X
— Parasta nyt on pitää paikkansa Lontooseen asti, kun kerran saatiin näin hyvät paikat, sanoi Kenonen.
— Jaksaa tässä ne muutamat tunnit istua, kun jaksettiin laivassakin olla, arveli Taavetti Tiilikainen.
Hra Kenosella on aikoinaan ollut eräs elämys, jonka johdosta hän, kokemuksen koulussa viisastuneena, tuosta paikkojen hallussa pitämisestä huomautti.
Hän oli kerran lähtenyt syksyiselle, rasittavalle matkalle huumaavasta, sähkövaloa säteilevästä ja raitioteitten ruminaa kaikuvasta Helsingistä, pehmittääkseen perinpohjaisesti erään kevytmielisen, kykenemättömän ja hulttiomaisen asioitsijan, jonka leväperäisyyden takia hra Kenonen sai tappiota sen sijaan, että hänen olisi pitänyt saada vähintäänkin viisi kertaa suurempi summa puhdasta voittoa yhdessä nykyajan lupaavimmista koivu- ja sekahalkoahvääreistä. Samalla oli hra Kenosen tarkoituksena koettaa saada, asianomaisen henkisen taistelun ja siihen olennaisena osana kuuluvan haukkumisen jälkeen, tuo asioitsija peloitetuksi suorittamaan ainakin 50 prosenttia korvausta siitä vauriosta, jonka hra Kenonen väitti hänen menettelynsä kautta kärsineensä.
Mainitsemme nämä seikat vain siksi, että lukija ymmärtäisi, ettei hra Kenonen ollut kaikkein aurinkoisimmalla tuulellaan tuolle matkalle lähtiessään, ja kun se vielä tapahtui ikävää Karjalan rataa pitkin, niin ei matkakaan ollut omiaan lieventämään hänen mielentilaansa lauhkeampaan ja ihmisystävällisempään suuntaan.
Hra Kenonen istua murjotteli siis vaunuosastonsa nurkassa ikkunan ääressä, päällystakki riippuen pitimessä ja ruskea kapsäkki lojuen hyllyllä sohvan yläpuolella kuin linnoitus, joka turvaa alempana sijaitsevan asutun paikan koskemattomuutta. Hän oli otsa kurtussa lukenut ostamaansa halpahintaista ja tavallisten kaavojen mukaan tehtyä salapoliisikisaa ja ihmetellyt pitkin matkaa teoksessa toimivan, etevänä ja kuuluisana pidetyn yksityisetsivän hidasta järjenjuoksua ja harmittavaa saamattomuutta rikoksen paljastamisessa. Kenoselle itselleen oli alunpitäen ollut selvillä, mitä latua etsivän olisi pitänyt lähteä päämääräänsä pyrkimään — Kenonen oli nimittäin ollut niin viisas, että oli ensiksi lukenut kirjan viimeisen luvun, missä rikos ja rikoksellinen paljastetaan, syytön vapautetaan epäluuloista ja lurjus pannaan käsirautoihin, odottamaan ansaittua rangaistustaan.
Hra Kenonen oli juuri päässyt loppuun, kun juna pysähtyi neljännestunniksi muutamalle "Turistin" ravintola-asemaksi ilmoittamalle asemalle.
Tympeämielinen matkustajamme ajatteli, että jos hän olisi ruvennut kirjoittamaan salapoliisiromaania, ei hän olisi viitsinyt päästää käsistään noin tyhmää juttua, ja lähti sitten asemalle valloittaakseen itselleen paistilautasen ja kaljapuolikkaan.
Toisen luokan ravintolassa oli tarjoilupöydän ääressä tavanmukainen ihmismuuri, koska enemmän kuin puolet kolmannenluokan matkustajista oli tietysti tunkeutunut toisen luokan ravintolaan, ja ollen yleensä ketterämpää ja suippoluisempaa väkeä sekä ruumiillisesti voimakkaampaa, mikä on erityisen tärkeä ominaisuus rautatieravintolassa, oli tämä enemmistö ensimmäisenä ennättänyt saaliin jaolle.
Joka kuitenkin luulee, että hra Kenonen olisi jäänyt nöyrän, kärsivällisen ja alistuvaisen näköisenä seisomaan tuon elävän muurin taakse, odottamaan tyhjää nieleskellen vuoroaan siihen saakka, kunnes useimmat matkustajista ovat ennättäneet hampaitaan kaiveskellen ja hammastikkujaan imeskellen palata takaisin junaan, viimeksijääneiden hotkiessa hätäisesti ja kasvot punoittaen paloja, jotka puoleksi purtuina tahtovat takertua ruokatorveen, — joka luulee, sanomme me, että hra Kenonen kuuluu siihen vaatimattomaan lammaslaumaan, niin hän ei laisinkaan tunne tätä suurpiirteistä miestä ja hra Kenosen luonnonlaatua.
Nähtyään ihmismuurin muuttui hra Kenonen oitis jonkinlaiseksi kahdella jalalla liikkuvaksi muurinmurtajaksi, joka olisi tuottanut barbaarien varustusten valloituspuuhassa olevalle roomalaiselle sotapäällikölle iloa ja tyydytystä. Yksi ja toinen murahti, että kuka horna se sillä tavalla tuuppii, mutta kukaan ei tullut epäilleeksi hra Kenosta, koska tämä, joka on elämää kokenut ja huomattavalla käytännöllisellä älyllä varustettu henkilö, käänsi joka toinen sekunti päänsä taaksepäin ja huusi:
— Älkää pakatko päälle, sanon minä! Ennätätte te vähemmälläkin!
Samassa olikin hra Kenonen jo tarjoilupöydän ääressä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän tarttunut kiinni lautaseen, jonka joku tarjoilijattarista juuri laski pöydälle.
— Seis, hyvä herra, se oli minun lautaseni! sanoi eräs vieressä seisova keski-ikäinen herrasmies, jolla oli tyyni katsanto ja sileiksi ajellut kasvot.
— Se ottaa, joka ensiksi ennättää! sanoi hra Kenonen, aikoen puskeutua takaisin ihmismuurin läpi rauhassa nauttiakseen ponnistustensa hedelmistä, mutta se ei käynytkään niin helposti päinsä.
Vieras nimittäin tarttui hänen käteensä ja sanoi:
— Olette hyvä ja annatte minulle lautaseni.
Se oli sanottu hyvin täsmällisesti, vieläpä vaateliaastikin, mutta hra
Kenonen vain ähkäisi:
— Missä siinä on teidän puumerkkinne?
Tyynikatseinen herrasmies tarttui lautaseen sen pitemmittä puheitta, ja vaikka hra Kenonen piti siitä kiinni kaikella käsivoimallaan, otti toinen kuitenkin paistin häneltä helposti kuin lapselta.
Hra Kenonen avasi jo mahtavan kitansa hönkäistäkseen kaikella keuhkovoimallaan: "Väkivaltaa! Rosvousta!" Mutta samassa työnsi kuitenkin tarjoilijatarkin, joka kesken kiireensä oli ennättänyt seurata herrojen kiistaa, sormensa peliin ja näissä sormissa oli kukkurainen paistilautanen, jonka hän ojensi hra Kenoselle ja sanoi:
— Olkaa hyvä… ei tässä tarvitse tappelua tehdä, kyllä paisti riittää.
Hra Kenonen, jonka jykevät kasvot punoittivat kuin kukon heltta, muljautti ympärilleen ankaran ja vihaisen silmäyksen, ikäänkuin antaakseen ympäristönsä ymmärtää, että tässä onkin sellainen mies, jonka nenän alle ei ole hyvä tulla sadetta pitämään. Mutta kohdattuaan joka taholla puoleksi uteliaita, puoleksi hymyileviä silmäpareja ja nauruun valmiita naamoja tuhautti hra Kenonen vain sieraimiinsa kuin huonolla tuulella oleva härkä ja tunkeutui selkä edellä ja paistiaan ylhäällä pitäen takaisin ihmismuurin läpi niin että joukko ympärillä aaltoili.
Päästyään väljemmille vesille ja saatuaan itselleen paikan eräässä pöydässä alkoi hra Kenonen syödä paistiaan ja katsella ympärilleen, nähdäkseen missä se herra oli, joka oli häneltä lautasen ottanut. Se sattuikin olemaan viereisessä pöydässä ja söi kaikessa rauhassa, huomaamattakaan niitä murhaavia silmäyksiä, joita häneen naapuripöydästä heitettiin.
— Jos tuo mies vielä jonkun kerran minun tielleni joutuu, niin kyllä minä…! ajatteli hra Kenonen melkein ääneensä.
Hän ei lopettanut ajatustaan, mutta hän tarkoitti joka tapauksessa sitä, että kyllä siinä silloin syntyy vähän eri krahaus.
Hetken perästä, kun hra Kenonen oli lopettanut syöntinsä, huomasi hän, että kirottu tuntematon oli jo kadonnut.
— Menköön hiiteen ja olkoon siellä ikänsä ja viisi päivää! toivotti hra Kenonen hänelle kaikesta sydämestään.
Hra Kenonen osti rautatiekirjakaupan myymälästä pari lehteä ja selaili seikkailuromaaneitakin, mutta juna rupesi samassa lähtemään, ja hra Kenoselle tuli kiire hypätä kyytiin.
Hra Kenonen pääsi toisen luokan vaunun portaalle ja astui sisälle vaunuun.
Siinä riippui päällystakki paikallaan — eivätpäs olleet uskaltaneet varastaa, vietävät — ja ruskea kapsäkki hallitsi lujasti korkeata asemaansa — olisivatpas vain uskaltaneet koskea siihen, juupelit! — mutta sohvalla, juuri siinä ikkunan vieressä, missä on niin mukava tuolloin tällöin torkahtaa, siinä istui vieras mies… kuka vieras?… Siinä istui se herra, joka oli ottanut lautasen hra Kenosen kädestä!
Hra Kenonen hieraisi silmiään — uskomatonta, tämä tavaton näky ei kadonnut — se ei todellakaan haihtunut olemattomiin!
— Ylös! herra! karjahti hra Kenonen niin että viereisellä penkillä oleva rouvashenkilö oli pudota permannolle.
Vieras herra kohotti päätään ja loi hra Kenoseen kummastuneen silmäyksen.
— No mutta mitä nyt taas? kysyi hän sitten ikäänkuin ihmeissään siitä, että oli joutumaisillaan jälleen riitaan hänelle täysin tuntemattoman hra Kenosen kanssa.
— Veit, vietävä, paistin käsistäni, mutta et vie, riivattu, minun paikkaani! karjui hra Kenonen raivosta silmittömänä. Kun suomalainen suuttuu, niin se sinuttelee, ja hra Kenonen on — siinäkin suhteessa — suomalainen.
— Hyvät ihmiset, päivitteli sileäkasvoinen herra muille vaunussa olijoille, jotka ymmärrettävästi mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasivat asian kehitystä. — Minä en ensinkään tunne tätä herrasmiestä, ja nyt se on jo toisen kerran minun kimpussani! Tuolla asemaravintolassa tahtoi syödä väkisin minun paistini ja täällä junassa tahtoo karkoittaa minut paikaltani, jolla olen istunut Viipurista asti…
— Kyllä minä sinut viipuroitsen! mörisi hra Kenonen ja kävi käsiksi sileäkasvoiseen herraan paiskatakseen hänet pois paikaltaan.
Epäilemättä olisi hän sen tehnytkin, jos hän olisi ollut jonkin verran vahvempi tai jos vieras olisi ollut jonkin verran heikompi. Mutta vaikka hra Kenonen onkin meikein aina rajattomasti luottanut käsivoimiinsa ja vaikka hänellä omista puheistaan päättäen pitäisi olla suunnilleen seitsemän miehen voimat ja osapuilleen yhdeksän miehen ymmärrys, kävi nyt kuitenkin, lyhyen käsirysyn jälkeen, niin odottamattomasti ja vastoin laskelmia, että se olikin hra Kenonen itse, joka tuli paiskatuksi. Vieläpä sellaista vauhtia, että hän lensi vaunun toiseen päähän istualleen keskikäytävälle, ja näki parin silmänräpäyksen ajan erinäisiä hyvin koreita punaisia, sinisiä ja ruohonpäisiä aurinkoja ynnä muita taivaankappaleita.
Sitten kömpi hra Kenonen ylös.
Jos hän olisi sillä hetkellä muistanut, että junassa on hätäjarru, olisi hän luultavasti käyttänyt sitä, mutta kun hän ei muistanut sitä seikkaa, niin syöksyi hän hakemaan junailijaa ja muita junamiehiä avukseen hankkiakseen itselleen oikeutta.
Viereisessä vaunuosastossa pysähtyi hän kuitenkin ällistyneenä. Siinähän oli hänen ruskea kapsäkkinsä ja hänen päällystakkinsa, sanalla sanoen hänen paikkansa, joka tietysti oli vapaa ja koskematon.
Hra Kenonen oli taistellut tupakoitsemattomien joukossa, vaikka hänen oikea paikkansa tietysti oli tupakkamiesten puolella.
Nyt olisi hra Kenosen ollut oikeaakaan palattava takaisin selittämään asiaa ja pyytämään anteeksi, mutta koska se olisi ollut vastoin hra Kenosen sisällistä luontoa, niin kokosi hän kompeensa, meni seisomaan vaunusillalle ja hyppäsi seuraavalla asemalla pois junasta.
XI
— Menee niin että menninkäiset oksilta katselevat, huomautti Taavetti Tiilikainen, kun pikajuna täyttä vauhtia törmäisi kohti brittiläisen maailmanvallan pääkaupunkia.
Kaupunkeja ja tehtaita ja kyliä kirkkoineen, joissa kaikissa oli samanlaiset nelisnurkkaiset, tasakattoiset tornit, hiilikaivoksia ja loppumattomia hiilijunia ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja nokisen näköisiä laitumia ja nokisen näköisiä lehmiä ja nokisen näköisiä pikku puroja ja nokisia tehtaan piippuja ja nokisen näköisiä, tiilistä rakennettuja taloryhmiä ja uusia kaupunkeja ja tehtaanpiippuja ja loppumattomia kivihiilivaunuja ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja tehtaita ja laitumia ja pieniä puiston kaltaisia metsiköitä ja tunneleita ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja loppumattomia kivihiilijunia ja…
Niin: ja niin edespäin.
Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen olivat saaneet kerrassaan hyvät ikkunanposkipaikat ravintolavaunussa, ja kun he ilokseen ja ihmeekseen huomasivat, että he tulivat erinomaisen hyvin toimeen edeskäyvän kanssa, mitä keskinäiseen ymmärtämykseen tulee, niin oli heillä elämä kuin silkkiä. Hra Kenonen sanoikin, ettei hän näin ollen välitä, vaikka juna ajaisi Lontooseen pysähtymättä ympäri koko saaren ja veisi heidät Hulliin takaisin. Sittenpähän olisi kerta kaikkiaan nähty koko hoito.
Edeskäypä tuli sangen kohteliaana ja sujuvana ja hillittynä ja sileäksi ajeltuna, ja jakaus hänen päälaellaan oli suoranainen ihme. Tuntui melkein siltä kuin olisi se ulottunut hyvän matkaa pääkuoren sisäänkin, niin että jos olisi katsonut lähempää, olisi voinut nähdä hänen aivojensa toiminnan.
Taavetti Tiilikainen oli vähän aikaisemmin valitellut nälkäänsä ja arvellut, että eikö pitäne ottaa kalakukko esille. Nämä tämän junan herrat eivät näyttäneet sellaisilta, että ne olisivat suomea ymmärtäneet, niin hyvä onni kuin heillä tähän asti on siinä suhteessa ollutkin. Hra Kenonen honkasi heti, ettei tässä passaa ruveta omia eväitään ahmimaan, ne heittävät muuten pois koko junasta tai ainakin ajavat pois tästä vaunusta, ja tässä vaunussa on hyvä olla, tästä ei lähdetä minnekään. Ei ainakaan vapaaehtoisesti!
Kun edelläkuvattu edeskäypä lähestyi ystäviämme kohteliaan, vaikkakin ehkä hieman salakavalan näköisenä, ja ihmeellisen eriskummalliseen kylkikumarrukseen taipuneena kallisti suurenmoisen jakauksensa heidän puoleensa ja sanoi jotain, josta hra Kenonen oli erottavinaan sanan: "lönsh", niin katsoi Taavetti Tiilikainen hieman levottomana vuoroin jakaukseen, vuoroin hra Kenoseen ja kysyi:
— Mitä se sanoo?
Hra Kenonen vastasi empimättä:
— Se kysyy, tahdommeko syödä aamiaista.
— Se on viisas poika, kun tuli semmoista kysymään… ja hyväsydäminen, arveli Tiilikainen. — Sano sille, että kyllä. Ja kovasti.
Hra Kenonen vastasi siis englanninkielellä:
— Jees, poks!
Ruokalistasta eivät he saaneet oikein selvää, mutta sitten kirkastuivat hra Kenosen kasvot, hän nykäisi edeskäypää hihasta, ja viittasi kauempana laitumella käyskentelevään nokisenharmaaseen lammaslaumaan ja maiskutteli merkitsevästi suutaan.
Silloin kirkastuivat myöskin edeskäyvän kasvot, ja hän huudahti: "äi sii!"
Olut tilattiin yhtä helppotajuisella merkkikielellä. Hra Kenonen oli avaavinaan olutpullon korkin korkkiruuvilla, sanoen samalla "puks!" ja kaatavinaan lasiin, ja edeskäypä loisti kuin aurinko ja kiitti ja kumarteli ja nauroi: "äi sii, äi sii, biö!"
— Just, just! sanoi Kenonen. — Bier, bier justiinsa, jees poks!.
Voita ja leipää ja olutta ja tukeva, mehukas lammaspaisti poistivat nälän.
Ja sitten sopi taas katsella ohivilahtelevia kyliä ja kaupunkeja ja tehtaan piippuja ja loppumattomia kivihiilijunia ja varhaiskeväisiä maisemia, ja juna syöksyi aina vain eteenpäin kuin vihastunut peto, ja ryntäsi sisään tunneleihin ja hyökkäsi ulos tunneleista ja pysähtyi vain silloin tällöin joksikin silmänräpäykseksi jollekin suuremmalle asemalle. Lähempänä Lontoota tuli junaan yhä enemmän väkeä, ja moni tulijoista loi himoitsevia katseita myöskin Kenosen ja Tiilikaisen puoleen, sillä heidän pöydässään olisi ollut tilaa kahdelle muullekin, mutta silloin hra Kenonen mullisti silmiään niin merkillisellä tavalla, että kylmäverisyydestään tunnetut englantilaiset menivät kerrassaan toiseen vaunuun.
Emme tahdo tuomita hra Kenosta, sillä jokainen tietää omasta kokemuksestaan, miten röyhkeiltä semmoiset henkilöt tuntuvat, jotka koettavat tulla viereemme, kun olemme onnistuneet saamaan hyvät ja mukavat paikat. Vaikka voi siinä joskus sattua erehdyskin. Meille esim. tapahtui kerran kotimaassa, ollessamme parin kilpailevan virkaveljen kanssa matkalla Harjunkosken suurelle tehtaalle, tuollainen pieni erehdys.
Olimme saaneet vaunussa sopivan nurkkauksen, kaksi vastakkain olevaa kahden hengen sohvaa. Yksi paikka siinä tosin jäi vapaaksi, mutta kuka siihen nyt tulisi, kun ei ollut erikoisempaa ahtauttakaan. Näkihän jokainen, että me olimme samaa matkaseuraa, joka oli saanut itselleen oman nurkkansa.
Juuri kun juna lähti liikkeelle, astui se neljäs mies vaunuun ja jäi seisomaan meidän kohdallemme, katsellen kysyvästi meihin kolmeen ja meidän neljänteen paikkaamme.
— Onkohan tämä paikka vapaa? kysyi hän ystävällisesti, melkeinpä tutunomaisesti hymyillen.
Me katsahdimme toisiimme.
Jokaisen meidän katseestamme saattoi, olematta mikään tutkinnon suorittanut ja diploomin saanut ihmistuntija, aivan selvästi lukea, että me emme halunneet neljättä miestä tähän.
— Kyllähän tämä paikka vapaa on, myönsi lopuksi yksi meistä vähän hidastellen. — Mutta tuolla näkyy, tuolla vasemmalla puolen, olevan vielä parempaa tilaa.
— Siellä on kokonainen tyhjä sohva, selitti toinen meistä kiireesti.
— Niin, mutta sen yläpuolella näkyy olevan tavaroita… minä näin kun se nosteli niitä sinne, ilmoitti kolmas meistä.
— Onpas se rouva ottanut kapistuksia mukaansa! hymyili se neljäs mies. — Mutta ehkä minä istun tähän, koska kerran tässäkin on vapaa paikka… jollei herroilla ole mitään sitä vastaan?
Vihasimme siitä hetkestä sitä neljättä miestä. Kukaan meistä ei aluksi vastannut mitään. Mutta täytyihän siihen jotain sanoa, kun se riivattu yhä seisoi siinä kysyvänä ja hymyilevänä.
— Mitäpäs meillä! murahti yksi meistä.
— Olkaa hyvä vain! lisäsi toinen meistä väkinäisesti.
Kolmas meistä, se, jonka vieressä oli se vapaa paikka, ei sanonut, mitään, vaan siirtyi olkapäitään kohauttaen enemmän ikkunaan päin, valmistaen siten tilaa neljännelle miehelle.
— Kiitos! sanoi neljäs mies ystävällisesti hymyillen. — Tuntuu olevan lämmintä tässä vaunussa…
— Hm… onhan tuota…
— Ehkä minäkin riisun palttooni? kysyi se neljäs mies kuin lupaa pyytäen ja riisui sitten päällystakkinsa, ripustaen sen naulaan.
Me kolme emme sanoneet siihen mitään.
Koetimme ylimalkaan olla kuin ei sitä neljättä miestä olisi ollut olemassakaan. Mutta vaikeatahan se tietysti oli, kun se ei näyttänyt huomaavankaan meidän kylmyyttämme.
Muutamat ihmiset ovat todellakin sellaisia.
Tämä punertavine poskineen ja vesiharmaine silmineen oli mitä ikävin ilmiö, naivi, tungetteleva, ymmärtämätön…
Harmittava olento
Me kolme olimme sanomalehtimiehiä. Me olimme maan kolmen lehden edustajat. Olimme matkalla Harjunkosken uuden tehtaan avajaisjuhliin.
Rupesimme matalalla äänellä juttelemaan keskenämme omista asioistamme:
— No, teillä oli oikea jymyuutinen se tämän aamuinen!
— Olihan se.
— Meillä se huomenna peruutetaan. Se on paljasta palturia alusta loppuun!
Ja niin edespäin.
— Teillä oli helkkarin huonosti luettu korehtuuri eilen. Mutta ei teillä sentään ollut yhtään niin kamalaa painovirhettä kuin meillä oli tänä aamuna. Se oli oikein pöyristyttävä!
Ja niin edespäin.
Se kiusallinen neljäs mies sotkeutui keskusteluun, vaikka hänen olisi pitänyt huomata, ettemme tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
— Suokaa anteeksi, sanoi hän nöyrästi hymyillen, herrat taitavatkin olla sanomalehtimiehiä?
Uhkaava, kolmen sekunnin pituinen hiljaisuus.
— Kyllä! jyrähti sitten eräs meistä, ääni hillitystä harmista värähdellen.
Toinen meistä nousi äkkiä ylös ja alkoi pujotteleitua polviemme välistä vaunun käytävää kohti.
Me muut katsahdimme häneen vähän kysyvästi.
Hän sanoi merkitsevällä äänenpainolla:
— Pistäydyn vain katsomassa tuolla toisessa vaunussa, olisiko siellä tilaa… meille kolmelle!
Ja hän meni.
Meistä toisista tuntui tilanne hiukan kiusalliselta. Semminkin kun näimme, että se neljäs mies oli vihdoinkin ymmärtänyt. Näimme sen hänen hymystään.
— Eivät kai herrat satu olemaan matkalla Harjunkoskelle?
— Kyllä!
Se neljäs mies nousi ylös ja esitti itsensä: insinööri N.N.
Harjunkoskelta.
— Minun nimittäin pitäisi toimia tehtaan isännistön puolesta herrojen matkaoppaana… ja aloin heti vaunuun tultuani aavistaa, että herrat ovat juuri niitä, joita etsin, selitti hän hymyillen.
Hänen hymynsä oli hyvin älykästä ja miellyttävää. Ilmeisesti hauska, huumorintajuinen herra. Mekin hymyilimme.
Se vaunusta lähtenyt palasi takaisin ja jyrähti:
— Tulkaa pois pojat, siellä on tilaa!
Tietysti me jäimme paikoillemme.
Ja hauska matka siitä tulikin.
Semminkin kun se neljäs oli niin kovasti mukava mies.
Mutta hra Kenosen ja Taavetti Tiilikaisen matka meni kuin virran juoksu, ja he olivat nähneet melkoisen läpileikkauksen Englannista, kun maailma lopulta alkoi näyttää olevan taloja täynnä ja juna kulki milloin niiden välistä, milloin taas ylä- tai alapuolella, ja puhkaisi taas jonkun tunnelin ja pysähtyi äkkiä.
Kuului huutoa ja kohinaa ja liikettä ja kaikki matkustavaiset alkoivat tunkeutua vaunun ovia kohti ja hra Kenonen vilkaisi kelloonsa, veti syvään henkeään, katsoa muljautti Taavetti Tiilikaiseen kummallisen silmäyksen ja sanoi kumealla äänellä:
— Nyt ollaan Lontoossa!
— Päästiinpäs! sanoi siihen maanviljelijä Taavetti Tiilikainen
Kurkiharjusta.
Tiilikainen ja Kenonen kapusivat viimeisinä alas junasta
Victoria-asemalle.
XII
Matkamiesten astuttua junasta kuuli hra Kenonen nuoren naisen huudon:
— Isä!
— Hei, hei, sanoi hra Kenonen tyttärelleen Leenalle. — Meidän on ensiksi saatava minun ja Tiilikaisen tavarat pois pakaasista, muuten ne menevät hiiden kattilaan.
Se oli verraten pian tehty.
Siellä pakaasivaunun luona oli jo Tiilikainenkin erään nuoren miehen kanssa.
— Tässä on minun poikani Jaakko, esitteli Taavetti Tiilikainen.
Hra Kenonen ojensi majesteetillisesti kouransa ja puristi nuoren miehen kättä, mutta sitten hänen silmänsä pullistuivat ja suunsa aukesi:
— Häh?! mörähti hra Kenonen kummastuneena.
Sillä hänen edessään seisoi ilmielävänä se sama epäilyttävä nuorukainen, joka oli ojentanut suurimman kukkakimpun hänen tyttärelleen Leenalle silloin kun tämä syksyllä lähti Englantiin.
— Eriskummallista! sanoi hra Kenonen.
— Mikä sitten? kysyi Leena Kenonen, seuraten jonkinlaisella levottomuudella isänsä ilmeitä.
— Nuori mies, sanoi hra Kenonen kumealla äänellä, vastatkaa erääseen kysymykseen!
— Kyllä, kernaasti! vakuutti nuori mies alttiina palvelukseen.
— Siis — mutta ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte: oletteko te tämän maanviljelijä Taavetti Tiilikaisen poika Kurkiharjusta?
Nuori mies vakuutti varmasti olevansa juuri sama henkilö.
— Se on sangen merkillistä, sanoi hra Kenonen tuomarin äänellä, mutta minä olen nähnyt teidät ennenkin.
— Ei se niinkään merkillistä ole, väitti nuori mies vastaan, vilkaisten salavihkaa neiti Leena Kenoseen, joka sadetakki yllään kuunteli mielenkiinnolla tätä ajatusten vaihtoa. — Olenhan minäkin nähnyt hra Kenosen monta kertaa Helsingissä.
— Te olitte saattamassa tätä tyttöä — nyt muistan — silloin kun hän lähti matkalle?
— Olinhan siellä minäkin… me kun ollaan koulutoverit, kertoi nuori mies.
— Jassoo, sanoi hra Kenonen. — Minusta se vain tuntui…
Hän ei ennättänyt sanoa, miltä se hänestä tuntui, kun lontoolaiset kantajat, joilla näytti olevan vähän kiire, sysäsivät hänet syrjään.
Silloin suuttui hra Kenonen sangen kovin ja tavoitti erästä kantajaa kauluksesta, onnistumatta kuitenkaan ja huusi ankarasti:
— Minnekkä teillä on semmoinen h—tin hoppu!?
Kantajat nauroivat hänelle ja vastasivat jotain, jota hra Kenonen ei ymmärtänyt, mutta Leena Kenonen näytti sen ymmärtävän, koskapa hän punastui ja vastasi jotain vihaisella äänellä suulaimman näköiselle kantajalle.
Hetken kuluttua oli tavarat saatu autoihin. Tiilikainen poikineen ja kalakukkoineen ajoi ensinmainitun asuntoon, jossa hänelle oli olinpaikka valmistettu, kun taas Leena oli hra Kenoselle vuokrannut huoneen pienestä hotellista Kensingtonin puolella, aivan läheltä sitä taloa, jossa neiti Kenonen asui täysihoidossa jonkun leskirouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luona.
Kun hra Kenonen oli saatu sijoitetuksi huoneeseensa ja tavarat oli pinottu tuoleille ja kaappeihin ja kädet oli pesty ja parta ajeltu ja puhdas kaulus muutettu, sanoi Leena Kenonen, että isä oli kutsuttu kello viiden teelle sen rouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luo.
— Teelle? kysyi hra Kenonen harmistuneena. — Täytyykö minun juoda teetä?
Leena Kenonen vakuutti, että jokaisen täytyi Englannissa juoda teetä ja että kyllä siihen tottuu. Mutta hra Kenonen puhisi ja haukkui teen ja englantilaiset, ja katsoi kylmään, avoimeen takkaan, jonka edessä oli pari kivihiilen palasta, ja sanoi, että tässä huoneessa vetää.
Leena Kenonen ilmoitti, ettei Englannissa semmoista huonetta olekaan, jossa ei vetäisi, kun esim. oven kynnys on tuntematon käsite, mutta että siihenkin tottuu.
Hra Kenonen murisi jotain ja puuhaili jotain selin tyttäreensä kääntyneenä kapsäkkinsä ääressä ja sujautti jotain kapsäkin pohjalta povitaskuunsa ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Mutta vielä ovea lukitessaan sanoi hän rajatonta halveksumista ja osittain pelkoakin ilmaisevalla äänellä:
— Teetä!
Hra Kenosen huone oli hotellin ylimmässä kerroksessa, mutta hissi kuitenkin oli, ja kun Leena Kenonen painoi nappia, tuli hissi vormupukuisine hissipoikineen ylös kuin tuoksaus.
— Ottakaa hattu päästä, isä, kun hississä on naisia, kuiskasi neiti
Kenonen, kun he astuivat sisään hissiin.
— Ketä naisia? kysyi hra Kenonen katsahtaen kummastuneena ympärilleen.
— Minä, huomautti neiti Kenonen.
Hra Kenonen hönähti ylenkatseellisesti, mutta hänen tyttärensä Leena lisäsi:
— Nimittäin, jos tahdotte, että teitä hotellissa pidetään herrasmiehenä.
Silloin tempaisi hra Kenonen hatun päästään, mutta hissi oli jo päässyt alas ja hissipoika avasi oven juuri päänsä paljastavalle hra Kenoselle ja otti tämän kunnianosoituksen itselleen ja kumarsi syvään.
— En minä sitä sinulle tarkoittanut, senkin marakatti, sanoi hra
Kenonen äkäisesti, ja hissipoika kumarsi toistamiseen.
Tämän jälkeen tunsi hra Kenonen voittamatonta vastenmielisyyttä tätä hissipoikaa kohtaan ja julmisteli hänelle aina kulmakarvojaan ja painoi hatun lujemmin päähänsä hissiin astuessaan. Mutta hissipoika kohteli hra Kenosta erinomaisella, melkeinpä liioitellulta tuntuvalla kohteliaisuudella, niin että hra Kenonen muljautti häneen usein epäluuloisia silmäyksiä, valmiina ravistamaan poikaa kauluksesta, mikäli vähäisintäkään ivamielisyyttä hänessä huomaisi. Mutta nuoren brittiläisen kasvot olivat aina yhtä järkähtämättömät ja selittämättömät.
Leskirouva, jonka luona Leena Kenonen asui, oli pitkähkö ja laiha ihminen, sillä kaikki Englannin naiset ja erittäinkin täysihoitolaisia pitävät leskirouvat ovat suuremmassa taikka vähemmässä määrässä pitkähköjä ja laihahkoja ihmisiä. Hän otti hra Kenosen vastaan erinomaisen ystävällisesti ja kysyi:
— Do you speak English?
— Oo, jees, mykky liite, vastasi hra Kenonen epävarmasti, ja sitten sujui kanssapuhe rentonaan, ja jos sattui joitakin pieniä väärinkäsityksiä, niin ne selvitti tulkkina toimiva Leena Kenonen, ja hra Kenonen käytti kaiken kielitaitonsa ja vastaili parhaan kykynsä mukaan:
— Jees… jees poks… juu, juu, jassoo… ool rait, haudujuuduu… veri well.
Välistä sattuivat hra Kenosen vastaukset niin paikalleen, että Leena Kenonenkin alkoi luulla isänsä osapuilleen ymmärtäneen mistä oli kysymys, mutta jo seuraava vastaus meni tavallisesti aivan päin hiiteen, niin että Leenan täytyi ryhtyä selvittämään, ja rouva Smith tai Brown tai Jenkins hymyili kuin viimeisten päivien pyhimys, niin että hänen suussaan näytti olevan kaksi kertaa enemmän hampaita kuin muilla ihmisillä, ja vakuutti, että hra Kenonen on ehtinyt jo kunnioitettavan pitkälle englanninkielen taitamisessa, ja kun hän vain on vähän aikaa Lontoossa, niin laskettelee hän sitä ihan rentonaan.
Kun hra Kenonen otti ensimmäisen teekupin käteensä ja maistoi ensimmäisen kulauksen tuota väkevää teetä, kohosi hiki hänen otsalleen, ikäänkuin olisi hän nielaissut kalanmaksaöljyä. Hra Kenonen piti teekuppia vasemmassa kädessään ja otti oikealla nenäliinan taskustaan ja antoi sen pudota pöydän viereen lattialle ja kumartui ottamaan sitä ylös laskematta kuppia kädestään pöydälle, ja pujahti samassa pöydän alle ja kourasi kädellään povitaskua ja löräytti taikatemppujen tekijän nopeudella ja kätevyydellä povitaskussa oivasta taskumatista jotain teekuppiin ja nousi ylös ja pisti nenäliinan taskuunsa ja sanoi kohteliaasti emännälle:
— Pardong!
Nyt ei tee maistunut hra Kenosesta ensinkään vastenmieliseltä, vaan hän joi sen ilmeisellä mielihyvällä, ja kun hänelle tarjottiin toinen kuppi, niin otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja pudotti taas nenäliinansa, ja ottipa hän kolmannenkin kupin ja pudotti samassa kolmannen kerran nenäliinansa.
Onneksi ei hra Kenoselle tarjottu neljättä kuppia.
Hra Kenonen punoitti aika lailla poislähtiessään ja kumarteli rouva Smithille tai Brownille tai Jenkinsille lukuisia kertoja ja puhui englantia suun täydeltä:
— Tänk juu… oo jees… äi sii… juupa juu… morningpost… haudujuuduu… veriwell… ool rait…
Ja kun Leena Kenonen oli saattanut isänsä takaisin hotellihuoneeseen ja lähtenyt asuntoonsa, painoi hra Kenonen nappia ja huusi sisäänkurkistavalle palvelevalle hengettärelle mahtipontisesti:
— Huiski!
Ja "huiskia" tuli kuin tulikin.
XIII
Seuraavana päivänä oli hra Kenosella harvinainen ja mieltäkiinnittävä tilaisuus tehdä automatka englantilaiselle maaseudulle. Mutta ennenkuin kerromme siitä, sallittakoon meidän ensin vielä kerran poiketa varsinaisesta juonestamme ja vertauksen vuoksi esittää, millaista huvia automatka suomalaisella maaseudulla vielä tätä nykyä saattaa olla. Tässä kerrotun matkan "Pilikon poskitiellä" ovat asianomaiset meille kertoneet, ja heidän katseestaan, äänestään ja koko olennostaan henkäili meitä vastaan niin ilmeinen ja vilpitön totuudenrakkaus, ettemme usko heidän paljonkaan liioitelleen, jos ensinkään. Ja sitäpaitsi: lukija itsekin on luultavasti joskus joutunut samanlaisiin kohtaloihin, niin ettei niissä ole hänelle mitään uskomatonta.
Asianomainen, johtajaksi nimittämämme henkilö kertoi mainitusta matkastaan seuraavia piirteitä:
Johtaja ja maisteri istuivat auton perällä, ja niinsanoaksemme kuskipukilla istui johtajan uskollinen ja koettu automies Paavo.
Luonnollisesti oli retkikunta erinomaisesti varustettu niin kartoilla kuin muillakin nykyajan mukavuuksilla. Semminkin juuri kartoilla. Kartat ovat automatkalla tärkeät välikappaleet, vaikkapa ei olisikaan kysymys matkasta Mongolian halki. Kun vain osaa niitä käyttää ja muistaa painaa mieleensä, kuinka monen tienhaaran ohi on ajettu.
Savon sydänmaille olivat he nyt painuneet ja söivät yksinkertaista, mutta tukevaa päivällistään muutamassa majatalossa, perunoita, kokonaisia paistettuja ahvenia ja riisiryynikeittoa, sellaista velliksi sakeahkoa, puuroksi vetelähköä. Siis ruokaa, jonka jälkeen mies mielellään huokaa, tunnin tai puolitoista, ellei satu erikoista kiirettä olemaan.
Olivat he kysyneet kalakukkoakin ja saaneet vastaukseksi kummastuneen katseen, ikäänkuin olisivat tilanneet paistettua kissaa. He olivat eteläsuomalaisia, joten heille oli annettava anteeksi, etteivät he tietäneet, ettei kalakukko ole Savossa samanlainen ruokalaji kuin Lindströmin pihvi Helsingin ravintoloissa, jonka saa heti, milloin vain pyytää ja joskus pyytämättäänkin. Sitäpaitsi ei kalakukko koskaan eikä missään tapauksessa kuulu savolaisen majatalon ruokalistaan.
Päivällisen jälkeen otettiin kartat esille. Tarkoituksena oli päästä illalliselle ja yöpuulle lähimpään kaupunkiin. Lähin ei kuitenkaan tässä tapauksessa merkinnyt varsinaisesti lähellä olevaa, sillä kaupunkiin tuli matkaa 95-100 kilometriä, niinkuin maisteri taitetusta tulitikusta tehdyllä tilapäisellä harpilla totesi. Matkailija, joka on joutunut viettämään öitään sydänmaan seutujen majataloissa, kyllä ymmärtää, miksi johtaja ja maisteri kernaasti halusivat yöksi kaupungin seurahuoneelle.
Majatalon vanha isäntä-ukko, joka oli syrjäkorvalla kuunnellut matkasuunnitelman kehittämistä, tokaisi:
— Ei sitä tule kaheksookaankymmentä kilovirstoo, jos siellä
Lehmäniemen kohalla oijustaa Pilikon poskitietä pitkin…
Matkustajat kysyivät, että missäs asti se semmoinen Lehmäniemi sitten on, ja saivat kuulla, että kolmisenkymmentä kilometriä sinne on. Ja sen poskitien pituus lienee noin parisen penikulmaa. Ja sitten tokkopa tullee enää kolmea penikulmaa kaupunkiin.
Eräällä kartalla näytti niillä seuduin olevan todellakin merkittynä jonkinlainen tie, jonka saattoi olettaa tuoksi matkaa lyhentäväksi "Pilikon poskitieksi".
— Mutta pääseekö siitä autolla?
— Ovat ne siitä, kuuluvat ajaneen vaikka millä…
— Mitäs Paavo arvelee? kysyi maisteri. — Yritettäisiinkö?
— No jos se senkin verran lyhentää, niin voisihan sitä yrittää, arveli Paavo, joka oli aamusta alkaen istunut ratissa. — Käännytään takaisin, jos näyttää liian mahdottomalta.
Se neuvo kelpasi johtajalle ja maisterille, ja majatalon ukko vahvisti päätöksen lopullisesti, huomauttaen:
— Sama valtahan se on matkustavaisella keäntyä takasin kuin männä etteennipäin!
Savossa matkustamisella on sekin hyvä puolensa, että siellä on aina lypsämättä saatavissa hyviä neuvoja.
Ajettiin taas kohtalaista ja tasaista vauhtia tunnin verta, eikä Paavo kironnut kuin pari kolme kertaa, mikä todisti maan tierumpujen yleensä olleen tyydyttävässä kunnossa. Oli alettu katsella vasemmalle, mutta mitään "Pilikon poskitieksi" arvioitavaa tienhaaraa ei oltu huomattu.
Vihdoin pysäytettiin erään kolmea lehmänkantturaa ohjailevan eukon kohdalla, että tietääkö hän, missä asti se poskitie on.
Eukko retuutti ensin varovaisuuden vuoksi lehmät ojaan, toisia vetäen, toisia työntäen. Itse meni hän ojan taakse ja ryhtyi sieltä vastailemaan:
— Pilikonko… johan työ ootta ajanna sen sivu!
— Emme me ole mitään tienhaaraa huomanneet.
— Eihän ne taho äkkinäiset sitä huohmata… huohmasijakos työ sen punaseks mualatun talon, jonka sivu työ viimeks ajoja?
— Jaa? kyllä me sen huomasimme… sen, jossa on nuusniekka juuri maantien laidassa.
— Nuusniekkapa tosijaan, hä hä hä… no se tie keäntyy justiisa sen pömpelin ja riihen välitse.
— P—kos sitä olisi sieltä osannut ruveta haistelemaan, ihmetteli Paavo suorasukaiseen ja kansanomaiseen tapaansa.
Käännyttiin takaisin. Löytyi nyt helposti poskitiekin, kun oli niin selvät merkit.
Talon pihamaalla näkyi vain keskenkasvuinen poika, joka nenäänsä miettiväisenä kaivellen tarkasteli autoa ja siinä istujia.
— Poika hoi!
Poika lakkasi kaivelemasta nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli valmis kuulemaan.
— Tuoko se on se Pilikon tie?
— Siitähän se männöö, myönsi poika.
— Voiko sitä ajaa autolla?
— On ne siitä ajaneet autollai…
Paavo käänsi päättäväisesti koneen edellämainittujen vaatimattomien, mutta talossa tarpeellisten huoneiden välitse. Poika ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä askarteluaan kasvojensa keskiosassa.
Pilikon poskitien alkupää oli sileätä ja nurmettunutta tien pohjaa. Ilmeisesti ei tämä suositeltu oikotie kärsinyt liikarasitusta, jota maaanteihimme nähden yleensä valitetaan.
— Alku tien kaunistaa, muovaili johtaja vanhaa sananlaskua.
Mihin Paavo, jolla tuntemattomille teille lähdettäessä oli taipumusta profeteeraamiseen, lisäsi:
— Mutta lopussa kiitos seisoo.
Jatkaen hetken kuluttua, kun keskelle tietä ilmestyi iso kivi, niin että täytyi ruhjoa pari keskikokoista katajapensasta, kansallisen kestävyytemme symboolia:
— Ja saattaa seisoa autokin…
Talotonta taivalta se oli. Tie jätti, lievemmin sanoen, tilaa toivomuksille.
— Voi se siitä sentään vielä parantuakin, arveli johtaja, joka on optimistinen luonne.
— Ainakin on siinä parantumisen varaa, murahti maisteri, vilkaisten kelloonsa.
— Minä en tykkää siitä, että kangasmaa näyttää loppuvan ja sekametsä alkavan, puhui ratissa istuja kuin itsekseen. — Tiedä vielä, minkälaiselle suolle tässä lopuksi joutuu…
Hetken perästä ilmoitti hän:
— Siitä minulla kuitenkin on hyvä mieli, ettei tämä auto ole minun… se olisi kova isku köyhälle miehelle.
Johtaja, joka ei voinut ilahduttaa itseään samalla tosiasialla, synkistyi jonkin verran. Vaikka hän, kuten edellä mainittiin, onkin pohjaltaan optimistinen luonne.
Tiestä ei nyt enää voinut sanoa, että se oli huonoa. Se oli nimittäin muuttunut kurjaksi. Milloin se ei ollut vaaleanharmaata pehmeätä savivelliä, oli se ankarata louhikkoa, mikä teki Paavon synkkien aavistusten pikaisen toteutumisen enemmän kuin todennäköiseksi. Vaihteen vuoksi oli se silloin tällöin melkoisen huolimattomasti sekoitettua savivellilouhikkoa.
— Olen minä parempiakin teitä ajanut, muisteli Paavo menneisyyttään.
— Nyt on tunti ajettu, ilmoitti johtaja hyvin pitkän äänettömyyden perästä.
— Seitsemän kilometriä, vastasi Paavo, joka piti tarkkaa vaaria matkamittarista sellaisilla teillä, joitten reunoja eivät kilometripatsaat kaunistaneet. Ja tämä oli kyllä sellainen tie. — Siinä ajassa sen riski mies jokseenkin käveleekin, huomautti Paavo ohimennen.
— Pahuksen äijä siellä kestikievarissa! puhkesi maisteri äkkiä puhumaan, tulkiten epäilemättä yleisen mielialan. — Tarvitsisi köniinsä aika lailla!
— Ja se pojanmölli siellä nuusniekan luona! lisäsi Paavo puolueettomuuden vuoksi.
Metsän rämeikköön ilmestyi vihdoin aukko, ja aukossa oli perunamaa ja tien vieressä mökki. Pienellä pihamaalla oli aluksi vain kaksi paitasillaan olevaa lasta, jotka auton nähtyään vilistivät sisään niin että paljaat pakarat vilkkuivat.
— Antaa pysähtyä! huusi johtaja, mutta hiljaa kulkenut auto, jonka vasen etupyörä oli pudonnut syvänlaiseen kuoppaan, pysähtyi samassa itsestäänkin.
— Siinä hän nyt sitten on! totesi Paavo maltillisesti.
Mökistä tuli esille eukko avojaloin ja kuvankauniisti kohotetuin helmoin, ikäänkuin olisi hän juuri ollut lattian pesussa. Hänellä oli käsivarrellaan toisella vuodella oleva lapsi, ja helmoissa riippui puolenkymmentä vähän suurempaa, joilla kaikilla oli joko etusormi tai peukalo suussa.
— Kato nyt Henrikki autoo! kehoitti mökin eukko sylissään olevaa.
— Tää Henrikki kun ei näet ouk vielä millonkaan nähnä autoo, lisäsi hän anteeksipyytävästi hymyillen herroille.
— Koska tästä teidän ohitsenne on viimeksi auto ajanut? kysyi maisteri tutkimusta suorittavan poliisikomisaarion tavoin.
— Ajohan tästä yks herra kaupunnista toissa kesänä, mutta se sano jottei hän toista kertoo tätä tietä aja, vaikkei ois mittään muuta tietä koko leänissä…
— Sen minä kyllä uskon! vakuutti Paavo, ryhtyen mökin pihalta noutamallaan kangella nostamaan etupyörää kuopasta.
— Kuinka pitkälti tätä tietä vielä riittää? kysyi johtaja.
— Niin jottako vallanmuantielle? Mikäpä sitä lienöön niin metrilleen mitanna, vuan ennen ne kuuluvat räknänneen sen kahekstoista venäähenvirstaks.
— Onko se yhtä huonoa kuin tähänkin asti? tiedusteli maisteri synkästi.
— No ei se taija paljon parempookaan ollak… eikähän siitä ennee kukkaan ajakkaan…
— Käännetään takaisin! määräsi johtaja.
Mökin pihassa päästiin jotenkuten kääntymään, tekemällä pieni vierailu perunamaallekin.
— Nyt on ainakin tuttua tietä, mutisi maisteri.
— Kato nyt, Henrikki, nyt se lähtöö! huusi mökin eukko.
Oli kulunut tasan kolme tuntia siitä, kun poskitielle poikettiin, kun auto jälleen nousi maantielle riihen ja pikkukamarin välitse. Paavo heitti ikävöivän silmäyksen pihaan, mutta nyt ei näkynyt sitä nenäänsä kaivelevaa poikaakaan, jolle Paavolla olisi mielestään ollut jotain asiaa.
Maantielle päästyä ja pannessaan kuraisen koneensa kovempaan käyntiin ilmoitti Paavo ykskantaan herroille:
— Juu, se oli se niinsanottu "Pilikon poskitie"…
XIV
Niin — seuraavana aamuna, kun hra Kenonen oli tuskin kunnolla ylös päässyt, ilmestyi huoneeseen ilman koputuksia tai muita naputuksia isäntä Taavetti Tiilikainen ja sanoi yksinkertaisesti.
— Huomenta!
— Moorning! vastasi hra Kenonen. — Kuinka sinä olet tänne tullut?
— Hissillähän minä tulin. Se käypi niin sievään. Ja numero oli ovella, niin että mikäpäs tässä. Meillä on auto kadulla odottamassa, joudu mukaan!
— Kenellä "meillä"? kysyi hra Kenonen, joka oli tummanpunainen kasvoiltaan, koska hän oli juuri ankarassa taistelussa kauluksennappinsa kanssa.
— Jaakolla ja minulla, ilmoitti Tiilikainen. — Jaakko sanoi, että pitää meidän nähdä muutakin Englantia kuin lampaita, kivihiilijunia ja Lontoo. Jaakko minut tänne sinunkin huoneeseesi opasti.
— Se tuntuu olevan hyvin perillä asioista, tuo sinun poikasi, murisi
Kenonen. — Minä tuskin itsekään tiedän, missä minä asun.
— Mikäs hänellä, vanhalla lontoolaisella, kehui isä Tiilikainen poika-Tiilikaisen asiantuntemusta. — Sanoi, että pitää tehdä ajelu jonnekin länteen päin maaseudulle… sanoi se sen paikan nimenkin, vaan en muista. Kuninkaan linna kuuluu olevan.
Hra Kenonen hörösteli korviaan. "Kuninkaan linna" vaikutti häneen mahtavasti. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että hän voisi tällä matkalla semmoisissakin paikoissa käydä.
Tultuaan valmiiksi astui hra Kenonen vieraineen ulos, painoi vanhan matkustajan tottumuksella nappia, joka toi hissin poikineen ylös, ja miehet olivat kymmenen sekunnin perästä alhaalla hotellin hallissa.
Siellä istuivat korituoleissa neiti Leena Kenonen ja herra Jaakko
Tiilikainen.
— Mistä sinä olet tänne tullut? kysyi hra Kenonen tyttäreltään, rypistäen otsaansa.
— Kotoa tietysti! Herra Tiilikainen pyysi minutkin automatkalle…
— Hm, hm… murahteli hra Kenonen.
— Siellä on niin kaunis ilma, selitti Jaakko Tiilikainen. — Nyt on mainio tilaisuus tehdä huviretki Windsoriin.
— Sekö se on se kuninkaan linna? kysyi hra Kenonen.
— Se… kuninkaalliset käyvät siellä melkein joka viikko. Mutta pääsee sinne yleisökin.
Hra Kenonen lausui olevansa oikeastaan periaatteessa tasavaltalainen, mutta kuulleensa, ettei Englannin kuningas ole mikään tyranni, joten hän katsoi voivansa suostua ehdotukseen.
— Mutta milloinkas me tätä kaupunkia katselemme?
— Onhan siihen vielä aikaa, arveli Tiilikainen.
— Käydään nyt ensin katselemassa näiden maanviljelyksiä.
— Yhäkö tätä kaupunkia riittää? kysyi Tiilikainen, kun oli ajettu viisi minuuttia.
— Eihän tämä ole kuin kaupungin toista laitaa, huomautti Leena
Kenonen. — Meillä on takanapäin kaupunkia pari penikulmaa.
— Hoi helkkarissa! sanoi Tiilikainen. — Sehän on puolta pitempi matka kuin meiltä kotoa Kurkiharjun kirkolle.
Vihdoin oltiin oikealla maaseudulla. Thames-virta luikerteli täällä pienenä, sievänä, viheriärantaisena jokena.
— Tämä on kyllä erilaista kuin Kurkiharjussa, myönsi isä Tiilikainen.
— Mutta ihmiset kävelevät täällä kahdella jalalla niinkuin sielläkin.
Hra Kenonen oli enimmäkseen ollut vaiti, sillä hän oli pitänyt silmällä Leenaa ja Jaakkoa, mutta kun hän ei huomannut mitään erikoista, rauhoittui hän vihdoin ja suuttui itselleen ja haukkui itsensä ajatuksissaan vanhaksi hölmöksi, joka haaskaa kalliit ja muistorikkaat hetket tyhjänpäiväiseen hautomiseen, sillä jos noilla pennuilla olisikin joitakin salajuonia, niin yhdellä sanallahan niistä tulee loppu. Ja sitäpaitsi ei niillä näytä mitään olevankaan.
Ja hra Kenonen ravisteli itseään niin että suuri auto tutisi, karistellen siten yltään kaikki turhanpäiväiset ja vahingolliset päänvaivat, ja ryhtyi Leenan ja nuoremman Tiilikaisen välityksellä pumppuamaan tietoja autonkuljettajalta, joka osoittautuikin ehtymättömäksi tietojen lähteeksi. Ja hra Kenonen kysyi Leenalta, mikä se "Uindze" on, ja kuultuaan, että se on juuri se Windsor, mihin ollaan menossa, niin hra Kenonen pyysi saada tiedustella, miksi sitä ei sitten nimitetä oikealla nimellään, ja ilmoitti haluavansa nähdä Windsorissa ensiksikin kuninkaan huoneet, jos sinne pääsee, ja toiseksi sen paikan, jossa ne Windsorin iloiset rouvat olivat.
— Anna sinä ne olla, vanha mies! sanoi Tiilikainen, mutta Kenonen suuttui ja sanoi, ettei Tiilikainen ymmärrä Shakespearen taidetta enempää kuin Don Kuiksote tuulimyllyjä.
Tultiin siitä Windsoriin, syötiin kaupungissa eräässä ravintolassa aamiainen, jonka hra Kenonen välttämättä tahtoi maksaa ja maksoikin, ja lähdettiin linnaa katselemaan. Kuninkaalliseen huoneistoon päästiin kuin päästiinkin, ja hra Kenonen puhui englanninkieltä oppaana olevan vahtimestarin kanssa ja saavutti tuon kunnon vanhuksen kiitollisuuden ylenmääräisillä juomarahoilla ja sanoi, että jos hänellä olisi tämä linna, niin tekisi hän siinä erinäisiä muutoksia, joista ensimmäinen olisi se, että hän ajaisi kaikki turistit pellolle ja panisi portille sakkotaulun ja pyövelin ja mestauspölkyn varoittaviksi esimerkeiksi.
P. Yrjön kuuluisa kappeli katsottiin myöskin, minkä jälkeen hra Kenonen käski vahtimestarilta kysyä, missä ne iloiset rouvat olivat.
Vahtimestari näytti erästä vanhuuttaan harmaata linnan sivurakennusta ja sanoi, että iloiset rouvat ovat olleet siellä, ja kun hra Kenonen kysyi, eikö niitäkin saisi nähdä, ja vahtimestari ilmoitti, ettei se valitettavasti käy päinsä, koska ne jo ovat kuolleet, niin tuli hra Kenonen surumieliseksi ja sanoi, että semmoistahan se on, yhtenä päivänä ollaan iloisia ja nauretaan ja kikatetaan, mutta toisena päivänä on kikatus jo loppunut.
Hra Kenonen sanoi, että kyllähän tämä paikka jo on nähty, ostetaan nyt vain postikortit muistoksi ja lähdetään Lontooseen, missä on eri humina, joka on vielä kokonaan tutkimatta.
Lontooseen palattiin iltapäivällä toista tietä, ja eräässä paikassa pysäytti kuljettaja auton ja viittasi joen rannalla alavalla nummella olevaan yksinäiseen, vanhaan ja pieneen rakennukseen, sekä selitti jotain nuoremmalle Tiilikaiselle.
— Kuulkaa! huusi tämä. — Tuo tuolla on tärkeä historiallinen paikka!
— Tuoko tönö tuolla? kysyi hra Kenonen epäilevästi. — Ei se ainakaan kovin tärkeältä näytä.
— Niin, mutta se on se kuuluisa Runnymeden niitty, jolla Magna Charta allekirjoitettiin kesäk. 15 p. 1215.
Hra Kenonen kysyi, mikä se semmoinen kartta oli ja oliko siinä lailliset karttamerkit, ja kuultuaan, että se oli englantilaisten suuri vapauskirja, joka silloisen kuninkaan oli ollut pakko antaa, niin sanoi hra Kenonen, että olisivat sitten tehneet järkiään tasavallan. Ja mikä se semmoinen kuningas on, joka antaa kapinallisten pakoittaa itsensä allekirjoittamaan sellaisia papereita? Jos hän, nimittäin hra Kenonen, olisi joutunut tuollaiseen asemaan, niin olisi hän mennyt tuonne Windsorin linnaan ja pannut portit lukkoon ja ladannut kanuunat ja sanonut, että tulkaapas ryökäleet lähelle, niin ammun teidät mäskiksi!
— Milläs se Juhana Maaton olisi ampunut, kun ei ollut ruutikaan vielä keksitty? kysyi nuori Tiilikainen.
— Ha, ha! sanoi neiti Leena Kenonen.
Herra Kenonen ällistyi vähän, mutta vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:
— No, olisi sitten keksinyt ruudin ensin!
XV
Hra Kenonen oli nyt ollut viikon päivät Lontoossa, ja oli nähnyt paljon ihmeitä. Hän oli käynyt museoissa, myöskin British Museumissa, missä hän oli kiinnittänyt erityistä huomiota egyptiläisen osaston pitkiin muumioriveihin ja kysynyt, kuka niistä on Tutankhamen. Saatuaan kuulla, ettei Tutankhamen ollut täällä, kysyi hän, miksi ei sitten sitä oltu tänne tuotu, ja ilmoitti, ettei hän näistä toisista äijistä välitä, olkoot omissa lämpimissään. Hänelle olisi näytetty kuuluisaa kirjastoa, mutta hän sanoi, että mitäs niistä kirjoista, on hän niitä ennenkin nähnyt.
Hän oli käynyt kuuluisassa eläintarhassa ja käynyt kuuntelemassa Parlamenttitalon suuren kellon soittoa ja oli ollut tulla yliajetuksi Cityssä ja oli ajanut maanalaisella radalla ja oli kerran lähtenyt yksin Hyde Parkiin ja eksynyt sieltä takaisin tullessaan ja oli kauhistunut hengessä ja ryhtynyt puhumaan englanninkieltä poliisin kanssa.
Viiden minuutin kuluttua oli hän tullut siihen masentavaan johtopäätökseen, ettei tuo poliisi osaa englanninkieltä, ja lähtenyt jatkamaan matkaansa.
Seuraavat 14-15 tuntia olivat kaameimmat hra Kenosen elämässä. Onneksi oli hänellä rahaa, niin ettei hänen tarvinnut nälkää nähdä. Mutta kun hän koetti poliiseille ja autonkuljettajille selvittää, kuka hän on ja missä hänen pitäisi asua, eivät nämä voineet muuta kuin pudistaa päätään ja luoda häneen osaaottavia silmäyksiä.
Oli tullut uusi päivä, ja Leena Kenonen oli kauhukseen saanut aamulla hotellissa selville, ettei hra Kenonen ollut koko yönä ollut kotona ja ettei häntä oltu nähty sitten kun hän eilen aamulla jokseenkin näihin aikoihin oli lähtenyt tavanmukaiselle kiertueelleen.
Leena Kenonen säikähti pahasti, niinkuin luonnollista olikin, ja otti auton ja ajoi Tiilikaisten kortteeriin ja toimeenpani hälyytyksen. Jaakko Tiilikainen sanoi heti, että asia on vakava, sillä jos hra Kenonen on yksin ollut yön kaupungilla, niin on hänelle voinut tapahtua mitä tahansa, mutta Taavetti Tiilikainen otti asian rauhallisemmin ja arveli, että kyllä se routa senkin porsaan vielä kotiin ajaa.
Jaakko Tiilikaisen ehdotuksesta ajoivat Jaakko ja Leena Suomen lähetystöön, missä heille kerrottiin eräältä Itä-Lontoon poliisiasemalta juuri soitetun, että siellä on etuhuoneessa aamuyöstä asti istunut eksynyt muukalainen, joka vuoroin itkee, vuoroin rähisee jotain tuntemattomalla kielellä, lyö rintoihinsa, osoittaa itseään etusormellaan, ja toistaa toistamistaan:
"Finnish! Finnish! Jees poks!"
Muuten ei hänellä poliisin ilmoituksen mukaan ole mitään hätää, sillä rahaa näyttää hänellä olevan, ja poliisin toimesta on hänelle hankittu teetä ja voileipää. Nyt nukkuu hän sikeästi kuorsaten penkillä ja mutisee joskus unissaan:
"Finnish… jees poks".
Kun Leena Kenonen ja Jaakko Tiilikainen saapuivat poliisiasemalle, istui hra Kenonen haukotellen ja jossain määrin ränsistyneen näköisenä puusohvalla. Hänen katseensa kirkastui ja hän sanoi levollisesti:
— Moorning post!
Hra Kenonen kiitteli poliiseja ja tarjosi rahaa, mutta kun tämä tarjous kohteliaasti, mutta varmasti evättiin, sanoi hra Kenonen vilpittömästi: "Tänk juu, sentlemen, veri mätsh!" ja jonkinlainen päällysmies taputti häntä ystävällisesti olkapäälle, puristi hänen kättään ja sanoi neiti Kenoselle:
— Oikein kunnon herrasmies! Englanninkielen taito vain hieman puutteellinen. Ei pitäisi päästää yksikseen kaupungille.
Ajaessaan hotelliin sanoi hra Kenonen, ettei hänellä ollut mitään hätää, ja että on aivan suotta nostaa melua, jos hän sattuu vähän viivähtämään. Ei hän nyt sentään enää ainakaan Lontooseen eksy. Oli vain seikkailun halusta joutunut vähän liian kauas ja poikennut poliisiasemalle levähtämään, juttelemaan poliisien kanssa ja katselemaan, millaista se niiden virantoimitus öiseen aikaan on tällaisessa suurkaupungissa. Oli siellä tarinoitu ja juotu yhdessä teetä, ja oli hän tainnut hiukan torkahtaakin.
Tämän seikkailun jälkeen ei hra Kenonen kuitenkaan astunut enää omin nokkineen ulos hotellinsa portista, mutta ukko Tiilikainen kulkea lotikoitti yksikseen ympäri Lontoota ja kävi kerran Kristallipalatsissa asti ja joutui pieneen riitaan maksusta autonkuljettajan kanssa takaisin tultuaan. Autonkuljettaja haukkui englanniksi ja Taavetti Tiilikainen suomeksi, ja poliisi oli epätietoinen, mutta kuunteli kuitenkin kohteliaasti myöskin Tiilikaisen väitteitä, vaikka ei luonnollisesti ymmärtänytkään yhtään sanaa. Tämä tora tapahtui Tiilikaisen asunnon portilla, kunnes palvelijatar huomasi sen ja meni ilmoittamaan asiasta Jaakko Tiilikaiselle. Tämä kiirehti välitysmieheksi ja ukko Tiilikainen tuli lopulta vakuutetuksi siitä, että kuljettaja oli oikeassa, mutta käsittämättömäksi arvoitukseksi jää, kuinka autonkuljettaja ja Tiilikainen niinkin paljon ymmärsivät toisiaan kuin todella tapahtui, sekä varsinkin se, miten Taavetti Tiilikainen oli omin päinsä osannut Kristallipalatsiin ja aterioinutkin siellä. Mutta olihan hän kyllä siksi toiseksi ollut hra Kenosen koulussa.
Toiselta puolen tuntui hra Kenosesta selittämättömältä, miten oli mahdollista, että olipa hän tyttärensä kanssa vaikka missä, ravintolassa, teatterissa, museossa, puistoissa tai missä tahansa, niin aina sattui ukko Tiilikainen poikineen tai ainakin poika-Tiilikainen samaan paikkaan, vaikka ei edeltäpäin oltu mitään sopimusta tapaamisesta tehty.
Hra Kenonen päinvastoin koetti pitää nuoria toisistaan erillään niin paljon kuin mahdollista, minkä johdosta hän oli ruvennut suorastaan karttelemaan Tiilikaisia. Mutta ei se vain auttanut. Ja hra Kenosen mielestä olisi tällaisessa kaupungissa pitänyt olla runsaasti mahdollisuuksia kulkea huomaamatta toistensa ohikin.
Kaikki kunnioitus hra Kenosen terävälle älylle, mutta nerokkaimmankin isän on vaikea pitää oveluudessa puoliaan nykyajan neitosille. Heidän äitinsäkin ovat siinä suhteessa aivan takapajulla. Kerromme, valaistaksemme tapamme mukaan esimerkillä väitettämme, kuinka eräs tuttavamme, neiti Leeda Joutsenhelmi pari vuotta sitten nappasi itselleen miehen. Jutussa ei kyllä ehkä ole varsinaisesti uutta, mutta sittenkin.
Näin se kävi.
— Jaa, jaa! sanoi mamma Joutsenhelmi surullisesti. — Neljä tytärtä minulla on, ja vain yksi niistä on päässyt onnellisesti naimisiin.
— Pyh, vai "onnellisesti!" vastasi neiti Leeda Joutsenhelmi niskaansa nakaten. — Jollei Bertalle olisi käynyt "onnettomasti" ja jollei hän sen johdosta olisi pitänyt Heikkiä niin lujilla, niin ei hänkään olisi naimisissa.
— Miehiä täytyy valitettavasti aina pitää lujilla, jos siihen vain on tilaisuutta, huokasi mamma Joutsenhelmi. — Nämä ovat aivan erilaisia, nämä nykyajan nuoret miehet kuin minun aikoinani…
— Kyllä kai sinäkin sait pitää pappaa kuumana, ennenkuin sait hänet vihille, arveli tytär, tunnustellen varovaisesti sormenpäillään käherryssaksien kuumuutta.
— Minäkö! huudahti mamma Joutsenhelmi miltei kiivaasti. — Se ei ole totta! Pappa jumaloi minua, minä olin hänestä aivan pääsemättömissä. Ja niin kauhean mustasukkainen kuin hän oli toisille nuorille miehille, jotka kuuluivat ihailijapiiriini! Se oli ihan hirveätä!
— Hm.
Neiti Leeda Joutsenhelmi seisoi peilin edessä pukeutumishommissa. Hän ei ollut niissä vielä pitkälle ehtinyt, sillä hänellä oli yllään vain —, no niin, samapa se. Paljon hänellä ei missään tapauksessa ollut yllään.
— Bertta on kieltämättä onnellinen avioliitossaan. Heikki ei tosin ole mikään kaunis mies, mutta miehen ei tarvitse ollakaan kaunis. Mitä kauniimpi mies on, sitä huonompi aviomies hän on. Eikä Heikki ole erityisen viisaskaan…
— No ei, totisesti! huudahti neiti Leeda.
— Mutta miehen ei tarvitsekaan olla mikään nero ollakseen hyvä aviomies. Heikki on joka tapauksessa mies, ja se riittää.
— Muutamille.
— Saisi riittää sinullekin! sanoi mamma Joutsenhelmi äreästi. — Sinä olet nuorin sisaruksista ja olet jo pitkän matkaa neljännelläkymmenellä, mutta miehestä ei ole vielä tietoakaan.
— Enpä ole erityisesti yrittänytkään, huomautti tytär.
— Olisi jo aika yrittää, jos mieli ensinkään yrittää. Muutaman vuoden kuluttua…
— En minä vielä mikään ikäloppu ole sanoi Leeda vähän venytellen. —
Ja minä tunnen luissani, että saan miehen sinä päivänä jolloin tahdon.
— Se on hyvä sanoa… mutta nythän on karkausvuosi! Näytäppä nyt, että saat miehen, koska olet niin varma asiastasi!
— Onko mammakin niin lapsellinen, että puhuu karkausvuodesta. Sehän on pelkkää leikillistä lorua. Nykyajan naiselle on jokainen päivä karkauspäivä. Missä se laamapaita taas on?
— Aiotko lähteä ulos?
— Lähden hiihtämään.
— Sitten sinun on välttämättä muutettava lämpimämmät housut. Te nykyiset nuoret naiset olette niin kauhean ajattelemattomia. Kun minä olin nuori…
— Kun mamma oli nuori, ei naisilla ollut housuja ollenkaan. Kyllä minä tiedän.
— Sinä olet aivan mahdoton!
Tunnin kuluttua lähti Leeda Joutsenhelmi hiihtopuvussa ja lappalaisine jalkineineen, sukset kainalossa. Ja oli sunnuntai, helmikuun 24 päivä. Ja mennessään alas pimeähköä, likaista ja paistinkäryn kyllästyttämää porraskäytävää, hyräili hän keveätä jazzikappaletta.
Kolme tuntia hän viipyi.
Kun hän palasi tuli hän ajurilla, sukset sivullaan. Ja hänen rinnallaan istui nuorehko, kalpeahko, vaaleaviiksinen mies, jolla oli niinikään sukset sivullaan.
Leeda Joutsenhelmi nilkutti vaaleaviiksisen miehen tukemana ja silloin tällöin vähän voihkaisten ylös portaita.
Mamma avasi eteisen oven.
— Jestas, mitä on tapahtunut? huusi hän. — Oletko sinä onneton katkaissut jalkasi?
— Ei, se on vain vähän nyrjähtänyt, ilmoitti Leedan saattaja. — Se nyrjähti tuolla Alppilassa. Kyllä se menee parissa päivässä ohi, jos hierottaa. Anteeksi että minä…
— Ai, niin, jos saan esittää! huudahti Leeda Joutsenhelmi metallinkirkkaalla äänellä. — Herra Salakka ja äitini. Rikhard — herra Salakka tarkoitan — pelasti minut…
— Käykää sisään, käykää sisään! huudahti mamma Joutsenhelmi. — Se oli kovin ystävällisesti tehty… se oli ritarillisesti tehty! Minun pikku Leedani on vielä niin kovin varomaton ja riehakka, niinkuin nuorten tyttöjen tapa on. Minä aina pelkään, että hän loukkaa itsensä. Se nuoruus, se nuoruus… mutta olkaa toki hyvä ja käykää sisään! Kuppi kuumaa, kuppi kuumaa, se on niin kovasti hyvää ja terveellistä kylmästä tultua. Kuinka sinä nyt sillä tavalla nyrjähytit jalkasi, pikku Leeda-parkamme?
Istuttiin vierashuoneessa ja juotiin kahvia.
Kun ensimmäiset kupit oli juotu, vilkaisi Leeda Joutsenhelmi terävästi ritarilliseen saattajaansa ja sanoi sitten äkkiä:
— Mamma, pysy tyynenä — minä ja Rikhard olemme kihloissa!
Vaaleaverinen mies hätkähti kuin iskun saanut, mutta ei kieltänytkään. Leeda Joutsenhelmen katseessa oli jotain, mikä ilmoitti kaiken vastarinnan turhaksi. Hän muuttui vain entistä kalpeammaksi ja taivutti vähän päätään.
— Niin, mamma, sinä et saa kieltää! huudahti Leeda Joutsenhelmi uhmaavasti, miltei hurjasti mammalle, joka ei vielä ollut sanonut mitään. — Rikhard ottaa minut vaikka tulen ja veden läpi! Me olemme suudelleet toisiamme, silloin kun Rikhard auttoi minua ylös lumesta. Poliisi numero 983 kulki juuri silloin ohi ja näki sen. Meidän täytyy siis mennä naimisiin!
Mamma Joutsenhelmi hyrähti itkuun. Hän syleili kiivaasti tytärtään.
Sitten syleili hän vielä kiivaammin herra Salakkaa ja nyyhkytti:
— Sinä paha, paha poika, joka riistät minulta pikku tyttöni, nuorimman lapseni… mutta minä en tahdo olla onnenne tiellä. Minä siunaan teitä… uhuu… uhuu…
Rikhard Salakka pääsi pois vasta klo 10 aikaan illalla, sittenkun häät ja asuntokysymys oli järjestetty. Häät pidetään kolmen viikon kuluttua.
Kun sulhanen oli lähtenyt, sanoi mamma Joutsenhelmi huolestuneena:
— Mutta kuinka on kipeän nilkkasi laita?
Leeda Joutsenhelmi vastasi vain:
— Mamma on aina yhtä yksinkertainen!
Sitten pyörähti hän oikealla kantapäällään kerran ympäri vastapäivään.
Sitten pyörähti hän vasemmalla kantapäällään kerran ympäri myötäpäivään.