Vanhan päiväkirjan lehtiä / Episodi J. L. Runebergin elämästä

Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun – mistä olen jo huomauttanut – kaikki, mikä esitetään runoilijan sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru, jolla ei ole sielua – sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan yliottein naljailevaa puhetapaa – Runeberg ei kuulunut niihin, jotka ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.

Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä; muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.

Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen. Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat. Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki »Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen seuraelämä» ja Runeberg »hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa – olihan hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia aatteita – täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä vaikuttaa paljon hänen mielialaansa.

Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta talontonttua kohtaan.

Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella – häntä yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla – jonka hän tässä mielentilassa kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen, askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti – vastakohtaisuudellaan – vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen, toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään, pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän – tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie »konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin, välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.

Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä, sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään, kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat. Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä sentimentaalista – sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin vierasta – mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut. Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä, myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista – mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen tietoisuudessaan – tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus – ei ainoastaan vastaväitteet – sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että »Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.

Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella, samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien puolesta».

Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä Runebergin tämänaikaisessa runoudessa?

Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana, jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna – »Otaliga vågor vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183) olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään ’valtameressä’ vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt vahvistavan erittelyn oikeaksi.

Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa. On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut – sangen pitkän ja paikoitellen sangen hauskan – leikillisen kirjoitelman nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen: onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin, s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen aineeseen.

Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman, jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja laulaa:

Ja itsestään hän sanoo:

Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:

Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:

Samaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi »Den ena kyssen», joka hyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:

Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:

Lopuksi on meillä nelisäkeinen »Minnet», kirjoitettu 1847 syksyllä, jolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää, ettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:

Niin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti voi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie Björksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla – myöskin leikillisillä – on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta sen aiheuttaa.

Mikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei heijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi siihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä lyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen persoonallisten elämystensä ulkopuolella.

Tukholmassa, lokakuussa 1922.

      Werner Söderhjelm.

Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa: »Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva hänen ja hän on sinua lukeva kun minua enää ei ole olemassa, – ja Jumala yksin tietää kuinka lähellä tai kaukana se aika on.» Hän oli Johan Ludvig Runeberg. Jo vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä pääsevä haudan lepoon.

Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille, sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet, että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain toivomuksen.

Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan, joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille. Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan – käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella – sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa, miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on meille kallisarvoista ja pyhää.

Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä. Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva, jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule, että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen suuruudenaikamme etevintä miestä.

Helsinki, lokakuussa 1922.

      Berta Edelfelt.

Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa (naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan. Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain, Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri, hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä »sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt yleensä.

Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä, kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota nimitetään keimailuksi.

Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa, että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla, jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.

Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias, jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton. Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen, riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.

Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin – havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois, ei kukaan tietänyt minne.

Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta, niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.

Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä, kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén tammikuussa 1845:

»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä – ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»

Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan – hänen vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen muistonsa – ei Runebergin – puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.

»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset, tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat sävelet. – Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa mukanani!»

Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:

»Nyt on rakkaus – ystävyys – kaikki lopussa! – Minä tahdon itkeä ja kärsiä vaieten – ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani, ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin ’runsaasti punaista ja mustaa’. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä. Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:

»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen vaikutti kai etupäässä mainio musiikki – innokas tanssiminen – elämän elämä – taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin, eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»

Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta »sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:

»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona, joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan. Minä olin – Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan, noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli ’Genie R:n’, joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi verrata ainoastaan – häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä. Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa. Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä – mutta nyt!»

Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue’n »jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen »suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä, naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut. Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä, ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.

Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä, että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä – kaikki tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.

»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani», kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden, metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden, viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on täytynyt etsiä löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten – sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän paljon siitä, miten katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui sielussani.» –

»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että hän ei oikein rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka hän mahtaa olla onnellinen!»

Hän kärsi itse yksinäisyydestään – siitä, että hänen oli niin vaikea omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se on yksinään hän, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma. Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»

Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».

Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva), mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa, kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot – vaan kaiken, mitä hän pyysi.

Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän kirjoittaa siitä itse:

»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi, että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen valoisista ajatuksistaan.»

»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa, jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun, yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa, joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi? Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua – rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel. Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona unohtumattomana syys-iltana, ja hänen – suuteloistaan! Sillä kolme kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä unhota.»

Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.

Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia muistoja.

»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja kaihomielessä, kaikessa on runoutta Hän tuntisi sen, jos hän olisi täällä. Hän, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet minua niin monta kertaa. Oi, nyt – nyt on minulla kerrankin ollut rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä siitä!»

Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni hänen [rouva R:n] luokseen – vieden makeisia heidän sairaalle lapselleen, ja jolloin minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi nähneensä ’näyn’. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»

Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan »Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä, että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».

He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».

»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän; »enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen. Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut, jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että – minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja – – hänelle itselleen! Ah, minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi, mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: ’Naisille eivät ne riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.’ Ei, ei, sillä kun ilo on oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»

Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa, ja sitten taas:

»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan – niin kummallinen minä olen! Oi, mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota runoilija ensin vaati ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»

Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan pitäneet silmällä itseään.

»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei sääli – ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.

»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy – täytyy tunnustaa se.» Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut – hurmaantunut. Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen lämpimille, sydämellisille sanoilleen: ’Vem styrde hit min väg?’ tässä tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»