— Tämän saavinpohjan paukautan päähäs halki, jos et opi!
Niskan Petteri ja Kommeksen Olli olivat kerran vaarin luona opiskelemassa, vaikka he mieluummin vain "tyyräilivät" sivakoilla Jokitörmästä alas kuin hikoilivat mökissä aapisen ääressä. Mutta loppui pojilta tyyräilyhalu, kun äijä äkäpäissään haki heidät pirttiin, jyräytti ison pölkyn lattialle, sieppasi suuren kirveen, jota rupesi kiukkuisesti hiomaan. Sitten kohotti äijä kirveensä, ärjäisten:
— Nyt sikiöt! Toinen pittää täsä tehtämän: luettaman taikka kuoltaman!
Lukuhalun pojat sillä kertaa saivat ja lukumiehiä heistä tuli, sillä kirves ja pölkky olivat sitten aina lattialla uhkaamassa.
Helpotuksen huokauksen monet pojat päästivät, kun Kaukalon kamala äijä viimein kuoli. Mutta eivät lie silti Kaukalonkorvan mökistä päässeet. Sinne jäi yksinään elämään ukon ainoa tytär, Kaukalon Akaatta, ruveten isänsä sijaan kovapäisten koulumestariksi. Akaatta, pitkäleukainen eukko, jonka pitkä nenäkin nolpotti suun päällä, oli melkein yhtä pelottava kuin vanha äijäkin. Vanhana piikana hän asui mökissään pitäen siellä "rukuuksia" arki-iltoinakin. Polvillaan kyköttivät rukoilijat lattialla, ja Akaatta luki ulkomuististaan rukousta ääneensä, häärien samalla kahvin keitossa taikka kolistellen uunin takaa puita piisiin. Ankarana opasti Akaattakin pieniä lukijoita, ja tyttäriäkin lähetettiin hänen luokseen. Niin pelkäsivät lapset vieläkin Kaukaloa, ettei toisinaan tarvinnut muuta kuin muistuttaa siitä, kun jo laiskatkin saivat erinomaisen lukuhalun.
Kaukalon kouluajan jälkeen oli Turtolan Juoksengissa koulumestarina Puskan Kaisa, vanha leskimuori, joka asui pienessä pirtissään Myllymäen maalla, Ratasjärvellä. Kaisa oli pikkuinen mummu, mutta terhakka ja pysty kuin tikku, hyvänluontoinen ja ahkera jumalansanan viljelijä, jopa "oikein kristitty ihminen oli Kaija-riepu". Mummu kulki joskus taloissakin lapsia panemassa kirjalle, mutta kotipirtissään hän alituisesti harjoitti lukemisentaitoa, ja opetuslapset astuivat hänen luokseen kirkolta asti, aapiset ja katkismukset mukanaan. Kaisa ei kyllä antanut lapsille kammoa, sillä "hän ei huutanut eikä räyhännyt, vaan oli aina siivo ja taijolla opetti". Lapset menivät mielellään hänen kouluunsa, ja "pojankläpitkin häntä rakastit". Jälkeenpäinkin Kaisan oppilaat aina Ameriikasta asti monesti muistivat raha-avustuksilla ja muilla lahjoilla vanhaa opastajaansa. Kymmenet vuodet Kaisa omasta halustaan ohjaili nuorten lukutaitoa, saaden palkakseen vain vanhempain vapaaehtoisia antimia. Kerran sentään mummu sai odottamattaan "etelästä" sata markkaa. Muori oli koko seudun rakastama. Ei kukaan mennyt hänen pirttiinsä käymään viemättä muorille tuomisia, lapsetkin sinne monesti juoksivat pikku lahjoineen. Lopun ikäänsä eli Kaisa kunnan hoidokkina Tervahaudan talossa, ja kun hän pari, kolme vuotta takaperin kuoli "satakymmenellään", saatettiin hänet hautaan kahdellakymmenellä hevosella. Sattuipa vanhalle lastenopettaja-mummulle niin sopivasti, että joutui haudassa lepäämään kahden lapsenarkun väliin.
Karungin vanhoja opettajia oli Juho Viita, jo kuutisenkymmentä vuotta takaperin kuollut köyhä äijä, joka kulki taloissakin totuttamassa pientä väkeä aapiseen ja katkismukseen. Ukko ei kyllä "Kristuksesta tiennyt mithän", mutta oli silti niin kirjanoppinut, että saattoi huonompiansa opettaa.
Ylitornion Kainuunkylän kirjalle-panijana oli entiseen aikaan Eeva-Priita, pikku mökin eukko hänkin. Tarkka opettaja oli Eeva-muorikin. Lukumiesten piti istua tuolilla siivosti "kuin nunna ploosterissa", ei saanut edes jalkojaan heilutella, ettei muisti menisi. Helposti muori silloin ropsi vitsalla sääriin, määräten lukijan istumaan "lapintoolissa" eli jalat tuolin alle vedettyinä. Tunnollista työtä eukko teki, vielä jälkeenpäinkin hän aina kinkerien edellä kulki kuulustelemassa opetuslastensa lukutaitoa. Kinkereillä muori sitten tarkkaan kuunteli, miten hänen valvattinsa osasivat, ollen hyvin iloinen, kun pappi kiitteli heidän lukutaitoansa.
Turtolan Järvikylillä sekä Kolarin puolellakin vaikutti vanhan polven nuoruuden aikoina Ruuhi-Joopi, jota sanottiin myöskin "Ruuhi-piispaksi". Sillä Joopi, vaikka olikin lyhyehkö tummaverinen ukonkäppyrä, oli kirjantaitava ja kristitty mies, selvä puhumaan, jopa "aivan profeetallinen mies kansapuheissaan". Ruuhijärvellä eli ukko talonisäntänä, mutta sitten vanhana miehenä hän rupesi opettamaan kylän lapsia. Joopi kulkea kapsutti saarnamiesten matkassa, pysähtyen milloin mihinkin kylään panemaan lapsia kirjalle aapisesta alkaen. Vanhempien neuvoja Joopi ei opetuksessaan suvainnut, sanoen vain, että "sikiöt ei opi, jos vanhemmat sekaupi". Iltaisin ukko kokosi ympärilleen aikuista väkeäkin, tutkistellen sen kanssa "raamatun nytheitä" sekä pitäen rukoukset. Vanhana Joopi tuli päästä vialle ja sai hyvin surullisen lopun. Lähti ukko kerran astelemaan Ruuhijärveltä Vuoskulompoloon, mutta eksyikin metsään ja paleltui kuoliaaksi.
Kolarin nuoren väen lukutaitoa hoiti myöskin Kassan Tiina-Kaisa, toimien Sieppijärven taloissa. Tiina-Kaisa oli kirjallista lähtöä, oikeinpa papillista pohjasukua, kotoisin Kolarin Jokijalasta, Lapinniemen Erkin talosta, johon Tiina-Kaisan, Frosteruksen jälkipahnaa oleva äidinäiti oli naitu Haaparannalta. Siksi Tiina-Kaisa oli aivan omiaan kirjanopettajaksi, ja hänellä olikin sellainen taito, että "vaikka olis sikiöt kuinka huonot olhet, niin kirjalle pani".
Muonion ja Enontekiön aapistelua hoiti ennen vanhaan "Koulu-Heikki", Heikki Syväjärvi, joka oli kotoisin Kittilän Kallonkylästä. Heikki ei kyllä ollut edellisten kaltainen vapaaehtoinen opettaja, joka sai toimestaan palkkaa, minkä vanhemmat suvaitsivat antaa, vaan hän oli oikein virkamies, varsinaista palkkaa nauttiva koulumestari, Lapin katekeetta, joka virkansa puolesta paukutti kahdessa laajassa seurakunnassa. Kesänpuolet ukko muurauslastoineen asteli taloja myöten rakennellen uuneja, saaden parikymmentä kopekkaa päivältä sekä ruoan ja kahvin, ja talvenpuolet taas kierteli kyliä pitkin opettaen viikon, pari kussakin pysähdyspaikassaan. Vanhankansan koulumiehiä oli Heikkikin, iso turpea vanhapoika, joka opetti, niinkuin oli häntä itseäkin opetettu. "Talkka-koulua" oli ukon koulunpito. Siellä kirjaa taitamattomat vekarat "pitkää tavia klonkkasivat, ja tikulla piethin tavia". Koulumestari oli kyllä hyvä kirjamies, vaikkei osannut nimeäänkään kirjoittaa. Oppilaitaan hän ohjasi "puustaimia" tuntemaan selitellen:
— Oo on niinkuin ovi, koo on kuin pesäkoukku, ärrä on avaimen näköinen ja ii on kuin vittasavirikko, mutta tee on niinkuin tikka, joka seisoo järvellä ja on risti päässä. Tuo on ee, jolla on reikä päässä, ja tuo on ällä, ja se on niinkuin halko… Se on uu, joka on päältä auki, ja ännä, joka on alta auki, ja ämmäkin on alta auki, mutta se on leveä ja siinä on kolme kriipua.
Ja sitten vängättiin pitkää tavia: — Ii sano ii, ässä ää sää, ii-sää!
Jopa joskus yritettiin:
— Ämmä… ämmä… sano ämmä…
Mutta silloin mestari tarttui ohjiin sanoen:
- Ei ämmä mithän sano, ämmä on vain ämmä! Ää sanoo ja ii sanoo ja aa sanoo, ja oo ja mikin sanoo, kun net on yksin, mutta ämmä ei sano koskaan mithän.
Heikki oli "urhoollinen ja hyvä mies ja mahoton vireä ja saura opettamhan". Kynttilän valossakin hän pimeällä piti koulua ja lasten piti "kristillisesti istua tolkuttamassa". Eikä ukko ollut mikään ankara koulumestari. Haturasta hän joskus pudisti, taikka nipisti nenästä tai korvasta, joskus taas "knipillään" ampaisi otsaan taitamatonta ja tottelematonta vekaraa, ja se kyllä koski kipeästi, kun iso mies isolla kynnellään nipsautti. Oli ukon seinällä kyllä vitsakin varoittamassa sikiöitä kovin ylpeilemästä. "Se on siellä Mooses!" ukko muistutti oppilaita osoittaen vitsaa. Joskus sentään sattui, että täytyi vitsa päästää virkaansa. "Nyt täytyy käyttää Moosesta!" sanoi ukko ottaen vitsan seinältä. Mutta jos pahantekijä rupesi rukoilemaan armonpuolta, saaden ukon lepytetyksi, pani Heikki vitsan pois puhellen: "Mooses saapi sitten olla tuolla ja vahata tyhjään."
Koulussaan Heikki opetti "puhasta jumalansanaa eikä mithän muuta". Aapinen, katkismus ja Uusi Testamentti olivat "talkkakoulun" oppikirjoja. Niitä luettiin ukon johdolla, ja niistä saatiin kotiläksyjä ulkoa opittaviksi, koulun loppuessakin mestari vielä antoi läksyt, jotka piti osata silloin kun hän taas uudelleen tuli kylään paukkaamaan. Illoin, aamuin ukko piti rukoukset, joita talonväkikin tuli kuulemaan. "Kovenna se kuin kova on, ja pehmitä se kuin pehmiä on", Heikki useinkin rukoili. Virsiäkin rukouksissa veisattiin, vaikkei koulumestari ollutkaan mikään veisuumestari. Hänellä "ei ollut nuottia enempää kuin härkäsonnilla tuolla äijän takana". Samalla nuotilla veti hän kaikki virret, niin "Sun haltuus rakas isäni" kuin "Koko-maailmankin".
Joutui Heikki kerran rippikoulussakin opettamaan. Rovasti Pfaler jätti hänet muutamiksi tunneiksi kouluunsa "komentamamieheksi". Mutta isot pojanmollit ja aikuiset tyttäret eivät osanneet vanhalle "Koulu-Heikilleen" antaa sellaista arvoa kuin hänen uusi asemansa olisi vaatinut, vaan kovin ylpeilivät ja tekivät koiruutta. Ei auttanut sekään, että Heikillä oli päällään pitkä musta "virkatakkinsa". Pystyttivätpä muutamat pojanvintiöt äimän ukon tuoliin ja sitten vain rähähtivät nauramaan, kun koulumestari pitkää takkiaan kohottaen istahti alas ja samassa parkaisten hypähti ylös. Rangaistiin kyllä ylpeileviä koulunkävijöitä, koulumestari itse sai heitä rovastin nähden "pieksää havolla", mutta tuli ukko huomaamaan, ettei hänestä ole papin paikalle. Keksi ukko syynkin. "Pitäis minullakin olla joku lekku leuan alla, niin paremmin tottelisit", hän päivitteli.
Mutta Heikillä ei ollut mitään lekkua leuan alla, eikä hän siis kyennyt rippikoulun komentamamieheksi. Hänellä oli vain pitkä kulunut takkinsa, jonka virka-arvoon kuului talkkakoulun komentaminen, aapisten paukkaaminen ja pitkän tavin klonkkaaminen. Sen takin virkatoimiin Heikki kyllä kykeni, ja sen virkaa hän uskollisesti hoitikin kuolemaansa asti tarvitsematta lekkuakaan leukansa alle. Vähäisiä alkutaitoja vain olivat hänen opetuksensa, mutta sittenkin oli hänet pantu "paljon päälle": antamaan kristinopin alkutietoa Perä-Lapin kahden laajan seurakunnan nousevalle polvelle, "eikä paremmalla halulla voi opettaa ihmisten lapsia, kuin Koulu-Heikki opetti".
Muisteluksia kristillisyyden alkuajoista
"Muutamat sanovat, että evankeliumi on tullut Lapista, toiset sanovat, että se on tullut Kittilästä, kolmannet sanovat, että se on tullut Gellivaarasta, ja neljännet sanovat, että se on tullut Suomesta, mutta me Jumalan lapset sanomme, että se on tullut taivaasta."
Näillä sanoilla aloittaa koko Pohjan puolessa tunnettu ylitorniolainen saarnamies, vanha "Raution Junnu", Juhani Rautio, "Ilmoituksensa Esikoisten Seurakunnasta", jossa hän kertoo, kuinka Jumala itse saarnasi Eedenissä ensimmäisen evankeliumin, saaden aikaan seurakuntain esikoisen, Aatami, Eeva ja Aapeli sen jäseninä, ja kuinka evankeliumi sitten levisi yli maailman, kunnes se viimein suuren herätysmiehen, Lars Levi Laestadiuksen, kautta pääsi valaisemaan pimeitä Pohjan periäkin.
Olihan Lapinkorvessa jo ennen Laestadiustakin satoja vuosia saarnattu jumalansanaa, sorrettu maahan lappalaisten metsäjumalia ja rakennettu temppeleitä taivaan Herralle, jopa opetettu kansa itsekin lukemaan Sanaa. Varsinkin lantalaisten keskuudessa oli siellä täällä kristillisyyden harrastustakin. Monessa talossa oli tapana joka pyhäilta viettää hartaushetki saarnanluvulla ja virrenveisuulla, muutamissa perheissä pidettiin iltarukouksetkin. Niinpä Orajärven talossa Turtolassa "elatusfaariska" Jussa joka ilta luki rukouksen virsikirjasta ja veisasi virren, ja Kittilän Könkäänkylän Jokelan vanha Mikko-isäntä oli niin harras, että piti joka vuosi "kymmenen pyhää liiempää", pyhittäen m.m. neljä päivää sekä joulua että pääsiäistä ja helluntaita, "mille vain oli neljä evankeliumia". Ahkerasti ukko viljeli Sanaa lukien raamattua ja Wegeliuksen postillaa ja joka pyhä piti hartaushetken sekä lauantai-iltaisin polvirukoukset koko väkensä kanssa. Ja niin uskottiin, että "ihminen tulee autuaaksi, kun hän vain lukee Sanaa, käy kirkossa ja nauttii välikappaleita".
Mutta tällaiset hartauden harjoittajat olivat vain "kirkkojumalisia ja oman vanhurskauden päälle luottavia" sekä kadotuksen lapsia. Yhtä kelvottomia olivat lappalaisetkin, jotka eivät edes lukeneet, joivat ja joikasivat vain riettaan opettamia rallatuksia, varastivat ja tappoivat toistensa poroja, minkä ennättivät, vieläpä salassa palvelivat riettaita epäjumaliaan ja harjoittivat noituutta. Niinpä sanookin Raution Junnu saarnassaan: "Kansat Pohian Maalla olit kuolleen uskon ja oman vanhurskauden pimeydessä. Kaikki katumattomat huorat ja varkaat, juomarit, viinaporvarit, korttimiehet, pelarit, tanssimiehet, koreat, ahneet, toiselle väärintekijät, sapatinrikkojat ja väärät todistajat olivat leipossa ja valoit kuolleen uskon liivaa ja oman vanhurskauden töiden oppia."
Oli kyllä jo kerran heräyksen kirkas välähdys pilkahtanut pohjoiseen pimeyteen. Jo puolitoista sataa vuotta takaperin Ylitornion papit, I. Grape (k. 1783) ja N. Wiklund (k. 1785), pitivät niin väkeviä parannussaarnoja, että sanankuulijat menivät kirkossa tainnoksiin ja sitten ulos kannettuina alkoivat itsekin voimallisesti saarnata. Kansassa tapahtui paljon heräyksiä, ja "jumalanlapsia kutsuttiin maailman joukolta silloin lukijaisiksi". Näitä samoja lukijaisia oli sittemmin m.m. kuulu "Lapin-Mariakin, heräyksen tilassa sielulleen rauhaa hakeva" lapintyttö, joka sitten, rauhan ja elävän uskon jo saavuttaneena, tapasi 1844 Åselessa Laestadiuksen ja "johdatti hänet, joka jo oli herännyt mies, evankeliumilla uskomaan syntinsä anteeksi", saaden hänessäkin täydellisen heräyksen sekä elävän uskon, niin että Lapin suuri herättäjä sai kokea silloin "valon välähdyksen ja taivaan ilon esimakua".
Siitä lähtien vasta alkoi pimeässä Lapinkorvessa varsinainen herätystyö. Kirkkojumalisuuden ja isäntäkristillisyyden, kuolleen uskon ja omanvanhurskauden sekä noituuden, epäjumalain palveluksen ja kaikkien pahennusten mustaan korpeen ilmestyi Laestadius mahtavana huutavan äänenä, ruveten vaikuttamaan "lainsaarnalla niinkuin Johannes Kastaja Juutean korvessa, ja ihmiset heräsit synnin unesta ja tunnustit syntiänsä niinkuin Johannekselle Juutean korvessa. Ja sitten johdatti Laestadius taivaasta annetulla evankeliumilla heränneitä ihmisiä uuden syntymisen kautta Esikoisten seurakuntaan uskomaan syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä. Ja alkoi leviämään Jumalan valtakunta, vaikka saatanan joukko eriseuraisten ja Jumalan kieltäjien kanssa seisoi vastassa."
Näin kuvailee vanha sananjulistaja, Raution Junnu, evankeliumin valon suurta aamunkoittoa, joka sitten paisui valtavaksi uskonnolliseksi keräykseksi vyöryen yli koko Lapin ja Pohjois-Suomen. Eikä tämä ole vielä kovin kaukaisten aikojen asia. Pohjoisten seutujen vanhimmat eläjät vielä hyvin muistavat sen ajan, jolloin "kristillisyys" voitti ensimmäiset tunnustajansa Suomen puoleisissa kylissä.
Ruotsin-Lapin Kaaressuvannossa, korkealla Muonionjoen yläjuoksulla, oli Laestadius sielunpaimenena, silloin kun hän aloitti voimakkaat herätyssaarnansa, saaden pian ympärilleen pienen "mettätokan", joka kuitenkin nopeasti kasvoi, "vaikka saatanan joukko seisoikin vastassa". Sanankuulijat kyllä alussa kauhistuivat hirveitä lakisaarnoja, joissa "koko seurakunta upotettiin korvia myöten turmioon, niin että vain sormenpäät näkyivät". Mutta pian ylpeimpienkin tekohurskaiden oman vanhurskauden rakennus romahti, ja he joutuivat suureen synnin hätään. Saatiinpa jo pian nähdä ensimmäiset "armonmerkitkin": tapahtui joulukuun alkupäivinä 1845, että muuan lapineukko, tullen armoitetuksi hyppäsi ilosta korkealle ja tunsi taivaallista riemua. Kohta tämän jälkeen Herran Henki kävi kuin humaus yli koko seurakunnan, joka joutui valtavaan hurmiotilaan, "liikutuksiin", jolloin väkevät valitukset ja ilohuudot voittivat mahtavan saarnankin pauhun. Hartaimpia uskonmiehiä rupesi Laestadius sitten lähettämään apostelemaan ympäri maakuntaa herättämään erämaiden kansaa synninunesta. Niinpä lapinlasten koulumestari, Kuttaisessa syntynyt "Koulu-Jussa", Juhani Raattamaa, "valaistu mies", josta sitten tuli opettajansa voimakkain uskonjulistaja, lähetettiin Jukkasjärven Lainiolle, toinen veli, Pietari Raattamaa, Täräntöön, Erkki-Antti Juhonpieti Pajalasta Tornion ja Muonionlaaksoon, sekä Naimakan Matti, Kelottijärven Jussa ja "Parka-Heikki", Heikki Parkajoki, Muonionalustan Muoslompolosta, Kittilän suureen erämaahan. Nämä Lapinkorven uuden herätyksen ensimmäiset apostolit kulkivat paikasta toiseen kooten seutukunnan lapset opetettavakseen, "muuten kun ei ollut lupa Sanaa julistaa", ja "kouluihin" saapuivat aikuisetkin ihmiset kuulemaan opetusta, joka tavallisesti muodostui ankaraksi herätyssaarnaksi. Lähetysmiehillä oli alussa mukanaan Laestadiuksen kirjoittamia "saarna-karttoja", joita he kansalle lukivat, innostuen pian itsekin omasta puolestaan puhumaan. "Kouluiksi" sanottiin alkuaikoina tällaisia tilaisuuksia, vasta myöhemmin ruvettiin niitä nimittämään seuroiksi.
Pian vierähtivät viestit tunturientakaisesta uudesta uskosta ympäri erämaita herättäen kaikkialla kovaa pelkoa. Varsinkin Koutokeinon kamalan mellakan (1852) jälkeen kuunteli kansa kauhtuen sanomia lapinuskosta, joka "villitautina" oli tuntureista lähtenyt painumaan alamaita kohden. "Ihmiset kun olit niin laillisia, etteivät käsittänhet evankeliumia, niin siitä semmoista villitystä tuli kuin Koutokeinossakin" sekä sitten pelkoa ja epäilystä oikeasta uskosta. Luultiin, että "villiuskon" ja "kovan uskon" saarnamiehistä "tarttuu villi ja koirantauti, vesikauhu eli muu sellainen vika". Mielettömänä "taikauksena" puhuttiin siitäkin, että "ihmiset antaa toisilleen syntiä anteeksi". Sananjulistajia pelättiin kuin pororuttoa eikä kaikiste uskallettu antaa heille edes yömajaa. Enontekiön Vuontisjärven Keskitalon Marja-Stiina vatkoi vettä ja tuhkaa saarnamiesten silmille, ettei heistä tarttuisi koirantauti, ja Vuontis-Jaakon Priita "laittoi ne rahalla pois ja pesi pirttinsä". Mutta Peltovuoman Eiran Sammu-äijä raahasi Ies-Pietin tovereineen tukasta pihalle, kun he ensi kerran tulivat villioppeineen hänen pirttiinsä, ja Ylitornion suruttomat heittelivät Erkki-Anttia kylmettyneillä hevosenkikaroilla.
"Mutta heräys kulki väkevällä voimalla, sillä Laestadiuksella ja hänen lähetysmiehillään oli väkevä henki."
Jo kristillisyyden varhaisimpina aikoina saapui uskon sanoma Muonioon, joka oli rajan tällä puolen, Kaaressuvannon läheisenä naapurina. Autiomen 80-vuotias Kalla-ukko sanoi olleensa vielä avuton lapsi, kun Raattamaa ensi kerran ilmestyi Ylimuoniota herättämään, pitäen "lapinlasten kouluaan" Ylitalossa ja Lantolla. Aikuisetkin menivät kuulemaan, tulivat tunnossaan lyödyiksi ja pian seurasi muutamia heräyksiä. Kävi Muoniossa sitten Erkki-Antti Juhonpietikin lähetysmatkoillaan pitäen "koulujaan" Tapanilla, jossa jo oli usko omistettu.
Erkki-Antti ja Raattamaa olivat Kolarinkin ensimmäisiä herätysmiehiä.
Väylän takana käytiin heitä kuulemassa ja päästiin uskon omistamiseen.
Alkuaikojen "pääkristityitä" Kolarin Jokijalan seutuvilla olivat
Siuko-Pekka ja Putaan Eeva-Maija, Sieppijärven suurkylässä taas
Kankaan Tiina-Kaisa ja Iivarin vanha lisakki-isäntä emäntineen.
Turtolan suuressa Pellonkylässä tapahtui ensimmäinen heräys jo 1849. Pellon Välimaassa asui vuokralaisena muuan "kraatari" Iisakki Juuso, nuori naimaton mies, hyvä lukija, mutta "perin korea ja ylevämielinen, kulkien puettuna kuin riikinkukko ja ollen nuoren väen eelläkävijänä kaikessa suruttomuuessa". Työn puutteessa lähti kraatari kerran Pajalaan etsimään elatusta, sattuen siellä käymään kirkkoonkin juuri silloin, kun Laestadius piti voimakkaan vaalisaarnansa "kalanpyytämisestä", josta muuan suruton kirkosta tullessaan pilkaten sanoi: "Aikanen pappi kun saarnasi mä'änneistä kalapuolikoista!" toisen taasen arvellessa: "Jos tuo mies hyväksi rupeaa, niin sen parempaa miestä ei ole Köngäsen pöntössä ollut, jos pahaksi, niin ei tee mithän!" Mutta Iisakki sai saarnasta omantunnon loukkauksen, niin että kesällä palatessaan Peltoon takaisin hämmästytti koko kylän: koreasti puettu hilpeä ja iloinen suruttomuuden harjoittaja oli muuttunut hiljaiseksi, vähäpuheiseksi mieheksi, joka kävi puettunakin kuin kerjäläinen ja oleskeli enimmäkseen yksinään. Talvella joulun tienoissa Juuso taas lähti Pajalaan, mennen kuulemaan Raattamaata, joka piti lapinlasten koulua Kangoksessa, pitäjän pohjoisnurkilla, ja siellä hän sai valkeuden. Kevät-Marian tienoissa Juuso taas palasi Peltoon, ilmoittaen pitävänsä iltarukoukset Mäki-Jolman pirtissä. Kyläläiset ihmettelivät, mitkä rukoukset ne ovat, joita arkina pidetään, mutta menivät sentään kuulemaan "kraatarin rukuuksia". Mutta kraatari saarnasi ankaraa lakia, näyttäen raamatun perustuksella suruttoman elämän kauheuden ja riettauden, niin että kuulijoista tuntui "kuin olisi ilmiliekki leimunnut". Muutamat saivat jo piston tuntoonsa ja tulivat heräykseen, niinkuin nuoret Antti ja Maria Jolma ja Jaukkurin Maria sekä vanhemmista ihmisistä Välimaan emäntä ja Tupa-Maria, pienen mökin eukko Mäki-Jolman maalta. Iisakki jatkoi iltarukouksiaan talvella talojen pirteissä, kesällä kylän kirkkotuvassa, ja sanankuulijoita oli aina huone täynnä sillä seurauksella, että pian tapahtui kylässä suuret heräykset.
Näihin aikoikin Laestadiuksen lähetysmies, Erkki-Antti, "koko Tornion jokivarren kansan herättäjä", jo liikkui Ruotsin puolella koulujaan pitäen — 1851 meni hän ensi kerran saarnamatkoillaan alaskäsin Tornionlaaksoa. Väylänmukassa, Pellon pohjoispään kohdalla joen takana, oli Erkki-Antilla vuokrattuna huone, jossa hän talvella puhui paikkakuntalaisille. Sinne pellolaisetkin ajoivat eväät mukanaan, viipyen matkallaan koko päiväkauden. Kesällä taas syyspuoleen Erkki-Antin "koulut" olivat Näittenkankaan kylässä, Pellon Nivanpään kohdalla, ja sinne taas koko joukolla soudettiin. Ja "silloin oli semmoiset ajat, että tuota korkeat pienet lapsetkin saarnasit yli kansan ja imheellisillä sanoilla raamatusta profeteerasit. Ja toteutui raamatun sana: 'Lasten ja imeväisten suusta olet sinä kiitoksen valmistanut'." Moni vanhus on sen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut.
Ihmeelliset ihanat ajat olivat kyllä pellolaisilla niinkuin muillakin uskovaisilla siihen aikaan. Suuri herättäjä asui itse Pajalassa — Laestadius oli Pajalan rovastina 1849:stä kuolemaansa asti 1861 — ja pauhasi Köngäsen kirkossa, johon usein joukolla ajettiin taikka soudettiin kuulemaan hänen väkeviä saarnojansa. Niissä olikin niin jumalallinen voima, että koko temppeli tuli liikutuksiin, jopa surutonkin sielu tunsi sen voiman tunkeutuvan itseensä. Ensin saarnasi Laestadius suruttomille, jotka eivät sietäneet jumalanlasten liikutuksia, ja sitten hän puhui omilleen. Saarnamiehellä oli erinomainen, komea ääni ja hän puhui harvakseen. Kun hän pauhasi suruttomille, tapahtui se niin rajusti, että saarnaaja toisinaan oikein karjui. Hän veisautti virttä: "Ah suruton koskas synnistä lakkaat", ja veisasi itsekin, alkaen matalalla äänellä, joka helähti kuin kanteleen soitto, mutta kun tultiin nousupaikkaan: "Ah! herää! herää, aika on jo tull'", kajahti ääni kuin kirkonkello. Mutta kun Laestadius rupesi saarnaamaan kristityilleen, jotka kirkonporstuassa ja ulkona olivat odottaneet vuoroaan, oli hänen puheensa niin ihanaa ja hellää, että jo sivullinenkin kuuli, kenelle hän puhui. Rovasti saarnasi, "niin laupiaasti, että syän sulasi ihmisiltä". Vain silloin kun sattui liikutuksia, hän koroitti äänensä aina sen mukaan kuin liikutukset yltyivät. Vaikka satojakin ihmisiä kirkossa huusi ja voihki ja iloitsi sekä hyppi penkeillä ja lattialla, niin että permanto tärisi, kuului sittenkin saarnaajan puhe. Ääni lensi pauhaajain ylitse kohoten kattoholviin ja painuen seiniä myöten alas, niin että jokainen sen selvästi kuuli. "Kartasta" Laestadius aina saarnasi, mutta "kun se loppui, niin sitten vasta paras tuli… ihmiset tulit liikutukshin ja tanssasit aivan." Saarnaaja "itte ei tullut liikutukshin, kun hän oli järkevä mies".
Hyvin muistavat vielä Pellon vanhat rakkaan herättäjänsä, monet ovat saaneet kuulla hänen äänensä, jotkut väylän takana ennen asuneet ovat ihanimmassa nuoruudessaan olleet hänen rippilapsiaan. Niitä on vielä Jolman 80-vuotias Tiina-Kaisa, joka 14-15:n ikäisenä kävi Pajalassa rippikoulunsa. Pappilan pirtissä piti rovasti koulua, jossa pojat ja tytöt yhtaikaa olivat oppimassa. Kyselyssään hän tuli seisomaan eteen ja vastatessa piti aina katsoa häntä silmiin sekä sanoa mielipiteensä, "vaikka se mikä olis ollut". Ellei osannut sanoa mitään, kysyi rovasti: "Joko sinuun on mennyt mykkä perkele?" Niinpä rovasti kysyi kerran Tiina-Kaisalta: "Mikä sinulla on rakkainta maailmassa?" Tiina-Kaisa vastasi: "Raha!" —"Eikö muuta?" rovasti kysyi. "Pakkaa ne pojatkin", Tiina-Kaisan täytyi tunnustaa, jolloin rovasti naurahti: "Mäkitalon pojat vissiin?" Mutta Tiina-Kaisa sanoi: "On nekin komioita, vaan on niitä muuallakin!" Useasti tapasi Laestadius kysyä: "Mikä kiusaus sinulla on ensin ollut, kun tänään heräsit?" Joskus innostui rovasti puhumaan kukista ja eläimistäkin. Niinpä hän kerran "teki selvää jäneksestä, miten se elää", jolloin oppilailta pääsi nauru, "ja mujahti se ittekin". Raamattua luettiin, ja sitä piti osata, kun rovasti kyseli. Polvirukoukset pidettiin koulussa aamuin, illoin. Juhannuksena ripille laskettaessa sitten rovasti sanoi: "Nyt olen minä parhaani teille selittänyt, Uuden ja Vanhan puolen. Nämä seinätkin voivat sen tuomiopäivänä todistaa".
Suomen puolelle ei Laestadius tullut saarnaamaan. Kerran hän palatessaan etelästä käväisi Turtolan pappilassa, jossa silloin asui pastori A.J. Nyman (1848-57), heräämätön mies, vaikka niin Sanalla valaistu, että antoi kristityille rauhan. Pappilassa keskusteli Laestadius talonväen ja paikkakunnan isäntien kanssa, mutta ei ruvennut seuroja pitämään.
Näiltä ajoilta on alkuisin Turtolan kirkonkylän esikoisuskovaisen, kolme vuotta takaperin lähes 92:n ikäisenä kuolleen kirkonisännän, Heikki Laurin, heräys. Turtolan kirkolla oli kyllä jo 1840-luvun alkupuolella uskoa harrastavia eukkoja, Kyrön Sofia, Uksuan Sofia ja Ollin Priita, jotka "jumalansanan lukemisen kautta olit tulhet vakuutukshen". Mutta oikean armon ja uskon omistamiseen tuli Uksuan Sofia vasta sitten, kun hän kerran omin silmin sai nähdä Jeesuksen haavoissaan, sekä Kyrön Sofia erään ankaran ukonilman säikäyttämänä. Kun sitten Erkki-Antti todisti Kyrön Sofialle synnit anteeksi, niin hän "iloissaan lauleli kuin lintu". Alkupään kristittyjä oli myöskin Matin vanha muori, Leena-Stiina, joka hartaan uskonsa ja suoran luonnonlaatunsa takia oli kaikkein ensimmäisiä ihmisiä uskovaisten joukossa. Leena-Stiina oli toimekas muori, joka aina hääri ahkerana kotitöissä, hakkasi puitakin, joskus panna rytisti aitaakin. Mutta kun tuli seurat, vaikka Pajalassa asti, lähti muori nyytti kainalossa sinne astumaan "ajaen Matin muorin Lankilla", niinkuin paikkakuntalaiset leikillään sanoivat. Oli muorilla aina tarpeen tullen viisas ja sattuva sana. "Jopa teit oman vanhurskauven turkhin ison reijän!" sanoi hän sille, joka toisia syytteli. "Muistakaa risut polttaa!" neuvoi hän niitä, jotka syntiään tunnustamatta jättivät parannuksensa kesken. Mutta päivitteli muori kerran sairastuessaan: "Nyt minulle tulee kuolema, eikä taivhashen ole piikin reikää." Vanhana muorina lähti Leena-Stiina Ameriikkaan "tutkimhan lastensa kristillisyyttä", ja sinne hän kuoli.
Jo aikaisin pääsivät muutamat ylitorniolaiset uskon osallisuuteen. Erkki-Antti kulki täälläkin väylän takana "kouluaan" pitäen, ja sinne Suomen puolelaisetkin menivät uteliaina kuulemaan. Siellä sai heräyksensä jo 19:n ikäisenä nuotiorantalainen Heikki Antti, joka pari vuotta takaperin kuoli 90:n täyttäneenä. Toista vuotta täytyi Heikin yksinään tunnustaa uskoa, mutta sitten hän sai kanssaveljikseen Iisakki Huhtasaaren ja Pietari Torikan, ja pian tapahtui heräys Päkkilässä, jossa emäntä, piika ja kaksi poikaa uskalsivat omistaa uskon. Nämä paikkakunnan "ensimmäiset matkamiehet" toimittivat sitten ensimmäiset seuranpidot Ylitorniolla 1852:n vaiheilla. Torikan Pietari kävi yöllä noutamassa Erkki-Antin väylän takaa, ja Torikan pihapirtin pienessä peräkamarissa sitten lukon takana yön aikana kaikessa salaisuudessa kristittyjen piskuinen joukko kuunteli Erkki-Antin puhetta ja piti keskustelemuksiaan. Ennen päivänkoittoa Torikka taas kyyditsi saarnamiehen omalle puolelleen.
Näin levisi, etupäässä Erkki-Antin vaikutuksesta, elävä kristillisyys
Tornionlaaksossa jokisuuta kohden aina Karunkiin ja Alatorniolle.
Seitsemisenkymmentä vuotta sitten ruvettiin jo Karungissakin
tunnustamaan uskoa.
Jo 1840-luvun lopulla saapuivat ensimmäiset saarnamiehet, Naimakan Matti ja Kelottijärven Jussa, Kittilään, tullen Könkään Jokelaankin tunnettua raamatunmiestä herättämään. He eivät kuitenkaan saaneet ukkoa vielä omistamaan uskoa, vaikka hän sallikin miesten saarnata pirtissään, jopa tunnusti, etteivät he väärin puhuneet. Mutta sitten tuli Parka-Heikki järkyttävine saarnoineen, sanoen Jokelan Mikolle suoraan, ettei hänellä ollut uutta syntymistä, ja vielä piipulla pöytää naputellen päällisteli:
— Kyllä se niin on, Jokela, että kun minä olen kulkenut tätä seurakuntaa ympäri, niin ne on aina kysynhet, mitä Jokela tykkää tästä heräyksestä. Ja niin se on, että koko Kittilän seurakunta makaa sinun päälläs!
Silloin Jokelan Mikon "oman vanhurskauven rakennus kaatui", ja hän syntinsä tunnustaen omisti uskon, ja pian seurasi muitakin hänen mukanaan, kun Parka-Heikki kierteli Kittilää.
Samoihin aikoihin olivat "isot heräykset" Kittilän kirkollakin, jossa "Jumala sai sijansa ensin Välitalossa". Erkki-isäntä, naimaton keski-iän mies, joka "oli ollut vaivatussa tilassa jo kauan", tuli kirkonkylän heränneitten esikoiseksi, sitten seurasivat toiset veljet, Juhani ja Olli sekä Pietulan Erkki ja Maria ynnä Salmen Maija-Leena. Kaukosen kylässä sanotaan seuroja pidetyn Kiviniemessä, ja ensimmäisiä uskovaisia olleen Kiviniemen Aapon, Juhan-Erkki Suutarin, Hyötylän Heikin sekä Kaukosen ukon poikineen. Kittilän Alakylässäkin Parka-Heikki kävi lyömässä kansan omaatuntoa. Suuri heräys nuortenkin keskuudessa tapahtui täällä eräiden lihallisessa suruttomuudessa pidettyjen tapanintanssien jälkeen. Oli kova jumalanilma ja lumipurku, mutta kylän kansa vain tanssi ja rallatti, ja Vähänkarin Aapo, vanhanpuoleinen mies, veteli viulua. Kun tuuli oikein jyskäsi, ilvehtivät tanssijat:
— Jyskäämme mekin, kun Jumalakin jyskää!
Mutta silloin repäisi ja jyskäytti myrsky nurkkia, niin että koko huone jymähti. Siitä tanssijatkin pelästyivät, että "Jumala näyttää vielä jotakin pahempaa", tulivat tunnoissaan lyödyiksi ja rupesivat pian sen jälkeen tunnustamaan uskoa. Vene-Aapon päiväkirjassa näemmekin merkinnän v:lta 1862: "Alku uudesta Eli talvela Rupesi kaikki Ala Kyläläiset yksimielisesti uskon hariotukseen. Herra Itse vahvistakoon heitä uskosaan." Ja tammik. 6 p:nä 1864 on ukko taas merkinnyt: "Uskovaiset kasvaavat herran pelvosa Edes aina."
Kittilästä käsin levisi usko Sodankylän Kierinkiinkin. Kittilän kirkonkylän suurissa keräyksissä joutuivat vaivanalaiseen tilaan myöskin kierinkiläiset, Jooseppi ja Matleena Martin, tullen kylänsä ensimmäisiksi uskovaisiksi. Parka-Heikkikin sekä muut saarnamiehet kävivät sitten Kieringissä, ja 1860-luvulla tapahtui kylässä suuria keräyksiä. Mikkolan vanhukset, Pekkalan ukko, Raution Olli ja Julio Plantin omistivat ensimmäisinä syntien anteeksi antamuksen ja saivat uuden syntymisen armon.
Ensimmäisten lähetysmiesten rinnalle nousi pian muitakin sananjulistajia, jotka kiersivät ympäri pohjoisia erämaita, aina Jäämerta myöten, puhuen "Jumalan armosta katuvaisille syntisille" ja saaden uskovaisten alkuaan pienoisen joukon kasvamaan yhä suuremmaksi. Sananjulistajat olivat järjestään Pohjanperän miehiä, monet jo Suomenkin kiveliöissä kasvaneita. Niitä oli sodankyläläinen Heikki Syväjärvi, joka kuoli Muhoksella 1909, niitä oli Kittilän Alakylän harras saarnamies Olli Puljula, joka kulki etelässäkin saarnamatkoillaan, sekä vielä kuulut Hanhivaaran veljekset, Jokelan Mikon pojat, Fredrik Paksuniemi ja vielä elävä, 90-vuotias Pietari Hanhivaara, "Hanhi-Pieti", jotka kymmeniä vuosia ovat vaeltaneet sekä pohjoisessa että etelässä — käyneet aina Pietarissa asti — saarnaten evankeliumia, milloin peskipukuiselle tunturikansalle, milloin orsia myöten ahdetulle lantalaispirtille, milloin täpötäytiselle kaupungin seuratalolle. Varhain nousi lantalaissaarnamiesten avuksi lapinukkojakin, niinkuin Antin Pieti, joka oli Kaaressuvannon lappalaisia, Nutti-sukua, ja Ies-Pieti, pienoinen kaaressuvantolainen Vasaran äijä, oikein harras uskovainen ja niin innokas saarnaaja, että puhuessaan unhotti koko ympäristönsä. Kittilän markkinoijiakin Pieti kerran yltyi pauhaamaan, huomaamatta vähääkään, että koirat sillä aikaa tyhjensivät hänen poronliha-ahkionsa. "Na, ne on vain koettelemuksen merkkejä!" arveli ukko katsellessaan ahkiotaan, jossa vain luut olivat jäljellä. Ei osannut pieni lapinäijä oikein selvää suomea. Lapiksi murtautuivat hänen sanansa, ja lappia tuli usein sanatokkaan, niin etteivät kuulijat aina kaikkea ymmärtäneet. Veisuukin vääntyi lapin sanontatapaan; niinpä saattoi Pieti laulaa:
"Jolla raitis ruumis on,
Terveus kans' hiva,
Mielell', kielell' kiittäköön
Herraa armiast', pihaa."
Mutta selväjärkinen raamatun mies Pieti oli, jopa niin että "ruhtoi pastori Laitisenkin Enontekiöllä ja saatti hänet uskhon."
Alkuaikoina ei väyläntakaisia saarnamiehiä suvaittu Suomen puolella. Parka-Heikkikin lähetettiin vangittuna Kittilästä Ouluun, josta hänet passitettiin Haaparannalle. Sitten kyllä myöhemmin saivat saarnaajat vapaasti levittää oppiansa. Useissa kylissä oli varakkaita, hartaita uskovaisia taloja, joihin saarnamiehet ohjasivat matkansa, viivähtäen siellä väliin viikkokaudenkin, jolloin koko kylän väellä vietettiin seuroja ja kuultiin saarna toisensa jälkeen. Sellaisia "kristittyjen majataloja" oli Tapani Ylimuoniossa, Lantto Kolarissa, Iivari Sieppijärvellä, Puranen Pellossa, Lauri Turtolan kirkolla sekä Ala- ja Yli-Antti Ylitornion Nuotiorannalla, Välitalo Kittilän kirkolla, Kiviniemi Kaukosessa ja Puljula Alakylässä. Enontekiön Peltovuomassa tuli kristittyjen seurapaikaksi Eiran Sammu-äijän talo, vaikka äijä ensi kerralla antoikin Ies-Pietille ankaran lähdön.
Mutta sitten Sammu tuli uskoon, ollen sen jälkeen aina avosylisimpiä saarnamiesten vastaanottajia.
Kristillisyyden alkuaikoina, kun eivät Ruotsin sananjulistajat saaneet saarnoineen astua tälle puolen, rakensivat Ruotsin lappalaiset oman "koulupirttinsä" autiolle Ruosterannalle, vastapäätä Ylimuonion suurta kylää. Omin lupinsa vain lapinukot kaatoivat kuninkaan komeaa petäjäoutaa, lennättivät poroillaan puita kokoon ja rupesivat rakentamaan saarnapirttiä. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu sakotuksineen, mutta teko meni lapinäijien taitamattomuuden nimiin, joten huone saatiin rakentaa valmiiksi. Siitä tulikin erinomainen seurapirtti metsien kansalle. Se oli iso, yli nelisylinen, kolmi-ikkunainen huone, pienine kamarihökkeleineen, jossa oli piisitakka, pöytä ja muutamia jakkaroita saarnamiehiä varten. Pitkät lankut oli pirtissä sanankuulijain istuinsijoina sekä pöytä tuoleineen puhujan paikkana. Tänne sitten monet vuodet kokoonnuttiin kuulemaan armonsanaa; varsinkin juhannus, keskikesän valoisa viikko, oli Ruosterannan suurten seurojen aika. Täällä Raattamaa, Erkki-Antti ja Parka-Heikki kävivät pauhaamassa, ja joskus tuli itse Laestadiuskin puhumaan, ja silloin juti kansaa pirtille joka suunnalta, kahta puolta väylää niin paljon, ettei kaikki mahtunut seinien sisällekään. Toisinaan oli Laestadiuksen mukana Pajalan lukkarikin, Nivan Heikki, jolla oli erinomaiset äänen lahjat, niin että hänen mahtava veisuunsa kaikui yli satalukuisen laulavan lauman. Mutta jos sattui joukossa olemaan täräntöläinen Vinsan Kreeta, päästeli hän virttä niin väkevästi, että voitti itse lukkarinkin. — Tämä Ruosterannan vanha seurapirtti on nykyään Ylimuonion Lanton talossa asuinpirttinä.
Samat armonmerkit, jotka jo 1845 Laestadiuksen saarnatessa ensi kerran esiintyivät, jatkuivat sitten aina edelleenkin uskovaisten kokouksissa. Kun "Herran Henki todisti sanankuulijoille saarnaajan suun kautta syntien anteeksi saamisen armosta", meni se heidän sydämeensä täyttäen sen ilolla ja riemulla, niin että kuulijat tunsivat tulleensa armoitetuiksi ja "sen merkkinä oli se, että he tulivat liikutukshin ja hyppivät". Siitä myöskin tulivat sydämet iloisiksi, kun sanankuulijat "pääsivät yhthen syämhen, että ovat oikialla tiellä". Varsinkin naiset olivat herkkiä saamaan liikutuksia. Angelin Eeva Peltovuomassa hyppeli niin, että menehtyi, ja Pajalassa muuan vanha leskieukko ratkesi niin kovaan riemuun että kuoli. Muutamat herkät vaimot rupesivat liikutustilassaan puhumaan kielilläkin, ja "se oli niin soma kieli, ettei sitä tietomiehetkään ymmärtänhet." Mutta kun saarnamies oikein järkäytteli tuntoja, saattoivat vanhat vakaat ukotkin järähtää, hypähtää ylös ja ilontunnossa kähmiä toisiaan, jopa joskus ryöpsähtää istuinpenkillekin, niin että se rätkähtäen katkesi. Tällaista menoa eivät suruttomat voineet käsittää, vaan tämä oli heille loukkauksena, "heillä kun oli ittellä niin hirveät raaot sisällä, että ne pitivät ittensä mahottomana sellaishen armontunthon". Sentähden uskottomat saattoivat pilkata uskovaisia ja sanoa, että heidän jumalanpalveluksensa on kovin koloa ja ryöppeätä. Niinpä kerrankin, kun uskon alkuaikoina Kolarin Lantolla pidettiin seuroja, pirtin ollessa tupaten täynnä, poikasia vielä orsillakin istumassa, suruttomat oviloukossa vain nauroivat, kun Nikkarin Priita, "jonka pää oli kuin hautakurikka", suuri piippu suussa hyppi lattialla, sekä Ranta-Maija ja Halingon Maria käsiään heilutellen tanssivat, huutaen oviloukkolaisille:
"Te ruumenet ja roskat, pakanat ja paskat! Minä taivhan kultalaattialla tanssaan!"
Mutta saarnamies, eukkojen mielentilan ymmärtäen, koroitti vain ääntään ja sanoi:
— Jumalan kunniaksi hypäkkää!
Joskus tulivat uskovaiset naiset liikutuksiin kuunnellessaan "uskottomankin papin" saarnaa. Niinpä Jolangin Kaisa Rovaniemen kirkossa ja Leppäniemen Priita-Stiina Ylitorniolla hurmiotilassaan häiritsivät papin saarnaa. Eukot joutuivat oikeudessa vastaamaan "seurakunnan pahentamisesta", ja "Priita-Stiina viethin Oulun linhan". Enontekiön kirkosta rättäri vei riemuitsevan lapinmuorin ulos, mutta muori ojensi kätensä sanoen: "Tässä on minun laihat käteni! Pane sie vain kiinni, jos sinulla on suurempi oikeus kuin Jumalalla, joka minua hallitsee!"
Oppi-isänsä Laestadiuksen voimakasta, väkeväsanaista saarnatapaa tavoittelivat ensiajan sananjulistajatkin. "Tähänkin pirttiin on kuollehen uskon liiva valunut Äkäsjokea myöten!" julisti Erkki-Antti kerran Kolarissa saarnatessaan. Erkki-Antti olikin hyvin ankara sanoissaan ja "paha nimittelemhän ja haukkumhan niitä, jotka eivät tunnustanhet uskoa". He olivat "riettahan ja synnin orjia, pirun palvelijoita, kuollehen uskon palvelijoita ja huorapukkeja". Yhtä väkeväsanainen oli Parka-Heikkikin, hänenkin suustaan saivat suruttomat suoraan kuulla, mitä he olivat. Raattamaa ei käyttäyt niin kovia sanoja eikä nimitellyt, vaikka hän pauhasikin väkevästi ja "opin eksytysten tuulia ratkoi jumalansanalla". Ei myöskään Antin-Pieti haukkunut pahoin, enempää kuin Ies-Pietikään, joka "salakielisenä miehenä saarnasi raamatusta". Mutta sananjulistajilla oli kaikessa karkeudessaan ja haukkumisessaan hyvä tarkoitus. Sillä "ensin piti hajoitettaman, kukistettaman ja revittämän, sitten istutettaman ja rakennettaman".
Koutokeinolaista villitystä ja väkipakolla käännyttämistä esiintyi alkuaikoina kyllä alamaissakin. Uskoon tulleet tahtoivat ensi-innoissaan "tehä jumalanlapsiksi kaikki suruttomat", ja kun eivät sanat eivätkä tuomitsemiset kylliksi vaikuttaneet, täytyi käyttää voimakkaampia välikappaleita. Niinpä Angelin Pirkko ja Eeva Kittilän Puljussa polttivat Könkään Israelin parran ja todistivat: "Näin helvetin tulikin polttaa kun menet kaotukshen!" Turtolan Matinlompolossa uskovaiset kärventelivät suruttomia päresoitoilla, huutaen: "Maista kotitalos leipää!" Ottivatpa muutamat uskovaiset jonkun pakanan kiinnikin ja upottivat vähäksi aikaa kaivoon, kun eivät päresoitollaan saaneet häntä parannuksen tekoon. Parkajoessa, Ruotsin puolella Vara-Jussan Kallaa myös tuikittiin tulisoitolla ja sitten suljettiin kellariin oppimaan synnintuntoa. Turtolan Rattosjärvellä tarttuivat uskonsisaret pieneen Leppä-äijään, rutistaen hänet kaulasta reenjalaksen alle, mutta kiva äijä siinäkin vain kätisi: "No, sakna vie, kun mie tästä aisan saan, niin kyllä mie teille näytän!" Kova kiista uskovaisten ja Erkki-Antin kanssa tuli Myllytuvan äijälle Jarhoisissa. Äijä, raamatun mies, väitti, että Jumalaa voi kyllä rukoilla yksinäänkin hengessä ja totuudessa ja saada anteeksi semmoiset syntinsä, joita ei ole tehnyt kanssaveljiään vastaan. Mutta kristityt, ollen toista mieltä, nutistivat äijän lattiaan ja panivat piipunöljyä suuhun, sanoen: "Pitää antaa lohikäärmhelle myrkkyä!" Kun äijä ei sittenkään luopunut uskostaan, ajettiin hänet ulos.
Ihanana kuvastuu vanhojen muisteluksissa vieläkin se aika, jolloin elävä kristillisyys vietti ensimmäisiä vuosiaan Pohjan erämaissa. Monesta tuntui silloin kuin pitkän pimeän talven perästä olisi päästy keväiseen kirkkauteen. "Uskovaiset elit erilhän maailmasta, ja suruttomat elit erilhän, ja kristillisyys oli silloin arvossa eikä välitetty muusta." Kokoonnuttiin yhteisiin seuroihin, joissa kaikki olivat veljiä ja sisaria. Sinne saapuivat saarnamiehet, joita talossa mielihyvin hoidettiin ja taas kyydittiin toiseen seurapaikkaan. Seuratalon vieraanvaraisuudessa elivät pitkämatkaiset sanankuulijatkin, joiden luokse taas vuorostaan satuttiin joutumaan vieraiksi toisella kerralla. Saarna kuultiin toisensa jälkeen, ja saarnan loputtua useasti seurasi "tiskuteeraus". Jos uskovaisilla oli eri käsityksiä raamatusta, niin niistä keskusteltiin, "tiskuteerathin", että päästäisiin yksimielisyyteen, "ja niitä oli miehiä ja naisia, että tuntui, niinkuin ne olis kaikki kirjat läpi lukenhet." Kristillisyys olikin silloin paljon hartaampaa ja raamatullisempaa kuin nyt, raamatun sanaa seurattiin silloin enemmän ja käytettiin omassa keskuudessa raamatunmukaista kuria.
Niinpä eivät kristityt saaneet ruveta keskenään käräjöimään, vaan piti antaa riita-asia omasta piiristä valittujen miesten ratkaistavaksi ja tyytyä heidän tekemäänsä päätökseen. "Joka ei sitä totellut, suljettiin pois seurakunnasta." Vähiin jäikin käräjöiminen: Kittilässäkin siihen aikaan kerran "meni käräjät läpi yhtenä päivänä". "Juoppoudesta ja kortinpeluusta ja syntimenosta oli ankara rangaistus." Jos ei uskovainen, muistutuksista huolimatta, tahtonut niistä parantua, joutui hän suruttomain joukkoon. Muutamat pitivät "rapamahan palveluksena" kahvinjuontiakin sekä herkkuruokien syömistä, heittäen senkin synnin pois.
Ei saanut totinen kristitty myöskään "koreilla" vaatteillaan. "Mustankengän-saappaat" ja "littosverkavaatteet" olivat synnillisiä. Itse Laestadiuskin kävi vain sarkavaatteissa ja lapikkaat taikka kallokkaat jalassa, poltellen suurta pitkävartista piippua. Korvarenkaatkin olivat pahat, samoin "tällineula". Tällineulan käyttäjää saattoi toinen kristitty moittia: "Senkö kanssa vaihetit Vapahtajan? Halphanpa myit! Juutas myi Vapahtajan 30:llä hopeapenningillä, mutta siepä taijat myyä vielä halvemphan." Synnillistä koreutta oli sekin, että käytti hevosellaan kulkusia taikka aisatiukua.
Lastenkin kristillisyydestä koetettiin huolehtia. Aikaisin totutettiin lapsia kirjalle, ja seuroissa heidän piti vanhempain mukana istua kuulemassa saarnaa sekä olla saapuvilla jokapyhäisissä hartaushetkissä, joita pidettiin milloin missäkin kylän talossa virsiä veisaten ja kuunnellen päivän evankeliumin lukemista taikka saarnaa Lutherin postillasta. Jo nuorena piti lapsen oppia tunnustamaan itsensä uskovaiseksi, häntä saatettiin kurittaakin, "kun ei tunnustanut, onko herännyt".
Näin levisi evankeliumin valo ja elävä usko "Pohian Maallekin". Lapin tuntureilta koottu pieni "mettätokka" kasvoi muutamassa vuosikymmenessä valtavaksi laumaksi, ottaen haltuunsa kolmen valtakunnan Lapin sekä pohjoiset kiveliöt miltei kaikkine lappalaisineen ja lantalaisineen, jopa lopulta kooten joukkoonsa jäseniä eteläisestä lannanmaastakin.
Jo vuosikymmeniä sitten ovat päättyneet esikoisseurakunnan ensimmäisten raitioiden etsintäretket erämaihin eksyneiden luokse. Hautaan he ovat jo vaipuneet samoin kuin heidän herättämänsä vanhanpolven esikoisseurakunta. Kalmatievaan kallistumassa ovat jo nekin harvat, jotka jo varhaisessa nuoruudessaan saivat heräyksensä ensimmäisten lähetysmiesten kouluissa. Uusi polvi, jonka jo pienestä pitäen täytyi oppia tunnustamaan uskoa, on noussut sijaan. "Jumalan rauhalla" opetettiin sitä tervehtimään uskonveljiään ja -sisariaan.
Ja "Jumalan rauha" kaikuu Lapinkorvessa vieläkin.
Vanhankansan siunauksia ja rukouksia
Satoja vuosia seisonut kirkko on pannut Lapin ja Peräpohjan kansan kirjalle — vaikkakin se alussa kyllä tapahtui "pitkää tavia klonkkaamalla" — sekä saattanut sen jumalansanan ja Jumalan tuntemiseen, ja Lapin suuri herätysmies nosti erämaihin elävän uskon ja kristillisyyden harrastuksen. Mutta vuosisatojen takainen isien uskomus ja perimätieto on sittenkin jäänyt piilemään kiveliöiden kansan syvimmässä sielussa, josta se hyvin usein, asian sattuessa, nousee esiin. Monesti vieläkin ylimaiden kansa, jopa harras uskon tunnustajakin, toimii toisinaan tietämättään, "kahden herran palvelijana". Painettu, kirjoissa opittu ja saarnamiehiltä saatu jumalansana neuvoo tekemään niin ja niin sekä painamaton, vanhoilta kuultu isien sana puolestaan vaatii sillä ja sillä tavalla. Ja kumpaisiakin pitää kuulla. Sillä jumalansana on sentään niin korkea ja pyhä että sen edessä erämaankin polvien pitää taipua ja lisäksi on sen seuraaminen tulevaisen elämän ehto. Mutta isien sana ja oppi on myöskin pyhä ja ankara, niin että sen noudattamisesta taikka laiminlyömisestä riippuu ajallisen elämän menestys ja poikkipuoleiset, vaikka siitä ei olekaan taikaa taivaan tielle. Tämän on vanhakansa, jonka veressä kirjoihin painamaton oppi on vielä säilynyt, monta kertaa tullut kokemaan.
Tällainen isien uskon ja kristillisyyden seuraaminen esiintyy monissa vanhankansan siunauksissa ja rukouksissakin, milloin missäkin tilaisuudessa. Niinpä saattoi vanha harras erämies asettuessaan yönuotiolle pyytää sijaa maanhaltialta:
"Tähän mie nyt asetun.
Saanko rauhallista yösijaa?"
Ja hakattuaan nuotiopuun hän puheli sille:
"Puu puhas, Jumalan luoma, älä piuku, äläkä pauku, lehä kuin leppä, hoha kuin honka, ole suloinen tultuani, niinkuin myös lähettyäni!"
Sen jälkeen ukko iski ja sytytti tulen sanoen:
"Jeesus siunakhon valkiaistani!"
Ja makuulle mennessään metsänkävijä pyyteli:
"Maahiainen, maanalainen, maata pyyän maatakseni, ajakseni, en iäkseni, Jeesuksen nimen kautta! Herra siunakhon maata, ja maahiaisen vuuetta!"
Kun erämies näin uskoi itsensä taivaanherran ja maanherran haltuun, sai hän nukkua rauhassa. Eivät häntä häirinneet kiveliöiden lukemattomat öiset kummitukset. Erämaiden entisten kiertolaisten, vanhojen lapinäijien hengetkin, jotka toisinaan pororaitoineen helisten ja paukkuen laskettelivat halki korpien, ohjasivat silloin kulkunsa ohitse.
Mutta jos ylpeillen heittäytyi levolle erämaan öiseen syliin, saattoi käydä niinkuin Turtolan Lankojärvellä Saaren Salkko-äijälle, joka kyllä tiesi, mutta oli niin ylpeä, ettei välittänyt, vaan aikoi väkisin viettää yönsä Repovaaran kiveliössä. Yöllä ajoi maanisäntä kovalla remulla nuotiolle ja oli äijän tappaa.
Vanhaan niittysaunaan yöpyessään kulkija siunasi jumalansanalla saunanhaltian ja itsensä sekä sanoi:
"Niittytupani haltia, mettänkuningas, anna minun tässä levätä! Sinä niittytupani haltia, en minä sinulle mithän vahinkoa tehe."
Jumalansanalla ja isiensanalla pystytettiin kotikin, tämänilmainen aherruspaikka ja leposija. Heti kun uuni, kotoisen lämmön antaja, oli saatu valmiiksi, sytytettiin siihen tuli. Kolmella kiehisellä piti ensimmäinen tuli virittää, sanoen:
"Anna maata, maan haltia, pyhä Pelthen isä, pellettä levätäkseni, iäkseni ja ajakseni! Jeesus siunakhon valkiaisen!"
Silloin sai hyvän ja levollisen kotosijan, jossa unikin oli aina rauhallinen sekä haltia suopeamielinen.
Mutta hyvä koti oli edelleenkin oikein hoidettava, että siinä hyvä haltia voisi viihtyä ja asunto pysyisi rauhallisena. Niinpä kotituli oli aina siunattava. Harras Sieppijärven muori sanoi joka kerta virittäessään valkean:
"Jeesu siunakhon valkiaistani ja niitä kipeniä, jokk' on katolle menhet, ettei minun huonhelleni mitään vahinkoa tulis!"
Ja Ylitornion Kuivakankaan vanha emäntä siunasi tulensa:
"Jeesus siunakhon! Pysy pesässä, äläkä mene ulos sopimattomalla tavalla!"
Ovesta saattoivat kaikenlaiset pahat astua huoneeseen rikkomaan kodin rauhaa. Sentähden oli se joka ilta sulettava siunaten.
Kuivakankaan emäntä veti kädellään oveen ristin ja sanoi:
"Jeesus siunakhon minun oveni!"
Sieppijärven muori jättäessään kotinsa yksin sanoi ovea sulkiessaan:
"Herra siunakhon minua ja minun oveani!"
Ja taas kotiin palattuaan, ovea avatessaan muori siunasi:
"Jeesus siunakhon minua ja minun huonettani!"
Akkunoistakin voivat ainakin kateensilmät katsahtaa huoneeseen ja tuottaa jotakin onnettomuutta. Mutta paha ei päässyt niistäkään tulemaan, jos iltaisin ne siunasi:
"Herra siunakhon minua ja minun klasiani, ettei mithän paha minun klashini ilmesty!"
Näin teki aina Sieppijärven "äitimuori" ja samoin Turtolan Pellon vanha emäntäkin. Mutta vielä nukkumaan mentäessä oli siunattava makuusijakin. Kuivakankaan ja Pellon muorit vetivät ristin vuoteeseen sanoen:
"Jeesus siunakhon minun vuotheni, ettei pääse paholaiset eikä pahansuovat!"
Ja nukkumaan ruvetessaan Karungin Kukkolan vanha Kreeta-Kaisa rukoili:
"Jeesus tule illalla maata panettamhan, aamusilla ylös herättämhän! Jeesus seiso seinillä, ole oven vartijana, ettei vahingon enkelit milthän kantilta sisälle pääsis!"
Vieläpä eukko muisti:
"Pyhä Henki pyssyni, Maria miekkani, pyhä risti rinnalleni, pyhä risti pääni päälle, katheita kaataan, vastuksia voittaan! Pyhimmäisiä ristin, amen nukkumhan, levolle laskemhan. Ota tykös taivhashen, sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti!"
Lapsetkin siunasi emäntä yön lepoon. Sieppijärven äiti kiersi vasemmalla nimettömällään vuoteen ja veti siihen ristin, sanoen:
"Herra siunakhon sinua ja sinun vuojettasi! Riisu kengät ja vaatteesi ja mene niin alasti sänkhyn, tiijä, saat autuuven hamhen, koska taivhan kunnialla puetethan!"
Näin siunatussa huoneessa sai jokainen rauhallisen ja hyvän yön sekä levollisen unen. Mutta jos siunaukset jäivät tekemättä, voitiin rauha helposti rikkoa. Pellonkylän Tornakan muorikin kerran unohti siunata ovensa, ja heti yöllä tuli käärme killistelemään porstuan oven raosta. Se oli suutarin akka, jolla oli niin suuri viha, että hän saattoi kirota ja tulla käärmeen haamussa kristittyä naapuriaan pelottelemaan. Tornakan muorin täytyi lähteä keskellä yötä sotimaan vihollista vastaan. Oven raosta hän sitä sylkäisi vihaisesti manaten: "Mene keinoosti!" Ja vielä seuraavana päivänä muori vakuutti asentopaikkansa käärmettä vastaan kiertäen rautakangella koko mökkivainionsa. Sillä käärme, vaikka sen haamussa olisi ihmisen vihakin, ei pääse raatelemaan raudan, eikä raudanjäljenkään ylitse.
Vain pahansuopa naapuri kyllä näin käärmeenä yritti yöllä luikerrella huoneeseen, mutta oikea kristitty tavallisesti kulki päivällä ja toivotti pirttiin tullessaan:
"Jeesus tänne!"
Tämä kelpasi talonväellekin, joka hyvillään vastasi:
"Jeesus hyvä!"
Samoin kuin tuli oli vesikin siunattava. Järvelle aikoessaan lausui
Muonion vanha Liikavainion ukko:
"Jeesus siunakhon!
Susi matkan leikakhon,
karhu kuorman kantakhon!"
Ei koskaan saanut kerskuen lähteä vesille eikä siellä ilkkuen vihellellä, jos tahtoi välttyä onnettomuuksilta. Olivat näet kerrankin Muonion miehet koskea laskiessaan kerskuneet:
"Jos ei mennä päällisin puolin,
niin menhän alaisin puolin!"
Ja "alaisin puolin" olivat menneetkin: vene oli kaatunut ja kaikki miehet hukkuneet.
Maatakin oli kohdeltava pyhänä, eikä suinkaan "mithän ilvettä piettävä sen kanssa". Siunaten aloitti kylväjä peltonsa siementämisen, samoin leikkuumieskin viljankorsien katkaisemisen. Kun "maa", maan tuottama paha rohdunnainen, tarttui ihoon, paineli kolarilainen "maanpyörryttäjä" sitä maalla sanoen:
"Maa kulta, älä vihaa lastas, ennenkö tulee sinun valtakunthas!"
Muoniolainen sanoi:
"Maa, Jeesuksen luoma äiti, älä turmele lastas, ennenkö omakses saat!"
Ja Kieringin Eeva Kortti pyyteli:
"Maa kulta, se on meijän äitimme, älä vihaa lastas! Maasta met olemme. Jeesus Ristus viimeisenä päivänä meijät ylös nostakhon!"
Ukkonen oli pelottava Herran voima, joka nousi jängästä ja taas iski alas pehmeään maahan. Sen lähestyessä vanhakansa kehoitteli:
"Ruottista kun tulet, sinä paksun piimän särpäjä, koska perseesi niin ropisee, vie vetes Venäjälle, Karjalalle kuljettele, siellä vettä enämpi tarvithan, jossa lapset kahthen kerthan kastethan!"
Mutta kun ukkonen kävi lähelle ja rupesi kovin ankarasti jylmäämään ja leimauttelemaan nuoliansa, piirrettiin risti joka seinään ja siunattiin:
"O, Jeesus rakas, siunaa ja varjele meitä siipeis alle!"
Silloin ei Herran voima satuttanut ihmistä. Mutta mustalle koiralle sekä teräaseelle se oli kova ja äkäinen. Siksi koira ukkosen paukatessa aina juoksikin piiloon, mutta ihminen, jolla oli järki, ei saanut Jumalan käden alta piiloutua puun alle eikä huoneeseenkaan. Jos meni sateelta suojaan puun alle, piti piirtää puuhun risti.
Siunaten hoiteli emäntä navettaansa ja navettakuntaakin. Kuivakankaan muori risti joka ilta navetanoven sanoen:
"Jeesus siunakhon navetan ja lehmärukat!
Maatkaa levossa ja rauhassa!"
Karjan laskeminen keväällä toimitettiin siunaten ja joskus virttäkin veisaten. Puljun ämmi Kittilän Tepastojoella teki monet vanhat temput, käyttäen eläväähopeaa, turpeita, rautakankea ja lopuksi antoi lehmänkellosta suoloja joka elukalle sanoen:
"Seuraa kelloa, niinkuin Neitsyt Maria on Jeesusta seurannut!"
Kademielisen katsannon poisti muoniolaisemäntä karjastaan sanoen:
"Jeesus siunakhon! Noki noijan sieraimhin, karsta kathen silmhän!"
"Vanhassa maailmassa tämä oli niin tarkka asia, sillä kathensilmä voipi viijä onnen karjasta." Kateiden ja "kaikkien pirujen, joita lentää niinkuin sääskiä ilmassa", vaikutuksesta tapahtui paljon pahaa karjallekin. Yksinpä lehmän potkiminenkin lypsettäessä oli jonkun kademielen aiheuttama. Siksi pitikin sanoa lypsäessään:
"Jeesus siunaa lehmäkultasta!"
Vieläpä laulaa:
"Leku, leku, lehmäni, kultani, lahjani, maitoa antaa touhottelee, touhosiansa kuunteleepi, vanhoiksi lehmiksi seisoskelee."
Mutta jos lypsäjä räiski ja kiroili, vei "para" osansa lehmän antamasta maidosta. Lehmän "lettyminenkin", joka oli samanlainen kuin "kohtaus" ihmisellä, sai alkunsa pahoista. Kurtin Eeva, "jolla oli julma luonnonlaatu", kiersi lettyneen lehmän kolme kertaa puukolla, sanoen:
"Minä kiellän kolmella vierhalla miehellä:
Isällä, Pojalla ja pyhällä Hengellä!"
Kateiden toimesta tuli "kortto" emännän kirnuunkin, niin ettei siinä tahtonut voita syntyä. Ylimuoniossakin oli emännän kirnu niin kovissa kortoissa, ettei tullut voille, vaikka kolme vuorokautta tehtiin työtä, välillä kirnu pestiinkin ja käytettiin tunkiolla korvasta pystyssä. Mutta selkeni kirnuus, kun Mattilan Karoliina tipautti siihen neljä suolakirppua, sanoen joka kirpulle:
"Kortto pois ja Jumalan siunaus ruoaksi!"
Siunaten vei vanhakansa viljansa aittaan, samalla kieltäen hiiriä pilaamasta leivänaineksia, siunaten valmisti leipänsä ja siunaten sen nauttikin. Ruoalle ruvettaessa siunattiin ja ruoalta päästyä kädet ristiin asetettuina sanottiin:
"Jeesus ole kiitetty ruoan ja ravinnon eestä! Jeesus antakhon vastakin ruokaa ja ravintoa!"
Pieni lapsukainenkin otettiin jumalansanoilla tämän maailman matkamieheksi. Kurulan muori Kittilässä mennessään "pirttivaimoksi" tervehti aina:
"Jeesus tänne,
Neitsyt Maria kolmanneksi!"
Lapsen synnyttyä sanoi kolarilainen "runsukummi."
"Jeesus siunakhon sinua, äiti, joka olet lapsen synnyttänyt, ja sinua, lapsi, joka olet tähän maailmhan syntynyt!"
Kun pienokainen rupesi ensimmäisiä hammaskipujaan tuskittelemaan, annettiin hänen suuhunsa vettä, sanoen:
"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!"
Jumalan varjelukseen heitti matkamieskin kotinsa lähtiessään taipaleelle, ja silloin sai huonekunta olla rauhassa sekä matka voi hyvin onnistua. Varsinkin jos ei sattunut akka ensimmäiseksi tulemaan vastaan, eivätkä "pistiäiset" lennelleet yli tien, vaan sai nähdä pehmeäliikkeisiä kuukkeleita tien varrella, puiden oksilla tirahtelemassa.
Jumalansanat ja siunaukset piti olla aina matkallakin varattuina, sillä monesti sattui taipaleella asioita, jolloin ne olivat tarpeellisia. Voi yhtäkkiä tulla vaikkapa ruumissaatto vastaan, ja vainajan matkassa aina vaelsi manhonväkeä, ruumiinhaltioita, jopa pahojen kuolijain mukana vielä kaikenlaisia pahoja kyöpeleitä, joita ainoastaan erikoiset "näkijät" saattoivat huomata. Manhonväki tarttui helposti heikkoveriseen ihmiseen, varsinkin jos sattui säikähtämään. Mutta rauhassa sai kulkea ohitse, kun sanoi:
"Jeesus siunakhon minua! Hyvät tulijat tulkhon, pahat tielle vaipukhon!"
SANA- JA ASIASELITYKSIÄ.
kiveliö = asumaton suuri erämaa.
muistelus, lap. muihtalus = kertomus, tarina.
muistella, lap. muihtalet = kertoa asioita, tarinoita, tapahtumia.
seurapyytöön = yhteisvoimin ajamaan saalista yhtyivät useasti entiset erämiehet.
parttio = suuri joukko, esim, poroparttio.
"väyläksi" nimittää peräpohjalainen ja lapinmies isoja jokiaan, joita myöten entisaikaan kaikki kesäinen liikenne tapahtui.
kaltio, lap. kaltu = lähde, hete.
muotkia = vetää vene maata myöten järvestä toiseen t. kovan kosken ohitse.
niva, lap. njavve = kova virtapaikka joessa.
kuru = notkelma, rotko. Tunturimaissa useasti hyvin jyrkkäseinäinen.
raito, lap. raido = useampia poroja ahkioineen, taikka ilmankin, valjastettu ja sonnustettu peräkkäin.
jutaa, lap. johtet = kulkea, olla matkalla.
palas, lap. palkes = polku.
vuoma, murteellisesti "uoma", lap. vuobmi = suuri puuton suo.
jänkä, myös jänkkä, lap. jiegge = räme, suo, mutta ei niin suuri kuin vuoma.
sa'anpankko = satakruununen. Pankkokruunu 1:50 kr.
"pahki mettäsä" = raivaamattomassa metsässä.
tattarainen = mustalainen.
kiveliökaira, kaira = jokien tai jokihaarojen välinen alue.
houvi = vouti, kruununvouti.
porohärkä = ajoporo.
sivakka, lap. savek = suksi.
yöpuu = suuren hongan rungosta tehty rakovalkea, jonka vieressä yökausi vietetään. Myös vain "honka".
Kulkukero, kero = pyöreäpäinen tunturilaki.
"Rikinä" — Regina, Muonion kirkonkylän vanhimpia taloja, ollut jo vanhastaan käräjäin pitopaikkana.
keino, lap. käino = tie.
aapa, lap. aahpe = suuri puuton suo, samoin kuin vuomakin.
lurikkapäinen = nuppipäinen.
pirrikota = (pyöreä) keilakota.
Kuolemanlaki, laki = paljas tasainen vaaran huippu, isompi kuin kero.
Myös tunturissa on laki.
Kirkkojyrhämä, jyrhämä = syvä ja leveä suvantopaikka kosken alapuolella.
tievahamara = pienehkö tieva. Tieva, lap. tievva = hiekkakumpu t. - mäki.
Possukoppa = Bosekop.
hamppuloude, loude, lap. loaudda = tunturilappalaisen kodan katevaate. Peräpohjan ja Lapin lantalaiset sanovat louteiksi myös isoja vaatekaistaleita, joita käytetään esim, kuormanpeittoina, maassa eloja riiheen pantaessa, aumatessa, y.m.s.
lannanvoita = lannanmaan voita. Lannanmaa = maata viljelevän kansan asuma-alue. Lantalainen, lap. laddelas = talossa asuva, maanviljelijä, myös: yleensä suomalainen.
leiviskä, vanha mitta, 20 naulaa = 8,5 kg.
Seurujärvellä asui ennen Jakolan Mikko, joka sitten muutti Patsjoelle,
Höyhenjärvelle.
takkaposti = kantoposti.
nilja = linja, metsään hakattu raja-aukko.
piittä = poikki pirtin, sivuseinästä toiseen ulottuva, laenalainen sidehirsi.
lakeinen = savupirtin savuaukko, räppänä.
pirttirehto, rehto = rakennuksen kehä.
mellamooli = puolipäiväateria, väliateria, ruots. mellanmäl.
pohjoisen napatähti = pohjantähti.
iltaveiki, lap. vaike = iltapuhde.
kalakenttä = kalamiehen asentopaikka kalajärven rannalla.
nokko = heinäkasa niityllä.
hopseeri = hoppavalssi?
Pastori Johan Nordberg oli Kittilässä 1828-70. Kuoli Kittilässä.
Taulaa tehtäessä känsän pehmeä sisus kuivattiin, keitettiin lipeässä, taas kuivattiin, sitten hierottiin käsin sekä puuvasaralla "piiskathin" (Kittilä). — Metsänuotiota sytytettäessä puhallettiin taulasta tuli kuivaan luppotukkoon, jota sitten heilutettiin, niin että se syttyi ilmi liekkiin.
naudakas = lehmänkoivista tehty karvakenkä, joka paidalla taikka vain nuoralla kiinnitettiin nilkkaan.
peltokarkea = pelloksi raivattu maa. Niittykarkea = heinää kasvamaan heitetty pelto.
sylkeä naurista = nauriin kylväjä pani siemenet suuhunsa ja puhaltamalla hajoitti ne peltoon.
lypsykaarre = aitaus, jossa ennen porojen lypsäminen toimitettiin.
kesäkenttä = porolappalaisen kesäinen oleskelupaikka.
kanttisyli = neliösyli.
römppäviikko = palvelijain vapaaviikko.
halstuoppi = puoli tuoppia (ruots. halfstop).
Pääkön Jussan vanhin tytär, Sofia, synt. 25.12.1844.
hiinisti = fiinisti. Kittilässä ja Tomion-Muonionlaaksossakin esiintyy f:n (v:n) sijassa h.
nuoruaiseksi = kaksivartiseksi.
prostina = pumpuliloiminen villakuteinen vaate.
hoikemus = hoikin. Peräpohjan ja Lapin asukas käyttää useasti laatusanojen superlatiivia lappalaiseen tapaan: hoikemus, suurimus, nuorimus j.n.e.
höökäri = rikas, varakas.
puupirri = puukeila, kehämäinen puuastia.
kangas = sarka.
kallokas — poron päänahasta, kälionahasta tehty karvakenkä.
jauhopuola = sianpuola (Arctostaphylos uva ursi).
kelta = lieko (Lycopodium).
pihkalehti = keskenkasvuinen tahmea lehti.
Nils Ekström, taloustirehtöri, oli Turtolassa nimismiehenä, omisti
Vestolan talon ja rakensi 2-raamisen vesisahan talonsa lähelle
Paamajoen kurkkioon, laittoipa viinapolttimonkin, jossa valmisti viinaa
perunoista. Muutti myöhemmin Tornioon.
lattiaparret = lattiapuut.
nutukkaat = poronnahkakengät.
koipisaappaat = pitkävartiset poronkoipikengät.
jalo = etevä, mainio. Hyvin tavall. Peräpohjan ja lantalais-Lapin sana.
tolppa = 1/4 kr. 1.25 äyriä.
räkkä = sääsket, paarmat ja muut lentävät kesän syöpäläiset.
ukoniili = ukkoskuuro.
pesäpäivät = talvipäivän seisahduksen aika.
huve = huude, lumi puiden oksilla.
riimottua = tulla kuuraan.
juotku = jakso.
takkala = lumi niin kosteaa t. kuivaa, että tarttuu suksienpohjiin.
lauttavesi = vesi niin korkealla, että lautta voi kulkea.
kuukumankirjainen kivi = valkeankirjava kivi. Kuukumankivi = valkoinen kivi.
"Lehti häpäisee havon" = lehti on isompi havuneulasta.
Jos käki kukkuu ennen Erkkiä, ei se ennusta hyvää kesää.
haaraoraalla = oraassa näkyy jo kaksi lehteä.
kääriä toppeja = viljankorren lehdet alkavat kääriytyä tupeksi kehittyvää tähkää suojaamaan.
"peltoja liinahuttaa" = kellastuttaa.
kuostepohjoinen, kuoste = höyrypilveä pohjoisella taivaalla, ennustaa poutailmaa.
"sirppihallaa" saadaan, kun vilja leikataan tuleentumattomana.
sihki = iso tuuhea petäjä.
tulikko-orava = vielä kesäkarvassa oleva orava.
rihma = vanha oravannahkain kauppamitta (muualla: kiihtelys), 40 kpl.
Sinetän saha Rovaniemellä Ounasjoen varrella, Sinettäjoen suussa.