniskan alla. Mutta entäpä se ei ollutkaan enää mikään haarniska! Sitä oli liian kauan väärinkäytetty. Ajat olivat muuttuneet. Ruoskaa tuon naisen olisi pitänyt saada!
Mikko tunsi, miten pimeä raivo valtasi hänet. Ja siinä hetkessä valkeni hänelle eräs seikka, jota hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, että saattoi lyödä heikompaansa, että nainen saattoi ärsyttää miehen säälimättömän julmaksi, murhaan saakka…
Hän tuijotti tuohon pyörivään paholaiseen edessään, joka siinä häikäisten ja helisten yhä pyöri, pyöri ja pilkkasi. Ja hänestä tuntui, että se siinä tuolla edesvastuuttomalla hypyllään pyöri pois kaikki hänen vakaumuksensa ja voimansa, elämänsä ja henkensä.
Hän hyökkäsi siihen kiinni, tarttui siihen tietämättä oikein minkätähden, mutta luultavasti heittääkseen sen ulos…
Samassa kiertyivät kädet hänen kaulaansa ja huulet painuivat hänen huulilleen ja hän puristi saalistaan sylissään kuin mieletön, ikäänkuin hän olisi tahtonut runnella sen kuoliaaksi.
Vasta tuokion kuluttua selvisi hänelle tilanne. Hän työnsi Vernan kauhulla sylistään.
— Mene, mene! sai hän esille.
Verna ei liikahtanut. Mikko katsahti häneen. Tämä oli aivan vakava nyt, lempeä, melkein onnellinen ilme silmissään.
— Älä ole minulle vihainen, pyysi hän taas hiljaa ja rukoilevasti.
— Olet tehnyt minulle paljon pahaa, Verna!
— Mutta minä olisin tahtonut tehdä hyvää, sanoi hän surullisesti. Usko minua… Se on aivan totta. Kaikki on totta, mitä äsken sanoin. Ja jos joskus jollakin voin… Minun elämälläni ei ole muuta arvoa. Jos keksit sille jotakin käytäntöä, niin ilmoitathan. Vaikka heti, vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Jos vain tarvitset minua, matkustan vaikka toiseen maanosaan…
— Niin, niin, sanoi Mikko väsyneesti, mene nyt…
— Kyllä, kyllä, mutta muista, mitä olen sanonut, kuiskasi Verna ovelta kadoten yhtä hiljaa kuin oli tullutkin…
Mikolta vaipui pää käsien varaan.
Mitä oli oikein tapahtunut?
Hän hyppäsi ylös äkeissään. Mikä aasi hän oli ollut. Suoranaisen viettelysyrityksen uhri! Potkut olisi pitänyt antaa aivan heti. Tietysti tuo nainen nyt iloitsi onnistumisestaan, oli tyytyväinen saatuaan tuon raivokkaan puserruksen. Sitähän hän oli tullut hakemaankin, ruumiillista kärsimystä! Miks'ei hän ollut osannut pysyä edes tyynenä!
Mikko käveli kiusaantuneessa mielialassa edestakaisin huoneessaan. Tämän nyt piti tulla vielä lisäksi ja juuri lähtöhetkellä! Miten juuriaan myöten mätää porvarillinen aines jo oli. Sellainen nuoriso! Kaikki oli tietysti laskettua alun pitäin, tuo näennäinen nöyryys päällä päin ja tuo tanssipuku kapan alla, tuo tahallisesti tilattu köyhälistön musiikki ulkona ja tuo luonnoton uhrautumisen halu rahan muodossa. Hyi! Ostaa hänet oli tahdottu palvelemaan edesvastuuttoman olennon pyyteitä. Salome hän oli, joka karkeloi itselleen Johanneksen päätä, kun eivät enää muut herkut maittaneet! Ja lisäksi vielä äidillisyyden vaistoilla varustettu!
Koko huone tuntui vielä hänestä myrkylliseltä. Hän avasi toisenkin ikkunanpuoliskon selkiselälleen. Ulos hänen täytyi päästä. Voisihan hän portaillakin odottaa Sallia. Missä hän viipyikin. Tai olisiko hän jo…
Mikko hätkähti ajatuksilleen. Niin, olisihan Sallikin voinut käydä tuossa ovenraossa kurkistamassa, niinkuin toinenkin. Pitäisi aina lukita ovensa!
Kaunis kesäinen hämärä häilyi jo ilmassa. Porstuan puolella Mikon asunnon edessä oli pieni leppoisa lehvikko. Tyynessä illassa seisoivat siinä valkorintaiset koivut värähtämättömin lehdin.
Mikko aikoi juuri lähteä kiertämään rantaan päin vievää polkua, kun hän huomasi Sallin kiikkulaudalla pihlajan alla.
— Salli!
Salli ei vastannut eikä yleensä näyttänyt kuulevan.
— Salli! toisti Mikko tullen aivan hänen viereensä.
— Kavaltaja! kivahti Salli vastaukseksi.
— Mikä sinun on? kysyi Mikko hiukan epävarmalla äänellä. Mitä sinä puhut?
— Puhun sitä mitä ajattelenkin, sanoi Salli pimeästi. On minulla tässä ollut aikaa ajatella, sill'aikaa kun sinä siellä sisällä olet tavaroitasi pakannut, jatkoi hän ivallisella äänellä.
— Mutta rakas Salli, anna kun selitän sinulle…
— Minä en kaipaa selityksiäsi etkä sinä ole velvollinen tekemään minulle tiliä yksityis-asioistasi. Puolueelle sitä vastoin! Tiedätkö äsken kun tulin, ja minä tulin sydän niin täynnä suuria kauniita asioita ja uskoa sinuun, niin kuin ei milloinkaan ennen, ja sitten näin kurjat vehkeesi, suutuin niin, että olin mennä tuonne kansanjoukkoon lavalle ja huutaa ääneen: Katsokaa kavaltajaa! Tuolla, tuolla on se, jota te yhteisillä rahoillanne kouluutatte, josta te toivotte puoluetukea ja asianajajaa. Ja noin hän hoitaa asiaanne! Sill'aikaa kun meidät on sanottu irti työstä, kun me seisomme tässä katottomina, kodittomina, ihmisoikeutemme marttyyreina, antautuu hän tuolla hekumaan sortajiemme kanssa, suutelee niitä, jotka meitä ruoskivat… Vieläkö te voitte uskoa häneen! Herra hän on! Ja hänestä tulee samanlainen herra kuin kaikki entiset! Tehkäämme rajat selviksi! Ainoastaan rehellinen työläinen voi työläisen asiaa ajaa. Heti kun ihminen muuttuu herraksi, rupeaa hän elämään porvarin tavoin, rupeaa viihtymään lihapatojen äärellä ja eräänä kauniina päivänä kavaltaa hän meidät kaikki, pettää tärkeällä hetkellä jonkun himoruokansa vuoksi…
Näin minä aijoin sanoa, mutta hillitsin itseni, minä en tahtonut kavaltaa sinua, vaikka sinä kavalsit minut. Mutta minä en usko sinuun enää.
— Mutta enhän minä ole kavaltanut sinua enkä puoluetta. Usko minua…
— Minä uskon siihen, minkä itse omin silmin olen nähnyt.
— Hän on hysteerinen nainen eikä tiedä, mitä tekee.
— Tahdotko uskotella minulle, että sinä myöskään et tiennyt mitä teit…
— Niin, minä en todellakaan tiennyt. Se ei ollut mikään rakkauskohtaus. Päinvastoin.
— Sitä pahempi.
— Minä olisin heti tahtonut ajaa hänet ulos, mutta…
— Mitä mutta.
— Hän säälitti minua. Hän on sairas ihminen…
— Sellaisia sinä säälit, mutta minä sanon, että niitä juuri ei saa sääliä. Tietysti he taipuvat meidän puoleemme lopulta, kun heidän sinisissä suonissaan ei ole enää edes niin paljon verta, että kirpun koipi kastuisi. Vaistomaisesti he meitä lähestyvät ja liehittelevät, jotta me lainaisimme heille jotakin meidän terveestä voimastamme. Kuolemanpelko ajaa heitä meitä kohti. Mutta heidän ja juuri heidän pitää kuoleman, sillä muuten emme koskaan saa nähdä uutta maata ja uutta taivasta. Me emme saa avata syliä heille, me emme saa tehdä sovintoa heidän kanssaan! Kuka niin on opettanut! Sinä, sinä itse! Ja miten sinä elät…
— Voihan sattua, että ihminen joskus on heikko.
— Hän ei saa olla heikko.
— Sinä olet niin nuori, et ymmärrä, millaista voi sattua.
— Ettenkö ymmärrä, että voi olla kiusauksia tai viettelyksiä tai ahdisteluja tai miksi niitä sanotaan, minä, työmiehen lapsi, nainen! Ohoh. Mutta mitä meistä tulisi, jos jokaisella silinteripäisellä keikarilla olisi meihin heti sellainen vaikutus kuin tuolla, tuolla arvon portolla sinuun!
— Salli, sinä käyt raa'aksi. Hän ei tarkoittanut tehdä mitään pahaa.
Mikolla oli nyt vaistomainen halu puolustaa Vernaa.
— Hän on syntynyt pahantekijäksi.
— Eihän se ole ihmisen syy, miksi hän syntyy. Sinä olet liian kova, Salli. Jos olisit vanhempi ja olisit nähnyt elämää enemmän, arvostelisit ehkä vähemmän ankarasti.
— Tietysti tekee synti ja synninteko ihmisen suopeaksi. Mutta sellainen hyvyys ei kuulu hyveen piiriin.
— Ehk'ei, sano Mikko hiljaa. Hyve ja pahe ovatkin jotenkin yhtä ja samaa. Hyvyys on suurempaa. Etkö sinä Salli, koskaan ole tehnyt väärin, jotakin, jonka perästäpäin olet myöntänyt erehdykseksi?
— En, vastasi Salli katsoen Mikkoa suoraan silmiin kuin tuomiopäivän totuus.
— Emme me nyt oikein ymmärrä toisiamme, mutta ehkä vielä joskus myöhemmin. Usko minua, jokaisessa ihmisessä on aina joku heikko kohta, joku lankeamisen mahdollisuus… Mutta jos tahtoo ajaa jotakin aatetta, joka on ihmistä ja ihmis-ikää suurempi, täytyy voida katsoa ohi yksilöllisten heikkouksien.
— Minä en voi sitä.
— No oletko siis luullut, että puolueemme on kokoonpantu pelkistä täydellisistä olennoista?
— En. Mutta jos näen jossakin jotakin rumaa ja pahaa, täytyy minun sanoa, että se on rumaa ja pahaa, vaikka tämä henkilö kuuluisi puolueeseen, vaikka hän olisi kuinka rakas minulle, niin, vaikka hän olisi sinä.
— Vaikka koko kaunis aate sen kautta menisi pilalle?
— Vaikka! Sitäpaitsi en usko, että mitään suurta, kaunista asiaa voidaan toimittaa mätien ja vääryyttä harjoittavien yksilöjen avulla. Sellaiset pitää poistaa järjestöstä.
— Tarkoitatko nyt minua, Salli?
— Jokaista, johon se sattuu!
— Kuule, Salli, jos et sinä koskaan ennen ole tehnyt vääryyttä, niin nyt teet minua kohtaan.
— Se oli väärin, että ollenkaan rupesin nojaamaan sinuun. Te miehet luulette ylipäänsä, että nainen aina nojaa mieheen ja että te senvuoksi olette meille välttämättömiä. Paitsi isäni. Hän sanoi minulle aina, ettei hän ollenkaan pahotellut sitä, että minusta oli tullut tyttö. Hän oli tullut huomaamaan, että naiset ne ne vasta oikeita miehiä olivatkin ja oli nähnyt elämässään sellaisia vaimo-ihmisiä, joille eivät miehet vetäneet vertoja missään tehtävässä. Ja samaa mieltä olen minäkin. Kyllä minä aina pääni pärjään tässä maailmassa. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia. Hassuahan se olisi, että sinä pitäisit velvollisuutenasi holhota minua ja matkustella minun jälessäni tehtaalta tehtaalle. Jää sinä vain rauhassa tänne!
— En minä sinun vuoksesi matkustakaan, aivan itse tähteni. Hevonen on tilattu kello viideksi.
— No, onnea matkalle sitten.
— Etkö sinä sitten aijo lähteä?
— Hoida sinä omat asiasi, minä hoidan omani. On parempi niin.
Salli nousi lähteäkseen.
— Minne sinä menet?
— Tanssimaan tuonne. Minä tanssin vain vertaisteni kanssa, minä!
— Viivytkö kauan?
— En tiedä vielä.
— Minä odotan sinua täällä.
— Älä odota. Minä menen omia teitäni.
Salli hävisi puitten väliin. Mikko ei estellyt enempää. Hän tiesi sen turhaksi.
Salli oli sellainen luonne, jonka täytyi saada mennä omia teitään.
* * * * *
Aamulla kello viiden aikaan istui Mikko kärryissä kirjalaatikkonsa kanssa ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen.
Sallia ei kuulunut eikä näkynyt eikä löytynyt mistään. Hän ei siis tullut. Mikko oli kahden vaiheilla lähteäkö vai ei. Se oli pian päätettävä. Asemalle oli lähes penikulma matkaa.
Hän odotti vielä hetkisen. — Talon pikku tyttö ojensi hänelle pienen kukkakimpun.
— Antaa sitten mennä vaan, virkahti hän kyytipojalle.
Hevonen alkoi hölkytellä. Kylätien pihamailla ihmiset jo toimittelivat ensimäisiä aamu-askareitaan. Virkut hallit haukahtelivat hevosen kintuissa. Lehmät kulkivat pitkissä jonoissa ojan vieriä…
Pian päästiin rauhallisille alueille. Niityt korkeine korsineen ja kellokukkineen keinuivat ja kimaltelivat kahden puolen kastehelmilöissään. Raikas lemu täytti ilman. Oli mitä ihanin päivänkoitto…
Mutta Mikko ei jaksanut sitä katsella. Hän ei ollut nukkunut juuri ollenkaan tänä yönä. Silmät painuivat väkisin umpeen tässä kärrin tasaisessa tärinässä. Eiliset tapahtumat kuvastelivat hänen mielessään. Sarpalahti ja Sarpalahden sahan tyttö ja hovin tyttö. Mitä he olivat tehneet hänestä yhdessä illassa! Olihan hän aivan toinen ihminen tänään. Vielä ei hän osannut tehdä itselleen selkoa sisällisestä muutoksestaan. Jotakin vain oli muuttunut hänessä ja tulisi vast'edes ehkä muuttumaan vielä enemmän. Oli kuin olisi vedetty pohja pois, puolue pois, kun Salli luopui hänestä. Ja minkä vuoksi? Turhan vuoksi. Verna, mitä hän merkitsi Mikolle? Ei mitään. Salli oli hänelle tärkeä. Mutta miten Salli oli ollut kova, raaka, melkein sydäntä vailla. Verna oli ollut sentään kaikessa turmeltuneisuudessaan ja liioittelevaisuudessaan inhimillisempi, lempeämpi. Ehkä hän tarkoitti totta sillä mitä sanoi. Hän ojensi hänelle kättään, auttavaakin, jos tarvittiin. Ja Vernalle hän oli ollut paha. Salli sitävastoin työnsi hänet pois niinkuin vieraan, luopui niinkuin ensimäisestä hyvän päivän tutusta. Hänen henkinen tyttärensä kielsi uskonsa häneen, häväisi häntä.
Mikko tunsi itsensä katkeraksi.
Mitä puolue-aatetta voitiin meillä edistää tuollaisilla lapsellisilla voimilla! Yht'äkkiä ne kääntyivät itseään vastaan ja pilasivat kaiken, eivät voineet erottaa suurta pienestä. Löivät pään poikki parhaaltaan. Sellaistahan oli tapahtunut ennenkin. Sellainen oli oikea kansa, tuo herkkä ja turmeltumaton ihmis-aines, joka ei sietänyt sovittelun myrkkyä. Ja ilman sitä oli koko puoluetoiminta mahdoton. Puolueen orja piti olla, ei muuta, ei pienintä elämänilmausta ulkopuolella sen sääntöjen. Joka hallitsee, sitä hallitaan, vanha juttu. Ja sitä varten oli Mikko nyt valmistunut ja valmistettu. Tulevaisuus kauhisti häntä.
Mikon ajatukset väsähtivät. Hän puoleksi torkahti. Mutta Salli vain ei antanut hänelle rauhaa. Hänen kuvansa väikkyi hänen edessään milloin minkin muotoisena. Väliin raivon ja anarkian hengettärenä, väkevänä neitseenä, "vahvan-Jussin" hirvittävänä, yksinäisenä jälkeläisenä, punainen tulisoihtu kädessä, barrikaadien päällä huutaen hänelle "kavaltaja!" ja upottaen häneen silmänsä, heltymättömän kovat ja totiset kuin tuomiopäivä… Väliin taas pienenä, laihana ja kuihtuneena, työn raskaan raatajana niinkuin tuhannet muut, tehtaan pölyn ja kurjuuden uuvuttamana, sanattomana, sydämeen asti viiltävänä syytöksenä elämän vääryyttä kohtaan.
Mikolle tuli äkkiä paha olla siitä, että hän oli jättänyt Sallin omiin hoteisiinsa. Hän oli liian hyvä menemään kaiken maailman tietä… Nyt hän oli vielä lapsellinen ja kova, mutta elämä oli kyllä pehmittävä hänet. Hänessä oli ainetta, jota kesti ja kannatti sorvata.
No, hän seuraisi hänen jälkiään. Löytäisi hänet jos ei muualta niin joistakin puoluelistan nimiluetteloista. Salli oli siksi tunnettu ja käytetty kyky. Ellei… Mikolle tuli hätä taas. Sallikin voi muuttua, kadottaa uskonsa koko asiaan, hukkua nimettömänä, jäljettömänä…
Ihmisessä oli niin monta puolta. Ei kukaan ihminen ollut tehty pelkästä aatteesta, ei pelkästä uskollisuudestakaan. Sen hän näki itsestään. Verna ja Salli olivat vain hänen oman itsensä erilaisia toisintoja. Miksi hän muuten olisi antanut kahden lapsellisen tytön ja lapsellisen kohtauksen näytellä niin suurta osaa sielun-elämässään. Varmasti rakasti hänessä toinen puoli toista, toinen toista. Olihan hänen raivonsa Vernaa kohtaan mielenkiintoa, ehkä jotakin enemmänkin…
Salli oli oikeassa: hänessä piili kavaltajan siemen. Ilman Sallia olisi se jo aikaisemmin tullut näkyviin. Ja jos hän saisikin hänet vielä takaisin, ei hän enää koskaan saisi häntä opetuslapsekseen, henkiseksi tyttärekseen, hän ei enää itse uskonut itseensä, ei voisi koskaan uskoa, vaikka Sallikin kannustaisi. Mitä varten hän siis tahtoisi omistaa Sallin? Rakastajattareksi? Ei. Pikemmin sitten Verna…
Miten synnillisiä mielikuvia hän olikin täynnä!
Hän nyppi hermostuneisuudessaan huomaamattaan rikki kukkakimpun napinlävessään.
Pieni harakankukka putosi hänen käteensä. Koneellisesti alkoi hän riipiä pois sen valkoisia kehälehtiä, tavaten itsekseen kohtaloaan kuin koulupoika: sahan tyttö, hovin tyttö, sahan tyttö, hovin tyttö…
VANHA NÄYTTELIJÄ
Vanha näyttelijä seisoi huoneessaan peilin edessä puhuen omalle kuvalleen: Sinä ainoa ystäväni siellä, sinä vanha uskollinen kaksoisveljeni, joka vuosikymmeniä olet seurannut minua vinttikamarista toiseen, joka olet kuunnellut, katsellut kaikkia yksinäisen elämän vaiheita milloin mistäkin peilinsirusta, joka tiedät kaikki, joka olet harmennut samasta sydämen palosta kuin minäkin, sano minulle totuuden sana, sano minulle, enkö ole ollut hyvä näyttelijä! Nyökkäät… Hyvä on… Minä uskon sinua, minä kiitän sinua… Tuntuu niin hyvälle joskus vielä saada tunnustusta elämäntyölle, joka näyttää jo murenneen, hukkuneen jäljettömiin. Jäljettömiin! Ei kukaan muista sitä enää, ei kukaan tiedä siitä mitään enempää kuin minustakaan! Mitä minusta! Mutta voiko kauneuden liekkikin sammua kuin tavallinen talikynttilä ikään! Sinä, jota olen hengelläni lietsonut, joka olet polttanut nämä vaot otsaani ja karreksi sieluni kukat, missä olet sinä nyt? Kuka sinua palvelee nyt? Tai onko kauneudenpalvelus jo kokonaan maailmasta kadonnut? Tai kenties sitä ei ole koskaan ollutkaan. Minä olen hourinut vain. Ja nyt vasta herään tietoisuuteen, kun olen jo vanha ja unohdettu…
Unohdettu! Siinä kiitos kaikesta! Ja vanha! Ah, se muistetaan, se sanotaan, se painetaan mieleen kyllä! Ja tottahan se on. Rauniohan minä olen, mutta temppelin raunio, jossa aikoinaan sentään on palveltu kauneutta ja koreutta. Ja sentähden pitäisi heidän lähestyä vanhuuttani edes jonkinlaisella kunnioituksella ja kiitollisuudella!
Minä houkko! Mistä he olisivat kiitollisia? He eivät kenties koskaan ole tarvinneetkaan minua. Ei ole ollut jumalaa taivaassa eikä jumalanpalvelijoita maan päällä, on ollut vain minun hullun sydämeni ikävöivä suitsutus olioille olemattomille. Ei, niitä ei ole ollutkaan! Sillä mihin ne muuten olisivat näin äkkiä hävinneet? Milloin olisivat inhimillisyyden lähdesuonet näin ehtineet kuivua? Koko iankaikkisuuden aavistus on haihtunut maasta taivaalle kuin illan kaste. Ei missään enää runoutta, hartautta, pyhän äärettömyyden hiljaista kuuntelua! Pelkkää ainetta, ajallisuutta, esineellisen arkipäivän ahertelua! Ja kaikki viihtyvät siinä, ei kukaan kapinoi sitä vastaan, ei kukaan ikävöi kuolemattoman henkensä pyhäpäivää! Ei edes nuoret. He ovat kokonaan toisenlaisia kuin nuoret minun nuoruudessani. He ovat käytännöllisen aikansa ymmärtäväisiä lapsia, rupeavat taiteilijoiksi samalla mielellä kuin miksi muuksi virkamieheksi hyvänsä. He pyrkivät teatteriin sentähden, että se on rahalaitos, huvittelulaitos, eläkelaitos, mukavuuslaitos. Ja he tietävät saavuttavansa sen tarjoamat yhteiskunnalliset edut siten, että he opettelevat koneellisesti suorittamaan muutamia ulkonaisia teatteritemppuja ja muuten pysyttelevät niin säännöllisen hengettöminä, niin herttaisen mitättöminä kuin suinkin. Oh, sen minä sanon, että nuoret, jotka eivät osaa innostua, ei unohtaa maallista mukavuuttaan, jotka nauravat paatokselle, häpeävät haltioitumista, pelkäävät jokaista pienintä sovinnaisuuden rikkomusta, jotka pitävät elämän suurta traagillisuutta vanhentuneena lapsenkamari-satuna, sellaiset nuoret ovat vanhempia kuin minä ja arvottomia astumaan minun paikalleni! Mutta eiväthän he minun paikalleni astukaan. Minun roolini ovat viskatut samalle romuläjälle minne itsekin…
Nykyaika tahtoo ilveilyä, sirkusta, jäsen-nukkeja, puhuvia eläviä kuvia! Ja siihen he ovat kai omiaan nuo naskalinkokoiset nappulat, jotka nykyään rupeavat näyttelijöiksi. Ei yhtään normaalisti kasvanutta ihmistä näe heidän joukossaan. Kitukasvuista, hassahtavan näköistä väkeä kaikki tyyni, sellaista, joka ei kelpaa muuhun! Ja sellaisten pitäisi muka tulkita inhimillisen rakkauden ja voiman äärettömyyttä! Ei, aina minä unohdan aikani. Yleisö ei tahdokaan enää nähdä sankareita, mieluummin vaivaisia, itseään surkeampia, joista se voi erota ylpeällä itsetyytyväisyydellä. Klassillisen murhenäytelmän ylevät, kärsimys-kirkkaat hahmot olisivat kai liian epämukavia sen omantunnonrauhalle, jollei se nauraisi niillekin, niinkuin se nauraa minulle! Olen kuin joku hullunkurinen museo-esine, virkaheitto kulissi, jolle ei enää löydy tehtävää! Puku ja kulissi, siinä kaikki, mitä he näkevät ja sen pitää toki olla modernin. Naamion täytyy tietysti kuvastaa epäuskon irvistystä, katkeruutta, pikkumaisuutta, rihkaman runsautta…
Voi, luulenpa tosiaan, että alan käydä itsekin katkeraksi! Modernisuus tarttuu sinuunkin, vanha Katvas. Ja olisiko se niin ihmeellistä, ihminenhän minäkin olen! Katkera voin olla, mutta halpamainen en ikinä. Ja se juuri katkeroittaa minua enin, että minua siitäkin epäillään. Minä rakastan nuoria kaikesta huolimatta, soisin vain, että heissä olisi enemmän nuoruutta. Mutta kun lähestyn heitä, huomaan, että he melkein vihaavat minua. Kun ilmestyn harjoitushuoneeseen, näen, että he arastelevat. Aivan kuin olisin tullut heitä vahingoittamaan, ikäänkuin tahtoisin varastaa heiltä roolit ja rahat, ottaa heiltä leivän suusta tai ryöstää heidän laakerinsa. He luulevat, että kadehdin heitä, että vehkeilen heitä vastaan. Ja Jumala tietää, etten sellaista tahdo, en voisi, vaikka tahtoisin. Iloitsen siitä, jos he tekevät jotakin kaunista. Suren vain sitä, etten itse saa olla mukana enää, etten saa enää mitään työtä teatterissa. En kurjinta roolia. Siitä minä kärsin. Ah, kukaan ei aavista, miten minä kärsin siitä! Tulla näin elävältä haudatuksi! Minä rakastan teatteria, se on koko elämäni! Minulla ei ole mitään muuta. Ei ole koskaan ollut. Kaikki on mennyt uhrisavuna taivaalle. Ja tässä olen nyt tyhjin käsin ja tyhjin toimin…
Niin, onhan minulla tosiaan nyt rooli. Mutta tuskinpa olisin ottanut sitä vastaan, ellei vanha teatterivereni minua niin äärettömästi vaivaisi. Yksityis-iltamassa, taiteenharrastajien kanssa, aivan kuin ennen muinoin ensi alotteitani ottaessani! Mutta sittenkin siinä on taas työtä, elämää. Ja minä olen siitä oikein iloinen. Olen tullut lapseksi uudestaan kaikesta päättäen… Niin vanhaksi ja köyhäksi olen käynyt…
* * * * *
Mikä minun on? Harvoin olen ollut näin oudossa mielentilassa, näin kummallisesti kiihtynyt harjoituksesta palattuani. Olenko jo siihen määrin tottunut pois kaikesta esiintymisestä? Kirottu näytelmä! Eipä ole ohjelmistossani vielä koskaan ollut mokomaa… Minä en voi!
Eipä sillä, että en osaisi, että ei minullekin pitkän elämäni aikana tänne syvälle olisi kokoontunut kaikkea sitä roskaa, mitä tuohon nykyaikaiseen henkevyyteen tarvitaan, kyynillisyyttä, epäilyä, ihmishalveksimista… Oikeastaan nautin siitä, että kerrankin saan tilaisuuden lingota tuon kaiken ulos rinnastani. Oh, miten nautin siitä! Saavatpa silmilleen itse keittämänsä liemen! Tulevatpa ihmeekseen näkemään, että olen aivan aikani tasalla, että vanha Katvas vielä ymmärtää ja osaa muutakin kuin kulkea teatterihistoriallisena tuppisuuna! Ja minulla pitäisi olla vastanäyttelijöinä juuri nuo teatterin omat kiekuvat kukkopojat, nuo paatuneet nuijapäät! Äh, miten minä heitä retuuttelisin! Mutta näin! Pelkkien lasten kanssa näytellä tuollaista, se pilaa koko pelin. Se on julmaa, se on sydämetöntä!
Ja Taina Somero, tuo minun suloinen vastanäyttelijättäreni, jonka silmille juuri minun pitäisi syytää kaikkein pahimmat törkeydet, katsoo minuun kauniisti kuin Herran enkeli, niin luottavaisesti, niin apua pyytävästi, että kaikki vanhan sydämeni ritarivaistot heräävät. Tekisi mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja kaunista, palvella, suojella häntä kaikelta pahalta. Ja minun pitäisi opastaa häntä elämän kataluudessa, kastella likavedellä tätä pyhää kukkaa Jumalan yrttitarhassa! Ja tietysti hän, joka ei tunne valhetta, vielä lisäksi uskoo kaiken, mitä joku kirjailija-porsas näytelmässään vain suvaitsee sanoa…
Olisipa vain kysymys oikeasta, suuresta, puhtaasta runoudesta, sellaisesta, jota taide tulkitsi ennen aikaan, josta kannattaa haltioitua, niin ei minulle olisi voitu uskoa ihanampaa tehtävää. Mutta tämä on samaa kuin lasten raiskaaminen! Yleensä pitäisi näytteleminen olla teatterin ulkopuolella olevilta ihmisiltä kokonaan kielletty. Se on vaarallista seura-urheilua. Teatteri turmelee ihmiset ja ammattikyvyttömät ihmiset turmelevat taiteen. Kaikenlaiseen vanhemmat päästävätkin lapsiaan! Mahtaako Somero tietää siitä, että hänen tyttärensä on mukana tässä?
Somero, niin, hän on oikea ihminen, ainoa runoilija tässä ajassa, ainoa! Hänen ymmärtämyksensä ja tunnustuksensa voimalla olen minä jaksanut kestää vaikeimmat aikani. Hänen hyväksymisensä on ollut ainoa kiitos, jota olen tavoitellut. En monelta, vaan parhaalta… Vanha ystävä, miten aika kuluu. Nyt sinulla on jo suuri tytär. Se kai juuri tekee minut näin hentomieliseksi. Kun minä ajattelen, että minun nyt tulee taiteeni nimessä opettaa häntä herjaamaan kaikkea sitä, mitä hänen isänsä on pitänyt pyhänä, mistä hän on kirjoittanut parhaimmat kirjansa… Ihmisrakkautta, ihmishyvyyttä… Olla opettajana kyynillisyyden taidossa, vaikkakin vain teatralisessa, Taina Somerolle, joka on kuin olennoitu rakkaus, hyvyys, puhtaus itse. Minä en voi! Taina Somero, säret vanhan taiteilijan viimeisen turhamaisen taiteilija-unelman! En voi senvuoksi myrkyttää nuorta sieluasi! Isäsi uneksima ihmisyyden ihanne on kauniimpi! Nuori polvi, en kestä enää kilpasilla kanssanne! En osaa tehdä taidetta taiteen vuoksi…
* * * * *
Nyt se on ohitse! Jumalan kiitos! Se oli vaikein kaikista esiintymisistäni! Näyttelin sillä, että en näytellyt. Väärensin, kavalsin, kielsin tekijän! Tein Mefistosta joulutontun, loin uuden hahmon maailman näytelmäkirjallisuuteen, pirun, joka harjoittaa armeliaisuutta, yhteiskunnallisen kapinoitsijan, joka lepertelee kuin Topeliuksen satukirja! Tein täydellisen fiaskon. Ha-ha-haa!
Taina Someron tähden!
Että minulla oli rohkeutta! Luulenpa, että olen suurempi ihminen kuin taiteilija! Mene Herrasi lepoon, vanha Katvas! Olethan kuin jumalanpoika! Kuka uskoisi!
Näitkös heidän vahingon-iloaan, heidän alentuvaista halveksintaansa?
Katvas on liian vanha, he kuiskuttelivat toisilleen, hänen muistinsa pettää, hän ei ymmärrä modernia henkeä. Hän oli epävarma, typerä, vailla temperamenttia, pilasi, pilasi hyvän asian. Olisipa siinä ollut joku nuorempi…
Näytelkää, nuoret, näytelkää! Minä en kadehdi teitä. Se oli viimeinen roolini. Viimeinen! Mutta sinä, hyvä Jumala taivaassa, sano, tunnusta, sinä yksin sen tiedät, eikö se ollut hyvin näytelty!
Vanha näyttelijä katsoo vinttikamarinsa akkunasta pimeään talvi-yöhön. Hänen huulensa värähtelevät, hänen silmänsä tuijottavat tyhjyyteen avuttomassa rukouksessa kuin hätääntyneen lapsen, kunnes suuret kyynelkarpalot äkkiä tulvahtavat esille.
KIUSAUS
On päiviä, jolloin ihmisen aivot ovat ihanassa kimmoisuuden tilassa, jolloin niillä on kyky aateloida arkipäiväisinkin tehtävä, uhota hartautta ja kirkkautta ympärilleen ja jolloin kaikki ulkomaailman vaikutelmat muuttuvat ihanteellisiksi ja samalla käyttökelpoisiksi voimiksi.
Sellaisina päivinä on ilo elää.
Ajatusten ja tahdon tulvavirta huuhtelee hermoston kuin virkistävä sähkökylpy, jäsenet tottelevat vireästi hengen määräyksiä, kaikki on helppoa, jokainen vastaantulija on ystävä.
Mutta on toisenlaisia, hedelmättömiäkin päiviä. Kukapa ei olisi sellaisia kokenut! Jolloin ei mikään käy, jolloin me tunnemme itsemme typeriksi ja olemme hajamielisiä työssämme, jolloin me ajattelemme ja ajattelemme, emmekä löydä siitä mitään järkeä. Jolloin on paha olla, on kadottanut uskon itseensä, hapuilee ja itkee sielussaan, mutta ei voi itkeä ääneen, tahtoisi lohdutusta, mutta rakastaa lähimmäistään siksi paljon, ettei henno häntä tällä elämän kielteisyyden tunnulla raskauttaa.
Tämä on tavallista etenkin silloin, jolloin jokin sielullinen kehityskausi alkaa lähetä loppuaan, jolloin jokin luova ajatus on saanut ilmaisumuotonsa täytetyssä teossa siinä määrin, että se jo on vähällä muuttua kuolleeksi kaavaksi. On tarvis löytää uusi, ennen olematon. Sielussa on sisällistä kuuntelua. Me aavistamme, että siellä kaukana syvällä jotakin itää. Ja me odotamme että jotakin tulisi näkyviin, kuuluviin. Olemme niin hiiren hiljaa, emme hae edes seuraa, vaikka meidän on ikävä. Mutta mitään ei tule… Ja lopulta koko huone ympärillämme polttaa niinkuin aivokoppakin noista syntymättömistä ajatuksista, tuosta sähköisestä tyhjyydestä. Tekee mieli mennä pois itsestään eikä pääse…
Tässä mielentilassa voi kävellä, kävellä penikulmamääriä…
Juuri eräänä tällaisena päivänä olin retkeillyt kauas aina kaupungin viimeisille ulkorajoille asti. Mutta palatessani olin itseni suhteen vain avuttomampi kuin ennen. Olin vain kävellyt itseni väsyksiin, siinä kaikki. Täytyi siis turvautua hyvien ihmisten apuun sittenkin. Päätin lähteä Liina Syvärin luo virkistymään, sillä hänen luonaan virkistyi aina.
Liina oli asianajaja ja monessa suhteessa merkillinen ihminen. Hän oli kirjanoppinut ja itseoppinut. Kansakoulunopettajana ollessaan hän oli lukenut ylioppilaaksi ja siitä vähitellen muiden töiden lomissa juristiksi. Hän oli niitä harvoja naisia, joilla on huumorin lahja, älyn ja tunteen vapauttava yliote itsensä ja muiden ylitse. Hänessä oli jotakin raikasta ja realistista. Outo olisi voinut luulla häntä pelkän aineen ja hyödyn palvelijaksi, mutta ne, jotka olivat tulleet hänen kanssaan johonkin tekemisiin, tiesivät kaikki, että tämän karun kuoren alla sykki kultainen sydän.
Ammattitoveriensa piirissä, jotka melkein poikkeuksetta olivat miehiä, nautti hän jakamatonta suosiota ja kunnioitusta. Oikein toverillista. He näyttivät unohtaneen, että hän oli nainen, eikä Liinan ulkonainen olemuskaan siitä seikasta erikoisesti muistuttanut. Ei hänessä tosin myöskään ollut mitään mielenosotuksellisesti sukupuoltaan polkevaa. Hänen ulkomuotonsa hukkui kaukaa katsoen niihin itsensä elättävien, käytännöllisesti puettujen naisten ylimalkaisiin tyyppeihin, joiden luku nykyään on legio. Mutta läheltäpitäin hän oli hyvin itsensä näköinen, hiukan hevosta muistuttava pään muoto, viisaat ja vilkkaat harmaat silmät, tumma, pehmeän-metallinen ääni.
Ei naisellisilla, vaan puhtaasti inhimillisillä ja yksilöllisillä ominaisuuksillaan herätti hän huomiota ja mieltymystä. Hänessä oli jotakin niin sanomattoman vapautunutta ja runsasta, varaa vaatimattomuuteen ja hiljaiseen hyvyyteen, varaa leikinlaskuun ja sukkeliin sotajuoniinkin.
Hän osasi nimittäin mestarillisesti käsitellä inhimillisiä heikkouksia, saattoi niitä käyttää, ei väärin, ei omaksi hyväkseen, vaan asianomaisten itsensä hyväksi. Hänestä kerrottiin monenlaisia hupaisia kaskuja. Sattui esimerkiksi tällainen tapaus:
Aamulla anivarahin jo hyökkää joku nuori rouva hänen luokseen. Mitä hän tahtoi? Avioeroa tietysti! Heti! Hänen miehensä oli uskoton, raaka, irstas, typerä, tyranni ja petturi pahinta lajia. Ei sekuntiakaan hän enää olisi saman katon alla sellaisen kanssa! Liina Syväri kuuntelee häntä suurella mielenkiinnolla ja ymmärtämyksellä. Tietysti. Se oli selvää se. Hän oli toki kuullut siitä, oli vakuutettu siitä, että tuo mies oli aivan ala-arvoinen olento, naurettava, hävettävä, tuomittava kaikin puolin. Ei kellään ollut niin huonoa miestä. Että hän oli voinutkin alentua menemään sellaisen kanssa naimisiin! Mutta silloinkos ääni kellossa muuttui. Nuori rouva käy tulipunaiseksi loukkaantumisesta. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ei, tuo oli toki liikaa sanottu. Hänenkö miehensä olisi niin ala-arvoinen! Ei! Muiden miehet olivat kaikki vielä paljon huonompia ja tyhmempiä! — Ja neuvottelu päättyy siten, että avioeron hakijatar miestänsä ylistellen ja asianajajaan närkästyneenä kiireimmän kautta palaa takaisin kotiinsa. Ja Liina Syväri on tyytyväinen pieneen kepposeensa ja ajamansa asian tulokseen.
Sellainen oli Liina. Ja sellaisia kujeita saattoi hän tehdä, kun hän huomasi, että oli kysymyksessä vain turhanpäiväinen, itsekkyydestä johtunut hetken oikku, naisillekin, joiden asiaa hän muuten ajoi ja valvoi jos jonkinlaisissa lakivalmistelukunnissa.
Monta kertaa ihmettelin hiljaisessa mielessäni, mistä hän oli mahtanut saada tuon vaivattoman runsauden ja leikittelevän viisauden olemukseensa, kun hän kuitenkin oli saanut käydä elämässään sangen kovaa koulua ja sellaisten ihmisten sieluun jää tavallisesti aina joku pieni kiristymisen ja kutistumisen piirre joko katkeruuden ja suvaitsemattomuuden tai liikavaativaisuuden ja -sääntöperäisyyden muodossa. Liinalla oli mahtanut olla alun pitäin tavallista suuremmat luontaiset voimavarat.
Kenenkään päähän ei pistänyt kummastella sitä, ettei hän ollut naimisissa. Hän oli jo 40:n vuoden ikäinen eikä kukaan tiennyt kertoa hänen elämästään pienintä rakkausjuttua. Hänen vanhapiikuudessaan ei näyttänyt olevan mitään luonnonvastaista tai säälittävää. Hänen ruumiinsa ja sielunsa tasapainoisuus ei jättänyt mitään toivomisen varaa, hän oli mitä hauskin ja virkistävin toveri niin miehille kuin naisille ja sitäpaitsi tuntui hänen monipuolinen ja kirkas älynsä niin hyvin soveltuvan laajemmille liikkumis-aloille, että olisi ollut suorastaan synti toivotella sitä supistetuksi kodin piirin rajoihin.
Olin ajatuksissani tullut Liinan ovelle. Siinä vasta muistin, että oli par'aikaa tuomari Varjangon hautajaiset ja siis hyvin vähän luultavaa, että Liina olisi kotona. En tosin tiennyt, kuinka läheltä Liina oli tuntenut Varjankoa, mutta luultavasti ainakin sen verran, että hän ei voisi olla poissa hautajaisista.
Varmuuden vuoksi kuitenkin soitin ovikelloa.
Liina tuli itse avaamaan.
— Kas vaan, sanoin iloisesti hämmästyneenä, sinä oletkin siis kotona. Luulin jotenkin varmasti sinun olevan Varjangon hautajaisissa. Etkö tuntenut häntä?
— Tunsin kyllä.
— Oikein hyvinkö?
— Oikein hyvin.
— Sinulle ei siis sopinut?
— Ei.
— Häiritsenkö ehkä työtäsi?
— Et ollenkaan. Astu sisään vain. Oli päinvastoin hyvä, että tulit.
Olen vähän kaihomielisellä tuulella.
— Sinäkö! Nyt lasket leikkiä. En ole koskaan nähnyt sinua vielä kaihomielisenä. Sinulla on ihmeellinen taito olla aina reipas.
— Tarkoitat, että Jumala on ottanut pois minun sielustani kaikki herkemmät säikeet, naurahti Liina johtaessaan minut huoneeseensa. Mutta onhan niitä sentään joitakin jäänyt, vaikka ne on täytynyt pitää kurissa. Ja on siinä ollut pitämistäkin. Mutta tänään on minun reippauteni laita vähän niin ja näin. On niin kummallista, kun ihmiset kuolevat, lisäsi hän hiljaa.
— Niin, vahinko sellaistakin miestä kuin Varjanko.
— Omasta puolestani, virkahti Liina, en tosiaan tiedä, pitäisikö minun pitää tätä päivää ilo- vaiko surupäivänä. Kenties sentään mieluummin ilopäivänä…
Katsoin häneen hämmästyneenä. Liina ei ollut ollenkaan itsensä näköinen. Hänen silmissään oli kaukainen ilme ja minusta näytti, että hänen huulensa värähtelivät pakotetun hymyn painosta.
— Mitä sinä oikein puhut? Ja mistä sinä puhut? Et suinkaan Varjangon kuolemasta?
— Siitä juuri, vastasi hän yksinkertaisesti.
Tunsin olevani arvoituksen edessä, johon minulla ei ollut oikeutta tunkeutua. Liinan kasvoilla ja äänensävyssä ja vielä enemmän sanojen sisällyksessä oli jotakin kaameaa…
Syntyi hetken vaitiolo.
— Tietysti on hirveätä puhua noin, jatkoi hän, mutta olen niin paljon kitunut ja kiusaantunut hänen vuoksensa… Asia on hyvin yksinkertainen. Olen sinulle selityksen velkapää, koska olen näin paljon sanonut. Näetkö, hän oli ainoa ihminen, jota minä maailmassa olen rakastanut. Nyt minun ei enää tarvitse tehdä sitä, ei ajatella häntä enää, koska hän kerran on kuollut. Ja se on minulle suuri helpotus…
Tyrmistyin yhä enemmän. Sillä niin kauan kuin olinkin Liinan tuntenut ja niin paljon kuin olinkin hänen kanssaan ollut, en koskaan ollut kuullut hänen puhuvan rakkaudestaan. Ja ellei se nyt olisi tapahtunut näin synkässä yhteydessä, olisin nauranut hänelle vasten kasvoja.
— Minä olen nimittäin rakastanut häntä aivan lapsesta asti, hetkestä hetkeen, päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Se on ollut hirveän kuluttavaa. Aina taistella sitä vastaan nimittäin… Et tietysti ymmärrä tästä mitään ja hienotunteisuudesta et uskalla kysyä mitään. Mutta näen päältäsi, ettet usko yhtään sanaa. Siinä teet kovin väärin minua kohtaan, hymähti hän pienellä tragikoomillisella irvistyksellä. Mutta voinhan kertoa sinulle koko jutun alusta asti. Onhan sekin eräs tapa viettää hänen muistoaan tänään. Saan siten täydellisen tilinpäästön… Mutta istuhan oikein mukavasti ensin tuohon sohvan kulmaan. Se on pitkä historia nimittäin, tuo rakkausnekrologi. Mutta sinähän olet huvitettu sellaisesta.
Lapsuudestani olen jo ennen tainnut sinulle kertoa yhtä ja toista, mutta en aivan kaikkea, en ainakaan mitään, joka koskisi häntä, joka nyt on lakannut olemasta… Kuten tiedät, olen hyvin ahtaista oloista lähtöisin, joka suhteessa ahtaista. Meitä oli kymmenen sisarusta. Isä oli tyranni, oikea vanhan ajan jyrisevä Jehova, Moseksen laki kourassa joka hetki. Äidin hän oli nujertanut kokonaan. Tuo naisparka oli menehtyä työhön ja huonoon kohteluun ja sentään hän napisematta kantoi osansa ja palveli miestään kuin mitäkin korkeampaa olentoa. Hän ei ollut oppinut parempaa. Hän luuli kai, että niin piti ollakin, koska raamattukin sen vahvisti. Mutta minuun tällä jumalansanalla tehostetulla ruoskalla oli aivan päinvastainen vaikutus. Se herätti minussa arvostelun ja kapinan hengen ja tässä minua auttoi ja kannusti juuri Soini Varjanko.
Varjanko oli sen kirkonkylän läheinen kartano, jossa minun isäni pieni sekatavarakauppa oli. Ja minä sain kesäisin olla kartanossa aputyttönä, kun siellä oli vieraita ja minä olin kansakoulusta vapaa. Ihailin Soini Varjankoa siihen aikaan kovin, kuten ainoastaan pieni oppimaton maalaistyttö voi ihailla nuorta, kaunista, ylhäistä ja hyvää herraspoikaa. Tiesin, että aina kun tarjosin hänelle kahvia, punastuin hiusrajaani myöten. Ja sydämeni tykytti aivan haljetakseen, kun vain näinkin hänet kaukaa.
Kun Soini tuli ylioppilaaksi, pääsin minä juuri kansakoulusta. Sinä kesänä, luulen minä, tulimme oikein personallisuuksina toistemme tietoisuuteen ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen haaveellinen suhde. Hän lainaili minulle kirjoja, minä luin ne, sitten keskustelimme niistä ja niiden yhteydessä kaiken maailman asioista yleensä. Hän oli terveellinen vastapaino kotini ahdistavalle hengelle ja hän itse nähtävästi otti tämän vapauttavan ritarin tehtävän hyvinkin juhlallisesti, nuoruuden pilviä tapailevalla ihanteellisuudella tai ainakin jonkinlaisena vastikkeena tälle kaipuulle.
Meillä oli iltaisin pieniä, salaisia kohtauksia kartanon lähellä erään lehdon liepeellä. Siellä oli aina yksinäistä ja hiljaista. Toisella puolen oli kartanon karviaismarja- ja mansikkamaat, toisella puolen laajat vienosti lainehtivat pellot, joissa ruisrääkkä vain silloin tällöin äännähteli. Ja ilmassa oli kosteisen niityn ja maan huumaavaa tuoksua… Kaikki tuo on väkevänä painunut aistimuksiini ja yhtyy erottomattomasti noihin kaukaisiin muistoihin. Sen jälkeen eivät suvet mielestäni ole enää tuoksuneet milleen… Sinä suvena en ollut enää kartanon palveluksessa. Kirjat olivat se salakuljetus, joka ylläpiti siltaa välillämme. Niin viatonta se oli. Mutta silloin sai isäni tietää tästä. Hän löi minut melkein puolikuolleeksi käyttäen Soinista ja minusta sanoja niin hirmuisia, että niitä ajatellessa vieläkin kauhun väreet riipovat selkäpiitäni.
Silloin oli syksy. Soinin piti juuri lähteä pääkaupunkiin ja melkein henkeni hinnalla sain vielä varastetuksi pienen hetken tälle minun mielestäni elämäni hyväntekijälle, josta sentään johtui niin paljon pahaa…
Me painuimme sillä kertaa kauas metsään. Maailman kauneus ympärillämme oli suurempi kuin koskaan. Hetken tärkeys ja kesäyön riuduttava ihanuus kohotti tunnelmaamme kovin. Muistan, että itkin, että loukatun oikeudentunnon, hullun tuskan, rakkauden, epätoivon ja kiitollisuuden kyyneleet tippuivat silmistäni sammaleihin ja että lopuksi tämän purkautumiseni vallassa kiersin käteni hänen kaulaansa ja nyyhkytin hänen rintaansa vasten… Hän silitteli suojelevasti hiuksiani ja puhui lohduttavia ja rohkaisevia sanoja, jotakin vapaudesta ja itsenäisyydestä, suuresta elämäntehtävästäni, asettaen pienen kohtaloni jollakin lailla maailman kaikkeuden ikuisen taistelun merkkeihin. Mahtoi hän tuntea itsensä tärkeäksi silloin. Ja entä minä sitten! Mutta se vain on varma, että tällä hetkellä oli merkityksensä koko minun elämääni nähden. Taistelun ja sisäisen sankaruuden vaatimus syöpyi silloin ikipäiviksi sieluuni.
Tietysti oli tätä epämääräistä sankaruutta korostamassa sillä kertaa mitä herkin ja romantisin tunnelma molemmin puolin. Varjanko nypläsi siinä kivellä istuessaan tuohesta pienen rasian ja antoi sen minulle sanoen: "Minä panen siihen sydämeni; niinkauan kuin sinulla on tämä, on sinulla myös minun sydämeni." Luonnollisesti oli se vain tulistetun ja lapsellisen leikittelevän mielikuvituksen oikku. En luule, että hän rakasti minua. Mutta usko tai et, niin on se rasia minulla vieläkin tallessa. Sen olen kuljettanut kaikissa elämänkohtaloissa mukanani kuin minkäkin talismaanin. Se vasta on ollut epämukavaa ja sitäpaitsi, kuten tiedät, kokonaan vastoin tapojani ja taipumuksiani. Mutta joku ihmeellinen voima on estänyt minua heittämästä sitä pois. Varjanko ei ole koskaan tiennyt mitään tästä taikauskoisesta kultista. Luultavasti hän heti unohti koko asian. En ole tuota pyhäinjäännöstä kelleen näyttänyt, mutta et tietysti usko, ellen näytä.
Liina meni nauraen toiseen huoneeseen. Hänen olentoonsa oli tullut kaikkea tätä kertoessa jotakin suloista ja tyttömäistä, jotakin, joka antoi aavistuksen eräästä kokonaan toisenlaisesta Liinasta. Koetin mielessäni kuvitella, millainen hän oli mahtanut olla siinä viidentoista korvilla, kädet jonkun ihmisen kaulassa, itsetiedottomasti nyyhkyttävänä, tuo nyt niin kookas ja ryhdikäs varsi vielä hentona, kääntyvänä vitsanvarpana, juuri sellaisena kauneustyyppinä, jona miehet niin kernaasti tahtovat nähdä naisen voidakseen ohjata häntä mielensä mukaan, taittaa ja taivuttaa… Omituista…
Samassa tuli Liina takaisin. Hänellä oli todellakin kädessään pieni suljettu tuokkonen.
— Tässä se on. Näet, että puhun totta. Kuka sitä uskoisi minusta! — Varjangon tapasin senjälkeen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Hän oli silloin jo naimisissa ja minä olin ylioppilas. Jätin nimittäin myös samana syksynä vielä synnyinseutuni. Isäni tyrannius inhoitti minua liiaksi ja Varjangon sanat ja kuva olivat myös liiaksi syöpyneet mieleeni jäädäkseen seurauksetta. Sitäpaitsi veti minua vastustamaton halu luku-uralle.
Hankin itseni seminaariin. Nuoruuden innostuksella ja voimalla elätin itseni yht'aikaa kuin opiskelin. Samaa menettelytapaa on minun sitäpaitsi täytynyt käyttää myöhemminkin. Sittemmin kansakoulunopettajaksi päästyäni taas jatkoin lukemisiani ja tulin ylioppilaaksi. Ja niin eteenpäin. Erinäisestä yhteiskunnallisesta toiminnasta, johon elämäni varrella olin tottunut ja joka kiinnitti mieltäni, sain toimeentuloni, usein kyllä sangen niukan ja vaikeasti ansaitun, mutta naisen tavanmukainen avuttomuus ja riippuvaisuus ja hänen yhteiskunnallisesti orjuutettu asemansa harmitti minua siksi paljon, että siitä sain sisua ponnistella. Muistin myös omaa kotiani ja kaikkia niitä vääryyksiä, joita siellä olin nähnyt, ja silmäni aukenivat yhä enemmän ja enemmän huomaamaan niitä vaikeuksia, jotka kohtaavat naista joka askeleella hänen tavoitellessaan itsenäistä ansiotyötä ja ihmisarvonsa mukaista olotilaa tässä maailmassa, joka toistaiseksi on pelkkien miesten luoma miehiä varten… Siten jouduin lopulta tälle riitojen ja rikosten tantereelle, jolla nyt olen…
Liina vaikeni hetkeksi katsoen miettiväisesti eteensä.
— Mutta ethän toki tuolle pienelle, haavemaiselle tunteellesi varhaisen nuoruutesi päivinä voi antaa rakkauden nimeä. Johan sen arvasinkin. Kyllä sinä tiedät kaiken muun, mutta et sinä rakkaudesta mitään tiedä. Ei se tuollaista ole. Heikkoutta ja tuhmistumista se on useimmassa tapauksessa ja siihen sinä olet aivan liian viisas ja voimakas, pilailin.
— Äläpäs hätäile, hymyili Liina. Se historia ei ole vielä lopussa. — Niin, kymmeneen vuoteen en tosin nähnyt häntä tuon selkäsauna-tapaamisen jälkeen, mutta sillä ajalla en hetkeksikään häntä unohtanut. Aika riensi nopeasti työssä, mutta juuri hänen henkikuvansa kannusti työtäni. Tahdoin vielä kerran maailmassa yllättää, hämmästyttää hänet, tehdä itsestäni jotakin erikoista ja sillä kiittää häntä siitä sysäyksestä, jonka hän kerran oli minulle antanut.
Kun tulin ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, olin jo jotensakin vanha.
Varjanko oli silloin ulkomailla, joten en tavannut häntä heti
Helsinkiin asetuttuani. Ja sitten kun myöhemmin tapasin hänet, oli
hän jo naimisissa, kuten äsken mainitsin.
Se ei mitenkään muuttanut sisällistä suhtautumistani häneen, ei edes ollut erikoisempi pettymys minulle, sillä en koskaan ollut mitään avioliittoa kuvitellut rakkauteni päämääräksi. Olinhan nähnyt niin tarpeeksi sen laitoksen varjopuolia, enkä koskaan ole voinut sulattaa sitä traagillista hullunkurisuutta naisissa, että nämä, ollen kykenemättömiä itse hoitamaan itseään tai huonosti palkattuina, ottavat vaikka melkein minkä miehen hyvänsä päästäkseen vain tuosta edes ulkonaisesti turvatusta vankilan portista sisälle. Usein ajattelen: heillä on sellainen kohtalo, minkä ansaitsevatkin!
Niin, sitten kyllä tapasimme toisemme. Ja siitä vasta alkoi varsinainen kiusaukseni. Ajattele, miten kummallista. Varjanko rakastui minuun nyt. Oikein vakavasti. Hänen vaimonsa oli hänelle henkisesti kaukainen olento, ylellisyysesine, jonka hän oli ottanut hetkellisen hekuman pohjalta. Hän oli hyvissä varoissa, ansaitsi hyvin, antoi vaimolleen kaiken, mitä tämä suinkin toivoi ja hän toivoi etupäässä hienoja pukuja ja ulkomaanmatkoja ja oleilikin paljon kansainvälisissä kylpypaikoissa. Mutta yhtä hän ei voinut tarjota vaimolleen, sanoi hän, onnea. Sillä hän ei rakastanut häntä ja vaimo vaistomaisesti tunsi sen. Lukemattomia kertoja rukoili hän minua, että suostuisin ottamaan hänet elämäntoverikseni. Hän lupasi hyvittää vaimolleen erehdyksensä ja siitä johtuvan mahdollisen menetyksen kaikella, mikä suinkin oli hänen vallassaan. Kuvaili kaunista yhtiökumppanuuttamme, puhui ihanista menneisyyden muistoista ja tulevaisuuden toiveista, kysyen ja rukoillen, enkö voisi edes vähän, vähän pitää hänestä. Myönsin ystävyyteni, kielsin rakkauteni. Se oli hirveää, kun kuitenkin juuri tätä hetkeä olin tavallani odottanut koko elämäni.
— Mutta miksi, miksi Herran nimessä sinä sitten teit niin?
— Tiesin, kuinka paljon hänen vaimonsa piti hänestä, enkä tahtonut tehdä häntä onnettomaksi.
— Mutta jos hän oli onneton joka tapauksessa, muutenkin.
— Mutta minä en puolestani tahtonut olla lisäämässä hänen taakkaansa. En voisi elää, jos tietäisin, että joku ihminen, minun tähteni, minun tieten tahtoeni kärsisi.
— Varjangon rouvaa säälit, et ollenkaan häntä itseään, jota kuitenkin sanot rakastaneesi. Hän kai teistä kolmesta sittenkin eniten kärsi.
— Kenties. Mutta hän olisi tullut kärsimään vielä enemmän, jos olisin ottanut hänet, siitä olen varma. Tuon kolmannen ihmisen onnettomuus olisi myrkyttänyt minut ja minä hänet. Asia ei, näes, ollut enää autettavissa. Mutta minä olin ainoa, joka näin sen, ja siksi minun täytyi pitää suuni kiinni. Salata rakkauteni, tarkoitan. Sillä jos sen olisin tunnustanut, olisi kaikki ollut hukassa. Meillä ei olisi sitten enää ollut voimaa vastustaa sitä. Koko sotajuoneni keskittyi siis tähän herrani ja mestarini kieltämiseen ja itseni valmistamiseen sitä varten. Sitten kun tuli todellakin se ratkaiseva kohtaus, se suuri hetki, se joko tai, myöskin kaikkine romantisine polvennotkistuksineen ja kuolemanvarjoineen kuten hyvässä teatterissakin, niin olin myös valmis. Sanoin suustani kaiken, mikä suinkin puolustuspuheeksi kelpasi tai jotenkin näytti kelpaavan päätökseni päteviksi vaikuttimiksi. Sanoin, että olin jo liiaksi tottunut itsenäisen, yksinäisen naisen asemaan mennäkseni naimisiin, etten koskaan voisi ottaa miehen nimeä enkä alistua hänen edusmiehyyteensä, niinkuin laki sääsi, en myöskään tehdä lainvastaisesti, koska olin lakimies, että yleensä siis jo sinään koko avioliitto minulle oli mahdoton, että en koskaan, ollen epävalmiin ajan epävalmis lapsi, voinut saavuttaa täydellistä onnea, en täydellistä hengen ja ruumiin kehkeytymisen sopusointua, koska en tällaisena aikana, jota niin usein oli väärin käytetty nöyryyttämään naista, voinut ajatellakaan tulla äidiksi… En enää muistakaan, mitä kaikkea sanoin, mutta siihen malliin puhuin. Ja tosiaan näin, että se vakuutti hänet tarkoitusperäni rehellisyydestä. Hänkin huomasi, että välillämme kaikki lähempi suhtautuminen oli mahdotonta. "Minä tulisin kuitenkin aina kaipaamaan sitä toista Liinaa, sitä pikkuruikkuista, joka kerran kesäisenä iltana kauan sitten kiersi kädet minun kaulaani," sanoi hän. "Minä tulisin aina ikävöimään sinua, vaikka olisit kuinka lähellä, niinkuin nytkin. Ja se katkeroittaisi elämäni, pahemmin vielä kuin entinen. Kadun vain sitä, että en silloin kerran, aikoinaan, osannut tarttua onneeni kiinni. Nyt se on liian myöhäistä. Vaikka toiselta puolen olen tullut jo niin epäitsekkääksi, että iloitsen sinusta sellaisena kuin olet, kuin nyt näen sinut tuossa edessäni, noin kokonaan täysi-ikäisenä, noin kypsänä, noin varmana itsestäsi, iloitsen niin paljon, etten tiedä, olisinko iloinnut enemmän edes pikku Liinasta."
Näin hän puhui. Se oli elämäni suurin kiusaus. Ja minä pikku Liina, joka seisoin siinä ja värisin vielä entiselläni, vastasin, että olin hänen työtänsä. Ja hän vannoi ja vakuutti, että oli tehnyt minut tietämättään, tahtomattaan.
Siihen se suuri kohtaus päättyi.
— Etkö ole sen ratkaisua koskaan katunut?
— En, en katunut suorastaan, sillä en olisi kuitenkaan voinut menetellä toisin, mutta kärsinyt, aivan hirvittävästi. Sitä ei kukaan tiedä, miten paljon ihminen voi kärsiä. Monena yönä kun en saanut unta, olisi tehnyt mieleni huutaa. Eikä se ajan mittaan ollenkaan vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Vaikka käytin kaikkia keinoja. Aina oli hän vain mielessäni. Liekö sen vaikuttanut hänen ajatuksensa, vai mikä. Koetin tappaa rakkauttani silläkin, että muistuttelin itselleni Varjangon epämiellyttäviä, huonoja puolia. Sillä en ollenkaan ihannoinut häntä enää samoin kuin lapsena. Löysin hänessä vikoja kosolta, sellaisiakin, joita syvästi paheksuin. Niitä pidin oikein tahallani silmieni edessä pitkinä unettomina öinä. Kaikki turhaa. Ajatuksilleen ei ihminen voi mitään. Voi kyllä rajoittaa niiden ulkonaiset liikkumismahdollisuudet, estää ne tulemasta tuhoisiksi, pitää ne siveellisen toiminnan rajoissa, mutta ne vaivaavat ja vallitsevat sittenkin ihmisen sielua. Ja sen tuomio-istuimen edessä, joka näkee sydämeen… Niin, tuomittakoon minua kuinka paljon tahansa, en voinut muuttaa sitä asiaa. Minä rakastin häntä, tahdoin itselleni häntä yhä… Vaikka en totellutkaan tätä tahtoa. Mutta luulen, että suurin osa minua oli mukana tahtomassa… Ja vähällä oli, etten antanut perään. Aloin jo lopulta luulla, että se oli välttämätön Sallima, joka siten kolkutti ovelleni. — No nyt häntä ei ole enää. Kiusaus on lopussa, kaikki on lopussa…
Ymmärrät, että en voinut tänään olla siellä hänen haudallaan. Se olisi ollut liian vaikeaa. Olisin ehkä vielä, nyt kun kaikki on onnellisesti ohi, kavaltanut elämäni tuskan.
Niin voi ihmisellä olla salattuja kipuja. Monta kertaa, kun kuulen jotakin kehuttavan onnelliseksi, muistan sitä. Jokaisella voi olla oma näkymätön osansa elämän vaikeudesta. Olen niin realistinen, että mielestäni leipävaikeus on kyllä ensimäinen, joka on voitettava, mutta ei sekään vielä vapauta ihmistä. Mikä nyt on minunkin? Liikkeeni käy hyvin, minulla on leipä, on hyvä asunto, on ympäristöni myötätunto, on riippumaton asema ja elämäntehtäväkin sellainen, joka antaa minulle tilaisuuden toimia verrattain vapaasti, tehdä hyvää kykyni mukaan. Ja välistä minusta kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki ei ole mitään, että jotakin oleellista puuttuu minulta, etten koskaan ole saanut elää omaa elämääni oikein täydesti, että jokin tärkeä on korvaamattomasti, auttamattomasti mennyt piloille. Niin kiittämätön olen. — Sellaista se on, kun on huono onni rakkaudessa, hymähti hän sitten puoliksi surullisesti, puoleksi leikillisesti.
— No sitä parempi onni muussa. Ja onhan sekin jotakin.
— On kyllä. Elämässä on niin paljon muuta kaunista ja elämisen arvoista, sen tiedän. Mutta välistä täytyy minun tuota oppia kovakorvaiselle sielulleni aivan tyrkyttämällä tyrkyttää. Jospa tietäisit, kuinka kauniita ylistyspuheita minä sille pidän silloin omasta ammatistani ja sen tärkeydestä. Ja onhan siinä vähän perääkin, vaikka juridiikan ja juristien ala on laaja, siinä on tilaa niin hyvälle kuin huonollekin toiminnalle. Huonompilahjaiset ja omaltatunnoltaan karkeammat tulevat tavallisesti hallintovirkailijoiksi, useinkin vanhoihin, mädäntyneihin virastoihin, joissa he joko nukkuvat elämänsä pois tai, mikä pahempi, joutuvat suuresta palkasta palvelemaan hyvinkin epäiltäviä ja lainvastaisia yrityksiä… Meistä muista, meistä parempilahjaisista, Liina viittasi nauraen itseensä, tulee sitten tällaisia, asianajajia, rimpuilijoita, valiokuntien istujia ja joskus uusien hallitusmuotojen järjestäjiä, joista kaikista toimituksista ei tietysti roistous myöskään ole pois- suljettu. Tilaisuutta siihen on riittävästi ja että tätä tilaisuutta myös ahkerasti käytetään, siitä on kyllä esimerkkejä. Mutta joka tapauksessa se on sentään liikkuvampaa ja inhimillisempää kuin virastoissa istuminen. Minä olen hyvin huvitettu työstäni, sen kautta pääsee niin lähelle elävää elämää, näkee monenlaista, oppii tuntemaan ihmisiä, tunnustelemaan ajan valtimoa. Se tempaa mukaansa, vetää samaan teon ja liikkeen valtakuntaan, estää uneksimasta turhia, tarkoitan, panee uneksimaan realistisesti. Tulee kiire muuttaa kauniit unelmansa todellisuudeksi. Vaikka sangen vähän sitä voi tälläkään alalla. Laki ja lakitiede ovat vain käyvän moraalin tarkistajia, siveellisen keskitason mittareita ja voimassapitäjiä, ne osoittavat mihin saakka jonkun suuremman yhteistön oikeudentajunta on kehittynyt, mutta niiden asia ei ole uneksia esiin uusia ihanteita ja suuria ajatuksia eikä edes tehdä oikeutta niiden esiin-uneksijoille. Sillä sellaiset ovat tavallisesti aina yksinäisiä ilmiöitä, joku ajattelija, runoilija, filosofi, ja sellaisina poikkeuksia yleisesti säännöstä, silloinkin, kun he ovat sillä suurella, terveellä keskitiellä, josta kaikki muu ihmiskuntakin vielä kerran tulee kulkemaan perästäpäin, yllättäen, jopa sivuuttaenkin heidät. Mutta heitä varten ei voi lakia luoda, se ei sopisi muille. Kehityksen lumiauran kärjessä olevan täytyy tyytyä tekemään oikeutta itse itselleen ja pysyä pystyssä oman sisäisen uskonsa ja tunnustuksensa voimalla. Sille asialle ei voi mitään. Ja siten kai säilyy traagillinen kauneus maailmassa niin kauan kuin maailmakin säilyy. Mutta joka hetki on olemassa myös laillisen järjestyksen ja turvallisuuden piiriin talutettavia ihanteita, sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet niin suuren kannatuksen ja käyttökelpoisuuden, että ne jo käytännöllisistäkin syistä tarvitsevat lain suojaa, siis uusien lakien muodostamista. Nykyään etenkin on paljon sellaisia. Kaikki naisia koskevat asetukset ovat kerrassaan vanhentuneita. Ja jos asioita jotenkin voi auttaa, niin väärin on seisoa niiden edessä silloin kädet ristissä.
Joten on siis järkevällä ihmisellä muutakin tekemistä kuin surra sitä, että ei ole päässyt rouvaksi, huudahti Liina lopuksi hänelle tavallisella hilpeällä reippaudella. Ja jollei tuo Varjangon juttu olisi vaivannut minua lapsuudesta asti, olisin jo ruvennut uskomaan "vaarallisen ijän" hirvittäviin vaikutuksiin tai luullut itseäni vanhuuden höperöksi…
— Höperöä oli se, ettet ottanut häntä, kun kerran pidit hänestä. Mutta eiköhän syy vain ollut siinä, että sittenkin pelkäsit rouvuuden mukana tulevaa holhoustilaa.
— Ei, ei, kyllä siinä oli muutakin. Se asia oli niitä, joita ei mitenkään voinut auttaa… Ja kyllä sillä rouvuudellakin kai olisi ollut harminsa. Rouvuudesta muistan, että tässä eräänä päivänä muuan tuttavani välttämättä tahtoi minua jälleen kirjoittamaan "rouva" ja "neiti" nimistä. Hänellä oli ollut huono onni koko päivän. Joka paikassa oli häneltä kysytty, oliko hän rouva vai neiti, puodissa, kähertäjällä, poliisikamarissa, josta hän haki lupalippua lamppuspriin ostamiseen. Mitä ne sillä tiedolla tekevät, hävyttömät urkkijat, raivosi hän. Se kuuluu minun yksityiselämääni. Milloin miehelle sanotaan: 'herra nainut mies ja herra naimaton mies!' Selitin, että oli kysymys siitä, oliko hän holhouksen-alainen vai täys-ikäinen, jolloin hän sydämmystyi vielä enemmän. Pitikö sitä lain halventavaa pykälää joka paikassa huomauttaa. Silloin kun sitä ei tarvittu. Ja joka oli sitäpaitsi valheellinen. Sillä hän holhosi miehensä, eikä päinvastoin. Kyllä sieltä tuli. Ja sehän on ymmärrettävää. Hän oli oikeassa. Ajattele, kuinka paljon pahaa, miehen ja naisen välistä keskinäistä onnettomuutta välttyisi, jos asia olisi toinen. Jos nainen holhoaisi edes oman omaisuutensa. Kuinka paljon raha- ja ruumiskauppoja silloin menisi tyhjiksi, kuinka paljon sieluja pelastuisi! Sillä kapitaali on myrkky, pahempi kuin alkohooli, nykyaikaisessa yhteiskunnassa vielä kamalammin käytetty. Jokaisen perijättären otsalla pitäisi olla kirjoitus: myrkkyä. Sillä kuinka monet heikot ihmisparat myyvät sielunsa autuuden ostaakseen rahaa. Rahaa, jonka oikeastaan pitäisi olla tehtyä työtä, esperantoksi, yleistajuiseksi, muutettuna. Perintö pois!
Liinan tumma, metallinen ääni alkoi saada kuuman vetävän värin. Sain pienen käsityksen siitä väkevästä personallisesta vaikutuksesta, siitä itsensä vaakalautaan panemiskyvystä, mikä tällä asianajajalla mahtoi olla oikeussalissa.
— Työtä on paljon, kaukonäköjä aukenee joka suuntaan ja elämä on niin lyhyt. Jos edes saisi tulla katsomaan tänne työnsä jälkiä, aina sadan vuoden perästä. Mutta ei. Kuolema, se on jotakin hirveätä. Ei koskaan, koskaan saa nähdä…
Liina peitti käsin kasvonsa.
— Olen hyvin iloinen, että tulit, sanoi hän. Tämä päivä on ollut minulle niin vaikea. Työstä ei olisi tullut mitään kuitenkaan.
— Toisten päivät kuluu hukkaan ilman mitään syytä, niinkuin minun.
Ilman sinua olisin tänään jäänyt kovin köyhäksi…
— Niin, jatkoi Liina vilkastuen, onhan siinä tosiaan pieni romaanin aihe, tuossa, mitä olen kertonut. Se taitaa olla hyvinkin uudenaikainen tapaus, että joku ei mene naimisiin sen kanssa, jota hän rakastaa, jotta hän ei tekisi rakastettuaan onnettomaksi. Siihen voit vielä jatkaa, että hän sensijaan menee naimisiin jonkun toisen kanssa, jota hän ei rakasta ja jonka hän sentähden voi tehdä onnelliseksi. Sellaisiahan ne ovat ne teidän nykyaikaiset romaaninne, jos olen oikein ymmärtänyt? Vähän monimutkaisia?
— Sinusta tulee vielä monimutkaisempi tapaus ole varma siitä: että joku ei mene naimisiin rakastettunsa kanssa, jotta hän ei tekisi onnettomaksi sitä, joka tekee onnettomaksi sen, jota tämä ensimainittu joku rakastaa. Jos olen oikein ymmärtänyt?