Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.

Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän usein lainatun säkeistön:

Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että »ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea, huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä. Ne jäljet, joita Goethen »flammat», – käyttääksemme tuota Runebergin piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa – jättivät hänen runouteensa, eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla. Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen, ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.

»Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä. Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta, Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa, (»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa, oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa 1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen mielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen, merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV, 1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. – Augusta (Lundahl), älyllä ja taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä – Emilie Björkstén, jonka pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle ylivoimaiseksi.

Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen ’hjärtemutter’inaan – Runebergin käyttämä kuvaava nimitys – ja joka vallitsi koko taloa ja oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla 1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli ’enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut’... Runebergin kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:

Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin, tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset hieman hälisivät siitä» – pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa – mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta – siihen aikaan ne olivat sallittuja ystävien kesken – ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu» hurmaantuminen.

Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen elämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on kosketeltu.

Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä. Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen: eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus. Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta – että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee, muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta valaistusta hänen runouteensa – kuten tapahtui, kun vihdoinkin uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain »hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.

Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.

Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen, leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja erikoisesti Byron – jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään erikoista» – huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti. Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.

Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut. Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa» ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.

Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät, päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.

Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta 1852: »Hän oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: ’Ne ovat erinomaisen kauniita.’ Sitä en olisi sentään voinut uskoa. ’Onko se mahdollista?’ huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat sanansa. ’Kiitos, kiitos’, sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän kysyi, saisiko hän näyttää niitä hänelle [rva R:lle], ja minä suostuin siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. ’Sinun täytyy oikein kirjoittaa paljon’, sanoi hän muun muassa, ’sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.’» Ei liene väärin otaksua, että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan. Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä, kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».

Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma, Sandperlor, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu (Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa. Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851. Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L. Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin runouteen:

mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:

Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.» Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin verroin con amore» – mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen. Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» – täytyy ihmetellä kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa, mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta, diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki kohdistuvat Runebergiin – mutta tällä kertaa ilman että nimeä on asetettu näkyviin!

Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään rakastavaisen äänensävystä – runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.

Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia, jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.

Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä. »Må åren tiden kasta bort – Med den min ungdom, som är skön fast kort; Må åren svalka hjärtats heta flamma» – se ei tee mitään, on kuitenkin jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä muistossa on itse taivas!

Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi olivat hänelle osoitettuja. – Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut julkisuuteen. – Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti, jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin konsanaan uskalsin uneksiakaan. – Hän itse on F[redrikan] kautta lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen puhuvan kirjallisista töistään.

Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 Drottningar-nimisellä vihkosella, joka sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais’hen saakka. Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli »omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle Josefinalle» seuraavin säkein:

Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä suorasanaisia kuvauksia, Några Minnen av e*** (nimimerkki, jota hän käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838) – »Första gången» – näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan – »Sista gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa, ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden haavemieli puhuvat. – Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä Fredrik Pacius – yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita – ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.

Ännu en gång on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo, »Runebergs stuga» – josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa – kohdistuu välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla, kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:

Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, De sista, joka on vahvasti uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.

Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja suhteellisen laajan lukijapiirin – siihen liittyi myöhemmin erityisenä julkaisuna ilmestynyt Minne från Björkudden. Sitävastoin oli hän ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa lastenlehdessä Trollsländan’issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan’issa oli siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo, jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.

Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine» luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä. Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat tunnetuiksi 1946.

On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin. Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä, mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima, joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan, jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne – ja sehän oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi ajatella vievän hänet pisimmälle – olisi hänen ollut mahdotontakin panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt – ja tunteita, joita hän ei ollut tuntenut.

Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.

Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin, vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par’aikaa on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon» ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä itsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu, rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa vuorostaan – tai oikeammin tämän täydentää – syvä, koko hänen olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa, melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus – aletaan sangen pian »hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa – ja ennen kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon, kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva, jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään toisenlaiseksi kuin mitä hän oli.

Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet – sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta – ja eräs ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso. Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa), osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä niinkuin hän tekee – niinkuin yleensä tehdään vain harvoille valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja ajatusten puolesta tuntee läheisikseen – sitä, jolle hän, tuo vakava, kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa viitattuihin tilanteisiin – jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan – osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut, ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että hän on »kuitenkin sanomattomasti rakastanut tuota miestä», niin näkee jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta – päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää, koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.

Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden. Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka säilynyt ystävyys ja lämpö.

Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.