SEITSEMÄS LUKU.
Kun suuttunut Albin miekkahan tarttuu
Ja päälliköit' urheit' apuhun karttuu,
Clan-Ranald uljas ja Moray'kin julkia,
Kas korkeita plaideja, kauneita sulkia!
Lochie'lin varoitus.
Sille, joka sinä aamuna näki Darnlinwarachin linnan, oli vilkas ja iloinen näky tarjona.
Päälliköt tulivat kukin joukkonsa kanssa, jotka huolimatta suuresta miesluvustaan eivät olleet mitään muuta kuin heidän tavallinen seuransa ja henkivartijaväkensä juhlatiloissa. He tervehtivät kartanon isäntää ja toisiansa ylenpalttisen ystävällisesti taikka ylpeän, kylmäkiskoisen kohteliaasti, riippuen kulloinkin siitä, oliko heidän klaniensa välillä viime aikoma ollut ystävällinen vai vihollinen suhde. Jokaisessa pienessä päällikössä, olipa hänen valtansa verrattain kuinka vähäinen tahansa, näkyi se ylpeä vaatimus, että muiden piti kunnioittaa häntä niinkuin ainakin omavaltaista, itsenäistä hallitsijaa. Sitävastoin tekivät mahtavammat ja voimallisemmat, jotka äskeisten riitain tai muinaisten perintötaisteluiden tähden olivat keskenänsä vihoissa, valtiollisten syitten pakosta suuria myönnytyksiä heikompain kumppaniensa ylpeydelle, voidakseen hädän tullessa saada niin monta ystävää kuin mahdollista omalle puolelleen ja oman lippunsa juurelle. Tämä vuorelaispäälliköiden kokous oli siis hyvin samantapainen kuin Saksan keisarikunnan muinaiset herrainpäivät, joilla mitättöminkin vapaakreivi, vaikka hänen omanaan ei ollut muuta kuin kalliokukkulalle rakennettu linna ynnä muutamia satoja tynnyrinaloja maata sen ympärillä, vaati itsellensä itsenäisen hallitsijan nimeä ja arvoa ynnä tämän arvon mukaista sijaa keisarikunnan ylimysten joukossa.
Eri päälliköiden seuralaiset oli majoitettu ja järjestetty eri paikkoihin sitä myöten, kuin sijan ja muiden asianhaarain vuoksi paraiten sopi. Jokainen päällikkö oli kuitenkin pitänyt luonansa kantapoikansa, joka seurasi häntä uskollisesti kuin kuvajainen, valmiina toimittamaan, mitä ikinä herra käskisi.
Linnan edustalla oli nähtävänä eriskummallinen ilmiö. Eri saarista, laaksoista ja notkoista kokoontuneet vuorelaiset seisoivat kukin joukko erillään, luoden toisiinsa silmäyksiä, joissa näkyi uhkamielisyyttä, harrasta uteliaisuutta tai katkeraa vihaa. Mutta eriskummallisinta tässä kokouksessa, ainakin alankolaiskorvalle, oli rakkopillien puhaltajani kilvoitteleva soitanto. Nämät sotaisat soittoniekat, jotka kukin puolestansa pitivät omaa heimokuntaansa verrattomasti parhaana, ja pöyhkeimmällä tavalla ylpeilivät omasta virastansa, soittivat ensi alussa kukin pibroch'iansa (sotamarssiansa), oman klaninsa etupäässä. Viimein, aivan kuin koirasteeret soitimen aikana lentävät yhteen joukkoon, kiihtyen toinen toisensa ylpeästä kukerruksesta, samoin myös rakkopillinsoittajat, pöyhistellen tartanejansa ja plaidejansa yhtä ylpeästi kuin linnut höyheniänsä, alkoivat lähetä niin likelle, että voivat näyttää taitoansa virkaveljilleen. Astuskellen likellä toisiansa ja iskien toisiinsa katseita, jotka ilmaisivat röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä, he teikkaroivat ja puhalsivat vinkuvia soittimiansa. Jokainen soitti omaa säveltänsä niin kimakasti, että italialainen soittoniekka, jos semmoinen olisi maannut haudassa puolentoistakin peninkulman päässä, epäilemättä olisi noussut kuolleista ja paennut kauas kuuluvilta.
Päälliköt pitivät sillä välin salakokousta linnan isossa salissa. Heidän joukossaan oli vuoriston mahtavimpia miehiä; muutamia heistä oli sinne viekoittanut kiivaus kuninkaan edun puolesta, paljon useampia suuttumus siitä ankarasta, kauas ulottuvasta ylivallasta, jolla Argylen markiisi, kohottuansa valtakunnan mahtavien joukkoon, rasitti vuoristolaisnaapureitaan. Tämä valtiomies, vaikka sangen taitava ja mahtava, oli näet suuresti vihattu vuorelaispäälliköiden kesken muutamain vikainsa tähden. Hänen jumalisuutensa oli synkkää, vainoovaista laatua; hänen kunnianhimonsa näkyi olevan täyttymätön; ja alhaisemmat päälliköt valittivat hänen olevan jalomielisyyttä ja anteliaisuutta vailla. Lisätkäämme vielä, että Gillespie Grumach,[20] vaikka syntyisin vuorelainen ja peräisin suvusta, joka ennen ja myöhemmin on aina ollut urhoudesta mainio, kuului olevan parempi mies neuvostossa kuin sotatanterella. Hän ja hänen heimokuntansa olivat vastukseksi etenkin Mac Donald'eille sekä Mac Lean'eille, kahdelle lukuisalle klanille, jotka tosin olivat keskenään eripuraisia vanhan perintöriidan tähden, mutta yksimielisiä katkerassa vihassaan Campbelleja[21] eli Diarmidin poikia vastaan, kuten heitä myös mainittiin.
Hetken aikaa olivat kokoontuneet päälliköt seisoneet ääneti odotellen, että joku esittäisi keskusteltavan asian. Mutta lopulta yksi heistä, joka oli mahtavimpia, aloitti kokouksen näillä sanoilla: »Meidät on tänne kokoon kutsuttu, Mac Aulay, tärkeistä, kuninkaan ja valtakunnan asiaa koskevista kysymyksistä keskustelemaan. Tahtoisimme siis saada tietää, kuka meille asian laidan selittää?»
Mac Aulay, joka ei juuri ollut puhetaituri, pyysi kreivi Menteithiä esittämään keskustelun ainetta. Aivan ilman ylpeyttä, mutta hyvin järkevästi lausui siis tämä nuori herra suovansa, että hänen ehdotuksensa esiintuojana olisi joku paremmin tunnettu ja parempaa luottamusta herättävä mies. Mutta koska häntä pyydettiin puheenjohtajaksi, tahtoi hän kokoontuneille päälliköille ilmoittaa, että heidän, jos halusivat luoda pois sen ikeen, jota umpiuskoiset olivat yrittäneet heidän niskoillensa laskea, piti viipymättä käyttää tätä hetkeä hyväkseen. »Covenantilaiset», sanoi hän, »ovat kahdesti nostaneet kapinoita kuningastansa vastaan ja väkisin pakottaneet häneltä suostumuksen kaikkiin vaatimuksiin, sekä järjellisiin että järjettömiin, jotka he katsoivat soveliaaksi esiin tuoda—heidän päällikkönsä ovat saaneet yltäkyllin suosionosoituksia sekä arvopaikkoja—he ovat silloin, kun kuningas, armollisesti käytyänsä synnyinmaassaan, jälleen palasi Englantiin, julkisesti lausuneet hänen palaavan tyytyväisenä kuninkaana tyytyväisen kansan tyköä. Kaiken tämän perästä ja ilman mitään valitusta heille muka tehdystä vääryydestä ovat samat miehet, epäluulojen ja pelkojen nojalla, jotka ovat yhtä perättömiä kuin kuninkaan kunniata loukkaavia, lähettäneet suuren sotavoiman Englantiin kapinoitsijoille avuksi, vaikka Skotlannilla ei ollut sen riidan kanssa tekemistä enempää kuin Saksankaan sodan kanssa. Hyvä sentään», jatkoi hän, »että kiivaus, jolla he tuota maanpettuuttansa toimeen panevat, on saattanut Skotlannissa nyt hallitsevan liittokunnan aivan umpisokeaksi, niin etteivät he huomaa vaaraa, jonka alaiseksi ovat joutumaisillaan. Tuo armeija, joka vanhan Levenin johdossa lähetettiin Englantiin, on heidän paras sotavoimansa, ydin niistä sotajoukoista, jotka kahden edellisen sodan aikana on otettu meidän maastamme.»——
Tässä kapteeni Dalgetty yritti nousta selittääksensä, kuinka monta taitavaa, Saksan sodassa harjaantunutta upseeria hän varmaan tiesi palvelevan Levenin kreivin armeijassa. Mutta Allan Mac Aulay painoi hänet alas istualle toisella kädellään ja kohotti samassa toisen kätensä etusormen huulilleen; sillä tavoin saatiin, vaikk'ei aivan helposti, kapteenin sekaantuminen estetyksi. Dalgetty mulkoili Allania kovin ylenkatseellisin ja vihaisin silmin, josta ei kuitenkaan tämän vakavuus hetkeksikään häiriytynyt; ja kreivi Menteith jatkoi ilman enempää viivytystä.
»Nyt» virkkoi hän, »on jokaisella totisella, uskollisella skotlantilaisella paras tilaisuus todistaa, että syynä siihen häpeään, jonka alaiseksi meidän maamme viime aikoina on tullut, on ainoastaan muutamain harvain vallatonten ja levotonten miesten itsekäs kunnianhimo ynnä hullu uskonnollinen kiihko, joka viidestäsadasta saarnastuolista purkautuen on tulvana levinnyt Skotlannin alankojen yli. Minulla on pohjoisesta Skotlannista Huntlyn markiisilta kirjeitä, jotka aion näyttää jokaiselle teistä erikseen. Tämä herra, joka on yhtä uskollinen kuin mahtava, lupaa ponnistaa viimeisetkin voimansa yhteisen asiamme edistämiseksi; ja suurivaltainen Seaforthin kreivi valmistautuu samaa lippua seuraamaan. Yhtä lujat lupaukset minulla on myös Airlyn kreiviltä sekä Ogilvien suvulta Angusshirestä. Ja tottahan nämä herrat, kun yksin tuumin Hay'den, Leith'ien, Burnet'ien ja muiden kuninkaanpuoleisten aatelismiesten kanssa vähän ajan päästä nousevat hevostensa selkään, saavat kokoon enemmänkin kuin tarpeeksi suuren voiman, masentaaksensa kaiken toivon pohjoisten seutujen Covenantilaisilta, jotka jo ovat saaneet kokea heidän urhoollisuuttansa kuuluisassa, tavallisesti Turiff'in raviksi kutsutussa teloituksessa. Forth- ja Tay-lahtien eteläpuolella», jatkoi hän, »on niinikään kuninkaalla paljo ystäviä, jotka suutuksissaan pakkovaloista, väkinäisistä sotamiehenotoista, vääryydellä määrätyistä ja epätasaisesti kootuista raskaista veroista, sääty-liittokunnan väkivallasta ja presbyteriläispappien hävyttömistä nuuskimisista, tarttuvat aseisiin, niin pian kuin näkevät kuninkaallisen lipun liehuvan. Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan ystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle eteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa Pohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin, Westmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta. Näitä lukuisia, uljaita aatelisherroja vastaan ei eteläisillä Covenantilaisilla ole panna muuta kuin oppimattomia rekryyttejä: läntisten kreivikuntain Whigamoreja ynnä alankojen talonpoikia ja käsityöläisiä. Länsivuoristossa en tiedä Covenantilaisilla olevan puolenpitäjiä, paitsi tuota yhtä miestä, joka on yhtä vihattu kuin tunnettu. Mutta tokko löytynee ainoatakaan miestä, joka ympäri tätä salia silmät luotuansa ja tässä koossa olevain päälliköiden mahtavuutta, urhoutta sekä arvoa ajatellen hetken aikaakaan epäilisi, että he saavat voitetuksi suurimmankin sotavoiman, minkä Gillespie Grumach[22] saattanee koota heitä vastaan. Vielä minun tulee lisätä, että jokseenkin suuret raha- ja muonavarat on varustettu armeijan tarpeiksi»—(tällä kohtaa Dalgetty herkisti korviansa)—»että taitavia, ulkomaan sodissa oppineita upseereja, joista yksi on tässä läsnä»—(kapteeni ojensi itsensä suoraksi ja katsahti ympärilleen)—»on pestattu opettajiksi niille rekryyteille, jotka kenties tarvitsevat harjoitusta, ja että lukuisa apujoukko Irlannista, Antrim'in kreivin lähettämä, on onnellisesti tullut yli salmen ja nyt, Clanranaldin väen avulla valloitettuansa ja vahvistettuansa Mingarryn linnan, par'aikaa marssii tänne meidän kokouspaikkaamme kohti, tehden tyhjäksi kaikki Argylen kreivin laittamat esteet. Muuta ei nyt puutu», pitkitti hän, »kuin että te, jalot, läsnäolevat herrat, sysäätte syrjään kaikki mitättömät pyrinnöt ja yhdistätte sydämenne ja kätenne tämän yhteisen asiamme edistämiseksi. Lähettäkää tulinen risti (arpakapula) ympäri klanejanne kulkemaan, käskien heidän nousta joka kynsi ja kokoontua niin joutuisasti, ettei viholliselle jää aikaa varustautua, eipä edes tointuakaan siitä säikähdyksestä, jonka pibrochin (sotamarssin) ensimmäiset sävelet synnyttävät. Minäkin», lopetti hän, »vaikken ole Skotlannin rikkaimpia, mahtavimpia aatelisherroja, tunnen, että minun nyt tulee suojella vanhan, kunniallisen sukuni arvoa ja vanhan, kunniallisen kansani vapautta, ja näiden puolesta olen valmis antamaan sekä tavarani että henkeni alttiiksi. Jos muut mahtavammat ovat yhtä kernaat, niin tiedän varmaan heidän saavan kuninkaansa kiitokset ja tulevain polvikuntain ylistykset siitä palkinnoksi.»
Kovilla hurraa-huudoilla otettiin tämä kreivi Menteithin puhe vastaan; ne ilmaisivat, että kaikki läsnäolevat yhtyivät hänen esiintuomiinsa mielipiteisiin. Mutta huutojen vaijettua päälliköt yhä vielä katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin joku seikka vielä olisi jäänyt ratkaisematta. He kuiskuttelivat vähän keskenänsä, ja sitten muuan vanha mies, jota hänen harmaitten hiustensa tähden pidettiin suuressa arvossa, vaikka hän ei ollut mahtavimpia päälliköitä, vastasi puheeseen.
»Menteithin thane (kreivi)», lausui hän, »hyvin te olette puhunut; eikä ole meidän seurassamme yhtään, jonka sydämessä eivät samat tunteet hehkuisi täydellä tulella. Mutta miesluku yksin ei voitolle saata; johtajan pää on menestyksen saavuttamiseksi yhtä tärkeä kuin sotamiesten käsivoima. Sentähden kysyn teiltä: kuka ottaa kohottaakseen ja kantaakseen sitä lippua, jonka ympärille meitä käsketään nousemaan ja kokoontumaan? Luuletteko, että annamme poikamme ynnä paraat miehistämme vaaralle alttiiksi, ennenkuin tiedämme, kenenkä johtoon heidät pitää uskoa? Lähettäisimmehän, niin tehden, heidät teloitettaviksi, joita meidän velvollisuutemme, niin Jumalan kuin ihmissääntöjen mukaan, on suojella. Missä on se kuninkaan käskynhaltija, jonka komentoon uskollisten alamaisten tulee kokoontua aseet kädessä? Oppimattomiksi ja sivistymättömiksi meitä sanotaan; mutta me ymmärrämme sentään jotakin sodankäynnin säännöistä samoin kuin oman maamme laeista. Emmekä tahdo aseihin tarttumalla rikkoa Skotlannin valtakunnan rauhaa muuten kuin kuninkaan nimenomaisesta käskystä ja sellaisen päällikön johdossa, joka kelpaa komentajaksi sellaisille miehille, mitä tässä on koolla.»
»Mistä te semmoisen johtajan löytäisitte», lausui toinen päällikkö, pystyyn kavahtaen, »jos ette siksi ota Saarien Herran edusmiestä, jolla sekä syntynsä että sukuperänsä nojalla on oikeus johtaa kaikkien vuoriston klanien sotavoimia. Ja missä tämä arvo löytyisi, jos ei Vich Alister Moren suvussa?»
»Todeksi myönnän», virkkoi toinen kiivaasti, »puheen alkulauseen, vaan en sen loppupäätöstä. Jos Vich Alister More tahtoo, että hänet tunnustettaisiin Saarien Herran edusmieheksi, niin näyttäköön ensin verensä olevan punaisempaa kuin minun vereni.»
»Sen saamme pian nähdä», tiuskasi Vich Alister More, miekkansa kahvasuojukseen tarttuen. Mutta kreivi Menteith riensi väliin, kehoittaen ja rukoillen kumpaakin muistamaan, että koko Skotlannin onni, heidän kotimaansa vapaus ja kuninkaan etu nyt olisi kalliimpana pidettävä kuin yksityiset kiistat sukuperästä, arvosta tai etusijasta. Useammat muut vuorelaispäälliköt, joiden ei tehnyt mieli kummankaan kiistelijän vaatimuksiin suostua, rupesivat myös välittämään, kaikista hartaimmin kuuluisa Evan Dhu.
»Minä olen», sanoi hän, »tullut järvilaaksoistani, niinkuin koski vuorelta, perille asti kuohuakseni enkä kesken palatakseni. Ei Skotlantia eikä Kaarle kuningasta sillä auteta, että me käännämme silmät taaksepäin, omia oikeuksiamme tarkastellen. Minä annan ääneni sille kenraalille, jonka kuningas määrää; sillä hänellä on epäilemättä kaikki avut, joita meikäläisiä miehiä komentamaan pantu tarvitsee. Korkeasta suvusta hänen pitää olla, ettemme häntä totellen alentaisi arvoamme—viisas ja taitava, ettei meidän väkemme henki joudu hukkaan—urhoollisin urhoollisista, ettei oma kunniamme joudu häpeään—tasamielinen, luja ja miehuullinen, niin että kykenee meitä koossa pitämään. Semmoinen sen miehen pitää olla, joka sopii meille johtajaksi. Oletteko te valmis, Menteithin thane, ilmoittamaan, mistä tämmöinen ylipäällikkö olisi saatava?»
»Ei semmoisia ole useampi kuin yksi!» lausui Allan Mac Aulay, »ja tässä», hän laski kätensä kreivi Menteithin takana seisovan Andersonin olkapäälle, »tässä hän seisoo!»
Läsnäolevain herrain yleinen kummastus ilmeni vihaisella nurinalla. Mutta Anderson viskasi maahan viitan, jolla oli peittänyt kasvonsa, ja puhui esiin astuen tällä lailla: »En aikonutkaan paljo kauemmin olla äänetönnä kuuntelijana tässä tärkeässä keskustelussa, vaikka maltiton ystäväni tosin on pakottanut minut ilmoittamaan nimeni vähä aikaisemmin kuin aioin. Ansaitsenko minulle tällä valtuuskirjalla uskotun kunniapaikan, se näkyy paraiten siitä, mitä ehkä kykenen saamaan toimeen kuninkaan hyväksi. Tämä on valtiosinetillä vahvistettu valtuuskirja Jaakko Grahamille, Montrosen kreiville, komentamaan niitä sotajoukkoja, jotka tässä maassa ovat koottavat kuninkaallisen majesteetin palvelusta varten.»
Yleinen suostumushuuto kajahti nyt läsnäolevain rinnasta. Ei ollutkaan todella ketään toista miestä, jonka sukuperä olisi ollut niin korkea, että ylpeät vuorelaiset olisivat suostuneet häntä tottelemaan. Hänen vanha perintövihansa Argylen markiisia vastaan takasi samassa, että hän ryhtyisi sotaan kyllin tulisella innolla, ja hänen kuuluisa sotataitonsa sekä koeteltu urhoutensa vahvistivat toiveita sodan onnellisesta menestyksestä.
KAHDEKSAS LUKU.
Hankkeemme on yhtä hyvä kuin mikään solmittu hanke: ystävämme ovat uskolliset ja luotettavat; hyvä hanke se on, armaat veikkoset, ja hyvää toivoa tarjoova; oikein kelpo hanke, armahimmat veikkoseni.
Henrik IV, osa I.
Niin pian kuin yleinen riemu- ja ihmettelemishuuto alkoi asettua, vaadittiin hartaasti äänettömyyttä, että saataisiin kuulla kuninkaallinen valtuuskirja. Ja lakit, jotka tähän asti olivat pysyneet jokaisen päällikön päässä luultavasti siitä syystä, ettei kukaan tahtonut ensiksi paljastaa päätään, nostettiin nyt kaikki kerrassaan kuninkaallisen kirjeen kunniaksi. Tämä soi kreivi Montroselle täysimmän ja avarimman vallan kutsua alamaiset aseisiin sen kapinan kukistamiseksi, jonka muutamat maanpetturit ja metelöitsijät olivat nostaneet kuningasta vastaan, tällä tavoin julkisesti rikkoen, näin sanat kuului, uskollisuusvalansa ynnä molempain kuningaskuntain välillä tehdyn rauhansovinnon. Se käski kaikkia alhaisempia virkamiehiä tottelemaan ja auttamaan Montrosea hänen hankkeessaan. Se antoi hänelle vallan kirjoittaa asetuksia ja julistuksia, rangaista rikoksia, suoda syyllisille anteeksi ja asettaa virkoihin tahi erottaa viroista linnanisännät sekä sotapäälliköt. Sanalla sanoen, se oli niin täydellinen ja rajaton valtuuskirja kuin hallitsija ikinä voi uskoa alamaiselle. Heti kun se oli loppuun luettu, kajahti hurraahuuto, ilmoittaen, että kokoontuneet päälliköt mielellään myöntyivät kuninkaansa tahtoon. Montrose, joka ei katsonut yleisesti lausuttua kiitostansa tästä suosiollisesta vastaanotosta vielä riittäväksi, rupesi nyt kohta puhuttelemaan erityisiä päälliköitä. Mahtavin heistä oli jo kauan aikaa ollut hänelle tuttu; mutta Montrose tutustui nyt vähempienkin kanssa. Hän osoitti itsellään olevan niin tarkat tiedot kunkin päällikön erityisistä pyrinnöistä ja kunkin klanin tilasta sekä historiasta, että selvästi näkyi, kuinka kauan hän varmaan jo oli tutkistellut vuorelaisten mielenlaatua ja valmistanut itseänsä nykyiseen virkaansa.
Kun hän suoritti näitä kohteliaisuuden toimia, olivat hänen kepeät liikkeensä, merkilliset kasvonsa ja arvokas ryhtinsä eriskummallisessa ristiriidassa hänen pukunsa karkeuden ja halpuuden kanssa. Montrosen muoto ja katsanto olivat sitä laatua, josta katsoja kohta ensi silmäyksellä havaitsee jotakin erinomaista, ne kun yhä enemmän miellyttävät, mitä kauemmin niitä katsellaan. Vartalo oli vaan hiukan pitempi tavallista mittaa, mutta erinomaisen hyvin rakennettu, kykenevä suuriin ponnistuksiin ja myös suurten vaivain kestämiseen. Hänellä oli, toden todella, ruumis kuin raudasta valettu; muuten ei hän olisikaan kestänyt kaikkia niitä rasituksia, joita hänen kummallisilla retkillänsä sattui; sillä jokaisessa sodassaan hän aina koki kaikkea kovaa, mitä halvinkin sotamies. Hän oli mestari kaikissa ruumiin harjoituksissa, sekä rauhanaikuisissa että sotaisissa, ja hänellä, niinkuin arvattava on, oli se sulava liikkeiden kepeys, mikä on omituinen niille, joille tottumus on tehnyt kaikki ruumiin asennot mukaviksi.
Hänen pitkä, ruskea tukkansa oli, kuninkaanpuoleisten aatelisherrain muodin mukaan, jaettu keskipäästä ja totutettu valumaan kummallekin puolelle kähäräisinä suortuvina; yksi näistä ulottui pari, kolme tuumaa alemmaksi kuin muut, todistaen, että Montrose noudatti sitä muotia, jota vastaan herra Prynne puritanilainen on katsonut hyväksi kirjoittaa väitöksen, nimeltä: »Sulokähäräin sulottomuudesta.» Näiden kiharakehysten piiriin suljetut kasvot olivat sellaiset, joiden merkillisyys riippuu enemmän miehen sisällisistä avuista kuin piirteitten säännöllisyydestä. Mutta kaareva nenä, isot, kauniisti aukeavat, lujakatseiset, vilkkaat harmaat silmät ynnä verevä pinta saattoivat muutenkin unohduksiin, että kasvojen vähemmän tärkeissä osissa oli hiukan karkeutta ja epäsäännöllisyyttä. Kaikki yhteen lukien sopi siis sanoa Montrosea pikemmin hyvän- kuin rumannäköiseksi. Mutta ne, jotka näkivät hänet semmoisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa säihkyi neron koko voimalla ja tulella noiden silmäin kautta—ne, jotka kuulivat hänen puhuvan taiturin majesteetillisuudella ja luontaisella sulavuudella—ne olivat hänen ulkomuotonsakin kauneuteen enemmän ihastuneet kuin mitä me, vielä tallella olevista kuvista päättäen, tahtoisimme myöntää. Sillä tavoin se kumminkin ihastutti nyt koolla olevia vuorelaispäälliköitä, joihin niinkuin kaikkiin ihmisiin sillä sivistyksen kannalla ulkonäkö vaikutti sangen paljon.
Niissä keskusteluissa, jotka nyt seurasivat sen perästä, kun hänen nimensä oli ilmaistu, kertoi Montrose, minkälaisissa vaaroissa hän oli ollut tätä kapinaa hankkiessaan. Hänen ensimmäinen yrityksensä oli ollut se, että hän Pohjois-Englannissa kokosi joukon kuninkaanpuoleisia siinä toivossa, että he tottelisivat Newcastlen markiisin käskyä ja marssisivat Skotlantiin. Mutta tämä hanke raukesi tyhjäksi, osaksi siitä syystä, että englantilaiset olivat vastahakoiset menemään rajansa yli, osaksi sentähden, että Antrimin kreivi, jonka piti irlantilaisarmeijansa kanssa tulla Solvay-lahteen, jäikin tulematta. Muutamat toisetkin hankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut pakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa matkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä apua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli sattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää. Ne, jotka tunsivat Allanin luulotellun profeettalahjan, hymyilivät umpimielisesti; mutta Allan itse vastasi, »että Montrosen kreivillä ei ole syytä kummastua siitä, että hän on tuttu monelle tuhannelle ihmiselle, joita hän itse ei muista ennen nähneensä.»
»Niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies», virkkoi kapteeni Dalgetty, joka viimeinkin sai tilaisuuden pistää sanansa väliin, »minä olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan kerran paljastaa miekkani teidän johtonne alaisena, jalo herra. Ja minä suljen sydämestäni kaiken vihan, ä'än ja nurjuuden herra Allan Mac Aulayta kohtaan siitä, että hän eilen sysäsi minut pöydän alimmaiseen päähän. Totta puhuen, hän on tänä päivänä esiintynyt aivan kuin täysjärkinen mies, niin että minä jo mielessäni salaa olin päättänyt, ettei hän suinkaan saisi turvautua mielipuolien oikeuksiin. Mutta koska minut alennettiin tämän jalon kreivin, tästälähin ylimmäisen sotapäällikköni tähden, niin minä, teidän kaikkein läsnäollessa, tunnustan tämän alennuksen kohtuulliseksi ja sydämestäni tervehdin Allania buon camarado'na (hyvänä kumppanina).»
Lopetettuansa tämän puheen, josta harva mitään ymmärsi taikka huoli, kaappasi Dalgetty, rautakinnastansa riisumatta, Allanin käden ja rupesi sitä kovasti puristamaan. Mutta Allankin puolestaan pinnisti takaisin sepän ruuvipenkin voimalla, niin että kintaan rautaiset reunat painuivat syvälle sen omistajan käteen.
Kapteeni Dalgetty olisi kenties käsittänyt sen uudeksi loukkaukseksi; mutta kun hän paraikaa heilutteli pahasti pideltyä jäsentänsä ja puhalteli sitä, veti Montrose hänen huomionsa puoleensa.
»Kuulkaa nämä sanonnat», sanoi Montrose, »kapteeni Dalgetty—majuri Dalgetty, arvelinkin sanoa—irlantilaiset, joiden opiksi teidän tulee käyttää sotakokemustanne, ovat jo muutaman virstan päässä meistä.»
»Meidän metsäkauriin-pyytäjämme», selitti Angus Mac Aulay, »ollessansa ulkona paistia hankkimassa näitä kunnioitettavia vieraita varten ovat kuulleet huhuja muukalaisjoukosta, joka ei osaa saksin kieltä eikä myös selvää gaelin puhettakaan ja jonka siis on sangen vaikea tulla toimeen tämän maan väestön kanssa. Mainittu joukko marssii tännepäin sota-aseilla varustettuna, ja sen johtajana kuuluu olevan Alaster Mac Donald, tavallisesti Nuoren Colkitton nimellä tunnettu.»
»Ne ovat epäilemättä meidän väkeämme», virkkoi Montrose; »meidän pitää välttämättömästi lähettää muutamia miehiä vastaan, opastamaan heitä ja hankkimaan heille, mitä tarvinnevat.»
»Se hankkiminen», sanoi Angus Mac Aulay, »ei jääne aivan helpoksi työksi. Sillä minulle on tullut se viesti, että heillä, paitsi pyssyjänsä ja sangen pieniä ampumavaroja, ei ole mitään sotamiehen tarvekaluja. Varsinkin he ovat vailla rahaa, kenkiä ja vaatteita.»
»Ei se siitä parane», virkkoi Montrose, »että sitä näin kovalla äänellä julistetaan. Kyllä Glasgowin puritanilaiset kankurit varustavat heidät runsaasti veralla, niin pian kuin täältä pääsemme alas alangoille. Onnistuihan pappien aikanaan saarnoillansa houkutella Skotlannin pikkukaupunkien akat antamaan aivinaiset kankaansa teltoiksi Dunse Law'lla majaileville lurjuksille; tahdonpa siis koettaa, eikö liene minussakin sen vertaa kykyä, että saan ne samat jumaliset matamit uuteen samallaiseen uhraukseen kotimaan hyväksi ynnä vielä lisäksi heidän aviomiestensä, paljaskorvaisten veijarien, kukkarot aukenemaan.»
»Ja mitä aseisiin tulee», selitti kapteeni Dalgetty, »jos te, korkea herra, sallitte vanhan soturin puhua mielensä, on siinä kylliksi, kunhan kolmannella osallakin miehistä on pyssyt. Muille minä mieluimmin antaisin peitsiä aseiksi, olkoon hevosväen rynnäkkö takaisin torjuttava tahi jalkaväki hajalle sysättävä. Tavallinen kyläseppä saa sata peitsenpäätä valmiiksi päivässä; täällä on tarpeeksi viidakkoa, josta saadaan varret. Ja minä vakuutan, nojautuen parhaisiin sotasääntöihin, että tarpeeksi lukuisa peitsimiesjoukko, asetettuna siihen järjestykseen, minkä Pohjoismaiden Leijona, ijäti muistettava Kustaavus Adolfus on keksinyt, voittaisi makedonialaistenkin falangin, josta luin opiskellessani Mareschal-kollegiossa, vanhassa Bon-Accord'in kaupungissa. Ja vielä uskallan väittää…»
Kapteenin luento sotataidosta keskeytyi tähän äkkiä, sillä Allan Mac Aulay huusi: »Sijaa uudelle vieraalle, joka on odottamaton eikä tervetullut!»
Samassa salin ovi aukeni, ja sisään astui harmaatukkainen, sangen jalonmuotoinen mies. Hänen käytöksensä oli semmoinen, joka vaatii kunnioitusta ja kuuliaisuuttakin. Vartalo oli tavallista määrää korkeampi, ja silmänluonti näytti, että hän oli tottunut käskemään. Hän katsahti ankarasti, miltei vihaisesti, pitkin läsnäolevien päälliköiden joukkoa. Mahtavammat näistä vastasivat siihen ylenkatseellisella, huolimattomalla ilmeellä; mutta muutamat pienemmät herrat läntisiltä seuduilta näyttivät siltä, kuin olisivat suoneet olevansa jossakin muualla.
»Ketä», lausui vieras, »saan puhutella tämän kokouksen esimiehenä? Vai ettekö vielä ole valinneet sitä miestä, jolle tämä yhtä vaarallinen kuin kunniakas virka annetaan?»
»Puhutelkaa minua, herra Duncan Campbell», sanoi Montrose esiin astuen.
»Sinuako?» vastasi herra Duncan Campbell ylenkatseellisesti.
»Niin—juuri minua», toisti Montrose,—»kreivi Montrosea, jos ette minua enää tunne.»
»Vähä vaikea kumminkin», virkkoi herra Duncan Campbell, »minun oli teitä tuntea tuossa tallirengin puvussa.—Vaan olisipa minun sentään pitänyt arvata, ettei pahoista voimista mikään vähempi kuin te, joka olette kuuluisa Israelin rauhan turmelija, olisi voinut tuoda kaikkia näitä eksyneitä miehiä tämmöiseen ajattelemattomasti hommattuun kokoukseen.»
»Tahdonpa vastata teille», virkkoi Montrose, »teidän omain puritanienne puhetavalla. Minä en ole Israelin rauhaa turmellut, vaan sinä itse ja sinun sukusi.—Mutta jättäkäämme tämä riita, joka ei koske ketään muuta paitsi meitä itseämme ja antakaa meidän kuulla, mitä sanomia tuotte päälliköltänne, Argylen markiisilta. Sillä hänen nimessään, arvaan ma, olette kai tullut tähän kokoukseen.»
»Argylen markiisin nimessä», lausui herra Duncan Campbell, »ja Skotlannin sääty-liittokunnan nimessä minä vaadin selitystä tämän eriskummallisen kokouksen tarkoituksesta. Jos se tarkoittaa maan rauhan rikkomista, olisi teidän velvollisuutenne, koska te olette meidän naapureitamme ja kunnian miehiä, antaa meille siitä jokin tieto, niin että voimme olla varuillamme.»
»Ovatpa nyt asiat täällä Skotlannissa oudolla ja uudella kannalla», virkkoi Montrose, kääntyen herra Duncan Campbellista muiden läsnäolijain puoleen, »kun ei korkeasukuisia Skotlannin miehiä enää saa tulla kokoon jonkin yhteisen ystävänsä taloon, ilman että meidän hallitsijamme kohta lähettävät urkkijoita kysymään, mitä meidän kokouksemme tarkoittaa! Tottahan, luullakseni, meidän esi-isillämme on ollut tapana kokoontua vuoristometsästyksiä tai muita toimia varten, lupaa kysymättä itse suurelta Mac Callum Morelta[23] taikka joltakulta hänen sanansaattajaltaan ja käskyläiseltään.»
»Semmoiset ovat ajat olleet Skotlannissa», vastasi eräs läntisistä päälliköistä, »ja semmoiset ajat tulevat jälleen, kunhan vanhan perintömme anastajat, jotka nyt ovat yli koko maan levinneet niinkuin heinäsirkka-parvi, taas ovat alennetut olemaan ainoasti Lochow'n laird'eina (herroina).»
»Pitääkö minun siis niin ymmärtää asia», sanoi herra Duncan, »että nämä sotahankkeet tarkoittavat ainoastaan minun sukuani? Vai tulevatko Diarmidin lapset[24] yhteisesti Skotlannin kaikkien muidenkin rauhallisten ja siivotapaisten asukasten kanssa tämän turmion alaisiksi?»
»Yhtä», tiuskaisi muuan hurjannäköinen päällikkö, äkisti kavahtaen seisaalle, »minä kysyisin Ardenvohrin ritarilta,[25] ennenkuin hän tätä uskaliasta katkismustansa jatkaa.—Onko hänellä, tähän linnaan tullessaan, useampia kuin yksi henki ruumiissaan, koska hän uskaltaa astua meidän keskellemme meitä haukkuakseen?»
»Hyvät herrat», lausui Montrose, »hillitkää, minä rukoilen, mielenne. Lähettiläänä tulleelle sanansaattajalle pitää suoda puheen vapaus ja turvallinen matka. Ja koska herra Duncan Campbell on niin utelias, saakoon hän sitten, minun puolestani, sen tiedon—jonka mukaan voi suunnitella käytöstään—että hän näkee tässä joukon kuninkaan uskollisia alamaisia, jotka minä olen kutsunut kokoon kuninkaallisen majesteetin nimessä ja vallan kautta, kuninkaalliselta majesteetilta saadun valtuuskirjani nojalla.»
»Meille tulee siis, arvaan ma», sanoi herra Duncan Campbell, »keskenämme aivan ilmisota? Minä olen liian kauan ollut soturina pelätäkseni sen tuloa; mutta suuremmaksi kunniaksi olisi ollut kreivi Montroselle, jos hän olisi tässä asiassa vähemmän pitänyt silmällä kunnianhimoansa ja enemmän kotimaansa rauhaa.»
»Ne ovat ainoastaan omaa kunnianhimoansa ja hyötyä katsoneet, herra Duncan», vastasi Montrose, »jotka saattoivat maamme tähän nykyiseen pulaan ja ovat tehneet ne väkevät lääkkeet välttämättömiksi, joita nyt vastenmielisesti aiomme käyttää.»
»Ja minkä paikan noiden oman hyötynsä tavoittelijain joukossa», virkkoi herra Duncan Campbell, »määräisimme muutamalle jalolle kreiville, joka oli niin kiivas Covenantin puoltaja, että v. 1639, rykmenttinsä etupäässä, ensimmäisenä kahlasi Tyne-joen poikki, vyötäisiä myöten vedessä, päästäksensä kuninkaan väen kimppuun? Se oli muistaakseni sama, joka miekalla sekä peitsellä pakotti Aberdeenin porvarit ja kollegiot Covenant-liittoon suostumaan.»
»Kyllä ymmärrän pistoksenne, herra Duncan», sanoi Montrose tyynellä mielellä. »Ainoa, mitä voin lisätä, on se, että jos totisella katumuksella lienee voimaa sovittaa hairahduksia, jotka tulivat tehdyiksi nuoruudessa ja kunnianhimoisten, ulkokullattujen ihmisten vilpillisten valeitten houkutuksesta, niin minä saan anteeksi ne rikokset, joista minua nyt soimaatte. Ainakin on harrastukseni ansaita tämä sovitus; sillä tässä seison, miekka kädessä, valmiina vuodattamaan parhaat vereni lepyttäjäisiksi hairahduksestani; eikä kuolevainen ihminen voi enempää tehdä.»
»Hyvä on, herra kreivi», vastasi herra Duncan, »pahalla mielellä vien tämän vastauksen takaisin Argylen markiisille. Mutta minulla oli vielä markiisin puolesta sanottavana, että hän niiden veristen perintövihain välttämiseksi, jotka aina seuraavat sodasta vuorelaisten kesken, hyvin mielellään tahtoisi saada vuoristoa koskevan rajarauhan sovituksi. Onhan muuallakin Skotlannissa tarpeeksi sijaa tapella, ilman että naapurukset rupeavat havittelemaan toinen toisensa perheitä ja perintömaita.»
»Se on sangen rauhaisa tarjous», virkkoi Montrose hymyillen, »niinkuin sopikin odottaa mieheltä, jonka omat teot ovat aina olleet rauhallisemmat kuin hänen keksimänsä tuumat. Kuitenkin, jos voisimme tämmöisen rajarauhan ehdot tasapuolisesti sovittaa ja jos saisimme jonkin takauksen—sillä se, herra Duncan, on välttämätön asia—siitä, että teidän markiisinne tahtoo täysin rehellisesti pitää rauhan ehdot, suostuisin minä puolestani aivan mielelläni siihen, että takanamme pysyisi rauha, koska meidän välttämättömästi täytyy mennä sotien eteenpäin. Mutta, herra Duncan, te olette liian tottunut ja oppinut soturi, jotta meidän sopisi sallia teidän viipyä leirissämme hankkeitamme katselemassa. Me siis pyytäisimme, että te hieman virvoitusta otettuanne kiireesti palaatte Inveraryyn, ja me määräämme mukaanne yhden herran meidän puolestamme sovittelemaan vuoristossa pidettävästä rajarauhasta, jos nimittäin markiisi on totta tarkoittanut sitä tarjotessaan.»
Herra Duncan Campbell ilmoitti suostumuksensa kumarruksella.
»Kreivi Menteith», pitkitti Montrose, »tahdotteko olla niin hyvä ja seurustella ritari Duncan Campbellin, Ardenvohrin herran, kanssa sillä aikaa, kun keskustelemme, kenen tulee seurata häntä hänen päällikkönsä luokse? Mac Aulay sallinee minun pyytää, että hänelle, niinkuin sopii, suodaan vieraanvaraa.»
»Kyllä minä annan siitä käskyt», virkkoi Allan Mac Aulay, nousten ja esiin astuen. »Minä olen herra Duncan Campbellin ystävä. Menneinä aikoina olemme samaa surua surreet, enkä tahdo sitä nytkään unhottaa.»
»Herra kreivi Menteith», sanoi herra Duncan Campbell, »mielipahalla näen, että tekin, noin nuorella ijällä, jo ryhdytte tämmöisiin hurjiin, kapinallisiin hankkeisiin.»
»Nuori olen», vastasi Menteith, »vaan tarpeeksi vanha kuitenkin, osatakseni erottaa oikean väärästä, uskollisuuden kapinallisuudesta; ja mitä aikaisemmin oikealle tielle poikkeen, sitä kauemmin ja sitä paremmalla menestyksellä minulla on toivo sitä kulkea.»
»Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay», jatkoi herra Duncan, tarttuen puhutellun käteen, »pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme vihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa yhteistä vihollista vastaan?» Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain puoleen ja virkkoi: »Hyvästi, hyvät herrat! Teidän joukossanne on niin monta joille suon hyvää, että sydämellisesti surren näen teidän hylkäävän kaikki sovinnon ehdotukset. Tuomitkoon taivaan Herra», hän loi silmänsä taivaaseen päin, »meidän ja näiden sisällisen sodan sytyttäjien välillä!»
»Amen!» lausui Montrose, »sen tuomarin päätettäväksi me kaikki lykkäämme asiamme.»
Herra Duncan läksi nyt ulos, seurassaan Allan Mac Aulay ja kreivi Menteith. »Tuossa menee yksi Campbell oikeata sukua», virkkoi Montrose lähettilään poistuttua, »silla heillä on kaikilla mesi kielellä, myrkky mielessä.»
»Suokaa anteeksi, herra kreivi», sanoi Evan Dhu, »vaikka olen hänen sukunsa perivihollinen, olen aina huomannut Ardenvohrin herran urhoolliseksi sodassa, rehelliseksi rauhantoimissa ja suoraksi sanoissaan.»
»Oman luonteensa puolesta», virkkoi Montrose, »hän epäilemättä onkin semmoinen. Mutta nyt hän on päällikkönsä, Argylen markiisin, välikappaleena ja puhetorvena, ja se mies on kavalin kaikista, jotka ikinä ovat tätä ilmaa hengittäneet. Kuulkaapas, Mac Aulay», hän kuiskasi lopun puhettansa kartanonherran korvaan, »jottei hän jollakin keinolla vaikuttaisi Menteithin koskemattomaan mieleen taikka veljenne eriskummalliseen luonteeseen, olisi parasta lähettää heidän kamariinsa musiikkia, joka estäisi hänet viekoittamasta heitä salaiseen keskusteluun.»
»Mitä pirun musiikkia mulla olisi», vastasi Mac Aulay, »paitsi rakkopillinpuhaltajaa, joka on puhaltanut itsensä melkein loppuun kunnianhimoisessa kiistassa kolmen virkaveljensä kanssa. Mutta voinhan sentään lähettää Annikka Lylen harppuineen.» Ja hän läksi käskemään tyttöä sinne.
Sillä aikaa nousi kiivas keskustelu siitä, kenen piti antautua vaaralliseen lähettilästoimeen ja lähteä seuraamaan herra Duncania Inveraryyn. Korkeampiarvoisille päälliköille, jotka olivat tottuneet pitämään itseänsä Argylen markiisin vertaisina, ei sopinut ehdottaakaan tätä tehtävää. Eikä se näyttänyt oikein kelpaavan muillekaan, jotka eivät voineet vetää sitä syytä esteeksi. Olisi luullut Inverarya Kuoleman varjon laaksoksi, niin vastahakoisia olivat alhaisemmat päälliköt sitä lähenemään. Monen mutkittelemisen perästä tuli täysi tosi viimein ilmi, että jos kuka vuorelainen hyvänsä ryhtyisi tähän toimeen, pitäisi Argylen markiisi, jolle asia oli vastenmielinen, semmoisen loukkauksen varmasti hyvässä muistissa ja toimittaisi siitä aikanaan katkeran koston.
Tästä pulasta päästäkseen Montrose—joka katsoikin koko rajarauhan tarjouksen paljaaksi petokseksi Argylen puolelta, vaikka hän niiden läsnäollessa, joita se niin likeisesti koski, ei ollut tahtonut sitä jyrkästi hylätä—päätti määrätä lähettilään sekä vaaran että arvon kapteeni Dalgettylle; sillä tällä ei ollut vuoristossa heimoa eikä taloa, joihin Argyle olisi saattanut vihaansa purkaa.
»Mutta on mulla sentään oma kaulani», vastasi Dalgetty tuimasti, »ja mitä sitten, jos hän katsoo hyväksi ottaa sen kostonsa esineeksi? Olen minä ennenkin kerran nähnyt, kuinka kunniallinen lähettiläs muka vakoilijana hirtettiin. Eivät roomalaisetkaan Capuan piirityksen aikana kohdelleet lähettiläitä paljoa armoillisemmin, vaikka tosin muistan lukeneeni, että he silpoivat niiltä vain kädet sekä nenät, puhkaisivat silmät ja sitten päästivät hyvässä rauhassa menemään kotiin.»
»Minä vannon kunniani kautta, kapteeni Dalgetty», vakuutti Montrose, »että jos markiisi, vastoin kaikkia sodankäynnin sääntöjä, uskaltaisi teitä kohtaan semmoista julmuutta harjoittaa, minä kostaisin sen niin ankarasti, että koko Skotlanti kajahtaisi.»
»Vähänpä apua siitä olisi Dalgettylle», vastasi kapteeni. »Mutta corragio! (ei hätää!)» sanoo espanjalainen. »Yhä pitäen silmällä luvattua maatani, Drumthwacketin suota, mea paupera regna (köyhää valtakuntaani), kuten meidän oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa, en tahdo väistyä siitä toimesta, jonka te, korkea herra, tahdotte minulle määrätä! Sillä kunnon kavaljeerin, sen tiedän, tulee totella päällikkönsä käskyjä, pelkäämättä sekä miekkaa että hirsipuuta.»
»Se on miebekäs päätös», virkkoi Montrose; »ja jos nyt tahdotte tulla kanssani vähän syrjään, niin ilmoitan teille ne Argylen kreiville esiteltävät ehdot, joilla suostumme vakuuttamaan hänen vuoristotiluksillensa rajarauhan.»
Näiden ehtojen luettelemisella emme huoli vaivata lukijaa. Ne olivat kaikki sulia verukkeita, keksittyjä vastaukseksi ehdotukseen, jota Montrosen mielestä ei ollut tehty muussa tarkoituksessa kuin heidän hankkeittensa viivyttämiseksi. Kun kapteeni Dalgetty oli saanut kaikki käskyt ja jo seisoi lähellä ovea, soturin tavalla tervehtien, viittasi Montrose häntä vielä takaisin luoksensa.
»Tietysti», virkkoi hän, »minun ei tarvitse muistuttaa upseerille, joka on palvellut suuren Kustaavuksen johdossa, että välirauhan hierojan tulee tehdä vähä muutakin kuin asiansa toimittaa. Tietysti hänen päällikkönsä toivoo saavansa häneltä, kun hän tulee takaisin, kuulla jonkun kertomuksen vihollisen oloista, sen verran kuin lähettiläs niitä saa silmäillä. Sanalla sanoen, kapteeni Dalgetty, teidän pitää olla 'un peu clairvoyant' (vähän aukeasilmäinen.)»
»Ohhoo! herra kenraali!» vastasi kapteeni, vääntäen karkeat kasvonsa semmoiseen muotoon, että ne näyttivät sanomattoman viekkailta ja ymmärtäväisiltä, »jos eivät pistä päätäni säkkiin, niinkuin olen nähnyt tehtävän, kun on kunniallisia sotureita epäilty samallaisista vehkeistä, niin te, herra kenraali, voitte luottaa siihen, että saatte tarkan kertomuksen kaikesta, mitä ikinä Dugald Dalgetty korvin kuulee tai silmin näkee, vaikkapa senkin, kuinka monta säveltoisintoa on Mac Callum Moren[26] pibroch'issa (sotamarssissa) taikka kuinka monta ruutua on hänen plaidissaan ja pöksyissään.»
»Hyvä on», vastasi Montrose. »Hyvästi nyt, kapteeni Dalgetty! Ja samaten kuin sanotaan naisten aina ilmoittavan oikean tahtonsa vasta kirjeensä jälkikirjoituksessa, niin minäkin pyytäisin teitä huomaamaan, että tärkein teidän toimitettavistanne asioista juuri onkin se, jonka viimeksi mainitsin.»
Dalgetty irvisti vielä kerran merkiksi, että hän ymmärsi, ja läksi sitten täyttämään itseään ja hevostaan ruoalla lähettiläsmatkansa vaivojen varalle.
Tallin ovella—Kustaavuksen tarpeista hän aina ensiksi piti huolta—hän tapasi Angus Mac Aulayn ynnä herra Miles Musgraven, jotka olivat käyneet katselemassa hänen hevostaan. Ja ylisteltyänsä Kustaavuksen näköä ja liikkeitä, he rupesivat yksimielisesti kieltelemään kapteenia viemästä näin kallisarvoista ratsua aiotulle kovin vaivaloiselle matkalle.
Angus kertoi mitä kauheimpia juttuja teistä taikka pikemmin raivaamattomista vuoripoluista, joita myöten tulisi Argyleshiressä kulkea, ynnä myös viheliäisistä hökkeleistä, missä tulisi pakko viettää yöt ja missä ei saataisi mitään muonaa hevoselle, paitsi jos sille kelpaisivat kuivat kanervanvarret. Sanalla sanoen, hän väitti aivan mahdottomaksi, että tästä hevosesta, tämmöisen retken perästä, olisi enää sotaratsuksi. Englantilainenkin vakuutti todeksi kaikki Anguksen kertomukset ja kirosi itsensä sieluineen, ruumiineen paholaisen haltuun, jos ei pennynkin arvoisen hevosen vieminen tuohon autioon, asumattomaan erämaahan ollut melkein julkisen murhan vertainen teko. Kapteeni Dalgetty katseli hetken aikaa tuikeasti toista ja toistakin herraa ja kysyi heiltä sitten, ollen epäröivinään, minkä neuvon he Kustaavuksen suhteen asian näin ollen hänelle antaisivat.
»Jättäkää hevosenne minun haltuuni, hyvä ystävä», vastasi Angus, »ja te voitte, sen vannon isäni käden kautta, luottaa siihen, että se täällä saa ruokaa ja hoitoa arvonsa ja kelvollisuutensa mukaan ja että te, kun onnellisesti tulette takaisin saatte sen nähdä niin sileänä kuin sulassa voissa keitetty sipuli.»
»Taikka», ehdotti herra Miles Musgrave, »jos tämä kunnioitettava soturi mieluummin tahtoo luovuttaa ratsunsa kohtuullisesta maksusta, niin helkkyy yksi osa hopeisia kynttilänjalkojani yhä vielä kukkarossani, josta kernaasti annan niiden muuttaa hänen taskuunsa.»
»Sanalla sanoen, kunnioitettavat ystävät», sanoi kapteeni Dalgetty, taas katsellen heitä molempia lystillisen viekkaasti, »minä näen, ettette kumpikaan olisi aivan vastahakoiset pitämään jotakin kalua vanhan soturin muistoksi, jos Argylen markiisi armollisesti päättäisi hirttää hänet linnansa portille. Ja suuri kunnia se tietysti olisikin minulle, jos jalo, kuninkaallensa uskollinen ritari, niinkuin herra Miles Musgrave, taikka arvoisa, vieraanvarainen päällikkö, niinkuin meidän kelpo isäntämme, silloin toimisivat testamenttini suorittajina.»
Molemmat väittivät kiivaasti, ettei heillä ollut semmoisia tarkoituksia, ja vakuuttivat yhä edelleen olevan mahdotonta kulkea vuoriston polkuja ratsain. Angus Mac Aulay päästi kurkustansa koko joukon vaikeita gaelinkielisiä sanoja, jotka muka olivat Inveraryn tiellä vastaan tulevien vuoriahteiden, jyrkkien paikkojen ja solien nimityksiä. Ja Donald ukko, joka nyt oli myös tullut sinne, vahvisti isäntänsä kertomuksen näistä vastuksista, välistä käsiään tai silmiään kohottamalla, välistä päätänsä pudistamalla, joka kerta kun Mac Aulay sai suustansa jonkin kurkkuäänen. Mutta kaikesta tästä ei järkähtämättömän kapteenin mieli vähääkään muuttunut.
»Kunnon ystäväni», virkkoi hän, »Kustaavus on tottunut vaarallisiin teihin samoillessaan Böömin-maan vuoristossa; ja ne vuoret—en sillä sentään tahdo halventaa herra Anguksen mainitsemia ahteita ja solia, joiden kauheutta ritari Mileskin, vaikkei ole niitä nähnyt, niin lujasti vakuuttaa—vetänevät polkujen kelvottomuuden puolesta vertoja mille seuduille ikinä Euroopassa. Minun ratsullani on sangen kelvollinen ja seurallinen luonto; se tosin ei voi vastata minulle, kun juon ja sanon: saas tästä! Mutta leipämme jaamme tasan, ja tuskinpa se nälkään kuolee, kun vaan vehnäisiä tai edes kauraleipää on saatavana. Ja kerrassaan lopettaaksemme tämän asian minä pyytäisin, että te, hyvät ystävät, tarkastelisitte ritari Duncan Campbellin hevosta, joka tässä tallissa seisoo silmiemme edessä lihavana ja loistavana. Ja koska olette niin suuressa huolessa minun puolestani, niin voin antaa teille kunniasanani pantiksi, että niin kauan kuin me matkustamme yhdessä, tämä ratsu ynnä sen ratsastaja saavat pikemmin nälkää nähdä kuin minä ja Kustaavus.»
Näin puhuttuaan hän täytti suuren kapan ohrilla ja kantoi ne ratsullensa, joka hiljaisella hirnumisellaan, korviensa höristyksellä ja kavioittensa raapimisella näytti, kuinka harras ystävyys oli hänen ja isännän välillä. Eipä se maistanutkaan ohriansa, ennenkuin ensin oli, vastaukseksi isäntänsä taputtelemisiin, nuollut hänen käsiään ja kasvojaan. Kun tervehdykset olivat tällä tavoin suoritetut, kävi hevonen muonansa kimppuun ahneesti ja kiireesti, mikä todisti, että se jo aikoja oli tottunut sotaelämään. Ja isäntä virkkoi hetken aikaa katseltuansa ratsuaan suurella mielihyvällä: »Paljo hyvää se tehköön rehelliselle sydämellesi, Kustaavus! Nyt minun pitää mennä varustamaan itsenikin muonalla tätä retkeä varten.»
Hän läksi, sanottuansa englantilaiselle sekä Angukselle jäähyväiset. He seisoivat vähän aikaa ääneti katsellen toinen toistansa silmiin ja purskahtivat sitten suureen honotukseen.
»Sepä on mies», sanoi herra Miles Musgrave, »joka aina tietää tiensä maailman kautta!»
»Niin minäkin sanon», virkkoi Angus Mac Aulay, »jos hän luikahtaa Mac Callum Moren'kin[27] sormien lomitse yhtä sukkelasti kuin pääsi meistä eroon».
»Luuletteko te», kysyi englantilainen, »ettei markiisi pidä kapteeni
Dalgettyn suhteen sivistyneen sodankäynnin sääntöjä pyhinä?»
»Ei enempää kuin minä pitäisin pyhänä jotakin alangoilta tullutta julistusta», vakuutti Angus Mac Aulay.—»Mutta lähdetään, nyt jo on aika minun palata muiden vierasteni seuraan.»
YHDEKSÄS LUKU.
———Sodan ajalla
Kun tehdään se, mi täytyy, ei mi sopii,
He valittiin. Kun aika paranee,
Se täytyy olla, jok' on soveljas,
Ja maahan silloin heidät sysätään.
Coriolanus.
Pienessä kamarissa, kaukana muista linnassa olevista vieraista, tarjottiin herra Duncan Campbell'ille kaikenlaatuista virvoitusta, ja kreivi ynnä Allan Mac Aulay pitivät kunnioittavasti hänelle seuraa. Herra Duncanin ja Allanin puheen aineena oli vainoretki Sumun Lapsia vastaan, jolla molemmat olivat yhdessä käyneet; sillä herra Duncan'kin, samoin kuin Mac Aulay, oli mainitun rosvoparven leppymätön verivihollinen. Vieras yritti kuitenkin pian kääntää puhetta nykyiseen toimeensa tässä Darnlinwarachin linnassa.
»Oikein sydämen pohjasta olen», sanoi hän, »surullinen siitä, kun näen ystävysten ja naapurusten, joiden, pitäisi seisoa yhdessä rivissä, olkapää olkapäätä vasten, olevan valmiina keskinäiseen käsikahakkaan semmoisesta syystä, joka heitä koskee varsin vähän.—Mitä se liikuttaa», jatkoi hän, »vuoriston päälliköitä, kuningasko vai parlamentti on päällimmäisenä? Eikö olisi parempi, että me asiaan sekaantumatta antaisimme heidän keskenään ratkaista riitojansa ja että sill'aikaa ottaisimme tilaisuudesta vaarin ja vahvistaisimme oman päällikkövaltamme niin lujaksi, ettei siihen vasta sopisi kuninkaan eikä parlamentin kajota?» Hän muistutti Allanille, että edellisen kuninkaan aikana aloitetut hankkeet, joilla muka, niin sanottiin, tarkoitettiin vuoriston rauhoittamista, todenteolla koskivat päällikköjen patriarkallisen vallan vähentämistä. Hän mainitsi myös sen uutisasutuksen Levis-saaressa, jota yleensä nimitettiin Fifen urakkamiesten yritykseksi, ja väitti sen olevan alkua pitkälle tähtäävään suunnitelmaan, joka muka tarkoitti muukalaisten asuttamista gaelilaisheimokuntain keskelle, heidän vanhain tapainsa sekä hallitusmuotonsa hävittämistä vähitellen ja heidän isiltä perityn maansa ryöstämistä. »Ja kuitenkin», lopetti hän, »tahtovat nyt niin useat vuoristopäälliköt nostaa riitaa ja sotaa naapureitansa ja vanhoja liittolaisia vastaan, enentääksensä saman kuninkaan valtaa, joka on keksinyt tuommoisia hankkeita.»
»Veljeni kuultaviksi», vastasi Allan, »pitää teidän, herra Duncan, tuoda nämä varoituksenne, sillä hän on isäni suvun vanhin. Minä tosin olen Anguksen veli; mutta sen nojalla olen vain ensimmäinen hänen klanilaisistaan ja velvollinen olemaan muille esikuvana siten, että iloisesti ja nopeasti täytän hänen käskyjänsä.»
»Asia onkin», sekaantui kreivi Menteith puheeseen, »paljo yleisempää laatua, kuin mitä herra Duncan Campbell näkyy luulevan. Se ei koske ainoastaan saksilaista tai gaelilaista, vuorelaista tai alankolaista. Asia on nyt se, pitääkö meidän kauemmin sallia sitä rajatonta ylivaltaa, jonka joukko miehiä, mitkä eivät millään lailla ole meitä etevämpiä, on käsiinsä anastanut, vai pitääkö meidän sen sijaan palata kuninkaamme luonnollisen hallituksen alaisiksi, jota vastaan olemme olleet kapinalliset. Ja mitä vuoriston erinäiseen etuun tulee», lisäsi hän,—»suokaa anteeksi, herra Duncan Campbell, että olen niin suorapuheinen—niin minusta näyttää olevan aivan selvää, että nykyisen väärän hallituksen ainoa hedelmä on yhden, muutenkin jo liiaksi paisuneen klanin vahvistuminen vallassaan haitaksi jokaiselle muulle itsenäiselle päällikölle vuoristossa.»
»En tahdo vastata teille, herra kreivi», virkkoi herra Duncan Campbell, »sillä minä tunnen väärät mielipiteenne ja tiedän, keneltä ne ovat lainatut. Mutta älkää panko pahaksi, jos muistutan, että minä, joka olen Graham-suvun nuoremman haaran päämies, olen nähnyt kirjoissa mainituksi ja tuntenut muutaman Menteithin kreivin, joka olisi katsonut itselleen alennukseksi olla Montrosen kreivin kuuliaisena oppipoikana valtiollisten mielipiteitten puolesta taikka hänen komentonsa alaisena sodassa.»
»Te saatte nähdä, herra Duncan», lausui kreivi Menteith ylpeästi, »että on turha vaiva houkuttaa kunnianhimoani kapinaan periaatteitani vastaan. Kuningas on minun esi-isälleni suonut nimen ja arvon, eikä tämä nimi ja arvo milloinkaan, kun kuninkaan etu on asiana, saa estää minua palvelemasta toisen miehen alaisena, joka minua paremmin sopii ylipäälliköksi. Ja vähimmin kaikesta saa halpamielinen kateus estää minua antamasta kättäni ja miekkaani hänen johdettavakseen, joka on urhoollisin, jalomielisin, sankarillisin kaikista meidän skotlantilaisherroistamme.»
»Paha vaan», sanoi herra Duncan Campbell, »ettei teidän käy jatkaminen ylistyspuhettanne vielä näillä sanoilla: lujamielisin ja päätöksissään pysyväisin. Mutta en minä huoli enempää taistella teidän kanssanne näistä asioista, herra kreivi»,—hän viittasi kädellään, ikäänkuin kieltääkseen keskustelun jatkamista—»teidän arpanne on jo heitetty. Sallikaa minun vain ilmoittaa suruni siitä turmiosta, johon Angus Mac Aulayn luonnollinen maltin puute ja teidän yllytyksenne, herra kreivi, saattavat tämän urhoollisen ystäväni Allanin ynnä koko hänen isänsä klanin ja monta muutakin kelpo miestä lisäksi.»
»Meidän kaikkien arpa on heitetty, herra Duncan», vastasi Allan surullisen näköisenä, tuoden esiin omat synkät tunteensa. »Luonnon rautakäsi on painanut tulisen merkkinsä otsaamme aikoja ennen, kuin meissä oli kykyä itse puolestamme jotakin haluamaan tai sormeamme liikuttamaan. Jos ei niin olisi, millä lailla näkijä taitaisi keksiä vastaisia tapauksia noista hämäristä enteistä, jotka hänen silmänsä edessä kuvittelevat niin valveilla kuin unissakin? Ei voi mitään ennalta nähdä, ellei se myös varmaan tapahdu.»
Herra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja riidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain vuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui Annikka Lyle, harppu kädessään. Hänen käyntinsä ja ilmeensä oli vapaa; sillä hänet oli kasvatettu ystävällisimmässä seuranpidossa Mac Aulayn herran ja hänen veljensä, niin myös kreivi Menteithin ynnä muiden Darnlinwarachin linnassa käyvien nuorten herrain kanssa. Tästä syystä hän oli aivan vailla sitä arkuutta, jota pääasiallisesti naisten seurassa kasvatettu neito tämmöisessä tilaisuudessa olisi tuntenut taikka kumminkin katsonut tarpeelliseksi olla tuntevinansa.
Hänen pukunsa oli vanhanaikuista kuosia, sillä uudet muodit levisivät vuoristoon harvoin; ja vielä vaikeampi oli niiden osata tähän linnaan, jonka useimmat asukkaat olivat miespuolisia, sodan ja metsästyksen harjoittajia. Mutta Annikan vaatteus oli sentään sievä, vieläpä kalliinlainen. Hänen aukea, karkeakauluksinen röijynsä oli sinistä verkaa, kalliisti tikattu ja varustettu hopeisilla hakasilla, joilla se voitiin panna kiinni, jos niin tahdottiin. Sen väljät hihat eivät ulottuneet kyynäspäätä alemmaksi ja olivat suustaan koristetut kultaripsuilla. Tämän päällysvaatteen alla, jos sitä sopii semmoiseksi nimittää, hänellä oli alusröijy sinisestä silkistä, sekin kalliisti tikattu, mutta väriltään hiukan vaaleampi päällysvaatetta. Hame oli ruutuisesta silkkikankaasta, jonka kuosissa sininen väri oli vallitsevana; se teki, ettei tämä hame näyttänyt niin kurjankirjavalta kuin ruutuiset kankaat enimmiten näyttävät, koska niissä on liian monta, ristiriitaista väriä sekaisin. Muinaisaikuiset hopeavitjat, jotka riippuivat hänen kaulastaan, kannattivat soittokalun sävelrautaa. Röijynkauluksen yli kohosi vielä pieni pitsireunus, jonka kiinnittimenä oli jokseenkin kallis rintasolki, muistolahja kreivi Menteithiltä. Tuuhea, keltainen tukka peitti melkein piiloon hänen iloiset silmänsä, kun neito, hymyillen ja punehtuen, ilmoitti tulleensa Mac Aulayn käskystä kysymään, suvaitsisivatko he vähän musiikkia. Herra Duncan Campbell katseli kovin ihmeissään ja ihastuneena tätä suloista tulijaa, joka teki lopun hänen keskustelustaan Mac Aulayn kanssa.
»Voiko», kuiskasi hän Allanille, »tämä ihana ja sievä neito olla veljenne palveluksessa kotisoittajana?»
»Ei suinkaan», vastasi Allan kiireesti, vaikka vähän kahden vaiheella; »hän on—läheinen—sukulaisemme—ja häntä kohdellaan», lisäsi hän lujemmin, »isän ottotyttärenä.»
Näin puhuttuaan hän nousi istuimeltaan ja antoi sijansa Annikalle niin kohteliaana kuin jokainen vuorelainen osaa käyttäytyä, jos vaan tahtoo. Samassa hän myös pyysi neitoa ottamaan osansa pöydällä tarjona olevista virvoituksista. Tämän pyyntönsä hän esitti hyvin hartaasti, arvatenkin siinä mielessä, että herra Duncan saisi senmukaisen käsityksen neidon säädystä ja arvosta. Jos semmoinen oli Allanin tarkoitus, oli se kuitenkin aivan tarpeeton; sillä herra Duncan katseli Annikkaa muutenkin lakkaamatta, paljoa suosiollisemmin, kuin mitä paljas tieto siitä, että neito oli korkeasta säädystä, olisi voinut vaikuttaa. Annikan saattoivat ritarin luopumattomat katseet viimein hämille, ja jokseenkin ujostellen, viritettyään harppunsa ja saatuaan kehoittavan silmäyksen kreivi Menteithiltä sekä Allanilta, hän lauloi seuraavan laulun gaelinkielellä:
Orpotyttö.
Siivillään syysmyrsky jo kantoi
Pois mustan pilven rakehineen;
Päivä jo pilkistää
Kalpeana kuin kaatunut urho,
Mi kuollen päätähän kerran
Viel' ylentää, kun sotainen melske
Jo pakeni pois.
Finele, kartanon rouva,
Käy katselemaan, kuink' karjojen luo
Piiat rientävät, leilejä kantain.
Luon' uhkean keräjätammen
Orpotyttönen istuelee;
Hänen päällehen kuolleita lehtiä sataa,
Kuolleemp' on sydän raukkasen,
Tytön tukkaan Puhurin poika
Kylvi kylmiä helmiään;
Ne loisti kuin mustan kekälen päällä
Loistaa kypenet valkoiset.
»Lohduta orpoa, rouva kulta!»—
»Lohtumatonko se lohduttais?
Lesk' olen urhon kaatunehen,
Äiti, min lapsi aaltoihin hukkui.
Brigitan päivänä lapseni hukkui,
Liki Campsien kallioin.»—
»Brigitan päivänä Campsien miehet—
Kakstoista vuotta jo siitä vieri!—
Laskivat verkot lainehisin.
Sillikö sattui, lohiko löytyi?
Löytyipä pienoinen lapsukainen.
Sitä nyt auttaos, korkea armo,
Ettei se nälkään nääntyisi pois.»
»Ja siunatut olkohon aina,
Pyhä Brigitta ja päivänsä!—
Sun silmäs on mieheni mustat silmät,
Ne säihkyy kuin säihkyivät hälläkin myös,
Ja lesken oman sä periä saat.»—
Ja neidot pukivat tyttösen päälle,
Pukivat sametit, pukivat silkit;
Ja punoivat helmiä hiuksihin mustiin,
Ja valkeemmalle ne helmet hohti,
Kuin Puhurin pojan kylvelemät.»
Tytön näin laulaessa huomasi kreivi Menteith ihmeekseen, että laulu näkyi tekevän herra Duncan Campbellin mieleen paljoa syvemmän vaikutuksen, kuin mitä hänen ikäisestään ja laatuisestaan miehestä olisi luullut. Sen ajan vuorelaiset olivat tosin paljoa herkemmät tarinoille ja lauluille kuin heidän alankolaisnaapurinsa, mutta sekään ei ollut Menteithin mielestä riittävä selitys siihen, että ukko aivan hämillänsä käänsi pois silmänsä laulajaa katselemasta, ikäänkuin ei olisi tahtonut sallia niiden kovin kauan viipyä näin ihastuttavassa esineessä. Vielä vähemmän olisi luullut, että näin tavallinen ilmiö olisi voinut jättää liikutuksen jälkiä tuon miehen muotoon, jossa tavallisesti oli nähtävänä vaan ylpeyttä, kylmää älyllisyyttä ja käskemään tottuneen ankaruutta. Sitä myöten kuin vanhan päällikön otsa synkistyi, laskeusivat suuret, tuuheat, harmaat kulmakarvat yhä alemmaksi, kunnes ne melkein kokonaan peittivät silmät, joissa nähtiin jotakin kyynelentapaista kimaltelevan. Herra Duncan istui ääneti ja liikahtamatta vielä minuutin tai pari sen perästäkin, kun laulun viimeinen sävel oli kaikuen kadonnut. Sitten hän kohotti päätään ja katsahti Annikka Lyleen, ikäänkuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta äkkiä taas muutti päätöksensä ja oli kysymäisillään jotakin Allanilta. Mutta samassa astui kartanonisäntä sisään.
KYMMENES LUKU.
Matkalla paistoi synkäst' aurinko,
Tie oli outo, vuori autio;
Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä
Yömaja heille tarjoutui siellä.
Matkustajat. Laulu.
Angus Mac Aulay tuli tuomaan sanoman, jonka ilmoittaminen kuitenkin näkyi olevan hänelle sangen vaikea. Useammat kerrat hän aloitti puheensa eri tavalla, joka kerta ymmälle joutuen, kunnes hänen onnistui saattaa herra Duncan Campbellin tietoon, että se soturi, jonka piti häntä seurata, jo oli odottamassa ja että kaikki muutenkin oli varustettu, niin että hän voisi lähteä paluumatkalleen Inveraryyn. Herra Duncan Campbell nousi julmistuneena; ja tämä häpäisevä sanoma karkoitti oitis hänen sydämestään kaikki soitannon herättämät lauhkeat tunteet.
»Tätä en juuri olisi uskonut mahdolliseksi», lausui hän, iskien vimmatun katseen Angus Mac Aulayhen. »En olisi uskonut olevan yhtään päällikköä koko läntisessä vuoristossa, joka jollekulle saksilaiselle mieliksi ollakseen käskisi Ardenvohrin ritaria kartanostaan lähtemään, kun jo päivä alkaa laskeutua kierroltansa ja ennenkuin toinen ryyppy on otettu. Mutta jääkää hyvästi, herra, saidan ruoka ei ravitse. Kun taas kerran Darlinvarachiin ilmestyn, niin tulen paljas miekka kädessä, palava kekäle toisessa.»
»Ja jos niin tulette», virkkoi Angus, »niin minä lupaan ja vannon, että otan teidät vastaan niinkuin sopii, vaikka teillä olisi viisisataa Campbellia mukananne, ja että saatte täällä semmoiset kestit, ettei ikinä enää ole syytä valittaa Darlinvarachin vieraanvaroja niukoiksi.»
»Uhkaus», pilkkasi herra Duncan, »ei tapa ketään. Teidän suuri suunne, herra Mac Aulay, on liian kuuluisa, jotta kunnian mies olisi kerskauksistanne milläänkään. Teille, herra kreivi, ja Allanille, jotka tämän saidan isännän sijasta olette kanssani seurustelleet, lausun kiitokseni. Ja sinulle, sievä neiti», hän kääntyi Annikka Lylen puoleen, »minä annan tämän pienen muistokalun palkinnoksi siitä, että olet jälleen heruttanut lähteen, joka oli jo monta vuotta ollut kuivana.» Näin sanoen hän astui ulos kamarista ja käski kutsua palvelijansa. Angus Mac Aulay, yhtä paljon häpeissään kuin suutuksissaan siitä, että häntä oli moitittu saidaksi vieraita kohtaan, joka moite vuorelaisen mielestä oli pahin mahdollinen soimaus, ei seurannut vierasta pihalle. Herra Duncan hyppäsi ratsunsa selkään ja läksi linnasta, takanaan kuusi hevosilla varustettua palvelijaa ja rinnallaan jalo kapteeni Dalgetty. Tämä oli jo odotellut häntä, pitäen Kustaavustansa valmiina lähtöön, paitsi ettei tiukentanut satulavyötä eikä itse noussut selkään, ennenkuin herra Duncan oli tullut paikalle.
Heidän matkansa oli pitkä ja vaivaloinen, vaikkei kuitenkaan tullut niin perinjuurinen puute kaikista tarpeista, kuin Angus Mac Aulay oli ennustanut. Asia näet oli se, että herra Duncan hyvin varovasti kiersi kaikki salaiset oikotiet, joita myöten länsipuolelta voitiin Argyleshireen päästä. Sillä hänen sukulaisellaan ja ylipäälliköllään, Argylen markiisilla, oli tapana kehua tahtovansa ennemmin menettää satatuhatta kruunukolikkoa kuin että joku ihminen saisi tiedon niistä vuoripoluista, joita myöten vihollisen sotajoukko saattaisi päästä hänen alueelleen.
Herra Duncan Campbell vältti siitä syystä vuoristoa ja kulki alankojen kautta lähimmälle satamapaikalle, missä hänellä oli varalla useampia puoleksi katettuja jaaloja. Muutamaan semmoiseen alukseen matkustajat astuivat, muiden mukana Kustaavuskin, joka oli jo niin tottunut retkeilijä, että se yhtä vähän kuin isäntänsäkään piti mitään väliä maalla tai merellä.
Tuuli oli myötäinen, niin että matka joutui hyvin purjeitten ja airojen avulla. Aikaisin seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteeni Dalgettylle, joka silloin oleskeli pienessä kojussa aluksen kannen alla, että oli jo saavuttu herra Duncan Campbellin linnan edustalle.
Kannelle noustuaan hän näkikin Ardenvohrin kohoavan korkeana edessään. Päärakennus oli synkännäköinen, nelisnurkkainen torni, jokseenkin avara ja hyvin korkea; se seisoi niemellä, joka pistihe siihen suolavesi-järveen eli merenlahteen, mihin he olivat illalla purjehtineet. Mantereen puolella linna oli ympäröitty vallilla, ja tämän kulmissa oli torneja, joista sopi ampua vallin laitaa myöten. Järven puolella sitävastoin torni oli rakennettu niin likelle jyrkkää äyrästä, että siihen oli juuri jäänyt sijaa vain seitsentykkiselle patterille; näiden tykkien piti suojella sitä linnan kulmaa, vaikka ne uudempiin sotakeinoihin nähden seisoivat liian korkealla, ollaksensa miksikään suuremmaksi hyödyksi.
Aamuaurinko loi vanhan tornin takaa kohoten varjokuvan pitkälle järven pintaa myöten, niin että se pimitti laivaakin, jonka kannella kapteeni Dalgetty nyt astuskeli, jotenkin maltittomasti odottaen, että häntä käskettäisiin maalle. Herra Duncan Campbell, niin palvelijat antoivat tiedoksi, oli jo linnassa; mutta ei kukaan tahtonut totella, kun kapteeni pyysi, että joku opastaisi hänet maalle; ensin, niin vastattiin, piti saada siihen Ardenvohrin herran nimenomainen lupa tai käsky.
Eipä aikaakaan sentään, niin se käsky jo saapuikin; vene, jonka kokassa istui rakkopillin-soittaja, Ardenvohrin herran vaakuna hopealla tikattuna vasempaan hihaansa, ja soitteli niin kovaa kuin jaksoi heimokunnan marssia »Campbellit ovat tulossa», tuli noutamaan Montrosen lähettilään Ardenvohrin linnaan. Alus oli niin vähäisen matkan päässä rannasta, että tuskin olisi tarvittukaan noita veneessä olevia kahdeksaa rotevaa lakkipäistä, lyhyttakkista ja lyhythousuista soutomiestä. Heidän voimansa lennätti veneen pieneen valkamaan, tavalliseen maihinnousu-paikkaan, ennenkuin vielä oikein huomattiinkaan, että oli aluksen vierestä poistuttu. Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka tosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten rantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen kallion juurelle, jolla linna seisoi. Tämän kallion kupeessa näkyi jotakin matalan luolan suun tapaista; sinnepäin alkoivat palvelijat kuljettaa ystäväämme Dalgettyä, mutta hän sysäsi heidät väkisin luotansa ja intti, ettei astuisi askeltakaan edemmäksi, ennenkuin olisi nähnyt Kustaavuksensa päässeen eheänä rannalle. Vuorelaiset eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut oppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen, Skotlannin alangoilla tavallista murretta: »Ahaa! hän puhuu hevosestaan, tuosta joutavasta elukasta!» Kapteeni Dalgettyn pitemmät vastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli äskenmainitun luolan suusta esille. Hän pyysi Dalgettyä vieraakseen Ardenwohrin linnaan ja vakuutti kunniasanallaan, että Kustaavus saisi osakseen sellaista kohtelua kuin sopi semmoisen sankarin kaimalle, vieläpä lisäksi niin arvoisan miehen omalle ratsulle. Tästäkin lujasta takauksesta huolimatta kapteeni Dalgetty, joka kaikin mokomin tahtoi omin silmin nähdä, kuinka hänen kumppaninsa Kustaavuksen kävi, olisi vielä viivyskellyt; mutta kaksi vuorelaista tarttui hänen käsivarsiinsa, kaksi työnsi takaa, ja viides huusi: »Laita luusi liikkeelle, kuuro sassenach! (saksilainen). Etkö kuule, että herra omalla äänellään käskee sinut omaan linnaansa, joka on aika suuri kunnia sinun kaltaisellesi?»
Näin pakotettuna kapteeni Dalgetty ei voinut muuta kuin vielä vähäisen aikaa pitää silmiänsä taaksepäin käännettyinä sitä alusta kohti, jonne hänen sotavaivojensa vanha kumppani oli häneltä jäänyt. Ja parin minuutin kuluttua hän oli peittynyt pilkkopimeään, astuen rappusia, jotka yllämainitusta matalasta luolasta kävivät kierrellen ylöspäin kallion sisustaa myöten.
»Perhanan vuorimetsäläisiä!» mutisi kapteeni puoliääneen. »Minne minä joudun, jos Kustaavukseni, protestantti-liittokunnan ikivoittoisan leijonan kaima, tulisi vaivaiseksi heidän harjaantumattomissa käsissään!»
»Olkaa siitä huoleti», vastasi herra Duncan, joka oli likempänä, kuin Dalgetty tiesikään. »Mieheni ovat tottuneet hevosia hoitamaan, sekä maalle tuomaan että korjaamaan, ja pian saatte nähdä Kustaavuksenne yhtä eheänä kuin se oli, kun viime kerran sen selästä astuitte maahan.»
Kapteeni Dalgetty oli niin paljon mailmaa kokenut, ettei ruvennut enempää vastustamaan, vaikka levottomuus lieneekin vielä kuohunut hänen sydämessään. Vielä askel tai pari, niin alkoi rappusille näkyä päivän valoa, ja rautaristikolla varustetun oven kautta päästiin ulos käytävään, joka oli katoton ja hakattu kallion laitaan. Tätä kesti noin kuuden tai yhdeksän kyynärän pitkältä, ja sitten taas tuli rautaristikolla suojeltu ovi, jonka kautta tie jälleen tunkeutui kallion sisustaan. »Aika kelpo traversi (vallisola) tää onkin!» ihmetteli kapteeni, »ja jos tässä seisoisi tykki taikka edes muutamia pyssymiehiä, olisi linna sillä keinoin aivan tarpeeksi suojeltu rynnäkköparvelta.»
Herra Duncan ei vastannut siihen sillä hetkellä mitään. Mutta minuuttia myöhemmin, kun oli tultu toiseen luolaan, sivalsi hän sauvallaan ensin toiselle, sitten toiselle rautaristikon puolelle, ja kumea kalke, jonka sivallukset synnyttivät, todisti kapteeni Dalgettylle, että siellä oli tykki kummallakin puolella. Tuo äsken läpikuljettu käytävä oli siis tykkitulen alainen, vaikka reiät, joista tykit tarpeen tullessa ampuivat, oli kivillä ja turpeilla tukittu ulkopuolelta näkymättömiksi. Astuttuansa vielä toiset rappuset he taas tapasivat toisen avonaisen tykkitöyrän ja käytävän, joka olisi ollut sekä pyssyjen että vallitykkien tulen alainen, jos he olisivat vihollisina pyrkineet edemmäksi. Kolmas rappusjakso, niinkuin edellisetkin kallioon hakattu, mutta kattamaton, vei heidät viimein tornin juurella olevalle patterille. Nämä viimeisetkin rappuset olivat jyrkät ja kaitaiset, niin että puhumatta ylhäältä tulevasta tykkitulesta pari uljasta miestä olisi paljailla peitsillä tai sotakirveilläkin voinut estää satoja vihollisia läpi pääsemästä. Sillä rappusille ei mahtunut enempää kuin kaksi miestä rinnakkain, eikä käynyt mitään suojelevaa aitausta eikä edes mitään käsipuuta äkkijyrkän kallion reunaa myöten, jonka juurella luodeveden hyöky paraikaa pauhasi niinkuin ukkosen jyrinä. Heikkohermoisen tai helposti pyörtyvän olisi ollut jokseenkin vaikea päästä sisään, vaikkei olisikaan ketään ollut vastustamassa; niin huolellisesti oli tämä vanha gaelilaislinna varustettu kaikellaisilla suojakeinoilla.
Tottuneena soturina ei kapteeni Dalgetty tietänyt mitään semmoisesta pelosta. Linnanpihaan päästyänsä hän kohta vannoi Jumalan kautta, että herra Duncanin linnan suojavarustukset muistuttivat hänelle kuuluisaa Spandaun linnaa Mark-Brandenburgissa enemmän kuin mitään muuta vahvaa paikkaa kaikista, joita hänellä oli sotaretkiensä ajalla ollut onni puolustella. Kuitenkin hän moitti ankarasti sitä, että äskenmainittuun patteriin oli asetettu tykkejä; »sillä», sanoi hän, »missä tykit merikorppien tai kalalokkien tavalla ovat kykkimässä kallion kukkulalla, olen minä aina huomannut niiden enemmän peloittavan kovalla äänellään kuin aikaansaamallaan vahingolla tai mieshukalla».
Tähän vastaamatta saattoi herra Duncan sotilaan torniin; siinä oli pääsön esteenä rautaristikko-portti sekä rautaristikoilla vahvistettu ovi, joiden väli oli niin pitkä kuin muurin paksuus. Saliin astuttuansa, jonka seinät olivat koristetut ripustetuilla tapeteilla, jatkoi kapteeni taas sotataidollista arvosteluansa. Kelpo aamiaispöytä, johon hän kävi käsiksi, viivytti sitä kyllä vähän aikaa; mutta saatuansa ruoan talteen kapteeni astui kohta kamarin ympäri ja katsasti linnan asemaa hyvin tarkasti jokaisesta ikkunasta. Sitten hän palasi tuolillensa, heittäytyi aivan pitkäkseen sen nojaan loikomaan, ojensi toisen vahvan jalkansa suoraksi ja alkoi läiskäyttää pitkävartista saapastansa ruoskalla, joka hänellä oli kädessä, sanalla sanoen: teki kaikki ne temput, joita puolisivistynyt mies tekee, kun on olevinansa niinkuin kotona parempiensa seurassa. Tässä asennossa hän antoi seuraavat neuvot, vaikkei kukaan niitä pyytänyt: »Tämä teidän kartanonne, kuulkaa, herra Duncan, on sievän- ja vahvanlainen asuntovärkki; mutta tuskinpa se kuitenkaan on senlaatuinen, että kunnon kavaljeeri saattaisi toivoa maineellensa lisäystä, jos siinä pitäisi kestää useampia päiviä. Sillä, herra Duncan, olkaapa niin hyvä ja huomatkaa, että tuo ympyriäinen kukkula manteren puolella, meidän soturien tavalla puhuen, korkeudellaan voittaa ja vallitsee ja kukistaa teidän kartanonne. Siihen voi vihollinen asettaa semmoisen kanuunapatterin, että te kahden vuorokauden kuluttua sangen mielellänne rummuttaisitte chamade'a (peräytymistä), jos ei Herra Jumala suvaitsisi jollakin ihmeellä osoittaa teille armoa.»