Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa

VANHAA LAPPIA JA PERÄPOHJAA

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

SISÄLLYS:

Alkusana
Vanhoja Lapinkorven teitä
Kun vanha katoaa
Vene-Aapon "Aikain Muistoja"
Köngäsen ruukki
Kolarin markkinat
Savon matkat
Ruijanrannan kalaretket
Ivalon kulta-ajasta
Poronsarviliima
Juurakkoterva
Kolarin kalkki
Sieppijärveläisten karhuntappo
Heikin äijä
Kalapirtillä
Leipävilja
Härkinmylly
Kesäkentällä
Painajainen
Rovan Nikun järvenlasku
Kassan Salkko
Entisiä pappeja
Vanhoja koulumestareita
Muisteluksia kristillisyyden alkuajoista
Vanhankansan siunauksia ja rukouksia
Sana- ja asiaselityksiä

Alkusana

Samoilla Länsi-Lapin ja Peräpohjan kesämatkoilla, 1920-1922, kerättyjä kuin viime vuonna ilmestyneiden "Lapin muistelusten", ovat tämänkin kirjan ainekset. Lisäksi olen kesän alussa 1923 tehnyt uuden lyhyehkön keräilyretken Kittilään, Muonioon, Enontekiölle ja Tornion jokilaaksoon täydentääkseni ja tarkistaakseni edellisillä matkoilla saatuja muistiinpanojani.

Saman Lapinkorven entiskansan elämää, tapoja ja oloja kuvailevina liittyvät nämä kirjoitukset kuin jatkona ja toisena osana "Lapin muisteluksiin". Samat kiveliöiden vanhukset, jotka edellisen kirjani muisteluksia saarnailivat, ovat olleet näidenkin kirjaanpanojen haastelijoina. Kymmenet, milteipä sadat vaarit ja muorit, ukot ja eukot ovat saaneet sanoa sanansa, semmoiset vanhan polven eläjät kuin Kittilän Marjalan ja Karilan äijit, Kaukosen Tuomas, Auton Heikki, Koskaman Janssi ja Pokan Pekka, Kieringin Kurtin Eeva, Rovaniemen Tarkiaisen ukko, Lohinivan Heikki ja Martinin ukko, Muonion Liikavainion Kalla, Töyrän Penhartti ja Purasen Iisakki, Kolarin Kankaan Heikki, Käki-Salkko, Raution Erkki, Niilo Heikkilän leski, "Friskin äiti" ja Koivuniemen muori, Turtolan Heikki Jolma, Iisakki Matti, Tornakan muori, Matinlompolon Pekka sekä Nallin "faariska" ja "muoriska", Ylitornion Anuntin Pekka, Enontekiön Eiran Pekka sekä Köngäsen ruukinpatruuna Sohlberg — mainitakseni vain muutamia huomatuimpia haastelijoita. Monet keski-iän ihmisetkin, samoin kuin nuorempikin polvi, ovat olleet mukana muistelemassa. Ja minkä kiveliö on kertonut, sen on kirjoitusmies merkinnyt paperille. Niinpä siis ovat nämäkin muistelukset syntyneet ahkeralla yhteistyöllä, "seurapyydöllä", Lapinkorven vanhojen — ja osaksi nuortenkin — kanssa. Ja tälle kiveliön kansalle, etupäässä vanhalle väelle, saa kirjoitusmies olla kiitollinen muistelustensa aikaansaamisesta.

Korpi on miltei pohjaton muisteluksissaan. Kaukaisen erämaankin kansan elämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuitenkin niin monivivahteista, ettei sitä kaikkea voi yrittääkään sisällyttää yhteen eikä useampaankaan kirjaan. Niinpä eivät nämäkään muistelukset suinkaan saata "tyhjentävästi" kuvata Lapinkorven entistä elämää, vaan ovatpahan ainoastaan muutamia palasia ja piirteitä menneen polven kadonneista ja katoavista tavoista sekä oloista, kerrotut ja nähdyt semmoisina kuin muistelusten haastelijat ovat niitä kirjamiehelleen esittäneet. Satalukuisen, tuhattietoisen muistelijaparttion täytyy tyytyä siihen, että saavat vain vähäisen osan muisteluksiaan painopaperille.

Muisteluksiin liittyvät valokuvat ja piirrokset ovat myöskin matkojen tuloksia. Lukujen alkukirjaimet on jäljennetty vanhojen — muutamat aina 1700-luvun alkupuolelta — aittojen, kalapirttien y.m. ikähuoneiden seinäleikkauksista. Samoista "puukkostyylin puustaimista" on niinikään saatu lukujen otsakkeet sekä nimi- ja kansilehden tekstaus.

Kalevalaseuralle, jolta olen saanut matkarahoja vv:n 1920 ja 1921 keräilyretkille, olen myös kiitollisuuden velassa näistä muisteluksistani.

Osan muisteluksissani esiintyvistä asioista on kirjalle pannut vaimoni, Jenny Paulaharju, joka matkoilla on seurannut mukana "apumiehenä" kansaa haastattelemassa.

Oulussa, elokuulla 1923.

Samuli Paulaharju.

Vanhojen Lapinkorven teitä

Pimeästä pohjoisesta työntyvät suuret virrat, Kemi- ja Tornionjoki, lukuisine lisähaaroineen, olivat laajan Lapinkorven aikaisimpia kulkuteitä. Niitä myöten puskeutui lantalaisasutus yhä syvemmälle lappalaisten valtakuntaan, jopa aina jokien lähteille asti, Lapin vedenjakaja-tunturien laiteille, raivaten yksinäiseen kiveliöön pälven sinne, toisen tänne ja kohottaen suotuisimmille paikoille kokonaisia kyläkuntia.

Virrat opastivat korvenraivaajan kiveliöihin ja taas näyttivät hänelle suunnan alamaihin. Virtoja myöten tapahtui kaikki kesäinen liikenne. "Väylä" oli kiveliön miehen ainoa yhdysside muuhun maailmaan, monesti hänen ainoa toverinsa erämaan yksinäisyydessä. Kaukaisista korpimaista se toi viestejä, ollen aina vaeltamassa ja ohjaten matkansa etäiseen etelään, missä maailmanrikkaat häärivät. Sen mukana metsien mieskin aina silloin tällöin lähti veneineen taikka lauttoineen laskemaan alas, saaden hyvän kyydin, jopa toisinaan oikein hirvittävän vauhdin vaahtoavissa koskissa. Sillä suureen maailmaan rientävä, tunturien hiljaisissa kirkkaissa kaltioissa syntynyt, omissa kotiseuduissaan iloisesti haastellen hypähdellyt vedenväki kasvoi alamaissa valtavaksi voimaksi, joka lukemattomissa koskissa ja könkäissä kiukkuisena kuohahteli ja ärjähteli, jopa toisinaan kuin metsäläinen yltyi mielettömään raivoonsa huutaen ja pauhaten, niin että koko erämaa sen kuuli ja vapisi.

Tornionjoen suulle oli jo aikaisin sukeutunut tärkeä liikepaikka sekä sitten pieni kaupunkikin, jossa etelä ja pohjanpuoli kävivät tavaroitaan vaihtamassa. Sinne jokivarsien asukaskin suuntasi matkansa. Aina äärimmäisistä pälvistä Könkämäenolta, Maunusta, Naimakasta, Iitosta, Mukkavuomasta, saatettiin lähteä laskemaan Torniota kohden neljin-, viisinkymmenin penikulmin vuolasta virtaa alaskäsin ja taas sauvomaan takaisin monisataiset kosket. Samoin Ounaan varren metsäkansa laski jokeansa ja suurta Kemiä pitkin Keminsuulle, josta merta myöten ohjasi Tornioon. Mutta Ounaan latvaseutujen kylät, Peltovuoma, Vuontisjärvi, Ounasjärven Hetta sekä Muotkajärvi saattoivat käyttää toistakin vesitietä: muotkia veneensä poikki puolen neljänneksen taipaleen Muotkajärvestä Sotkajärveen, siitä laskea Sotkajokea Palojoen kautta Muonioon ja sitten suoraan alas Tornioon.

Ylimaiden metsät vaelsivat virtojen mukana alas tukkeina taikka lankkuina suuriksi lautoiksi iskettyinä, taikka puristettiin metsien elinvoima ruskeaksi tervaksi, työnnettiin tynnyreihin ja lautattiin Tornioon. Samoissa lautoissa taikka pitkissä jokiveneissä joutuivat alamaiden markkinapaikoille myöskin erämaan voit ja poronsarviliimat sekä muut lapintavarat. Palattaessa oli vene kuormitettuna jauhoilla ja suoloilla sekä muilla alamaan tarpeilla, joita kiveliö ei tuottanut. Viikkoja kului pitkään Tornion retkeen. Alaskäsin kyllä mentiin kilvaten virran kanssa, niin että rannat vilisivät ja päivä miltei seisoi paikoillaan, mutta ylös noustessa saatiin soutaa vastaisia vesiä, sauvoa nivoja ja koskia sekä äkäisimmissä paikoissa kiskoa kuormaa köysissä taikka raahata rantaa myöten; päivät vain vilahtivat ohitse, mutta rannat melkein seisoivat taikka siirtyivät käymäjalkaa taaksekäsin. Vierähti siinä ennenkuin matka oli tehty "pio päiviä, koura huomenia."

Talvisinkin olivat suuret jokiväylät erämaiden tienviittoina etelään. Laskettiin useinkin vain suoraan selkäjäätä pitkin, oiustaen matalat niementyvet ja taas työntyen tasaiselle väylälle. Kyläisillä mailla toisinaan ajettiin pitkin rantojakin taloloita myöten ja sulien koskien kohdalla häädyttiin niinikään maatjalkaa matkaamaan milloin toista milloin toista rantaa sen mukaan kummalla puolen olivat paremmat maat. Siten ajettiin Kolarista Suomen puolta Jarhoisiin, josta taas Ruotsin rantaa Pelloon. Täältä päästettiin Suomen rantoja Turtolaan, mutta sitten jälleen toista puolta Kattilakosken alle, Kaulirannalle, josta tultiin yli tälle puolen ja ajettiin pitkin mataloita rantaniittyjä Närkin kylän kautta Ylitorniolle. Alkkulasta alaspäin oli talvitie kummallakin rannalla. Jokitörmälle noustiin helpoimmin matalaa kurua myöten. Sellaista paikkaa sanottiin "tiensuuksi", ja jos sen lähimaille sitten joku pystytti talonsa, sai sekin Tiensuun nimen. Niinpä on esim. Kolarin-saarella Tiensuun talo vanhan talvitien maallenousun tienoilla, samoin alempana Lappean lähellä.

"Kirkkotieksi" tällaista talven valtatietä sanottiin Tornion-Muonion laaksossa. Sitä näet aikoinaan pitkä pohjan perukka kaikkein useimmin vaelsi kirkkomatkoillaan — oli määräpyhät, jolloin kunkin kulmakunnan oli saavuttava Herran temppeliin. Vanhastaan käytiin Ruotsin puolen Ylitorniolla, sitten Pajalassa, väylän takana, sen jälkeen taas Suomen Ylitorniolla sekä myöhemmin Turtolassa ja Kolarissa. Kuuli sama tie kyllä markkinamiestenkin metelöimistä ja näki pitkiä raitoja, jotka jutivat milloin Köngäsen korkealle markkinakentälle, milloin Tornioon taikka Alkkulan kirkonmäelle, milloin taas Kolarin kirkkosaarelle markkinailoa pitämään.

Syntyi aikojen kuluessa jokien vaiheelle kesätiekin, vain semmoinen pahainen jalkamiesten palas, joka noudattaen väylää väliin kapusi yli vaarojen, väliin edusti portaita pitkin vuomien ja jänkien ylitse ja kierteli asutuilla seuduilla kyläkujasia myöten talosta toiseen. Ukot itse vain omin apuinsa ja yksissä miehin porrastivat vetelät jänkänsä, ja näiden vanhojen äijien suoporrastuksen jäännöksiä on ylemmillä jokivarsilla vieläkin paikoin näkyvissä. Kirkkoon ja naapureihin taivallettiin näitä erämaan teitä, ja joskus, kerran, pari kuukaudessa, kulki niitä jalkaposti keveine laukkuineen.

Omia porraspolkujaan sai Tornion jokivarsi polkea polvesta polveen, poika isänsä perässä. Ei ole siitä vielä vierryt sataakaan vuotta, kun ensimmäinen kärrytie saatiin kuusi, seitsemän penikulmaa Torniosta ylös Ylitornion Alkkulaan, ja vasta viimeisinä vuosikymmeninä päästiin tunturien tienoille Enontekiön kirkonkylään. Ensimmäisen tien teosta tietävät vanhat vieläkin kertoa muisteluksia, vaikka asia on tapahtunutkin jo "äijäfaarin aikoina". "Sant-Mikkelin" mies, Malini, oli urakalla teettänyt tietä ja "sant-mikkeliläisiä" olivat olleet tekomiehetkin. Rukiista puuroa olivat Mikkelin miehet pistelleet leivän kanssa, kun ei heille taloista riittänyt lehmänantia puuronkasteeksi. "Pakottakkoo, pojat, kakkoo puuron kanssa!" oli muuankin isä kehoitellut poikiaan. Ja "kainulaiset kaitakasvot" olivat kummissaan katsoneet, kun "savolainen pulloposki" oli syönyt puuron leivän kanssa. Mutta vaikka tietä tehtiinkin puuron voimalla ja sant-mikkeliläisellä väellä, ei siitä sittenkään tullut valmista. Malmi-ukon urakka ei lyönytkään leiville, saati sitten puurolle: tie tuli huonosti pohjatuksi, sillat jäivät tekemättä ja urakkamies hävisi. Paikkakuntalaiset saivat sitten viimeistellä töitä ja rakennella siltarumpuja. Halvarin ukko, suuri omintakeinen rahaseppä Rovaniemeltä, teki Keroputaan sillan urakalla, ja silloin iskettiin siltapelkkoja jokeen, niin että raskas junttakin jyskäytteli:

    "Taas yksi sa'anpankko tuli!
    Taas yksi sa'anpankko tuli!"

Samoin kuin Tornion jokiväylää, noudatti toinen talvinen valtatie Kemi- ja Ounasjoen väylää, milloin ajaen pitkin jokea, milloin oiustaen halki maiden. Niinpä laskettiin Rovaniemen Jääsköstä Kittilän Alakylän Jääsköön Ounasjoen itäpuolta "pitkin uomanreikiä", jängältä jängälle, niin ettei koko matkalla jouduttu kuin joku neljännes kulkemaan kangasmaata. Aivan taloton oli tämä lähes viisipenikulmainen taival, ja "Pitkäksiväliksi" sitä sanottiinkin. Alakylästä taas laskettiin vuomia myöten Kaukoseen ja täältä niinikään vaaroja kierrätellen Kittilän kirkolle.

Kemistä saatiin kesätie pitkin Kemijokivartta ylös Rovaniemelle ja sieltä Ounasjokea seuraten Kittilän kirkonkylään, sekä viimein siitäkin ylös pari, kolme penikulmaa Sirkkaan ja Könkääseen, missä hiekoitettu kärrynraitio painuu ja päättyy Ounasjokeen. Ei ole siitä kulunut kuin alun neljättäkymmentä vuotta, kun kärrypeleillä ruvettiin pääsemään Kittilään asti. Tämän tien rakennustöistä saamme tietoja Kittilän Alakylän kirjamiehen, "Vene-Aapon", muistiinpanoista. Kesäkuun 29 päivänä 1879 on ukko merkinnyt: "Kruunun tienteko tie auksuuni on ollu eilen Kaukosesta maunujokeen asti hätä on pakottanu Ihmisiä huutamaan niin halvala ettei ole markkaa nossu syltä tietä pahki mettäsä ei jängiläkään Se on 25 pennistä liki 90 pennin välillä. Väkiä on ollu kauhian paljon ulkopitäistäki, hätä on kova joka suunala Surkia aika nyt." Sitten marraskuussa 1881: "Silta Maunujokeen on valmis, sen teetti Juho Tiura Rovaniemeltä", ja taas 1884: "Pahtajoven Sillan teko… Tiura on Siltain teettäjä koko Rovaniemi Kittilä tiellä", sekä 1888: "Kruunun tietä kuljetaan Rovaniemessä hyvä tie", ja tammikuussa 1889: "Soraa veetään Kruunun tiele, Väisänen päällikkö, on oululaisiaki", ynnä lopuksi syyskuun 24 päivänä 1889: "Ruununtien Syyni on nyt tie hyväksyttiin ja tullee Kunnalle."

Eivät kaikki erämaan asukkaat erikoisesti tietä halunneet, eivät ainakaan aivan porttinsa viereen. Niinpä suuri Kaukosenkyläkin "pölkäsi" mokomaa kruununsarkaa, niin että tahtoi ajattaa sen ohitse, parin neljänneksen päähän kylästä. Sitten eivät kaiken maailman kulkurit, karkulaiset ja tattaraiset osaisi taloihin, kun tie menisi metsiä myöten, arvelivat kaukoslaiset. Tiemestarit eivät kuitenkaan kuulleet kyläläisiä, vaan vetivät suuntansa Kaukosenkin kautta.

Poikki laajan monipenikulmaisen kiveliökairan, joka erottaa Tornion-Muonionlaakson Ounasjoesta, kävi jo vanhoina aikoina muutamia valtaväyliäkin. Sellainen oli Kittilän Sirkasta Pöntsön ja Jierisjärven kautta kulkeva erämaantie, jota kesäisin voitiin lyhentää vesimatkoillakin, osaksi Kulkujokea sauvomalla ja sitten laskemalla Jierisjärveä ja -jokea alas Muonioon. Talvisin taas ajettiin matka poroilla. Tätä "vanhaa postitietä" vaelsivat entisaikaan Lapin virkamiehet, papit, "houvit", tuomarit ja kaikki herrat virkamatkoillaan Sodankylästä ja Kittilästä Muonioon, matkustipa joskus läänin maaherrakin. Kerran vuodessa, talvella joulun jälkeen, houvi ja tuomari ajoivat Muoniosta asti kantamassa veroja sekä pitämässä käräjiä, ja matkan varrella piti kansan olla heitä "vastustamassa", laittaen huoneet lämpöisiksi, varaten syötäviä ja toimittaen hyvät ajokkaat. Kittilässä oli Välitalon suuri pirtti herrojen asuntona ja käräjätupana, ja täältä saatettiin matkamiehet Jierisjärven Rauhalaan, johon jo muoniolaiset olivat saapuneet "vastustamaan".

Talvisilla umpiteillä piti matkaherroja saatella kymmenelläkin valitulla porohärällä, ja sittenkin matka kävi hyvin hitaasti. Mies hiihti edellä sivakoilla ja hiihtäjän perässä kahloi pari poroa tyhjine ahkioineen: kolmannessa ahkiossa oli herrojen neuvoja, sitten vasta neljännessä istui itse herra, samoin viidennessä, jonka jälkeen taas oli neuvoja ja muuta tavaraa sekä tyhjiltään astuvia varaporoja. Päivässä tehtiin matkaa vain viisi, kuusi neljännestä, ja kolmipenikulmaisella Sirkan ja Rauhalan välisellä taipaleella häädyttiin viettämään yötä. Lyötiin vain honka, mitä suurinta "pakanaa" löydettiin, yöpuuksi, ja sen lämpöisissä loiottiin yökausi, kunnes taas lähdettiin puhkomaan paksuja hankia.

Mutta silloin kun itse maaherra oli maata vaeltamassa, ei kelvannutkaan porokyyti, vaan piti häntä kyyditä hevosilla. Läänin päämies vaelsi kuin valtaherra omalla komealla "koijallaan", oma "kuskakin" pukilla istumassa sekä saattomiehenä perässä paikkakunnan vallesmanni. Pari hevosta valjastettiin koijan eteen, kolmas oli perässä "tiuhteimenä", hevosten omistaja sai hypätä perälaudalle, kuski poukauttaa pukille, ja sitten ajettiin tulista "piililaukkaa" senkoin kaviotusinasta lähti. Perälaudalla kykkijä sai kovertaa kyntensä kiinni pysyäkseen paikoillaan, ja nimismies koetti parhaansa mukaan painaa perässä. Rauhalaan asti saatteli Kittilän vallesmanni maanvaaria, ja sinne taas piti Muonion nimismiehen saapua vastaan vereksien hevosten ja miesten kanssa.

Kaikilla taipaleilla ei kyllä maanisäntäkään päässyt näin mahtavasti laukottamaan. Maaherra "Althaanikin", kun kerran matkusti pohjoisessa valtakunnassaan, joutui Rovaniemen ja Kittilän Jääsköjen "Pitkää-väliä" ajamaan aivan umpitiellä. Miehen täytyi hiihtää edellä sompasauvalla tunnustellen tienpohjaa ja pari miestä sivakoi sivuilla hoidellen maaherran "koijaa", ettei se kaatuisi. Täiselässä, Hämeenmetsässä, yövyttiin taipaleelle, jolloin "kuernööri nukkui koijassaan" ja kyytimiehet makasivat hongalla.

Maaherran käynti Lapissa olikin merkkitapaus. Ainahan niitä tuomareita, houveja, vallesmanneja ja muita pikku herroja näki ja sai poroilla laukkuuttaa, mutta ani harvoin heidän päämiestänsä. Hänen komeaa koijaansa kyllä lennätettiin, vaikkapa piililaukkaakin, varsinkin kun päästiin itse samaan matkueeseen perälaudalle kyköttämään. Oikeinpa mielihalulla odotettiin maanvaarin tuloa. Niinpä Pekkalan äijä Kaukosessa ryhtyi jo kesällä harjoittelemaan hevosiaan parivaljakoksi, jotta sitten pääsisi maanäijää kyytiin. Reen eteen ukko valjasti nuoren oriin ja ruunan, ja ajella kahnusteli edestakaisin pitkin kylänraittia, jopa koetti totutella valjakkoaan astumaan komeasti samaa jalkaa niin kuin kasakkain sotaratsut Torniossa. "Vasen, oikea, vasen, oikea!" karjui äijä ajokkailleen repien ja riepoitellen suitsiperistä. Mutta vallaton ori ei malttanut astua vanhan ruunan tahtiin, hyppi vain ja hämmästeli toveriansa sekä viimein rietaantui ja laukkasi metsään. Mutta Pekkalan äijä ei heittänyt, vaan hankki Hakalan vanhan tamman ruunansa toveriksi harjoitellen niitä ja päästenkin sitten maaherran perälaudalla ajelemaan.

Kesällä eivät herrat juuri joutaneet Lapin erämaita matkailemaan. Kittilän—Muonion kiveliötietä kulki silloin tällöin vain yksinäinen postimies taikka joku paikkakunnan asukas. Joskus vain joku etäisempi matkamies samosi poikki leveän kairan, levähti Kulkukeron takana Kotasenmaan suurella puolivälipetäjällä, "Päiväkirja-hongalla", kikkasi siihen nimimerkkinsä ja vuosiluvun ja taas paineli edelleen. Joutui kerran sentään tuomari "Kytenius" vaeltamaan pitkän kesätaipaleen Kittilästä Pöntsön kautta Muonioon, pitämään välikäräjiä "Rikinän" taloon. Ukko oli jo vanha mies, kainalosauvoilla kulkeva äijänkäppyrä, mutta virka vaati lähtemään. Veneellä soudettiin häntä minkä voitiin, ja maataipaleet kannettiin paareilla. Eihän vanha pieni käpsä paljoa painanut; kun kahdeksan miestä oli vuoronperään kantamassa, katkesi kiveliötie muutamassa päivässä, ja korkea oikeus pääsi istumaan Rikinän isoon pirttiin.

Toinen talvinen valtatie kulki poikki kairojen Sodankylästä Kolariin. Tämäkin oli oikea erämaiden "keino", joka halkoi synkkiä metsiä, ojentui suurien aapojen ylitse käyden suoraan järvikylästä toiseen. Se lähti Sodankylän kirkolta länttä kohden Vaalajärven Pumpaseen ja taas halki salojen ja jänkien Kittilän Kelontekemälle, sitten edelleen ohi monien vaarojen ja vaaranselkien Kaukosenkylään Ounasjoelle. Kaukosesta ajettiin poikki maiden, poikki Lainiojoen Kallonkylään, Kolarin rajoille, josta ojennettiin yli vedenjakajan Kolarin Venejärvelle, sitten Vaattojärvelle ja Sieppijärvelle. Täältä ajettiin joko suoraan länttä kohden Tornion- ja Muonionjokien yhtymille, Pajalan kirkkomäelle ja Köngäsen vanhalle markkinakummulle, taikka laskettiin Naamijoen juoksua Tornionjoelle sekä samaa suuntaa alas Tornioon. Tämä tie oli mitattu ja paalutettu; joka neljänneksen päässä oli toista metriä korkea lurikkapäinen patsas kuin mies seisomassa ja matkanmittaa osoittamassa, ja joitakuita vanhoja patsaita on Kelontekemän ja Kaukosen salolla vieläkin pystyssä. Pisimmillä taipaleilla oli maja taikka kota levähdyspaikkana. Sellainen oli Kelontekemän ja Kaukosen puolimatkassa kyhjöttävä Lylymaan Kuolemanlaen pyöreä pirrikota, johon matkamiehet pysähtyivät ajokastaan hengähdyttämään. Paikkakunnan talollisten oli pidettävä talvitie ajokunnossa; jokaisen isännän piti huolehtia määrätystä osastaan. Tätä tietä käytettiinkin ennen ahkerasti. Sitä ajettiin toisaalle Sodankylän kirkkoon ja Kaukosen, sitten Kittilän, markkinoille, toisaalle taas Pajalan kirkkoon ja Köngäsen markkinoille. Samoin myös Lappi juti samaa tietä alas Tornioon, ja etelän kauppasaksat nousivat Lapin markkinakentille. Ruijanrannan matkalaiset sitä kulkivat sekä Ivalon kullankaivajat ajoivat Ounasjoelle asti ja siitä jatkoivat matkaansa jokea seuraten ylös tunturimaihin.

Kesäisinkin seurattiin tämän tien suuntaa kulkien kuivia maita myöten, kierrätellen jänkiä ja vuomia. Kittilän kirkkomiehet astelivat sitä Sodankylään ja levähtivät Loimiojan rannalla, Kirkkojyrhämän pienellä tievahamaralla. Matkaryypytkin siinä otettiin, ja toiset ryypyt nakattiin Rakkumanlaella sekä Viinamaassa. Kelontekemäjärvelle päästyä tehtiin Tilkkuanlahden pohjukkaan savu, että kyläläiset tiesivät tulla tuomaan venettä.

Vanha tiesuunta kulki Sodankylän Vaalajärven Pumpasesta myöskin Riipi- ja Syväjärvien kautta suurelle Unarille sekä siitä edelleen alaskäsin Ounasjoelle Meltaukseen, jossa yhtyi Lapista tulevaan Ounasvarren tiehen.

Tunturien takaiseen yöpuolen Lappiin vei päiväpuolen mailta useitakin kulkuteitä. Sellainen, aina Ruijanrannalle kulkeva, vahva valtatie meni Kittilästä Ounasjokea ja jokivartta Könkään, Tepaston ja Kyrön kautta Enontekiön Peltovuomaan ja Vuontisjärvelle sekä sieltä edelleen halki tunturimaiden ja lapinjänkien Norjan puolelle Koutokeinoon, jossa muinaiseen aikaan pidettiin suuria markkinoita. Ajettiinpa Koutokeinostakin yhä eteenpäin, ohi Ruijan mahtavien tunturijonojen, pitkin Alattiojoen suurta kurua alas Jäämeren rannalle Alattioon eli Possukoppaan, missä talven kuluessa pidettiin kahdetkin suurmarkkinat: syystalvella joulukuun alussa ja kevätmarkkinat Matinpäivän aikoina.

Alattion markkinoille ajoi tätä tietä koko Peräpohja ja Lappi Sodankylää ja Sallaa myöten, vieden lannanvoita, naudanlihaa, poronpaistia, riekkoa ja muuta maalintua, poronnahkoja ja turkiksia ynnä kotalappalaisille hamppulouteita, sekä tuoden jauhoja ja suoloja, kahvia ja sokeria, turskaa, saitaa, silliä ja kaikenlaista merikalaa. Kittilän Kyröön asti ajattivat kauppasaksat kuormiansa sekä hevosilla että poroilla, ja täällä vaihdettiin tavarat reslareistä ahkioihin ja lähdettiin jutamaan pororaidoissa edelleen. Seutukunnan lappalaiset, aina Koutokeinoa myöten, tulivat Kyröön kauppamiehiä vastaan saamaan rahtikuormia. Kaksitoistakin leiviskää nuoritettiin yhteen ahkioon — "lain mukaan" ei yhdelle porolle saanut sälyttää sitä suurempaa kuormaa — ja sitten kymmenissä raidoissa lähdettiin jutamaan Ruijanmerta kohden. Kolme kruunua maksettiin 10-12 leiviskän voipuolikosta rahtia 30 penikulman matkasta Kyröstä Alattioon, ja vielä piti vetomiehelle antaa joka puolikolta eväiksi puoli naulaa, joskus koko naulakin "kyrsävoita". Useimmin nähtyjä rahtimiehiä olivat koutokeinolaiset Isosilmä-Matti, Pierras-Niila, Maaretan Mikko ja Musta-Mikko sekä hettalaiset Iisakki ja Tuomas Näkkäläjärvi.

Toinenkin pimeille perille vetävä tie haarautui Kittilästä ja vei
tunturien ylitse Inariin sekä sieltä edelleen Jäämerelle. Vanhimman
Inarin tien sanotaan kulkeneen Ounasjoen Tepastolta, Tepastojokea
Puljun lapintalon kautta Ivalojoen latvoille ja poikki Repokairan
Repojoelle. Sitten otti "Inarin postitie" suoremman suunnan,
kulkien Kittilästä Nälkäjärven, Sotka- ja Kuivasalmen järvien ohitse
Kiistalaan, josta lähti halkomaan vanhoja peuranpyytäjien erämaita
Seurujärven kautta Pokkaan, Kitisen latvoille. Pokasta mentiin poikki
Kitisen monien latvapurojen ja vedenjakaja-tunturien "Inarinmaahan"
Mirhaminpirtille ja Ivalojoen Ivalo-Mattiin, sitten Karvaselkään,
Menesjoen latvoille, Menesjärvelle, Suolujaurille ja niin Inarin
kirkolle.

Talvisin painui tätä keinoa tunturientakainen Lappi etelän markkinapaikoille, ja etelästä taas nousivat sitä ylös kauppiaat ja Ruijanrannan kalamiehet, samoin kuin monet muutkin lapinkävijät. Pitkä oli tämä erämaan matka — Kittilästä laskettiin Pokkaan seitsemän, kahdeksan penikulmaa, Pokasta Menesjärvelle kahdeksan ja siitä Inarin kirkolle viisi — ja varsinkin tunturien mailla pitkät sen talottomat taipaleet. Sinne olikin pitkin matkaa puolentoista, parin penikulman päähän toisistaan taikka asutuista seuduista, rakennettu majapirttejä, "välitupia", joissa matkaavainen saattoi levätä ja lämmitellä, yöpyäkin sekä pitää suojaa pahalla säällä. Sellainen tunturikoti oli Mirhaminselän laiteessa sekä Karvaselässä ja Menesjoen latvoilla. Seurujärvellä saatiin suojaa Jakolan talossa, Pokassa asusteli Suikki-Antti, Ivalolla Ivalo-Matti ja Menesjärvellä eleli vanha lapinäijä, Menes-Jussa, pienessä pöksässään.

Kesäisinkin kuljettiin tietä sen minkä näillä mailla oli kuljettavaa; "takkapostikiri" tallusteli Kittilästä Inariin kerran kuukaudessa. Tie olikin laitettu kuin Lapin paras keino: kankaalle raivattu "nilja", tuntureille rakennettu rastit ja jängille sekä vuomille ladottu pari-, kolmirunkoiset porrastukset. Viisi, kuusikymmentä vuotta takaperin olivat Kiistalan Sammu, Jolan Jossa ja Rastin Pekka-raukka olleet Pokan seutuja porrastamassa.

Vieläkin vaelletaan tätä tietä Kittilästä tunturien taakse ja sieltä takaisin. Mutta alkumatka Kittilästä Pokkaan on suunnattu suoremmiten Könkäästä Rautuskylän ja Hanhimaan kautta Kapsajoelle Karhulaan ja siitä halki salon Pokkaan. Tätä polkua painelee vielä postimieskin kerran viikossa Pokkaan asti.

Vanhoja lapinteitä on sekin viisipenikulmainen palas, joka nousee Ylimuoniosta pitkin Siosjoen suuntaa Ounastunturin, Paljakan ja Sammalvaaran välistä laaksoa Ounasjärvelle Hettaan. Näitä maita jo entisinä aikoina Muonion ja Hetan noidat hyökkäilivät toistensa kimppuun ja sitten Muonion-Tornionlaakso ajoi Alattioon. Vanhan tiesuunnan porrastettuja jänkiä ja komeita pikku järvien välisiä hiekkaharjuja astelee vieläkin Hetan takkaposti, ja talvisin jutaa tätä samaa taivalta Muonio ja Kolari matkatessaan Alattion markkinoille.

Jo vanhoista ajoista kuljettuja taipaleita on myöskin Muonion- ja Könkämäjoen suunta Kilpisjärvelle ja siitä yli tunturiselän Norjan rannalle Skibotteniin eli "Juukeaan". Tämä tie veti entisaikaan raitoja sekä etelästä että lännestä Rounalan ja Enontekiön muinaisille markkinakummuille, ja sitten taas ohjasi etelän markkinamiehet Juukean kauppakentille.

Vuolaat virrat ja suuret järvet sekä pitkät erämaan palkaat ovat vieläkin enimmäkseen Lapinkorven kesäisiä kulkukeinoja, soutaminen ja sauvominen sekä jalkaisin jutaminen on tunturimaan miehen matkantekoa. Vanhaan tapaansa hän vieläkin vaeltaa ikivanhoja kulkuteitään, pysähtyen levähtämään ja keventämään eväskonttiaan vanhoissa totutuissa paikoissaan, polun varren välituvassa, kirkkaalla metsäkaltiolla, "Penikulmapetäjällä", taikka "Päiväkirjahongalla", taikka vanhalla tutulla nuotiopaikallaan, "mettäkevarissa" väylän rannalla.

Samoilla sijoilla ovat entisetkin äijät väsyneinä levähtäneet, ja niiden viereen vieläkin vanhankansan hyvät haltiat ohjaavat erämaan matkamiehen.

Kun vanha katoaa

Vanhat hyvät tavat säilyivät kauan Lapinkorvessakin. Siellä poika paineli samoja polkuja kuin isäkin, ja nouseva polvi sivakoi kalmistoihin vaipuneen kansan aukomaa latua. Peräpohjan äkäiset virrat vaikeuttivat uusien suuntien tuloa erämaihin, korpien kaltaiset tiet ja metsäpalkaat eivät suvainneet alamaiden leveää, joutuisaa menoa. Lapinkorven virtoja kuljettiin vain selkä köykyssä sauvoen ja kiveliöiden keinoja taivallettiin verkalleen kontti selässä.

Mutta Peräpohjan kansan ahkera liikkuminen Lapinkorpensa pohjoisilta ääriltä, Ruijanrannoilta asti aina alas etelään Pohjanlahden laitamille, jopa Hämeen, Savon ja Karjalan maille saakka, toi mukanaan uusia kummia sekä suuren maailman tietoja ja taitoja tiettömiin erämaihinkin.

Savupirtti on jo aikoja sitten huokaissut viimeiset harmaat haikunsa. Jo entiset äijävaarit löivät sen kotoisen kiukaan hajalle, karistivat kiiltävänmustat karstat katosta ja nuohoivat nokiset seinät, työnsivät räppänän tukkoon ja rakensivat uudenaikaisen uunin, joka puski savunsa suoraan ulos. Olkilatoina ja riihiröttelöinä näkee siellä täällä vielä muutamia menneen polven asuinpirttejä. Sellainen vanhan väen musta pirtti on esim. Putaan talon riihenä Kittilän kirkonkylässä, toinen olkilatona Enontekiön Peltovuoman Eirassa, kolmas Kolarinsaaren Rautiolla heinälatona.

Muonion Kätkäsuvannon Vittikossa on vielä asuinpirttinä entinen savutupa, jonka on rakentanut 60-70 vuotta takaperin kuollut äijävaari, Kalle Vittikko. Yli satavuotiaassa pirtissä asuu vieläkin vanhan Vittikon äijän tuntu, vaikka uuni jo puhalteleekin henkihaikunsa piipun kautta ulkoilmaan. Mutta mustuneet välikattovuolet, piitat ja pikkuorret ja pienehköt lasi-ikkunat kertovat äijän aikaisesta elämästä. Pienehköjä vaatimattomia tupasia ovat vanhat savupirtit olleet nykyisiin asuntoihin verraten, vain viisi, kuusi metriä seiniltään, ikkunatkin tuskin pari, kolme korttelisia luukkureikiä, ja ainoastaan joku isompi lasi-ikkuna perässä taikka sivuseinässä. Ensimmäisen lasi-ikkunan paikkakunnallaan sanotaan olleen Kittilän Kaukosenkylän Kiviniemessä: pienen ruutupahasen lautaluukun sijassa. Mutta kylän kumma oli sekin ollut, naapuritkin olivat sitä katselleet moitiskellen: "Jo on ylpeä mies, kun seinätkin laittaa lasista." Viimeinen savupirtti Turtolassa oli vielä nykyisten vanhojen muistannan aikana vanhalla ruotusotilaalla, Hurtti-ukolla, sekä toinen Latulla, pienen mökin eläjällä, ja vielä vanhalla suutarilla, Tervahaudan Erkillä, joka pärevalkean ääressä istui ommellen pikku pöksässään. Karsinaseinässä oli "lautaröpällä" suljettava "lakheinen", sivuseinässä lautaluukku ja perässä pieni lasiruutu. Kolarin Vaattojärvellä eleli viimeksi savupirtissä muuan "Käräjä-Kreetaksi" sanottu emäntä, Kurtakossa oli viimeinen savutupa Palomaassa, ja Ylimuoniossa haikusi myöhäisin pirtti Ylitalossa.

Tuohikatot alusruoteineen ja peittomalkoineen olivat ennen aivan tavallisia, ja vieläkin joskus näkee sellaisen komean entiskansan katon suojaavan vanhaa hyvännäköistä asuinrakennustakin, vaikka pärekatto jo onkin ottanut ylivallan. Ensimmäinen pärekatto Turtolassa tehtiin kunnan lainamakasiiniin n. 70 vuotta takaperin. Puukolla vain kiskottiin päreet yhteisin voimin; jokainen talo toi määräosansa, rengitkin repivät pienen osuutensa, ja siten saatiin suureen makasiiniin kirkon luona uudenmallinen katto. Epäillen koko kattopuuhaa kyllä katsottiin ja arveltiin: "Ei siitä mitää tule, ei pärheestä tule pitävää kattoa!" Mutta pitävä siitä tuli, ja sitten ruvettiin pian rakentamaan pärekattoja muuallekin. Kittilän Alakylään saatiin ensimmäinen pärekatto 1872. Tämän on Vene-Aapo merkinnyt kirjoihinsa: "Tänä kevänä on Jukka niminen mies Lappajärvestä kotosin Salvanu Rautiole Ylitalossa pirtti Rehon ja lyöny päre katon siihin ensimmäinen täsä kyläsä." Ylimuonioon teetti 1875 ensimmäisen pärekaton Muotkan Salkko Kolarin miesten ollessa mestareina.

Opittiinpa myöhemmin valmistamaan kattopäreitä höylälläkin. Ensimmäisen pärehöylän Kittilän Kaukoseen laittoi Hakalan isäntä 30-40 vuotta takaperin. Se oli pitkä, toisesta päästä seinään kiinnitetty vipu, jota miesvoimin työnneltiin. Samanlaisia suuruksen voimalla käypiä pärehöyliä nähdään paljon vieläkin.

Aurinko ja taivaan tähdet olivat entisen kansan ajanmittaajina. Heitellen suurvempelettään aurinko päästeli sille päiviä jakaen ne aamu- ja iltarupeamiin; sydänkesällä se ajoi täysinäistä valtapyöröänsä ympäri koko Lapinkorven. Auringon juoksusta laski kansa päivänsä juoksun. Niinpä Kieringin Kumpulan isäntä aamulla ajeli renkejään ylös, huutaen: "Aurinko on jo Rutovaaran päällä!" ja emäntä illalla lehmiä odotellessaan päivitteli: "Eipä lehmiä kuulu, ja aurinko on jo Raaterovan päällä." Päivällä taas merkittiin: "Nyt on syönnin aika, aurinko on jo mellamoolin päällä, Soasjärven kohalla." Mutta synkimmän talven aikana päivä painui pimeään ja heitti ajankulun kokonaan tähtien hoitoon, niinkuin ainakin pimeän yön hetkinä. Tähdet olivat öisen erämaan asukkaan parhaita oppaita ja ajanmäärääjiä. Kiveliön ukko oli pannut merkille, että korkealla avaruuden laella pohjoisen napatähti seisoi tarkkana pohjoisen merkkinä ikuisesti paikoillaan, ollen kaikkein vakaisin tähti, jonka ympäritse kiertyi koko taivaanlaki ja kaikki mitä siinä näkyi. Ja tämä oli sellainen napa, että jos se liikkui, niin silloin liikkui koko maailman olento, eikä tarvita muuta kuin että tämä napa naksahtaa poikki, niin tulee yhteinen loppu. Aurinko ja muut taivaankappaleet saattoivat kyllä vähän notkahtaa radaltaan mitään häiriötä tuottamatta; onhan joskus tapahtunutkin, että aurinko on nutkahtanut asemiltaan viisitoistakin minuuttia, vaikkeivät siitä ole tietäneet muut kuin annakantekijät. Vakaisessa pohjannavassa riippui pitkäpyrstöinen, seitsentähtinen Otavakin, joka makasi taivaalla niinkuin ruunanraato; sen ympäri juti pikku-otava, joka oli kuin neitsykäinen, ja samoin matalampaa pyöröä vaeltava seulajainen, jonka ympärysvanne oli täynnä pieniä tähtiä niinkuin seula, sekä Aaroninsauva, jossa oli kolme tähteä suorassa ja kaksi viteessä. Iso Otava pyöritti pyrstöänsä kuin kellon viisaria auringon mukaan, ja varsinkin syystalvesta jouluun asti se tarkalleen näytti auringonlaskun ja kulun sekä päivänkoitteen, mutta sitten kun "päivä tuli täythen", tuli sille kevättalvella liian hoppu meno: se alkoi ajaa auringon edelle niinkuin kello, joka käy liian nopeasti. Seulajaiset pysyttelivät aina vastapäätä aurinkoa, ja Aaroninsauvalla oli lännen suunnalla varma paikkansa silloin kun päivä valkeni. Sen mukaan lappalainenkin määräsi iltaveikinsä.

Olihan niitä paljon muitakin tähtiä, jotka kaikki jutivat määrättyä keinoansa, Mooseksensauvat, ehdontähdet ja kointähdet ja sitten lukematon määrä suuria ja pieniä taivaannastoja, joiden nimen tiesivät vain tähtiherrat, maailman viisaimmat miehet. Heidän kirjoissaan oli kaikkien tähtien nimi ja paikka, ja minuutilleen he tiesivät taivaankappalten juoksun, eikä heitä koskaan saatu valheesta kiinni. Olivatpa he niin tarkkoja, että jos yksikään tähti taivaalta katosi, he tiesivät paikalla lähteä sitä etsimään. Siitä on jo yli 70 vuotta, kun Ylitornion Rahtulaan tuli viisi tähtiherraa muun toimensa ohessa etsimään kadonnutta taivaannastaakin. Tuntureille saakka olivat herrat saaneet taivaltaa, ja kun sieltä olivat aikansa kiikaroineet, niin olivatkin löytäneet kadonneen tähden Ruijanmerestä ja taas merkinneet sen kirjoihinsa.

Alkuperäisimpiä erämaan kelloja oli "päivätaulu" eli "tiimastukki", joka vielä vanhojen nuoruuden aikana nähtiin muutamien talojen pihamaalla, kalakentillä taikka niityillä. Sellainen puusta veistetty pyöreä lauta niinkuin lakinpohja, oli ollut Karungin Kukkolan kyläläisten niityillä Vojakkalan korvessa, ja siitä olivat niittymiehet käyneet katsomassa päivänjuoksua. Samanlainen, kolmen jalan nokkaan istutettu "puukello" oli Kukkolassa Kissalankankaalla, Kissalan Iiskon mökin luona, Kourilehtolaisten kirkkopolun varrella. Kolmella jalalla seisoi "kellopyörä" ennen Einarissakin Mäntylän pihamaalla. Laudassa oli "lumerot" kuin kellotaulussa, ja keskellä pystyssä napa, jonka kalve lankesi aina sille merkille, kuinka paljon kulloinkin oli kello.

Päivätaulua parempaa kelloa ei entisaikaan ollut monessakaan talossa. Pidettiin vain silmällä, milloin keilotalosta alkaa aamutuli vilkkua, ja sen mukaan tiedettiin itsekin työntää valkea uuniin ja ryhtyä päivän toimiin. Vanhoilla emännillä oli kyllä "nousunaika tunnossa", niin että he osasivat omia aikojaankin kavahtaa ylös ja ruveta töihinsä. Iltapuhteen kuluminen katsottiin "karsiloovasta", joka oli päreen alla. "Nyt on asettuma-aika, kun karsia on niin paljo karttunut", sanottiin. Juoksengin Nallissakaan ei vielä ollut kelloa, kun 55 vuotta takaperin taloon tuotiin miniä Kulluvaarasta.

Siitä on jo alun kahdeksattakymmentä vuotta, kun "talalaisia" kulki kellokaupalla, viipyen Ruotsin puolen Pellossa useita päiviä. Silloin monet paikkakuntalaiset hankkivat ensimmäisen ajanmittansa, "taalakellon", pirttinsä seinälle. Niissä kyllä ei ollut kaappia, "huoria". Kulluvaaran Iisakki-ukkokin osti kellon ja teki itse "huorin", onnistuenkin siinä niin hyvin, että rupesi muillekin niitä nikkaroimaan, ja Hetan Pekka Matarengissa piti huolen maalaamisesta. Kukkolan Rantakallion ukkokin osti taalakellon ja meni heti naapurin isännälle isoistellen sanomaan:

— Osta siekin kello!

Mutta naapurin äijä arveli vain:

— Aina mie olen tiennyt kellottakin nokkoni hajottaa.

Mutta Kourilehdossa oli jo entiseen aikaan oma kelloseppänsä, 40 vuotta takaperin vanhana äijänä kuollut Kourilehdon ukko, "Pelimanni-Jussi", joka oli laiska talontöitä tekemään, mutta ahkera nikkarustöihin ja niin mainio kellomestari, että teki kukkukellonkin Kuuren taloon, ensimmäisen koko paikkakunnalla. Teki Jussi vielä kummemman kellon Longille Liakanjoen varrella. Siinä aina täysillä tunneilla tulla tuiskahti pikku tyttönapero luukusta ja soittaa rimputteli niinkuin pelimanni. Ja Laasin taloon Vojakkalassa nikarteli äijä sellaisen kellon, joka pelasi "hopseerit ja valssit."

Kittilässä sanotaan ensimmäisen kellon olleen pastori Nordbergilla,
joka oli sen isänperintöinään tuonut Torniosta, ja kello oli oikein
"Könni-raukan" tekoja. Pastorin auksuunista huusi sen Törmäsen isäntä
Tepastolta, ja nyt on sama kello Kontioniemen talossa.

Kaukosenkylän ensimmäiset seinäkellot rupesivat naksuttamaan Vaaran talossa, Kiviniemessä ja Hakalassa. Kyrönkylään, Pallastunturin taakse ilmestyi ensiksi Mikkolaan pikkutauluinen ajanosoittaja. Mikkolan äijä toi sen 50-60 vuotta takaperin Kolarin markkinoilta.

Seinäkellon perässä kulkeutui sitten taskukellokin. Tuli kerran — siitä on noin 50-60 vuotta — Kaukosen Lassi Pekkala kirkolta ja tiesi, kun kirkonkuulumisia kysyttiin:

— No ei mitää erityistä kuulu, mutta Pietin Ollilla oli plakkarikello.

Turtolan Juoksengissa nähtiin ensimmäinen taskukello Kulluvaaran Aapolla, joka oli etelässä matkustellessaan saanut sen poveensa naksuttamaan, näytellen sitten kotikylässään sitä suurena kummana. Mutta Kulluvaaran vävy, yhdeksättäkymmentään käyvä Nallin Salmo-äijä halveksii vielä nytkin koko vehettä ja puhelee:

— En ole sitä tavaraa pitänyt päivääkään… Nyt se pitää olla kaikilla porsaillakin.

Muinaisten ukkojen alkuperäinen tulenteko oli Lapinkorven ukoillekin tuttu. Metsäretkillään täytyi heidän joskus, kun ei ollut tulineuvoja mukana, tehdä tuli tyhjästä. Niin Karhulan Jossakin Kittilän Puljussa kerran häätyi veistämään metsässä kaksi sileää tervaspalikkaa ja alkoi niitä hivuttaa vastakkain, sahaten niin kauan, että viimein savu tuprahti ja tulikin leimahti. "Hivutustuleksi" ja "kitkantuleksi" vanhat ukot sellaista tulta sanoivat.

Tuluksista muuten otti vanhakansa sytyttävät kipinänsä. Niillä iskettiin valkea pirtinuuniin, niillä viritettiin metsänuotio, niillä ukot lipsauttivat piippunsakin savuamaan, taulaa valmistettiin koivun taulakänsästä, tuliraudat olivat kotiseppäin takomia, ja piikiven kappaleita saatiin Tornion kauppiailta "päällyskaupaksi". Vuoltiin myöskin päretikkuja, kastettiin niiden nokka sulassa tulikivessä ja niillä tarpeen tullen pistettiin tuli hiilloksesta taikka taulasta. Ja nämä olivat kiveliön ensimmäisiä tulitikkuja.

Mutta sitten, 70-80 vuotta takaperin, ruvettiin Ruotsista tuomaan "ihmeellisiä" raapaisutikkuja, jotka eivät kaivanneet tulitauloja eikä hehkuvia hiiliä, ei muuta kuin housuistaan vain raapaisi, niin heti tuiskahti tuli. Nallin Salmo-äijäkin poikakasakkana ollessaan toi kerran jonkun "loovan" Ruotsin Pellosta Suomen Pelloon, antoipa yhden tikun Puskan Priita-muorillekin. Muori sytytti sillä piippunsa ja ihastui niin, että sammutti tikun heti ja pisti poveensa, jotta "saanpa sillä tulen toisenkin kerran". Enontekiön Ylikyröön toi ensimmäiset "ruottintikut" Kyrön Iso-Jaako kerran Muoniosta palatessaan, raapien niillä tulta housuistaan, niin että koko kylä kummasteli, luullen Jaakon oppineen noitakonsteja. Kaukosessa taas nähtiin ihmetikut ensikerran Kiviniemen ukolla, joka eli niin isoisesti, että käveli "saapaskengissäkin", varsipieksuissa, muiden astellessa vain paulakengissä ja karvaisissa naudakkaissa. Sellaista rentoilemista kyllä toiset paheksuivat, jopa arvelivat:

— Saapi nähä, kuinka kauan sekin mies talossaan pysyy, kun saapaskengissä kävelee ja housuistaan tulta raappii!

Mutta monet vanhat ukot olivat niin kiintyneet rakkaisiin tulusneuvoihinsa, etteivät koskaan ruvenneet "persetikuilla" housuistaan tulta raapimaan. Vanha, hieltä ja savulta tuoksahtava, kiiltäväksi kulunut tuluskukkaro oli mieluisa toveri; sen ääni oli lapsuudesta asti kuultua tuttua kilkutusta, sen kirkkaat kipinät singahtelivat kuin tähdenlennot, ja sen taulantuoksu oli kuin pyhää savua. Mutta ruotsintikut kärhähtivät aina vihaisesti ja haisivat kuin myrkky. Ja sitten niistä vielä piti maksaa rahaa. Nallin vanha Pekka-vaarikaan ei milloinkaan viljellyt tikkuja, tuluksillaan vain iski piippuunsa taikka otti uunista hiilen ja puhalsi siitä valkean. Samoin myöskin parikymmentä vuotta takaperin kuolleet Turtolan Konttajärven Vittikon äijät, Antti ja Jussa, käyttivät tuluksia koko ikänsä. Eivät raskineet vaarit luopua vanhoista vehkeistänsä, vaan kovin moittivat Konttajärven äijääkin, joka rennommanluontoisena "kalmarintikuilla" piirteli tulta piippuunsa. Jopa ukot halveksien sanoivat:

— Sie olet ylön rento, kun niin tuhlaat!

Rätisevä, lekuttava päretuli valaisi pimeää pirttiä, ja syksyisinä teurastusaikoina kastettiin satamäärin talikynttilöitä, joita sitten pitkin talvenselkää poltettiin. Mutta n. 60 vuotta takaperin rupesi ilmestymään lamppuja kiveliönkin pirtteihin. Ensimmäisen lampun toi Ylitornion Raanujärven sydänmaille Vanhantalon Iisko, rikas napatalon isäntä. Koko kylä tuli katsomaan Vanhantalon ihmeellistä uutta kynttilää, joka loisti oikein lasitorvesta ja valaisi pimeimmänkin loukon. Kummissaan katsottiin sen kirkasta valoa ja ihmeteltiin, "kuinka helppo oli näkö".

Nauris oli entisten savupirttien syötäviä, vaikka piti se valtaansa vielä savuttomienkin pirttien pöydällä. Uusiin peltokarkeoihin, juurakoiden ja risujen polttotuhkiin kylvettiin se ensiviljaksi, ja niissä nauris kasvoikin hyvin laajaksi ja latuskaiseksi. "Syljettiin" sitä myöskin vanhoihin lypsykaarteisiin, joita porotokka oli polkenut ja lannoittanut, samoin myöskin viimevuotisiin kesantotarhoihin. Syksyllä nauris viime viljana korjattiin, paikoin kymmenin tynnyrein. Hauvikkaina nauriita syötiin sekä poronlihavellissä keitettynä, ja kovina vuosina pantiin nauriinkaaletkin pataan höystöiksi.

"Eikä perunaa ollut olemassakaan."

Mutta sitten viime vuosisadalla peruna pyörähti Peräpohjaan ja Lappiinkin, ajoi savupirttien aikaisen nauriin pois pöydältä ja valtasi vähitellen sen aseman. Hitaasti se kyllä tapahtui, vaikka uusi tulokas olikin niin sikiävää sukua, että muni juurikoloonsa kerrassaan koko pesueen, sen sijaan että tuuheatukkainen vanha nauris-raukka teki vain yhden ainoan kalpean mukulan. Satakunta vuotta takaperin sanotaan Karunkiin tuodun ensimmäiset perunat. "Kruunulta panthin se potonistutus-oppi" ja lähetettiin perunoita kappa joka taloon, sen verran vain, että saatiin siemeneksi ja päästiin juuri makuun; joku "pottu" vain oli Juoksengin Kulluvaarassakin voitu maistaa, ja sitten piti koko sato säästää uudeksi siemeneksi. Turtolaa siementeli kruunun perunoilla kuulu "Vestolan herra", joka viime vuosisadan alkupuoliskolla asusti Turtolan kirkolla. Häneltä Kolarikin sai uudispottunsa. Kankaan vanhan muorin isävainaa, Pääkön Jussa, toi ensimmäisen perunakapan Sieppijärvelle, ja siitä sikeysi sitten Sieppijärven pottusato. Kittilän Kyröön saatteli ensimmäiset perunat Mikkolan Pekka, nykyisen Mikkolan äijän isä. Kittilässä oli niitä kruunun toimesta jaettu ja Mikkolan äijäkin oli saanut konttiinsa pari kappaa, antaakseen alkua toistenkin kyröläisten pottuviljelykselle. Sodankylän Kieringin perunasato sai alkunsa, kun Ranta-Mikko 70 vuotta takaperin toi taskussaan muutamia mukuloita Alakylän Puljulasta.

Ei ollut peruna alussa mikään mielivilja; kapoin ja kieloin sitä vain entisaikoina viljottiin, ja puolikon jos joku pani peltoonsa, niin toiset jo sanoivat: "Jopa sie panit paljo pottuja!" Voinhukkana ja sianruokana monet pitivät koko mukulaa.

Mutta vähitellen levitti peruna alusmaatansa ja nousi yhä ylemmäksi "sen mukaan kuin ihmiskarjakin hyötyi". Enontekiön takamaiden peltovuonialainen saattaa jo kylvää neljin, viisin tynnyrein, jopa joku porojen kanssa alituisesti erämaita kiertävä lappalainenkin on kesäkenttäänsä Pöyrisjärvellä peittänyt muutaman pottukymmenisen ja aidannut tämän ainoan pellonviljelystilkkunsa porokelkoilla.

Kapoin, kieloin ja puolikoin mittasi vanhakansa perunansa sekä jyvänsä, suolansa ja kalansakin, ja mittaa monesti vieläkin entiseen tapaansa, laskien lisäksi vielä nelikoita ja tynnyreitä. "Riihipuolikko" oli 15 kappaa, mutta suola- ja kalapuolikko vain 12; kieloon laskettiin neljä kappaa ja nelikkoon puolikahdeksatta, mutta lestiin lyötiin 12 tynnyriä.

Vanhat pituusmitat olivat tavallisen kokoisella miehellä aina matkassaan. Tuuman hän mittasi etusormensa "pyetten" välillä, keskinivelellä, ja vaaksan vaaksoi peukalolla ja etusormella. Sylen voi hän määrätä levittäen kätensä, jolloin sormien päiden väli, "nenäsormisyltä", oli kolme kyynärää. Lyhyempiä olivat "peukalosyltä" ja "nyrkkisyltä". "Kyynärpääsyllällä", joka oli levitettyjen kyynäspäitten väli, määrättiin lehmänhinkalon tavallinen leveys. "Syrjäkämmen" ja "pystykämmenkin" olivat tarpeellisia ja aina mukana olevia mittoja. Edellinen oli kämmenen leveys, jälkimmäisessä lisäksi kohotetun peukalon mitta. Naisillakin oli oma mittansa, etusormen ensinivel, "tippi", jolla he mittailivat sukan- ja vanttuunkudelmansa pituutta. Peltomaitaankin mittasivat vanhat isännät sylikepeillä. He astella haarikoivat vain pitkin piennarta, saaden kahdella askeleella aina "syllän". Viisisylistä peltosarkaa viisi syltä pitkälti oli kapanmaa eli 25 "kanttisyltää", ja kielonmaa oli sata kanttisyltä, ohratynnyrinala 800, ja ruistynnyrinala eli kuorman maa 40 syltä "ristiinsä".

Niittyjä raivattaessa käytettiin mittana tavallisesti kielonmaata, kuormanmaata sekä "yhen lehmän heiniä". Heinätöissä kesälaskuna määriteltiin häkkiin eli kuormaan kuusi rukoa heiniä, ruko painaen kuusi vanhaa leiviskää, ja lehmän talviheiniksi tarvittiin 30 rukoa. Laskettiin häkki myöskin "olkalapoittain", joita heinämies niityllä saattoi haravanlavan ja kättensä varassa kantaa olallaan. Kolmetoista olkalavotta luettiin häkkiin. "Tuontihäkki", mikä talvella niityltä ajettiin kotiin, oli kyllä pienempi kuin kesäinen "laskuhäkki."

Olkia mitattiin köydellä, jonka pituus solmusta solmuun oli kolme syltä. Olkikupolatomuksen ympäritse tiukalle vedettynä piti solmujen sattua vastakkain, ja siinä oli "mitta" olkia.

Matkan mittoja olivat "pelikuormat" ja neljännekset, joita oli sekä "rapeoita" että "nättiä". Talvisella järvenselällä ja väylällä olivat tien osoittajina ja mittoina tikat ja tikkavälit. Kahden puolen tikoitettuna oli tikkavälin pituus 25 syltä, mutta jos vain toiselta puolen, piti tikkain välin olla 12 1/2 syltä.

Viina oli jo savupirttien ajoilta periytynyttä vanhanväen juotavaa, jota entisaikaan saatiin itse kotoisin keinoin keittää kuhisuttaa. Vanhat äijät sitä enimmäkseen joivat ja matkoillaankin kuljettivat mukanaan tinalaskussa. Viinaryyppy tarjottiin vieraallekin suun avaukseksi ja puheenjuoksutteeksi. Viina, ruoka ja tupakka olivat entisen talon vierastarjoilut.

Tuli sitten kahvi Tornioon, ja musta pannu lähti vaeltamaan kohti Lapin erämaita, ei kyllä erikoisella kiireellä, mutta hitaasti vain ja piileskellen matkamiesten eväsarkuissa ja raitoahkioissa.

Alatornion Vojakkalassa osui kahvipannu ensiksi Korven ja Peräntien taloihin. Se tapahtui siihen aikaan kuin "sant-mikkeliläiset" rakensivat Alkkulan maantietä. Korvella oli silloin kievarinpito, ja "tientehettäjä" Malmi asustaessaan kievarissa perehdytti talonkin uuteen juomaansa.

Karungin Kukkolassa Tuomaan talossa tapahtui ensimmäinen kahvinkeitto-yritys noin 70 vuotta sitten. Tuli taloon römppäviikolla vieraisiin kaupungissa palveleva sukulaistyttö tuoden kahvia ja sokeria tuliaisiksi. Heti ruvettiin keittohommiin "herskapissa" palvelleen tyttären toimiessa mestarina. Pienellä padalla paahdettiin pavut, paperi levitettiin pöydälle ja siinä halstuopin pullolla rullattiin ne jauhoiksi. Samalla pikku padalla keitettiin kahvikin, jota sitten kaupungin opin käynyt tytär antoi jokaiselle tilkkasen sokerin kanssa, kysellen: "Eikös olekkin hyvää?"

Samoihin aikoihin saatiin kahvi Kittilän Kaukoseenkin Kiviniemen taloon, joka oli silloin kestikievarina. Sitten siirtyi majatalohoito Hakalaan tuoden mukanaan kahvipannunkin.

Mutta Kolarin Sieppijärvelle Pääkön taloon ennätti kahvi jo 80 vuotta takaperin. Pääkön Jussa, Ruijanrannat, Köngäsen markkinat ja kaikki kulkenut kaupanmies, toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin miehennyrkki, ja kahvia oli ainoastaan naula, toinen sokeria, mutta kahvia silti ristivieraille tarjottiin. Mutta ei maistunut uusi musta juotava monellekaan, jopa jotkut sylkivät sen heti maahan sanoen: "Kyllä viina on parempaa!" Eikä vieraille kahvia kovin paljoa tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi Jussa aittaan ja kestitsi niillä taas vieraita, kun toinen lapsi oli ristittävänä.

Turtolan Pelloon toi ensimmäiset kahvit kauppias Lindgren. Häneltä Matinlompolon syrjäkylän Karhakka-Ollikin kerran hullaantui ostamaan, kokeillakseen, miltä nuo maistuisivat. Kertoipa ukko sitten naapureilleen:

— Ostin miekin neljänneksen kumpaakin, kahvia ja sokkeria.

— Kuinkas sie osasit ne käyttää, ku et sie ennen ole koskaan nähnyt? toiset kysyivät.

— Ka, miksen osannut? Mie poltin pöönät piipussa, ja akka söi sokkerin.

Käsin, pivolla, vain entisaikaan toimitettiin jyvien puhdistaminen. Viskaaja istui riiholäjän eli rusan vieressä kourallaan heitellen kasasta, niin että raskaimmat "seinhäisjyvät" lensivät seinäinvieriin, keveämmät "raihaiset" jäivät lähemmäksi, ja kepeät ruumenet putosivat kaikkein lähimmäksi. Sitten vielä kaksikorvaisella käsipohtimella pohdettiin jyvistä pöly pois. Ison rusan viskaamisessa vierähti kohta päiväkausi.

Tuli sitten riihimiehen apulaiseksi viskuukone, "rusamasiini". Sellainen hankittiin Tornion Vojakkalassa ensiksi Korven taloon 60-70 vuotta takaperin. Muuan puuseppä sen teki, ja konetta lainasivat muutkin kyläläiset, vaikka arvelivatkin:

— Kun tulee nöyrä vuosi, niin tuollaisella ei saa puhtaaksi, kun tulee heikompi vilja.

Ylitornion Nuotiorannalle toi ensimmäisen viskuukoneen Ojan vaari Hämeestä pellavaisten hakumatkaltaan. Mutta ukko pani uuden masiininsa riiheen lukon taakse näytellen sitä kyläläisille vain "rahan eestä". Isännät kävivät kummaa katsomassa ja saarnasivat siitä pyhäiltaisissa istunnoissaan. Toiset sanoivat, etteivät mokomasta huoli, se kun ryöpyttää kaikki jyvätkin ruumenten joukkoon, toiset taas väittivät, että "hyvä se on selithän". Mutta Kulluvaaran Karisten Iisko ja Masiini-Aapokin maksoivat rahat, katsoivat masiinia ja tekivät itselleen samanlaiset, jopa rupesivat rakentelemaan niitä muillekin.

Kolarin ensimmäinen viskuukone saatiin Vaattojärven Alataloon n. 60 vuotta takaperin, ja koneen tekijä oli ylitorniolainen puuseppä Pekka Karinen. Pari vuotta myöhemmin hankki Sieppijärven Hilppakin koneen, ja kun toi emännän taloonsa, niin vei hänet ensiksi riiheen katsomaan uutta masiiniansa, pöyryyttäen sillä paremman puutteessa ruumenia.

Kittilän Kaukosessa teki Mokon Matti ensimmäisen rusamasiinin noin 50 vuotta takaperin. Matti oli vain vaivainen kylän elatusukko, joka kerran avojaloin asteli Ouluun valittamaan maaherralle huonoa elatustaan, saaden maaherralta kuulla, että "pitää Matille antaa enemmän elatusta". Pitkällä etelänmatkallaan sai Kaukosen mies muiden kummien ohella — Oulun kirkossa ukko kuuli uruilla soitettavan, ja sitä sitten useasti matki möristen, piipittäen ja luiluttaen, että semmoista jumalatointa jongaa Oulun kirkossa pidettiin, kun ihmiset yrittivät veisata —- nähdä rusamasiininkin ja kotiin päästyään teki samanmallisen kojeen. Puusta ukko vain nikarteli kaikki vehkeet, veistellen koivusta rattaatkin, ja sitten masiinia selässään kantaen kulki riihestä toiseen jyviä puhdistamassa, saaden maksua kapan rusalta.

Kärrypelit kulkeutuivat ylimaihin vasta maantien matkassa. Tulipa viimein polkupyöräkin, joka oli jo niin hirveä koje, että muuan Kaukosen muori nähdessään ensi kerran sillä ajettavan kauhistuneena kiljaisi: "Herra Jesus, piru viepi miestä!"

Mutta ennen maantietä sentään ruvettiin jo kotipihasilla ja pelloilla ajelemaan puukärryillä. Kaukosen Kiviniemessä ja Hakalassa, jotka varakkaimpina olivat aina kylänsä edelläkävijöinä — m.m. ranka- ja lankkusahojenkin omistajina — nähtiin ensimmäiset lantakärrytkin jo 50-60 vuotta takaperin, puuakseliset, puupyöräiset lannanajovehkeet. Mutta oikeat kärryt, Kittilän esikoiset, nähtiin pastori Nordbergilla, joka oli tuonut ne etelästä. Kirkonkylillä ukko niillä vain saattoi ajella, mutta ei etemmäksi, sillä ei ollut tietä etelään ei pohjoiseen. Pastorin huutokaupassa 1870 joutuivat kärryt Vaatto-äijälle, Kolarin Vaattojärvelle ja sieltä Könkääseen.

Ompelukonekin osui viimein Lapinkorpeen, vaikkei sellaisesta ihmeestä vielä moni ollut kuullut puhuttavankaan. Kaukosen mieskin tuli kerran etelästä koneella ommelluissa takeissa, ja sitä kaikki kummastelivat:

— Siinäpä vasta mestari on ollut, kun näin hiinisti on ommellut.

— Se onkin masiinilla ommeltu! selitti takinomistaja.

— Masiinilla! Voiko rusamasiinilla ommellakin? kyläläiset taas ihmettelivät.

— On niitä parempiakin masiinia! ylpeili mies.

Sellaisen "paremman masiinin" hankki ensiksi, noin 40 vuotta takaperin, Kittilän kirkonkylän kraatari Mikko Vettainen. Ja koko Kittilä kulki kummastellen katsomassa, kun kraatari ei enää kyköttänytkään pöydällä jalat ristissä kuin lappalainen, vaan istui jakkaralla masiininsa ääressä polkea veivaten ja herrana käännellen ompelustaan, jota masiini hyrräten hakata nokitti kuin tihulainen. Kraatarinkin arvo nousi siitä, niin että hän alkoi taksoittaa työtänsä sen mukaan, minkä tukkimies hevosineen ansaitsi päivässä, eli markka-kymmeneen, kun se ennen oli ollut vain neljä, viisi markkaa.

Uudenaikaisia olivat jo ne vaatteet ja parseelit, joita masiinilla ommeltiin. Entisen kansan käsin ommellut puvut olivat silloin jo kadonneet, ja vain kaikkein vanhimmat muorit ja vaarit niitä enää muistavat.

Pellavarohtimista nuoruaiseksi kudottu "prostinapaita" oli alimmaisena arkipaitana sekä miehillä että naisilla, pyhänä taas hienompi liinapaita. Pellavaloiminen, villakuteinen hame oli musta- taikka tummanruskeapohjainen, punaisine, sinisine ja viheriäisine pitkin-raitoineen. Röijy oli tummavärinen, usein raitainenkin, vyöllä "hoikemuksesta" kohdasta kiinnitetty. Päässä oli varakkailla naisilla, lukkarin muoreilla ja tyttärillä sekä muilla rikkailla sininen tykkilakki "fluureineen" ja leveine silkkisolmuineen, jaloissa raitaiset sukat sekä mustat ruojuskengät. Housuja eivät naiset tarvinneet, "jopa olisivat nauranhet suunsa halki, jos joku olisi housuja pitänyt. Sanottiin kyllä, että herrasfröökynöillä oli housukki… Mutta mieki olin lopulla seittemääkymmentä kun ensimmäiset housuni sain." Paksu "toppihame, joka oli tehty kuin täkki", oli alushameena talvella. Vielä oli naisilla komea "silkkifluurinen" punainen hartiohuivi, "lonksaali", jonka rikkaat kiinnittivät kultasormuksella "lean alle", vieläpä muutamilla oli suolivyössä toinen korea huivi. Emännän sormessa oli leveäkantainen "kraveerattu" hopeasormus, ja kotoisissa oloissa riippui hänen vyössään komea messinkinen vyölliskoukku monine avaimineen. Talvella käytettiin päällä vielä "kohtua", turkkia, jonka päällinen isoisilla oli "ruottinverkaa, hyvää jos hyvää", sisus oravannahkaa sekä kaulus "hiiniä vesielävännahkaa tai siperinnahkaa… ja se vesielävännahka olikin tyyristä". Krinuliinejäkin oli noin 60 vuotta takaperin nähty kaupungin mamseleilla, olipa oltu näkemässä, kun kerran "Toornion fröökynöitä" oli viety Haaparannalle "paaleihin": heinähäkkiin oli täytynyt fröökynät sovittaa jaloilleen seisomaan, kun eivät pystyneet istumaan ajurin rekeen. Jotkut ylpeimmät Tornion laakson tyttäretkin, samoin kuin Kittilän ja Muonion parhaimmukset panettivat krinuliinivanteita alushameeseensa. Niin oli Kittilässä "Ranken frouvalla", Jussilan Maria-Johannalla ja Sirkankylän Kaijalla sekä muilla semmoisilla "höökäreillä" komeat pönkkähameet. Vanha, 80-vuotias Palon Mari-mummukin Kukkolassa sanoi parissakymmenissä ollessaan komeilleensa kolmen vanteen hameessa, mutta oli muutamilla ollut kahdeksankin vannetta. Semmoinen hame oli kuin puupirri, alimmainen pyörökin oli jo kuin pyykkisaavin vanne. Ovesta kun sellaisissa hameissa yritti, niin "aina länkkyä jäi jälkhen". Mutta surullisen lopun sai Kittilän krinuliinikoreilu. Muuanna talvi-iltana punotti taivas ja lumi ja koko maailma aivan verisenä. Kittilä kauhistui ja yhteistä loppua odotellen riisti pois ja repi synnilliset koreutensa, Jussilan Maria-Johannakin poltti krinuliinivanteisen hameensa.

Miehet häärivät kesällä hurstihousuissa ja röijyissä. Talvella taas oli "kankhasta" housut, joiden etumuksessa oli pelti, mikä avattuna "putosi polvhin asti, niin että koko hoito näkyi". Pystykauluksinen röijy oli valkeaa villakangasta, ja sen rintaa koristi rivi kirkkaita messinkinappeja. Ulkona liikuttaessa oli päällä miltei nilkkoihin ulottuva, villavyöllä vyötetty vitivalkea sarkakauhtana, umpitakki, "ja se merkithin, että oli vireä vaimo, kun miehellä oli kauhean valkea takki". Takkinsa "poovessa" säilyttivät miehet lappalaisten tapaan tuluksia sekä muitakin "kaluja". Metsämiehilläkin oli eräretkeltä tullessaan povi lintuja täynnä. Pitkillä matkoilla pantiin umpitakin päälle vielä turkit, ja sidottiin kaulan, rinnan ja vyötäisten ympäritse 8-9 kyynärää pitkä leveä villavyö. Päässä pidettiin kesällä omien räätälien tekemää "lippilakkia", talvella taas koiran- taikka lampaannahkaista reuhkaa. Jaloissa oli karvaiset "nauvakkaat" taikka poronnahkaiset kallokkaat, joissa lyhytvartisten sukkien, "kuopien", lisäksi käytettiin täytteinä heiniä.

Mutta rikkailla isännillä ja valiomiehillä oli juhlatilaisuuksissa päällään "rokki", joka oli sinisestä verasta tehty, puolimäärään polvia ulottuva, leveäkauluksinen, messinkinappinen herrasparseeli. Nivusten kautta se otti ihoon kiinni, mutta helmoista oli niin alava ja leveäpoimuinen, että siitä saattoi hyvinkin sivaltaa pari lakkivaatetta, "eikä tiennyt mithän, että oli otettu". Takahelmoissa oli rokin "salaplakkari", josta tavallisesti "pikkuisen joku valkea nuska näkyi", kun isäntä pyörähteli. Valiomiesten parseeleja olivat myöskin korkeat "tröttöhatut" sekä samettiperäiset karvalakit, joissa oli "niin hiini karva, että jos minnekäpäin pyyhkäsi, niin se jäi sinne päin nojaillen".

Itse kehräsi ja kutoi naisväki kaikki vaatteensa ja kankaansa. Siinä hommassa menivät talven pitkät päretulilla valaistut pimeät sekä keväiset päivät, ja sai siinä hääriä

"totinen Toimelan emäntä ja viisi vireää piikaa".

Talvella kehrättiin, keväällä maaliskuussa ruvettiin kutomaan, ja sitten jo ennen kesätöitä piti joutua kaikki valmiiksi.

Kotona toimitettiin värjääminenkin, ja värjäysaineet olivat miltei kaikki kotimetsistä kerättyjä. Mustaan käytettiin "mustien kaltioitten" mutaa, "maamustaa", lepänparkkia ja pyörätahon ihviä, harmajaa saatiin jauhopuolan eli hietapuolan varvuilla, punaista värjättiin koivunkänsillä, "ja piti siihen olla vähän myrkkyäkin", ja keltaiseksi painettiin koivun pihkalehdillä, lupoilla ja kelloilla sekä viheriäiseksi koivun pihkalehdillä, sinikivellä ja "saltsyyrällä". Sinistä värjättiin myöskin ikivanhaan kansan tapaan: hapatettiin kiukaalla astiassa sinikiveä ja ihmisen "virstaa" ja siinä päiväkausin liotettiin ja hämmennettiin värjättäviä lankoja taikka villoja, "ja se haisi kuin väripytty". Kaikkia metsävärejä piti keittää vedessä ja panna väripataan hiukan suolaakin ja sitten "kultioida", että väri paremmin tarttui kiinni.

Sarat, "kankhat", vanutettiin kotona. Muutamissa taloissa oli vartavastiset lovikylkiset vanutuspuut, mutta toiset toimittivat vanuttamisen potkimalla. Pari päiväkautta saivat poikaset maata selällään penkillä pöydän ja seinän välissä jalat vastakkain, potkien sarkakääröä, toinen alta, toinen päältä, niin että se myötäänsä pyöriä kihnutti tullen yhä tiuhemmaksi.

Ei osannut entisten pirttien kansa kirjoitustaitoa, hyvä kun sai painetusta sanasta selvän siksi, että läpäisi rippikoulunsa ja lukukinkereillä tuli toimeen pappinsa kanssa. Pienimmätkin paperit, velkakirjat ja palvelijain "päästöseelit" piti kirjoituttaa papilla taikka muulla pitäjän virkamiehellä ja ottaa ne vastaan useinkin ruotsinkielisinä ymmärtämättä sisällöstä muuta kuin kömpelön puumerkkinsä.

Oli siellä täällä sentään joku oppinut "kriivarikin", jonka luokse ukot saattoivat astella asioineen, tarvitsematta aina mennä virkaherroja häiritsemään. Sellainen oli Turtolan "Vestolan herra", Nils Ekström, joka kyllä jo kuului virkaherroihin, sellainen myöskin Pellon "Länkke", Suomen sodan aikainen, "Sant-Mikkelistä" lähtenyt kersantti Herman Lemke, joka rauhan jälkeen oli jäänyt Ruotsin puolelle ja sieltä kulkeutunut Pelloon. Vanha kersantti oli "hyvä kriivari", osaten kirjoittaa "ruottinkielenkin", ja ruotsiksi hän kaikki kirjoittikin, päästöseelitkin päästeli samalla kielellä. Kolarilaisten kynämiehenä oli Pellikan Olli, joka saattoi toimittaa "värteerinkejäkin", sekä Kristiina Ulriika Torneus, "Tupa-muori", joka alhaalta Tornionjoelta oli joutunut Lanton Heikin emännäksi. Hänkin osasi lukea ja kirjoittaa "ruottinkielen" ja kykeni suomentelemaan ukkojen maakauppakirjoja sekä muita papereita, jopa niitä kirjoittamaankin. Velkakirjan kyhäsi Tupa-muori esim. tällä tavalla:

    "Minä alle kirjoitettu olen Lainaxi ottanut Johan Matin Pojalta
    KihlanKin Koste Yden Summan suuren 60 Ricsiä Welka Rahasa ilman
    Räntyä Jaakon Päivän asti mutta jos Silloin ei maxo tapahtu niin
    Lankea sille Rahale Lailinen Ränty sexi kun se maxetan Kolarisa
    15 Päivä Joulu Kuusa 1845.

Johan Joh:son Lanto

Kirj. C. U. Lanto"

Mutta sitten nousi ukkojen omasta joukosta kirjoitusmiehiä. Pellosta kävivät Jolman pojat, Antti ja Heikki, Torniossa Viipon mamsellin koulussa vuoden oppien kirjoituskonstin sekä "neljä ensimmäistä laskutapaa", jopa ruotsinkieltäkin. Antista tuli sitten Lemken jälkeen Pellon kynämestari. Suomeksi hän kyllä kirjoitti, vaikka saikin "kaiken valon ja kaavan Länkken papereista ja muista vanhoista kirjoista".

Turtolan kirkolla oli kirjoitusmiehenä Vestolan herran jälkeen pari, kolme vuotta takaperin 90:n ikäisenä kuollut Heikki Lauri, joka hoiteli kaikki kunnan asiat. Kolarin ensimmäiset kirjoitusmiehet oppivat taitonsa pastori Bäckmanilta, joka oli Kolarissa 1858-1862. Pastori piti pyhäiltoina kylän nuorille koulua kotonaan, luettaen biblianhistoriaa, katkismusta ja virsikirjaa sekä sisähuoneessa opettaen muutamille pojille kirjoitus- ja laskutaitoa. Siinä koulussa Heikkilän Niilokin ja Pellikan Heikki oppivat kynämiehiksi, Heikkilän Niilosta, "Houvin Nikusta", tulikin sitten koko kunnan kuulu toimimies, "kirjailija" ja asianajaja, joka saattoi miltei kaikki juttunsa ajaa aina "sinaattiin" asti, ja "sen miehet sinaatissa korjasivat, vaikka Nikulla oli toinen käsi housunliitingissä kun kirjoitti". Ukolla olikin niin paljon kirjoittamista, ettei joutanut juuri koskaan talon töihin. Myötäänsä vain piti kynä kädessä istua pöydän ääressä, ja silloin "kun ukko kirjoitti ulos, ei saanut paljo partten päällä kävellä". Lattiaparret kun liikkuivat ja natisivat, niin kynämies "ei saanut verta niin seisomhan että olisi tullut selvää". Ukko, jolla oli "lutheerilainen usko joka kokassa", kuoli 57-vuotisena 1898.

Kittilän parhaita kynämiehiä oli Alakylässä asuva Vene-Aapo, taitava kenkäseppä ja venemestari, joka kirjoitteli kuulumisia sanomalehtiinkin sekä omiksi huveikseen pisteli kaikenlaisia asioita muistiin, saaden aikaan paksun päiväkirjan. Pitäjän ylipään kirjamiehenä oli Köngäsessä asuva Jokelan Mikko.

Kynämiesten eturivissä puuhatessa saatiin kuntiin sitten kaikenlaisia uusia laitoksia, lainamakasiineja, teitä ja muita hyviä asioita. Saatiin yhteinen paloapuhoitokin. Jopa Kittilässä pari metsiä kiertelevää lapinäijääkin hyvästyi palovakuutukseen, niin että he menivät ja pyysivät vakuuttaa pirrikotansa kaikkine hoitoineen. Sitten toinen otti ja poltti vanhan tuohiröttelönsä ja meni vaatimaan rahoja.

— Mitäs suita sitten on palanut? kysyttiin.

— Na, kota paloi ja aikainen hyvä uihkuralyly ja kotkansulkaviuhka, jolla tulta viihothan palamhan.

Pilanpäiten annettiin ukolle markka-pari.

Mutta pian tuli toinenkin metsien mies vaatimaan palorahoja.

— Mitäs sulta on palanut ja milloin? tiedusteltiin.

— Na, ei mithän vielä, äijä selitti. Mutta huomenna mie poltan!

Kirjoitustaitoiset miehet, Laurit, Jolmat, Houvin Nikut, Vene-Aapot, Jokelan Mikot, olivat Lapinkorpensa uuden ajan ensimmäisiä miehiä. Heidän kirjahyllystään saattoi löytää muitakin kirjoja kuin katkismuksen, virsikirjan ja jonkun vanhan postillan. Houvin Nikullakin oli "iso kirjasto", mutta ukon kuoleman jälkeen vietiin se aitan yliparsille, ja sitten kun aitta purettiin, joutuivat kirjat ajelehtimaan lumihankeen, sinne häviten. Kirjamiehet olivat myöskin ensimmäisiä "aviisujen viljojia" paikkakuntansa pirteissä. Niinpä luki Heikkilän Niku "Virallista lehteä" ja "Kaikua", Heikki Lauri ja Jolmat "Oulun Viikkosanomia", sitten "Suometarta" ja "Kaikua", samoin Kittilän Vene-Aapokin. Heidän kauttaan levisivät maailman tiedot ja viisaudet Lapin erämaihinkin, ja monet kirjoittelivat kotiseutunsa kuulumisia sanomalehtiin; siten puolestaan sai muukin maailma kuulla Lapinkorven elämästä.

Vene-Aapon "Aikain Muistoja."

"Mie olen Syntyny Sinä 11. päivä heinä Kuuta 1819. Kuoli minulta Isä 4 bänä helmi Kuusa 1841. Maalis Kuun 21 päivä 1844 Kuoli minulta äiti. 1848 olen mie nainu. 20 huhti Kuuta 1851 Anna Kaisa syntyny = pääsin asumaan omaan huoneesenin syksyllä samana vuonna nivanniemele. Nämä Eteliset vuodet ovat nöyriä. 1859 mitattijn minule Nybyki: Suutari nimeltä. Minun vanhimmillani oli huonet ylitalon ylempänä josa asut. Isänin oli Rovaniemesta, ala Jääsköstä Kotosin mainio Vene Seppä. Josta sai nimengi = Vene Jussi: tavallisesa puhesa."

Näin aloittaa Kittilän Alakylän merkkimies, viime vuosisadalla elänyt "Vene-Aapo", päiväkirjansa, jota 1850-luvun alusta lähtien viiden vuosikymmenen ajan uskollisesti kirjoitteli, täyttäen vuosi vuodelta sivun toisensa jälkeen, niin että siitä ukon kuollessa 1900 oli paisunut paksu, viidettäsataa tiheää vihonsivua täyttävä teos. Sen nimeksi kelpaavat ensi sanat kuuluvat:

— Kiriotan Aikain Muistoia J.A. Jääskö.

Johan Abrain Jääskö eli Suutari, jota myöskin "tavallisesa puhesa" sanottiin "Vene-Aapoksi", ei ollut aivan jokapäiväisiä lapinmiehiä. Hän oli niinkuin isänsäkin koko seudun kuuluisimpia veneseppiä, satojen kaksi- ja kolmilaitojen rakentaja, vielä mainio "pitäjän suutari", pieksujen, lapin nutukkaiden ja koipisaappaiden sekä anturakenkien ompelija, jopa taitava länkimestarikin, lisäksi "nybykin" viljelijä, joka joutessaan kävi kalalla, kulki oravametsässä, joskus "pruukasi" tervaakin. Näistä toimistaan Aapo kertoo päiväkirjassaan:

"Kymmen uotisesta alkaen Rupesin kulkemaan Isä vainan kansa veneen tevoisa — 17 uodellanin aloin tehä veneitä itte Päinin Rovaniemesä ensin Siitä aioin yhä: Niitä veneitä olis satamäärin joisa olen oilu teosa. Vasta Laitoin Vene huoneen 1856 ia tehin siinä, mie olen tehny enimästään aivan yksin veneitä. Suutarin työ on minulta vieny Palion aikaa. Sitä työtä olen tehny Palion Erittäin Pieksokengiä aina Ouluun asti ia etemä ahvenan maale ia helsinkiin asti — nyt 1862 luovuin Pois Pitäiän Suutarin virasta muta ei siitä työstä päse erileen — ia Palio muuta työtä yhtä ia toista huoneita tehny — Ja tervaa Pruukanu kansa — Se on veneen teko useingi Syriä Työnä ia kaikki kotinen työ yhen miehen päälä, niin siinä on palion aian kulua ainuale miehele."

Mutta vaikka nämä leipätyöt tuottivatkin paljon "aian kulua ainuale miehele", riitti ahkeralta raatajalta silti aikaa muuhunkin. Vene-Aapo oli koko paikkakunnallaan ainoa mies, joka osasi lukea muutakin kuin almanakkaa, katkismusta ja virsikirjaa. Hänelle tuli jo aikoinaan "Suometar" ja "Oulun Viikkosanomat", sitten Kivekkään "Kaiku" sekä Gummeruksen "Kyläkirjasto" kuvalehtineen, ja hänen kirjahyllyssään nähtiin koko joukko aikansa tietokirjallisuutta. Merkillisen kirjoitustaidonkin Aapo sai oppia — pappi piirsi hänelle kirjoituskirjaimet malliksi — ja pian tuli venemestarista semmoinen kynämestari, että pystyi kirjoittamaan kaikki paikkakuntalaisten asiakirjat, jopa kyhäämään lapinuutisia Kaikuunkin, vieläpä joutoaikuinaan huvikseen pistelemään asioita "Aikain Muistoihinsakin".

Nämä "Aikain Muistot" ovatkin Vene-Aapon merkillisimpiä aikaansaannoksia. Jo kirjallisena miehenä ja kynämestarina oli Aapo kotiseudullaan jalossa maineessa, mutta hänen paksu päiväkirjansa, jota ukon tiedettiin ahkerasti kirjoittelevan, herätti kylän miehissä kummastelua. "Vene-Aapon Aikakirjasta" tiesi mainita ei vain kotikylä, vaan koko seurakunta, jopa naapuripitäjäkin.

Eikä suotta. Olihan jo outoa lapinkorven yksinäisen miehen kirjanviljelys ja vielä oudompaa, kun tämä uudismaan raataja, veneiden veistäjä, pikilangan pistäjä rupesi pistelemään paperille muitakin asioita kuin velkasitoumuksia, renkien ja piikojen "päästöseelejä" sekä perinnönjakoja, saamatta siitä palkakseen edes tolppaakaan niinkuin velkakirjoista ja muista pikku papereista.