»Darlinwarachin linnasta», sanoi Ranald Mac Eagh, »Annikka Lylen nimellä. Usein ovat heimokuntalaiseni, käytyänsä jälleen omilla metsillämme, kertoneet hänestä, eikä ole pitkä aika siitä, kun minäkin omin vanhoin silmini hänet näin.»
»Sinäkö?» kummasteli Murdoch, »sinäkö, Sumun Lasten päällikkö, uskalsit mennä niin likelle verivihollistasi?»
»Diarmidin poika, minä tein enemmänkin», vastasi rosvo. »Minä kävin itse juhlasalissakin, puettuna harpunsoittajaksi Skianachin kolkoilta rannoilta. Aikomukseni oli puukolla surmata Allan Verikäsi, jota meidän heimokuntamme vapisten muistelee, ja sitten ottaa vastaan minulle sallittu kohtalo. Mutta juuri kun käteni tapaili tikarin kahvaa, näin Annikka Lylen. Hän helisti harppuansa ja rupesi laulamaan muutamaa Sumun Lasten laulua, jonka oli oppinut meidän keskellämme asuessansa. Tässä laulussa kuului rakkaan asuntomme, metsän vihreäin lehtien suhina, ja virtammekin siinä kohisivat vesiänsä syösten. Käteni ei tavannutkaan tikaria; silmieni lähteet sulivat, ja koston hetki oli mennyt.—Ja nyt, Diarmidin poika, virka, enkö ole pääni lunnaita maksanut?»
»Olet kyllä», vastasi Murdoch, »jos juttusi on tosi. Mutta minkä todistuksen voit siitä antaa?»
»Olkaa vieraina miehinä, taivas ja maa!» huusi rosvo; »hän jo katsoo, millä keinoin pääsisi sanansa siteistä!»
»Ei suinkaan», virkkoi Murdoch. »Jokainen lupaus täytetään, niin pian kuin varmaan näen, että olet minulle totta puhunut.—Mutta onpa mulla myös pari sanaa sanottavana vankeuskumppanillesi.»
»Mesikieli, myrkkymieli—aina mesikieli, myrkkymieli», mutisi vanki, ja heitti itsensä pitkälleen vankihuoneen lattialle.
Sillä välin kapteeni Dalgetty, joka oli kuullut jokaisen sanan, mietti itsekseen omia mietteitään asiasta. »Mitä, 'Zum Henker' (hittoja), tuolla viekkaalla veitikalla lieneekään minulle puhumista? En minä tiedä mitään juttua lapsesta, en omasta enkä vieraasta, jonka voisin hänelle kertoa. Mutta antaapa hänen tulla—saakoon vähäisen kierrätellä, jos tahtoo karata vanhan soturin selän taakse.»
Varuillansa, vaikka pelotonna, aivan kuin olisi peitsi kädessä seisonut muurinaukkoa puolustamassa, Dalgetty siis odotti rynnäkön alkua.
»Te olette maailmaa kokenut mies, kapteeni Dalgetty», virkkoi Murdoch Campbell, »ettekä voi olla tuntematta vanhaa skotlantilaista sananlaskuamme 'gif-gaf' (lahja lahjasta), jota noudatetaan kaikissa kansoissa ja kaikissa sotajoukoissa.»
»Pitäisi siis minulla olla joku vihi siitä», sanoi Dalgetty. »Sillä, turkkilaisia lukuun ottamatta, ei ole Euroopassa monta valtaa, joita en olisi palvellut. Ja välistä olen arvellut koettaa pientä sotaretkeä Bethlem Gabor'in[30] tai janitsarien kanssa.»
»No, sitten te, joka olette niin kokenut ja ennakkoluuloista vapaa mies, kohta ymmärtänette», virkkoi Murdoch, »kun sanon vapaaksipääsönne riippuvan siitä, että suoraan ja totuuden mukaan vastaatte muutamiin pieniin kysymyksiin niiden herrojen suhteen, joiden seurassa olette ollut—millä kannalla heidän sotavarustuksensa ovat, kuinka suuri heidän mieslukunsa, millä lailla väkeä palkataan, ynnä mitä ehkä tietänette heidän sota-aikeistaan.»
»Kysytkö sitä ainoastaan uteliaisuutesi tyydyttämiseksi?» kysyi
Dalgetty; »siis ilman mitään muuta tarkoitusta?»
»Ilman yhtään mitään tarkoitusta», vastasi Murdoch. »Mitä heidän sodankäyntinsä koskisi köyhään kurjaan, semmoiseen kuin minä!»
»Anna kuulla sitten kysyttäväsi», virkkoi kapteeni; »minä aion vastata 'peremptorie' (suorilla sanoilla).»
»Kuinkahan monta irlantilaista on tulossa Jaakko Graham'in, sen kapinoitsijan, avuksi?»
»Luultavasti kymmenentuhatta», vastasi kapteeni Dalgetty.
»Kymmenentuhatta!» tiuskaisi Murdoch. »Tiedämmehän me, että tuskin kaksituhatta laski maihin Ardnamurchanissa.»
»Tiedätpä sitten heistä enemmän kuin minä», virkkoi kapteeni Dalgetty aivan huolettomasti. »Minä en vielä ole nähnytkään heitä mönsträyksessä enkä edes aseet kädessä.»
»Ja kuinka monta vuorelaista lienee toivossa?» kysyi jälleen Murdoch.
»Niin monta kuin klanit vaan saavat liikkeelle», vastasi kapteeni.
»Te vastaatte kiertelemällä, herra», sanoi Murdoch. »Virkkakaa suoraan: tokko heitä lienee viisituhatta miestä?»
»Noin sen paikoille», vastasi Dalgetty.
»Te panette henkenne alttiiksi, herra, kun näin laskette minun kanssani pilaa», varoitti kysyjä. »Jos kerran vihellän, niin päänne riippuu ennen kymmenen minuutin kuluttua laskusillassa kiinni.»
»Mutta puhuakseni suuni puhtaaksi, Murdoch veikko», sanoi kapteeni, »onko sun mielestäsi järki-ihmisen tapaista kysellä meidän armeijamme salaisuuksia minulta, joka olen ottanut pestin koko tämän sodan ajaksi? Jos neuvoisin sinulle, millä keinoin Montrose helpommin olisi voitettava, mihin sitten palkkani ja saatavani ja saaliinosani joutuisivat?»
»Minä vakuutan teille», virkkoi Murdoch, »että teidän sotaretkenne, jos olette vastahakoinen, alkaa ja samassa loppuukin marssilla tuon mestauspölkyn luoksi, joka linnanportin vieressä seisoo tämmöisten 'landlauferien' (maankuljeksijain) varalta. Mutta jos rehellisesti vastaatte kysymyksiini, voitte päästä minun—Argylen markiisin palvelukseen.»
»Onko siinä palveluksessa kelpo palkka?» kysyi kapteeni Dalgetty.
»Hän maksaa teille kaksi sen vertaa, mitä teillä on palkkaa, jos menette takaisin Montrosen luokse meidän asioitamme toimittamaan.»
»Soisinpa, että olisin sinut nähnyt, Murdoch, ennenkuin otin Montrosen pestin», sanoi Dalgetty, joka näkyi mietiskelevän.
»Päinvastoin voin nyt antaa teille sitä paremmat ehdot», virkkoi
Murdoch, »aina tietysti siinä tapauksessa, että olette uskollinen.»
»Uskollinen, se on: teille, vaan petturi Montrosea kohtaan», vastasi kapteeni.
»Uskollinen oikean uskon ja hyvän järjestyksen asialle», sanoi Murdoch, »joka pyhittää jokaisen pettuuden, minkä sen hyödyksi ehkä teette.»
»Ja Argylen markiisi—jos minun tekisi mieli hänen palvelukseensa ruveta—onko hän hyvä herra?» kysyi Dalgetty.
»Ei ole parempaa», vakuutti Murdoch.
»Ja antelias upseereillensa?» pitkitti kapteeni.
»Runsain käsi koko Skotlannissa», vastasi Murdoch.
»Luja ja rehellinen lupauksissaan?» jatkoi Dalgetty.
»Kunnian mies, jos kukaan elävistä aatelisherroista», sanoi markiisin palvelija.
»Näin paljo hyvää en ole hänestä koskaan ennen kuullut», virkkoi Dalgetty. »Sinä epäilemättä tunnet markiisin hyvin—taikka, pikemmin olet varmaan markiisi itse!—Argylen herra», lisäsi hän, äkkiä karaten valepuvussa tulleen herran kimppuun, »minä vangitsen teidät maanpettuutenne tähden, Kaarle kuninkaan nimessä. Jos uskallatte huutaa apua, niin väännän niskanne nurin.»
Tämä Dalgettyn hyökkäys oli niin äkillinen ja arvaamaton, että hän helposti sai markiisin kaadetuksi vankihuoneen lattialle, jossa painoi häntä vasemmalla kädellään maahan ja piti oikeaa kättä kaatuneen kaulassa valmiina kuristamaan, niin pian kuin markiisi vähänkin yrittäisi apua huutaa.
»Argylen herra», lausui hän, »nyt on minun vuoroni määrätä sovinnon ehdot. Jos tahdotte neuvoa minulle salatien, jota tänne tulitte, niin saatte pitää henkenne, sillä tavalla kuitenkin, että rupeatte locumtenens'ikseni (sijaisekseni)—niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa—siksi kun vartijanne tulee vankejansa katsomaan. Jos ette suostu, niin minä ensin kuristan teidät—sen taidon opin muutamalta puolalaiselta heidukilta, joka oli orjana palvellut sulttaanin seraljissa (palatsissa)—ja sitten haen itselleni pääsötien.»
»Kavaltaja!» mutisi Argyle. »Palkitsetko hyvyyteni murhalla?»
»En hyvyyttänne, korkea herra», vastasi Dalgetty, »vaan tahdon ensiksi opettaa teille, kuinka 'jus gentium' (kansainvälinen oikeus) kohtelee kavaljeeria, joka passin turvassa on tullut teidän luoksenne. Ja toiseksi tahdon osoittaa teille, että on vaarallista tarjota häpeällisiä ehtoja kunnon soturille ja kiusata häntä luopumaan lipustansa, ennenkuin hänen palvelusaikansa on loppunut.»
»Säästäkää henkeni», virkkoi Argyle, »niin teen mitä vaaditte.»
Dalgetty piti yhä edelleenkin kättään markiisin kaulassa, puristaen pikkuisen, kun teki kysymyksensä, ja taas hellittäen sen verran, että toinen saattoi vastata.
»Missä on salaovi tässä vankihuoneessa?» kysyi hän.
»Kohottakaa lyhty sitä nurkkaa kohti, joka on teistä oikealla puolella, niin huomaatte laudan, joka peittää ovenraon», vastasi markiisi.
»Sen verta siitä.—Minne tuota käytävää myöten pääsee?»
»Omaan kamariini seinäverhon taakse», selitti maassa makaava aatelisherra.
»Kuinka pääsen sieltä linnanportille?»
»Suuren salin etuhuoneen, passarien odotushuoneen, suuren vartijatuvan——»
»Jotka kaikki ovat täpötäynnä sotamiehiänne, puoluelaisianne ja palvelijoitanne?—Se ei millään muotoa kelpaa minulle, korkea herra.—Eikö teillä ole mitään salatietä linnanportille, niinkuin tähän vankihuoneeseen?—Olen ainakin Saksassa nähnyt semmoisia.»
»Olisihan salatie, joka käy kappelin kautta», sanoi markiisi, »ja se alkaa minun kamaristani.»
»Ja mikä on tunnussana portilla?»
»Levin miekka», vastasi markiisi. »Mutta jos tahdotte luottaa kunniasanaani, niin saatan teitä, vien teidät kaikkien vartijain sivutse ja päästän täyteen vapauteen, antamalla teille passikirjan.»
»Minä ehkä luottaisin teihin, korkea herra, jos ei kaulassanne jo näkyisi mustelmia sormieni pidosta.—Niinkuin asian laita nyt on, beso los manos a usted' (suutelen käsiänne), espanjalaisten tavalla kiittäen. Mutta voittehan minulle sentään antaa passikirjankin—onko kamarissanne kirjoitusneuvoja?»
»On, ja valmiita passejakin, ainoastaan allekirjoitusta vailla. Minä tulen kanssanne sinne», virkkoi markiisi, »kohta paikalla.»
»Se olisi liika kunnia minunlaiselleni miehelle», sanoi Dalgetty. »Te saatte, korkea herra, jäädä tänne kunnon ystäväni, Ranald Mac Eaghin haltuun. Sallikaa siis, olkaa niin hyvä, että hinaan teidät semmoiseen paikkaan, mihin hänen kahleensa ulottuvat.—Kunnon Ranald, näethän, kuinka asiamme laita nyt on. Epäilemättä keksin jonkun keinon päästääkseni sinut vapaaksi. Sillä välin tee sinä, niinkuin nyt näet minun tekevän. Laske kätesi näin tämän korkean ja mahtavan herran henkitorvelle, hänen kauluksensa alle; ja jos hän rupeaisi kiskomaan itseänsä irti tai huutamaan, niin purista vaan, kelpo Ranaldini, miehen tavalla. Vaikka hän menisi 'ad deliquium', se on, Ranald, pyörryksiin, eipä haittaa, koska hän aikoi vielä kovemmin pidellä meidän molempien kurkkuja.»
»Jos hän hiiskahtaa taikka liikahtaa», vakuutti Ranald, »saa hän surman kädestäni.»
»Se on oikein, Ranald—oikein sukkelasti sanottu. Älykäs ystävä, joka puolenkin sanan ymmärtää, on koko miljoonan arvoinen!»
Näin jätettyään markiisin uuden liittolaisensa haltuun Dalgetty painoi vipua, ja salaovi lensi auki, eikä se kääntyessään narahtanut hiukkaakaan: niin hyvin olivat saranat tasoitetut ja voidellut. Oven toinen puoli oli varustettu vahvoilla telkimillä ja salvoilla, joista riippui pari avainta, arvattavasti kahleitten aukaisemista varten. Kapea käytävä, joka kohosi paksun linnanseinän sisustaa myöten, päättyi viimein, niinkuin markiisi aivan toden mukaan oli tiedoksi antanut, Argylen oman kamarin seinäverhon taustaan. Tämmöiset käytävät olivat tavallisia vanhoissa paroonilinnoissa; niitä myöten saattoi linnanherra, muinaisen Dionysios tyrannin tavalla, käydä kuuntelemassa vankiensa keskinäisiä puheita taikka, jos mielensä teki, valepuvussa heitä katsomassa, jollainen juoni oli tällä kertaa kuitenkin päättynyt Mac Callum Morelle vähemmän hupaisella tavalla. Tiedusteltuansa ensin, eikö kamarissa olisi ketään, ja nähtyänsä, ettei ollut estettä, astui kapteeni sisään. Kiireesti hän kaappasi käteensä passinkaavan, joita pöydällä oli useampia, ynnä myös kirjoitusneuvot. Otettuansa sen lisäksi markiisin tikarin ynnä uutimista silkkinuoran, hän astui jälleen alas vankiluolaan, josta hänen hetkisen ovella kuunnellessaan kuului markiisin puoleksi kuristettu ääni. Argyle lupaili Mac Eaghille suuria palkintoja, jos tämä sallisi hänen huutaa apua.
»En, vaikka antaisitte koko metsän täynnä otuksia—en, vaikka antaisitte tuhannen nautaa», vastaili rosvo. »En, vaikka antaisitte kaikki ne maat, joita joku Diarmidin poika ikinä on hallinnut, en sittenkään rikkoisi sanaani, jonka annoin tuolle rautapaita-miehelle!»
»Ja rautapaita-mies», virkkoi Dalgetty, sisään astuen, »on siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, Mac Eagh, ja suuren kiitollisuuden velkaan joutuu myös tämä korkea herra. Mutta ensin hänen pitää tähän passikirjaan kirjoittaa majuri Dugald Dalgettyn ja hänen oppaansa nimet, muuten hän luultavasti itse saa passin toiseen maailmaan.»
Markiisi kirjoitti salalyhdyn valossa, mitä soturi käski.
»Ja nyt, Ranald, riisu päällysvaatteesi», virkkoi Dalgetty, »minä tarkoitan: anna lanne plaidisi. Siihen kääritään nyt tämä Mac Callum More, ja hänestä tehdään vähäksi aikaa Sumun Lapsi.—Ei, hyvä herra, meidän pitää peittää päännekin huppuun, ollaksemme varmat siitä, ettette ajattomalla ajalla rupea kiljumaan.—Kas niin, nyt hän on tarpeeksi kääritty—kädet alas, taikka jumaliste puhkaisen teiltä sydämen omalla tikarillanne! Noin, minä en sido teitä halvemmalla kuin silkkinuoralla, niinkuin säätynne vaatiikin.—Kas niin, nyt hän pysyy kiinni siksi, kun joku tulee auttamaan. Jos hän on käskenyt meille myöhäisen päivällisen, Ranald, niin hän saa nyt siitä itse kärsiä. Mihin aikaan, kelpo Ranald veikkoseni, vanginvartija tavallisesti kävi?»
»Ei koskaan ennen, kuin aurinko on laskenut lännen laineisiin», sanoi
Mac Eagh.
»Sitten, veikkoseni, meillä on kolme tuntia aikaa», virkkoi varovainen kapteeni. »Sillä välin ryhtykäämme toimiin, niin että saamme sinut vapaaksi.»
Ensi työksi tarkastettiin nyt Ranaldin kahleita. Ne avattiin yhdellä niistä avaimista, jotka riippuivat salaoven takapuolella luultavasti siksi tarpeeksi, että markiisi saattaisi, milloin tahtoi, vartijaa kutsumatta päästää pois tai toiseen paikkaan kuljettaa jonkun vangin. Rosvo ojensi kangistuneet raajansa suoriksi ja harppasi ulos vankihuoneesta, tuntien vapaaksi päässeen pyörryttävää iloa.
»Ota sinä tämän korkeasukuisen vankimme passaripuku», käski kapteeni
Dalgetty. »Pane se päällesi ja seuraa kintereilläni».
Rosvo totteli. He astuivat salarappusia ylös, teljettyänsä vankihuoneen oven jäljestään, ja saapuivat onnellisesti markiisin kamariin.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Tass' ov' on, tässä portaat—mikä sitten?
Mut ketä kuolo varma uhkaa maalla,
Se vähä kysyy moista joutavaa
Kuin karttaa, kompassia—merellen
Hän lähtee vaikka ilman lietsaria.
Brennowalt'in murhenäytelmä.
»Katsoppa nyt, Ranald, missä tuo kappeliin viepä salakäytävä lienee», käski kapteeni; »minä sill'aikaa vähän silmäilen näitä kaluja tässä.»
Näin sanoen hän koppasi toisella kädellään vihkon Argylen salaisimpia papereita, toisella kukkaron täynnä kultaa komean kaapin laatikosta, joka oli auki, ikäänkuin houkutellen ottamaan. Ei hän myöskään jättänyt ottamatta miekkaa ja pistooleja ruutisarvineen, luotipusseineen, jotka riippuivat huoneen seinällä. »Tietoja ja saalista», virkkoi kokenut soturi, nämä kalut taskuunsa pistäen, »on jokaisen kunnon kavaljeerin velvollisuus ottaa, edelliset päällikkönsä, jälkimmäinen omaksi tarpeeksi. Tämä miekka on Anterus Ferraran tekemä, ja pistoolit paremmat omiani. Mutta rehellinen vaihtokauppa ei ole rosvon työtä. Sotureita ei saa toimittaa hengenhätään ilmaiseksi, herra Argylen markiisi.—Mutta hiljaa, hiljaa, Ranald. Viisas Sumulainen, minne nyt aiot?»
Aika olikin hillitä Mac Eaghin hankkeita. Sillä kun ei salakäytävä tahtonut kohta löytyä, ei Ranald nähtävästi malttanut kauemmin odottaa, vaan tempaisi miekan ja kilven käsiinsä, ja oli juuri menossa suurta salia kohti. Epäilemättä hänellä oli aikomuksena raivata itselleen aseilla tie kaikkien vastustajien läpi.
»Seis, jos pidät hengestäsi lukua», kuiskutti Dalgetty, kopaten hänet kiinni. »Meidän pitää, jos mahdollista, olla kuulumattomissa. Pankaamme sentähden tämä ovi lukkoon, että he luulisivat Mac Callum Moren tahtovan olla yksinään.—Ja nyt annas kun katselen missä tuo salakäytävä olisi.»
Useammin paikoin seinäverhnjen taustaa katseltuansa kapteeni viimein keksikin salaisen oven ja sen takana kiertoportaat, joiden alapäässä oli toinen ovi, epäilemättä kappeliin aukeneva. Mutta aika suuri oli Dalgettyn kummastus ja suuttumus, kun hän tämän toisen oven takaa kuuli papin äänen täydessä saarnatoimessa.
»Sentähden se viekastelija», virkkoi hän, »käskikin meidän mennä tätä salatietä. Tekisipä suuresti mieleni palata takaisin ja leikata hänen kaulansa poikki!»
Dalgetty avasi oven kuitenkin hyvin hiljaa; siitä he pääsivät rautaristikolla varustetulle parvelle, missä markiisin oli tapana istua. Verhot oli vedetty umpeen, arvattavasti siksi, että luultaisiin hänen olevan jumalanpalveluksessa läsnä, vaikka hän kävisikin muualla maallisilla askareillaan. Nyt ei ollut ketään tässä aitiossa, sillä markiisin perhe—semmoinen oli sen ajan suurellinen tapa—istui kirkossa toisella parvella, joka oli vähän alempana suuren herran omaa istuinpaikkaa. Asian näin ollen uskalsi kapteeni Dalgetty kätkeä itsensä markiisin aitioon, jonka oven hän lukitsi huolellisesti.
Eipä liene koskaan (vaikka se väite tosin on uskalias) kuunneltu saarnaa maltittomammalla mielellä ja vähemmällä hartaudella kuin tätä, ainakin mitä yhteen kuulijoista tulee. Kapteeni tunsi jotakin pitkällisen kuolemantuskan tapaista kuullessaan, kuinka pappi sanoi kuudenneksitoista—seitsemänneksitoista—kahdeksanneksitoista—ja lopuksi. Mutta ei mitään luentoakaan (luennoiksi saarnoja silloin sanottiin) kestä ijankaikkisesti. Saarna siis viimein loppui, ja pappi katsoi vielä tarpeelliseksi syvään kumartaa peitetylle aitiolle päin, aavistamatta ketä hän sillä kumarruksellaan kunnioitti. Kiireisestä hajaantumisesta päättäen eivät markiisin palvelijatkaan tainneet katsoa äskeistä tointansa paljoa hauskemmaksi kuin hätääntynyt kapteeni Dalgetty. Suuri joukko heistä, ollen vuorelaisia, olisikin voinut puolustuksekseen vetää sen seikan, etteivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa pappismiehen puheesta, he kun kuuntelivat hänen opetustansa Mac Callum Moren nimenomaisesta käskystä, ja näin he olisivat tehneet, vaikka olisi turkkilainen imam ollut saarnaamassa.
Mutta vaikka seurakunta oli näin kiireesti hajonnut, viipyi pappi yhä vielä kappelissa ja asteli edestakaisin sen gootilaisten kaarikupujen alla. Hän näkyi vielä mietiskelevän äskeistä puhettansa taikka kenties valmistavan toista ensi kerraksi. Niin rohkea kuin Dalgetty olikin, jäi hän nyt kuitenkin kahden vaiheelle, mitä tekisi. Mutta aika oli täpärällä, ja joka kuluva heti teki heidän karkunsa keksimisen mahdollisemmaksi sillä tavoin, että vanginvartija kenties sattuisi käymään vankihuoneessa tavallista aikaisemmin ja silloin näkisi vankien vaihtuneen. Vihdoin, kuiskauksella käskettyänsä Ranaldia, joka piti silmällä kaikkia hänen liikkeitään, tulemaan jäljestä ja olemaan hiljaa, astui kapteeni Dalgetty hyvin huolettoman näköisenä alas niitä rappusia myöten, jotka veivät aitiosta kappelin pääosaan. Vähemmin kokenut retkeilijä olisi yrittänyt kiirehtiä pappismiehen sivutse siinä toivossa, että voisi päästä huomaamatta. Mutta ymmärtäen, kuinka ilmeiseen vaaraan hän joutuisi, jollei se yritys onnistuisi, astui kapteeni totisena suoraan pappia kohden, joka käveli alttarin edessä. Kypäräänsä kohotettuaan ja kohteliaasti kumarreltuaan hän arveli mennä edemmäksi. Mutta siitäkös hän hämmästyi, kun tunsi saarnamiehen juuri samaksi papiksi, jonka seurassa oli Ardenvohrissa syönyt päivällistä! Pianpa hän kuitenkin tointui hämmästyksestä ja ennätti kääntyä puheellaan papin puoleen, ennenkuin tämä sai suutaan auki. »En tahtonut», lausui hän, »lähteä tästä kartanosta, ennenkuin olisin teille, suuriarvoinen herra pastori, lausunut nöyrimmät kiitokseni siitä saarnasta, jota tänä iltana olette suonut meidän nauttia.»
»Enpä huomannutkaan, arvoisa herra», virkkoi pappi, »että te olitte kirkossa.»
»Herra markiisi», selitti Dalgetty, »on ollut niin armollinen ja suonut minulle sen kunnian, että sain istua hänen omassa aitiossaan.» Sen kuullessaan kumarsi pappi syvään, sillä hän tiesi, että semmoista kunniaa ei ollut tapana suoda muille kuin sangen korkeasukuisille herroille. »Minulla on ollut se kohtalo, herra pastori», jatkoi kapteeni, »vaeltelevan elämäni ajalla, että olen saanut kuulla saarnaajia kaikellaisista lahkokunnista—esimerkiksi lutherilaisia, evankelilaisia, reformeerattuja, kalvinilaisia ja niin edespäin—mutta en ole ikinä kuullut mitään teidän saarnanne vertaista.»
»Nimittäkää sitä luennoksi, korkeasti kunnioitettava herra», muistutti pappi; »sillä niin on meidän kirkkokunnassamme tapana sitä nimittää.»
»Olkoonpa luento taikka saarna», virkkoi Dalgetty, »se oli, yläsaksan kielellä puhuen, 'ganz vortrefflich' (aivan erinomainen). Enkä tahtonut lähteä tästä paikasta, ellen olisi teille tunnustanut, mitä liikutuksia sydämessäni on tuntunut opettavaisen lukemisenne aikana; ja myös, kuinka kipeästi minuun koskee, että eilen pöydässä näytti siltä, kuin olisin laiminlyönyt sen kunnioituksen, joka teidän kaltaisellenne miehelle tulee.»
»Voi! hyvä herra», sanoi pappi, »tässä maailmassa kohtaamme toisiamme niinkuin kuolon varjon laaksossa tietämättä kuka sattuu kanssamme yhteen. Eipä tosiaan ole kummeksimista, että toisinaan loukkaamme semmoisiakin, joille osoittaisimme kaikkea mahdollista kunniaa, jos heidät tuntisimme. Totta puhuen, herra, olisin pikemmin luullut teitä jumalattomaksi ilkiöksi kuin näin hurskaaksi mieheksi, miksi teidät nyt näen, mieheksi, joka suurelle Herralle osoittaa kunniaa myös hänen halvimmankin palvelijansa persoonassa.»
»Se on aina minun tapani, oppinut herra», vastasi Dalgetty, »sillä ikimuistettavan Kustaavus Adolfuksen palveluksessa—mutta minä kai häiritsen mietteitänne»——asiainhaarain täpäryys sai tällä kertaa voiton hänen halustaan puhua Ruotsin kuninkaasta.
»Ette suinkaan, hyvä herra», sanoi pappi. »Mimmoinen olikaan, virkkakaapa, tapa tuolla mainiolla kuninkaalla, jonka muisto on niin kallis jokaiselle protestanttilaissydämelle?»
»Herra, rummut käskivät rukoukselle sekä aamuin että illoin yhtä säännöllisesti kuin paraatille. Ja jos joku sotamies tervehtimättä astui rykmentinpapin sivutse, sai hän siitä hyvästä tunnin aikaa istua ratsain puuhevosen selässä. Mutta hyvästi nyt, herra—minun täytyy, Argylen markiisin passin mukaan, paikalla lähteä täältä».
»Viipykää kuitenkin vielä hetkinen, hyvä herra», pyysi pappi. »Eikö olisi mitään, jolla voisin osoittaa kunnioitustani kuuluisan Kustaavus Adolfuksen oppilasta ja niin älykästä saarnataidon ymmärtäjää kohtaan?»
»Ei mitään», vastasi kapteeni, »paitsi jos neuvoisitte minulle suorimman tien portille—ja jos olisitte niin hyvä», lisäsi hän rohkeasti, »ja käskisitte jonkun palvelijan viedä hevosenikin sinne. Se on tummanharmaa ruuna—kutsukaa sitä Kustaavuksen nimellä, niin se hörkistää korviaan. Sillä minä en tiedä, missä täällä on talli, eikä oppaani», hän katsahti Ranald'iin, »puhu englanninkieltä.»
»Kiireesti lähden toimittamaan asianne», sanoi pappi, »ja tienne käy tuon syrjäisen käytävän kautta.»
»No, Jumalan kiitos, että olet niin itserakas!» mutisi kapteeni itsekseen. »Pelkäsinpä jo, että täytyisi marssia täältä pois ilman Kustaavusta.»
Linnan pappi avustikin saarnakyvyn erinomaista tuntijaa niin hartaasti, että muuan palvelija toi hevosen valmiiksi satuloittuna matkaa varten, sill'aikaa kun Dalgetty puhutteli laskusillan vartijoita, näytti passiansa ja lausui tunnussanan. Toisessa paikassa olisi kapteenin äkillinen esiintyminen irrallaan sen perästä, kun hänet kaikkein nähden oli vankeuteen viety, luultavasti herättänyt epäluuloa ja aiheuttanut kyselyjä. Mutta markiisin upseerit ja palvelijat olivat tottuneet herransa umpisalaisiin vehkeilemisiin; he eivät siis arvelleet mitään muuta kuin että kapteeni oli päässyt vapaaksi herran omasta toimesta ja saanut häneltä jonkin salaisen käskyn toimitettavaksi. Siinä luulossa ja kuultuansa häneltä tunnussanankin he päästivät kapteenin estämättä kulkemaan.
Dalgetty ratsasti hitaasti Inveraryn kylän kautta, ja rosvo astui kantopoikana hevosen vieressä. Kun he kulkivat hirsipuun sivutse, katsahti vanha mies siinä riippuviin ruumiisiin ja väänsi käsiään. Tämä katsahdus ja liike kestivät vaan hetken aikaa, mutta ilmaisivat sanomatonta tuskaa. Kohta jälleen toinuttuaan Ranald kuiskasi sivumennen jotakin eräälle niistä naisista, jotka Rizpan, Aiantyttären, tavalla näkyivät surren valvovan läänitysherran vääryyden ja julmuuden uhrien lähellä. Nainen vavahti sen äänen kuultuansa; mutta samassa hän jälleen kokosi ajatuksensa ja vastasi vähäisellä päännyökkäyksellä.
Dalgetty jatkoi kulkuansa ulos kylästä, ollen kahden vaiheella, pitikö hänen koettaa vuokrata tai väkisin ottaa joku vene ja mennä järven poikki vai tunkeutua metsään ja sinne kätkeytyä takaa-ajajilta. Edellisessä tapauksessa olisivat markiisin airolaivat, jotka lojuivat rannassa valmiina lähtöön, pitkät purjeraa'at tuulta myöten kääntyneinä, epäilemättä kohta lähteneet jäljestä, ja miten hän voisi toivoa vuorelaisten tavallisella kalaveneellä pääsevänsä niitä pakoon? Ja jos hän valitsisi jälkimmäisen keinon, niin olisi myös kovin epätietoista, voisiko hän autioilla, tuntemattomilla erämailla saada elatusta ja kätköpaikan. Kylä oli hänen takanaan; mutta mille suunnalle hänen nyt oli kääntyminen hyvään turvaan päästäksensä, siitä ei hän tietänyt mitään päättää. Niinpä hän jo alkoi huomata, että Inveraryn vankikomerosta karkaamalla, niin ihmeellinen kuin se yritys olikin, hän oli suorittanut vaikeasta tehtävästään vaan helpoimman osan. Ja jos hän uudestaan joutuisi vangiksi, ei hänen kohtalostaan enää ollut mitään epäilystä. Sillä siitä väkivallasta, mitä hän oli tehnyt niin mahtavalle ja kostonhimoiselle miehelle, ei voinut tulla muuta rangaistusta kuin viipymätön surma. Hänen pyöritellessään päässään näitä tuskastuttavia ajatuksia ja luodessaan ympärilleen katseita, jotka selvästi kuvastivat kahden vaiheella oloa, kysyi Ranald Mac Eagh yht'äkkiä: »Mitä tietä te aiotte matkustaa?»
»Sepä, kunnon kumppanini», vastasi Dalgetty, »juuri onkin se kysymys, johon en keksi vastausta. Tosiaan alan arvella, Ranald, että meille olisi ollut parempi, jos olisimme malttaneet pysyä mustan möykyn ja vesiruukun ääressä siksi, kunnes herra Duncan olisi tullut, jonka olisi täytynyt, oman kunniansa tähden, vähän taistella minun puolestani.»
»Saksilainen», vastasi Mac Eagh, »älä sure sitä, että olet vaihtanut vankikomeron häijyn löyhkän taivaan raittiiseen ilmaan. Ja ennen kaikkea, älä kadu, että olet auttanut yhtä Sumun Pojista. Anna minun opastaa itseäsi, niin panen pääni pantiksi, että pelastut.»
»Voitko saattaa minut ehein nahoin noiden vuoristojen kautta takaisin
Montrosen sotajoukon luokse?» kysyi Dalgetty.
»Voin», vastasi Mac Eagh. »Ei ole elävää miestä, jolle kaikki vuoritiet, luolat, laaksot, viidakot ja loirot ovat niin tutut kuin Sumun Lapsille. Muut matelevat tasaisia teitä, järvien ja jokien rantoja myöten, mutta meidän ovat tiettömien vuorien jyrkät ahteet, erämaan purojen lähtökohdat. Kaikkine verikoirineenkaan Argyle ei voi seurata jälkiämme niitä pääsemättömiä paikkoja myöten, joiden kautta teidät opastan.»
»Sanotko niin, kelpo Ranald?» vastasi Dalgetty, »Pötki eteenpäin sitten. Sillä eipä, totta puhuen, laivamme suinkaan pääse pulasta oman lietsaamiseni avulla.»
Rosvo astui siis metsiin, jotka ympäröivät linnaa useamman virstan alalla. Hän kulki niin kiireesti, että Kustaavuksen piti kaiken aikaa ravata rivakasti, ja teki niin monta mutkaa ja polvea, että kapteeni Dalgettyltä pian katosi kaikki tieto siitä, missä hän oli, ja kaikki tunto ilman suunnista. Viimein loppui polku, joka vähitellen oli käynyt yhä vaivaloisemmaksi, kokonaan viidakkoon ja vesakkoon. Kosken pauhaaminen kuului likeltä; maa oli tässä paikoittain louhikkoa, paikoittain rämettä, ja joka paikassa paha hevosella kulkea.
»Mitä, paholaisen nimessä», kirosi Dalgetty, »tässä teemme? Nyt kai täytyy, pelkään mä, erota Kustaavuksestani.»
»Älkää huoliko hevosestanne», vastasi rosvo, »kyllä sen saatte pian takaisin.»
Näin sanottuaan hän vihelsi hiljaa, ja samassa pujahti esille pieni poika vesakosta aivan kuin metsän peto. Hän oli puoleksi vaatetettu ruutuisella tartani-kankaalla, puoleksi alasti, laiha ja nälkää kärsineen näköinen. Päälaen ja kasvojen ainoana suojana päiväpaistetta ja pahaa säätä vastaan olivat hänen omat takkuiset hiuksensa, jotka oli nahkahihnalla kokoonsidottu. Ja tuimasti tuijoittelevat, harmaat silmät näyttivät miltei täyttävän kymmenen sen vertaa sijaa kasvoissa, mitä niille on tavallisesti suotu ihmisen ulkomuodossa.
»Antakaa hevosenne pojalle», virkkoi Ranald Mac Eagh; »siitä riippuu henkenne.»
»Voi, voi!» valitti tuskastunut soturi. »Hheu! niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. Täytyykö minun jättää Kustaavus tuommoisen tallirengin haltuun?»
»Oletteko hullu, kun näin kulutatte aikaa turhaan?» tiuskaisi opas. »Olemmeko nyt ystävien mailla, jotta saatte pitää hevoselle jäähyväispuheita niinkuin omalle veljellenne? Sanoinhan minä, että saatte sen takaisin. Mutta vaikka ette saisikaan enää ikinä nähdä tuota luontokappaletta, eikö kuitenkin henki ole kalliimpi parastakin tamman synnyttämää varsaa?»
»Sekin on aivan totta, kunnon ystäväni», huokasi Dalgetty. »Mutta jospa tietäisit Kustaavuksen kelvollisuuden ja kaikki, mitä me yhdessä olemme tehneet ja kokeneet!—Kas, kuinka se vielä kääntää päätänsä, katsahtaakseen minuun!—Pidä sitä hyvin, kelpo pöksytön ystäväiseni, niin saat hyvän juomarahan.» Näin hän puhui nuhisten hiukan, kun piti huolensa niellä, ja kääntyi sitten pois sydäntä särkevästä näystä, seuratakseen oppaansa jälkiä.
Tämä seuraaminen ei ollut leikintekoa; se vaati pian suurempaa nopeutta kuin kapteeni Dalgettyssä olikaan. Aivan ensi harppauksellaan sen perästä, kun hän oli ratsustaan eronnut, solahti hän, saaden vain sivumennen hieman apua muutamasta riippuvasta oksasta ja maasta esille pistävästä juuresta, kahdeksan jalan verran suoraan alas, keskelle puroa, jonka reunaa myöten Sumun Poika jo asteli ylöspäin. Suuret kivet, joiden yli he kompastellen astuivat—vesakot, joiden läpi oli pujoteltava—kalliot, joiden toista kylkeä piti suurella työllä ja vaivalla kiivetä ylös ja sitten toiselta kyljeltä yhtä vaivaloisesti laskeutua—kaikki nämä ja monet muutkin esteet voitti kepeäjalkainen, puolialaston vuorelainen niin helposti ja nopeasti, että Dalgetty häntä oikein ihmetteli ja kadehti. Sillä kapteeni itse, jota rasittivat hänen kypäränsä, haarniskansa ynnä muut rautavarustuksensa, puhumattakaan raskaista ratsassaappaista, tuli viimein ihan uuvuksiin ponnistuksista ja matkan vaivaloisuudesta. Hän istuutui kivelle huoahtamaan ja rupesi selittämään Ranald Mac Eagh'ille, mikä eroitus oli expeditus (ainoastaan aseilla varustettuna) ja impeditus (kaikellaisia matkatarpeita kantaen) kulkemisella, niinkuin näitä sotataitoon kuuluvia sanoja oli selitetty Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Vuorelaisen ainoa vastaus oli se, että hän laski kätensä soturin käsivarrelle ja viittasi taaksepäin sinne, mistä kävi tuuli. Dalgetty ei eroittanut mitään, sillä yö oli juuri joutumassa ja he seisoivat pimeän vuorirotkon pohjassa. Vihdoin kuului hänenkin korviinsa selvästi, vaikka kaukaa, suuren kellon vongahteleminen.
»Se», sanoi hän, »lienee varmaan hätäkello—'Sturmglocke', saksalaisten puheen mukaan.»
»Se soittaa kuolemaanne», vastasi Ranald, »jos ette jaksa seurata minua vielä vähän edemmäksi. Joka kerta, kun se kello on vongahtanut, on joku kelpo mies heittänyt henkensä.»
»Oikein, Ranald, luotettava ystäväni», virkkoi Dalgetty; »en voi kieltää, että se kohtalo pian saattaa tulla minunkin osakseni. Minä olen niin perin uuvuksissa—kun näet, niinkuin äsken selitin, olen 'impeditus'; sillä 'expeditus' ollen en pitäisi jalan astumisesta enemmän lukua kuin pillin vihellyksestä. Sentähden lienee parasta, että kätken itseni johonkin näistä pensaista ja makaan siinä hiljaa, odotellen sitä kohtaloa, minkä Jumala minulle suonee. Pidä sinä, kunnon ystäväni Ranald, vaan huolta itsestäsi ja jätä minut onneni nojaan—niinhän myös Pohjoismaiden Leijona, ikikuuluisa Kustaavus Adolfus, muistossa ijäti pysyvä sotaherrani (josta sinäkin, Ranald, varmaan jotakin tiedät, vaikket olisi kenestäkään muusta kuullut) sanoi Frans Albertille, Saksi-Lauenburgin herttualle, kun hän kuolinhaavan saatuansa kaatui Lytzenin kentälle. Ja älä sentään kokonaan epäile pelastustani, Ranald, sillä olenhan minä Saksassakin ollut yhtä pahoissa pulissa—varsinkin muistan, että onnettomassa Nördlingenin tappelussa—jonka perästä menin toiseen palvelukseen——»
»Jos käyttäisitte isänne pojan keuhkojen voimaa tämän pojan pelastamiseksi pulasta sen sijaan, että sitä turhaan kulutatte joutaviin tarinoihin», virkkoi Ranald, joka nyt jo suuttui kapteenin lörpötyksistä, »taikka jos liikuttaisitte jalkojanne yhtä nopeasti kuin kieltänne, niin kenties vielä voisitte tänä iltana laskea päänne verestä tahraantumattomalle alustalle.»
»Onpa siinä puheessa hiukkanen sotataidon tapaista», vastasi kapteeni, »vaikka kyllä sinä koko hurjasti ja loukkaavasti puhuttelet korkeaa upseeria. Mutta mielestäni on parasta antaa tämmöiset vallattomuudet anteeksi marssilla oltaessa; sallitaanhan semmoisessa tilaisuudessa julkijumalatontakin vapautta kaikkien kansojen sotaväelle. Ja nyt, jatka virkatointasi, Ranald veikkoseni, sillä henkeäni ei nyt enää ahdista; taikka selvemmin puhuakseni: i prae, sequar (käy edeltä, minä seuraan), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapa sanoa.»
Sumun Poika, joka oli enemmän liikkeistä kuin sanoista käsittänyt, mitä kapteeni tarkoitti, rupesi taas kulkemaan uraansa luonnonvainun tapaisella, pettymättömällä tarkkuudella pitkin kaikellaisia maanlaatuja, vaivaloisimpia ja epätasaisimpia, mitä voi ajatella. Kapteeni Dalgetty kompuroitsi raskaissa saappaissaan, huoaten säärysrautojensa, rautakinnastensa, rautapaitansa ja selkävaruksensa painon alla—mainitsemattakaan häränvuotaista röijyä, joka hänellä oli kaikkien noiden rautojen alla—ja kaiken aikaa tarinoiden suorittamistaan urhotöistä, vaikkei Ranald häntä vähääkään kuunnellut. Näin hän seurasi opastansa hyvän matkaa edemmäksi. Mutta äkkiä kuului tuulenpuolelta kolea haukunta, ikäänkuin metsäkoiran, joka vainuskelee jälkeä.
»Musta koira!» sanoi Ranald, »jonka ääni ei ole milloinkaan ennustanut hyvää Sumun Lapsille, kirottu olkoon se narttu, joka sinut poiki! Joko olet jäljillämme! Mutta myöhästyitpä sentään, musta pimeyden hurtta, ja metsäkauris on jo päässyt laumansa luokse.»
Näin sanottuaan hän vihelsi hyvin hiljaa ja sai samallaisen, yhtä hiljaisen vastauksen sen vuorisolan yläpäästä, jota myöten he olivat jo jonkun aikaa nousseet. Jouduttaen askeleitansa he saapuivat kukkulalle, missä kuu, joka nyt oli noussut kirkkaana ja valoisana, näytti Dalgettylle kymmenkunnan tai tusinan vuorelaismiestä ja saman verran vaimoja sekä lapsia. He tervehtivät Ranald Mac Eaghia niin riemastuneina, että kapteenin oli helppo arvata heidän epäilemättä olevan Sumun Lapsia. Kokouspaikka oli aivan heidän nimensä ja elämänlaatunsa mukainen. Se oli jyrkkä vuorenhuippu, jonka ympäri kierteli kaitainen, vaivaloinen polku, ja tämä oli monessa kohdassa alttiina ampumatulelle heidän nykyiseltä asemaltaan.
Ranald puhui kiireesti muutamia innokkaita sanoja heimokuntalaisilleen, minkä perästä he yksitellen tulivat puristamaan Dalgettyn kättä, ja vaimot, tuntien vielä hartaampaa kiitollisuutta, oikein sysivät toisiansa, pyrkien suutelemaan hänen vaatteensa helmoja.
»He vannovat teille uskollisuutta», selitti Ranald Mac Eagh, »palkitaksensa sitä ystävän työtä, jonka tänä päivänä olette meidän heimollemme osoittanut.»
»Jo riittää, Ranald», vastasi soturi, »jo riittää—sano heille, että kätten puristaminen ei ole minulle mieleen—se hämmentää sotapalveluksessa sekaisin kaikki säädyt ja arvot. Ja mitä kinnasten, käsivarrenvarusten ja muiden sellaisten kalujen suutelemiseen tulee, niin muistan, mitä ikikuuluisa Kustaavus Adolfus sanoi, kun hän Nürnbergin katuja ratsastaessaan sai kansalta tuommoisia epäjumalallisia kunnianosoituksia—ja kuitenkin hän oli paljo paremmin ne ansainnut kuin minun kaltaiseni köyhä, vaikka kunniallinen soturi. Hän kielsi heitä: Jos näin palvelette minua jumalana, ken tietää, eikö Jumalan kosto pian todista, että olen vaan kuolevainen ihminen?—Vai niin, tässäkö paikassa, arvaan ma, aiot tehdä vainoojillemme vastarintaa, Ranald? Voto a Dios, espanjalaisen tavalla puhuen—onpa tämä sangen sievä asema—sievimpiä asemia pienelle parvikunnalle, mitä palvelusaikanani olen nähnyt—ei yksikään vihollinen voi tulla polkua myöten likemmäksi joutumatta kanuunain ja pyssyjen eteen.—Mutta kuules, Ranald, uskottava kumppanini, eihän teillä lienekään kanuunia, enkä myös näe pyssyä kellään näistä pojista. Totta puhuen, en siis voi käsittää, millä ampumakeinoilla aiot suojella tätä vuorisolaa, ennenkuin käsikahakka alkaa.»
»Esi-isiemme aseilla ja miehuudella», sanoi Mac Eagh ja huomautti kapteenille, että hänen miehensä olivat varustetut joutsilla ja nuolilla.
»Joutsilla ja nuolilla!» huudahti Dalgetty. »Ha, ha, haa! Onko Robin Hood'in ja Pikku Jussin aika tullut takaisin! Joutsilla ja nuolilla! No, miksei yhtähyvin kangaspuilla, niinkuin Goliatin aikana! Voi sentään, että Dugald Dalgettyn, Drumthwacketin herran, piti eläissänsä nähdä miesten tappelevan joutsilla ja nuolilla!—Sitä ei ikimuistettava Kustaavus olisi koskaan uskonut—eikä myös Wallenstein—eikä Butler—eikä Tilly-ukko.—No hyvä, Ranald, eihän kissalla ole muuta paitsi kyntensä—koska joutset ja nuolet ovat tässä ainoana keinona, käyttäkäämme niitä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta kun minä en yhtään ymmärrä, kuinka tarkkaan ja kuinka pitkälle tämä vanhanaikuinen tykistö ampuu, täytyy siis sinun itse ne asettaa, miten paraiten taidat, oman pääsi mukaan. Sillä että minä rupeaisin komentajaksi—jonka viran muuten olisin mielelläni ottanut, jos taistelisitte kristittyjen miesten aseilla—siitä ei voi tulla puhettakaan, koska aiotte sotia nuoliviinillä varustettujen numidialaisten tavalla. Tahdon sentään ottaa kohta alkavaan kahakkaan osaa pistooleillani, koska pyssyni valitettavasti jäi kiinni Kustaavuksen satulaan.—Kiitoksia, kost' jumala sulle», jatkoi hän, kääntyen muutaman vuorelaisen puoleen, joka tarjosi hänelle jousta; »Dugald Dalgetty voi sanoa itsestään, niinkuin oppi Mareschal-kollegiossa:
Non eget Mauris jaculis, nec arcu,
Nec venenatis gravida sagittis,
Fusce, pharetra[31]
mikä merkitsee——»
Ranald Mac Eagh sai nyt jälleen, niinkuin ennenkin kerran, soturilörppömme vaikenemaan sillä, että nykäisi häntä hihasta ja viittasi alas vuorisolaa myöten. Verikoiran haukunta läheni lähenemistään, ja samalla kuului useampain, koiran jäljessä kulkevien miesten ääniä; he huhuilivat toisillensa, kun joskus olivat hajonneet kulkunsa kiireessä taikka tarkemmin tutkiessaan tien vieressä olevia vesakoita. Selvästi kuului, että he joka hetki tulivat likemmäksi. Mac Eagh ehdotti sillä välin, että kapteeni Dalgetty riisuisi päältään raskaat rautavaruksensa, luvaten, että naiset kuljettaisivat ne hyvään kätköpaikkaan.
»Älä pahaksi pane, veikkonen», sanoi Dalgetty; »mutta niin ei ole tapana ulkomaan sotapalveluksessa. Muistan, kuinka ikikuuluisa Kustaavus nuhteli Suomen ratsurykmenttiä ja otti siltä patarummut pois rangaistukseksi siitä, että miehet olivat omin luvin jättäneet haarniskansa kuormastovaunuihin ja marssivat ilman. Eikä sitten enää kuulunut patarumpujen pärinää mainion rykmentin etupäässä, ennenkuin se oli Leipzigin kuuluisassa tappelussa osottanut kerrassaan miehuullista kuntoa. Ja se rangaistus pysyy aina muistossani, samoin kuin myös tämä ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen lause: 'Siitä minä voin nähdä, rakastavatko upseerini minua, jos he panevat haarniskansa päälleen; sillä jos upseerini saavat surmansa, kuka sitten johtaa sotamieheni voittoon?'—Kuitenkaan, Ranald veikkonen, ei se estäisi minua riisumasta raskaanlaisia saappaita jalastani, jos näet saan jotkin muut jalkineet sijaan. Sillä en uskalla kehua jalkapohjiani niin koviksi, että ne kestäisivät ohdakkeita, risuja ja piikiviä kuten näkyy olevan teidän miestenne laita.»
Hetken kuluttua kapteeni sai jalkansa irroitetuiksi vastuksellisista tupistaan ja niiden sijaan metsäkauriinnahoista tehdyt pieksut, jotka muuan vuorelainen hänen hyväkseen veti omista jaloistaan; ja tämä vaihto tuntui Dalgettystä sangen suurelta helpoitukselta. Hän antoi Ranaldille sen neuvon, että tämä lähettäisi pari, kolme miestä vähän alemmaksi vuorisolaan tiedustelemaan ja hiukan pitentääkseen sotarintamaansa asettaisi kaksi joutsimiestä kummallekin kyljelle etuvartijoiksi; mutta samassa ilmoitti koiran läheinen haukunta, että takaa-ajajat olivat jo vuorisolan alapäässä. Kaikki olivat nyt hiljaa kuin haudassa; sillä kapteeni Dalgettykin, vaikka muulloin suuri lörppö, tiesi hyvin, kuinka tärkeätä on olla ääneti.
Kuu valaisi heidän luokseen ylenevää epätasaista polkua ynnä niitä esille pistäviä kallioita, joiden välitse tämä polku kierteli; paikoittain olivat pensaat ja vaivaiset puut, jotka kallion raoissa saivat juurilleen elatusta, esteenä kuun valolle ja varjostivat kallion jyrkkää reunaa ja rinnettä. Alempana oli tiheä viidakko peittynyt aivan mustaan pimeyteen, näöltään melkein kuin hämärästä häämöittävä meri aaltoineen. Tämän pimeyden povesta, ihan jyrkänteen alta, kuului yhä välistä koiran hirmuinen haukunta monikertaisena kajahdellen ympäristön metsistä ja kallioista. Välistä taas tuli syvä äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin sen pienen purosen loiskinaa, joka osaksi syöksyi jyrkän kallion reunalta, osaksi hiljemmin kulkien pyrki ulkonevia särmiä myöten laakson pohjaan. Kuului myös miesten ääniä, jotka alhaalla puhelivat hiljaa keskenään. Näytti siltä, kuin vainoojat eivät vielä olisi keksineet kukkulalle viepää kaitaista polkua, taikka jos olivat sen keksineet, eivät oikein tietäisi, pitikö sille poiketa. Sillä semmoinen yritys oli kovin vaarallinen siihen nähden, että valo oli niin hämärä, kun myös oli epätietoista, eikö ylhäällä voisi olla vastarintaa.
Viimein kuitenkin ilmestyi ihmisen hahmo; kohoten alhaalta pimeyden peitosta vaaleaan kuutamoon se alkoi varovasti ja hitaasti astua kallioista polkua ylöspäin. Miehen ulkopiirteet näkyivät niin selvään, ettei ainoastaan vuorelaisen ruumis ollut nähtävänä, vaan myös pitkä pyssy hänen kädessään ynnä sulkatupsu, joka oli lakin koristuksena.— »Tausend Teuflen! (tuhannen pirua)—vielä minä kiroon, vaikka elämäni loppu on jo niin likellä!» noitui kapteeni, kuitenkin aivan hiljaa. »Mikä meidät nyt perii, kun he ovat tuoneet pyssyjä meidän joutsiamme vastaan?»
Mutta juuri kun vihollinen oli joutunut ulkonevalle kalliolle, vuorisolan keskivälille, ja seisahtuen viittasi alhaalla olijoita tulemaan jäljestään, läksi erään Sumun Pojan joutsesta nuoli viuhahtaen ja iski mieheen niin kuolettavan haavan, että hän pelastusta yrittämättäkään horjahti ja putosi siltä kalliolta, jolla seisoi, suinpäin pimeyden poveen. Vastaan sattuvat vesat raksahtivat, hänen ruumiinsa romahti raskaasti pohjaan; ja sitten kajahti kauhistuksen ja hämmästyksen huuto hänen seuralaistensa rinnoista. Sumun Lapset, joita tämä ensimmäinen voitto oli rohkaissut saman verran kuin pelästyttänyt takaa-ajajia, vastasivat kovalla, kimakalla riemukiljunnalla. He näyttelivät itseänsä kallion reunalla, hurjasti karjuen ja liikkeillään uhkaillen, ja koettivat näillä tempuilla osottaa vihollisille sekä miehuuttansa että myös suurta lukuansa ja asemansa lujuutta. Kapteeni Dalgettykaan, vaikka oli sotia kokenut mies, ei voinut hillitä itseään, vaan kavahti seisaalleen ja huusi kuuluvammalla äänellä kuin varovaisuus olisi sallinut: »Carocco, veikkonen! sanoo espanjalainen. Eläköön joutsi! Jos nyt tahdot totella vähäistä sotataitoani, niin käske yksi rivi eteenpäin ja anna heidän asettua——»
»Sassenach (saksilainen)!» huusi muuan ääni alhaalta, »tähdätkää saksilaissoturiin! Minä näen hänen rintahaarniskansa kiiltävän». Kolme pyssyä laukaistiin yht'aikaa. Yksi luoti kilpistyi rapsahtaen vahvasta haarniskasta, joka oli jo monta kertaa ennenkin pelastanut uljaan kapteenin hengen; toinen luoti lävisti vasemman säären suojana olevan rautapellin ja kaatoi kapteenin maahan. Ranald koppasi hänet kohta syliinsä ja kantoi taaemmaksi kallion reunalta, jolla aikaa kapteeni surullisesti valitti: »Ainahan minä sanoin ikimuistettavalle Kustaavukselle ja Wallensteinille ja Tillylle ynnä muille sotaherroille, että minun vähän ymmärrykseni mukaan säärysraudatkin pitäisi tehdä niin vahvoiksi, että kestäisivät luodin.»
Pari, kolme gaelinkielistä sanaa lausuen Mac Eagh heitti haavoitetun miehen naisten hoitoon, jotka olivat hänen pienen sotajoukkonsa takana. Sitten hän yritti lähteä takaisin taisteluun, mutta Dalgetty pidätti häntä, tarttuen kovasti kiinni hänen plaidiinsa. »En tiedä, mikä loppu tästä tullee—mutta ole niin hyvä ja saata Montroselle se sanoma, että minä kuolin niinkuin ikimuistettavan Kustaavuksen seuralaisen sopii—ja muista varoa, kun tästä vahvasta paikasta lähdet, vaikka saisitkin ajaa pakenevaa vihollista takaa, jos voitto alkaisi kallistua teidän puolellenne—ja—ja—»
Nyt teki verenvuoto Dalgettyn hengityksen vaikeaksi ja näön hämäräksi. Sitä seikkaa käytti rosvo hyväkseen, sai viittansa helman irti kapteenin kädestä ja pisti sijaan naisen vaatteen, josta haavoitettu nyt piti lujasti kiinni. Sillä keinoin näet Dalgetty luuli saavansa rosvon kuuntelemaan niitä neuvoja sodankäynnistä, joita yhä tulvaili hänen suustansa, niin kauan kuin hengenahdistus salli, vaikka ne vähitellen kävivät yhä katkonaisemmiksi. »Ja veikkonen, muista, että asetat pyssymiehesi niiden rivien edelle, jotka ovat varustetut peitsillä, Lochaberin kirveillä ja kahden käden sivallettavilla miekoilla.—Pitäkää paikkanne, rakuunat, vasemmalla kyljellä!—Mitä arvelinkaan sanoa?—Niin, Ranald, kun mielinet ruveta peräytymään, niin pistä muutamia pyssynsytyttimiä puiden oksiin kiinni—silloin näyttää, ikäänkuin viidakko olisi täynnä pyssymiehiä.—Mutta enpä muistanut—eihän teillä olekaan pyssyjä eikä haarniskoita—ainoastaan joutsia nuolineen—joutsia nuolineen, ha, ha, haa.»
Kapteeni vaipui maahan voimatonna, jaksamatta hillitä sitä naurua, jonka nuo muinaisaikaiset aseet hänenlaisessaan uudenaikaisessa sotauroossa herättivät. Kauan aikaa kesti, ennenkuin hän jälleen tointui pyörtymyksestään. Siksi aikaa jättäkäämme hänet Sumun Tyttärien hoitoon, jotka toimessaan osoittautuivat yhtä lempeiksi ja huolellisiksi kuin ulkonäöltään olivat raakoja ja inhoittavia.
VIIDESTOISTA LUKU.
Vaan petoksesta puhtaana
Jos sanas säilyvi,
Sun kuuluisaks' on saattava
Kynäni, miekkani.
Mä jaloin, suurin urhotöin
Sun käskys toimitan.
Sun laakerilla seppelöin,
Ja aina rakastan.
Montrosen värssyt.
Meidän täytyy nyt, vaikka mieltä pahoittaa, jättää urhokas kapteeni Dalgetty haavoistaan paranemaan tai kuolemaan, miten sallimus lienee määrännyt; sillä nyt pitää pikimmälti katsastaa Montrosen sotatoimia, jotka kyllä sietäisivät arvokkaammankin kirjan ja paremman historioitsijan. Ennen mainittujen päällikköjen avulla ja varsinkin Murray'den, Stewart'ien ynnä muiden Atholen kreivikunnan klanien tultua lisää hänellä oli pian koossa pari, kolme tuhatta vuorelaista, joihin yhdistetyiksi hänen myös onnistui saada Colkitton johdossa lähenevät irlantilaiset. Paikka, missä Montrose viimein sai tämän pienen voimansa kokoon, oli Strathearn, Perthshiren vuoriston rajalla; ja sieltä hän sitten uhkaili mainitun kreivikunnan pääkaupunkia.
Mutta eivätpä vihollisetkaan olleet valmistumatta häntä vastaanottamaan. Argylen markiisi kulki vuorelaisineen idästä päin irlantilaisten jäljissä ja oli väkivaltaisesti peloittaen tai muuten kehoittaen saanut kokoon armeijan, joka oli melkein tarpeeksi suuri käydäksensä Montrosen kimppuun. Alangoillakin oltiin varuillaan syistä, jotka mainittiin tämän kertomuksen alussa. Kuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kuusi-, seitsemäntuhatta ratsumiestä, joka armeija jumalattomasti otti itselleen nimeksi Jumalan sotajoukko, oli kiireesti kerääntynyt Fifeshirestä, Angusshirestä, Perthshirestä ynnä muista läheisistä kreivikunnista. Paljoa vähempi voima olisi entisinä aikoina, vieläpä edellisen kuninkaan hallitessa, riittänyt alangoille suojaksi peloittavampaakin vuorelaisrynnäkköä vastaan kuin niiden, jotka nyt olivat koolla Montrosen johdettavina. Mutta asian laite oli viime puolen vuosisadan kuluessa kummallisella tavalla muuttunut. Skotlannin alankolaisten entinen sotajärjestys oli tavallaan Makedonian falangin kaltainen. Heidän jalkaväkensä seisoi taajana joukkona, pitkillä peitsillä varustettuna, jonka läpi senaikuisten ritarienkin, vaikka heillä oli kelpo ratsut ja täysi rautapuku, oli mahdoton päästä. Helppo on siis ymmärtää, että vuoriston jalkamiehet, joilla oli vaan miekkoja käsikahakkaa varten, mutta vähän ampuma-aseita eikä yhtään tykkiä, eivät voineet järjestymättömällä hyökkäyksellään murtaa semmoista sotarintamaa.
Tämä sotatapa muutti kuitenkin suuresti luonnettaan, kun Skotlannin alankojen sotaväessä ruvettiin käyttämään pyssyjä; sillä nämä aseet, ollen vielä painetilla varustamattomia, tekivät kyllä kaukaa peloittavan vaikutuksen, mutta eivät olleet miksikään avuksi vihollista vastaan, joka ryntäsi käsikahakkaan. Toinen seikka, välttämätön seuraus tästä aseitten muutoksesta ynnä myös vakinaisten armeijain asettamisesta, jonka kautta sodankäynti tuli varsinaiseksi elinkeinoksi, oli se, että ruvettiin käyttämään vaivaloista ja monimutkaista harjoitustapaa, joka sisälsi suuren joukon komentosanoja sekä niihin vastaavia temppuja ja liikkeitä, niin toisiinsa kiinnitettyjä, että yhden ainoankin laiminlyöminen kohta vei kaikki sekaisin.
Eikä sen lisäksi käy kieltäminen, että seitsemännentoista vuosisadan alankolaiset olivat sotatottumuksen ja sotaisen innon puolesta, jotka ovat sangen tähdellisiä seikkoja, vajonneet paljoa alemmaksi vuoristossa asuvia kansalaisiansa. Entisinä aikoina oli koko Skotlannin kuningaskunta, niin vuoristo kuin alangotkin, ollut alinomaisten sotien, sekä ulkonaisten että sisällisten, tanterena. Tuskin siis oli sen uljaista asukkaista kuudentoista ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä ainoatakaan, joka ei olisi ollut yhtä valmis todenteolla aseihin tarttumaan kuin lain kirjaimen mukaan oli siihen velvollinen, niin pian kuin hänen lääniherransa kutsui taikka kuninkaallinen julistuskirja käski. Laki oli vuonna 1645 vielä sama kuin oli ollut sata vuotta ennenkin; mutta sen lain alainen sukukunta oli kasvanut aivan toisissa tunteissa. He olivat rauhassa istuneet viini- ja viikunapuittensa varjossa, ja käsky sotaan muutti heidän elämänlaatunsa perin oudolla ja vastenmielisellä tavalla. Vuorelaiset sitävastoin, taistellen esi-isiltänsä perityillä aseilla ja vanhalla miehuudella ja noudattaen myös vanhaa, mutkatonta, luonnollista sotatapaansa, kävivät täydellä uskalluksella vihollisensa kimppuun, jolle kaikki, mitä hän oli uusista harjoitustempuista oppinut, oli pikemmin haitaksi kuin avuksi, samoin kuin Saulin varukset Davidille, »sentähden, että he eivät olleet sitä kokeneet.»
Tämmöiset olivat haitat toisella ja edut toisella puolella, tasoittaen miesluvun erilaisuuden ja korvaten tykistön sekä ratsuväen puutteen, kun Montrose Tippermuirin kentällä kohtasi vihollisen armeijan. Harvoin on taistelu, josta niin paljo riippui, tullut niin helpolla ratkaistuksi. Alankolaisten ratsuväki yritti hyökätä. Mutta lieneekö siihen ollut syynä pyssytulen vaikuttama hämminki vai vastahakoisuus sotaan, joka aatelisherroissa kuului olleen yleinen—he eivät voineet vuorelaisille mitään, vaan peräytyivät sikin sokin rintaman edestä, jolla ei ollut peitsiä eikä painetteja suojana. Montrose huomasi kohta tämän edun ja käytti sitä hyväkseen. Hän käski koko sotajoukkonsa rynnäkölle, jota käskyä noudatettiinkin niin hurjan uljaasti kuin vuorelaisten oli tapana. Alankolaiset olivat käsikahakassa aivan kykenemättömät näitä väkevämpiä, nopeampia vastustajia vastaan. Paljo heitä kaatui kentälle ja niin suuri joukko tapettiin pakomatkalla, että kaikkiansa noin kolmas osa Covenantilaisista kuuluu tässä saaneen surmansa. Siihen lukuun pitää kuitenkin myös panna hyvin monta lihavaa porvaria, joiden henki salpautui juoksusta, niin että he ilman miekan iskua kaatuivat kuoliaiksi.
Voittajat saivat nyt Perthin kaupungin valtaansa ja löysivät sieltä melkoiset summat rahaa ynnä myös runsaat ase- ja ampumavarat. Mutta nämä edut pilasi jälleen muuan melkein välttämätön haitta, joka aina esiintyi vuorelaisarmeijoissa. Tappelun lakattua oli heidän mielestänsä sotaretki loppunut. Jos he olivat jääneet tappiolle, niin he pakenivat vuorien ja järviensä turviin; jos olivat voittaneet, menivät he kotiin saalistansa kätkemään. Toisin ajoin heillä oli taas karjansa hoidettavana, taikka piti kylvää viljaa tai leikata, joiden töiden laiminlyöminen olisi saattanut heidän perheensä nälkäkuolemaan. Kaikissa näissä tapauksissa heistä ei siksi aikaa ollut mitään apua, ja vaikka uuden retken ja uuden saaliin toivo pian houkutti heidät takaisin, oli menestyksen tilaisuus kuitenkin sillä välin mennyt auttamatta hukkaan.
Näistä syistä Montrosella ei Tippermuirin täydellisen voitonkaan perästä ollut kyllin voimaa kyetäkseen vastustamaan toista vihollisjoukkoa, jolla Argylen markiisi läheni häntä lännestä päin. Tässä ahdingossa hän korvasi nopeudellaan voimainsa niukkuuden, marssi äkkiä Perthistä Dundeehen, ja kun häntä ei päästetty mainittuun kaupunkiin, kääntyi hän pohjoiseen Aberdeenin kaupungin puoleen, missä toivoi saavansa Gordonit ynnä muita kuninkaanpuoleisia aatelisherroja avuksensa. Mutta tuskin lepuutettuaan pientä joukkoansa vähän aikaa Aberdeenissa hän sai tietää, että Gordonit luultavasti eivät uskaltaisi yhdistyä hänen parveensa ja että toiselta puolen Argylen markiisi, joka nyt oli saanut lisää useampia aatelisherroja alangoilta, läheni paljoa suuremman voiman kera, kuin mitä Montrose vielä siihen saakka oli nähnyt vastassaan.
Yksi pelastuskeino enää oli Montrosella jäljellä, ja siihen hän tarttuikin. Hän vetäytyi vuoristoon, missä saattoi takaa-ajajia vastustaa, ja missä tiesi itselleen joka laaksosta karttuvan lisäksi niitä sotamiehiä, jotka olivat lippunsa jättäneet, viedäkseen saaliit vahvoihin lymypaikkoihinsa talteen. Hän samosi nyt joutuisasti Badenochin ynnä Atholen paikkakuntain kautta ja pelästytti Covenantilaisia alinomaisilla rynnäköillä eri paikoissa, joihin he eivät arvanneet hänen ilmestyvän. Tällä tavoin levisi heihin niin yleinen hämmästys, että parlamentti lähetti sanan toisensa perästä Argylen markiisille, käskien hänen, maksoi mitä maksoi, käydä Montrosen kimppuun ja hajoittaa vihollisen joukon.
Nämä hallitusmiesten käskyt loukkasivat Argylen markiisin ylpeää mieltä eivätkä sopineet yhteen hänen vitkastelevan, varovaisen menettelytapansa kanssa. Hän ei siis pitänytkään niistä mitään lukua eikä ryhtynyt muihin toimiin kuin että salaa houkutteli pois harvoja Montrosen joukossa olevia alankolaisherroja, joille alkava sotaretki vuoristossa oli vastenmielinen, koska heidän olisi täytynyt siellä kokea suuria vaivoja ja jättää maatilansa Covenantilaisten hävitettäviksi. Useimmat heistä lähtivät siis tähän aikaan pois Montrosen leiristä. Mutta heidän sijaansa hän sai suuren vuorelaisjoukon, jonka Colkitto, sitä varten käytyään Argyleshiressä, oli haalinut kokoon. Tällä tavoin oli Montrosen voima karttunut niin pelottavaksi, että Argyle ei enää huolinut pysyä häntä vastaan lähetetyn armeijan johtajana, vaan meni Edinburgiin ja luopui päällikkyydestään sillä tekosyyllä, että hänen väellensä muka ei ollut, niinkuin piti, lähetetty apujoukkoja eikä sotatarpeita. Sieltä hän sitten palasi Inveraryyn rauhassa hallitsemaan lääniläisiään ja muuta väkeään ja täydessä turvassa lepäämään, luottaen klaninsa jo ylempänä mainittuun sananlaskuun: »Ei huuto Lochowiin ulotu.»
KUUDESTOISTA LUKU.
Toisella puolla heistä on
Lumiset huiput vuorien;
Toisella loiro sumuinen
Ja räme laaja, pohjaton.
Siis kysyi kreivi neuvoa
Päällikköveljiltään.
He vastas: eespäin, pelotta!
Käy kuinka käyneekään.
Flodden'in tappelu, vanha laulu.
Montrosella oli nyt loistava voittoretki tarjona, jos hänen vaan onnistui saada urhokkaat, mutta epäluotettavat sotajoukkonsa ja niiden vallattomat päälliköt siihen suostumaan. Alangot olivat avoinna hänen edessään; niissä ei ollut mitään sotavoimaa, joka olisi kyennyt hänen kulkuansa estämään. Sillä Argylen seuralaiset olivat luopuneet Covenantilaisarmeijasta samalla, kun heidän herransa erosi virastaan, ja suuret joukot muutakin sotaväkeä olivat sotaan kyllästyneinä käyttäneet samaa tilaisuutta ja hajonneet, Strath-Taytä myöten kulkien, joka oli helpoimpia vuoristosta laskeutuvia solia, saattoi Montrose siis mennä alangoille, missä hän olisi tulollaan kohta herättänyt sen ritarillisen ja uskollisen hengen, joka oli Forth-lahden pohjoispuolella asuvien aatelisherrain povessa nyt vaan nukuksissa. Tullessaan näille seuduille, voitollisen tappelun perästä taikka ilman tappeluakin, hän olisi saanut valtaansa rikkaan, viljavan maakunnan, niin että olisi voinut säännöllisellä palkanmaksulla järjestää sotavoimansa vakinaisemmalle kannalle ja marssia pääkaupunkiin asti, kukaties sieltä vielä rajallekin, missä ehkä oli mahdollista yhtyä Kaarle kuninkaan vielä kukistamattomiin voimiin.
Tämmöisellä sodanjohdolla olisi paras kunnia ollut saatavana, ja kuninkaan asialle olisi saavutettu tärkeimmät edut. Eikä se tuuma jäänytkään huomaamatta kunnianhimoiselta ja uskaliaalta Montroselta, joka oli teoillaan jo ansainnut liikanimen Suuri Markiisi. Mutta toisellaiset syyt vaikuttivat monessa hänen seuralaisistaan, vieläpä ne tehosivat, kenties salaa ja tietämättä, hänen omiinkin tunteisiinsa.
Länsivuoriston päälliköt Montrosen armeijassa pitivät, melkein joka mies, Argylen markiisia ensimmäisenä ja sopivimpana vihollisuutensa esineenä. Heillä oli melkein jokaisella ollut tilaisuutta kokea hänen voimaansa; he olivat melkein jokainen, viedessään sotaan kykenevät miehensä pois kotoisista vuorilaaksoistaan, jättäneet perheensä ja omaisuutensa alttiiksi hänen kostonhimolleen; ja enin osa heistä asui niin rajakkain hänen kanssaan, että hyvällä syyllä voivat toivoa saavansa jonkun osan häneltä ryöstettävästä saaliista. Näiden päällikköjen mielestä oli Inveraryn kylän ja linnan valloitus sanomattoman paljoa tähdellisempi ja haluttavampi kuin itse Edinburginkin joutuminen heidän käsiinsä. Tästä jälkimmäisestä ei voinut tulla muuta kuin vähäksi aikaa palkkaa tai ryöstölupaa; sitävastoin oli edellinen tapaus omiaan vahvistamaan päällikköjen toivoa saada korvauksia menneistä ajoista ynnä myös rauhaa vastaisiksi ajoiksi. Nämä syyt, niinkuin jo ylempänä viitattiin, herättivät Montrosen omassakin rinnassa samallaisia tunteita, jotka eivät oikein sopineet yhteen hänen luonteensa yleisen sankarijalouden kanssa. Argylen ja Montrosen suvut olivat ennenkin monesti seisoneet vastakkain sodassa ja valtiollisissa riidoissa, ja edellisen saavuttama etevämpi asema oli toisessa naapurisuvussa nostanut kateutta ja vihaa, koska muka Montroset, vaikka tiesivät olleensa yhtä ansiolliset, eivät olleet saaneet yhtä runsaita palkintoja. Mutta ei siinä vielä kaikki. Molempien kilpailevien sukujen nykyisetkin päämiehet olivat yllä kerrottujen metelien alusta saakka silminnähtävimmällä tavalla vastustaneet toisiaan. Montrose, joka tunsi itsensä lahjoiltaan etevämmäksi ja tiesi olleensa Covenantilaisille suurena apuna sodan alussa, oli toivonut, että tämä puolue antaisi hänelle ylimmän arvosijan sekä neuvoskunnassa että sotavoiman komennossa; mutta he katsoivat viisaammaksi suoda sen hänen kilpaveljellensä Argylelle, jolla oli niukemmalti kykyä, mutta avarampi valta. Tämä heidän vaalinsa oli häväistys, jota Montrose ei ikinä antanut Covenantilaisille anteeksi; ja vielä vähemmän hän oli taipuva anteeksiantoon Argylelle, jonka tähden hänet oli hylätty. Kaikki vihan tunteet, jotka metelisellä aikakaudella voivat riehua tulisessa mielessä, yllyttivät häntä siis kostoon sukunsa ja oman itsensä vihollista vastaan. Ja luultavaa on, että nämä yksityisetkin syyt vaikuttivat hänen mieleensä sangen paljon, kun hän havaitsi useimmissa seuralaisissaan suuremman halun retkeillä Argylen markiisin alueelle kuin alangoille, joka viimemainittu liike olisi paljoa pikemmin ratkaissut sotaonnen.
Mutta kuinka suuresti hyökkäys Argyleshireen kiusasikin Montrosea, ei hän kuitenkaan helpolla hennonut luopua niin loistavasta urotyöstä, kuin marssi alangoille olisi ollut. Useammat kerrat hän piti neuvottelua alapäällikköjensä kanssa, taistellen heidän tahtoansa vastaan, joka kenties salaa oli myös hänen omansa. Hän osoitti heille, kuinka erinomaisen vaivaloista vuorelaisarmeijankin olisi marssia Argyleshireen itäpuolelta, vuoripolkuja myöten, joita tuskin lammaspaimenet ja kauriinpyytäjätkään pääsivät kulkemaan, ja vuoriston kautta, jota eivät edes lähimmät naapuri-klanit sanoneet tarkoin tuntevansa. Nykyinen vuodenaika, melkein joulukuun alku, teki mainitut haitat vielä hankalammiksi; sillä lumituiskut olivat luultavasti tehneet vuoriahteet, jotka jo itsessäänkin olivat niin vaikeat, aivan pääsemättömiksi. Mutta nämä vastasyyt eivät tyydyttäneet päälliköitä eivätkä saaneet heitä vaikenemaan; he tahtoivat sittenkin käydä sotaa vanhalla tavallaan, ryöstäen karjat, jotka gaelinkielisen puheenparren mukaan »olivat laitumella vihollisen heinämailla.» Vasta myöhään yöllä erosi neuvottelukunta mihinkään päätökseen tulematta, paitsi että niiden päällikköjen, jotka olivat puhuneet Argylen alueelle tehtävän retken puolesta, piti väestänsä hakea miehiä, jotka paraiten osaisivat armeijaa opastaa.
Montrose oli palannut majaan, jossa hänellä oli kortteerinsa, ja käynyt pitkälleen kuivatuista kanervanvarsista tehdylle vuoteelle, ainoalle siinä majassa tarjona olevalle leposijalle. Mutta turhaan hän tavoitteli unta, sillä kunnianhimon kuvitelmat eivät päästäneet Morpheusta[32] likelle. Välistä hän näki itsensä valloitetussa Edinburgin linnassa, muka pystyttämässä kuninkaallista lippua ja lähettämässä apujoukkoja kuninkaallensa, jonka kruunu riippui hänen menestymisestänsä, ja sitten saamassa palkinnokseen kaikki edut ja korkeat arvot, jotka voivat tulla sen miehen osaksi, jota kuninkaan tekee mieli kunnioittaa. Mutta välistä tämä näky, niin loistava kuin olikin, vaaleni toisen näyn rinnalla, joka näytti tyydytettyä kostonhimoa ja omaa, yksityistä voittoa hänen omasta yksityisestä vihollisestaan. Mahdollista oli äkkiarvaamatta saada Argylen markiisi vangiksi vahvassa Inveraryn linnassa—mahdollista oli kukistaa hänet, joka samalla oli Montrosen oman suvun kiistaveli ja presbyteriläisten paras tuki—mahdollista oli näyttää Covenantilaisille, kuinka suuri ero oli Argylellä, jonka he valitsivat, ja Montrosella, jonka he hylkäsivät—tämä näky oli niin mieluinen senaikuisen aatelisherran kostonhimolle, ettei siitä ollut helppo luopua.
Näin hän yhä makasi, mieli täynnä ristiriitaisia mietteitä ja tunteita, kun hänen kortteerinsa ovella vartijana seisova sotamies tuli sanomaan, että kaksi miestä pyrki armollisen herra markiisin puheille.
»Heidän nimensä?» kysyi Montrose, »ja miksi heidän välttämättömästi pitää tulla näin myöhään yöllä?»
Näihin kysymyksiin ei sotamies, joka oli Colkitton irlantilaisia, voinut päällikölleen antaa paljon selitystä. Montrose ei näin vaarallisella ajalla uskaltanut kieltää ketään pääsemästä luoksensa, jottei häneltä kenties jäisi jokin tärkeä sanoma kuulematta; hän käski siis koko vartijakunnan aseisiin, joka oli tarpeellinen varokeino, ja valmistausi vastaanottamaan ajattomia vieraitansa. Hänen kamaripalvelijansa oli juuri saanut pari tulisoihtua sytytetyksi ja Montrose kerinnyt nousta vuoteeltaan, kun kaksi miestä astui sisään. Toisella oli päällään alankolaispuku säämiskänahkasta, melkein jo ryysyiksi kulunut; toinen oli pitkä, pystyselkäinen vuorelaisukko, jonka kasvojen väriä olisi voinut sanoa raudanharmaaksi, ne kun olivat pakkasissa ja pahoissa säissä niin peräti kadottaneet luonnollisen pintansa.
»Mitä te minulta tahdotte, hyvät ystävät?» kysyi Montrose, kädellään melkein tietämättänsä tavoitellen toisen pistoolinsa liipaisinta. Sillä aika ylimalkaan ynnä vielä tämä yöllinen hetki erittäin antoivat kyllin syytä epäluuloihin, eikä vieraiden ulkoasu suinkaan ollut sellainen, että se olisi niitä poistanut.
»Sallikaa minun toivottaa teille onnea, jalo kenraalini ja korkeasti kunnioitettava herra markiisi», lausui alankolainen, »niistä suurista voitoista, jotka olette saanut siitä saakka, kun minä olin niin onnellinen, että sain teidän asioillenne lähteä. Olipa se sievä mylläkkä, tuo Tippermuirin tappelu. Mutta kuitenkin, jos saisin luvan antaa neuvoni——»
»Ennenkuin sen teette», sanoi Montrose, »olkaapa niin hyvä ja antakaa minun tietää, kuka on niin ystävällinen ja suo minulle neuvonsa?»
»Totta puhuen, korkea herra», vastasi mies, »toivoin, että semmoinen ilmoitus olisi tarpeeton; sillä eihän siitä ole kovin pitkä aika, kun antauduin teidän palvelukseenne ja te lupasitte minulle majurinviran ynnä puolen taaleria päiväpalkkaa sekä toisen puolen taaleria jälestäpäin saatavaa. Ainakin toivon, että te, korkea herra, ette ole unohtanut palkkaani samoin kuin oman itseni?»
»Kunnon ystäväni, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, joka nyt selvästi tunsi miehen, »muistakaa, mitä kaikkia tärkeitä seikkoja on tapahtunut, jotka kyllä voivat haihduttaa mielestäni ystävienikin kasvot, kun lisäksi valo on tässä niin hämärä. Mutta kaikki lupaukseni pidän.—Ja mitä sanomia Argyleshirestä, kelpo majurini? Jo kauan aikaa olemme luulleet, että te olitte joutunut hukkaan, ja par'aikaa minä varustelin itseäni julmimpaan kostoretkeen sitä vanhaa kettua vastaan, joka oli teitä kohtaan rikkonut sotalakia.»
»Totta puhuen, jalo herra», sanoi Dalgetty, »minä en suinkaan tahdo, että minun palaamiseni olisi minäkään esteenä näin luvalliselle ja kiitettävälle aikomukselle. Sillä tosiaan ei ole millään muotoa Argylen markiisin suosiollisuuden tai armollisuuden ansiota, että nyt seison edessänne, enkä minä rupea hänelle puolustajaksi. Vapaaksipääsöstäni saan, lähinnä Jumalaa ja sitä erinomaista sukkeluutta, jonka avulla vanhana tottuneena soturina irroitin itseni—niitä lähinnä, sanon ma, saan kiittää tämän vanhan vuorelaisen apua. Ja uskallan siis, korkea herra markiisi, sulkea hänet suosioonne, koska hän on ollut pelastuksen välikappaleena teidän palvelijallenne, Dugald Dalgettylle, Drumthwacketin herralle.»
»Se on ylistettävä teko», lausui Montrose totisesti, »jonka tietysti aion palkita ansion mukaan.»
»Polvillesi, Ranald», käski majuri Dalgetty (sillä arvonimellä meidän nyt tulee häntä mainita), »maahan polvillesi ja suutele herra kenraalin kättä.»
Mutta käsketty kiitostemppu ei ollut Ranaldin kansantapojen mukainen, josta syystä hän siis ainoastaan pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja syvään kumarsi päätänsä.
»Tämä mies parka», jatkoi majuri Dalgetty, katsoen ylevän armollisesti Ranald Mac Eaghin puoleen, »on pannut kaikki vähät voimansa liikkeelle, suojellakseen minua vihollisiltani, vaikka hänellä ei ollut parempia ampumaneuvoja kuin joutsia nuolineen, mitä te, herra markiisi, tuskin uskonette.
»Semmoisia aseita saatte leirissäni nähdä hyvin paljon», virkkoi
Montrose, »ja meidän mielestämme niistä on hyvä apu.»
»Hyvä apu, korkea herra!» kummasteli Dalgetty. »Tottapa te, herra markiisi, sallitte minun ilmoittaa kummastukseni—joutsia ja nuolia!—Ettehän suinkaan pane pahaksi, jos neuvoisin teitä ne vaihtamaan pyssyihin heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta paitsi sitä, että hän suojeli minua, näki tämä kunnon vuorelainen lisäksi vielä sen vaivan, että paransi haavani, kun olin peräytymisretkellä saanut sodasta pienen muistiaisen. Ja siitä hän on ansainnut paraan ylistykseni, joten siis nimenomaan esitän hänet teidän korkeaan huomioonne ja suojaanne.»
»Mikä on nimesi, ystäväni?» kysyi Montrose vuorelaisen puoleen kääntyen.
»Sitä ei saa mainita», vastasi vuorelainen.
»Toisin sanoen», selitti majuri Dalgetty, »hän tahtoo pitää nimensä salassa siitä syystä, että ennen aikaan on valloittanut jonkin linnan, tappanut muutamia lapsia ja tehnyt muitakin tekosia, jotka ovat sangen tavallisia sodan aikana, niinkuin te, hyvä herra markiisi, tiedätte, mutta joista ei juuri saa kiitoksia väkivaltaa kärsineen ystäviltä. Niinpä olen sotaretkieni ajalla nähnyt monenkin uljaan kavaljeerin saavan surmansa maamoukkien kynsissä siitä ainoasta syystä, että hän oli sattunut harjoittamaan sotilaan vallattomuutta maakuntaa kohtaan.»