language: Finnish

VANHA KONSTI PAREMPI KUIN PUSSILLINEN UUSIA

Kertomus hra Kenosen matkasta Lontooseen

Kirj.

TIITUS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1926.

I

Oli kevät.

Herra Kenonen oli matkalla ulkomaille. Siis asiasta on tehtävä kirja.
Ja tässä se kirja nyt tulee.

Neiti Leena Kenonen oli kirjoittanut Lontoosta, että isä tulisi häntä noutamaan, niin näkisi samalla tämän kaupungin.

— Ikäänkuin siinä olisi mitään näkemistä! sanoi hra Kenonen aamiaispöydässä, kirjettä lukiessaan. — Ne vain luulevat. Ja olenhan minä nähnyt siitä postikortteja ja muita kuvia. Kaupunki kuin kaupunki.

Mutta seuraavana päivänä ilmoitti hän, että koska ei tyttö osaa sieltä yksin tulla, niin kai hänen on lähdettävä. Sehän on hänen vanha kohtalonsa.

"Lähetä lapsi asialle, lähde itse perässä".

Ja näkeepähän samalla, missä määrin se tyttö nyt sitten tulee toimeen oikeitten englantilaisten, semmoisten pitkäkoipisten piipunpolttajien kanssa.

— Mutta kuinka sinä voit sinne matkustaa? kysyi rouva Kenonen huolestuneena. — Osaatko sinä ollenkaan kieltä?

— Haudujuuduu?! huudahti hra Kenonen kummastuneena. — Minäkö? Oletko sinä kuullut minun puhuvan enkeliskaa?

Rouva Kenonen ei todellakaan ole kuullut, kuinka hänen miehensä puhuu maailmanvalloittajakansan kieltä. Eikä sitä ole kuullut kukaan muukaan.

— Jees, Hyyde Barkk! murisi hra Kenonen. — Aina sitä sen verran osataan, että toimeen tullaan.

Ja hra Kenonen ryhtyi tekemään matkavalmistuksia. Vieläpä aivan levollisella mielellä. Sillä hänellä on eräs tieto, jonka hän pitää omana salaisuutenaan. Samoin kuin entinen historiallinen henkilö sanoi: "Poikani, et aavistakaan, miten vähällä älyllä valtakuntaa voi hallita", niin samoin on Kenonenkin tullut huomaamaan, miten vähällä kielitaidolla voi ulkomaanmatkoja tehdä. Kunhan vain ei tuppaudu liian pitkiin puheisiin niiden alkuasukkaiden kanssa.

Esimerkkinä mainittakoon, että kun hra Kenonen ensi kertaa oli käymässä Tanskassa, tuli hän siellä koko ajan toimeen omalla kielellään. Ensin hän vähän sadatteli, että mikä h—tin maa tämä on, missä ei suomea osata, kun tanskalaiset aina kyselivät "vaba, vaba?" mutta sitten hän jollakin rautatieasemalla kyllästyneenä ärjäisi hikeään pyyhkien:

— Vaba, vaba? Ei vapaa, vaan piletti, hornassa, Kööpenhaminaan!

Silloin tanskalainen piletinmyyjä ymmärsi todellakin, ja olivat hänen hyväntahtoiset kasvonsa ikäänkuin kirkastuneet, kun hän ojensi piletin hra Kenoselle ja sanoi jotain, että:

— Fem ou förre.

— Ota tuosta äläkä hörritä, ei siitä kuitenkaan saa kukaan selvää, sanoi hra Kenonen, ojentaen 50 kruunun setelin, ja saaden takaisin sen mikä siitä oli tulevakin.

Niin että hra Kenonen on huomannut voivansa kielitaidon puolesta matkustaa vaikka Taka-Intiaan.

II

Nuori neiti Leena Kenonen oli oleskellut Englannissa jo useita kuukausia, sillä hän oli matkustanut sinne ennen joulua. Hän on todellakin vielä nuori, niin nuori, että varsinaisen, hyvästi kauppansa tekevän ja kaikkia koulutyttöjä haikeasti itkettävän rakkausromaanin ennätämme kirjoittaa hänestä myöhemminkin. Tällä hetkellä ei meillä siihen ole oikein aikaa.

Hän on nimittäin vasta yhdeksäntoista vuotias. Hänellä on siniset silmät, ja muu muoto semmoinen kuin pitääkin. Ukko Kenosta ei todellakaan luulisi hänen isäkseen.

Leena Kenoselle oli edellisenä syksynä luvattu paikka eräässä pankinkonttorissa sillä ehdolla, että hankkii ensin itselleen mahdollisimman hyvän englanninkielen taidon. Pankinjohtaja sanoi, että parasta on, jos neiti matkustaa joksikin aikaa Englantiin. Onhan neidillä varakas isä. Leena Kenonen tuli kotiin ilosta säteillen ja kertoi, että paikka on saatu, mutta pitää ensin käydä Englannissa kieli oppimassa.

— Siis se jäi saamatta, sanoi hra Kenonen kuivasti. — Luuletko sinä, että minä olen mikään Kordelinin säätiö?

Neiti Kenonen itkeä tihautti ja kertoi sitten, mitä pankinjohtaja oli arvellut hra Kenosen taloudellisesta asemasta.

— Vai niin, sanoi Kenonen. — Taikka jos se nyt sikseen tulee, niin kestän kai minä vielä tämänkin kolauksen. Saat lähteä jos mielesi tekee, mutta muista siellä aina, että minä tienaan täällä kotona vain markkoja enkä puntia. Ja käytä aikasi hyvin ja opettele ensin lausumaan se niiden "the". Sen kun on oppinut sanomaan, niin kyllä sitten oppii kaiken muunkin. Jollei sitä hau-hau-kieltä opi siellä paikan päällä, niin ei sitä sitten kai opi missään muuallakaan. Mistä ne lienevät itse sen ensin oppineet?

Neiti Kenonen hymyili kyyneltensä läpi. Hän oli onnellinen ja kiitti isäänsä, mutta hra Kenonen sanoi:

— Käy ostamassa sanakirja ja ala lukea.

Eräänä koleana syyspäivänä lähti sitten laiva Helsingin satamasta. Leena Kenosta oli saattamassa isänsä sekä eräitä tyttötuttavia, jotka hra Kenonen muisteli joskus nähneensä tyttärensä seurassa. Mutta oli siellä myöskin eräs nuori mies, jota ei hra Kenonen ollut koskaan nähnyt, ja joka toi hänen tyttärelleen suuren kukkakimpun.

— Mikähän käki sinäkin olet? ajatteli hra Kenonen kummissaan ja epäluuloisena. — Tuopi Leenalle kukkia, lapselle!

Hra Kenosella ei kuitenkaan ollut enää tilaisuutta tutkimuksiin ja kuulusteluihin, sillä laiva lähti, ja Leena ja hänen saattajansa huiskuttivat toisilleen niin kauan kuin näkivät toisensa. Varsinkin se pojanlorvelo huiskutti. Hra Kenonen huiskautti vain pari kertaa etukäpälällään ja lähti sitten kävelemään, ajatellen mennessään, että hyvä olikin, kun tyttö lähti pois. Tiedä näistä helsinkiläisistä kekkaleista, jotka hännystelevät keskenkasvuisia tyttöjä. Mutta tottapahan nyt unohtuu. Ja tulehan sitten, vintiö, vain kuikuilemaan meidän nurkille, niin kyllä minä silmät sinulta saippuoin, ja katsokoon silloin Leenakin eteensä, uhkasi hra Kenonen itsekseen. — Sillä se on niinkuin Syyrakki sanoo: "Kurittamatoin lapsi tulee niin kankiaksi kuin hillimätöin hevonen".

Kenonen luulee tuntevansa nykyajan nuorison. Mies parka!

III

Oli siis, palataksemme asiaan, kevät, ja hra Kenonen oli matkalla
Englantiin.

— "Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti", mutisi hra Kenonen, joka nuorempina päivinään oli lukenut Walter Scottin suuren "Ivanhoe"-romaanin. "Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti", huusivat Rikhard Leijonamielen johtamat isänmaalliset metsäsissit, hyökätessään sankarillisella urhoollisuudella Torquilstonen linnaa vastaan.

— Saa nyt sitten nähdä, kuinka lysti paikka se oikeastaan on, ajatteli hra Kenonen. — Mutta kyllä minä melkein luulen, että Kööpenhaminan Tivoli on hauskempi.

Päästyään laivaan ryhtyi hra Kenonen etsimään hyttiään. Se oli kahden hengen hytti, mutta vuoteet eivät kuitenkaan olleet päällekkäin, vaan kumpikin puolellaan komeroa. Toisen vuoteen reunalla istui jo hyttitoveri, isäntämiehen näköinen, sarkapukuinen henkilö.

— Jaa, saan esittää itseni, Kenonen! sanoi hra Kenonen virallisesti.

— Minä olen Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta, vastasi isäntämies vähemmän virallisesti. — Englantiinko se on matka?

— Minulla on vähän asiaa Lontooseen, sanoi hra Kenonen sellaisen miehen äänellä, jolle Lontoon matka on osapuilleen saman tekevä kuin käynti Keravalla tai Kirkkonummella.

Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta ilmoitti, että hänellä oli myöskin Lontoo matkan määränä, sekä lausui tyytyväisyytensä sen johdosta, että oli hyttitoverikseen saanut suomalaisen miehen. Oli jo alkanut häntä vähän epäilyttää, saako ensinkään tarinatoveria, kun ei ollut vielä suomen sanaakaan kuullut, vaikka oli jo toista tuntia laivalla oleskellut.

— Kuinkas te sitten olitte aikonut Englannissa toimeen tulla? kysyi
Kenonen.

Isäntä Tiilikainen sanoi, että hänellä on siellä poika tai ainakin pitäisi olla. Kaipa se sitten hoitaa asioita, kun sinne asti tullaan.

— Minulla on siellä tytär, selitti hra Kenonen. — Vaikka en minä hänen apuaan tarvitse. On tässä oltu ulkomailla kerta jos toinenkin.

— Arvaahan sen. Minulla tämä on ensimmäinen reissu. Kuuluu olevan suuri kaupunki, se Lontoo.

Hra Kenonen sanoi:

— Eikö tuossa riittäne näkemistä yhdeksi kertaa.

— Mutta mitenkähän se on tällä laivalla sen syömispuolen laita?

Hra Kenonen selitti, ettei siitä tarvitse murehtia.

— Mutta ei minulle sen puolesta tiukka tulisi, vaikka… minulla on omatkin eväät. Kalakukko ja piirakoita ja voita, ilmoitti kurkiharjulainen.

— Näytät sinä olevankin oikea savolainen, ajatteli hra Kenonen itsekseen.

IV

Laiva oli lähtenyt, Helsinki häipyi vähitellen näköpiiristä. Laiva, jonka oli poikettava ottamassa voilasti, puski Hankoa kohti.

Tunnin kuluttua sanoi Taavetti Tiilikainen:

— Niin tämä matka on melkein kuin Saimaalla kulkisi. Minä luulin, että kun merelle tullaan, niin sitten ei näe muuta kuin taivasta ja vettä.

Hra Kenonen vastasi profeetallisesti, ettei ole matka vielä kuin alussaan, eikä oikeastaan alussaankaan. Vielä sitä vettäkin nähdään, jos ei tämä riitä.

— Voipi olla, myönsi Tiilikainen, joka ei rakastanut väittelyä.

Mutta kuinka tahansa, ulkomaanmatkalla sitä nyt ollaan. Tässäkin kaksi tavallista suomalaista miestä, joilla ei kummallakaan nähtävästi ole mitään erityisempää asiaa oman maan rajojen ulkopuolelle, semminkään enää nyt, kun kansamme viimeinkin on isäntänä omassa talossaan. Ennen se tuli joskus lähtö tahtomattakin.

On merkillistä, miten jokainen suomalainen, joka on matkustanut ulkomailla, tapaa siellä suomalaisia jokaisessa loukossa, semmoisissakin, joihin ei luulisi kenenkään suomalaisen löytävänkään.

Mutta mahdollisesti se johtuu siitä, että jokaisessa meistä on hiukan tuttavaamme Teuvo Tuiteria.

Ehkä saamme kertoa tässä välillä vähän Teuvo Tuiterista ja hänen ikävästään vieraille maille.

Teuvo Tuiteri on kyllä jo ollutkin ulkomailla.

Kerran Haaparannassa ja samoin kerran Tallinnassa. Siis kahdessakin valtakunnassa.

Mutta kun toiset seurassa alkavat kertoilla Saksan-, Englannin- ja Ranskanmatkoistaan, sitten kun Teuvo Tuiteri ensin on kertonut elämyksistään ja huomioistaan Tallinnassa ja Haaparannassa, vaikenee Teuvo Tuiteri ja tulee surumieliselle, ettemme sanoisi synkälle tuulelle.

Hänestä tuntuu siltä kuin eivät hänen tähänastiset ulkomaanmatkansa olisikaan olleet mitään mainittavia ulkomaanmatkoja.

Mutta päästä kerrankin Saksaan, Italiaan, Egyptiin, niinkuin muut matkailijat… se olisi toista.

Ja toista olisi ruveta kertomaan:

— Apropoo suurista rakennuksista… kun minä ensi kerran tulin
Egyptiin…

Kuin että:

— Silloin kun minä olin V.P.K:n sammutusosaston toimeenpanemalla huviretkellä Tallinnassa…

Ja Teuvo Tuiterin rintaa on aina kalvanut sanomaton kaipaus päästä kerrankin oikein ulkomaille — jonnekin kauas. Ei tosin mihinkään Intiaan jalopeuroja ja tiikereitä metsästämään eikä Afrikkaan krokotiilejä onkimaan, vaan johonkin viljavaan, vanhaan sivistysmaahan, jossa on jaloja taideteoksia ja vanhoja ritarilinnoja ja uhkeita viinitarhoja, sellaisia kuin kuvapostikorteissa näkyy. Tämä kaipaus syttyi Teuvo Tuiterin rinnassa jo maailmansodan alkuaikoina.

Silloin ei tosin voinut muita ulkomaanmatkoja ajatella, mutta pääsihän sentään matkustamaan Venäjälle. Ja Venäjä on laaja. Ryssät ovat tosin ryssiä, mutta kieltämättä olisi Venäjälläkin paljon outoa ja mielenkiintoista nähtävää, ja ainakin olisi siellä riittävästi tilaa liikkua — —.

Ajatus hautui. Se kypsyi vähitellen. Vihdoin osti Teuvo Tuiteri pienen suomalais-venäläisen tulkkisanakirjan ja lueskeli sitä iltaisin, milloin ei ollut ystäväpiirissä kortinpeluussa. Samaan aikaan alkoi hän raitiovaunuissa kuunnella venäläisten rouvien molotusta, että käsittäisikö tuosta muka mitään, ja luulikin silloin tällöin ymmärtävänsä jonkun sanan.

Hän alkoi kerätä matkarahastoa. Hän ryhtyi säästämään.

Hänellä olikin joku tuhatkunta markkaa, kun Venäjällä äkkiä tuli vallankumous, tuli että tömähti.

— Sisso! sanoi Teuvo Tuiteri.

Mutta älähän mitään. Liikeyhteys Venäjän kanssa kukoisti. Alkoi oikea keinottelukuume. Suomalaisia matkusti Venäjälle kauppoja tekemään, ja he hyötyivät niistä mahdottomasti.

Teuvo Tuiteri ei ollut vielä kypsä lähtemään itse, mutta keinotteluvimma tarttui häneenkin. Hän ryhtyi yhteen puulaakiin erään ystävänsä kanssa, joka matkusteli Venäjällä liikeasioissa, ja alkoi hyötyä huimasti. Oli aivan uskomatonta, kuinka helposti rahaa tuli. Sitä tuli kuin tuohta.

Teuvo Tuiterilla oli lopuksi 85,000 duumaruplaa pöytälaatikossaan.

Sitten tuli romahdus ja bolshevikkivalta, ja kapina ja kova tupenrapina myöskin Suomessa, ynnä sitä seuraavat ajat. Venäjän-yrityksessään oli Teuvo Tuiteri menettänyt kaikki säästönsä ja joutunut vielä tekemään velkaakin. Ne 85,000 ruplaa ovat tosin vieläkin hänen pöytälaatikossaan, odottamassa ruplan nousua.

Se oli paha kolahdus. Mutta Teuvo Tuiteri oli vielä nuori ja joustava.
Hän toipui.

Alkoi saksalaisaika. Teuvo Tuiterikin osti saksan kieliopin ja alkoi kerätä uutta rahastoa Saksan matkaa varten. Hän seurasi innokkaasti Saksan olojen kehitystä ja Saksan markan kurssien vaihteluja, ja ryhtyi lopulta, niinkuin moni muukin, keinottelemaan Saksan rahalla. Ensin hyvin arkaillen ja varovasti, mutta sitten, menestyksen rohkaisemana, yhä uskaliaammin.

Kunnes hänellä oli niin paljon saksan markkoja, että hän saattoi laskea tekevänsä ilmaisen Saksan matkan ja hyötyvänsäkin vielä huomattavasti, tekemällä taitavia ostoksia. Silloin romahti saksan markka ja se lankeemus oli suuri.

Teuvo Tuiteri oli aivan huumautunut.

Epätoivoissaan alkoi hän ajatella matkaa jonnekin kauas itämaille. Etenkin Japaniin. Hän alkoi lukea maan- ja kansatieteellisiä kuvauksia Japanista ja valvoi usein puoleen yöhön, miettien keinoa, millä voisi tehdä ilmaisen matkan Japaniin. Kun saisi jossakin sinne menevässä laivassa helpon ja mukavan työn, mutta ei mitään sellaista, joka pakottaisi kiipeämään mastoon. Pelkkä mastoonkiipeämisen ajatuskin pyörrytti häntä.

Näistä suunnitteluista ja haaveista herätti hänet kolkolla tavalla
Japanin maanjäristys.

Teuvo Tuiteri haihdutti mielestään kaikki Japania koskevat unelmat.

Syksyllä hän tapasi eräässä seurassa taiteilijan, joka äsken oli tullut Parisista. Taiteilija lausui "Parii" ja oli hyvin ranskalaistunut muutamissa viikoissa.

Teuvo Tuiteri kuunteli melkein hengitystään pidättäen. Ja keskustelun kuluessa kuuli hän, että nyt, kun Saksaan matkustaminen sikäläisten huonojen olojen johdosta on käynyt miltei mahdottomaksi, on englannin ja ranskan kielen opiskelu Helsingissä päässyt ennenkuulumattomaan vauhtiin.

Äkkiä selvisi Teuvo Tuiterille, että hänen on tästä lähin ponnistettava kaikki voimansa voidakseen matkustaa kerran Parisiin. Se on sentään hienoin kaikista hienoista paikoista. Tulisi aika, jolloin hänkin voisi vaatimattomasti sanoa:

— Parisissako? Kyllä minä sen kylän tunnen…

Teuvo Tuiteri päätti kotiin tultuaan ryhtyä ottamaan ranskankielen tunteja. Hän oli kuullut, että ranska on sellaista kieltä, jota on paras olla yrittämättä ilman opettajaa opiskella.

Tämän päätöksen tehtyään sammutti hän lampun ja kääntyi seinään päin sekä nukkui heti.

Koko-yön hän näki unta Parisista. Hän liikkui siellä kuin kotonaan, mikä oli sitä helpompaa kun kaikki parisilaiset, kumma kyllä, puhuivat sujuvasti suomea.

Aamulla herättyään oli ensimmäinen uutisotsake, mihin hänen huomionsa lehdessä kiintyi: "Ranskan frangi laskee huomattavasti".

Teuvo Tuiteri ei vielä ryhtynyt ottamaan ranskankielen tunteja.

Hän jäi toistaiseksi odottavalle kannalle.

Mutta kaikki muut, jotka kynnelle kykenivät, kiiruhtivat Parisiin, missä lopulta kotiinpalaavien kertomusten mukaan, puhuttiin suomea joka kadunkulmassa. Ja kaikki ylistivät kilvan Ranskassa elämisen ylenluonnollista halpuutta ja haukkuivat voimainsa mukaan saksalaisia muukalaisten nylkemisestä.

Teuvo Tuiteri ei ole vieläkään käynyt Ranskassa, mutta jos joku mahdollisuus siihen ilmenee, ja ellei Ranska loppujen lopuksi tule yhtä kalliiksi kuin Saksa, niin kyllä hän vielä sinne matkustaa. Sillä hänestä tuntuisi elämä hukkaan menneeltä, ellei hän kerran pääsisi käymään kauempanakin kuin Haaparannassa ja Tallinnassa.

V

Oli otettu Hangosta laivalasti ja lähdetty jatkamaan matkaa. Ja seuraavana aamuna oli hra Kenosella tilaisuus ja mielihyvä huomauttaa hyttitoverilleen:

— Niinkuin näkyy, niin on sitä vettäkin tällä välillä.

Mihin toinen myönsi:

— Näkyyhän tuota olevan, jos sitten riittänee Hulliin asti.

— Haha! sanoi hra Kenonen. — Ei ole pelkoa kesken loppumisesta.

Mitäkö me alkumatkasta kertoisimme?

Mitäpä siitä oikeastaan olisi kertomista? Ei ainakaan kummempaa. Sillä kun ei Itämerellä edes myrskyä sattunut, niin vähät siinä oikeastaan oli ihmeet kerrottaviksi. Se vähän meritautia, mitä jotkut heikkoverisemmät sairastivat, ei ansaitse kuvailemista. Ja matkaseura oli semmoista kuin se tällaisilla laivamatkoilla tavallisesti on. Jollei lukija vielä itse ole ollut ulkomaanmatkalla, niin hän kumminkin piakkoin sellaisen tekee, ja näkee silloin omin silmin. Toiset olivat ulkomaalaisia ja puhuivat englantia, toiset olivat suomalaisia ja puhuivat ruotsia. Niinkuin tavallisesti. Kenonen ja Kurkiharjun rikkain talollinen Taavetti Tiilikainen vain puhuivat suomea, herättämättä kuitenkaan erityisempää huomiota. Maailmansodan jyrinässä on ihmiskunta tottunut kaikkeen. Sitä ei ihmetytä edes sekään, että Suomesta tulevalla laivalla kuulee suomeakin.

Matkustajien joukossa oli eräs englantilainen perhe, herra, rouva ja kaksi tytärtä, jotka olivat matkalla Suomesta Englantiin. Herran nimen oli Kenonen nähnyt matkustajaluettelossa, mutta oli se semmoinen, ettei hän yrittänyt sitä ajatuksissaankaan lausua. Sen verran oli Kenonenkin hajulla englanninkielen salaperäisyyksistä, että ymmärsi tuollaisen nimen oikein lausumisen kuuluvan synnynnäisen englantilaisen etuoikeuksiin.

Mutta tämä herra pyöreine ruumiinmuotoineen, pyöreine, ihmisystävällisine kasvoineen ja suurine, pyöreine silmälaseineen muistutti Dickensin sankaria Samuel Pickwickiä, Esq., jonka kuvan Kenonen oli jossakin vanhassa kuvalehdessä nähnyt, ja hra Kenonen risti tämän myötätuntoisen näköisen herrasmiehen siitä syystä Pickwickiksi.

Oltiin tulossa Kielin kanavaan. Oli syöty päivällinen ja juotu sitten tavanmukaiset kahvit tupakkahytissä, ja alettu vähitellen hajaantua iltakävelylle kannelle. Edessäpäin häämöttivät Saksan valot.

Hra Kenonen ja isäntä Tiilikainen katselivat sinne päin, saatuaan kuulla, että siellä se on nyt sitten se Saksa, useinmainittu. Mr Pickwick, joka oli kävellyt yksikseen kannella, pysähtyi heidän luokseen ja sanoi ystävällisesti, hypistellen sikaria kädessään:

— Saanko pyytää tulta?

— Pliis! vastasi hra Kenonen kohteliaasti ottaen tulitikkurasiansa ja ojentaen sen englantilaiselle.

— Kiitoksia paljon! sanoi viimemainittu. — Kaunis ilma tänään!

— Joo, se on kyllä mukiinmenevä, myönsi hra Kenonen.

Sitten hän vasta hoksasi hämmästyä. Hänen kasvoillaan oli kummallinen ja ällistynyt ilme, kun hän sanoi:

— Te puhutte suomea!

— Kyllä minä puhun sitä.

— Ja olette englantilainen?

— Kyllä minä olen englantilainen, myönsi toinen. — Mutta minä olen ollut kahdeksan vuotta Itä-Suomessa — olen insinööri — ja siellä oppinut suomea.

— Niin, siellä kyllä oppii, vakuutti Tiilikainen keskusteluun puuttuen. — Ei itse vanha kehnokaan jaksaisi siellä olla suomea oppimatta. No terveppä sitten mieheen! Minä olen niitä Kurkiharjun Tiilikaisia.

Engelsmanni paiskasi kättä aito suomalaiseen tapaan, ja näin oli solmittu ystävyyden liitto.

Englantilainen oli sanonut nimensä, mutta kun sen lausuminen tuotti niin Kenoselle kuin Tiilikaisellekin voittamattomia vaikeuksia, ja kun hra Kenonen pari kertaa oli harmikseen ja häpeäkseen sanonut häntä herra Pickwickiksi, sanoi englantilainen, että sanokaa vain pois vaikka Pickwickiksikin. Yhtä hyvä nimi se on kuin joku muukin.

Niin että voimmehan mekin sanoa häntä herra Pickwickiksi. Nimi kuin nimi.

VI

Laiva ei ollut eilisen teeren poikia, mutta se oli vakava ja tukevatekoinen. Saatuaan mahansa täyteen hyvää suomalaista meijerivoita ui se vakavasti kuin lehmä. Eivät sitä tuulet ja laineet paljonkaan tuljutelleet. Kapteeni oli tehty samaan malliin kuin laivakin, mikä oli omiaan yhä lisäämään rauhan ja turvallisuuden tunnetta tässä vanhassa astiassa. Luokkamatkustajatkin, kaikista kielellisistä ja mielellisistä eroavaisuuksista huolimatta alkoivat pian tuntea olevansa kuin samaa perhettä. Tähän tulokseen oli omiaan erityisesti vaikuttamaan Mr Pickwick, joka pian joutui seuran puheenjohtajaksi ja yhdyssiteeksi. Mr Pickwick oli kaikinpuolinen poikkeus yleisistä englantilaisuussäännöistä: hän ei ollut pitkä ja laiha, vaan enemmän lyhyt ja lihava, hänen kasvonsa eivät olleet luisevat ja kapeat, vaan pyöreät, kaikinpuolin pyöreät, hän osasi suomea ja ruotsia ja — last but not least, sanoi hra Kenonen, lausuen sen rehellisesti niinkuin se kirjoitetaankin — hän ei polttanut piippua, vaan sikaria. Hra Kenonen sanoi, että tuossa keukkaleukaisessa piipunpolttamisessa on jotain ärsyttävää.

— Voipi olla, myönsi Tiilikainen. — Mutta se vanha pitkävartinen herraspiippu ja sitten se talonpoikainen punainen lankivarsi ovat erikseen.

Oli iltayö. Kielin kanavaa pitkin lipui laiva, ja kirkkaat, määrätyn välimatkan päässä olevat lamput ujuivat kahdeksi kilometrejä pitkäksi kulkueeksi edessä ja takana kanavan rannoilla. Varhaiskevään tummassa yössä teki tämä kaikki varsin runollisen vaikutuksen.

Vähitellen painuivat muut matkustajat yöpuulleen. Kenonen,
Tiilikainen ja Pickwick vain valvoivat myöhempään, katsellen nukkuvan
Pohjois-Saksan hämärästi häämöittäviä rantoja.

Pickwick kertoi ystävilleen suomalaisille oloista Englannissa ennen sotaa ja sodan jälkeen, ja kiitolliselle kuulijakunnalle hän kertoikin. Kunnon suomalaiset, joilla tähän saakka oli ollut verraten ylimalkaiset käsitykset oloista ja elämästä ja maailmankatsomuksesta tuolla sumuisella saarella, joka on ruvennut merien ja melkoiseksi osaksi maittenkin herraksi, kuuntelivat korvat hörössä ja suu puoleksi auki. Kenonen vain silloin tällöin sanoi "jaa" tai "jaha".

Maailmansota teki sen, ettei Englanti enää ole sisäisesti enempää kuin ulkonaisestikaan sama kummallisuuksien maa kuin se, jonka olemme oppineet romaaneista tuntemaan, ja jonka pääpiirteenä oli, että herrasmiehen oli ehdottomasti pukeuduttava hännystakkiin, käydessään päivälliselle, söipä hän sitten vaikka omassa yksinäisessä ylhäisyydessään kotonaan ilman muuta seuraa kuin tuolin takana seisova ja tarjoilua hoitava palvelijansa. Maailmansota antoi hännystakille vakavan iskun. Englantilaisen herrasmiehenkään ei tarvitse nääntyä nälkään, jos hänellä syystä tai toisesta ei ole tilaisuutta muuttaa juhlapukua ylleen päivälliselle käydessään. Saksalaisten zeppelinien pudotellessa pommejaan pilkkopimeään Lontooseen ja englantilaisten herrasmiesten taistellessa ja kaatuessa länsirintaman juoksuhaudoissa rinnakkain kaivostyöläisten, tehtaantyömiesten ja renkimiesten kanssa alkoi englantilaisille selvitä, että maailma on taas vähän muuttunut ja että siinä on suurempiakin asioita kuin klubit, hockey-peli, päivälliset hännystakissa ja sunnuntairatsastukset Hyde Parkissa. Niin, mitä Hyde Parkiin tulee, niin onpa jouduttu jo niinkin pitkälle, että — parlamentin erikoispäätöksen nojalla, vähempi ei siihen olisikaan riittänyt — tässä puistossa saa kuka tahansa ajella tavallisella vuokra-ajurilla, mikäli sellaisen vielä jostain Lontoossa löytää, tai taksa-autolla. Ennen sotaa ei kukaan oikea englantilainen olisi voinut kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta, että tässä puistossa saisivat ajella muut kuin ne, joilla on omat, yksityiset ajopelinsä. Eikö tämä jo osoita, että Englannin elämässä on tapahtunut mahtavia mullistuksia?

— Juu, totta varmaan! myönsi hra Kenonen hartaasti.

Paitsi näitä yleisluontoisia selvityksiä antoi Mr Pickwick suomalaisille hyviä käytännöllisiäkin neuvoja, kuten sen, että autonkuljettajalle on aina ja ehdottomasti annettava juomarahaa taksamittarin ilmoittaman hinnan lisäksi, ja että miesten on hississä otettava hattu päästään, jos hississä on nainen tai naisia.

— Siis hississä ja kirkossa, totesi Tiilikainen, näyttäen painavan asian muistiinsa. — Pitääkös ulkonakin kenelle pää paljastaa?

— Ei muille kuin Whitehallin kadulla, joka vie Trafalgar squarelta
Parlamenttitalolle, olevalle tuntemattoman sotilaan haudalle.

— No nämä nyt muistaa, sanoi Tiilikainen. — Ja meidän apteekkarille minä myöskin paljastan, jos se sattuisi tulemaan vastaan, se kun nyt on hänkin ulkomaanmatkalla. Tämmöisen kansanmiehen täytyy olla hyvissä väleissä apteekkarinsa kanssa.

Vielä saatiin tietää, että kaikki oikeat ihmiset matkustavat
Englannissa kolmannessa luokassa.

— Minä olen kyllä tottunut matkustamaan toisessa, sanoi hra Kenonen.

— Minä en kyllä ole tottunut matkustamaan paljon missään luokassa, sanoi Tiilikainen.

Mr Pickwick sanoi, että ensi luokassa matkustavat vain ylimykset ja miljonäärit, eivätkä matkusta nekään sen mukavammin kuin kolmasluokkalaisetkaan, ja toisessa luokassa vain ylimysten palvelijat.

— Jaa, en minä sitten siihen luokkaan lähde, sanoi hra Kenonen. — No nytpä me sitten jo oikeastaan tiedetäänkin kaikki, mitä tarvitaan, osataksemme elää maassa maan tavalla. Kiitoksia paljon vain neuvoista!

— Ei kestä. Myöhä on jo. Hyvää yötä! sanoi Mr Pickwick ystävällisesti.

— Gunatt! vastasi hra Kenonen kohteliaasti. Oikeastaan tarkoitti hän sanoa sen englanniksi "gud nait", mutta jokseenkin yksiinhän se löi.

Tiilikainen ja Kenonen eivät vieläkään malttaneet mennä nukkumaan, sillä oli niin hauska katsella suurta kanavaa öisessä valaistuksessaan. Ja laivojakin tuli silloin tällöin vastaan.

— Vai on sinulla poika Englannissa, sanoi Kenonen

— On, vanhin poikani Jaakko. Lukee yliopistossa joksikin maisteriksi ja on joskus puhunut, että minun pitäisi pistoovata hänelle ulkomaanmatka, mutta enpä ole tuosta ollut tietääksenikään, ennenkuin sain syrjäisiltä kuulla, että sillä oli Helsingissä jo melkein kuin morsian. Minusta se on liian aikaista, mutta minäkös hänen kanssaan taistelemaan! Tietäähän sen tämän nykyajan nuorison. Siitä se vasta oikein yltyy. Se vapaussotako se lie tehnyt sen niin sotaiseksi. Minä äidin kanssa neuvottelin, ja se kun on semmoinen järkevä emäntä, niin se sanoi, että antaa hänen nyt lähteä ulkomaille, niin unohtuvat siellä ne Helsingin hepsankeikat. Kirjoitin Jaakolle ja sanoin, että lähteköön nyt sitten sille ulkomaanmatkalleen, ja se lähti Saksaan ja Englantiin.

Hra Kenonen myönsi, että se oli viisaasti järjestetty. Se on kyllä vanha konsti, mutta se on osoittautunut useimmiten auttavaksi.

— Niinhän ne ovat enimmäkseen ne vanhat konstit todisti
Tiilikainenkin. — Yksi vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.

— Totta varmaan! vahvisti hra Kenonen, muistaen Leenansa saamaa arveluttavan suurta kukkavihkoa.

Vihdoin alkoi näitä viisaita vanhan kansan isiä nukuttaa.

Kun he myöhäisenlaiseen heräsivät, oltiin Pohjanmerellä.

VII

— Joutuipahan kerran Kurkiharjun Taavetti Tiilikainen Pohjanmerelle, ihmetteli hra Kenosen matkatoveri. — Mutta eihän tämä ole sen kummempi kuin tuo äskeinen Itämerikään. Laineet tosin näyttävät suuremmilta kuin Saimaalla, mutta minä kun olen ollut siinä käsityksessä — mistä lienen lukenut vai kuullutko lienen — että täällä se muka oikein viskelee…

— Kyllä se vielä ennättää tapansa näyttää ennenkuin Hullissa ollaan, mainitsi kuivasti eräs siitä sattumalta ohikulkeva laivamies.

Hra Kenonen ajatteli toistaiseksi muita asioita ja sanoi sitten:

— Kyllä sinä oikeassa olet, ettei näistä nykyisistä kaupunkilaistytöistä ole naimisiin. Eivät ne muuta osaa kuin tukkaansa lyhentää.

— Ja hameitaan, lisäsi isäntä Tiilikainen. — En minä heitä tosin monta tunne, mutta näin minä viime kesänä siellä meidän pitäjässä, Pörsänperän kylässä — siellä on semmoinen pahanniminen syrjäkylä — muutaman ilmestyksen, joka mahtoi olla ikäänkuin kaikkien synnynnäisten helsinkiläisryökkinöiden mallikappale.

Tiilikainen kuvaili lähemmin, miltä sellainen ilmiö Pörsänperässä näytti ja vakuutti, että varsinkin Pörsänperän poikien silmät tahtoivat mennä kieroon tuota ihanuutta vilkuillessaan. Tiilikainen kuvaili myöskin, kykynsä ja sanavarastonsa mukaan, hänen kauniita kenkiään — kengätkin olivat sillä milloin minkin väriset, toinen pari toistaan koreampi — hänen läpikuultavia harsosukkiaan, hänen lyhyitä hameitaan ja vielä lyhempää tukkaansa, hänen niskaansa, otsaansa, poskiaan, leukaansa, pohkeitaan ja nilkkojaan, jotka olivat kuin linnulla, ja jommoisia ei tukevatekoisessa Pörsänperän naismaailmassa oltu ikinä nähty.

Ja tytöt painoivat muistiinsa joka ikisen seikan hänen puvustaan ja esiintymisestään ja naurustaan ja pyörähdyksistään, jäljitelläkseen niitä sikäli kuin pörsänperäläiset olosuhteet sallisivat.

Mutta kateus ja panettelu, jotka hiipivät jokaisen muita korkeammalla olevan henkilön kantapäillä, eivät tehneet poikkeusta helsinkiläisneitiinkään nähden. Tuntemattomasta lähteestä peräisin oleva huhu alkoi kuiskailla, ettei tämä hieno vieras oikeastaan olisikaan mikään puhdasrotuinen helsinkiläisneiti, vaan tavallinen eteläsuomalainen maatiainen, nousukas, joka vasta äskettäin on saanut kauppa-apulaisen tai konttoristin paikan pääkaupungissa.

Neiti itse ei tietysti tiennyt mitään näistä juoruista. Ja sitäpaitsi ne loppuivat ennenkuin olivat ennättäneet tulla viikon vanhoiksi. Ne lopetti Kuuselan emäntä, jonka täysihoidossa neiti asui ne kolme viikkoa, mitkä hän Pörsänperässä vietti.

Kun Kuuselan emäntä kuuli, mitä hänen vieraastaan lörpöteltiin, läiskäytti hän kämmeniään yhteen.

— Vai ei helsinkiläinen! Kuulkaapa:

Ja emäntä kertoi, kuinka hän eräänä iltana oli lypsyllä, ja neiti tulla sipsutteli katsomaan ihmeellisissä kengissään likaa pelkäämättä.

— Mikä sen lehmän nimi on, jota emäntä nyt lypsää? kysyi neiti.

— Mansikki tämä on, ilmoitti emäntä.

— Ai kuinka kaunis nimi! huudahti neiti.

— Ja tuo tuossa on Mansikin vasikka, esitteli emäntä.

— Ai kuinka herttainen! Kuinka vanha se on?

— Se on vasta viikon vanha, sanoi emäntä.

— Ai kuinka sööttiä! ihasteli neiti.

Ja kysyi sitten!

— Imettääkö Mansikki sitä itse?

Emäntä loi musertavan katseen juorun levittäjiin ja kysyi:

— Etteikö hän sitten olisi oikea kaupunkilainen?!

Jo uskoivat pörsänperäläisetkin.

Taavetti Tiilikaisen kertoessa tätä itäsuomalaisella monisanaisuudella oli tuuli vähitellen voimistunut ja meri alkanut käydä kuoppaisemmaksi. Ja hra Kenonen oli samassa suhteessa tullut yhä miettiväisemmän näköiseksi. Hän tuskin enää kuunteli toisen puhetta, hän oli vaipunut istumaan erääseen kannella olevaan korituoliin ja tuijotti vaahtopäisiin laineisiin kuin olisi hän tahtonut niiden lomassa nähdä vilahduksen tässä suuressa laivojen hautausmaassa lepäävien lukemattomien haaksirikkoutuneitten tai maailmansodassa upotettujen alusten hylyistä. Laiva keikkui keikkumistaan Pohjanmeren aalloilla. Vuoroin oli keula Huilia kohti, vuoroin taivasta kohti ja vuoroin pohjaa kohti, kuin olisi rehelliselle merenkyntäjälle pistänyt äkkiä päähän antautua vanhoilla päivillään sukellusvenheen alalle.

Hra Kenonen vaaleni vaalenemistaan, ja aivan odottamatta ryntäsi hän laivan reunalle, kumartui kaidetta vastaan ja uhrasi Pohjanmeren kaloille hyvän ja ravitsevan aamiaisensa, samalla kun röyhkeä tuulenpuuska tempaisi lakin hänen päästään. Se oli ikuinen ero, sillä lakki käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti omin päinsä purjehtimaan kotimaatansa kohti. Kompassin puutteessa lienee se kuitenkin eksynyt johonkin väärään satamaan, koskapa sen laillinen omistaja ei ole sitä sen jälkeen tavannut.

— Tuon se nyt teki, totesi Taavetti Tiilikainen. — Ja hyi pakana kun minunkin sisälmyksiäni etoo. Jokohan…?

Jo.

Taavetti Tiilikainen oli näet myöskin valmis. Hänkin sentään onneksi ennätti laivan reunalle, niin ettei pahaa jälkeä jäänyt.

Taavetti Tiilikainen aluksi vähän häpeili tilaansa, mutta pian hän mielensä kevennykseksi sai kuulla, ettei toistenkaan matkustajien laita ollut sen parempi. Päinvastoin pahempikin. Päivällispöydässä ei ollut juuri muita kuin kapteeni ja Mr Pickwick, joka ei näyttänyt olevan milläänkään, ja joka tuttavallisesti nyökäytti Kenoselle ja Tiilikaiselle, kun nämä tekivät miehuullisen yrityksen ottaa osansa pöydän runsaista antimista. Mutta tuskin olivat he istuutuneet paikoilleen, kun hra Kenonen äkkiä nousi ylös ja ryntäsi takaisin kannelle, ja minuutin kuluttua, maisteltuaan pari palaa, nousi Tiilikainenkin kiireesti ylös kuin olisi muistanut jotain ja mutisi mennessään selitykseksi:

— Pitää mennä katsomaan, ettei se kaveri putoa järveen…

Sille tielleen jäivät molemmat, eikä heitä myöhemmin näkynyt kannellakaan. He eivät kuitenkaan olleet pudonneet laivasta, vaan olivat vetäytyneet majoihinsa niinkuin muutkin matkustajat. Siellä he lepäsivät kumpikin vuoteellaan ja kärsivät. Tiilikainen vain kerran huokasi:

— Kun olisi joku Joonas, jonka voisi viskata valaskalan kulkkuun!

Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään.

VIII

Odotellessamme tämän surkeuden loppumista ei meidän tarvitse sillekään osalle lukijakunnastamme, jolla ei vielä ole ollut tilaisuutta merimatkaan, tarkemmin selittää, millaista se heikkous oli, joka vaivasi Kenosta ja Tiilikaista niinkuin muitakin matkustajia. Olemme nimittäin huomanneet, että kansallemme on auennut mahdollisuus tutustua siihen kuivalla maallakin. Asian valaisemiseksi pyydämme saada kärsivälliselle lukijalle kertoa omat viimekesäiset kokemuksemme eräässä n.s. "sydänmaan junassa". Kertomus kuuluu seuraavalla tavalla:

Rautatietä sinne ei vielä ole saatu, lieneeköpä oikein tosissaan uneksittukaan. Mutta nyt ei ole enää rautatiestä paljon väliäkään, sittenkun kauppias Piiparinen teki sen mainion ja yleishyödyllisen teon, että osti auton välittämään liikennettä kaupungin ja Varpusalmen laivalaiturin välillä.

Ja niin oli taas yksi nurkka kaunista Karjalaa liitetty "muun Suomen yhteyteen". Muun Suomen ja koko maailman.

Astuimme aamuvarhaisella höyrylaiva "Melattaresta" Varpusalmen idylliselle laiturille, ajomiehen ja perämiehen pantua kummankin päänsä pantiksi, että kyllä Piiparisen auto siellä jossakin läheisyydessä on, vaikka se ei huonon tien takia pääsekään laiturille saakka.

"Melatar" puhalsi meille jäähyväisensä, minkä jälkeen käännyimme laiturilla olevien harvalukuisten, mutta suopean, vaikkakin jossain määrin unisen näköisten alkuasukkaiden puoleen, ja tiedustelimme, mahtaisiko Piiparisen auto olla näillä mailla.

Alkuasukkaat katselivat arvostelevasti uutta ja arvokkaan näköistä nahkakapsäkkiämme, jonka olemme havainneet hankkivan itsellemme paljon kenties ansaitsematonta, mutta joka tapauksessa mieluisalta tuntuvaa kunnioitusta, ja vastasivat sitten, että kyllä Piiparisen auto on, eikä se ole kaukana yhdestäkään meistä.

Se on nimittäin tavallisessa asemapaikassaan osuuskaupan pihassa ja lähtee sille ominaisella junamaisella täsmällisyydellä puolen tunnin kuluttua.

Kysyimme siis tietä osuuskauppaan.

Varmaankaan emme olisi yksinkään, neuvon saatuamme, tieltä eksyneet. Sillä laivalaiturilta meni vain yksi tie, ja sekin suoraan osuuskaupan pihaan. Niin että on niitä maailmassa vaikeampiakin löytöretkiä suoritettu.

Kaiken varmuuden vuoksi lupasi kuitenkin eräs alkuasukkaista saattaa meidät osuuskaupalle, ja sylkäistyään miettiväisesti seurasivat toisetkin, joilla myöskin näytti olevan runsaasti aikaa, hänen esimerkkiään.

— Niinpä niin, se on Piiparisen auto, lausui ensimmäinen saattajamme ja toiset lisäsivät:

— Ja sahvöörin nimi on Panhelainen.

Mihin edellinen puhuja täydennykseksi lausui:

— Joo, se on sen punaparta-Panhelaisen poikia… ukko oli vain muurarismiehiä, mutta poika on päässyt sahvööriksi.

Keskustelun täten sekä matkaa lyhentäessä että hyödyllisiä tietoja antaessa olimme tuossa tuokiossa osuuskaupan pihassa.

Kylä osuuskauppoineen oli pienen vaaran laella. Heräävän pohjois-karjalaisen kesäaamun luonto säteili ympärillämme kaikessa pirteässä ihanuudessaan. Kastepisarat kimaltelivat ja linnut lauloivat.

Siellä oli auto, niinkuin oli vakuutettukin.

— Tämä on tässä sitten se ennenmainittu Piiparisen auto, huomautti eräs saattajistamme.

— Ja tämä tässä on sitten se Panhelainen, esitteli toinen.

Kysyimme, oliko autossa tilaa. Panhelainen arveli olevan.

Molemmat vastakkain olevat takapenkit olivatkin vielä tyhjät. Etummaiseen penkkipariin oli ahtautunut kaksi lippalakkista nuorta miestä, pari paljasjalkaista poikaa, pelokkaan näköinen emäntäihminen ja täysikasvuinen pullukkaposkinen tyttö, nähtävästi emäntäihmisen tytär.

Kaikki olivat sitä mieltä, että takana oli riittävästi tilaa ja sitä mieltä olimme mekin. Arvelimme itseksemme, että paikkakuntalaiset ystävällisesti ja vieraanvaraisesti olivat jättäneet arvokkaimmat paikat vierasten käytettäväksi. Mutta eräs saattajistamme paljasti asian toisen puolen:

— Vaikka kyllähän se saattaa siellä vähän viskellä herraa…

Otaksuimme, ettei se olisi niin vaarallista, ja kapusimme arvokkaan näköisine kapsäkkeinemme peräpenkille.

Ennenkuin lähdettiin, tuli vielä mukaan osuuskaupan hoitajakin, suuri ja lihava mies hänkin. Osuuskaupan hoitaja mulkoili tyytymättömän näköisenä etupuolella istuviin, jotka puolestaan näyttivät pureutuvan entistä tiukemmin penkkeihinsä kiinni. Sitten kapusi hän viereemme.

— No ei nyt luulisi pahasti nakkelevan peräpuoltaan, ihailivat saattajamme, nähdessään miten tukeva pari auton takaosan täytti.

Ilmestyi vielä eräs poika, joka nousi kuljettajan viereen.

Eräs saattajistamme, joka ilmeisesti halusi, että vieras olisi lähtiessään perillä kaikista asiaan vaikuttavista seikoista, ilmoitti meille sulkumerkkien välissä:

— Se on Panhelaisen poika.

Panhelainen katsoi kelloaan.

— Nopas nyt! sanoi hän päättäväisesti, käänsi sitten päätään vähän oikealle, heittäen senpuolisesta silmännurkastaan pikaisen yleiskatsauksen vaunuun ja kysyi kaikilta yhteisesti:

— Onko valmis?

— On! kuului yksimielinen vastaus.

— Siis! sanoi Panhelainen.

Auto lähti nytkähtäen liikkeelle, keikahti vähän kääntyessään pihasta maantielle, ja matka oli alkanut.

Tie ei ollut rakennettu autoliikenteen vaatimuksia silmälläpitäen. Sen saivat pian tuta matkustajat yleensä ja peräpenkillä istujat erityisesti.

Tanssiessamme osuuskaupan hoitajan kanssa peräpenkin ja vaunun katon välillä kahden mahtavan kummipallon kaltaisina, huomautti kaupanhoitaja:

— Pääasia on, ettei lyö päätään kattoon.

Nyökkäsimme myöntävästi ja nyökkäyksemme teki erikoisen pontevaksi se tärsky, jonka juuri samassa saimme.

Panhelainen käsitti tehtävänsä niin sanoaksemme suurpiirteisesti. Sellaiset sivuseikat kuin maantierummut ja kuopat eivät näyttäneet erikoisemmin hänen mieltään kiinnittävän. Sitä enemmän kiinnittivät ne meidän mieltämme, varsinkin kun kaupanhoitaja kertoi:

— Konttisen poika se sai viime reissulla semmoisen kuhmun päälakeensa, että täytyi kymmenen minuuttia hautoa kylmällä vedellä Kekaraisen kaivolla.

Osuuskaupan hoitajasta oli meillä muuten suuri hyöty. Hän tunsi tien tarkoin ja ilmoitti aina, milloin oli tavallista parempi hetkaus odotettavissa, joten tiesimme ajoissa tarrautua penkkiin kiinni.

Hyvää vauhtia sujui matka. Salomaisemat vain vilisivät silmissä. Auto hyppi ja keikkui ja Panhelaisen innoitti suvinen luonto pistämään lauluksi:

"Kaunis Karjala, isiemme maa…"

ja lauluun yhtyi myöskin Panhelaisen poika:

"Työhön, jaloon taistohon nyt poikajoukkos' saa."

Laulu katkesi kuitenkin kesken, sillä edellämainittu pullukkatyttö, jonka mansikanpunaiset posket olivat muuttuneet maidonvalkoisiksi, sai äkkiä ankaran meritaudinkohtauksen asianmukaisine seurauksineen.

Tyttö oli onnettoman näköinen, sillä hänen pukunsa ei ollut juuri parhaimmassa siivossa. Me toiset surkuttelimme tytönpullukkaa, mutta käytännöllinen ja kokenut Panhelainen huomautti, pysäyttäessään auton lähimmän torpan kohdalle, filosoofisesti:

— Semmoista sitä voi matkalla sattua.

Mihin eräs pojista tietäväisesti lisäsi:

— Ja sattuukin usein tällä matkalla.

Neitosen siistiessä itseään torpan kaivolla pistivät miehet tupakaksi ja vaihtoivat ajatuksia vuodentulotoiveista ja liikenneolojen kehityksestä.

— Voi, voi kuinka sinä olet märkä! päivitteli emäntä tytön palatessa kaivolta.

— Märkä, mutta puhdas, totesi kaupanhoitaja, katsoen asiaa sen valoisammalta puolelta.

— Kyllä se matkalla kuivuu, ennenkuin kaupunkiin päästään, vakuutti autonkuljettaja, jonka auktoriteetti oli kiistämätön.

Matkaa jatkettiin.

Osa lyhytmatkalaisia oli jo jäänyt välillä oleville venäjille ja tienhaaroihin, mutta toisia oli tullut sijaan, niin että vaunu tuntui olevan täysi, kun Hakasalon tienhaarassa puolenkymmentä henkeä kontteineen, haravoineen ja viikatteineen viittasi autoamme pysähtymään.

— Sopiiko siihen vielä? tiedusteli joukkueen johtaja, harmaatukkainen ukko.

— Sopiihan tänne, vastasi Panhelainen toivorikkaast.

Mutta tulijain paljoutta vähän kummeksien kysyi hän kumminkin:

— Minnekkä te kaikki olette menossa?

— Suurelle aholle.

— Vai niin, no eihän se ole kuin viisi kilometriä, sanoi Panhelainen.
— Mutta ne kampsut pitää neuvotella sinne ulkopuolelle.

Ja kuljettaja nousi "neuvottelemaan".

Kuinka lieneekään Panhelainen neuvotellut, mutta mukaan vain kaikki pääsivät. Ilmeisesti oli mies suuri n.s. organisatoorinen kyky. Kahdentoista hengen vaunussa oli nyt 18 sielua asianomaisine ruumiineen ja matkatavaroineen, ja eräs eukko sanoi:

— Eihän tämä vielä mitään… on tähän enemmänkin mahtunut.

Ja todellakin: vähän matkan päässä pyrki kyytiin vielä eräs naisihminen, jota mainittiin Silppulan tehtaan saunottaja-akaksi ja joka kuului olevan menossa virkaansa hoitamaan.

— Ei tänne enää mahdu! huusivat eräät sisälläolijoista, nähtävästi itsekin uskoen siihen.

Mutta ihmisystävällinen Panhelainen sanoi:

— Täytyy kai sen mummon päästä mukaan… muuten jääpi tehtaalla sauna lämmittämättä.

— No tule sitten mummo tähän minun polvelleni, lupasi eräs ovenpieleen ahtautunut, reilun näköinen renkimies.

Asiata tutkittaessa havaittiin, että mainitulla polvella olikin ainoa saatavissa oleva vapaa paikka, ja mummo hyväksyi kiitollisena tarjouksen.

— Niin:

"istu sä kultani polvelleni et sinä paljon paina",

siteerasi renkimies.

Mutta nyt olikin sitten vaunu niin täynnä, ettei ovi kiinni mahtunut.

Minkä johdosta se ennenmainittu emäntä arveli:

— Jos tuo mummo vielä huiskahtaa ovesta ulos?

— Ei se putoa, vakuutti renki. — Kyllä minä tämän varjelen.

Ja mummo itse arveli vaatimattomasti:

— Kenellekäs siitä sitten olisi vahinkoa, jos yksi tällainen mummo putoaisikin?

Mutta kun seuraavassa käänteessä mukaan pyrki kaksi naista, joista toisella oli jauhopussi hartioillaan, täytyi itsensä Panhelaisenkin myöntää, ettei se valitettavasti käynyt päinsä.

Minkä päälle hän vähän huoahti, luotuaan varmuuden vuoksi vielä tutkivan katseen vaunuunsa.

Kahden ja puolen tunnin päässä siitä, kun matka oli alkanut, olimme kaupungissa.

Tultu oli.

Ja hyvin oli tultukin.

Ainakin suurin piirtein katsoen.

IX

Kaikki loppuu aikanaan, meritautikin. Lähestyttiin Hullia, myrsky taukosi ja haamumaisia olentoja alkoi vähitellen ilmestyä laivan käytäviin. Olivatpa jo jotkut uskaltautuneet ruokasaliinkin asti.

Hull on, niinkuin Tietosanakirjassa sanotaan, "kreivikunnan muodostava kaupunki Koillis-Englannissa Plumber-joen varrella, H:puron suussa, 32 km. merestä". Laiva ei jatkanut enää illalla matkaa kaupunkiin, vaan jäi sinne miten kauas lie jäänytkin yötä viettämään. Saatuaan kuulla syyn olevan siinä, ettei laiva voi päästä perille pakoveden aikana, vaan on sen jäätävä aamupuoleen odottamaan nousuvettä, löi maanviljelijä Taavetti Tiilikainen näppiä hra Kenosen nenän edessä ja iloitsi:

— No enkös minä jo Helsingistä lähtiessä sanonut, ettei sitä niin varmasti tiedä jaksaako tätä vettä riittää perille asti. Ja nythän se loppui kesken!

— Häh? sanoi Kenonen. — Joko sinä alat tointua meritaudistasi?

— Entäs sinä? kysyi Tiilikainen vuorostaan.

— Minäkö, vastasi hra Kenonen kummastuneena. — Enhän minä ole meritaudissa ollutkaan. Olin vain muuten vähän huonovointinen.

— Jaa, jaa, sanoi Tiilikainen, pyöritellen kuitenkin epäilevästi päätään.

Matkustajat oli vallannut tullitarkastuksen edellä käyvä kiihko. Mr
Pickwick tuli antamaan hyviä neuvoja suomalaisille tuttavilleen:

— Jos teillä on alkohoolia, tupakkaa tai hajuvesiä matkatavaroissanne, niin pankaa ne taskuihin, sillä ne ovat erityisesti kiellettyä tavaraa Englannissa. Ja taskuja ei tarkasteta.

— Ei minulla ole mitään, ei edes hajuvesiä, sanoi isäntä Tiilikainen.
— Mitä sitten tehnevät kalakukolle?

Mutta hra Kenonen alkoi ahtaa sikareita taskuihinsa.

Tulivat laivaan tullimiehet. Huomattuaan hra Kenosen ja Tiilikaisen kielentaitamattomiksi eivät he kuitenkaan syventyneet sen tarkemmin heidän tavaroihinsa, vaan uskoivat hra Kenosta, kun hän rehellisesti, päätään pudistaen vakuutti:

— Niks poks!

Tiilikaisen eväskorin sisällys heidän mieltään sentään näkyi kiinnittävän. Ison-Britannian kuninkaalliset virkamiehet viittasivat Taavetti Tiilikaisen mahtavaan kalakukkoon vähän hymyillen ja kysyivät, että mikä leipä se oli?

— Kalakukko, vastasi Tiilikainen, arvaten kysymyksen.

Ja samassa hän pyöräytti terävällä puukollaan kalakukon kuoreen aukon, kaivoi puukkonsa kärjellä esiin pari lihavaa muikkua ja ojensi ne kohteliaasti tullimiehille:

— Saapiko olla?

Tullarit vilkaisivat toisiinsa naurussa suin ja pistivät kumpikin muikun suuhunsa, söivät ja näyttivät tyytyväisen näköisiltä, puhuen toisilleen muutaman sanan englanninkieltään.

— Mitä ne sanovat? kysyi Tiilikainen Mr Pickwickiltä.

— Mainioksi kehuvat, tulkitsi tämä kunnon herrasmies.

— Sitähän minäkin, sanoi Tiilikainen hyvillään. — Ja jos eivät muut englantilaiset ole näitä herroja ärhäkämpiä, niin kyllä minä sitten tämän valtakunnan kansan kanssa hyvin tulen toimeen. Ainakin niin kauan kuin kalakukkoa riittää, lisäsi hän varmuuden vuoksi.

Tullitarkastuksen päätyttyä molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi alettiin odotella maihin pääsyä, ja katsellessaan laiturilla jonkun makasiinin seinustalla ryhmässä seisovia satamatyöläisiä sanoi Tiilikainen kummastuneena:

— Niinhän nämä ovat kuin suomalaisia kuuna päivänä! Jos seisoisivat Helsingin taikka vaikka Kuopion rannassa, niin ei kukaan pysähtyisi töllistelemään.

— Jaa, mutta kyllä ne nyt ovat sittenkin englantilaisia, vakuutti hra Kenonen. — Tämä on kaikki Englantia, nuo rakennukset tuolla ovat englantilaisia taloja ja vesi tässä satamassa on englantilaista vettä, ja tuo hevonen tuolla on englantilainen hevonen ja nuo miehet tuolla ovat englantilaisia miehiä. Kaikki, kaikki mitä näemme, on ehta englantilaista! huudahti hra Kenonen, tehden valtavan eleen oikealla kädellään, niinkuin se vanha kehno lienee tehnyt silloin kun se sanoi: tämän kaiken annan minä sinulle jos lankeet maahan ja kumarrat minua.

— Hm, mikä heistä tietää, tuntemattomista miehistä, epäili Taavetti Tiilikainen yhä edelleen. — Tuokin nuori mies tuolla on ihan samannäköinen kuin Iisakki Korhosen poika Kurkiharjussa. Vaikka ei se sama ole, koska se Iisakki Korhosen poika kuoli viime vuonna. Kyllä tuommoisesta naamarustingista pitäisi suomea lähteä vaikka Afriikassa.

Ja Tiilikainen käveli laivan kannella ihan sen Iisakki Korhosen pojan näköisen nuoren miehen kohdalle, katsoi miestä suoraan silmiin ja sanoi:

— Huomenta!

— Huomenta! vastasi mies rauhallisesti.

Taavetti Tiilikainen loi voitonriemuisen silmäyksen hra Kenoseen ja kehitti keskustelua:

— Kylmäpä teillä tuntuu olevan täällä Englannissa.

Nuori mies otti kädet housuntaskuistaan, korjasi kaulahuiviaan, pisti kädet takaisin housuntaskuihinsa ja myönsi:

— Onhan se vielä kolakanlaista näin keväällä, mutta kyllä se siitä päivemmällä lämpiää.

— Taidatte olla näitä hullilaisia? jatkoi Tiilikainen kanssapuhetta.

— Enkä… Puumalasta minä olen kotoisin. Minä olen tuon laivan miehiä, selitti nuori mies viitaten keulan edessä olevaa toista suomalaista laivaa kohti.

— Jassoo, sanoi Tiilikainen.

Mutta hra Kenonen huomautti vahingoniloisesti:

— Sinusta taitaa olla suurikin kumma, jos Puumalan mies osaa suomea. Mutta meneppäs tarinoimaan vaikka noidenkin tuolla etempänä olevien miesten kanssa!

— Eipä minulla ole heille mitään asiaa, sanoi Tiilikainen. — Mutta on se sentään kumma paikka, että näinkin etäällä ensimmäiseksi suomalaisen tapaa.

— Ei se mikään kumma ole tällä laiturilla… suurempi kumma se olisi, jos ei tässä suomalaisia tapaisi, arveli Puumalan poika.

Päästiin siitä vihdoin laivasta. Kun hra Kenonen astui Hullin laiturille, niin ei hän laskeutunut polvilleen niinkuin Kolumbus Guanahanin saarella, vaan katsahti ympärilleen ja sanoi jotenkin äänekkäästi:

— Nyt lasken minä jalkani Suur-Britannian tantereeseen!

Mihin hänen perässään tullut Taavetti Tiilikainen huomautti:

— Mutta ei se tantere sittenkään vain tärähtänyt.

Hra Kenonen ei ollut kuulevinaankaan, sillä nyt oli edessä kysymys, kuinka päästään asemalle.

Mr Pickwick, joka perheineen itsekin matkusti samassa junassa, järjesti kuitenkin hyväntahtoisesti sen asian, vieläpä osti piletitkin ravintolavaunuun, käski kantajan hankkia hyvät paikat, kantaa liiat tavarat pakaasivaunuun ja niin poispäin.

— Mitään pakaasilippuja ei täällä anneta niinkuin Suomessa, mutta maksuakaan ei kanneta, ja tavarat tulevat varmasti perille, vakuutti englantilainen.

Hra Kenonen tosin mullisteli vähän silmiään, mutta jätti kuitenkin suuremman kapsäkkinsä kohtalon englantilaisen rautatiehallituksen huomaan.

— Kantaja näytti koko homman perästä olevan hyvin tyytyväinen yhteen shillingiin, huomautti Kenonen.

— Ja teki kunniaa kuin kenraaleille, jatkoi Taavetti Tiilikainen. — Ei minulle olekaan ennen kunniaa tehty, niin että kannatti tämä matka jo senkin takia.