Nuo ikuiset kotiintulot ja maailman rannalle matkustukset, nepä kehittivät väkivaltaisestikin jokaisen pappilan lapsen kaihon ja kotikuiskeen tuulettuvia tunnelmia. Mutta soinnutella ilonsa ja surunsa sanoiksi ja kiinnittää perhonen neulaan — se oli puhdasta perintöä äidiltä, joka jo 17-vuotiaana oli rohjennut virittää ylistyslaulun itselleen Rakkauden jumalattarelle riimileikillä:
Kärlek, kärlek vill jag sjunga
Och min bön mot himlen slunga,
Samt beprisa med min tunga
Dessa känslor evigt unga!
Ei ollut siis suuri ihme korpiauringon alla että rakkauden haaveilijaneidon esikoinen Esko vanhenevan äitinsä kunniaksi kolmekymmentä vuotta myöhemmin myös viritti rakkaushymnin siten alottaen laulujen sarjan:
Vesistyi silmä äitini
tuo aina lempeäinen,
kun sairastuin mä monesti
ja olin pahapäinen.
Mit' eivät vitsat voinehet, voi kyynel kirkkahainen ja silmät äidin suloiset ja vesihelmi vainen!
Ja visertävän emon toinen poika, uljas luutnantti Vihtori Voldemar, oli jatkava kerran voimakkaasti samaan äänilajiin:
Mont' on muistoa minulla,
Monta kultaista kuvoa
Kotirantani rajoilta,
Kotiseudun korpimailta,
Kotikoskilta kovilta,
Sinijärveltä syvältä,
Vaahtopäiltä lainehilta,
Lapsena jo lahdet kuljin,
Metsän polut poljeskelin,
Siellä aatteeni asuvi,
Siellä sieluni elävi…
Pienen maaseutukaupungin luokkatoverit olivat ennustaneet Vihtori Voldemarista "toista Runebergia" — sillä heksameetereita kimnasisti kirjoitti kilometrittäin — ja kenties hänestä "se" on tullutkin, vaikka sitä ei kirjallishistoriassa ole mainittu, kohtalon korpisammal kasvaa niin monen suomalaisen runoraution ylitse.
Sitten jatkoi Aune tyttö äitinsä ja esi-isiensä säveltä ja hänen runossaan kohisi jo korven pohjaton kiro:
Oi kukkani puhtoisin, parhain,
Sinä kaino ja kaunoinen,
Sinun lempesi herätin varhain,
Siitä tuska nyt itsellein!
Ma kyynelin kastan sun juurta,
Sua ihailen itkussa suin:
Vaan kärsiä, kestää on suurta,
Vaikk' itse mä unhotuin!
Väntti, sarjan neljäs, kuten meillä on ollut kunnia edellämainita, ei koskaan tehnyt itseänsä vikapääksi riimileikkiin. Mutta moisesta välinpitämättömyydestä runon suuri jumala tietysti kuohahti ja syötti, kostoksi kai, sitä suuremman annoksen seuraavalle veljelle, Rolfille, Sanctus Petrukselle. Muusa pani Petruksen pelaamaan kaikilla instrumenteilla ja mahdoton olisi ollut ennustaa pilarunoja ja huvinäytelmiä kirjoittavasta konventinjäsenestä hurskasta pappia, joka Rolfista kuitenkin tuli — koska traditsiot sitä vaativat. Rolf helisteli Siionin kanteletta voimakkaammin kuin yksikään esi-isistään. Äidilleen hän ikäjuhlissa omisti pitkiä runoja, joista tähän otettakoon vain pieni pirske:
Usko ja rakkaus onnen on ehto,
Niitäpä sulta ei puuttunut — ei,
Niin hyvin ensi kuin kahdeksas kehto
Helposti heilui — vaikk' yöunen vei.
— Nyt vasta ymmärrän täysin sun vaivas,
Niitä ei ihminen maksa, vaan taivas!
Se oli yli-ihmisellisen kaunis ajatus (otaksuen ettei riimipaholainen nykäissyt kirjoittavasta kädestä) tuo että äidin vaivat oli vastaava taivas, silloin kun ei lapsiparvi niitä pystynyt palkitsemaan.
Iivari, poikasarjan nuorin, oli äitinsä lempilapsi ja ehkä hän juuri siksi lauloi niin paljon "lemmestä ja hemmestä!" Hän oli perinyt suorastaan runotarttuman, joka tauti kalvoi varhain hänen tervettä olemustansa, koska ei kuulunut suvun traditsioihin haettaa lääkäriä moiselle sairaudelle. Hänen mielikuvituksensa kuume kohosi säännöllisesti yli 40 asteen ja ihme ja kumma se oli että hän ensinkään jäi elämään näin vaarallisessa temperatuurissa. Iivarin lyriikan lempisana oli
yö!
Siihen oli niin ihanaa, järven aaltojen todellista temmellystä katsellessa, liittää
lyö!
Tai jos oli talvi ja tähtitaivas, niin tarvitsi vain katsahtaa yli
Vanhan Puolen ja, nähdessä kiiltävä Kalevan miekka, lisätä
vyö!
Ja jos surusta oli kysymys, joka sydäntä kalvoi — ja siitähän aina oli risti — kelpasi myös
syö!
Mutta kun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain pappilan hevosten jalkojen töminä jääkylmässä tallissa, saattoi vielä lopettaa sanalla
työ.
Hiukan yli maalin ampui, jos paikkakunnan murteen viettelemänä kirjoitti "myö" tai "hyö". Yöperhosista, yöpurjehduksista, yöunelmista runoili siis Iivari, sillä
päivä
käsitteen peitti häneltä säännöllisesti
häivä
ja siihen se loppui, ja mitä siihen lisäsi, se oli liian "räivää".
Vanhan pappissuvun rintaperillisenä Iivari kerran istahti pappansa pulpetin ääreen, levitti Koko Pyhän Raamatun eteensä, hikoili ylen ankarasti ja kirjoitti pitkänpitkän — Maailmanlopun laulun.
Kyllähän Iivarin runoasteikko sitten laajeni yleisisänmaalliseksikin, jossa korkeemman kaiun saivat Suomi ja tuomi, kansa ja ansa, mutta korven kaiut, nuo kotoisten rantojen raiut, jäivät hänelle iäti rakkaimmiksi — aivankuin heimonsa toisillekkin torvensoittajille:
Taas pauhaa, pauhaa, pauhaa
Tuo Niettussaaren kari!
Ja vaahtoharjoin laukkaa
Kuin hiiden vaunupari
Jättiläislaineet Niskan ulapan,
Tuon massan mustan, mahtavan!
Niin, Niettussaari se sai säyseän Sanninkin sydänkielet helkkymään, sinneppä hän velisarjan väkevämpien aironvetojen avuksi mielikuvituksessaan souteli:
Sua saari armahainen
Mä muistan ainiaan,
En pyhyyttäsi vainen
Unhoita milloinkaan.
Sun valkosannikoillas
Oon lasna leikkinyt,
Sun kukkarannikoillas
Kieloja keräillyt.
Sannin runokorva kyllä olisi vaatinut leikkinyt — keikkinyt, mutta mikä siinä lienee kiikastanut, ettei hevillä niin voinut sanoa: onnellinen tuo mamma, joka runoili ruotsiksi, sen kielen riimileikissä sai harjoittaa "keikkimistä".
Ja vihdoin Virvi tyttö, kuopan pohjimainen, kohotti korpisävelet siihen korkeuteen ja eetterinkirkkaaseen kuulauteen, johon koko runoileva pappila jäsen jäseneltään oli pyrkinyt. Ei kenenkään kannel niin raikkaasti helissyt kuin erämaan pappilan nuorimman tyttären, milloin hän, maailmanrannalle kytkettynä, entistä kotia, varsinkin jouluaikoina, hengessään muisteli:
Korkealla kummullansa,
Suojass' suuren pihlajansa
Seisoo kaunis Karhula,
Kallis kotipappila!
Kaikista sen akkunoista
Jouluvalot kilvan loistaa,
Siellä äiti — — —
Isä — — —
Porontiuvut — — —
Lastenlapset — — —
Mutta jättäkäämme nämä maininnat. Oi vanhan pappilan tuhansia kirjeitä vuosisatain vaiheessa — niihin kätkeytyy koko heimon elämä sunnuntaisuloineen, arkisine askarruksineen. Kuka muinaisuuden tutkija-tohtori konsanaan nekin järjestää taitaisi? Ja tokko korven kohtalon haltijatar niin armollinen olla saattaisi että niistä korkein keko koskaan käsiinsä kopeutuisi?
Ja tottapuhuen: tokko se tarpeellistakaan olisi?
Mikä on yksityinen ihmisrotu, mikä heimojen hengetär? Niissä paperipinkoissa kerrottiin kaikki, paljastettiin pahansa, hyvänsä, kuviteltiin elämän kujanjuoksu, tuhansia riemunremahduksia, tuhansia kaihon kaikerruksia — päänvaivaa niistä vain jälkimaailmalle olisi, mitä mikin lausuma tarkoittaa, kehen kohdistuu.
Olkoot siellä missä ovat, tonkikoon niitä tulevaisuuden tutkuri, naurakoon, nauttikoon menneisyyden mesileivistä, sillä tokkopa hän, ventovieras, ihmiselämän repelyksiä itkusilmin seurata taitaa.
Mutta vasta sitten kun korven komeroissakin sähkövaunu säräjää vihreätä ja punaista silmää vilkuttaen ja vanhan pappilan kaariportin sivutse pikajunan veturi vinhasti vihkasee ja hiljaiseen hiekkarantaan suurmaailman valkoiset joutsenet päristen lehahtavat, vasta silloin ilmestyköön näille maisemille se kaikkinuuskiva tohtori, joka vanhan pappilan tarinan tunnollisesti kertoa taitaa ja joka korkealta kateederilta julistaa tulevaisuuden Suomen kansalle:
— Niin ja niin sitä siihen aikaan ajateltiin, tehtiin ja tunnettiin.
22.
Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.
Syyskuun lähinnä viimeinen päivä. Siipipurje pilkoittaa keskellä Niskanselkää. Maalattu, sukea soutuvene, valkoista, punaista, keltaista, vihreätä vilkkaa. On myötätuuli kalastussaareen. Ukko rovasti viilettää, toinen käsi puristaa lujasti huopana, käyrä piippu toisessa kädessä on sammuksissa. Mustan huopahatun alta liehahtavat hienot, lumivalkoiset ohimohiukset. Harmaa, huolellisesti leikattu leukaparta koskettaa mustaa sadetakkia. Kultakaari kehyksettömäin sankalasien välissä on uurtautunut nenäihoon. Ruskeat silmät tähtäävät yhteen pisteeseen — saareen.
Aivankuin veistetty kuvapatsas hän siinä könöttää, hiljaisena, arvokkaana, hievahtamattomana. Vene se vain liikkuu ja liukuu.
Tuntuu hiukan oudolta sydänalassa, aivoissa. Mitä se on? Miksi ei silmä ota niinkuin ennen? Rovasti laskee piipun viereensä, pyyhkii silmälasinsa. Ei niissä pyyhkimistä ollut, ehkä on ilmassa umettoa. Yhtäkkiä vanhus säpsähtää, lähettää nuoreen kumppaniinsa kysyvän katseen. Ei saa selitystä. Sumun tunto on kai hänessä itsessään? Taitaa olla kahdeksaskymmenes ensimäinen vuosi menossa — ah, ei tahdo itsekään ottaa uskoakseen että ihmiset pitävät sitä vanhuksen ikänä.
Tekee sanomattoman hyvää tuulotella pappilan kaikkien huolien lomassa. Tuhansia sivuja käsittävien uusien paksujen kirkonkirjojen jäljentämisessä on työtä vanhalle miehelle. Lisäksi pöytäkirjat, puustellipaperit, alituinen kirjevaihto. Lukemattomat asiamiehet, vaikka on pastorikin.
Rovastin mieltä painaa selittämätön murhe. Nämä uudenajan nuoret papit, jotka tulevat suoraan talonpoikaiskodista… niissä on jotakin, joka ei ole sopusoinnussa vanhan suvun pappiskulttuurin kanssa. Ne ovat niin itsetietoisia ja mukavuutta vaativia — niin ei ollut ennenaikaan. Ne saattoivat olla hyvinkin kyvykkäitä virkatovereita, mutta sielultaan… ei sitä saattanut sanoa.
Ja pappilan taloushuolet painoivat. Eikö koskaan pääsisi veloistaan vapaaksi? Nämä erämaanpapin huonot tulot — oli niin vaikea panna ulosottoon. Nyt oli alkanut maailmansota, joka nostaisi hinnat…
Rovasti kopisti piippunsa puhtaaksi ja katsahti ympärilleen. Ei näkynyt järvellä kulkijoita. Hyvinpä oli sattunut että tuuli oli kääntynyt täksi päiväksi. Lieneeköhän Iivari poika kotonaan? Missäpähän muualla olisi? Komean talon se vain oli itselleen rakennuttanut. Ei olisi pappa uskonut… Niitä oli sattunut niitä oikeaoppisuuden kahnauksia takavuosina. Niistä ei enää puhuttu. Hyvissä väleissä eleli isä ja poika, toisissaan kävivät, iloiset olivat tavattaessa. Ja ne pojanlapset olivat niin rakkaat. Mieluistahan se oli että edes yksi pappilan pääskysistä oli pesinyt kotiseurakunnan rannoille. Muut olivat haihtuneet sinne maailmalle — tämä nuorin poika vain ryskää korvessa kuin karhu. Kilpaa isäukon kanssa kalastelee! Taitaa tuo tehdä "henkisiäkin töitä", vaikka eiväthän kaikki kelvanneet Korkeimman edessä. Kukapa oli mallikelpoinen…
Jaa, tuolta Luvalaisniemen takaa se jo siintää Iivarin metsälinna. Mutta hänpä, isäukko laskea hurahuttaa suoraan saareen. Jos ne sieltä huomaavat, kai tulevat tervehtimään. Pistäytyy hän toki itsekkin, sitten kun verkot on laskettu. Mukavaahan se on…
— Maiju, soudahan vähän, ei oikein ota purjeeseen tässä salmessa.
Mikä lienee ollut mökintyttö rovastilla verkkopiikana. Hyvin se oli tolkussaan ja nautti sanomattomasti että oli päässyt ukko rovastin kalakumppaniksi. Olisi rovasti kyllä kaivannut läheisempää toveria, mutta mistäpäs otti erämaassa. Jäi kaikki sisäisempi keskustelutarve tyydyttämättä.
Vanha valkeahapsinen rovasti hymyili alavasti tytölle ja kohteli tätä niin hienotunteisesti että pyöreäsilmäinen pullukka oli ihmeissään. Ei paljon puhuttu, mutta siinä käytöksessä oli jotakin herttaista. Siellä pappilan suuressa kartanossa oli rovasti luoksepääsemätön suuruus kaikille piikaihmisille — eihän tuo käynyt edes keittiössä — mutta heti venerantaan tultua se oli muuttunut niin sulavaksi. Uskalsi Maijukin vilkaista sitä suoraan silmiin… ei se näyttänyt yhtään peloittavalta, vaikka sillä oli niin suuri valta. Hämärästi tajusi Maiju että seurakunnan kirkkoherralla täytyy olla valta lähinnä Jumalaa tai ainakin piispaa. Sehän tuo kuului hänet kastaneenkin, oli äiti kertonut. Päälakea kolmesti valellut pilkkumin kirkkaalla hetevedellä ja nimen pannut: "Minä kastan sinut Linta Maiju Akveliina — nimeen Isän ja Pojan ja Pyh…" ja puhtaalla hantuukilla pyyhkäissyt. Ei se tainnut sitä muistaa enää tuhansien joukosta. Olisi tehnyt mieli kysäistä, vaan ei rohjennut Maiju, mielessään vain hautoi… — No, ei tarvitse enää soutaa. Taitavasti kaartaen laski rovasti iloisesti kieppuvin purjein saaren saunarantaan, johon oli perattu veneensija ja ladottu kivilaituri.
Mikä ikuinen salaperäinen viehätys saapua tähän saareen! Jonka pienet polut, verkkoseipäät, halkorantteet, kiikut, petäjänlatva-väkkärät puhuivat omaa kieltään ja jonka vanha, ränstynyt kalatupa kätki yli kolmikymmenvuotisia muistoja. Siinä yhä vinkui viirilippu, johon rovasti omakätisesti oli leikannut vuosiluvun 1881. Tuvan avainta ei tarvinnut taskussaan kuljettaa, se löytyi aina käden kurottuvilta jostakin nurkkasalvoksen raosta, sammalen sisästä. Kodikkaasti lahonneen portaan kohdalta aukeni ovi, jonka kylkeen joku pappilan pojista runollisena hetkenä oli pensselillä vedellyt:
Täällä löydät rauhaa!
Täällä aallot pauhaa!
Ja tikapuun ylipäässä ullakkoluukussa siinsi sivellys:
Vanha tupa — vanha tapa.
Totta puhuen kalamaja ei ollut eilispäivältä, se näet oli rakennettu satavuotisista hirsistä, kaukaa Viitalan takaa puretusta "Ryssän aution" pirtistä, jossa muinaisuudessa oli asunut rajakarjalaisia.
Rovasti rasahutti oven auki — mikä pyhäinen hiljaisuus. Hella — puusohva — ristikko — aikapöytä — nurkkakaappi — tiskihylly. Ja siinä yhä katseli sanomalehdillä paperoidulta seinältä vanhan piispan kuva, jonka nuorin poika osaksi kurillaan, osaksi pyhiä asioita kuvitellen oli raahannut saareen. Punaisen verhon takaa aukeni asuintupa leveine kiintopenkkeineen ja rosoisine, maalaamattomine siltapalkkeineen.
Ukko rovasti kävellä tepsutti pieksusaappaissaan, joiden varsista pisti esiin sukkien punaiset reunat, läpi kummankin huoneen ikäänkuin tarkastaen, oliko kaikki niin kuin viimeksi oli jätetty ja toimitti sitten tytölle:
— Kuule Maiju, kyllä me taidamme keittää kahvit ennenkuin lähdemme verkonlaskuun. Hae sinä vettä sankolla ja pane tuli hellaan, minä rupean pilkkomaan halkoja tuvan uuniin, täällä täytyy lämmittää yöksi…
— Eikö se rovasti maisterin taloon yöksi? Vanhus ihan hätkähti.
— Mitä se Maiju? Täällähän kalamiehet aina…
Hän ei osannut muualla olla. Täällä rakkaassa Niettussaaressa vanha rovasti tunsi itsensä vapaaksi. Täällä oli niin mukava häärätä ja huushollata.
Ja kohta kuului "halkoliiterin" — kumolleen petäjänkylkeä vasten kaadetun veneenraadon luota — tottuneen kirvesmiehen kalkutus.
Savu läksi suikertamaan Niettulan matalasta tiilipiipusta! Tupa oli saanut elävän hengen.
Maiju odottaessaan kahvipannun kiehumista istahti suurten petäjäin väliselle kiikkulaudalle ja keinahti… kiikku niin mukavasti narisi… Tyttö ihmetteli: ollappa tällainen oma mökki. Ja Maiju lauloi kimakalla nenä-äänellä viiltävän haikeasti:
Suvi-iltana istuin ja ku-u-toin
Sulle si-lik-ki sukkia-a!
Nepä ruu-sut, jotka sulle a-annoin
Oli sy-tä-meni kukkia-a!
Rovasti kantaa rymähytti sylyksellisen pihkalta tuoksuvia halkoja tupaan.
— No, Maiju, jokos kahvi pian joutuu?
— Tykkääkö se rovasti panna suolaa?
Mutta juuri kun kalamiehet juhlallisesti olivat istahtaneet pöytään, jolle rovasti oli latonut vehnäistäkin kontista ja vanhus oli kohottanut ensimäisen kupin huulilleen, lennähti ovi auki ja kolme avopäistä kirkassilmäistä, leiskuvatukkaista lasta hyökkäsi sisään!
— Ukkihan täällä on! Oikeinpa arvattiin. Päivää! Me olimme marjanpoiminnassa rinteellä. Isä huusi yläparvekkeelta että savu nousee Niettussaaresta. Niin me tulimme kattomaan että ketä kummituksia täällä on!
— Kummituksia?
Se oli iloinen kohtaus vanhalle rovastille.
— No päivää, päivää lapsukaiset. Ihan yksinkö te, raukat, souditte salmen poikki?
— Niinpä tietenkin. Eikä me olla mitään raukkoja! Kyllä me tohimma! selitti vanhin tyttö säihkyvin silmin. Ja äiti käski kysyä, eikö pappa tule päivälliselle? Meillä on tuoretta kalaa!
— Ei taida joutaa, vastasi rovastivanhus. — Verkot pitää laskea ja sitten tupa lämmittää.
— Kyllä me hoidamme uunin sillä aikaa kun ukki verkot laskee.
— Tekö?
— Me juuri!
Räiskyvä tuli sytytettiin tupaan, pari lapsista palasi viemään sanaa "linnaan", mutta vanhin tyttö jäi tulen vahdiksi. Rovasti ja Maiju soutelivat verkonlaskuun. Viiteen, kuuteen jataan vanhus ne laski: Kumpunientä vasten salmeen, saaren takarantamille luotoja vasten, "Siikarannalle" ja Luvalaisniemen puolelle. Tosin siitä "Rapalahdesta" ei usein saanut, mutta kuka tiesi, missä kala kulloinkin ui. Jumalan vallassahan se oli…
* * * * *
Verkon verkolta solutti mustaan syvyyteen valkeahapsinen ukko rovasti ja siinä seistessään veneensä perässä vilisivät hänen mielessään ne nelisenkymmentä vuotta, jotka hän täällä erämaan järven rannoilla oli kalastellut ja perhettään palvellut. Kesien kirkkaassa paisteessa ja syksyjen synkeissä myrskyissä, aina vaihtelevalla onnella! Alituisessa puuhassa ja ponnistuksessa luonnon elementtejä vastaan taistellen. Kuinka ne vuosikymmenet olivatkaan vierineet — mikä olikaan ihmisen elämä? Miksi juuri tänne korven rannoille hänen elämänsä haaksi oli jäänyt ankkuriinsa keikkumaan, miksi se ei rintamaille ollut tarttunut? Häntä oli usein vihlaissut selittämätön kaiho suureen maailmaan, mutta joku väkevä vietti veti salojen yksinäisyyteen. Olikohan ihminen onnellisempi suurmaailman humussa? Mutta samallaisia syrjäisiin seutuihin sulkeutuvia luonteita olivat hänen esi-isänsäkin olleet niin kauvan kun sukua tunnettiin, neljättä sataa vuotta. Välkkyväin vetten veljiä ne kaikki olivat olleet, papit suoraan ylenevässä polvessa. Airo ja mela, venhe ja suksi, kirves ja puukko olivat suvussa ihailtuja esineitä, maaseudun hiljaisuudessa isät kaikki olivat sieluansa viihdytelleet, mutta jos joku suvusta oli harhautunut herraksi, niin sinne se sukuhaara ennenpitkää oli sammunut. Maalaisvetten hengessä vain oli korkea ikä saavutettu ja isänmaata ja Jumalaa palveltu. Ja maalaispapit vain olivat suuria perheitä kasvattaneet, sillä sammumaton ikävä oli tehnyt pappis-avioliitot sangen hedelmällisiksi. Kun ei muutakaan huvia salojen siimeksessä löytynyt…
— Sinä olet näppärä verkonsoutaja — huomautti kesken syviä ajatuksiaan ukko rovasti Maijulle — oletko sinä ennen verkkoja soutanut?
— En minä paljon, äänsi Maiju mielissään ja ihan punastui kiitoksesta: — oli sillä äitillä rääsyjä Hietajärvessä.
Tyttö mainitsi vain äitinsä. Isästä ei sopinut puhua. Sitä ikäänkuin ei ollutkaan. Ihmiset juorusivat että muka iso Puksi… Sieltä kai se oli verissä tämä kalastustaito.
— Tulipa kaunis ilma, tuumaili rovasti kun oli viimeisen verkkokukon heittänyt vedenpintaan ja aurinko paistoi tyventyville lahdille.
— Kun vain pysyisi…
Ja he palasivat saareen, Maiju soutaen niin että kokka kohisi. Voi noita lastenlapsia, mitä pärskettä ne pitivät vanhassa tuvassa. Rovasti antoi määräyksiä Maijulle: Nostahan olkipatja muuria vasten lämpenemään…
— No, lähdetään nyt sitten käymään linnassa.
— Tule ukki meijän venneeseen!
Mutta kahdella veneellä sitä mentiin. Lasten luku oli jo karttunut viiteen. Pienintä pipanaa pideltiin kiinni ettei se puljahtaisi. Yksi naskali piipotti veneen kokassa ja heilutti keppiä.
Korkeasta korvesta pamahti pyssynlaukaus, jonka kaiku mahtavasti ponnahteli rannasta rantaan.
— Isä kai se siellä ampui linnun, selittivät lapset.
— Tai oravan, mistä sinä tiiät! penäsi toinen.
— Karhun! keksi kolmas.
— Ei täällä ole karhuja! väitti neljäs.
— Onpa! intti toinen.
— Eipä!
— Onpa!…
Hälisevässä riemusaatossa saapui ukkorovasti poikansa asunnon rantaan, jossa kaunis pikku miniärouva oli vastassa. Ylös törmää noustiin, pylväsporrasten kautta kunniavieras peräsalonkiin suoraan ohjattiin.
— Tänne pappa, tänne, tänne…
Samalla tuli Iivarikin pihanpuoleisesta ovesta, riiputtaen kädessään koppeloa.
— Pax tecum, pater noster! hän latinaksi tervehti. Ja päivällistä odottaessa poika-isäntä vei isävanhuksen yläkertaan, avasi valkoisen kaapin, jonka oveen oli kiinnitetty "Betlehemin tyttären" kuva, kaasi keltaista nestettä pieniin maljoihin ja esitti:
— Skål min bror för alla gamla minnen!
— Mitä sinulla siinä on?
— Kultaisinta konjakkia, jota olen säästänyt yksinomaan sinua varten!
Samalla kilahti porotiuku kaideportaissa ja isä poikineen laskeutui alas suureen linnantupaan, jossa pitkä pöytä katettuna odotti. Lapset jo istuivat kuin varpuset rivissä.
— Uunihaukea, rakas papuli, parhaita perunoita omasta pellosta ja paksuinta viiliä omista lehmistä!
— Minun arvoisa appiukkoni ei siis jää meille yöksi? kysyi vielä
Iivarin rouva.
— Enhän minä… kalahommat…
— Tiedätkö mitä, isä-ukko? sanoi yhtäkkiä talon isäntä. — Tänä iltana me poltamme Niettussaaressa sen viimeisen risukokon!
Ja niin he tekivät. Sekä isä että poika rakastivat intohimoisesti risukokkojen hulmuttamista syksyillan pimeässä — varmaan heidän kaukaisimmat esi-isänsä syvässä muinaisuudessa olivat olleet — tulenpalvelijoita.
— — —
Erämaan saaresta, sysimustan pimeyden keskestä, kohoaa syysillan harmaata taivasta kohden kaameanloistava lieskapatsas, jonka kielet nuolevat puiden latvoja. Vanha rovasti istuu kanervaisella kumparella ja tuijottaa surumielisesti hymyillen tuleen, jonka valo saa hänen lumivalkoiset hiuksensa kirkkaasti hohtamaan. Siinä ympärillä istuu poika koko perheineen, lastenlapsiin näyttää myös periytyneen tulenpalvonta. Onhan siinä suuri kahvipannukin, mutta räiskyvä risukokko on pääasia. Kokon valo vilmehtii kodikkaasti myös vanhan kalatuvan kahta seinää vasten, joissa pienenpienet akkunaruudut kimmeltävät. Mutta tuvan toisella puolella alkaa pimeys — siellä kaukana mustan ulapan takana seisoo vanha pappila, jonne ruustinna tänä iltana on jäänyt jotenkin yksikseen.
Syksyn synkkä, kolkko ilta kattaa… Raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan…
— Tämä on nyt kai viimeinen kalaretki tänä syksynä pappilasta, sanoo ukko rovasti ikäänkuin itsekseen.
— Etkö aijo enää käydä, isä? Nythän vasta siika rupeaakin uimaan verkkoon.
— Sinähän tiedät, Iivari, että minä seuraan lain määräämiä kalastusasetuksia.
Poika naurahti.
— Mutta lain mukaan saat pitää verkkoja ahvenille jälkeen lokakuun 1 päivän. Viskaatko kauniit siiat takaisin järveen?
— Minä en pyydä ollenkaan.
— Täytyy tunnustaa, isä, että sinä olet kunnioitettava patriarkka.
Ja he tuijottavat jälleen tuleen, isä ja poika, pienet pojanpojat ja pojantyttäret. Kanervainen kangas välkähtelee kuin sähkö mustan kissan selässä.
— Vuosi ja kuukausi on kulunut isoisän kultahäistä, huomauttaa miniä.
— Niin on, vastaa ukko rovasti ja kiinnittää silmänsä yhä tiukemmin tuleen. On kuin erämaan pappi sieltä tulesta näkisi koko elämänsä palon. Äsken vielä yhtenä hulmuna, nyt jo erottaa hehkuvia runkoja, jotka toinen toisensa perään luhistuvat alas ja särkyvät tulikekäleiksi. Siellä lieskalammessa näkyy ihmispäitä, taistelevia nyrkkejä, kiemurtelevia käärmeitä. Sieltä kuuluu toisinaan kummallinen valitus kuin pienen lapsen kaukainen itku. Yön pimetessä vilahtaa sieltä sinertävässä, sihisevässä tulenkielekkeessä ikäänkuin enkelin siipi…
— Lisää risuja!
Ja taas loimahtaa kokko korkealle, mutta lieska alenee pian. Ei löydy palavia aineita läheltä, kaikki on puhdistettu. Lieskojen täytyy laantua, kekälekeko vain jää hehkumaan. Pimeys ympärillä näyttää peloittavalta.
"Noin lienee vanhan ihmisen elämäkin. Kun kaikki ympäriltä on raivattu ja käytetty, jää vain hehkuva hiillos. Ennen aamua sekin sammuu."
Vielä tovin aikaa tuijottivat tulenpalvelijat risahtelevan kokon pohjaan, ukko rovastilla kädet ristissä maata vasten, sitten hän nousi ja sanoi:
— Eiköhän tämä jo piisaa. Kuinkahan te pääsette lasten kanssa kotiin?
— Kuinkahan pappa itse täällä yksin…?
Mentiin joukolla vanhaan kalatupaan ja sytytettiin kynttilät, joiden jalat olivat ukko rovastin ja poikansa vuolemia. Miniä teki appiukkonsa vuoteen valmiiksi.
— Onhan täällä nyt sentään niin lämmintä ja kodikasta.
— Äiti, emmekö mekin saa jäädä tänne yöksi? Mutta ei lapsia jätetty isoisälle vastukseksi. Myrskylyhdyn varassa korpihuvilan väki kopeloi kotiinsa. Rovasti jäi tupaan ja riisui saappaansa.
— Mene sinäkin vain nukkumaan, hän sanoi Maijulle. — Kyllä minä aamulla ajan sinut ylös. Hän, rovasti, piti tapana kalaretkillä herättää piikatytöt valmiille kahville, jonka itse tahtoi keittää. Muuten ei syntynyt oikeata kalamiehen stemninkiä.
Ennen maatapanoaan rovasti istahti pöydän ääreen ja kirjoitti saaren päiväkirjaan:
Anno mundi 1914 septembris 29 minä ukko kämppä purjehdin tänne Hieta-Maijun kanssa ja laskimme 20 verkkoa sievällä ilmalla ja vierailtuamme poikani Iivarin palatsissa poltimme viimeisen kokon, joka täältä löytyi. Huomisaamun ilma ja kalansaalis on Jumalan kädessä niinkuin koko elämämmekin. Minä kiitän luojaani ja lunastajaani tästä rauhan paikasta, jossa kukatiesi viimeisen kerran olen käynyt. Niinkuin tämä kalatupakin jo on ränsistynyt, niin minunkin majani lähenee loppuaan, jossa ei enää päiväkirjaa tarvita. Mutta nyt minä olen väsynyt ja menen nukkumaan.
A.B.C
— — —
Vasta myöhemmin kun ukko rovasti ja Maiju olivat soutaneet takaisin pappilaan — se ei tuulen vuoksi tapahtunut seuraavana päivänä, vaan vasta kolmantena, muisti poika Iivari katsahtaa saaren päiväkirjaan. Hän löysi sieltä:
Datum 30 sept. 14:
Ihmeelliset ovat Herran Jlan temput, mutta ylistetty olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti. Yöllä nousi hirmuinen myrsky, niin että aamulla oli mahdotonta ottaa ylös verkkoja, koko järvi kuohui kuin hornan kastrulli (kuten Iivari kai sanoisi) ja me hädintuskin pelastimme Maijun kanssa veneemme, jota aallot pieksivät kiviä vasten täyttäen sen vedellä. Vasta kello 10 laantui tuulenvoima ja silloin uskalsimme verkoillemme, mutta voi minkä näköiset ne olivat! Täynnä limaa ja risuja ja kaunis veneeni ja vaatteeni sotkeutuivat pahanpäiväisesti. Kaloja tuskin 50 päätä, joukossa tavattoman iso harri. Päästyämme takaisin saarelle, jossa naapurin väki meitä jo odotti, rupesi järvi uudestaan kuohumaan ja tätä kestää nyt vielä 8 aikana illalla. Verkonlaskusta tänä iltana ei tietysti tullut mitään. Iivarin väki on pyytänyt toiselle puolelle salmea yöksi, mutta täällä minun velvollisuuteni on olla, sillä verkkojen huuhtomisessa ja kalansuolauksessakin on työtä? Tosin tuuli ulvoo kalatuvan nurkissa ja ulkona on peloittavan pimeää, mutta toivon että rakkaan majani sammaltunut pärekatto ei lennä ilmaan. Tunnen vähän kipua oikeassa kyljessäni ja käteni on verkonnostosta rasittunut.
A.B.C
Epiloogi.
Anna anteeksi, erämaan entisen pappilan hyvä haltijahenki, että hätäisesti keskeytän tämän vinttikamarikirjasi tähän. Ne olosuhteet, joissa nämäkin muistelmat ovat tulleet pannuksi paperille, ovat liian surulliset, jotta niistä sinulle, haltijahenki, kertoa voisin. Kenties sinä sentään sukukirjojemme salaisena seuraajana vuosisadasta toiseen voit aavistaa, mikä yksilöjen yllätys suojattiesi sarjassa aina on ollut — heidän ennätyksensä ovat aina katkenneet kesken. Ja nyt sitä valtavammilla syillä, joita sinäkään et voi olla näkemättä. Vai eikö koko maailma ole syttynyt palamaan? Eivätkö vuosituhansien takomat käsityskannat ole joutuneet maanjäristyksen uhriksi? Eivätkö lapselliset tarinat ole kadottaneet kullanarvoansa, kun nykyajan henkiseteli kaikkialla lentää! Tottatosiaan: meidän lapsuutemme enkeleiden siivet ovat kärventyneet — kuinka korkealle niillä enää päästään!
Älä ihmettele, itkevä haltija, että me kaikki, jotka ennen olimme voimakkaat, silloin kun maailmassa vielä vallitsi suuri rauha eikä kansa noussut kansaa vastaan eikä valtakunta valtakuntaa vastaan eikä naapuri naapurin silmää puhkaissut, nyt olemme heikot ja syrjäänsysätyt ja että me toinen toisemme jälkeen vaivumme, suuttuneina elämään, siihen lepoon, jossa enää ei "päiväkirjaa" tarvita.
Sinä vanha, hyvä haltijahenki, jota ei nykyajan ihminen tunne eikä tunnusta, sano milloin sinä itse siirryt sinne, jossa ei mitään muisteta? Meistä tuntuu kuin tänne maan pinnalle ei kannattaisi kauvemmaksi jäädä — oi tule kanssamme, niin vielä kerran syleilemme toisiamme iankaikkisuuden rannoilla!
Pojan runo vanhalle Äidille.
Ah Äiti armas, kuinka suruisasti
Sun elämäsi ehtootähti vilkuttaa!
Ja miks'en minä "Poika" pontevasti
Voi omaa äitiäni pelastaa?
Miks Jumala tai mikä lie Hän voima
Näin loppuun asti meitä koittelee?
Miks ajan arkihuolet, sorto, soima
Luontomme parhaat lahjat voittelee?
Miks ihmiselle, joka kaikkens' antoi,
Kun koti vielä uhkui yhteinen,
Miks Äidille, mi kuormat raskaat kantoi
Ei joutsenlaulu kaiju leppoinen?
Miks johti kohtalo sun, Äiti rukka,
Sairaimman lapses tuonen talohon?
Miks sulle auvennut ei onnen kukka,
Miks pimeydest' et päässyt valohon?
Miks elonkumppalisi kaaduttua
Sinua vuosikaudet kidutettiin vaan?
Ja polon poikas maaksi maaduttua
Et vanhan rauhaa saanut silloinkaan?
Oi tuolla nukkuu kyllä pappa vainaa,
Ja siell' on rauhallista, hiljaista,
Mut patsas paatinen se painaa, painaa,
Niin että tahtois ääneen kiljaista…
Miks kuolla kunkin täytyy niinkuin isän,
Miks aina kesken kohtaa kuolema?
Niin mielellämme tahtoisimme lisän,
Vaan siinä on se — surman suudelma.
Me lapset pappilan, tuon vanhan Karhulamme
Jokainen hengessämme kärsimme:
Miks avutonna nääntyy auttajamme,
Hän — kultaisin — mi hoiti kotimme?
Miks hälle linnaa rakentaneet emme
Vaivainsa, rakkautensa palkaksi?
Nyt salaa vuotavat vain kyynelemme,
Kun äidin maja haihtui halvaksi!
Ei kuningattaresta mökkiin oisi,
Ei auttajattaresta armoille!
Ja jos sen vieläkin vain vaihtaa voisi
— Ah, kunniata hapsill' harmaille!
Mut kuka meistä mitään tehdä taitaa?
Oi häpeää, kun lapses moiset on!
Hän, joka meille neuloi "tuhat paitaa"…,
Kahleita orjan kantaa, onneton!
On suku suistununna entisestään,
Se koskaan rikaskaan ei ollut lie,
Mut joku meist' on kitsas sydämestään
— Kirottu kiittämättömyyden tie!
Anteeksi, Äiti, että moista sanon,
En itse toiveitas oo täyttänyt,
Ma polvillani sulta anteeks anon,
Milt' elämässäin lienen näyttänyt!
Mun kohtaloni polku ompi julma,
Vaan tarkoitustain, Äiti, arvaa et!
Sinulle outo on tuo näkökulma,
Mut Jumalapa tutkii sydämet.
Mun miten käy? Oi siitä älä huoli!
Se Äidilleni kuulua ei voi!
Ritarin täällä kohtaa koston nuoli,
Mut trubaduurin harppu jälkeen soi…
Siis Äiti vanha, sairas Äiti parka,
Nyt vastaanota Poikas huokaus,
Sen mukana soi murhe, aate arka,
Mut sydämestä nousee rukous:
Se rukous, ett' Kaiken Herra
Mun Äitini sois silmäns' ummistaa
Hetkenä sellaisna, kun vielä kerran
Sielussa sointu ois — vihreenä maa.
KUN ISÄ KUOLI
Pojan päiväkirja.
Jo nyt harja majastani murtui.
Sieluni on suuressa ahdistuksessa, sydämeni täynnä itkua ja elämäni tuntuu turhalta. Ei ole mistä kiinni pitää, ei osaa mihinkään tarttua… Kuka olen minä, tomun lapsi, miksi synnyinkään tähän maailmaan?
Ja se mitä tässä kirjoitan, se on sekin niin vähän merkitsevää sen edessä, mikä on suurin kysymysmerkki. Miksi ihmiset sen tekevät ohimeneväksi, en jaksa käsittää — minä kauhistun arkipäivän naurua, riitaa ja karkeata proosaa ja huudan sieluni tuskissa: herätkää te kaikki, joilla henki on!
27 p. helmikuuta v. 1915.
Eilen aamulla se siis vasta tapahtui. Viestin hiihtäjä oli saapunut suoraan vanhasta pappilasta. Vaimoni ääni värähti, kun hän lipun toi, hän aavisti mitä se sisälsi ja minä myös aavistin. Kynäni vaipui, työnsin kirjoitukseni pöytälaatikkoon, avasin kirjelipun ja luin — — — ja siinä samassa me jo huomasimme itkevämme: mies isänsä kuolemaa, vaimo appensa poismenoa ja 7-vuotias tyttö isän sylissä itki vain sentähden että näki isänkin kerran itkevän, isän, tuon "kovan miehen".
Jo umpeen painui nyt isän silmä, tuo sydän lempeä nyt on kylmä. Vaikeat olivat nähdä ne hirveät kamppailut. Papan kello osoitti 10 minuuttia vaille 2 aamuyöllä, kun viimeinen hengenveto tapahtui. Ainoastaan viimeiset minuutit olivat rauhalliset. Veljeni! Jäit näkemättä isäsi hengenlähtöä. Nyt hän niin kauniina lepää. Tottahan tulette katsomaan.
— — —
Hoiperrellen valjastin poroni pienen puupohjareen eteen ja läksimme ajamaan kaukaista pappilaa kohti — ruumista katsomaan. Ruumista? Tuo kauhea sana! Saattoiko sellainen käsite olla totta hänestä, isästä, joka oli täynnä elinvoimaa ja joka rakasti elämää ja oli niin vahva käsivarsiltaan ja jaloiltaan! "En usko sinua, kohtalo!" Ja kuitenkin minun täytyi. Kylän akkoja tuli vastaan, niiden tervehdys pisti sydämeen aivankuin he olisivat ilkkuneet minua, jolta isä oli kuollut. Hammasta purren täytyi nöyrästi ottaa vastaan…
Kun saavuimme viimeiselle kilometripylväälle pappilan Jänismäen alla, niin tuntui tuiki mahdottomalta se olettamus että isä oli lakkauttanut terveyskävelynsä, nuo säännölliset 36-vuotiset joka-iltaiset virvoittelunsa pappilan ensimäisellä kilometrillä. Tuntui että ukon vieläkin täytyi ilmestyä vastaan ja hymähtää: "ahaa vai te siinä olette!" sillä satoja kertoja oli pappa tullut vastaan. Nytkö siis ei tullutkaan? Jospa ne valehtelivat, jotka ilmoittivat vanhuksen kuolleen? Oi Herra Jumala maassa ja taivaassa, mikä lieneekään se totuus että olemassaolo lakkaa?
* * * * *
Saavuimme perille. Oliko se pappila? Oli — eikä ollut. Eräänlainen kaamea verho häälyi henkisten silmäimme edessä. Tuntui että isän täytyi olla joko salissa tai työkansliassaan, katsoa ikkunasta…
Joku siinä tuulotteli sänkyvaatteita uloskäytävällä. Sininen kasvoiltaan, nyykäytti päätään ja sopersi: "Papan tuskat ovat nyt loppuneet!" Ja näytti iloiselta, näytti, mutta oliko? Ja sitten… jossakin ovessa tulee äitiruustinna vastaan, syleilee kuumasti ja hyrskähtää itkuun. Sanoo jotakin papasta. Sydän särkynyt. Sitten velimies, kimmel hänenkin silmissään, yrittää sanoa: "nyt olemme isättömiä poikia" mutta ei saa ulos, lausuu sen jotenkin toisin. Hiivimme kaikin nurkkakansliaan ja minä — minäkö se olen? — huomaan tyynesti, ulkonaisesti aivan kylmänä, kohottavani valkoista liinaa olennon kasvoilta, joka makaa liikkumattomana. Järkeni sanoo että siinä nyt on isäni, oma isäni, joka minut on siittänyt, elättänyt, kouluttanut…
Vielä eilisiltana kuutamon noustua olin nähnyt hänet hirveissä tuskissa kiemurtelevana, nyt kohtaan hänet tyynenä, arvokkaana, juhlallisena. Hopeanharmaa parta, otsan rypyt silenneet, nenä jalostunut, profiili kuin marmoriin veistetty… oh, hän on kuin kuningas, hän on komea, kaunis, ylhäinen. Onko hän siis kuollut? Kolmen askeleen päästä katsottuna hän, isävanhus, näyttää vain nukkuvalta…
Tuntuu kauhealta, että isän noin on täytynyt alistua. Hänethän on väkisten tähän huoneeseen kannettu ja ovi jätetty auki että huone jäähtyisi. Kauheata! Isälle, joka oli niin tarkka huoneen lämmityksestä ja oven kiinnipitämisestä.
Siis ruumis kuitenkin! Eipäs, hänhän näyttää hiljaa hengittävän, vai pettääkö silmä että rinta vielä kohoaa? Joku panee kätensä hänen povelleen ja sanoo: koetelkaapa sydämen kohtaa, se on vieläkin lämmin. Minäkin koettelen — ettei vaan ole valekuoll…? Ei, sanovat muut: kyllä hän on kuollut…
Menemme pois sisähuoneisiin juomaan kuumaa kahvia vehnäisten kanssa — hävettää ettei isä saa mitään… Syömme melkein juhlapäivällisen — lihapullia ja pannukakkua — nautimme ja — häpeämme. Kuinka luonnotonta! Jonkun pyhän lain mukaan emme tietysti saisi nauttia mitään, koskapa isä, elättäjämme, ei voi syödä. Tämähän on loukkaus vainajaa kohtaan. Mutta mikä ei ole loukkausta nyt? Leikkisänäkin on loukkaus ja nauru rikos…
* * * * *
Me näemme hänet juhlallisen liikkumattomana ja se meitä vähitellen tyynnyttää. Mutta mitä me ajattelemmekaan? Mikä se meitä salaa kirvelee ja nostaa raivoisan vastalauseen lohduttomuudessamme?
— Se että muistamme nähneemme hänen kärsivän tuskia, joita emme osanneet lieventää. Se on verinen vääryys ja siitä vaadimme ihmisen herran tilille. Sinä suuri tuntematon, eikö sinun asiasi olisi ollut auttaa? Olihan hän vanha ja elämässä jo kyllin kärsinyt — rangaistustako tämä siis kuitenkin oli ja mistä?
En anna anteeksi sinulle, oi Jumala, että isääni rääkkäsit! Otit häneltä ensin puhekyvyn, otit tajunnasta tärkeimmät osat, et antanut vanhan miehen lausua viimeistä hyvästiä puolisolle, joka 51 vuotta oli seissyt hänen rinnallaan. Otit häneltä myös valituksen, äänenkin kyvyn, mutta me näimme selvästi, kuinka syvästi hän siitä loukkaantui. Jospa olisi saanut edes huutaa! Mutta hän oli kuin piinapenkissä, kapula suussa… häntä kidutettiin kuin marttyyria tulisilla raudoilla, poltettiin häneltä kieli, kurkku, kädet, jalat, lopulta rinta; vihdoin sydän lävistettiin… Onko tämä Jumalan työtä vai kenen? Kituuko metsässä honka näin ennenkuin kaatuu? Laupeuden Jumala, missä on sinun armosi? Näinkö vapahtajansa syliin täytyy vaipua vanhan papin? Tässä on jotakin selittämätöntä, harhamaa, opetettua, iskettyä kautta vuosituhansien.
Ajattelenko kuin pakana — minä, joka totuuden tahdon tietää?
Ei minua huoleta se, minne isäni sielu joutui, mutta minä vaadin lopputilin kymmenestä vuorokaudesta, jotka vainaja sai kärsiä.
* * * * *
Siihen sattuu ruumiin ääreen kiertävä raamatunkauppias. Selitän hänelle mielipiteenäni ettei minua tyydytä uskonto, jollaista maa tunnustaa. Hän miettii hetken ja vastaa: Mutta sehän on ikävää että ihminen riitelee tekijäänsä vastaan! — Niin onkin, vastaan minä, mutta minun on pakko isäni kunniallisen etsimyksen vuoksi kapinoida sellaista luojaa vastaan, joka sallii moista tapahtuvan. Raamatunmyyjä väittää ettei ruumis mitään merkitse eikä ruumiinkiemurtelut, vaan että Jeesus Kristus on sydämessä. Saattaa olla, sanon minä, mutta minähän muistan selvään, ettei rakas isäni, vaikka oli valtiokirkon uskollinen opettaja, ettei edes hänkään eilisaamuna kuollessaan saanut tuntea armon lohdutusta. Vasta luonnollinen kuolema teki lopun hänen tuskistaan. Pitääkö uskoa kaunista satua? Saan luvan uskoa, mutta sydämeni ja järkeni väittää että vainajaa, hänen arvolleen sopimattomasti, kohdeltiin…
Oi kuinka minä säälin sinua, rakas isä, ja rukoilen jumalien Jumalaa, että Hän, se korkein, sovittaisi tämän ristiriidan, jos sitä ajallisessa tai ajattomassa elämässä enää sovittaa voi.
— — —
Kauhea yö! Olimme käyneet saunassa — ensi kerran ilman isää — ja nukuimme lämpöisessä salissa. Vieressämme seinän takana nukkui — hän itse. Salissa oli kaikki niin pehmoista ja mukavaa, suuria häälyviä kukkia, suuria peilejä, tauluja ja korutavaraa. Akkunasta paistoi talvikuutamo yli sileiden hankien, yli lumisten metsien. Siinä oli puutarha — tuulimylly — jyväaitta — kaikkia näitä oli mahdotonta ajatella ilman isää. Jos minne silmänsä loi, muisti isän, isän puuhat, hiihdot, kävelyt. Kymmenien vuosien äänet ja kuvat kangastelivat silmissä. Miksi siis hän, joka oli niin voimakas, oli lakannut antamasta kuvia itsestään?
Me emme voineet nukkua. Tuntui että isä on salaa murheellinen siitä että häntä luullaan kuolleeksi ja että häntä pidetään jääkylmässä huoneessa. Hän on elävä, tottakai, mutta ei voi itseään ilmaista. Meidän äärettömän järjettömyytemme takia hän vihdoin ei kestä — hän nousee — nousee ja rynnistää ovelle. Rasahdus — lumivalkoisena yövaipassaan hän syöksee keskellemme ja sanoo sortuneella äänellä: "Pojat, miksi näin minua kohtelette?" Samalla kaatua romahtaa lattiaan ja on vasta silloin kuollut…
Mielikuvitustako vain? Kuuntelimme horroksissa, eikö tosiaan kuulunut hiiskausta ruumishuoneesta. Joka sekunti kuvittelimme jotakin tapahtuvaksi. Tapahtuiko? Eipä suinkaan. Mutta yömme oli onneton. Oi isä ettet kuollut meidän vielä pieninä ollessa, kenties emme silloin olisi poismenoasi surreet, emme sitä niin olisi osanneetkaan surra! Nyt, täysinä miehinä, itsekkin kuolemaniässä, tunnemme kauhua. Sinä olit meille liian paljon. Jokainen nurkka vanhassa pappilassa todistaa sinun pitkää ikääsi ja ihmeellisiä ennätyksiäsi.
— — —
Aamu valkenee, arki koittaa. Veljen täytyy istuutua rekeen ja lähteä kaupunkitoimiinsa — yli 200 kilometriä.
Meidänkin täytyy lähteä. Miltä tuntuukaan nyt pojan koti? Se on sekin kuin rikkiromahtanut, sillä vanhan pappilan turvissa me sielullisesti olemme eläneet. Vasta nyt sen oikein ymmärrämme. Oi, se on suurenmoista ihmisen elämässä, koettelemusten keskellä, kenellä oma isä on elossa ja avoinna lapsuuden koti, jossa vapaasti saapi käydä. Sen suloisempaa vierailupaikkaa, virvoitussopukkaa ei maailmassa toista löydy.
* * * * *
Minunko kärsimysteni laskuun sekin tulla täytyy — ruumisarkun tilaus! Mitat, malli… Kuinka kauhea onkaan ruumisarkun malli kylmässä Pohjolassa! Miksi se pitää olla niin särmikäs? Silläkö vielä tahdotaan lisätä kipuja? Ennakkoluulojen kasvattamat olemme kaikki. Miksi ei kukaan keksi pehmeämpiä muotoja? Tuonelan ruuhi pitäisi saada miellyttäväksi että me siihen tottuisimme…
* * * * *
Mieli hautoo, muistot kulkevat. Omaatuntoa särkee — meillä kaikilla, yksin äidillä, sillä niin on aina, kun ikuinen ero tapahtuu.
Kuinka sitä olikaan laskettu isän kuolemaa ja siihen kaikin puolin muka varustauduttu, ja kuitenkin — kuinka toisella tavoin kaikki sittenkin kävi!
Olimme sisareni kanssa saapuneet pappilaan eläinsuojelusliiton iltamasta myöhään sunnuntai-iltana. Koko pappila nukkui ja me — löydettyämme äidin asettaman ruokatarjottimen — olimme kumpikin hiipineet vuoteisiimme. Muistan nukkuneeni huonosti, sillä asiani olivat uhkaavalla kannalla, mutta minua lohdutti tämä vanhassa pappilassa käynti ja porolleni oli siellä aina varattuna jäkälää. Jo varhain maanantai-aamuna tapasin isäni kuten tavallista kansliassaan. Aamiaispöydässä näin hänen päänsä yhtäkkiä vaipuvan vasten pöydän laitaa ja äitini sanoi: "ai, ai, nyt papalle taas tuli". Samalla isä jo selvisi ja jatkoi aterioimistaan. Silloin vasta sain kuulla että näitä pyörrytyskohtauksia oli sinä yönä sattunut useampia eikä vanhus ollut nukkunut. Minä huomautin ettei isän pitäisi jatkaa noita yövuoteella lukujaan, sillä ne rasittavat aivoja, kuten tunsin omasta kokemuksestani. Isäni ei varoitukseeni kääntänyt enempää huomiota, vaan ilmoitti että hänellä oli tänä päivänä ollut aikomus ajaa hevosella luokseni, sillä ukolla oli ikävä pientä viisivuotiasta tyttöäni, joka ennenkin oli ollut pappilassa. Esitin että lähdetään vaan yhtä matkaa ja minä ajan edellä porolla. Mutta silloin äitini huomautti ettei pappa nyt saanut lähteä, koska hänellä oli ollut huono yö. Huomenna oli laskiaistiistai. Minä ilmoitin että luokseni oli aikonut vieraita, mutta että kolmen päivän päästä torstaina on vanhimman tyttäreni syntymäpäivä ja että vanhusten silloin sopii tulla. Niin se asia päätettiin ja minä hyvästelin. No nytkö sinä menet! sanoi isäni tapansa mukaan, vaikka minusta tuntui että hän sen nyt sanoi jotenkin eri tavalla. Kun talutin poroni kanslian akkunan alle, näin isäni katsovan lähtöäni akkunasta. Jotakin hyvin miettivää ja alakuloista oli hänen katsomisessaan. Samalla silmänräpäyksellä minussa vilahti: (oi ihmisen oikeita aavistuksia, joiden pyhyydelle hän ei pane arvoa!) että kukasties näen isäni elävän katseen viimeisen kerran? Minä nyykäytin päätäni isälle hyvästiksi iloisesti ja reippautta tavoitellen, huiskautin porohihnaa ja luistin mäkeä alas. Mutta samalla olin itsekseni päättänyt että ensi postissa ilmoitan eräälle veljistäni pelkoni isän sammuvasta elämästä… Minussa oli vaistomainen aavistus. Niin ajoin kotiin. — Heti seuraavana aamuna saapui hiihtopoika pappilasta mukanaan kirjelippu, jossa ilmoitettiin että isä yöllä kello 3 oli pudonnut sängystään aivohalvauksen kohtaamana. Valjastin poroni ja ajoin täyttä laukkaa järven ympäri, välttäen kylää, pappilaan. Yhdyin hoitajiin, autoin nostamisissa. Isäni oli hirveässä levottomuudessa, ei mikään asento häntä tyydyttänyt, alituisesti täytyi korjailla tyynyjä ja itsekkin hän niitä korjaili, vaikka oikea käsi ja oikea jalka olivat halvatut. Lämpimiä pulloja asetettiin jalkoihin, jääpussi päähän — sairas ei sitä sietänyt. Kaikista hämmästyttävintä oli että isä oli kadottanut puhekykynsä. Se teki äitiini hirvittävän vaikutuksen, ja hän vain odotti että isä tulisi tajuntaansa ja jotenkin osoittaisi puolisolleen mieltään (eikä työntäisi tuntemattomana pois). Isää näytti kummastuttavan että hoitajat hänet ympäröivät. Ujostutti ja kidutti sanomattomasti luonnollinen tarpeentekonsa, joka oli käynyt arveluttavaksi. Me ymmärsimme että viimeinen sairaus oli nyt alkanut, mutta emme uskoneet kuolemaa. Lääkärikirjoissa sanottiin että aivohalvaus useimmiten "menee ohi" ja että puhekykykin palautuu… Minä noudin apteekkarin katsomaan isääni. Hän kertoi oman isänsä myös kuolleen aivohalvaukseen, mutta tämä oli elänyt mykkänä kokonaisen vuoden ennenkuin kuoli. Vaan tässä oli ikäeroitus, hänen isänsä oli ollut 50-vuotias, meidän oli 80-vuotias. Pitäjäläiset tiesivät että vanhoillakin usein halvaus paranee. Minä huomautin siihen että oli eroitus talonpoikaisaivojen ja rovastinaivojen välillä.
Äitini kulki huoneitten läpi ja itki. Hänellä oli omantunnon vaivoja ettei ollut herännyt heti yöllä. Hän kertoi että pappa illalla oli sanonut voivansa paremmin ja tapansa mukaan lukenut makuultaan. Luultavasti hän luki Hall Cainen "Vaimo jonkas annoit", arveli äiti. Tosin siinä oli joku "Vartijan" numerokin yöpöydällä. Äiti muisti nähneensä puolisonsa sammuttavan lamppunsa. Muisti vanhuksen sanoneen että äiti häntä nyt vähän katsoisi tänä yönä, jos edellisen yön pyörrytykset uudistuvat. Mutta äiti, joka oli valvonut edellisen yön, nukkui raskaasti. Silloin se tapahtui — äiti heräsi vasta kun näki isän lattialla…
Aamuyöllä pantiin hakemaan apua, koko talo joutui liikkeeseen.
Näin se siis oli alkanut tuo sairaus. Olin siellä itsekkin parina yönä valvonut.
Siellä me olimme istuneet, me elämän armoittamat, vanhan pappilan palavien öljylamppujen ääressä pakkasen paukkuessa ulkona, tähtien kiiluessa taivaalla ja vahtineet vanhaa vapisevaa honkaa, joka uhkasi kaatua keskellemme elämän myrskyistä väsähtäneenä…
Kuinka selvään muistankaan noiden valvottujen öiden mielialat.
Se oli siis vihdoinkin tulemassa tuo katastroofi. Heimonsa hopeakruunuinen kuningas makasi voimattomana kuni salakavalan vihollisen kolhima. Vielä eilen hän oli puhunut, katsellut kaikkea, tajunnut ja tuntenut. Nyt ei hän kyennyt lausumaan ainoatakaan tavuuta.
Oli ollut kauheata todeta sitä mykäksi tulemisen kirousta, kun ruumiissa vielä olisi ollut miehen voima, jota ei kolme hoitajatarta jaksanut voittaa. Koko ensimäisen vuorokauden, vuoteen omaksi jouduttuaan, oli rakas isämme turhaan ponnistanut karhuvoimiaan päästäkseen tavallisiin tehtäviinsä. Alituisesti liikkuivat hänen kätensä ja ruumis tempoili. Ei palaakaan ruokaa eikä pisaraakaan mitään juomaa hän voinut nauttia. Ja luonnolliset asiat tuottivat hänelle surkuteltavia kärsimyksiä…
Siitä ensimäisestä yövalvonnasta on mieleeni syöpynyt eräs nousukohtaus. Vanhus pyrki kiihkeästi työhuoneeseensa. Emme tienneet, oliko sairas tajullaan vai ei. Mutta tuohon omaan, rakkaaseen työhuoneeseensa tultuaan - me kannatimme häntä kainaloista — tiedättekö mitä vanhus teki? Hän kiskoi meidät seinäkellonsa eteen, väänsi päätään ja katsoi tarkkaan: "Vartija, mitä kuluu yö —?" Kello osoitti silloin vähän yli 2:n. Isä parka näytti rauhoittuvan että kello oli vasta niin vähän — hän katsahti kummastuneena meihin kaikkiin: mitä ihmettä me muka teimme hänen kimpussaan? (hän olisi romahtanut ilman meitä) — ja me saimme hänet takaisin makuuhuoneeseen. Hän nukahti sitten muutamiksi tunneiksi… Minä, kuolevan poika, ajattelin tänä yönä enemmän kuin kenellekään puhua uskalsin. Ymmärsin kaiken — ainakin ymmärsin sen uskonnollisen pohjan, jolla meitä lohdutettiin, silloin kun kuolema ahdisti. Kaipasin, uskalsin kaivata jotakin enempää… "Oi Jumala", puhelin hengessäni: "minä maan tomu ja mato, nöyrrytän kyllä itseni Sinun edessäsi, mutta miksi et sittenkään itseäsi ilmaise? Sillä ethän sinä ilmaise! He valehtelevat vasten parempaa tietoaan, jotka väittävät sinun itsesi ilmaisevan. Itse Kristus kuoli kauheihin kärsimyksiin! Vaikka oli niin korkea ja hyvä että hänet julistettiin Jumalan pojaksi… Eikö siis kristillinen pohja ole toivoton? Sanotte minua pilkkaajaksi: Sanokaa, mutta rehellisyys on jumalallista. Vielä on koittava päivä, jolloin ihmiskunta tietää enemmän kuin yhteiskunta opettaa." Näin puhelin, näin kapinoin ja rukoilin itsekseni sillä aikaa kun isä nukkui. Kello löi kolmea. En ollut yrittänytkään nukahtaa, olin lueskellut kansliassa pappeinkokousten pöytäkirjoja sekä isäni salaisia muistiinpanoja ja arvosteluja — omasta itsestäni "Vihan" ja "Rakkauden" menneiltä päiviltä, eivätkä ne estäneet minua häntä rakastamasta, tunsin ainoastaan surua ja sääliä…
Elämä — sanelin itsekseni — oli siis suurelta osalta sellaista pahaa, jota ei lääkäri eikä pappi, ei edes luonto voinut lievittää. Siinä itki äitini, hänkin valvoen — ja me lapset aavistimme ettei hän tätä kestäisi… Entäs omat asiani? Kullakin kohtalonsa. Meidän ihmispoloisten täytyi kovettua, paatua, kestääksemme elämämme väärät laskut ja pettyneet ohjelmat.
Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta kuin nukkuvan hengitys ja minut valtasi väsymys. Kun kolmen tunnin kuluttua heräsin, kuulin isänkin heränneen ja hoitajattarilla oli täysi työ pidätellessään sairasta, joka ponnistelihen ylös. Aamun kajo jo hämärsi. Minua pyydettiin avuksi ja taas me kannatimme sairasta kainaloista työhuoneessa — oh, hän, isä parka, ikäänkuin pyrki elämän säännölliseen työhön, hän, tuo ankaran ahkera mies, joka halvauspäiväänsä saakka oli ruumiin ja sielun täysin voimin työskennellyt milloin kansliapapereinsa, milloin höyläpenkkinsä ääressä — siinä virui vieläkin vasu täynnä hänen viimeisiä lastujaan… Kuta vanhemmaksi isä rovasti oli käynyt, sitä tarmokkaammin hän oli veistellyt, valmistaen loppumattomasti kaikenlaisia tarve-esineitä ja ilahduttaen lastenlapsiaan omakeksimillään leluilla — todentotta: hän oli kaatunut töittensä keskelle. Tänä aamuna sai höylä ja vasara olla rauhassa, asiapaperit kajoomatta. Tällä kertaa ei isä pyrkinyt seinäkellonsa eteen, vaan saimme hänet suosiolla kääntymään pöytänsä äärestä takaisin — hän ikäänkuin häpsähti todellisuuden surkeutta ja kun näytimme hänelle hänen omaa taskukelloaan, ei hän kiinnittänyt huomiota kellon tauluun, vaan kiiltäviin periin uteliaana niitä hypistellen sormillaan — niinkuin lapsi. Elämän normaali kulku on kai se että ihminen kuolemaa lähestyessään muuttuu uudestaan lapseksi.
Kun olimme saaneet isän toistamiseen takaisin makuuhuoneeseen, ei hän enää voinut nukahtaa, vaan sairauden tuskat hyökkäsivät raivoisasti hänen päälleen. Varsinkin näytti häntä äärettömästi kiusaavan oman vuoteensa asema. Hän pyrki yhä uudestaan ylös ja sai itse siirretyksi tavattomalla voimalla vasemmalla kädellään koko rautasängyn toisapäin. Me autoimme ja taivuimme hänen mielitekoonsa. Näin oli hän saanut vuoteensa pääpuolen suoraan pohjoista kohden ja siinä asemassa vuode pysyi sitten loppuun asti, vaikka sairas välillä joskus sai maata toisessakin vuoteessa. Vanha hieroja-Kaisa tiesi sanoa että kuoleva itse asettelee vuoteensa. Rovastilla oli vaistomainen tunne että juuri tuossa vuoteessa ja juuri noin päin hänen oli nukahdettava Ikuiseen uneen.
Siinä me istuimme ja surkuttelimme vanhuksen kohtaloa. Vihdoin valkeni talvinen päivä, aurinko nousi häikäisevän kirkkaana levittäen loisteensa yli erämaan lumisten maisemain. Vanhus lepäsi, oli kenties hänen helpoin hetkensä, mutta mitä ilta taas toisi, sitä oli mahdoton tietää.
* * * * *
Oli kohtalon ivaa että viimeinen asiamies, jonka isä vastaanotti vielä terveenä päivänään, sattui olemaan pitäjän väliaikainen haudankaivaja, joka oli siinä määrin pilannut maineensa että juuri oli ottamassa papintodistusta päästäksensä muuttamaan pois paikkakunnalta. Joka talosta tuo mies oli petkuttanut rahoja ja onnistui hänen vanhalta rovastiltakin saada apua. Millä mielellä isä sen oli mahtanutkaan antaa? Hän koetti aina uskoa hyvää huonoistakin miehistä. Kenties isä sen oli antanut hyvin tietäen antavansa valehtelijalle ja tuntien kiusaantumista? Yhdestä asiasta saattoi olla iloinen: antamalla apua haudankaivajalle esti antaja tätä miestä tulemasta omaksi haudankaivajakseen.
* * * * *
Riittää yhä muistelemista noista päivistä, jolloin kiidättelin porollani edestakaisin kaukaisen korpikotoni ja isäni pappilan väliä. Minua polttivat tuliset hiilet sekä vanhassa että uudessa kodissa, jossa viimemainitussa vaimoni joka päivä sai taistella elämänkärsimystaistelua suuren lapsilauman keskellä auttajanaan ainoastaan raaka palvelustyttö, jota kiroilemisensa uhallakin emäntä oli pakotettu sietämään, koska ei kunnollisia palvelijoita syrjäiseen paikkaan ollut saatavissa. Rahavaramme olivat auttamattomasti loppuneet, karjankontua emme saaneet mistään rahallakaan. Sekä aineellinen että sielullinen hätä piiritti joka puolelta, eikä meidän talossa — ilman isän sairauttakaan — isäntä ja emäntä voineet nukkua ainoatakaan yötä kiemurtelematta kohtalonsa kourissa. Nyt oli tullut vielä tämä!
Muistan, kuinka olin kahdenvaiheilla, ajaakko kotiin tuon ensimäisen valvotun yön perästä pappilasta. Kun vihdoin sen tein, en saanut rauhaa kotonakaan, vaikka kirjalliset työni, joista elämäni oli riipuksissa, olivat pahimoiltaan kesken. Kuka saattoi kirjoittaa romaania näin kiristyneissä sielunleikkauksissa? — Ei, täytyi ajaa takaisin! Saimme kotiasiamme mitenkuten järjestetyiksi ja vaimoni läksi mukaani. Oli iltapimeä ja kova pakkanen, poro, jonka oli pakko raahata sekä pulkassa ajajaa että suksimiestä, juonitteli järvenjäällä ja aiheutti yhä ikävämpää hermostusta meissä kummassakin. Kirvelevä suru painoi meitä, mutta vastoinkäymiset eivät meitä nöyrryttäneet — elämä oli karkeata koettelemusta ja autio erämaa ympärillämme ei tarjonnut lohdutusta. Armoton pohjanviima viilteli kasvojamme kuin terävä sahanterä…
Meillä oli erikoinen kammo kirkonkylää kohtaan, jonka läpi oli ajettava päästäksemme vanhaan pappilaan. Varsinkin tällä kertaa, kun asiamme olivat huonoimmillaan, tunsimme raatelevaa vastenmielisyyttä. Ettei tarvitseisi ketään kohdata? Mutta kohtalo ei meitä säälinyt. Siinä vilahti vastaan jälleen se roikka, joka meitä hengellisesti vaivasi. Ne olivat jotkin "apteekkarin nimipäivät", joille joutilas herrasväki taas oli kerääntynyt. Joku nuori virkamies koreilevine, tukkipomomaisine rouvineen, joku alempi virkamies esimiehensä rouvaa matkivine vaimoineen, joku naimahaluinen sairaanhoitajatar, joku tanssihullu orpojenopettajatar… Ne tervehtivät meitä ikäänkuin iloisesti ilkkuen ja yksi kerkesi kertoa että rovasti nyt muka voi paremmin — se oli kuultu tuolta komealta "laupeudensysteriltä", joka paljastetuin käsivarsin, suurmailman muotia matkien, piti velvollisuutenaan porhaltaa porollaan jokaiseen mahdolliseen vierailupaikkaan ja jonka hameenhelmoissa paistoi kolme tulipunaista rantua (neitiä sanottiin hyvin uskonnolliseksi).
Kertoja tiesi lisätä, että vanha rovasti oli tuolle neidille tänään nyökännyt päätänsä, oli siis hyvin hänet tuntenut. Rohkenipa joku tokaista että "isäsi kuuluu jo kävelevän ja peilailevan". Meitä iljetti! Huvittelijain keskellä kekkelehti vapaamielisyydellään kerskuva pappismies, vanhapoika, joka kuiskutti korvaan, kuinka hän viime yönä oli "vähän hummannut". Olivat apteekinhoitajan kanssa juoneet pirtua, iskeneet "p:sti korttia" — nämä kaksi miestä, jotka kumpikin edellisenä päivänä olivat käväisseet isä raukkaani katsomassa.
Että ihmiset saattoivatkin — olihan jokaisella vapaus elää miten tahtoi ja kenenpä oli pakko muuttaa päiväjärjestystä yhden kuolevan takia? Mutta kuitenkin… kokekoon joku toinenkin minkä me ja tuomitkoon sitten…
Meihin koski liian hellään paikkaan kun saimme tietää, että tuo komea neiti isäni sairasvuoteen äärestä oli rientänyt suoraapäätä tansseihin ja hypellyt, hypellyt…
Kiitimme päästessämme irti kylästä ja saimme nousta pappilan pihaan.
Puheet sairaan muka paremmuudesta näyttäytyivät perättömiksi.
Kyläläiset olivat ne keksineet ikäänkuin vaimentaakseen omiatuntojaan.
Jäimme vaimoni kanssa täksi yöksi seuraamaan taudinkulkua pappilassa.
Se ei näinä vuorokausina kehittynyt parempaan eikä pahempaan päin.
Saattoi vain todeta että vanhus vielä oli "elossa".
Kului muutamia vuorokausia. Yötä-päivää tekivät vuorohoitajattaret parhaansa, öisinkin toisinaan oli neljä paria.
Lauvantaipäivänä (aivohalvaus oli sattunut tiistaita vasten yöllä) olin jälleen pappilassa. Vanhus oli silloin levollinen ja monet merkit osoittivat että hänellä nyt oli helpompi. Minulle oli kerrottu että isäni hellästi oli painanut rintaansa vasten pikku tyttöäni, yhtä lapsistani, joka sinne oli lähetetty tyhjässä heinähäkissä pappilan rengin matkassa.
Äitini myös kertoi että isä tänään ensi kerran oli puristanut hänen kättänsä aivankuin olisi hänet tuntenut. "Ja se tuntui niin hyvälle" ("och det kändes så godt"), muori sanoi ja hyrskähti itkuun.
Todella: sairas näytti tyyneltä eikä riehtonut kuten ennen peittojen kanssa. Saimme silittää hänen käsiänsä ja rintaansa, mutta ääntä hän ei voinut päästää. Nielemiskykykin oli heikko ja sylki valui takaisin. Minussa syttyi ajatus koettaa saada sairaalle jotakin sanotuksi, saada ainakin selville, oliko hän täydessä tajussaan. Lausuin siitä siskolleni, mutta tämä arveli ettei hyödyttänyt koettaa. Minä kuitenkin koetin, otin paperilevyn ja kirjoitin isoilla kirjaimilla: "Rakas Isä. Nosta vasan kätesi ylös, jos ymmärrät mitä tähän on kirjoitettu. Siitä me kaikki tiedämme että vielä tajuat kirjoitusta. Nosta nyt heti."
Panin lapun isäni käteen. Hän tarttui siihen uteliaana ja näytti tarkoin lukevan. Kun hän oli lukenut rivit loppuun, käänsi hän paperin ja katsoi, oliko toiselle puolelle kirjoitettu. Ei ollut. Silloin hän työnsi lapun takaisin ja suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni nosti vasemman kätensä, tehden jonkunlaisen kaaren ilmassa ja laski heti alas. Hänen katseensa ikäänkuin puhui: "Ymmärrän tietystikin — kuinka te näin yksinkertaista asiaa kyselettekään!" Siskoni myös uskoi että isä ymmärsi. Oli nyt olevinaan varmaa että potilas tajusi kirjoitetun sanan. Hänelle siis saattoi kirjoittaa mitä tahansa. Sitä hän ehkä itse toivoi. Mikä ilo! Me olimme niin varmat asiasta, ettemme kiiruhtaneet kirjoittamaan toista lappua, jottemme rasittaisi hänen aivojaan. Kauhean tyhmästi teimme. Sitäpaitsi odotimme aluelääkärin saapumista. Illemmalla tulikin tohtori antaen yhä parempia toiveita. Vieläpä otti sairaalta pari etuhammasta, tämä näytti olevan täysin tietoinen asiasta, sanottavaa kipua ei tuo huulia rikkovain hammasten otto näyttänyt vaikuttavan. (Se oli itse asiassa hirveää — vastustin sitä jo silloin, mutta tohtori oli itsepäinen.) Tohtori uskoi toipumiseen ja otaksui että puhekykykin jonkun viikon kuluttua, ellei halvaus uudistuisi, oli palaava. Sairaalle sopi kyllä rauhoittavasti kirjoittaa. Hän jätti meidät hyviin toiveisiin ja parhaiksi postin lähtöön lennätin minä porollani rauhoittavia uutisia kaikille poissaoleville veljille ja sisarille. Siinä kiireessä tuo rauhoittava kirjoitus isälle jäi tekemättä! Otaksuen että siskoni sen tekisi kiidätin näet postista suoraan kotiini, jossa kylpy odotti. Päätin itsekseni ettei ole tarvis mennä pappilaan muutamaan päivään, koska asiat siellä ovat hyvin. (Meillä elävillä on aina muka kiireellisiä töitä.)
* * * * *
Jumala anteeksiantakoon huomaamattomuutemme. Rauhoituslappu jäi iäksi päiväksi kirjoittamatta, sillä potilas oli jälleen kadottanut tajuntansa. Kun vaimoni maanantai-iltana palasi pappilasta, kertoi hän yhden veljistäni saapuneen kaupungista, mutta isä parka ei enää ollut tuntenut tätä rakkainta poikaansa. Turhaan oli veli lippukirjoituksella koettanut tuoda tervehdyksen sairaan ainoalta sisarelta, joka talven kuluessa oli lähettänyt monta sydämellistä kirjettä vanhalle veikolleen.
Vaikka kaiken tämän sain tietää, en jostakin syystä kadottanut toivoani. En ajanut pappilaan tiistainakaan, koska olin saanut kuulla että veljeni ja siskoni tulisivat seuraavana päivänä meille, joiden luona aniharvoin ketään kävi. Tulivatkin — hevosella lasten kanssa — ja vietimme hauskan päivän (kuinka väärinvietetyltä sekin päivä perästäpäin tuntuu). Illalla saatoin veljeäni pois antaen hänen ajella porolla hevosen edessä. Iltayöllä kuutamossa lennätin takaisin tuoden pulkassani postin ja sokuritopin. Kauppiaassa oli päätäni huimannut elämän arki — mikä meidät perisikään — viimeiset roponi olivat menneet siihen, mitä pulkkaani mahtui…
* * * * *
Olin luvannut ajaa pappilaan torstaina ja istutin vanhimman lapseni pulkan keulaan aavistaen että viimeisen kerran saisin näyttää isääni tytölle, joka niin paljon hänkin oli nauttinut isoisänsä puolelta. Isäni näytti ihmettelevän että kaksi pikkutyttöä samana päivänä seisoi hänen vuoteensa ääressä. Vaistomaisesti vanhus veti pikkutyttöjä rintaansa vasten, joka peloittavasti korisi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hänet huumasi suuri tuska, hän nyki peittoaan ja koetti turhaan nousta. Hän oli huomattavasti heikontunut, sillä sanottavia ei häneen oltu sisälle saatu. Tänään hän oli huolinut huulilleen vain vettä ja pisaran sitroonavettä, johon oli tiputettu hajuksi konjakkia.
Hirvittävä todellisuus: lavemangi ei enää tehonnut…
* * * * *
Nyt olen kertonut osanottoni sairaan luona olemiseen. Palaan jälleen tuohon onnettomaan kuutamoyöhön, jolloin olin pakotettu kyyditsemään toisen pikkutytöistäni takaisin kotiini "etteivät lapset meluaisi". On jäänyt mainitsematta, kuinka pahalta tuntui kylän keskuksen läpi ajaessa kohdata jälleen kylän herrasväkiä, jotka hurvelehtivat kuutamossa. Liian pistävästi tunsi silloin ihmiselämän räikeät vastakohtaisuudet, siinä oli pari vakavan hyväntekeväisyyslaitoksen naista, joiden johtokunta piili kaukana pääkaupungissa ja jotka kansan silmissä herättivät kummastusta alituisella huvittelullaan. Iloisia huudahduksia, keveitä liikkeitä! Naisia hännysteli vähätöinen, hyväpalkkainen virkamies. Kaikki he tiesivät miten asiat käyvät pappilassa — sairaanhoitajattaret liehuivat loistavissa pukimissa kuni prinsessat — moisesta vapaudesta tuskin tiedettiin pääkaupungissakaan. Mitä he välittivät ikälopusta, joka teki kuolemaa? Kuolkoon. He ovat nuoria, he tahtovat nauttia elämästä!