»Kyllä ymmärrän», sanoi Montrose. »Tämä mies on vihoissa muutamien seuralaisteni kanssa. Antakaa hänen mennä päävahtiin, ja minä ajattelen, millä keinoin hänet parhaiten saisi suojelluksi.»
»Sinä kuulet, Ranald», lausui majuri Dalgetty käskijän äänellä; »herra kenraali tahtoisi minun kanssani pitää salaista neuvottelua. Mene sinä siis päävahtiin.—Mutta eipä hän tiedä, mitä päävahti onkaan, miesparka!—Hän on nuori sotamies, vaikka näin vanha ukko. Minä vien hänet jonkin vartijan haltuun ja tulen kohta takaisin luoksenne, herra markiisi.» Näin hän tekikin ja palasi sitten majaan.
Montrose kysyi kaikkein ensiksi, kuinka lähettilästoimi oli Inveraryssa onnistunut, ja kuunteli tarkasti majurin kertomusta, vaikka se oli kovin pitkäpiimäinen. Markiisin ei ollut aivan helppo pysyä näin tarkkana kuuntelijana; mutta hän tiesi, paremmin kuin kukaan muu, että jos Dalgettyn kaltaisten asiamiesten kertomuksista tahtoo saada joitakin tietoja, niin pitää antaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Maltistansa markiisi saikin viimein hyvän palkinnon. Muun saaliin seassa, minkä kapteeni oli katsonut luvalliseksi viedä, oli mytty, sisältävä Argylen salaisia papereita, jotka hän nyt antoi kenraalin käsiin. Mutta tämä tilinteon halu ei kuitenkaan ulottunut sen edemmäksi; en ainakaan tiedä hänen maininneen sitä kukkaroa täynnä kultarahoja, jonka hän oli anastanut samalla kertaa, kun otti mainitut paperit. Montrose tempasi seinältä tulisoihdun ja oli pian kokonaan vaipunut näiden asiapaperien lukemiseen, joista nähtävästi sai uutta sytykettä yksityisellekin vihalleen kilpaveljeänsä Argylea vastaan.
»Vai ei hän pelkää minua?» mutisi hän. »No sitten hän saa kokea voimaani.—Tahtoo muka polttaa linnani Murdochissa?—Inverarysta saa savu ensiksi tupruta.—Voi, jos vaan saisin oppaan, joka saattaisi meidät Strath-Fillanin ahteitten kautta!»
Vaikkei Dalgettyn oma äly muuten liene ollut terävimpiä, ymmärsi hän kuitenkin ammattiansa tarpeeksi hyvin arvatakseen mitä Montrose tarkoitti. Hän keskeytti paikalla pitkäveteisen kertomuksensa tappelusta, jossa oli ollut mukana, ynnä siellä saadusta haavastaan ja otti puheeksi sen asian, jonka nyt näki olevan päällikkönsä mielessä.
»Jos te, herra markiisi», virkkoi hän, »tahdotte lähteä ryöstöretkelle Argyleshireen, niin tuo mies parka, josta teille puhuin, ja samoin myös hänen lapsensa ja heimokuntalaisensa tuntevat siinä seudussa kaikki vuoritiet, jotka sinne vievät joko pohjoisesta tai idästäkin.»
»Todellako!» sanoi Montrose. »Mistä syystä luulette heillä olevan niin laajat tiedot.»
»Jos suvaitsette, herra kenraali, niin voin sanoa», vastasi Dalgetty, »että niinä viikkoina, jotka haavani parantamista varten vietin heidän seurassaan, täytyi useammat kerrat muuttaa paikasta toiseen; sillä Argyle yritti monesti saada jälleen käsiinsä tämän upseerin, jota te, herra kenraali, olitte luottamustoimella kunnioittanut. Minulla oli siis tilaisuutta ihmeekseni nähdä, miten erinomaisen nopeasti ja kaikki paikat tuntien he välistä pakenivat, välistä taas siirtyivät eteenpäin. Ja kun viimein jaksoin taas saapua teidän lippunne juurelle niin tuo rehellinen, vilpitön ukko, Ranald Mac Eagh, saattoi minut semmoisia teitä myöten, joita myös ratsuni Kustaavus—kenties sen muistanette—kykeni aivan hyvin kulkemaan. Ja silloin sanoin itsekseni, että jos oppaita, vakoojia tai tiedustelijoita tulisi sotaretkellä tarvis näille läntisille vuorimaille, ei taitavampia voisi toivoakaan kuin hän ja hänen joukkonsa on.»
»Ja voitteko taata tämän miehen uskollisuuden?» kysyi Montrose. »Mikä on hänen nimensä ja virkansa?»
»Hän on sissi ja rosvo viraltaan, vähäisen myös ihmistappajan eli murhamiehen lajia», vastasi Dalgetty. »Ja nimeltä häntä mainitaan Ranald Mac Eagh'iksi, se on: Ranald Sumun Pojaksi.»
»Mieleeni muistuu jotakin, kun sen nimen kuulen», virkkoi Montrose ja mietti vähän. »Eivätkö nuo Sumun Pojat ole tehneet jotakin julmaa tekoa Mac Aulayn suvulle?»
Majuri Dalgetty mainitsi sen tapauksen, jolloin metsänkaitsija murhattiin, ja Montrosen vilkas muisti toikin kohta esiin sen riidan kaikkine seikkoineen.
»Se on kovin paha juttu», virkkoi hän, »tuo leppymätön viha näiden miesten ja Mac Aulayn veljesten välillä. Allan on osoittanut suurta urhoutta näissä taisteluissa, ja hänen käytöksensä ynnä hänen puheensa umpimielisyys tekee, että hänellä on suuri vaikutus kansalaistensa tunteisiin. Pahoja seurauksia saattaisi siis tulla, jos annamme hänelle suuttumisen syytä. Mutta kun toiselta puolen nuo miehet voivat olla suureksi avuksi ja kun he, niinkuin te, majuri Dalgetty, sanotte, ovat täydesti luotettavat——»
»Tahdon panna palkkani ja jälestäpäin saatavani lisämaksut, vieläpä hevoseni ja aseeni, pääni ja kaulani, kaikki pantiksi heidän uskollisuudestaan», vakuutti majuri. »Eikä soturi, sen te itse tiedätte, korkea herra, voi paremmin taata oman isänsäkään puolesta.»
»Totta kyllä», vastasi Montrose, »mutta tämä on erittäin tärkeä asia, niin että tahtoisin mielelläni kuulla, mitä perusteita teillä on näin lujaan vakuutukseen?»
»Sanalla sanoen sitten», virkkoi majuri, »ei siinä ollut kaikki, että he eivät huolineet kelpo palkinnosta, jonka Argylen markiisi, osoittaen minulle suurta kunniata, lupasi pääpahasestani; eikä siinäkään, että he malttoivat olla omaisuuttani ryöstämättä, jota sentään oli niin paljo, että olisi ollut kiusaksi säännöllisellekin sotamiehelle, palvelipa hän missä maassa tahansa Euroopassa; eikä siinäkään, että he antoivat minulle hevoseni takaisin, jonka te itsekin, herra kenraali, tiedätte suuriarvoiseksi; vaan enpä, sen lisäksi, saanut heitä ottamaan vastaan yhtään styver'iä, deut'iä eikä maraved'iä,[33] maksuksi heidän vaivoistaan ja kulutuksestaan sillä aikaa, kun makasin sairasvuoteella. Todenteolla he eivät ottaneet vastaan rahakolikoltani, kun niitä vapaasta tahdostani tarjosin—eikä semmoista tapausta saa juuri usein jutella missään kristityssä maassa.»
»Kyllä myönnän», sanoi Montrose, vähän arveltuansa, »että heidän käytöksensä teitä kohtaan on hyvänä todistuksena heidän uskollisuudestaan. Mutta kuinka estäisimme tuon eripuraisuuden riehahtamasta ilmiliekkiin?» Hän vaikeni ja lisäsi sitten äkkiä: »Aivan olin unohtanut, majuri, että söin illalliseni sill'aikaa, kun te kuutamolla matkustitte.»
Hän kutsui palvelijansa ja käski tuoda tuopillisen viiniä ynnä ruokaa. Majuri Dalgettya, jonka oli nälkä niinkuin ainakin taudista tointuneen ja vuoristosta palanneen, ei tarvittu suinkaan pakottaa ottamaan siitä, mitä hänen eteensä oli asetettu. Päinvastoin hän ajeli ruokaa niin ahkerasti suuhunsa, että markiisi, täytettyänsä pikarin ja juotuansa hänen terveydekseen, ei voinut olla muistamatta: »Halpa ravinto minun leirissäni tosin on, mutta sittenkin lienette, majuri Dalgetty, ollut vielä paljoa huonommassa ruoassa sillä aikaa, kun Argyleshiressä retkeilitte?»
»Sen voitte, herra kenraali, henkivalallanne vakuuttaa», vastasi kunnon majuri, suun täydeltä pureskellen; »sillä Argylen markiisin homeinen leipä ja pilaantunut vesi ovat yhä vielä muistissani. Ja niistä lihoista, mitä Sumun Lapset, nuo köyhät, tyhjät raukat, vaikka kyllä kokivat parastansa, saivat minulle hankituksi, oli niin vähän apua ruumiilleni, että kun panin rautapukuni päälle—se mun täytyi kepeämmän kulun tähden jättää sinne—niin ratisin siinä aivan kuin kutistunut sydän pähkinässä, joka on yli talven säästynyt toiseen kekri-aattoon asti.»
»Teidän pitää ryhtyä sopiviin keinoihin, jotta ne vajavuudet tulevat jälleen täytetyiksi, majuri Dalgetty.»
»Totta puhuen», vastasi soturi, »minun tuskin kannattanee sitä toimittaa, jolleivät jäljestäpäin saatavat lisäpalkkioni kohta muuttune maksettavaksi palkaksi. Sillä, sen vakuutan teille, herra kenraali, se leiviskän verta lihaa, mikä minusta on haihtunut, oli kokonaan karttunut Hollannin säätyjen säännöllisen palkanmaksun kautta.»
»Jos niin on», virkkoi markiisi, »niin olette vaan sen verran iaihtunut, että nyt olette paraissa marssilihoissa. Ja mitä palkkaan tulee, annas kun vain voitolle pääsemme—voitolle, majuri, niin kaikki teidän halunne ja kaikki meidän halumme täyttyvät runsain määrin. Sillä välin, ottakaa vielä yksi pikarillinen viiniä.»
»Teidän terveydeksenne, korkea herra», sanoi majuri, täytettyänsä pikarin reunaa myöten osoittaakseen, kuinka hartaalla hyvänsuonnilla hän sen maljan joi. »Toivotan voittoa kaikista vihollisistamme ja erittäinkin Argylesta! Soisinpa, että saisin itse vielä nykäistä näpillisen hänen parrastansa—yhden olen siitä jo kiskaissut.»
»Aivan niin», myönsi Montrose. »Mutta palatkaamme nyt vielä noihin Sumun Lapsiin. Ymmärtänettehän, Dalgetty, että heidän olonsa täällä ja sen asian, johon heitä tarvitsemme, pitää pysyä salassa meidän kahden kesken».
Ihastuksissaan, niinkuin Montrose olikin tarkoittanut, tästä kenraalin luottamuksen osoituksesta majuri painoi sormensa nenälleen ja nyökäytti päätään merkiksi, että ymmärsi.
»Kuinkahan paljon Ranaldin väkeä lienee?» kysyi Montrose.
»Heitä on, sen verran kuin minä tiedän, vain noin kahdeksan tai kymmenen miestä ynnä muutamia vaimoja lapsineen jäljellä», vastasi Dalgetty.
»Missä he nyt ovat?» kysyi Montrose vielä.
»Eräässä laaksossa, neljän, viiden virstan päässä täältä», vastasi soturi, »odottamassa käskyjänne, herra kenraali. En katsonut sopivaksi tuoda heitä leiriin ilman teidän käskyänne.»
»Siinä teitte aivan viisaasti», virkkoi Montrose. »Parasta onkin, että he pysyvät, missä nyt ovat, taikka että hakevat itselleen jonkin syrjäisen piilopaikan. Minä lähetän heille rahaa, vaikka minulla tätä nykyä on sitä tavaraa sangen niukalta.»
»Se on tarpeetonta», sanoi majuri Dalgetty. »Antakaa, herra kenraali, heidän vaan saada vihiä siitä, että Mac Aulayt aikovat kulkea sitä suuntaa, niin Sumulaiset kääntyvät kohta 'oikealle ympäri' ja pötkivät suoraa päätä tiehensä.»
»Se ei olisi liioin kohteliasta», sanoi Montrose. »Parempi on, että lähetän heille muutamia taalereita, joilla voivat ostaa joitakuita raavaita vaimojensa ja lastensa ravinnoksi.»
»Kyllä he osaavat paljoa huokeammallakin hinnalla hankkia itselleen raavaanlihaa», sanoi majuri; »mutta tapahtukoon, kuten tahdotte, herra kenraali.»
»Käskekää Ranald Mac Eaghin», virkkoi Montrose, »valita miehistään yksi tai kaksi, joihin voi luottaa ja jotka ymmärtävät säilyttää heidän ja meidän salaisuutemme. Ne ynnä heidän päällikkönsä, ylimmäisenä vakoojamestarina, olkoot meillä oppaina. Tuokaa heidät telttani edustalle huomenna aamun valjetessa ja katsokaa, jos mahdollista, etteivät he arvaa aikomustani eivätkä saa keskenänsä pitää mitään salaisia neuvotteluja.—Onko sillä vanhuksella lapsia?»
»Ne on tapettu tai hirtetty», vastasi majuri, »koko täysi tusina, luulen ma—mutta hänellä on sentään yksi pojanpoika tallella, hoikka, toivoa herättävä nuorukainen, jolla minun huomatakseni aina on joku kivi plaidinsa kulmassa, niin että voi nakata jokaiseen esineeseen, mikä eteen sattuu. Ja se saattanee olla enteenä, että hän, samoin kuin Taavetti, jonka tapana myös oli heitellä puroista keräämiään kivenmukuloita, aikanansa varttuu uljaaksi soturiksi.»
»Sen pojan, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, »tahdon ottaa omaksi passaripojakseni. Tottahan hänessä lienee sen verran älyä, että osaa pitää nimensä salassa?»
»Ei siitä pelkoa, korkea herra», vastasi Dalgetty. »Nuo vuorelaisnulikat, hamasta siitä hetkestä, kun munankuoresta ilmoille pujahtavat——»
»Hyvä on», keskeytti Montrose. »Se poika saa olla panttina iso-isänsä uskollisuudesta, ja jos tämä käyttäytyy uskollisesti, niin minä palkinnoksi pidän huolta lapsen onnesta.—Ja nyt, majuri Dalgetty, annan teille luvan täksi yötä poistua täältä. Huomenna aamusella tuotte Mac Eaghin tänne, olkoon hän olevinaan mikä tahansa nimeltään ja ammatiltaan. Luullakseni hän on virkansa toimituksessa kyllin oppinut kaikellaisilla valepuvuilla muuttamaan muotoansa. Taikka myös voimme antaa vehkeistämme tiedon Juhana Moidartille, joka on älykäs, toimelias ja viisas mies; luultavasti hän sallii tämän miehen vähäksi aikaa pukeutua hänen miestensä vaateparteen. Mitä teihin tulee, majuri, toimittaa kamaripalvelijani teille tänä iltana kortteerimestarin virkaa.»
Majuri Dalgetty sanoi jäähyväisensä iloisena ja ylpeänä Montrosen kohtelusta ja suuresti ihastuksissaan uuden päällikkönsä käytöksestä, joka monessa suhteessa, kuten hän laveasti selitti Ranald Mac Eaghille, muistutti mieleen ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjanmaan Leijonan ja protestanttiuskon suojelusmuurin tapoja.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Hän marssii täysiss' sota-aseissaan—
Kaikk' kansat häntä seuraa silmillään.
Vaikk' autiota rantaa nälkä suojaa,
Ja talvi luo jäämuurins' esteheksi,
Hän marssii, niinkuin vastusta ei ois.
Ihmistoivon turhuus.
Päivän valjetessa Montrose otti vanhan Ranald Mac Eaghin puheilleen majassansa ja kyseli häneltä lavealti sekä tarkasti, mitä teitä voisi päästä Argylen alueelle. Hän kirjoitti muistiin hänen vastauksensa ja vertasi niitä sitten niihin tietoihin, mitkä sai kahdelta Ranaldin seuralaiselta, jotka tämä oli mukanaan tuonut älykkäimpinä, kokeneimpina miehinään. Vastausten nähtiin olevan kaikin puolin yhtäpitäviä. Mutta Montrose ei tyytynyt siihenkään, koska varovaisuus oli tässä asiassa niin ylen tarpeellinen, vaan vertasi vielä näin hankittuja tietoja niihin, jotka hänen onnistui saada valloitettavan seudun lähimmissä naapuruudessa asuvilta päälliköiltä. Sillä tavoin tultuansa kaikin puolin varmaksi Ranaldin sanojen totuudesta hän päätti lähteä retkelle täydessä luottamuksessa.
Yhdessä asiassa Montrose kuitenkin peruutti alkuperäisen aikomuksensa. Hän katsoi sopimattomaksi ottaa Kenneth poikaa omaan palvelukseensa peläten, että jos sen syntyperä tulisi sattumalta tietyksi, kaikki ne monet klanit, jotka elivät perintövihollisuudessa turmioon tuomitun sukukunnan kanssa, pitäisivät kenraalin käytöstä loukkauksena itselleen. Sentähden hän pyysi majuria ottamaan pojan passarikseen; ja kun tämän pyynnön ohella annettiin kelpo douceur (hyväntekijäiset), pojan vaatetus- ja varustusrahojen nimellä, niin tämä muutos olikin kaikille asianomaisille mieluinen.
Oli noin aamiaisaika, kun majuri Dalgetty, saatuansa Montroselta lähtöluvan, meni hakemaan vanhoja tuttaviansa, kreivi Menteithiä ynnä Mac Aulay veljeksiä, joille hänen teki mieli kertoa kokemansa seikkailut, ja joilta sen sijaan tahtoi kuulla tarkemman selonteon sotaretkestä. Helppo on ymmärtää, että mainitut miehet, joille viimeaikaisen sotaelämän yksitoikkoisuudessa jokaisen uuden tulokkaan seura tuotti hauskaa vaihtelua, ottivat hänet suurella riemulla vastaan. Allan Mac Aulay näkyi yksin väistyvän entisen tuttavansa läheisyydestä, vaikka hän veljensä kysyessä ei voinut tuoda esiin mitään syytä, paitsi että seuranpito miehen kanssa, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut Argylen sekä muiden vihollisten parvessa, oli hänelle vastenmielinen. Dalgetty hieman pelästyi tästä Allanin vainuntapaisesta aavistuksesta, keiden seurassa majuri oli juuri nykyään ollut. Mutta mielihyväkseen hän kuitenkin pian huomasi, että ennustajan näkö ei tässä asiassa sentään ollut pettymätön.
Koska Ranald Mac Eaghin tuli olla majuri Dalgettyn suojeluksessa ja valvottavana, täytyi hänet esittää niille ihmisille, joiden läheisyydessä hän luultavasti joutuisi enimmin olemaan. Vanhus oli sillä välin pannut oman klaninsa tartanin sijaan päällensä toisen puvun, joka oli Skotlannin kaukaisen saariston asukkailla tavallinen; hänellä oli nyt hihalliset liivit ja hame, molemmat yhteen ommeltuina. Rintapuolella tämä puku oli aivan yläreunasta alireunaan asti nauhoilla tikattu, niin että se oli hiukan sen »polonaise» nimisen puvun muotoinen, jota alhaisen kansan lapset yhä vieläkin käyttävät Skotlannissa. Viimein kuuluivat vielä ruutuiset housut ja lakki tähän vaateparteen, jonka vanhat miehet viime vuosisadalla vielä muistavat nähneensä vuonna 1715 Mar'in kreivin sotajoukkoon tulleilla kaukaisilla saarelaisilla.
Majuri Dalgetty, pitäen puhuessansa Allania yhä silmällä, esitti Ranald Mac Eaghin valenimellä Ranald Mac Gillihuron Benbeculasta ja kertoi, kuinka he olivat yhdessä päässeet karkuun Argylen markiisin vankihuoneesta. Hän kehui Ranaldia taitavaksi harpunsoittajaksi ja runosepäksi ynnä myös näkijäksi, jonka ennustusvoima ei ollut halvinta laatua. Tätä kertoessaan Dalgetty puhui änkyttäen ja katkonaisesti, siis tavalla, joka niin suuresti erosi hänen käytöksensä liukkaasta rohkeudesta, että Allan Mac Aulayn epäluulot olisivat varmaan heränneet, jos ei tämän herran huomio olisi ollut kokonaan kiintyneenä hänelle esitetyn miehen kasvojen tarkkaan tutkimiseen. Tämä tuijotus oli Ranald Mac Eaghillekin niin kiusallinen, että hänen kätensä jo alkoi painua puukon varteen päin, aivan kuin hän olisi pelännyt vihollisen hyökkäystä. Mutta yhtäkkiä Allan, astuen mökin lattian poikki, ojensi hänelle kättänsä ystävälliseksi tervehdykseksi. He istuutuivat vierekkäin ja rupesivat keskustelemaan matalalla, salaperäisellä äänellä. Menteith ja Angus Mac Aulay eivät siitä yhtään kummastuneet; sillä niiden vuorelaisten kesken, jotka olivat olevinansa näkijöitä, oli jonkinlainen salayhteys, jonka nojalla he toisiansa kohdatessaan tavallisesti tiedustelivat, minkäluontoisia ja kuinka avaria virkaveljen näkökokemukset olivat.
»Tuleeko näky sinun mieleesi synkässä muodossa?» kysyi Allan uudelta tuttavaltaan.
»Niin synkkänä kuin varjo, joka kuun peittää», vastasi Ranald, »kun se kesken matkansa taivaalla pimenee ja kun profeetat ennustavat pahoja aikoja.»
»Tule tänne», sanoi Allan, »tule tännemmäksi, minä tahtoisin salaa puhella kanssasi. Sillä ihmiset sanovat, että teidän syrjäisissä saarissanne näyt valuvat selvempinä, tarkempina kuin meillä, jotka asumme sassenachien (saksilaisten eli alankolaisten) rajalla.»
He olivat vaipuneet syvälle taikauskonnollisiin keskusteluihinsa, kun ennenmainitut molemmat englantilaisherrat astuivat sisään perin riemastuneina ja ilmoittivat Angus Mac Aulaylle sen käskyn olevan julistetun, että kaikki valmistuisivat kohta marssimaan länteen päin. Intomielin tuotuansa tämän viestin, he tervehtivät vanhaa tuttavaansa majuri Dalgettya, jonka he heti tunsivat, ja tiedustelivat myös, kuinka hänen ratsunsa Kustaavus voi.
»Nöyrimmästi kiitän teitä, hyvät herrat», vastasi soturi. »Kyllä Kustaavus voi hyvin, vaikka hän, samoin kuin omistajansakin, on hiukan ohuempilihainen kylkiluiltansa, kuin teidän tarjoutuessanne päästämään minut hänestä Darnlinwarachissa. Ja sallikaa minun vakuuttaa, että teiltäkin, marssittuanne pari päivämatkaa tuolla retkellä, josta näytte toivovan niin paljon huvia, teiltäkin hyvät ritarit, jää tielle koko joukko englantilaista häränlihaanne ynnä luultavasti yksi tai kaksi englantilaista ratsua.»
Molemmat huusivat, etteivät he vähääkään huolineet siitä, mitä heille tulisi lisää tai mitä heistä jäisi tielle kunhan saataisiin jotakin tekemistä ja loppuisi tämä koiran tavalla juokseminen pitkin ja poikin Anguksen ja Aberdeenin kreivikuntia semmoisen vihollisen jäljissä, joka ei ruvennut taisteluun eikä oikein pakoonkaan.
»Jos asia niin on», virkkoi Angus Mac Aulay, »niin täytyy antaa väelleni muutamia käskyjä ja pitää huolta siitä, että Annikka Lyle saa täydessä turvassa matkustaa kanssamme. Sillä marssi Mac Callum Moren (Argylen markiisin) alueelle on paljoa pitempi ja vaivaloisempi kuin nämä Cumberlannin ritariston kukat aavistavatkaan.» Näin sanoen hän läksi ulos majasta.
»Annikka Lyle!» toisti Dalgetty. »Onko hänkin mukana tällä sotaretkeltä?»
»Onpa niinkin», vastasi ritari Giles Musgrave, antaen silmänsä luikahtaa kreivi Menteithistä Allaniin. »Emme voi marssia emmekä tapella, ei kulkea eteen- eikä taaksepäin muuten kuin että harppujen ruhtinattarella on siihen sanomista.»
»Kalpojen ja kilpien ruhtinatar, sanoisin minä», lisäsi toinen englantilainen. »Sillä Montrosen rouvallakaan ei saattaisi olla kuninkaallisempaa passausta. Hänellä on neljä vuorelaisneitosta ja sama määrä paljaspolvisia poikia käskyjensä täyttäjinä.»
»Ja mitenkä te olisitte menetelleet, hyvät herrat?» vastasi Allan, yht'äkkiä kääntyen pois vuorelaisesta, jota puhutteli; »olisitteko jättäneet viattoman naisen, lapsuutenne leikkikumppanin, väkivaltaiselle surmalle tai nälkäkuolemalle alttiiksi? Ei ole tällä hetkellä mitään kattoa esi-isieni asuinkartanon päällä—viljamme on pelloilta hävitetty ja karjamme ryöstetty.—Ja te, hyvät herrat, kiittäkää Jumalaa siitä, että teidän, jotka tulette säyseätapaisemmasta, sivistyneemmästä maasta, ei tarvitse panna alttiiksi muuta kuin omat henkenne tässä armottomassa sodassa. Teillä ei ole syytä pelätä, että vihollisen kosto kohtaa turvattomia rakkaitanne, jotka jätitte kotiin.»
Englantilaiset myönsivät hartaasti olevansa siinä suhteessa onnellisemmat. Ja sitten koko seura hajosi, kukin mennen omaan toimeensa taikka asioillensa.
Allan yksin viivähti vielä puhellaksensa vastahakoisen Ranald Mac Eaghin kanssa muutamasta seikasta, joka luulluissa ilmestyksissä häntä suuresti hämmästytti. »Monta kertaa», sanoi Allan, »olen näyissä nähnyt vuorelaisen, joka pisti puukkonsa Menteithiin—siihen nuoreen aatelisherraan purppuranpunaisessa, tikatussa puvussa, joka juuri nyt lähti täältä. Mutta en ole millään tavalla, vaikka olen katsoa tuijotellut, kunnes silmäni seisoivat kuopissaan melkein jäykkinä, en ole millään tavalla saanut selvää sen vuorelaisen muodosta enkä edes voi arvata, kuka hän lienee, ja kuitenkin tuntuvat hänen olentonsa ja hahmonsa minusta tutuilta.»
»Oletteko kääntänyt oman plaidinne nurin», kysyi Ranald, »niinkuin kokeneet näkijät käskevät semmoisessa tapauksessa tehdä?»
»Kyllä olen», vastasi Allan, puhuen matalalla äänellä ja vavahdellen niinkuin sydämen tuskassa.
»Ja missä muodossa haamu silloin ilmestyi teille?» kysyi Ranald.
»Hänenkin plaidinsa oli nurin käännetty», vastasi Allan samalla matalalla, tuskallisella äänellä.
»Sitten olkaa varma siitä», lausui Ranald, »että teidän oma kätenne, eikä kenenkään muun, kerran tekee sen teon, jonka aaveen näitte.»
»Niin on sieluni suureksi tuskakseen päättänyt tuhannet kerrat», vastasi Allan. »Mutta se on mahdotonta! Vaikka näkisin sen teon kirjoitettuna sallimuksen ijänikuiseen kirjaan, niin sittenkin sanoisin sen mahdottomaksi.—Me olemme kiinnitetyt toiseemme sukulaisuuden siteillä ja tuhannella muulla vieläkin kiinteämmällä siteellä—me olemme seisoneet rinnatusten tappeluissa, ja meidän kummankin miekkamme ovat höyrynneet samojen vihollisten verestä—aivan mahdotonta on, että minä voisin hänelle tehdä pahaa!»
»Sen te kuitenkin kerran teette», vastasi Ranald, »se on varmaa, vaikka syy on vielä kätkettynä tulevaisuuden pimeään peittoon. Te sanotte», jatkoi hän, töintuskin saaden oman liikutuksensa hillityksi, »te sanotte rinnatusten vainoskelleenne samaa saalista niinkuin kaksi verihurttaa—ettekö muka ole milloinkaan nähnyt verihurttain kääntävän hampaitansa toisiansa vastaan ja tappelevan kuristetun metsäkauriin raadosta?»
»Se on vale!» huusi Allan, pystyyn kavahtaen, »tämä ei ole tulevan ajan aavistusta, se on kiusaus, jonka joku paha henki loihtii pohjattomasta syvyydestä eteeni!» Näin sanoen hän riensi ulos mökistä.
»Se sattui», lausui Sumun Poika, ilkeästi katsoen hänen jälkeensä. »Sulitettu nuoli on käynyt kupeeseesi kiinni! Te murhattujen sielut, riemuitkaa! Pian teidän murhaajanne miekat punertuvat toinen toisensa verestä!»
Seuraavana aamuna oli kaikki valmiina. Montrose läksi kiireisellä marssilla kulkemaan Tay-jokea myöten, ja hänen vähäinen sotavoimansa laskeutui viimein siihen ihanaan laaksoon, joka on Tayjärven, yllämainitun joen alkupaikan, ympärillä. Sen asukkaat olivat Campbellin heimokuntaa, vaikka tosin ei Argylen markiisin, vaan hänen liittolaisensa ja sukulaisensa Glenorchyn alustalaisia. Vihollisen tulo oli heille niin arvaamaton, ettei oltu valmistettu mitään vastarintaa; heidän täytyi siis voimattomina katsella, kuinka heidän omaisuuttaan ryöstettiin ja tuhottiin. Tällä tavoin tehden maata ympäriltään autioksi Montrose kulki yhä eteenpäin Loch Dochart'in (Dochart-järven) laaksoon. Ja tästä alkoi hänen retkensä vaikein osa.
Meidänaikaiselle armeijalle olisi vielä nytkin kulku näiden avarain erämaiden läpi jotenkin vaikea tehtävä, vaikka sillä olisi apuna se hyvä sotatie, joka käy Tynedrumin kautta Loch Avonin päähän. Mutta siihen aikaan, ja niin vielä monta aikaa myöhemminkin, siellä ei käynyt minkäänlaista tietä eikä polkua; ja vaikeutta enensi vielä sekin, että vuoret jo olivat lumen peitossa. Ylevän ihana näköala oli edessä, vuoret kohosivat päällekkäin, ladottuina summattomiin röykkiöihin, etumainen rivi huikaisevan valkoisena, taaemmat punerrellen kirkkaan talvisen auringon iltaruskosta. Korkealle muiden ylitse, ikäänkuin vuoriston haltijan päälinnana, yleni Ben Cruachan, jonka kimalteleva, ajan purema huippu näkyi peninkulmien päähän.
Mutta Montrosen miehet eivät olleet sitä lajia, jota tämä heidän eteensä leviävä ylevä ja samassa peloittava näky olisi säikäyttänyt. Moni heistä oli muinaista vuorelaisväkeä, jonka mielestä lumihanki oli oikein mukava vuode ja joka sen lisäksi ei olisi viitsinyt panna lumimöhkälettäkään päänalaiseksi. Saalis ja kosto oli saatavana tuolla, noiden lumisten vuorien takana, jotka seisoivat silmäin edessä; eivätkä Montrosen miehet sallineet matkavaivojen pelon päästä mieltänsä masentamaan. Päällikkö ei antanutkaan tämän uljuuden jäähtyä liiasta viipymisestä. Hän käski rakkopillien puhaltajain kulkea edeltä ja soitella vanhaa sotamarssia: Hoggil nam bo[34] j.n.e., jonka kimakat sävelet olivat jo usein ennenkin kauhistuttaneet Lennoxshiren laaksoja. Väki läksi marssiin vuorelaisten tavallisella iloisella ripeydellä, ja pian he kaikki olivat vaarallisessa vuorisolassa. Ranald oli heillä oppaana, rientäen edeltä partiojoukon kanssa ja valiten paraita kulkupaikkoja.
Ihmisvoima näyttää aina kaikkein mitättömimmältä, kun se on nähtävänä rinnakkain peloittavan, suurenmoisen luonnon kanssa. Montrosen voitollinen armeija, joka oli saattanut koko Skotlannin pelkoon, näytti kuitenkin tässä kulkiessaan vaarallista vuorisolaa myöten mitättömältä karkuriparvelta, jota nielläksensä vuori alkoi sulkea kitaansa. Montrose itsekin katui lähtöänsä tälle rohkealle retkelle, kun ensimmäisen kukkulan huipulta huomasi, miten hajallaan hänen pieni joukkonsa oli. Kulku oli niin kovin vaivaloista, että marssi jonossa pian ilmaantui melkoisia lomia ja että etujoukon, päävoiman ja peräjoukon väli yhä suureni, mikä oli sekä epämukavaa että vaarallista. Hyvin levottomana hän katsasti kaikki vahvat paikat, jotka näkyivät vuorelle, peläten hnomaavansa niissä vastarintaan varustettuja vihollisia. Ja usein hän perästäpäin väitti, että hänen marssinsa olisi saatu aivan estetyksi ja hänen armeijansa jäänyt ihan auttamattomaan pulaan, jos vaan parisataa uljasta miestä olisi ollut Strath-Fillanin ahteita puolustamassa. Mutta huolettomuus, joka on tuonut turmion niin monelle väkevälle joukolle ja vahvalle linnalle, kavalsi tällä kertaa Argylenkin alueen vihollisten käsiin. Näitä ei kohdannut mikään muu vastarinta kuin luonnon luomat tievastukset sekä lumi, jota hyväksi onneksi ei sentään ollut kovin paljo. He saapuivat sen vuoriselänteen harjalle, joka eroittaa Argyleshiren Breadalbanen alueesta; ja tästä he tulvasivat takana oleviin laaksoihin niin vimmatusti, että selvästi näkyi, minkälaiset syyt olivat yllyttäneet heidät näin vaivaloiseen ja vaaralliseen retkeen.
Montrose jakoi väkensä kolmeen joukkoon, tällä tavoin herättääksensä laajemmalla alalla pelkoa. Yhden joukon sai Ranald-klanin päällikkö johdettavakseen, toinen uskottiin Colkitton komentoon, kolmas pysyi itse Montrosen luona. Näin rynnättiin kolmelta eri haaralta Argylen alueelle. Vastarintaa ei kohdattu yhtään; vuorilaitumilta pakenevien paimenten kautta oli ensi sanoma tästä pelottavasta vihollistulvasta joutunut asuttuihin laaksoihin; ja missä tahansa klanin miehet nousivat aseisiin, tapettiin heidät kohta, vangittiin tai ajettiin hajalle, vihollinen kun oli jo ennalta arvannut heidän liikkeensä. Majuri Dalgetty oli edeltä lähetetty Inveraryyn päin niiden harvain ratsumiesten kanssa, joiden hevoset enää kelpasivat. Hän toimitti asiansa niin hyvin, että miltei tapasi Argylen, majurin omilla sanoilla puhuen, inter pocula (pikarin ääressä); joutuisa pako aluksessa oli korkean herran ainoa pelastuskeino kuolemasta tai vankeudesta. Mutta kosto, jonka kynsistä Argyle tällä tavoin itse pääsi, kohtasi raskaasti koko hänen alusmaataan ja klaniansa; usein ja syystä onkin Montrosen hävityksiä tässä onnettomassa maakunnassa, vaikka ne tosin valitettavasti olivat maan tavan mukaisia, sanottu häpeälliseksi tahraksi hänen nimessään ja luonteessaan.
Argyle riensi sill'aikaa Edinburgiin ja esitti valituksensa säätyliittokunnalle. Niinkuin ajan tarvis vaati, nostettiin kohta melkoinen armeija ja annettiin kenraali Baillien, taitavan ja uskollisen presbyteriläisupseerin komennettavaksi. Argyle puolestaan rupesi vihan vimmassa keräämään omia monilukuisia voimiansa, kostaaksensa perintöviholliselleen.
Mutta Montrosen oli jo siihen aikaan, kun nämä voimalliset armeijat yhtyivät, täytynyt lähteä hävitetystä Argylen maakunnasta. Sillä kolmas vihollisjoukko oli kokoontunut pohjoisessa, päällikkönä Seaforth'in kreivi, joka vähän aikaa oltuansa kahden vaiheella viimein oli ruvennut Covenantilaisten puolelle. Saatuansa sotaan harjaantuneen Invernessin linnaväen avukseen hän uhkasi Montrosea Inverness-shiren puolelta. Mutta ikäänkuin loitsuvoimalla sai Montrose hajalla olevat joukkonsa jälleen kokoon, ja tuskin ne olivat kaikki yhdessä, kun jo tuli Argylelle ja hänen liittolaiskenraaleilleen se sanoma, että kuninkaan kannattajat olivat yht'äkkiä lähteneet Argyleshirestä, vetäytyen Pohjoiseenpäin Lochaber-maakunnan jylhään, tiettömään vuoristoon.
Montrosen vastustajat älysivät kohta, että heidän nopean vihollisensa aikomuksena oli nyt käydä Seaforthin kimppuun ja jos mahdollista tehdä hänestä loppu, ennenkuin he joutuisivat avuksi. Baillie erosi siis jälleen väkineen Argylesta. Hänellä oli enimmäkseen ratsuväkeä ynnä alankolaisia komennossaan; sentähden hän marssi Grampiun-harjanteen etelärinnettä pitkin, aikoen sulkea Montroselta tien, jos tämä pyrkisi Aberdeenshiren puolelle pakoon.
Argyle sitävastoin rupesi oman nostoväkensä ynnä muidenkin joukkojen kera seuraamaan Montrosen jälkiä. Näin tulisi, jos kuninkaan väki kävisi Seaforthin kimppuun taikka ryntäisi Baillieta vastaan, tämä kolmas armeija, aina perässä pysyen, kummassakin tapauksessa ahdistamaan Montrosea takaapäin.
Tässä mielessä Argyle marssi jälleen Inveraryyn päin, jolla matkallaan hän sai joka askelella surukseen nähdä, kuinka julmasti vihollis-klanit olivat hänen aluettaan ja alustalaisiansa kohdelleet. Mutta juuri näistä vihollisen hävityksistä oli myös se seuraus, että Argylen joukot karttuivat. Vuoristossa on vieläkin se sananlasku voimassa, että »kenen talo on tuhkana, sen täytyy sotaan samota.» Ja monella sadalla näiden onnettomien laaksojen asukkaista ei nyt ollut muuta neuvoa henkensä elättämiseksi kuin ruveta muita kohtaan harjoittamaan samallaista hävitystä. Argyle näki siis pian komennossaan kolmetuhatta miestä erinomaisen rivakkaa ja urhoollista väkeä. Lähimpinä ylipäällikköinä Argylen jälkeen olivat ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, ynnä vielä toinen ritari Duncan Campbell, Auchenbreckin isäntä, vanha harjaantunut soturi, joka oli juuri tätä retkeä varten kutsuttu pois Irlannin sodasta. Argylen oma innottomuus oli kuitenkin hänen uljasten apulaistensa yrityksiä jarruttamassa. Päätettiin siis, vaikka voimat olivat niin suuriksi paisuneet, edelleenkin vain varovasti marssia Montrosen perästä, mutta välttää tappelua, kunnes hän olisi joutunut kahakkaan jommankumman toisen armeijan kanssa, jolloin häntä ahdistettaisiin selkäpuolelta.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Hei, rakkopillit Donald'in!
Hei, rakkopillit Mustan Donald'in!
Hei, pillit sekä liput
Kaikk' Inverlochyn kentäll' on.
Se valtatie, joka käypi niinsanotun linnajonon keskitse ja ylimalkaan kulkee samaa suuntaa kuin nykyinen Kaledonian kanava, on aukaissut kuljettavaksi pitkän rotkon eli ne pitkät vuoriahteet, mitkä halkaisevat melkein koko Britannian saaren, oltuaan ennen muinoin epäilemättä merensalmena ja vieläkin sisältäen koko sarjan järviä, joiden avulla nykyajan tiede on yhdistänyt Atlantinmeren Pohjanmereen. Mutta polut, joita myöten asukkaat silloin kulkivat tätä loiroa pitkin, olivat v. 1645-46 sangen surkeassa tilassa. Olipa niiden tila samallainen vielä paljoa myöhemminkin, jolloin se herätti runollista intoa muutamassa irlantilaisessa insinööriupseerissa, jonka toimena oli niiden muuttaminen helppokulkuisiksi sota-valtateiksi. Hänen ylistysrunonsa alkaa, ja mikäli tiedän, päättyy seuraavilla riveillä:
»Jos ennen muinoin kuljit tätä tietä,
Niin Wadee kenraalia nyt sä siunaat!»
Mutta näitäkin huonoja tavallisia polkuja Montrose vältti. Hänen sotajoukkonsa täytyi metsäkaurisparven lailla kiivetä vuorelta vuorelle, metsästä metsään, missä viholliset eivät voineet saada mitään tietoa hänen liikkeistään. Hän sitävastoin aina sai heistä tarkat sanomat liittolaisiltaan, Cameronin ja Mac Donnellin klaneilta, joiden vuoristoa nyt kuljettiin. Ankara käsky oli annettu, että Argylen marssia piti vakoiltaman ja kaikki viestit hänen liikkumisestaan kohta tuotaman itse kenraalille.
Oli kuutamoyö; Montrose oli päivän vaivoista väsyksissä käynyt levolle kurjaan hökkeliin. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia kun joku taas nykäisi häntä olkapäästä. Hän katsahti herättäjään ja tunsi kohta pulskasta vartalosta sekä syvästä äänestä, että siinä oli Cameronilaisten päällikkö.
»Minulla on teille sanomia», virkkoi tämä, »jotka kyllin maksanevat nousemisen ja kuulemisen vaivan.»
»M'Ilduy ei voi tuoda mitättömiä sanomia», vastasi Montrose, puhutellen päällikköä isän nimellä, »ovatko ne hyviä vai pahoja?»
»Miksi niitä itse katsonette?»
»Ovatko ne luotettavia?» kysyi Montrose.
»Ovat», vastasi M'Ilduy, »muuten niiden tuojana olisi toinen mies. Asia on semmoinen, että minä kyllästyin siihen toimeen, jonka minulle annoitte, nimittäin sen Dalgetty pahuksen ja hänen muutamain hevoskoniensa kanssa kulkemiseen—täytyihän siinä tuntikausittain kahnustella vaivaisen metsäsian vauhdilla. Sentähden otin kuusi miehistäni ja läksin pienelle partioretkelle Inverlochyyn päin, ja silloin minulle tuli Jan Glenroylainen vastaan, joka oli käynyt vakoilemassa. Argyle marssii Inverlochyyn päin kolmentuhannen valitun miehen kanssa, joiden johtajina ovat paraat Diarmidin pojista.— Tämmöiset ovat sanomani—ne ovat luotettavat—teidän asianne on päättää, kuinka mieluisia ne ovat.»
»Mieluisia ne tietysti ovat», vastasi Montrose kohta iloisesti. »M'Ilduyn äänen sointi tekee aina hyvää Montrosen korville, ja mieluisin se on silloin, kun puhuu jostakin tarjona olevasta uljaasta teosta.—Kuinka suuri on joukkomme?»
Montrose käski tuoda valkeaa ja sai sotamiesten luetteloista pian nähdä, että suuri osa hänen väkeänsä oli tavallisuuden mukaan hajonnut viemään saalistaan tallelle. Ei ollut siis enempää kuin tuhat kaksi tai neljä sataa koolla.
»Ei enempää kuin kolmas osa», virkkoi Montrose mietiskellen, »Argylen voimaan verraten ja vuorelaisia vastaan vuorelaisia.—Jos olisi edes puolet, enpä sitten epäilisi, luottaen Jumalan siunaukseen, joka pitää kuninkaan puolta.»
»Sitten älkää epäilkö», sanoi M'Ilduy; »sillä kun teidän torvenne käskevät taisteluun Mac Callum Morea vastaan, ei yksikään ainoa mies näissä vuorilaaksoissa ummista korvaansa. Glengarry, Keppoch ja minä itse, me hävittäisimme tulella ja miekalla sen kurjan, joka jäisi—olipa siihen mikä syy hyvänsä. Huomis- tai ylihuomispäivä koituu tappelupäiväksi kaikille Mac Donnellin ja Cameronin nimien omistajille, tulkoon siitä päätös mikä hyvänsä.»
»Ne olivat miehenmoisia sanoja, jalo ystäväni», lausui Montrose, lyöden hänelle kättä, »ja kurjempi pahinta pelkuria olisin minä, jos tämmöisille apumiehille tekisin sen vääryyden, että hiukankaan epäilisin voittoa. Kääntykäämme jäljillemme ja käykäämme Mac Callum Moren kimppuun, joka meitä seuraa kuin kaarne, nokkiakseen palasiksi tähteet meistä, kun urhoollisemmat miehet olisivat ensin sortaneet voimamme! Käskekää päälliköt ja johtajat kokoon mitä pikimmin. Ja te, joka toitte meille ensimmäisen tiedon tästä ilahuttavasta seikasta—sillä iloa siitä tulee—te, M'Ilduy, saatte auttaa meitä iloiseen voittoon sillä, että neuvotte meille paraan ja lyhyimmän tien vihollisen luokse.»
»Sen teen mielelläni», virkkoi M'Ilduy. »Minä olen neuvonut teille pakoteitä näiden jylhäin erämaiden kautta, mutta paljoa kernaammin tahdon näyttää teille, mitä tietä pääsette vihollisenne kimppuun.»
Nyt alkoi yleinen hälinä, ja kaikki päälliköt käskettiin nousemaan niiltä kovilta vuoteilta, joille olivat laskeutuneet lepäämään.
»Enpä olisi luullut», sanoi majuri Dalgetty, kömpiessään pystyyn vuoteeltaan, jona hänellä oli ollut kasa kovia kanervanvarsia, »että voisi olla näin vastahakoista nousta sijalta, joka on talliluudan kovuinen. Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen herra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain tämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.»
Näin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose kuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä olivat pitkäpinnaisia. Hän teki näin osaksi sentähden, että majurilla todellakin oli tietoa ja taitoa sota-asioissa ja että hänen neuvoistansa oli usein ollut hyötyä; osaksi kenraali myös tahtoi tällä keinoin vapautua kaikin puolin noudattamasta vuorelaispäällikköjen mieliä; sillä näin hän sai suuremman syyn vastustellakseen, kun heidän mielensä ei ollut hänen omansa mukainen. Tällä kertaa yhtyi Dalgettykin hartaasti siihen ehdotukseen, että nyt marssittaisiin taaksepäin ja käytäisiin Argylen kimppuun. Hän vertasi tätä päätöstä siihen ruotsalaisten uljaaseen marssiin, kun kuuluisa Kustaavus, vaikka Wallenstein pohjoisesta uhaten läheni Bööminmaalla kerättyine sotavoimineen, marssi Baijerin vaaliruhtinasta vastaan ja rikastutti väkeänsä hänen viljavan maansa ryöstämisellä.
Glengarry, Keppoch ja Lochiel, joiden klanit, miehuudessa ja sotamaineessa parastenkin vuorelaisheimokuntain vertaiset, asuivat ympäristöllä, lähettivät tulisen ristin (arpakapulan) kiertämään ympäri alusmaitansa, käskien jokaista aseihin kykenevää tulemaan kuninkaan käskynhaltijan armeijaan. Kunkin miehen piti yhtyä oman päällikkönsä lippukuntaan sitä myöten, kuin nämä kulkivat Inverlochyyn päin. Tämä käsky annettiin ankarin sanoin ja sitä toteltiinkin joutuisasti ja kernaasti. Luonnollinen sotahalu, hartaus kuninkaan asian puolesta—sillä heidän mielestään kuningas oli samassa tilassa kuin vuorelaispäällikkö, josta hänen klanilaisensa olivat luopuneet—ja tavaksi tullut sokea kuuliaisuus oman päällikön käskyille—nämä syyt nostivat Montrosen sotavoiman lisäksi kaikki lähimailla asuvat miehet, joilla oli kykyä aseita kantamaan, nostivatpa myös monta, joiden olisi luullut, ainakin ijästä päättäen, jo vieraantuneen aseiden käyttämisestä. Seuraavana päivänä, kun marssittiin suoraan Lochaberin vuoriston kautta, niin ettei vihollinen voinut sitä aavistaakaan, sai Montrosen armeija pitkin kulkuansa yhä lisää pieniä soturiparvia. Niitä pujahteli esiin jokaisen laakson suusta, kukin joukko asettuen oman päällikkönsä lipun juurelle. Tämä seikka kiihdytti suuresti armeijan rohkeutta; sillä sen miesluku oli, kun vihollisen läheisyyteen saavuttiin, karttunut hyvin runsaasti neljänneksen verran, aivan niinkuin Cameronilaisten urhokas päällikkö oli ennustanut.
Sillä aikaa, kun Montrose tällä tavoin marssi taaksepäin, oli Argyle kelpo sotajoukkonsa kanssa kulkenut Loch-Eil'in eteläistä rantaa myöten ja joutunut Lochy-joelle asti, joka yhdistää ensinmainitun järven Loch-Lochyyn. Siellä oli sovelias pääkortteerin asema vanhassa Inverlochyn linnassa, joka oli muinoin, niin hoetaan, ollut kuninkaallinen linna ja jota vieläkin, vaikka sen vallit oli hävitetty, täytyi pitää aika vahvana ja tärkeänä paikkana. Ja ympärillä, siinä laaksossa, missä Lochy-joki laskee Loch-Eil'iin, oli tarpeeksi avara sija Argylen armeijan majailla. Sinne oli tullut useampia aluksia, täynnä muonaa; siellä oli siis kaikin puolin niin mukavaa, kuin semmoinen armeija suinkin taisi toivoa. Argylen markiisi, pitäessään neuvottelua Auchenbreckin ja Ardenvohrin kanssa, ilmoitti varmasti oiettavansa, että Montrose nyt oli pääsemättömässä pulassa. Hänen väkensä täytyi muka vähitellen hajota, mikäli hän marssi itäänpäin näiden tiettömien tienoiden kautta. Jos hän kulkisi länteenpäin, oli siellä Baillie vastassa; jos taas pohjoiseenpäin, joutuisi hän Seaforth'in käsiin, ja jos pysähtyisi paikalleen, niin oli se vaara tarjona, että kaikki kolme armeijaa yhdistynein voimin syöksisivät hänen kimppuunsa.
»En voi iloita, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», virkkoi Auchenbreck, »kun näen, että Jaakko Grahame joutuu häviöön ilman suurtakaan osanottoa meidän puoleltamme. Hän on jättänyt Argyleshiren maakuntaan suuren velan, ja minua haluttaisi päästä siitä vaatimaan tiliä, veripisara veripisaralta. En mielelläni jätä tämmöisten velkain maksamista toisen miehen huoleksi.»
»Te olette hiuksenhalkaisija», vastasi Argyle. »Mitä väliä sillä on, kenenkä kädet vuodattavat Grahamen veren? Aika on, että Diarmidin poikien veret lakkaavat vuotamasta.—Mitä te sanotte, Ardenvohr?»
»Minä sanon, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi ritari Duncan, »että Auchenbreckin halu tulee vielä tyydytetyksi ja että hän saa tilaisuuden omin käsin maksaa velkansa Montrosen hävityksistä. Se sanoma on näet tullut meidän etuvartijoillemme, että Cameronilaiset kokoilevat kaikkia voimiansa Ben-Nevis vuoren rinteelle. Se tarkoittaa varmaan Montrosen joukkojen kartuttamista hyökkäystä varten eikä hänen pakomatkansa suojelemista.»
»Se taitaa vaan olla jokin juoni tehdä kiusaa rosvoten», sanoi Argyle, »jonka M'Ilduy on keksinyt, kullaten vanhaa vihaansa nimellä 'uskollisuus kuningasta kohtaan.' Heillä ei voi olla muuta mielessä kuin hyökkäys etuvartijoittemme kimppuun, taikka marssimme häiritseminen huomispäivänä.»
»Minä olen lähettänyt vakoojia», virkkoi Ardenvohrin herra, »kaikille haaroille tiedustelemaan. Saamme siis pian kuulla, kokoontuuko todella suurempi voima ja minne se kokoontuu ja missä tarkoituksessa.»
Kauan kesti, ennenkuin saapui sanomia. Mutta juuri kun kuu oli noussut, ilmaisi melkoinen hälinä leirissä ja kohta sen perästä linnastakin kuuluva melu, että oli tullut tärkeitä viestejä. Niistä vakoojista, jotka Ardenvohr ensin oli lähettänyt, oli muutamia jo ennen palannut; mutta ne eivät olleet saaneet muuta tietoonsa kuin hämäriä huhuja, että Cameronilaiset olivat liikkeellä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi Ben-Nevis vuoren kupeista nytkin tullut sellaisia selittämättömiä, pahaa ennustavia ääniä, joilla se usein ilmoittaa rajuilman lähenemistä. Toiset vakoojat, jotka innoissaan olivat menneet kauemmaksi, joutuivat väijyspaikkoihin, missä tutkittavien vuoriseutujen asukkaat surmasivat taikka vangitsivat heidät. Viimein, Montrosen armeijan nopeasti lähestyessä, huomasivat hänen etujoukkonsa ja Argylen etuvartijat toinen toisensa. Vaihdettuansa muutamia luoteja ja nuolia vetäytyivät kummatkin pääjoukkonsa yhteyteen, tuodaksensa tietoja ja saadaksensa uusia käskyjä.
Ardenwohr ja Auchenbreck hyppäsivät kohta hevostensa selkään ja läksivät kuulustamaan etuvartijoita. Argylekin puolestansa kunniakkaasti täytti pääkomentaja-velvollisuutensa, asettaen voimansa alangolle lujaan sotarintamaan, sillä silminnähtävästi oli nyt odotettavana yöllinen kahakka taikka kumminkin tappelu aamulla. Montrose piti niin varovaisesti voimansa vuorisolien peitossa, etteivät Auchenbreck ja Ardenwohr millään yrityksellä, johon uskalsivat ryhtyä, saaneet tietää, kuinka suuri tämä voima saattoi olla. Sen he kuitenkin huomasivat, että se suurimmankin arvion mukaan oli varmasti heidän omaa joukkoansa vähempi. He palasivat nyt Argylen luokse, tuoden saamansa tiedot, mutta tämä herra ei ottanut uskoakseen, että Montrose itsekin olisi mukana. »Se olisi», sanoi hän, »hullutus, jommoista ei Jaakko Grahame tekisi tuimimmassakaan ylpeytensä hurjuudessa. Epäilemättä ei tuolla ole muita kuin vanhat vihollisemme, Glenco, Keppoch ja Glengarry, estämässä kulkuamme. Taikka kenties on Mac-Vourigh Mac-Pherson'iensa kanssa saanut kokoon sotajoukon, joka kuitenkin on varmaan paljoa pienempi meidän voimaamme. Kyllä me heidät siis epäilemättä hajotamme, väkisin taikka sovittelulla.»
Argylen miesten rohkeus oli ylimmillään; heillä ei ollut muuta mielessä kuin kosto niistä hävityksistä, jotka äsken olivat heidän maatansa kohdanneet; he viettivät yönsä sen pelon ja toivon vaiheilla, tokko koittava aamu soisi heille koston tilaisuutta. Kummankin armeijan etuvartijat valvoivat tarkasti vaanien, ja Argylen soturit makasivat tanterella samassa järjestyksessä, missä heidän seuraavana päivänä piti seisoa sotarintamassa.
Vaalea päivänkoitto oli tuskin vielä alkanut punertaa jättiläisvuorien huipuilla, kun armeijain johtajat molemmin puolin jo rupesivat valmistamaan väkeänsä päivän taisteluun. Tämä päivä oli 2:nen helmikuuta 1646. Argylen miehet seisoivat kahdessa rivissä, ei kovin kaukana joen ja järven yhtymäkulmasta; heidän sotarintamansa näkö oli luja ja peloittava. Auchenbreck olisi mielellään aloittanut tappelun ryntäyksellä vihollisen etujoukkoa vastaan; mutta Argyle, varovaisempaa neuvoa noudattaen, katsoi paremmaksi odottaa vihollista kuin itse ahdistaa. Pian kuuluikin merkkejä, jotka ilmoittivat, ettei tarvinnut kauan aikaa turhaan odottaa. Campbellit saattoivat eroittaa eri klanien sotamarsseja sitä myöten, kuin ne vuorisolan kautta lähenivät taisteluun. Cameronien marssi—jonka turmiota ennustavat sanat, lausutut susille ja korpeille, kuuluvat näin: »Tulkaa, niin annan teille lihaa!»—herätti vastakaikua heidän kotivuoristansa. Vuorelaisrunoniekkain tavalla puhuen ei »Glengarryn sotaääni ollut vaiti.» Ja näin voitiin ihan selvästi eroittaa muidenkin heimokuntain sotasäveliä mikäli ne toinen toisensa perästä saapuivat vuoriahteitten suuhun, rynnätäkseen alangolle.
»Näetkös?» virkkoi Argyle sukulaisilleen; »niin on, kuin sanoin. Meillä on vain naapuriemme kanssa tekemistä. Jaakko Grahame ei ole uskaltanut näyttää meille lippuansa.»
Juuri samassa törähti vuorisolan suusta iloinen torventoitotus sillä sävelellä, jolla Skotlannissa vanhastaan oli tapana tervehtiä kuninkaan lippua.
»Tuosta merkistä, herra markiisi, te kuulette», sanoi Ardenvohrin ritari, »että hän, joka on olevinansa kuninkaan käskynhaltija, on itsekin noiden miesten joukossa.»
»Ja että hänellä luultavasti on hevosväkeä mukanaan», lisäsi Auchenbreck, »jota en olisi luullut. Mutta pitääkö sentään vaaleta, herra markiisi? Onhan meillä tässä vihollisia voitettavana ja kosto meille tehdystä pahasta tarjona!»
Argyle ei vastannut mitään; hän vain katsahti käsivarteensa, joka riippui siteessä; hän oli näet äskeisellä marssilla langennut ja loukkaantunut.
»Se on totta», pisti Ardenvohr kiireesti väliin. »Herra Argylen markiisi, te ette voikaan käyttää miekkaa eikä pistoolia. Teidän pitää täältä poistua jollakin aluksella—teidän henkenne on meille kallis, sillä te olette päämme—teidän kädestänne ei voi olla meille apua taistelussa.»
»Ei», virkkoi Argyle, jossa ylpeys ja neuvottomuus taistelivat; »sitä ei pidä koskaan sanottaman, että minä olen paennut Montrosen tieltä. Jos en voikaan taistella, voin kuitenkin kaatua keskellä poikieni joukkoa.»
Mutta useimmat muutkin päälliköt rukoilivat ja kehoittivat johtajaansa yksimielisesti, että hän tällä kertaa jättäisi heidät Ardenvohrin ja Auchenbreckin komentoon ja itse vain katselisi tappelua kaukaa turvallisesta paikasta.—Me emme uskalla häväistä Argylen markiisia pelkurin nimellä; sillä vaikka hänen elämänsä ei ole yhdestäkään urhotyöstä kuuluisa, osoitti hän kuitenkin sen viimeisessä loppukohtauksessa täyttä vakavuutta ja jaloutta. Hänen käytöksensä tässä ja monessa muussakin samallaisessa tilaisuudessa on siis pikemmin luettava neuvottomuuden kuin puuttuvan miehuuden syyksi. Mutta kun se hiljainen, pieni ääni ihmisen rinnassa, joka hänelle kuiskuttaa, että hänen henkensä on hänelle itselleen tärkeä, vielä saa vahviketta useammista äänistä ulkoa, jotka vakuuttavat tämän hengen olevan muillekin tärkeän, niin tämä kaksinkertaiseksi paisunut kiusaus, josta historiassa nähdään paljon esimerkkejä, on voittanut monen miehuulisemmankin, kuin mitä Argyle oli, ja yllyttänyt heitä huolehtimaan vain omasta pelastuksestaan.
»Saattakaa hänet laivaan, jos mielenne tekee, herra Duncan», virkkoi Auchenbreck sukulaiselleen. »Minun velvollisuuteni on valvoa, ettei sama heikkous leviä myös muihinkin miehiimme.»
Näin sanottuaan hän läksi käymään rivejä pitkin, kehoitellen, käskien ja rukoillen sotamiehiä muistamaan vanhaa mainettansa ja suurempaa mieslukuaan. Hän muistutti heille, kuinka pahoista hävityksistä he saisivat kostaa, jos pääsisivät voitolle, ja mikä surkea kohtalo heille olisi tarjona, jos jäisivät tappiolle; näin hän jakeli joka sydämeen kipinän siitä tulesta, joka hänessä itsessään paloi. Argyle taipui sill'aikaa hitaasti ja silminnähtävän vastahakoisesti sukulaistensa hartaisiin yllytyksiin ja salli saattaa itsensä järven rantaan. Sieltä hänet vietiin laivaan, josta hän sitten turvallisemmin, mutta vähemmäksi kunniakseen, katseli tapausten kulkua.
Ardenwohrin herra, vaikka joka hetki oli niin tärkeä, seisoi vielä vähän aikaa paikallaan, silmät kiinnitettyinä veneeseen, joka kuljetti ylipäällikköä pois tappelutantereelta. Hänen sydämessään riehui tunteita, joita hän ei voinut sanoin selittää; sillä klanin päällikköä pidettiin ikäänkuin isänä, jonka heikkoutta klanilainen ei saanut tuomita yhtä ankarasti kuin muiden ihmisten. Paitsi sitä oli Argyle, vaikka vieraille tyly ja kova, omia sukulaisiaan kohtaan jalomielinen, antelias. Kipeästi siis pisti Ardenvohrin jaloon sydämeen se pelko, että Argylen käytöstä tässä tilaisuudessa voisi pahalla tavalla selittää.
»Parempi on niin», sanoi hän itsekseen, tukehuttaen liikutustaan; »mutta—hänen esi-isiensä satanimisessä luettelossa en tiedä yhtään ainoaakaan, joka olisi hiukankaan vetäytynyt syrjemmäksi silloin, kun Diarmidin lippu liehui tuulessa, pahinten verivihollistemme silmien edessä!»
Kaikuva huuto pakoitti hänet viimein kääntymään ja rientämään paikalleen, joka oli Argylen pienen sotavoiman oikealla kyljellä.
Argylen pako ei ollut jäänyt huomaamatta hänen valppaalta viholliseltaan, joka korkeammalta asemaltaan saattoikin hyvin nähdä kaikki, mitä alangolla tehtiin. Kolmen, neljän ratsumiehen seuraaminen näytti, että ne, jotka poistuivat, olivat korkeaa säätyä.
»He vievät», virkkoi Dalgetty, »hevosensa pois tallelle, niinkuin varovaisten hevosmiesten sopii. Tuolla kulkee herra Duncan Campbell ruskean ruunan selässä, jonka juuri olin toivonut saavani varahevosekseni».
»Te erehdytte, majuri», sanoi Montrose, »he vain korjaavat pois kallista päällikköänsä.—Käskekää rynnäkölle paikalla—lähettäkää tunnussana ympäri rivejä.—Hyvät herrat ja jalot päälliköt, Glengarry, Keppoch, Mac-Vourigh, käykää päälle kohta paikalla!—Ratsastakaa Mac Ilduyn luokse, majuri Dalgetty, ja sanokaa, että hänen pitää rynnätä päälle niin tulisesti kuin hän Lochaber-maakuntaansa rakastaa.—Tulkaa sitten takaisin ja tuokaa pieni ratsumiesparvemme tänne lippuni luokse. Ne ynnä irlantilaiset minä pidän tykönäni varaväkenä.»
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kuin kallio, mi torjuu aallot tuhannet,
Niin Lochlin'ia vastaan seisoo Inisfail.
Ossian.
Torvet ja rakkopillit, verenvuodatuksen ja surman kaikuvat sanansaattajat, komensivat yhdistetyin sävelin hyökkäykseen, ja niiden ääneen vastasi useamman kuin kahdentuhannen soturin huuto ynnä myös takana olevien rotkojen kaiku. Kolmeen parveen jaettuina syöksyivät Montrosen vuorelaiset ulos niistä rotkoista, jotka olivat heitä siihen asti kätkeneet vihollisen silmiltä, ja ryntäsivät nurjimmalla uljuudella Campbellien kimppuun, jotka puolestaan ottivat rynnäkön vastaan erinomaisen lujasti. Näiden ryntäävien parvien takana nähtiin irlantilaisten, joiden piti olla varaväkenä, marssivan pitkässä sotarinnassa Colkitton komennossa. Heidän keskellään kulki kuninkaallinen lippu ja Montrose itsekin. Syrjempänä nähtiin noin viisikymmentä ratsumiestä Dalgettyn johdossa, jotka oli ihmeteltävällä huolenpidolla saatu pysymään johonkin määrään kelvollisessa tilassa.
Kuninkaan väen oikeanpuolista hyökkääjäparvea johti Glengarry, vasempaa Lochiel ja keskimmäistä Menteithin kreivi, joka mieluummin meni taisteluun jalkaisin vuorelaispuvussa kuin olisi jäänyt varaväkeen hevosmiesten kanssa.
Vuorelaiset ahdistivat omituisella vimmallaan, joka on tullut sananlaskuksi; likelle päästyään he laukaisivat pyssynsä ja lennättivät nuolensa vihollista vastaan, joka kesti hyökkäyksen mitä miehuullisimmin. Argylen väki oli paremmin varustettu pyssyillä ja seisoi liikkumatta; se taisi siis tähdätä tarkemmin, jonka vuoksi sen ampuminen teki enemmän vahinkoa kuin mitä se itse sai kärsiä. Kuninkaanpuoliset klanit ryntäsivät tämän havaittuansa käsikahakkaan, ja heidän onnistuikin kahdesta kohdin saattaa vihollisen rivit hämminkiin. Jos vastustajat olisivat olleet säännöllistä sotaväkeä, olisi voitto jo sillä ollut ratkaistu. Mutta tässä oli vuorelaisia toisiansa vastassa; sekä aseet että kätevyys niiden käyttämisessä olivat siis molemmin puolin aivan samallaiset.
Taistelu kävi tuimaksi; ja vastakkain taikka kilpiin sattuvien miekkain ja tapparain kalkkeeseen sekaantuivat ne hurjat, kiihoittavat kiljahdukset, joita vuorelainen aina päästää suustansa sotiessaan, tanssiessaan taikka millä tavalla hyvänsä kovasti liikkuessaan. Monet vastakkain sattuneista vihollisista tunsivat toisensa ennestään ja pyrkivät toistensa kimppuun, noudattaen vihansa tunnetta tai jalomielisempää halua kilpailla urhoudessa. Kumpikaan puolue ei peräytynyt tuumankaan vertaa, ja kaatuvien sijaan—sangen tiheään heitä kaatuikin molemmin puolin—tunkeutui hartaasti toisia, rientäen etumaiseen riviin, missä vaara oli suurin. Höyry, samallainen kuin kiehuvasta kattilasta, kohosi kuulakkaan, kylmään talvi-ilmaan ja väikkyi taistelijoiden yläpuolella.
Näin taisteltiin sekä oikealla kyljellä että myös sotarintaman keskuksessa, saamatta tulokseksi muuta kuin haavoja ja surmaa kummallekin puolelle.
Campbellien oikea kylki alkoi sitävastoin hiukan päästä voitolle suuremman mieslukunsa ja Ardenvohrin ritarin sotataidon avulla. Herra Duncan Campbell oli, samassa kun kuninkaan väki ryntäsi, asettanut sotarintamansa äärimmäisen pään kulmittain eteenpäin. Sen kautta kohtasi ryntääjiä tuli edestä sekä sivulta, ja he joutuivat sekaisin, vaikka heidän johtajansa koki parastansa. Tänä hetkenä herra Duncan käski väkensä rynnäkölle ja ahdisti siis juuri samassa kuin näkyi aikovan vain ottaa vastaan vihollisen hyökkäyksen. Tämmöinen äkillinen käänne masentaa aina hyökkääjäin rohkeuden ja saattaa heille usein turmion. Mutta kuninkaan väen pula tuli sillä autetuksi, että irlantilainen varaväki läheni ja ankaralla, yhtämittaisella tulellaan pakoitti Ardenvohrin ritarin luopumaan saadusta edustansa ja tyytymään ryntääjäin torjumiseen. Montrosen markiisi käytti sillä välin hyväkseen muutamain siellä täällä seisovain koivupuiden suojaa ynnä myös irlantilaisten pyssyistä lähtevää lakkaamatonta savua, joka verhosi hänen liikkeitään. Hän käski Dalgettyn seurata perästään ratsuväen kanssa, ja kun hän oli kiertämällä päässyt vihollisen oikeanpuolisen kyljen kohdalle, jopa vähän sen taaksekin, niin hänen kuusi torveansa soitti rynnäkölle. Ratsuväen torvien sävelet ynnä täyttä nelistä lähenevien hevosten jyske tekivät Argylen oikeanpuoliseen kylkeen vaikutuksen, jommoista eivät mitkään muut äänet olisi voineet aikaansaada. Senaikuiset Skotlannin vuorelaiset katselivat hevosia samalla taikauskoisella pelolla kuin ennen muinoin Perun asukkaat; ja heillä oli monta outoa ajatusta siitä, kuinka näitä elukoita saatiin opetetuiksi tappelua varten. Kun he siis äkkiarvaamatta näkivät rivinsä murretuksi ja nuo pedot, joita he pahimmin pelkäsivät, keskellä joukkoaan, niin pako tuli pian yleiseksi, vaikka herra Duncan olisi kuinkakin yrittänyt sitä estää. Majuri Dalgetty, jonka rautapukuun ei mikään ase pystynyt ja joka hypitteli, harppautteli ratsuaan, niin että hänen jokainen sivalluksensa sai sitä raskaamman voiman—tämä outo näky olisi yksistäänkin jo voinut kauhistuttaa miehiä, jotka eivät ikinä olleet nähneet mitään muuta semmoiseen ratsumieheen vähäänkään verrattavaa, paitsi sheltyä (pientä hevosta), mikä haasoitteli paljoa pitemmän vuorelaisen painon alla. Torjuttu jalkaväkikin kävi nyt uudelleen päälle; ja irlantilaiset, seisoen liikkumatta sotarintamassa, tuiskuttivat lakkaamatonta, turmiota tuottavaa tulta pyssyistänsä. Pitempi vastarinta oli mahdoton: Argylen miehet alkoivat hajota ja paeta, enin osa järven rantaa kohti, muut eri haaroille. Oikeanpuolisen kyljen bajoominen, joka jo itsessäänkin oli ratkaiseva tappio, tuli aivan auttamattomaksi, kun Auchenbreck kaatui yrittäessään saada sotarintamaa jälleen järjestetyksi.
Ardenwohrin ritari koetti parin, kolmen sadan miehen kanssa, jotka kaikki olivat aatelissukua ja urhoudestaan kuuluisia—sillä Campbelleissä sanottiin siihen aikaan olevan enemmän aatelismiehiä kuin missään muussa vuorelaisklanissa—turhilla urhoteoilla kyllä suojella suuren joukon villiä pakoa. Mutta tästä urhoudesta ei ollut muuta seurausta kuin surma heille itselleen; sillä yhä ryntäsi vereksiä vihollisia, tunkien heitä erille toisistaan, niin että lopulla näkyi heidän ainoaksi tehtäväkseen jääneen ansaita kunniallinen kuolema tekemällä vastarintaa viimeiseen asti.
»Kunniallista vankeutta, herra Duncan», huusi majuri Dalgetty, kun hän näki tämän herran, jonka vieraana hän oli äsken ollut, pitävän puoliansa useampia vuorelaisia vastaan. Ja vahvistaaksensa tarjoustaan hän ratsasti likemmäksi, miekka kohotettuna. Mutta herra Duncan vastasi vain sillä, että laukaisi pistoolin, joka hänellä vielä oli varalla. Luoti ei sattunut sentään ratsumieheen, vaan hänen kelpo hevoseensa, joka sai haavan sydämensä läpi ja kaatui. Ranald Mac Eagh, joka oli ollut niitä miehiä, mitkä niin kovasti ahdistelivat herra Duncania, otti tilaisuudesta vaarin ja sivalsi hänet maahan, samassa kun pistoolia laukaistakseen käänsi päänsä.
Samassa saapui Allan Mac Aulay paikalle. Kaikki muut tällä tanteren kulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä. »Lurjukset!» tiuskasi Allan, »kuka teistä on uskaltanut näin tehdä, vaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli elävältä otettava vangiksi?»
Puoli tusinaa käsiä oli par'aikaa uutterassa kilvassa ryöstämässä kaatunutta ritaria, jonka aseet ja vaatteet olivat hänen säätyarvonsa mukaan komeat; mutta tämän käskyn kuultuaan he heittivät työnsä kesken. Ja käsien omistajat koroittivat ääntänsä, puolustaaksensa itseään, ja lykkäsivät teon Skyeläisen syyksi, jolla nimellä he tarkoittivat Ranald Mac Eaghia.
»Saarelaiskoira!» huusi Allan, vimmassaan unohtaen, että he profeettoina olivat virkaveljeksiä, »lähde ajamaan vihollista takaa äläkä enempää koske tähän mieheen, jos et halua surmaa minun kädestäni!»
He olivat tällä hetkellä melkein yksinään siinä paikassa. Sillä Allanin uhkaukset olivat ajaneet pois hänen omat klanilaisensa, ja kaikki muut olivat jo ennemmin painuneet eteenpäin, likemmäksi järven rantaa levittäen hälinää ja kauhistusta ja sekamelskaa ja jättäen ainoastaan kuolleet sekä kuolemaisillaan olevat jäljelle. Tämä oli liian suuri kiusaus Mac Eaghin kostonhimoiselle mielelle.—»Yhtä luultavaa, kuin että minä saisin surmani sinun kädestäsi, joka jo rusoittaa sukuni verestä», virkkoi hän, vastaten Allanin uhkaukseen yhtä uhkaavalla äänellä, »on sekin, että sinä saat surmasi minun kädestäni!» Näin sanoen hän sivalsi Allania niin arvaamattoman nopeasti, että tämä tuskin kerkesi torjua iskun kilvellään.
»Heittiö!» tiuskasi Allan kummastuneena, »mitä se tarkoittaa?»
»Minä olen Ranald Sumulainen!» vastasi saarelainen, uudestaan sivaltaen; ja sen sanan perästä alkoi heidän välillänsä tuima käsikahakka. Mutta niin näytti olevan sallittu, että Allan Mac Aulaystä piti tulla äitinsä onnettomuuden kostaja tälle rosvoparvelle; sen todisti tämäkin taistelu yhtä hyvin kuin moni muu edellinen. He eivät olleet vielä vaihdelleet monta iskua, kun Ranald Mac Eagh jo kaatui saatuaan syvän haavan pääkalloonsa. Mac Aulay, astuen toisella jalalla hänen rintansa päälle, oli juuri pistämäisillään miekan hänen ruumiinsa läpi; mutta kolmas yht'äkkiä väliin tullut mies sivalsi hänen miekkansa kärjen ylöspäin. Tämä mies oli majuri Dalgetty, joka kaatumisestaan pyörtyneenä ja kuolleen hevosensa alla maaten nyt vasta oli jälleen päässyt jaloille ja järkiinsä. »Ylös miekka!» komensi hän Allania, »ja älkää tehkö tälle miehelle enempää vahinkoa; sillä hän on minun suojeluksessani ja meidän korkeasti kunnioitettavan herra markiisimme palveluksessa. Eikä sotalaki sitä paitsi salli, että kukaan kunniallinen kavaljeeri saa kostaa yksityisistä syistä 'flagrante bello, multo majus flagrante proelio' (sodan riehuessa, saatikka tappelun riehuessa).»
»Narri!» ärjäisi Allan. »Pois tieltä, äläkä uskalla käydä tiikerin ja hänen saaliinsa väliin!»
Mutta Dalgetty ei luopunut vaatimuksestaan, vaan asettausi niin, että kaatunut Mac Eagh oli hänen jalkainsa välissä. Näin seisoen majuri ilmoitti Allanille, että hän, jos oli olevinansa tiikeri, saattaisi nyt nähdä leijonan tulleen häntä vastaan. Siinä oli jo kylliksi—tässä uhkaavassa liikkeessä ja lauseessa; ja sotaisen profeetan koko vimma kääntyi nyt sitä miestä vastaan, joka esti hänen kostoansa. Heti paikalla ruvettiin muitta mutkitta vaihtelemaan miekaniskuja.
Allanin ja Mac Eaghin taistelu oli ympärillä puuhaavilta harvoilta sotureilta jäänyt huomaamatta; sillä Montrosen väessä ei ollut monta, jotka olisivat tunteneet Ranaldin. Mutta kahakka Allanin ja Dalgettyn välillä, jotka kumpikin olivat niin hyvin tutut, veti kohta huomion puoleensa. Hyväksi onneksi sen huomasi Montrosekin; hän näet tuli juuri sinne, kerätäksensä kokoon pienen ratsumiesparvensa ja lähteäksensä heidän kanssaan kauemmaksi Loch Eilin rannalle päin ajamaan vihollista takaa. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi keskinäinen eripuraisuus tulisi hänen pienelle sotavoimalleen; sentähden hän ajaa karahutti kohta lähemmäksi. Ja nähtyänsä Mac Eaghin maassa ja Dalgettyn seisovan hänen kohdallaan puolustamassa häntä Allania vastaan arvasi Montrose terävällä älyllään heti riidan syyn ja keksi samassa myös keinon sen lopettamiseksi.
»Hyi häpeä!» lausui hän. »Tekö, aatelismiehet ja uljaat soturit, tässä tappelette keskenänne loistavan voiton tantereella! Oletteko hulluja? Vai onko päänne pyörryksissä siitä maineesta, jonka tänään olette kumpikin ansainneet?»
»Eipä syy ollut minussa, sallikaa mun sanoa se, armollinen herra markiisi», virkkoi Dalgetty. »Minun on sanottu olevan bonus socius, bon camarado jokaisessa paikassa, missä olen Euroopassa palvellut. Mutta se, joka koskee minun suojeluksessani olevaa miestä——»
»Ja se», tiuskasi Allan yht'aikaa, »joka uskaltaa estää ansaittua kostoa——»
»Hävetkää, hyvät herrat!» sanoi taas Montrose. »Minulla on muuta tehtävää teille kumpaisellekin—paljoa tärkeämpää tehtävää kuin mikään yksityinen riita, jonka ratkaisemiseksi voitte helposti löytää sopivamman hetken. Te, majuri Dalgetty, laskeutukaa polvellenne.»
»Polvelleniko?» ihmetteli Dalgetty. »Sitä komentosanaa en ole oppinut tottelemaan, paitsi kun se kaikui saarnatuolista. Ruotsin sotarintamassa etumainen rivi tosin laskeutuu toiselle polvelleen, mutta ei muuten kuin rykmentin seistessä kuudessa rivissä peräkkäin.»
»Sittenkin», toisti Montrose, »minä nyt käsken: Laskeutukaa polvellenne
Kaarle kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa nimessä!»
Kun Dalgetty oli vastahakoisesti totellut, niin Montrose sivalsi häntä kepeästi selkään miekkansa lappeella, lausuen: »Palkinnoksi uljaista urhotöistäsi tänä päivänä ja hallitsijamme, Kaarle kuninkaan, nimessä minä teen sinusta ritarin—ole urhoollinen, uskollinen ja onnellinen. Ja nyt, ritari Dugald Dalgetty, työhön. Kerätkää niin monta ratsumiestä, kuin suinkin kokoon saatte, ja ajakaa niitä vihollisia takaa, jotka pakenevat rannalle päin. Älkää hajoitelko voimaanne, älkää myöskään menkö liian kauas; pitäkää vain huoli siitä, ettei vihollinen pääse uudestaan kokoontumaan, minkä saanettekin sangen vähällä vaivalla estetyksi. Hevosen selkään siis, ritari Dugald, ja työhön.»
»Mutta minkä hevosen selkään minä nousisin?» kysyi uusi ritari. »Kustaavus parka lepää kunnian tantereella niinkuin kuuluisa kaimansakin! Ja juuri nyt, kun tänään minusta on tullut ritari—ratsumies, jos tämän saksalaisen sanan kääntäisi—ei minulla olekaan enää hevosta, jolla ratsastaisin.»
»Niin ei suinkaan saa tapahtua», vastasi Montrose, hypäten maahan hevosensa selästä. »Tässä lahjoitan teille oman hevoseni, jota on pidetty kelpo ratsuna. Mutta olkaa nyt hyvä ja käykää siihen työhön, jota osaatte niin taitavasti toimittaa.»
Paljon kiitoksia lausuen hyppäsi ritari Dugald saamansa kalliin lahjan selkään. Ja sitten vain pyydettyänsä markiisia muistamaan, että Mac Eaghille oli luvattu täysi turva, hän läksi suurella innolla ja ilolla täyttämään hänelle annetut käskyt.
»Ja te, Allan Mac Aulay», virkkoi Montrose, kääntyen vuorelaisen puoleen, joka pitäen miekkansa kärkeä maata kohti oli ynseän ylenkatseellisesti seurannut vastustajansa ritariksitulon menoja; »te, joka olette jalompaa laatua kuin tavalliset ihmiset, joita vaan halpa saalis, palkka ja arvonimet saattavat liikkeelle—te, joka syvien tietojenne vuoksi sovitte niin hyödylliseksi neuvonantajaksi—tekö tässä tappelette Dalgettyn kaltaisen miehen kanssa saadaksenne muka polkea sammuksiin viimeisen hengenkipinän tuommoisesta ylenkatsottavasta vihollisesta? Tulkaa, ystäväni, minulla on teille parempaa työtä. Tämä voitto, jos sanoma siitä esitetään taitavasti, kääntää Seaforthin meidän puolellemme. Syynä siihen, että hän on tarttunut aseisiin meitä vastaan, ei ole uskollisuuden puute, vaan uskon puute hyvän asian menestykseen. Hänen aseensa saataisiin tällä hetkellä, kun meille koittaa parempi onni, ehkä yhdistymään meidän aseihimme. Minä aion lähettää urhoollisen ystäväni, eversti Hayn, hänen luoksensa suoraan tältä taistelutantereelta. Mutta hänellä pitäisi olla siinä toimessa kumppanina joku vuorelaispäällikkö, joka olisi säädyltään Seaforthin vertainen ja jolla olisi tarpeeksi taitoa ja arvoa, voidakseen häneen vaikuttaa. Te olette kaikin puolin soveliain tähän perin tärkeään tehtävään, ja sitä paitsi, koska teillä ei ole mitään sotajoukkoa komentonne alaisena, joudatte paremmin pois kuin ne klanipäälliköt, joiden alustalaiset ovat täällä sodassa. Te tunnette perinpohjin kaikki rotkot ja ahteet näissä vuoristoissa, samoin kuin myös jokaisen heimokunnan tavat ja tottumukset. Menkää siis Hayn luokse, joka on oikealla kyljellämme; hän on jo saanut käskyni ja odottaa teitä. Te tapaatte hänet Glenmorrisonin väen joukossa; olkaa hänelle oppaana, tulkkina ja virkakumppanina.»
Allan Mac Aulay loi markiisiin synkän, läpitunkevan katseen, ikäänkuin tiedustellen, eikö tämä äkillinen toimi ollut hänelle annettu jonkin salaisen, selittämättömän syyn tähden. Mutta Montrose, joka oli mestari muiden ajatukset älyämään, oli yhtä taitava myös peittämään omat ajatuksensa. Hän katsoi erittäin tärkeäksi asiaksi, että Allan, joka tällä hetkellä oli innoissaan ja vimmastuneena, olisi poissa leiristä muutamia päiviä, niin että Montrose sillä ajalla saattoi, niinkuin hänen kunniansa vaati, pitää huolta oppaittensa lähettämisestä turvalliseen paikkaan. Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa helposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain huolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta vietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista. Montrose, näet, antoi hänet muutamain irlantilaisten haltuun, käskien heidän hoitaa häntä ja valvoa, ettei kukaan vuorelainen, ei mistään klanista, pääsisi häntä näkemään.
Markiisi otti sitten varahevosensa, jota eräs hänen palvelijoistaan talutti, nousi sen selkään ja läksi katsastelemaan voittonsa tannerta. Tämä voitto oli ratkaisevampi kuin hän olisi hartaimmassakaan halussaan voinut toivoa. Argylen uljaasta sotajoukosta, kolmestatuhannesta miehestä, sai täydelleen puolet surmansa tappelussa taikka sitten pakomatkalla. Enimmän osan oli täytynyt peräytyä sitä alangon kulmaa myöten, missä joen ja järven yhtyessä syntyy umpisoppi, niin että sieltä ei enää ollut pääsöä eikä pakoa. Monet sadat ajettiin järveen ja hukkuivat. Pelastuneista noin puolet pääsi sillä, että uivat joen poikki taikka hyvissä ajoin olivat paenneet järven vasempaa rantaa myöten. Tähteet vetäytyivät vanhaan Inverlochyn linnaan, jossa heidän kuitenkin, kun ei ollut mitään muonavaroja eikä myös avun toivoa, täytyi kohta antautua sillä ehdolla, että saisivat rauhassa mennä kotiin. Aseet, ampumavarat, liput ja kuormasto, kaikki jäi voittajain saaliiksi.