XII.
Kauan istui Krankan Hannu synkkänä ja harvasanaisena venheensä perässä Vienan selkää soudettaessa ja hänen mieleensä palautti toverien tarina yhä uudelleen itsesyytöksen katkeran ryöpyn. Mutta kuta lähemmäs saavuttiin Kemijoen suuta, sitä kalpeammaksi kävi hänessä toki mielen kaiho. Hänellä oli sikäli onnellinen luonto, että kun vanha toivo petti, hänen oli helppo tarrata kiinni uuteen, sillä haihduttaakseen sakoneet pilvet. Nytkin lämmitti jo taas uusi tuuma hänen väsymätöntä mielikuvitustaan ja eräänä aamuna, kun miehet seisauttivat aironsa ottaakseen esille eväskonttinsa, virkahti hän heille kuin helpotuksella:
— Vielä me yksi temppu tehdään, ennenkuin tästä kotirannoille palataan.
Miehet katsahtivat hyvillämielin kauan alakuloisena istunutta johtajaansa, iloisina, kun näkivät hänen jälleen reipastuvan, mutta samalla jo hiukan epäillen hänen uusia suunnitelmiaan.
— Niin mikä temppu? kysyi Kuiva-Erkki.
— Käydäänpä ohimennen katsomassa Keminsaaren linnaa…
— Kunpa siitä ohikaan päästäisiin, huoahti Erkki kuivasti.
— Päästään me sitten ohikin!
Ja aterialevon aikana kertoi nyt Hannu soutajilleen tarkemmin uuden juonensa. Kemijoen suuhun rakennettu linna oli kaikista kertomuksista päättäen hyvin heikosti varustettu, — sen voisi luultavasti saada äkkirynnäköllä vallatuksi, arveli hän, jos näin mereltä tullen ja aavistamatta siihen hyökkäisi, kuin raekuuro taivaalta. Olisipa aimo nolaus äskeiselle Suman sotaretkelle, jos talonpoikaiset miehet nyt noin vain vaivatta sieppaisivat samanlaisen linnan, jota ei pyssy- eikä tykkiväki saanut vallatuksi… Ehkä se linna saataisiin pidetyksikin — niin innostui Hannu edelleen omista mielikuvistaan, — siksi kuin Stuart Pohjanmaalta ehtisi sen miehittämään. Heti olisi näet Oulunlinnaan sana laitettava, — tekisipä se hiisi vie siellä sievän vaikutuksen. Tämä tuuma se taas melkoisesti lohdutti Hannun karvasta mieltä, ja Keminsuun saaristoa lähestyttäessä otatti hän kiinni yksinäisen kalavenheen, sen soutajilta kuulustellakseen, minkälaiset ovat nyt olot mantereen rannalla, onko siellä väki kotosalla ja odotetaanko sinne keitään äkkivieraita.
Mutta kalamiesten kertomukset kumosivat pian Hannun uusimmankin urostyöunelman. Keminsaaren linnaan on juurikään saapunut hyvin asestettua sotaväkeä ja se nyt vartioi koko jokisuuta, vahtien erityisesti Karjalaa ryöstämään jääneitä "ruotsalaisia" partiojoukkoja.
Niin kertoivat pidätetyt verkkomiehet, ja heidän esittämänsä yksityisseikat tuntuivat tosilta. Mutta samalla keikahtikin nurin Hannun sekä Keminlinnan valtausta että retkikunnan koko paluumatkaa varten tekemä suunnitelma. Sillä nyt ei ollut enää yrittämistäkään nousta ylöspäin tätä pääjokea, niinkuin aikomus alkujaan oli ollut.
— Vai niitä vahtivat, matkivat keihäsmiehet hiukan happamalla naamalla näitä viestejä kuunnellessaan.
— No, sielläpä siis vahtikoot, murahti Hannu muka välinpitämättömänä, ruveten kohta mielessään suunnittelemaan uutta paluureittiä.
Matkan suunta oli heti muutettava, — rannemmas ei ollut näet hyvä soutaa, — ja jyrkemmin luoteeseen nyt siis kokat käännettiin, kauas Kannanlahden aavaa poukamaa kohden. Kiertämällä kaukaa varustetut paikat oli pyrittävä kotoisten vesien latvoille ja siksi poikkesi pohjalaisten venekunta nyt Kieretin lahtea kohden, jonne vesien tiedettiin juoksevan kaukaisilta Kitkan järviltä asti. Siitä tuli taas pitkä sounti myrskyssä jos tyvenessäkin. Siinä sai pingoittua miesten jänne, veden räiskiessä varpelaitain yli. Ja näiden matkanvaivain lisäksi kalvoi retkeläisiä yhtämittainen huoli siitä, päästäisiinkö sittenkään sotimatta soutamaan Vienan mereltä kapeita sisävesiä kohden. Eipä näkynyt toki Kieretin lahden suussa eikä sen mutkittelevalla jokivarrellakaan, kun sinne vihdoin ehdittiin, vihollisen sotaväkeä; ei ollut siellä edessä linnoja eikä loukkuja, vaan ahdistamatta pääsi venekunta sauvomaan joen vihaiset kosket ja soutamaan sen saariset suvannot. Evään apua saatiin taas karjalaisten pienistä jokikylistä ja niistä otettiin väliin miesapuakin, milloin venheet olivat vedettävät kannasten poikki vesistöstä toiseen.
Talttuneena miehenä ohjasi Krankan Hannu näin pitkän kierroksen tehneen retkikuntansa kotipuolta kohden koettaen yhä peitellä mielensä monet pettymykset. Joskus hän vielä kehaisikin tätä kierrostaan, jommoista ei vuosikymmeniin ole tehty, ja koetti pysyä reippaana. Mutta murtunut hänen mielensä nyt tosiasiassa oli, sen toverit kyllä usein näkivät, lauennut oli rehevä luonto. Usein hän nyt, vastoin tapojaan, heittäytyi — Jeletinjoen pitkillä suvannoilla tai Pääjärven suurilla selillä — pitkälleen venheen pohjalle, pistihe siellä raanun alle pakoon sadetta tai mäkäröitä ja nukahti sinne kokonaisiksi rupeamiksi. Oravaisen Paavo, joka nyt kotimatkallakin oli osoittautunut tarkaksi ja taitavaksi partiopäälliköksi, siirsi silloin haapionsa johtaja venheen paikalle ja ohjasi valppaasti venekunnan selkien poikki ja virtoja pitkin. Pian soudettiin siten jo Oulangan korkeatörmäistä jokea ja noustiin sen koskia Paanajärvelle asti, josta alkavain vetotaipaleiden jälkeen selvä reitti lähti viemään kotoisille vesille.
Ei Hannu myöntänyt väsähtäneensä matkan vaivoista, tämä lopputaival ei vain häntä enää tarpeeksi innostanut, väitti hän. Mutta siinä raanun alla maatessaan hän kuitenkin taisteli mielensä murtumista vastaan ja koetti, muistelemalla pitkän matkansa pieniä tuloksia, selvittää itselleen, mitä siitä oli jälellä, joka voisi häntä vielä kotiin tultua lämmittää.
Olipa sentään jotakin, päätteli hän silloin, jotakin, jota retken tuloksena kannatti näytellä ja kehaistakin, kun saavuttiin Oulun linnaan ja kotoisiin pitäjiin. Oli toki saalista matkassa raskaat venelastit, oli tuomisia omalle väelle ja naapureillekin, papeille ja voudeille: Sarkoja ja saappaita, viljaa ja vuotia, simpukanhelmiä ja näädännahkoja, vaskivöitä miehille ja solkihelyjä naisille… Mutta paras kaikista oli sentään tuo Solovetin raudoitettu lahja-arkku, jota Hannu omassa venheessään vaali ja johon hän maatessaankin päänsä nojasi. Se ainakin kertoi, missä asti oli käyty ja ketä oli komennettu, — kertoi miesten ponnistuksista ja pelkäämättömyydestä.
— On meillä toki jotakin kotiin tuotavana, virkkoi hän väliin ääneensäkin, kun vedenjakajan poikki astuttaessa raskaita saalistaakkoja kannettiin vesistöstä toiseen. Noilla keväällä palanneilla ei ollut tuotavanaan kotiin muuta kuin nälkänsä ja häpeänsä!
Rohkeana ja reippaana hän silloin, kaikesta huolimatta, ajatteli kotiintuloaan, näihin saalisvenheisiin kohdistui nyt koko hänen talttunut toivonsa.
Jyryten solahtivat venheet viimeisellä vetotaipaleella maahan ladottuja pyöräpuita pitkin ja komeana kajahti partiomiesten hihkaseva ääni erämaan metsässä, kun he eräänä sydänkesän päivänä lupsauttivat venheen toisensa perästä Iijoen latvavesiin.
— Nythän ne ovat siinä melkein kuin kotivalkamassa, kehahti Kokon Pertti keveällä mielellä, hikeä otsaltaan kuivaten ja asetellen taas arkkuja pohjalaudoille.
— Niin ovat siinä nyt saaliimmekin turvassa kuin kotiaitassa, toisti Hannukin varmana. — Tässä kun teljoille istumme, niin vievät vedet meidät Pohjanlahteen asti, ja ylpeästi siellä vain soudamme viimeisen meritaipaleen Oulunlinnan alle!
Kepeämpää oli nyt sountikin myötävillä virroilla ja kosketkin olivat tutummat, joten niistä useimmat iloisesti melalla ohjaten laskettiin. Eikä arvellut retkikunta enää tarvitsevansa valvottaa vartiomiehiäkään öisin venherannassa, kun ei kotijoella ollut mitään pelättävänä, ja siksi nukkui koko matkue yönsä rauhassa törmän päällisellä kuivalla kankaalla, lämmittäväin nuotioiden ääressä.
* * * * *
Siinä sille kuitenkin taas tuli erehdys ja vihoviimeinen pettymys.
Oltiin jo Jokijärven länsipäässä, mistä pitkä ja tulinen koski lähtee alaspäin nielemään. Tätä moniosaista koskea ei tahdottu lähteä iltahämyssä lastivenheillä laskemaan, joten alukset vedettiin koskenniskassa hiekkarannalle ja retkikunta itse asettui nuotiolle ylemmäs ahteelle. Yö oli pimeä — elokuun alku oli jo käsissä, — mutta leppoisan lämmin, ja raskaasti siihen nukkuivat päivän soutaneet miehet.
Silloin heräsi herkkäuninen Juorkuna ja kohottausi kuuntelemaan: Hän oli kuulevinaan rannasta astuntaa ja rapsetta. Mutta arvellen jonkun miehistään menneen venheille juomaan aikoi hän jo uudelleen heittäytyä sammalille, kun Oravaisen Paavo, joka oli havahtunut vierustoverinsa liikkeestä, karahti pystyyn valppaana kuin ainakin. Hän tempasi heti tapparan kupeeltaan ja laskeutui törmän alle tutkimaan tuota outoa astuntaa. Mutta samassa hän jo juoksi sieltä kiireellä takaisin, huutaen nukkujille, niin että petäjäinen kangas kajahti: — Pystyyn miehet, vainolainen on venheillämme! — Mikä vietävän vainolainen täällä on, huudahti Hannu unestaan heräten ja ryntäilleen nousten. Mutta hän ei ehtinyt Paavon matkaan, sillä parikymmentä lähintä miestä jalkeille saatuaan ryntäsi tämä jo niiden kanssa vesirajaan, yönhäiritsijöitä häätämään. Tappelun nujakkaa kuului kohta sieltä hiekkaiselta rannalta, kuului miesten juoksua ja katkonaisia kirouksia, joka kaikki kajahti kaamealta kuulakkaassa yössä.
Pian oli sentään pohjalaisten pääjoukkokin pystyssä ja hyökkäämässä alas rantaan Hannun johdolla, joka jo arvasi karjalaisten partiokunnan nyt olevan kostoretkellä. Liekö se sattumalta osunut pohjalaisten venheille vai oliko se jo kauemmin maista väijynyt, — tarkoituksena sillä ainakin näkyi olevan siepata pois sekä venheet että saaliit… Mutta ei niin kiirettä, te yöhiipijät… taisittepa, Karjalan pojat, nyt itse joutua satimeen! Näin uhmaili Hannu, komentaen kovalla äänellä miehiään ryntäämään vainolaisten niskaan.
Rannassa ei vihollista enää kuulunut, Paavo oli osastoineen sen jo sieltä karkoittanut ja venheet näkyivät olevan eheinä paikoillaan. Hannu jätti pari miestä niiden vartioiksi valkamaan ja hyökkäsi toisten kanssa läheiseen vesakkoon, josta kuului jatkuvaa taistelun temmellystä, — sinne tuntuivat ryöstäjät Paavon hätyyttäminä paenneen. Hän harppasi pitkin askelin pensaiden yli ja kehoitti miehiään kaappaamaan kiinni niin monta kuin suinkin noista uskalikoista, jotka täällä retkeilivät heidän kotiseutuaan hätyyttämässä, — niitä on sitten komea viedä voittovankeina Oulunlinnaan. Pienin parvin hajaantuivat siten hyökkääjät, ryskettä seuraten, sisämaahan päin, jonne taistelu, aamun arasti sarastaessa, vetäytyi ja loittoni.
Itse häipyi Hannu, vesakkoa samotessaan, hetkeksi miehistään. Hän pysähtyi kuuntelemaan kahakan kulkua ja huomasi samalla näreikön rinnassa pienen miesjoukon täydessä käsirysyssä. Lähemmäs juostessaan oli hän tuntevinaan siellä Oravaisen äänen, — niinpä todella, Paavo siinä tappelikin parin vainolaisen ahdistamana. Nämä ottivat tosin jo lipetin kankaalle päin… mutta mitä hittoja… onko siinä käynyt hullusti? Oravainen horjui ja retkahti mättääseen…, oli ilmeisesti haavoittunut…
Kun Hannu ehti pienelle ahonaukealle, olivat taistelijat, sekä ystävät että viholliset, jo näkymättömissä ja hän pysähtyi nuorta toveriaan tarkastamaan. Tämä oli saanut polveensa julman haavan ja koetti nyt hiljaa valitellen kääntyä istumaan, katsellen raukein silmin verta vuotavaa jalkaansa. Hannu leikkasi lahkeen auki ja sitasi kaulahuivillaan ensi hätään ammottavan haavan. Katseli sitten vähän neuvotonna ympärilleen, mutta kun ei omia miehiä enää ollut kuuluvilla, ryhtyi hän nostamaan syliinsä nuoren toverinsa, kantaakseen hänet syrjään tappelupaikalta.
Silloin elostuivat haavoitetun kalpeat kasvot ja Paavo kysyi vilkkaasti:
— Jätitkö vartioita venhevalkamaan?
— Jäi sinne pari miestä, vastasi Hannu, koettaen saada raskaan miehen käsivarsilleen.
— Annahan olla… heitä minut tähän… puhui Paavo katkonaisesti. — Riennä vain valkamaan… älä muusta huoli… Karjalaiset, herjat, kehuivat vielä kiertävänsä vesakon kautta venheillemme… niiden tekee mieli saaliitamme… olivat jo nähneet niiden arvon…
— Joko Solovetin lahjatkin? kysyi Hannu hytkähtäen.
— Sinun venheelläsi juuri olivat meidän rantaan saapuessa…
— Ne pitää pelastaa!
Hannu laski toverinsa, joka verenvuodosta oli käynyt yhä raukeammaksi, takaisin mättäälle. Mutta samassa näki hän aamunkelmeässä valossa vihollisia taas viilettävän ylempänä aholla, — heidänkö rääkättäväkseen hän siis jättää avuttoman toverinsa…? Hän huusi taas partiomiehiä avukseen, luovuttaakseen taakkansa niille, mutta kaikki olivat kapasseet kauas kankaalle… Ja Hannu tiesi, että jos hän yksin lähtee kantamaan raskasta, raukeaa miestä vesakon läpi, niin siihen menee aikaa, — hänen voimansa eivät olleet enää entisellään! — ja sillä aikaa saattaa veneenheittopaikassa tapahtua mitä tahansa.
Tuokion hän siinä siten kumarassa seisoi, kahden vaiheilla, pelastaako saaliinsa vaiko nuoren toverinsa. Nuo rannassa olevat lastivenheet olivat nyt ainoat, mitä hänellä oli pitkän retkensä tuloksena kotiin vietäväksi… Ainoa maineen merkki ja pelastus hänelle, päällikölle, — ilman niitä vain ivaa ja naurua! Tämä mielle välähti salamana hänen tajunnassaan… ei, ei, — hän jännittäysi jo juostakseen nuorana vesakon halki venheille, pelastamaan ainakin tuon kalliin Solovetin arkkunsa!
Mutta vielä kerran katsahti hän mättäällä avuttomana makaavaa ystäväänsä. Paavo ei enää virkkanut mitään, — jalassa taisi tuska olla kova, — mutta hänen kärsivistä silmistään kuvastui luottava ja elämänhaluinen nuoruus… Siitä miehestä vielä tulee jotakin, jos hän tästä pelastuu, tulee ehkä pohjalaisten paras partiomies ja heimonsa johtaja — —, joka vielä himmentää kaikkien edeltäjäinsä maineen. Sen se tekee — jo tällä matkalla ovat miehet ihastelleet Oravaisen oveluutta ja notkeutta, — ja hänen hyväksensäkö oli Hannun nyt siis uhrattava saaliinsa… lakastuvan maineensa pirstaleet…?
Taas olivat Solovetin hopeat voitolla. Mutta vieläkään ei haavoitetun yli kumartunut mies voinut olla toverilleen hyvästiksi kättään ojentamatta. Paavo puristi kuin pidättäen auttajansa kämmentä ja hänen silmistään sattui samalla Hannun sydämeen kaunis ja kirkas katse, — sama, jonka Hannu näki edessään silloin kerran, kun hän tajuttomuudestaan heräsi Lentiiran jäällä… Paavo pelasti hänet silloin, vaikkei hän siitä koskaan kehunut, hänetkö hylkää nyt Hannu kiitokseksi…?
— Ei! — Rutosti nosti hän raukean miehen syliinsä ja lähti, kuullessaan taas rymyä aholta, kiireesti kantamaan taakkaansa vesakkoon. Se oli hänelle, lihavalle miehelle, painava taakka; hiki juoksi virtanaan hänen kaulaansa pitkin, jäsenet pyrkivät herpautumaan, — hänen täytyi levätä välillä. Levottomuus vatvoi hänen mieltään, mutta hän koetti hokea itselleen, että näin hän pelastaa molemmat, sekä toverinsa että saaliinsa…
Mutta nuotiotörmälle vihdoin ehdittyään kuuli hän heti venherannasta ilkamoivaa rähäkkää. Laskettuaan taakkansa kiireellä pensaan peittoon juoksi hän julmasti karjasten rantaan. Sillä siellä hääri juuri pieni vihollisparvi, vartijat surmattuaan, valkamassa. Se oli jo työntänyt vesille retkeläisten enimmät venheet, joiden Hannu nyt näki valtoinaan kelluvan kosteikossa, mistä kiihtyvä virta ryösti venheen toisensa perästä kosken niskaa kohden. Viimeisiä venheitä olivat vainolaiset juuri hietikolta päästelemässä, kun Hannun karjunta, josta soi kiukkua ja hurjuutta, kajahti törmän rinnasta. Silloin ilkimiehet, peläten paljokin väkeä hyökkäävän kimppuunsa, pakenivat lepikkoon…
Yksi ainoa alus oli enää rannassa, — sillä olivat vainolaiset kai aikoneet lähteä soutamaan, kun heille tuli hätäinen keskeytys, — eikä sekään ollut Hannun oma arkkuvenhe. Tämän näki hän kallisarvoisine kuormineen juuri lipuvan virtaan ja hänen kurkustaan pääsi silloin toinen karjunta, jossa nyt kiukun lisäksi soi hätää ja toivottomuutta. Sillä nyt hän yhtäkkiä oivalsi koko tapahtuneen onnettomuutensa.
Sanottavia saaliita eivät olleet viholliset vieneet mukaansa. He olivat kai aikoneet ottaa itselleen vain muutamia venheitä, mutta olivat kuitenkin laskeneet ne kaikki irti rannasta, etteivät pohjalaiset niillä pääsisi heitä perästä ajamaan. Siellä ne Hannun rakkaat lastialukset nyt kasvavalla vauhdilla soluivat kosken ensimmäistä korvaa kohti, jonka alta soi vihaisen könkään kumea ärjyntä. Ensimmäisiä venheitä kävi jo ahnas kurimus nielemään, vetääkseen ne alas kuohuihinsa kaatumaan, särkymään kihokiviin ja uppoamaan.
Hannu huusi taas mielensä hädässä miehiä avukseen, mutta kun ketään ei kuulunut, työnsi hän yksin tuon ainoan, jälelle jääneen venheen vesille ja viskautui siihen, ehättääkseen pelastamaan koskeen painuvia aluksia. Hän souti henkensä hinnalla, kiskoi ja kirosi kiihtyvässä virrassa ja ehtikin vielä viimeisten venheiden kohdalle. Mutta yksin oli hänen niitä mahdoton pysähdyttää, kun hänen samalla piti soutaa väkevää virtaa vastaan, ja hän oli jo itsekin siinä pelastuskiihkossaan joutumaisillaan koskenniskan nielevään ärjyyn. Eipä hän olisi nyt siitäkään välittänyt — kaikki oli mennyttä! — mutta vaistomaisesti ponnisteli hän kuitenkin vastaan akanvirtaan päästäkseen. Ja viime hetkessä ehti hän erään irtonaisen veneen eteen, joka ajelehti muita rannempana, sai sen temmaistuksi kosteikkoon ja kuljetetuksi oman venheensä rinnalla rantakivien väliin.
Sydän oli ollut haljeta ikämiehellä tuossa ankarassa ponnistuksessa, — henki tuskin enää kulki, kun hän siinä huohotti likomärkänä venheensä teljolla, ruumiiltaan uupuneena, mieleltään masentuneena. Koskesta kuului räiskettä, kun nuo kalliit haapiot särkyivät vesikiviin ja rantakallioihin, nuo samat, jotka Hannu oli soudattanut Seesjärveltä asti ja joista hänen saaliinsa ja toiveensa nyt upposivat kuohuihin.
Kaikki oli mennyttä, — siellä särkyivät Hannun partiomiesmaineen, hänen kauniin unelmansa, viimeiset rippeet! Itse kyykötti hän kumaraisena teljolla, niin orpona ja tyhjänä kuin kynitty riekko, — tyhjempänä, paljon tyhjempänä, kuin pitkälle retkelle lähtiessään.
Tuntui niin karvaalta kurkussa, nyt ei ollut siis enää jäljellä mitään toivoakaan, mihin tarrata kiinni! Teljolla jököttävää miestä kadutti, ettei hän ollut antanut omankin venheensä ryöstäytyä tuonne ärjyihin. Silloin olisi kaikki ollut kuitti, — eihän hänellä nyt kuitenkaan ollut voimia siitä paikaltaan edes mihinkään päkähtää.
Mutta tämän rajattoman katkeruuden sekaan välähti hänessä yhtäkkiä ajatus: Miltä olisi hänestä mahtanut tuntua, jos hän olisi jättänyt Paavon avutta aholle kiukustuneiden vainolaisten surmattavaksi ja siten ennättänyt saaliitaan pelastamaan… Ei hän voinut sitä siinä itselleen selittää, joskin hän jo tajusi, että niin olisi Vesainen empimättä tehnyt… niin olisi kai sisukkaan partiopäällikön ollutkin tehtävä… Mutta hänestä tuntui, ettei hänen olisi ollut hyvä olla silloinkaan…
Tätä ajatellen jaksoi hän jo kankein raajoin nousta teljolta, nykäistä venheet lujemmin rannalle ja lähteä kapuamaan törmälle. Sieltä kiirehti hän viimeöiselle nuotiokankaalle, joutuakseen ajoissa pesemään ja sitomaan Paavon haavan. Eikä hän sitä tehdessään kotvaan aikaan vastaillut metsästä palaavain miestensä hätäisiin kysymyksiin, kun he törmältä kauhulla katselivat tyhjää venhevalkamaa.
XIII.
Toisenlaiseksi kävi nyt pohjalaisten partiomiesten kotiinpaluu kuin miksi he vielä tuonaan, kantaessaan saalislastejaan Iijoen latvoille, sen olivat kuvitelleet. He olivat aikoneet soutaa jokea alaspäin pitkänä, iloisena venekuntana, josta kajahtaisi reipas laulu ja miesten hilpeä tarina, pysähtyä aterioimaan jokivarren kylissä ja kehastellen kertomaan Karjalan kuulumisia. Varsinkin oli retken johtaja, kaikista vastoinkäymisistään huolimatta, kuvitellut kotiintulonsa kunniakkaaksi ja iloiseksi.
Nyt ei ollut retkikunnalla kuin kaksi venhettä jäljellä ja niihin olivat sijoitettavat yökahakassa haavoittuneet sekä soutajiksi otettavat vain vanhimmat miehet. Toisten täytyi jäädä jalan samoilemaan rastittomia erämaita ja portaattomia soita, ja kun enimmät eväätkin olivat koskeen uponneet, oli heidän ravinnokseen turvauduttava onkikaloihin ja metsän marjoihin. Useimmat tappelussa otetut karjalaisvangitkin olivat laskettavat menemään, niitä kun oli patikkataipaleilla vaikea vartioida.
Kun kahakassa kaatuneet toverit olivat kuopatut, kiirehti pieneksi kutistunut venekunta edeltä, joutuakseen mahdollisimman pian joen asutuille rannoille. Mutta sitä asutustapa ei nyt löytynytkään. Siuruan pieni jokikylä, joka oli ollut sen itäisin huippu, oli aivan autio, — toiset talot olivat poltetut, toiset hyljätyt, eikä yhtään ihmistä ollut kylän kuuluvillakaan. Helppo oli soutajien arvata, että nuo karjalaiset, jotka retkikunta oli Jokijärvellä tavannut, jo olivat vierailleet alempana Iijoen varsilla, josta olivat paluumatkalla. Sillä yhtä tyhjät olivat toisetkin kylät. Niiden asukkaat, joille kai ylempää soutaneet pakolaiset olivat tuoneet sanan vainolaisten tulosta, olivat tietysti säikähtyneinä karanneet metsiin tai rannikolle. Koko jokivarsi oli kuin kuollut, pieni retkikunta ei saanut sieltä yhtään evään apua eikä tavannut yhtään ihmistä, joka edes olisi kertonut, mitä siellä todella oli tapahtunut. Olipa Hannusta, joka lohivoutina usein ennen oli tällä jokivarrella vieraillut, nyt aivan kaameata soutaa noiden talottomain kylien ja äänettömäin törmäin ohitse.
Venheissä ei senvuoksi paljoa puhuttu eikä enempää yönuotioillakaan. Kukin tunsi mielensä kuin turtuneeksi; ajatus kulki hitaasti, mielikuvitus oli kuin kuollut. Hannukin vain vaistomaisesti kiirehti pientä venekuntaansa asutuille maille, osaamatta tehdä itselleen selväksi, mikä häntä sitten siellä olisi vastassa.
Vasta jokisuulla sijaitsevassa kauppakylässä tapasivat retkeläiset ensi kerran ihmisiä. Mutta säikähtyneitä olivat nekin, tuskin uskalsivat miehisetkään miehet saapua katsomaan, keitä rantaan laskijat olivat. Ja kun he vihdoin tunsivat tulijat oman puolensa partiolaisiksi, niin he eivät heitä ilolla eikä uteliaisuudella tervehtineet, virkkoivatpahan vain alta kulmin luimistellen ja melkein soimaten:
— Myöhään palasitte, aikaisemmin teitä olisi täällä tarvittu. Sillä täällä on jo sillaikaa käynyt toisia vieraita.
— Jo olemme tavanneet niitä vieraita mekin, vastasi Hannu, laajemmin siitä tapaamisesta kertomatta. — Lienevätkö he maakuntaa paljonkin hävittäneet?
— Kuuluvat ne käyneen jokaisella jokivarrella, vastasivat alakuloisina kauppakylän miehet. — Eikö niitä toisin paikoin vieläkin parveille.
— Yhden parven me toki matkallamme hajoitimme, kehui Hannu. — Se ei ainakaan enää palaa!
— Mutta niitä on ollut useampia ja julmaa jälkeä ne ovat jättäneet.
Karkulaisia ovat rantakylät täynnä…
Ne uutiset eivät olleet omiaan retkeltä palaavien mielialaa keventämään eikä heidän saapumistaan asutuille maille iloiseksi tekemään. Vaivoin saivat he haavoitettunsa sijoitetuksi Iin kauppakylän rantataloihin, joissa jo oli paljon pakolaisia. Mutta kun sinne näiden lisäksi jäi terveitäkin Iin ja Kemin miehiä, saattoi Hannu yhdellä ainoalla venheellä jatkaa matkaansa Iijoen suulta Pohjanlahdelle, kiertääkseen sitten meritietä Oulun satamaan. Olisihan sinne kyllä päässyt jalkaisinkin, eivätkä olisi retkikunnan vähät, säilyneet saaliit käyneet liian raskaiksi selässäkään kannettaviksi. Mutta Hannu valitsi sittenkin vesitien, koska hänestä oli uljaampaa samalla saalisvenheellä samota itäisestä merestä läntiseen, sen verran komeutta tahtoi hän toki kaikkien pettymystensä jälkeenkin suoda itselleen kotiintulohetkelläänkin.
— Yksi venhe vain! huoahti hän hiljakseen, kun korkeassa aallokossa merta soudettiin ja mieleen muistui suuren venekunnan kulku Vienan suurella selällä. — Mutta onhan sitä tässäkin, lisäsi hän, ikäänkuin keventääkseen raskaita mietteitään. Olisihan helposti voinut käydä niinkin, ettei yhtään venhettä olisi säilynyt siinä kahakkarannalla.
— On todella tässäkin perille saamista, vastaili Juorkuna, alahangan airosta kiinteästi kiskoen. — Kiusaksi olisivat meille pian useammat venheet, ivaili hän edelleen.
Heikuran Yrjänästä tuntui helpottavalta, kun miehet taas saattoivat laskea pienenkään leikin, kaikki oli viime aikoina ollut niin umpisurullista. Ja hän jatkoi sen vuoksi samaan sävyyn:
— Ja onhan meitä retkikunnasta koolla valiojoukko, kymmenen vanhaa miestä!
Jo hymähti Hannukin, katsellen harmaapartaisia soutajiaan, ja virkkoi:
— Tulevatpa sieltä aikoinaan toisetkin Kokon Pertin johdolla, eipä meiltä toki monta miestä sinne kaatunutkaan.
— Sieltä tulevat, suota tarpoo Kuiva-Erkkikin, joka aina karttoi patikkataipaleita, muisteli Juorkuna. — Kuinkahan vain siellä puuroa riittänee Matin isoon lusikkaan!
— Keittänee Matti nyt mustikkapuuroa, sillä marjoja on tarpeeksi salolla!
Näin veistelivät vanhat miehet merta soutaessaan, koettaen vaimentaa mieliään painavan pettymyksen. Sillä toiseksihan he olivat ajatelleet tämänkin loppukierroksensa Pohjanlahtea pitkin. Kolmattakymmentä alusta, saaliita täynnä ja keihäät keulassa, laskee salmen kautta mereltä Haahtiperää kohti ja linnan valkamaan, — sellaiseksi oli Hannu jo Vienan taipalilla ehtinyt sen kotiintulonsa miehilleen kuvata. Oulun porvarit seisovat lapsineen ja naisineen silakalta tuoksuvalla törmällään ällistyneinä katsellen, että mikä hornan sotajoukko se nyt mereltä kaupunkiin ryntää. Linnassakin syntyy hälinä, sen ruostuneita tykkejä käännetään merelle päin, kellarista kannetaan esiin väljehtyneitä ruutirakeita ja sotaherrat sonnustautuvat kiireellä miekkavöihinsä… Kunnes siellä vihdoin keksitään, että sehän onkin Krankan Hannun Vienanmatkue, joka nyt tätä tietä saaliineen palaa… terve, Limingan urhokas poika…!
Värikkäästi oli Hannu sen tulonsa miehilleen kuvaillut ja hän ihasteli vieläkin noita silloisia mielikuviaan, virkkoen:
— Olisi sitä oululaisten hälinää, hitto soi, kelvannut katsella, — pilasivat meiltä hyvän jutun nuo vietävät yönkulkijat karjalaiset!
Nyt täytyy vanhain miesten palata yhdellä veneellä, joka ei hämmästytä ketään, — ilkeästi se tulos taas Hannua sydänalasta kourasi. Yhä koetti hän kuitenkin säilyttää äskeisen, reipastelevan äänensävynsä jatkaessaan:
— Mutta onhan tämä kunniallista kotiintuloa tämäkin; keihäät ovat keulassa ja saalista on lastina, vaikkei sitä kovin paljoakaan ole.
— Ja onhan toki yhtä ja toista kerrottavaa linnan herroillekin, kun he saavutuksiamme kyselevät. — Näin virkkoi Juorkuna edelleen ivallisena. Mutta Hannu otti sen todeksi vastatessaan:
— Niin on, — retki on kuitenkin tehty! Ja tuolta aukenee nyt salmen suu Oulun linnaa kohden!
Herättihän pohjalaisten sotavenhe kumminkin jonkinverran huomiota, kun se tuulisen elokuun päivänä souti linnan ja Haahtiperän väliselle selälle. Hannu oli aikaisemmin ajatellut laskea venekuntansa linnan laituriin — olihan se toki retkeltä palaava sotajoukko, vaikka talonpoikainen olikin! — mutta nyt hän kuitenkin ohjasi tämän ainoan aluksensa vaatimattomasti Haahtiperän kalavenheiden väliin. Siellä keräytyivät heti hurstinhuuhtojat, kalanperkkaajat ja aittarengit ihmettelemään noita oudonnäköisiä, ahavoittuneita partaurhoja, joista toisilla oli päässään talvella mukaan otettu nahkanaapukka, toiset taas soutivat karjalaisten kairalakeissa ja pitkissä, vaaleissa villamekoissa. Millään erinomaisella kunnioituksella eivät nuo pikkuporvarit kuitenkaan nyt tervehtineet Krankan Hannua, kun ymmärsivät venekunnan olevan hänen palaavaa retkiväkeään; kävivät vain uteliaina ja epäuskoisina kyselemään retken vaiheista ja tuloksista. Heille ei Hannu kuitenkaan vielä ruvennut paljoa vastailemaan; arvokkaana hän antoi miehilleen ohjeita tavarain nostamisesta majataloon, sekä lisäsi äänekkäämmin:
— Ensiksi on toki käytävä linnassa tekemään tili retkestä. Sitten jutellaan siitä muillekin.
Hannussa oli vielä lopputaipaleella kytenyt hiljainen toivo, että hänen karjalaisretkensä, jonka varrella hän oli laajasti veroitellut vihollismaata, oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tekevä hyvän vaikutuksen sota- ja hallitusherroihin, joiden hän yhä luuli Oulun linnassa viipyvän. Olihan hän heidän pyynnöstään alkujaan retkelle lähtenyt ja olihan heidän nyt vuorostaan tehtävä tili kuninkaalle siitä, mitä tämän käskyjen täyttämiseksi oli toimitettu, — vähänpä toiset olivat hänen rinnallaan tehneet! Verrattain varmana miehenä hän senvuoksi astui sillan yli Linnansaareen ja sen muurinaliseen, pitkään, holvattuun porttikäytävään, josta hän ohjasi kulkunsa suoraan linnanherran asuntoon. Jo pihalla Hannu kuitenkin kylmänlaisesti tervehtivältä nihdiltä kuuli, että Sumassa käynyt sotaväki oli, heti Oulunsuuhun palattuaan, lähtenyt sieltä päällikköineen pois Ruotsiin, — linna eleli taas hiljaisena tavallisen, pienen varusväkensä varassa. Ja Erik Hare yksin oli siellä siis enää hänen tavattavissaan.
Kotvasen odotettuaan linnanherran tutussa virkahuoneessa näki Hannu Haren tulevan vastaansa kasvoiltaan jurona ja tylynä, ja ensi sanoikseen pukkiparta nyt virkamahtavana virkkoikin:
— Vihdoinkin olet siis palannut. — Näistä sanoista soi jo heti moitetta, mutta vielä enemmän jatkosta: — Te olette tällä ryöstöretkellänne, josta meille jo on saapunut useita valituksia, saaneet paljon pahaa aikaan.
Hannu tietysti hölmistyi. Jospa hän ei ollutkaan juuri suurista kiitoksista ollut varma, niin tällaista ryöppyä hän ei ainakaan ollut odottanut palkaksi pitkästä vaivannäöstään. Haren esiintyminen ja äänensävy oli vallan toinen kuin viime talvena, jolloin hän oli Hannua retkelleen houkutellut ja pitänyt talonpoikaisen partiojoukon osuuden siinä erikoisen tärkeänä… mitäs tämä nyt on? Eikä voinut palannut partiopäällikkö sen vuoksi ensiksi muuta kuin hämmästyneenä sopertaa:
— Pahaa!
— Niin, pahaa, toisti Hare kiihtyvällä äänellä. — Kuka teidän käski lähteä sinne sisämaahan ryöstelemään ja polttelemaan!
— Oltiinhan sotaretkellä…
— Sillä retkellähän oli oma luonteensa. Olihan vain tarkoitus viedä sinne apuväkeä, retkeillä siivosti…
Apua… siivosti…! — Hannulle rupesi jotakin uutta hämärästi valkenemaan. Linnanherran jatkuvista nuhteista hän ihmeekseen älysi, että Stuartin sotaretkelle tahdottiin nyt jäljestäkäsin antaa aivan toinen leima, kuin mikä sillä oli tältä joelta liikkeelle lähdettäessä. Silloin oli käsky valloittaa linnat ja luostarit, koko Vienan läntinen rannikko ja Karjalan maata niin laajalti kuin suinkin… Nyt se oli pahasta…! Sekoamaan pyrkivät siinä Hannun mietteet, selvästi oivalsi hän vain sen, että hänestä ja hänen partiomatkastaan oli täällä sittenkin tehty syyparka!
Tyynesti koetti Hannu kuitenkin puolustautua ja viitata alkuperäisiin retkisuunnitelmiin, tehden lyhyesti selkoa matkansa kulusta. Mutta Erik Hare ei tahtonut häntä kuunnellakaan, hän ärhenteli siinä kuin kärtyisä rakki ja kivahti:
— Joutavia retkiä! Valituksia on niistä vain tänne tullut sekä Sumasta että Solovetista. Ja meidän on täytynyt saapuneille lähettiläille esittää koko teidän retkenne ominpäisen, kurittoman roistojoukon työksi, sekä pyytää sitä anteeksi.
— Roistojoukon! — Jo kuohahti vihdoin Hannunkin veri ja hän astui säihkyvin silmin askeleen pientä, pukkipartaista herraa lähemmäs. Hänen reipas partiomatkansako on täällä leimattu luvattomaksi ryöstöretkeksi, hänetkö, joka on siellä kuninkaan nimessä kulkenut, on hyljätty rosvopäälliköksi…? Ei hän sitä vielä voinut käsittää eikä uskoa ja siksi hän, yhä hilliten luontoaan, kotvan kuluttua kummastellen jatkoi: — Antoihan sotaväen ylipäällikkö suostumuksensa retkeemme…
— Se onkin ainoa seikka, joka selkänahkanne pelastaa, sähähti Hare siihen. — Stuart erehtyi, siksi kutsuttiinkin hänet täältä heti pois!
— Erehtyi! — Hannu ei voinut muuta käsittää, kuin että koko sotaretki, samoinkuin samaan aikaan Jäämerelle tehty asematka, nyt tahdottiin selittää pelkäksi erehdykseksi! Hän ihmetteli vain, että ei Hare huomannut itsekin "erehtyneensä", kun haali Suman retkikunnan kokoon ja saatteli sen Maanselälle asti. Mutta pieni linnanherra puhui edelleen terävästi, niin että vaalea leukaparta tutisi:
— Ymmärtänet jo toki itsekin, mitä pahaa olet partioillasi aikaansaanut, mitä surkeutta koko maakunnalleni. Karjalaiset, joita olette ryöstäneet, ovat lähteneet tänne kostamaan, ovat hävittäneet ja polttaneet monen jokivarren kylät. Rannikkoseudut ovat täynnä pakolaisia, joita nyt täytyy täällä elättää ja jotka eivät uskalla palata kotikulmilleen, missä Vienan miehiä vieläkin liikkuu. Ymmärrätkö, — meidän on nyt vuorostamme täytynyt näistä ryöstäjistä tehdä rajan taa valituksia…!
Kyllähän Hannu tätä jo osapuilleen rupesi ymmärtämään. Jo Iijokea soutaessaan oli hänellä ollut paha aavistus, että vainolaisten vierailu selitettäisiin hänen syykseen, — ikäänkuin karjalaiset eivät olisi pahastuneetkaan itse alkuperäisestä sotaretkestä ja ikäänkuin se olisi tapahtunut sulassa sovinnossa! Mutta että kaikki epäonnistuminen tehtiin hänen viakseen ja että häntä palkaksi näin pieksettäisiin, kuin lampaan tappanutta koiraa, sitä hän ei voinut sulattaa. Herrat tahtovat nyt pelastua hänen selkänahallaan, se oli hänestä ilmeistä ja hän aikoi sen jo suoraan sanoakin. Mutta vieläkin hän pysyi rauhallisena, oikaisi vain vartensa suoraksi ja vastasi itsetietoisesti:
— Sodassa isketään ja saadaan iskuja. Mutta se on jo tunnettava sotaretkeä hankittaessa, — täältä linnastahan siihen ryhdyttiin. Ja olihan siihen kuninkaan käsky.
— Älä syytä kuningasta tuhmuuksistasi, ärähti Hare uhkaavasti, mutta ei näyttänyt sentään haluavan jatkaa keskustelua onnistumattoman Suman retken syistä. Ja hiukan talttuneemmin hän jatkoi:
— Nyt on meidän koetettava välttää vahingollisen retkenne vielä pahempia seurauksia. Sitä varten on jo Oulun jokivarrelle lähetetty rajavartioita, joiden tulee suojella maakuntaa ja häätää mahdolliset uudet karjalaiset partiokunnat hyökkäämästä pitäjiimme. Samanlainen on sijoitettava Iijoellekin, Siuruan takamaille. Sinne on sinun suksimiesjoukkosi nyt asetuttava, — itse saat vielä jäädä sitä johtamaan…
Ja ikäänkuin lopettaakseen koko keskustelun lisäsi linnanherra ivallisesti:
— Parasta on, että kiirehdit noita noloina palaavia patikkamiehiäsi vastaan ja pysähdytät heidät sinne vuodeksi, pariksi!
Hannussa kuohui harmi niin kurkkua myöten, ettei hän ollut Haren jatkuviin letkauksiin saanut mitään vastanneeksi. Tuokin viimeinen, ivallinen käsky tuntui hänestä nyt loukkaukselta. Ennen aikaan, jolloin hän salolla liikkui kotikulmalaistensa rajavartijana, se oli hänestä kyllä ollut kunniakas luottamustoimi, mutta nyt hän oli niin sydämistynyt linnanherran epäoikeutetuista syytöksistä, että hän varsin kylmästi vastasi:
— Taitaa minun käydä vaikeaksi jäädä niin kauaksi pois kotitalostani.
— No, saatanee sinne muita, nuorempia miehiä, sähähti Hare sisähuoneeseensa kääntyen. — Mutta silloin onkin sinun kotitalosi verovapaus lopussa! Saat mennä!
Hannu läksi melkein pökerryksissään ja hän tunsi tarpeen tavata jonkun, jolle vielä selittää ja puolustautua… Etuhuoneessa istuikin nuori Antti Hare, jonka puolesta Hannu oli syksyiselle Vienan hiihdolleen lähtenyt, — istui siellä komeilevana naureskellen tykkimestarin kanssa. Hannu pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin tarinoihin käydäkseen. Mutta nuori herra, joka syksyllä oli hänet juomapöytään taluttanut, ei nyt häneen päätäänkään kääntänyt, — Hannulta jäi suu auki jatkaessaan astuntaansa ulos.
Sellainen oli nyt Krankan Hannun vastaanotto Oulun linnassa. Kävellessään sieltä siltaa kohden oli hänen sisunsa syttä mustempi. Hän hautoi mielessään pahasuisen piikkiparran kirveleviä sanoja ja hänessä liekki synkkä suuttumus. Tuossa siis kiitos ja palkinto kaikista hänen vaivoistaan! Hannu oivalsi hyvin, että herrat olivat häntä, talonpoikaa, käyttäneet vain niin kauan kuin olivat tarvinneet, ja nyt he viskasivat hänet tiepuoleen omain erehdystensä uhrina. Se hänen sisuaan kalvoi. Hän tunsi kärsivänsä kamalaa vääryyttä ja nyrkkiään puiden hoki hän itsekseen:
— Minä valitan kuninkaalle, hän minut tuntee, — on se toki herrallakin herra! — Olihan Hannu ennenkin kuninkaissa käynyt, miksei kävisi vieläkin! Mutta suunnitellessaan nyt kuohahtavassa mielessään valitusmatkaa talonpoikain ystävän, Kaarlo-kuninkaan, luo, ei tiennyt Hannu parka, että tuo hänen suosijansa, vanha kuningas, joka vuosikymmeniä oli ollut niin sydäntään myöten innostunut Jäämeren ja Vienan rannikkojen valtaamiseen, nyt jo horjui kuoleman kynnyksellä, että häneltä käskijävalta juuri oli siirtymässä toisiin käsiin, joissa nämä pohjoiset kysymykset köykäisinä häipyivät valtakunnan muiden huolien alle. Mutta pian hän sai kuulla senkin musertavan tiedon…
— Saat mennä! matki Hannu katkerasti. — Kaikki siis lopussa! Valtain luottamus ja arvonanto, partiopäällikön nimi ja maine, — lopussa kotitalon verovapauskin, joka Vesaiselle hänen retkistään palkinnoksi annettiin!
Suuttumuksen ohessa raateli hänen rintaansa toivoton pettymys, ja sitä karmivampi, kun ei hän voinut itseltään salata, että hän liialla toiminta-innollaan ja oman mielensä kauniilla toiveilla oli antanut aihetta herrain epäoikeutettuihin syytöksiin. Hän oli janonnut mainetta, kuvitellut nopeaa kohoamista… Kuvitellut, että häntä tässä linnassa vielä pysyvästikin tarvittaisiin, että hän, ruunun virkamiehenä, vielä rakentaa itselleen virkatalon tuohon porvarien törmälle… eikä hän niin kuvitellessaan ollut tarpeeksi ajatellut niiden tehtäväin kiperyyttä ja vaikeutta, joihin hän antautui. Missä oli nyt se nouseva virka-ura, missä se hänen kuviteltu talonsa, jossa oli oleva kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja kamari tuvan perällä…?
Sillan poikki Pokkisen törmälle kävellessään katseli hän raukein silmin kaupunginpuoliselle rinteelle, ikäänkuin hakien sieltä sitä valkohirsistä rakennustaan parhaiden porvaritalojen joukosta. Hänen tajuntansa oli kuin tylsynyt, muuta mielikuvaa sinne ei sillä hetkellä mahtunut, eikä hän niinollen huomannutkaan pientä väkijoukkoa, joka sillan korvassa seisoskeli avuttoman ja ränstyneen näköisenä. Vasta kun joku siitä joukosta kävi hänen hihaansa käsiksi ja rupesi nimeltä puhuttelemaan, heräsi hän raskaista mietteistään, pysähtyi ja katsoi…
Se puhuttelija oli pieni, pyöreänaamainen pappismies kuluneessa kauhtanassa, likaisissa lipereissä. Hetken tuijotettuaan tunsi Hannu hänet Oulunjärven kirkkoherraksi Yrjö Pietarinpojaksi, jonka pappilassa hän viime pääsiäisenä oli sotaväen mukana vieraillut ja jolle hän oli opettanut, miten retkeläisiä varten isketty pappilan teuraskarja oli kirjoihin merkittävä. Niitäköhän hiehojaan se nyt aikoo kysellä…?
Ei, omasta karjastaan ei pappi puhunut. Hän kertoi olevansa seurakuntalaistensa kanssa pyytelemässä linnanherralta apua koko hävitetyn kulmakuntansa suureen hätään.
— Niin, hävitys ja hätä taisi tulla teillekin, virkkoi Hannu arasti, muistellen noita keväisiä keskusteluita, jolloin hän Yrjö-herralle oli vakuuttanut, ettei kosto enää kulkeudu Oulunjärvelle.
— Tuli se, ja julmana tulikin, vastasi pappi haikeasti huokaillen. — Poltettu on kirkkomme Paltamonmäeltä, hävitetty pappila ja koko kylä — ja kaikki kylät. Ei ulvo siellä enää koiraakaan…
Hannu muisti sen punanahkaisen pystykorvan, joka Paltamon törmältä oli katsellut vieraita yhtä hämmästynein silmin kuin pappi itse… nyt olivat papin silmät surulliset ja syyttävät. Niiden katsetta oli Hannun vaikea kestää ja hän kävi senvuoksi ikäänkuin selittelemään:
— Vainolaiset, vietävät, taisivat kiertää Kajaanin linnan…
— Ei ollut siitäkään apua… täällä nyt ollaan…!
— Pakomatkalla?
— Karussa on kansa koko laajasta pitäjästä… tälle kesälle tulikin karkukesän maine. Toiseksi te sen maineen kuvasitte…
Hyvin sen Hannu muisti, lujasti oli hän siihen toiseen maineeseen itsekin uskonut. Sen toivon pettäminen oli nyt suistanut hänet yhtä avuttomaksi kuin nuo köyhät rajakulmalaiset. Mutta siitä hän ei tahtonut puhua, vaan kysäsi:
— Minkälaista apua nyt täältä haette?
— En tiedä, — raskas on mieroa kiertää, vastasi pappi. — Tahdomme senvuoksi kysyä korkealta ruunulta, miten on meidän nyt eläminen alettava, seurakuntani ja minun.
Hän viittasi pieneen pakolaisjoukkoonsa, tuhotun seurakuntansa pirstaleihin, ja hänen pyöreät silmänsä, joissa keväällä hämmästyksen ohessa oli ollut lapsellisen luottava usko, olivat nyt niin hätääntyneet ja neuvoa pyytävät, että tuota pappisraukkaa kävi Hannunkin sääli, vaikka hänellä mielestään olikin tarpeeksi säälimistä omassa kohtalossaan. Mutta mitään neuvoahan hän ei osannut antaa, itse oli hän kuin kynitty riekko, hänen oma uskonsa ja toivonsa oli taittunut.
Vaieten katseli Hannu senvuoksi koskeen ja kääntyi sitten verkalleen jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin. Mutta pieni pappi piteli häntä vielä hihasta ja purki syvällä haikeudella ilmi sydämensä sisimmän huokauksen:
— Parempi olisi ollut, Krankan Hannu, ettei olisi lähdetty sinne karjalaisia ärsyttämään. Johan sen sanoin silloin… et uskonut… tässä näet mitä siitä nyt tuli!
Hannu oli jo irroittanut hihansa papin hyppysistä ja jatkoi taas yksin astuntaansa.
— Parempi tietysti… ei olisi pitänyt yrittääkään, ajatteli hän aittarivin ohi Haahtiperään kävellessään. — Ei yrittää mitään, maata vain vanhana miehenä pirtin pankolla ja kuulla kertomuksia muiden maineretkistä… Sehän se olisi ollut varmempaa, mutta kun ei siihen luonto taipunut…!
Hän saapui venheelleen, sille Seesjärveltä asti soudetulle karjalaiselle nuottavenheelle, ja otti siihen jääneen keihäänsä viedäkseen sen majataloonsa.
— Nyt saa luonto taipua… ruostua saa nyt keihäs!
Mutta hänen luontonsa taipui vieläkin ylen haluttomasti ja kapinoiden. Hetken kuluttua Hannu oikaisi käsivartensa, heitti keihäänsä kauas lahteen ja kirosi sitä tehdessään niin synkästi, että rannalla leikkineet pikkupojat juoksivat säikähtyneinä loitommalle ja sieltä suut ammollaan katselivat julmistunutta miestä.
XIV.
Ouluun soutaneet vanhat, partaniekat partiomiehet hajaantuivat sieltä seuraavana aamuna kukin kulkeakseen omalle kotikulmalleen. Retki oli päättynyt.
Erottuaan Temmeksen tienhaarassa Juorkunan Jussista, jonka leikkisät tarinat aina toki lyhensivät taipaleita, käveli Krankan Hannu yksin loppumatkan Liminganjoelle, astellen verkalleen ja jäytäviin mietteihinsä vaipuneena märkiä, livettäviä suoportaita pitkin. Taivas oli raskaissa pilvissä, jotka vihmoivat hienoa sadetta, koko lakea luonto oli harmaa, ja samankarvainen oli yksin kulkevan partiopäällikön mielikin.
Mutta kotikylää lähestyessään koetti hän väkisinkin pakottaa sen vähän valoisammaksi. Vatvottuaan nyt moneen kertaan edestakaisin kaikki vastoinkäymisensä ja harminsa oivalsi hän, että jos hän kotiin tullessaankin heittäytyy niiden luoman mielialan valtaan ja esiintyy kaikki menettäneenä miehenä, niin hän sortuu siihen kokonaan… Täytyy koettaa olla ainakin pinnalta vielä verevä ja reipas, miten synkkä lieneekin sisusta, käydä kyläläisten eteen vapaana ja varmana, ikäänkuin ei mitään erityisen ikävää olisi tapahtunut. Retki kuin retki, komea kierros on tehty… sattuuhan sellaisen varrella aina jos jotakin, mutta terveinä sieltä nyt miehet palaavat…
Näin koetti hän karaista luontonsa ja hän oikein harjoittelitte siinä katajikkokankaalla, saadakseen astuntansa norjaksi ja kasvonsa iloisiksi. Surkeilu pois — miehestä tässä on edelleen käytävä! Nielastava on kateellisten naapurien pikkupistokset… jos muut nauravat niin nauraa hänkin ja kertoo heille sitten taas hupaisia matkakaskuja, jotka taittavat ivalta kärjen.
Tapansa mukaan oli Hannu päättänyt nytkin ensiksi poiketa vanhaa Kaaproa tarinoittamaan Voutilaan, — sieltä kulkeutuvat jutut aina edelleen sellaisina kuin ne sinne ovat saapuneet… Ehkä siellä jo saisi muitakin tavatuksi, — mene, tiedä, eikö ystävän käsi siellä tervehdi pitkän matkan miestä ja valkaise mielen mustia mujuja, — sitäkin varten hän tahtoi pitää astuntansa notkeana ja selkänsä suorana! Elämä saattaa taas kääntyä uusille urille, saada uutta sisältöä… Tosinhan ei kaikki ollut odotuksen mukaan käynyt, myönsi Hannu mietteissään, ei ollut hänestä tullut suurta sankaria eikä virkaporvariakaan… ne olivatkin olleet vain hataroita haaveita…! Mutta miksei voisi viedä nuorikkoa vielä Krankkalaankin, kun siellä talon kengittäisi ja korjaisi…
Tosiaanpa olikin miehellä astunta norja ja katsanto varma, kun hän nousi Voutilan pihalle, mistä vanha Kaapro iloisesti tervehtien hänet saatteli suureen tupaansa. Kaapro hääri siellä hommakkaana, nosteli arkitöitä syrjään, huusi naisia murkinaa valmistamaan ja tarinoi samalla vilkkaasti Hannun kanssa. Kyseli matkan kuulumisia ja vaiheita ja haastoi vieraansa peräpenkkiin istumaan… Mutta Hannusta tuntui, että ukon häärinnässä ja äänessäkin oli nyt jotakin väkinäistä ja onttoa ja hän rupesi siitä pian epäilemään, että tänne on ehkä jo eilen Oulusta kulkeutunut sanoja partiokunnan nolosta paluusta. Ja siitä hänen äskeinen varmuutensa heti sekausi.
— Vai sellaiset sounnit teillä oli Vienan merellä… aika huippaus sieltä on meloa tänne meidän vesille! — Näin Kaapro nopeasti puheli, mutta puheli tehdystä retkestä vain ylimalkaisesti, ikäänkuin vältellen sen arempia tapahtumia. Sitten pysähtyi hän Hannun eteen, virkkaen:
— Ja nyt kai jäät tänne kotitaloasi hoitamaan, eipä vainolaisten hävitys onneksi tänne asti ulottunut.
— Tännepä taidan nyt jäädä, vastaili Hannu harvakseen. — Kysyihän se linnanherra tosin minua vielä Iijoelle rajanvartiain päälliköksi, mutta en tuota tiedä… on se sellaista rämpimistä syysmärissä saloissa.
— On se, vaivaksi sellainen ajan oloon käy, puhui Kaapro, ikäänkuin naapuriaan suostumasta varotellen.
— Ja arvelihan se Hare saavansa sinne Siuruaan muitakin päälliköiksi, lisäsi Hannu, ikäänkuin selittääkseen kotiin jäämistään.
— Antaa todella jo toistenkin siellä salolla rehkiä, jatkoi Kaapro. — Ethän ole sinäkään enää eilispäivän vasikoita, mitäs enää itsestäsi rääkkäät, — kas vain, eikö ole partasi tällä reissulla jo vähän harmaantunut!
— Metsistynytkin se on, tokko lie harmaantunut…?
— Hannu silmäili hätäisesti uunin kupeelle, jossa jo naiset olivat ruvenneet tulia tekemään, ja hän tunsi veren kohoavan korviinsa… Hittojako se Kaapro nyt hänen parrastaan… saattoihan se lähtiessä olla vähän ruskeampi, mutta eihän se nyt vieläkään mikään valkoparta ok! Ja välipä tuosta, pakkoko siitä parrasta nyt on puhua naisten kuullen…
Hän koetti ohjata keskustelun toisaalle, mainiten ulkona yhä sakovasta sateesta ja kertoen sen yhteydessä hiukan katkonaisesti siitä sakeasta sumusta Vienan merellä.
— Niin, tehän kävitte siellä Solovetissa asti, puhui Kaapro kuin kysellen, vaikka jo näkyi asian tietävän.
— Käytiin… perillä asti, vastasi Hannu varmemmalla äänellä. Mutta samalla hän kuunteli… oli aivan kuin uunin luota olisi kuulunut pientä hihinätä… Mutta se taisi toki olla erehdys… mitäpä siinä olikaan hihittämistä…
— Ja hyväsesti verotitte siellä Karjalan maita, uteli ukko edelleen.
— Saatiinhan me saalista, kolmattakymmentä venekuormaa, vastasi Hannu oikein äänensä koventaen. — Saatiin kalliitakin tavaroita, niinkuin sieltä luostarisaaresta, mutta toiset lastivenheet, vietävät, sitten kaatuivat kotimatkalla koskessa…
Nyt kuului selvästi uunin luota, mistä Hannu juurikaan oli tuntenut tutut kasvot, pientä, pidätettyä tirskahdusta, — siitä ei voinut erehtyä, vaikka se pian vaimenikin. Mutta samalla Hannu oivalsi, että nyt juuri ovat pienet ivan pistokset kestettävät, nyt on ovelalla tempulla tukittava tuo pilkan alku ja keikautettava mieliala kepeämmäksi. Hän silmäili syrinkarin uuniin päin, ei ollut mitään naurua kuulevinaan, vaan nousi notkeasti penkiltä astellen konttinsa luo, jonka hän tupaan tullessaan oli ovinaulaan ripustanut. Ja sitä tehdessään hän tyynesti jatkoi kertomustaan:
— Täällä Iijoella, ihan omissa vesissä, pääsi koski nielemään meiltä venheet, — olimme siinä juuri joutuneet kahakkaan ryöstämässä käyneiden karjalaisten kanssa. Se oli turkasen vahinko! Mutta jäi niitä nyt sentään vähän saaliita tuomisiksikin…
Hän oli nostanut kontin alas ja ruvennut sitä availemaan. Sinne hän oli varannut juuri Voutilan tuomisiksi joitakuita säästyneitä karjalattarien vyöhopeita, herttasolkia ja lemmenlehtiristilöitä, ja niitä hän nyt kävi sieltä kämmeneensä nostelemaan. Mutta ne näyttivät hänestä itsestäänkin nyt sangen köykäisiltä noin pitkän retken tuomisiksi… ja samassa kuului naisten parvesta nyt äänekäs tirskahdus. Hannu pyörähti ympäri kuin pistettynä. Hän näki silloin sen kenokaula-neitosen, jonka muistoa hän retkensä varrella oli salaa mielessään kantanut, kumartuneena lieden yli… Tyttö painautui syvemmäs patoihin päin, mutta Hannu huomasi siltä selvästi, ettei hän sinne keittohommiinsa kumartunut, hän painautui piiloon ilmeisesti salatakseen vaikeasti pidätetyt naurunsa…
Kuin jähmettyneenä jäi Hannu siinä kontti kourassaan, helyt kämmenellään, seisomaan eikä hän hetken aikaan saanut sanaa suustaan. Tuo kikatus, tuo niskan nakkelo, se oli juuri sitä, jota hän aina oli pahimmin peljännyt… hän ei sitä kestä, sen hän oli jo etukäteen tiennyt, kuinka hän olikaan koettanut karaista mielensä juuri tällaisen nöyryytyksen varalta. Hänen luontonsa lupsahti lamaan, hänen ajatuksensa sakoi ja hän tunsi itsensä tuiki avuttomaksi. Sen hän vain älysi, että tuosta avuttomuudesta oli hänen jollakin tavoin pelastauduttava…
Äkkiä hän pudotti helyt takaisin konttiin ja virkkoi kuin äskeistä puhettaan jatkaen:
— Vaan eivätpä taida Voutilan neitoset huolia näin vähistä… eikä vanhan miehen lahjoista…
Nuo viimeiset sanat olivat kuin varkain livahtaneet hänen huuliltaan, niitähän hän aina oli koettanut karttaa. Mutta hän oli nyt, kuullessaan nuo vihlovat soppityrskyt, yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, että juuri siinä, hänen iässään, oli vika… Sitä vikaansahan hän oli aikonut kullata kunnialla ja saalislahjoilla… hurmata nuoruuden tuoreella maineella… Nyt se kiilloitus oli häneltä jäänyt hankkimatta… tyhjä ei tehoo miehiin eikä naisiin… siksi uskalsivat nyt hänelle neitosetkin tyrskähdellä… Olihan hän nyt vanhempi, monin tavoin vanhempi, kuin retkelle lähtiessään — hänen oli näinollen ollutkin naurettavaa vedota tuomisiinsa!
Hämillään ja saamatonna hän siinä seisoi kontti kädessään, epävarmana, ripustaisiko sen takaisin naulaan vai eikö. Mahtaa hän olla siinä kömpelön näköinen… kaljupää harmaaparta nuorille neitosille helyjä tarjoamassa…! Melkein kuin apua pyytäen kääntyi Hannu senvuoksi Kaapro-vanhuksen puoleen.
Mutta kun hänen silmänsä silloin hetkeksi vältti, juoksivat neitoset
ovesta ulos ja oven takaa kuului pian hillitöntä kaakatusta. Silloin
Kaapro-ukko, nostamatta silmiään permannosta, virkkoi vastaukseksi
Hannun äskeisiin sanoihin:
— Eivätpä taida huolia…
Katsahti sitten kontti kädessä seisovaan mieheen, tunsi sääliä sydämessään, nousi ja astui kohti:
— Mutta mihinkä sinä kiirehdit, Hannu, — haukataan me tässä suupala yhdessä?
Tyhjentynyt pirtti ikäänkuin vapautti Hannun kömpelyydestään. Hän veti kontin viilekkeet hartioilleen ja vastasi rauhallisesti, mutta kasvoiltaan harmaana:
— Ajattelin astella kotiin… johan tässä tulikin levätyksi.
Eikä vaari häntä pidätellyt. Tarinakin tuntui luistavan niin kankeasti eivätkä näy tytötkään saaneen siitä murkinasta mitään valmista.
* * * * *
Verkkasin ja kankein askelin käveli Hannu viimeisen taipaleen jokiahdetta myöten kotitalolleen. Siellä istahti hän, tuvan väkeä lyhyeen tervehdittyään, raskaasti pöydän päähän, ikäänkuin siinä mielessä, että tässä sitä nyt istutaan… se on nyt päätös, eikä taida tästä tulla enää liikahdetuksi…! Pysty nousi eteen, enempi rientoileminen ei enää auta… Tässä nokisten orsien alla… vanhoissa lämpimissä… mikäs onkaan tässä ikämiehen elellä, jättää vain joutavat retkeilyt ja maailman turhuudet!
Pirtissä hyöri harmaatukka Johanna toimekkaana emäntänä kuin ainakin, komenteli piikojaan, kalisti avaimia ja pysähtyi aina väliin puhua paapattamaan veljelleen, niinkuin kokemattomalle pojalle, nuhdellen ja neuvoen:
— Siellä tärvelit taas talven ja kesän, vaikka kotona olisi miestä tarvittu. Mitä siitä nyt hyödyit, — vähiinpä kuuluvat saaliitkin kutistuneen, niin kertovat jo ihmiset.
— Eivät kuulu akkoihin miesten retket, vastasi Hannu muristen.
— Vai eivät — kun täällä akkain on työt tehtävä! Pysynet nyt edes kotona… talokin on korjattava… päälle lahoo!
Oviloukosta säesti Kreeta tätinsä puheita. Hänelle ei näyttänyt isän kotiintulo kovinkaan mieluisalta, — se tuntui hämmentävän hänen omia suunnitelmiaan. Siksi tohisi tyttö siellä tyytymättömänä ja potki syrjään isänsä märkiä saappaita. Vihdoin kävi hän kopeloimaan Hannun konttia, jonka tämä oli penkille viskannut, löysi sieltä päällimmäisinä hopeahelyt ja riensi niitä Hannulle näyttelemään.
— Tässäkö tuomiset vuoden retkeltä? Ja kenelle ne ovat?
— Kenelle lienevät… sinullehan nuo näkyvät olevan liian halpoja, vastasi Hannu loukkautuneen äänellä.
Mutta tyttö rehahti nauramaan:
— Ei ne ole minulle aiottukaan, muille ne on tuotu. Vai mitä? Eikö käynytkin isä taas ensiksi Voutilassa…?
— Kävi kaiketi, virkkoi Johanna varmana.
— Tietenkin kävi, toisti jo tyttökin. — Mutta eikö olleetkaan nyt vastaanottajaiset sellaiset, että olisi sopinut voittokihlat antaa? Taikka eivät tainneet kelvatakaan siellä tällaiset Vienan aarteet… jo tuota aavistinkin!
Johannakin oli nyt ehtinyt Hannun helyjä tarkemmin katsomaan. Hänkin punnitsi niitä kädessään ja puhui moittivasti:
— Siinäkö ne nyt ovat koko sotaretken saaliit… kuiva naula… liekö oikeata hopeatakaan!
Mutta Kreeta nauroi yhä vahingoniloisena ja voitonvarmana, nauroi täysin selvillä siitä, ettei hänelle nyt tuodakaan emintimää Krankkalaan ja että hän siis vihdoinkin saa sinne ottaa haluamansa kotivävyn.
— Näitä kihloja se isä läksi hakemaan maiden ja merien takaa, läksi vanhana miehenä hulluttelemaan, — tuossa ne nyt ovat!
— Eipä olisi kannattanut, säesti Johanna.
— Ei olisi kannattanut, matki Hannukin. Hän ei, kumma kyllä, saanut suuttuneeksikaan noista kotinaisten letkotuksista, hänen ajatuksensa liitelivät omilla teillään, eikä hän jaksanutkaan riidellä. Hän vain muisteli, miten hän oli kuvitellut istuvansa kotiin tultuaan tässä pöydän päässä sankarina ja johtomiehenä: Sukunsa ylpeytenä, kotiseudun kunniana! Naapurinisännät saapuvat Krankkalaan palannutta partiopäällikköä tervehtimään, kuulemaan sotauutisia ja niiden kertojaa kädestä puristamaan… Naiset juoksevat nöyrinä tuvan ja aitan väliä, kynttilät pannaan palamaan pöydälle, johon kaikille katetaan juhla-ateria, — karitsan hän oli aikonut siihen koti-iloonsa uhrata…
Nyt istui hän yksin hämärässä tuvassa ja ihmetteli, kuinka hän oli voinut ajatellakaan tuovansa uuden emännän tähän rähinään…
Hannu oli jo syönyt kupillisen puuroa, mutta yhä hän istua jökötti pöydän päässä liikahtamatta ja sanattomana. Silloin tuli todellakin pari naapurin isäntää Krankkalaan häntä puhuttelemaan. Mutta mitään kunniatervehdystä ei heidän vierailunsa tiennyt; he tulivat varsin tuimina kyselemään poikiaan, jotka viime talvena puoliväkisin oli otettu hiihtoretkelle, mutta jotka vieläkään eivät olleet palanneet, — niistä he vaativat tiliä.
— Pojat palaavat jälkijoukossa, älä hätäile, Esa, selitti Hannu, koettaen tekeytyä reippaaksi. — Palaavat jalkaisin, kun meiltä venheet koskessa särkyivät, mutta muuten heillä ei ole mitään hätää.
— Vai sinne jätit heidät syyssoita rämpimään, — olisit rämpinyt itse!
Naapurin isännät eivät olleet muutenkaan leppoisella mielellä Hannua kohtaan, joka heitä viime talvena oli kovin yliolkaisesti ja koppavasti kohdellut. Nyt he tajusivat partiolaisen taas olevan huonommalla puolella ja antoivat hänen karvaasti niellä omat entiset ylvästelynsä.
— Olisi täällä miehet kotitöissäkin tarvittu, niin Krankkalassa kuin muuallakin, puhuivat he. — Mutta sinä lähdit herroja hännystämään ja tuotit sotaretkelläsi meille köyhyyden ja häviön. Ei ole täältäkään koko kesänä kyetty kalajärville, kun siellä vihollinen väijyy, — sitäkö sinun oli pakko lähteä sinne ärsyttelemään!
— Ja susi söi silti omatkin saaliisi, joista sinä Voutilan kokouksessa etukäteen kerskuit!
Näin kurittivat naapurin isännät vuoron päältä muutenkin murjottua miestä, joka ei paljon kyennyt puolustautumaankaan. Hän kyllä koetti selitellä, että retkihän oli pantu toimeen kuninkaan käskystä ja etteihän tapaturmille mitään voi. Mutta naapurit eivät hellittäneet, heillä oli mieli karvas, eivätkä he Hannua säälineet.
— Komeillaksesi sinne läksit, päälliköksi muka — maksappas nyt miehillemme ne jalkavaivat ja kala-apajat!
Hannu ei enää ruvennut tiukkailevain naapuriensa kanssa väittelemään. Hän herkesi äänettömäksi, istui vain paikallaan… antaapa tulla nyt sitä haukkumista sekä ansiosta että ansiotta! Siinä hän istui vielä kauan senkin jälkeen, kuin vihaiset vieraat vihdoin olivat lähteneet, istui sanaa puhumatta lattiaan tuijottaen. Häntä väsytti, mutta ei hän saanut maatakaan mennyksi eikä mihinkään ryhtyneeksi.
Ilta rupesi hämärtymään. Tuvassa tekivät naiset jo iltatöitään, mutta niiden keskeltä tuli Johanna vielä veljeään puhuttelemaan, kertoen kaikesta, mitä talossa olisi tehtävä ja mihin korjauksiin ensiksi olisi ryhdyttävä. Hannu kuunteli puolella korvalla, mutta sisar huomasi kyllä, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä edes selkoa ottamaan, mitä missäkin oli vikana. Vihdoin nykäsi Johanna häntä oikein käsipuolesta ja virkkoi:
— Nouse jo siitä, että saadaan siihen vuode tehdyksi! Ja kävisit nyt pilkkomassa aamuksi edes vähän piisipuita, nekin loppuvat!
Hannu nousi silloin kuin käskyä totellen, otti kirveen seinältä ja käveli ääneti ulos navetan takaiselle rankapinolle. Ja siellä hän hetkisen rajusti heilui, iski rankaa kuin kiukussaan niin että sälöt sinkoilivat, halkoi ja katkoi. Mutta jo tuokion kuluttua pysähtyi häneltä kirves rankaan kiinni ja hän jäi sen ääreen kumarassa seisomaan.
— Tätäkö tämä nyt on? Tähänkö se sitten jää? Ennen aikaan, vastoinkäymisten sattuessa, oli hän aina voinut tarrautua kiinni johonkin uuteen tehtävään, innostua ja antautua siihen rentonaan ja unhottaa kaikki harmit. Nyt hän ei voinut antautua mihinkään eikä unhottaa mitään… ei ollut enää mitään, mikä hänet menehtymästä pelastaisi!
Hän istahti väsyneenä pölkylle. Näinkö vei häneltä lopulta voimatkin tämä partioretki, joka hänet ensiksi ilmeisesti nuorenti? Nyt hokevat kaikki: lähditkin vielä vanhana miehenä rehkimään… Linnanherrakin virnistelee, että "saadaanhan sinne rajavahtiin nuorempiakin…"! Kun se olisi siivommin pyytänyt, niin olisinhan hänen tarjoukseensa ehkä voinut suostua… enkähän tuota toki jyrkästi kieltänytkään…
Mutta eipä taitaisi someta eläminen sielläkään. Ei siellä korjaudu enää pilattu partiomaine ja nämä muistot ovat aina mukana. Parasta jäädä tänne pirttikarhuksi, ottaa vävy töitä tekemään ja talosta veroja maksamaan ja itse heittäytyä ukkovaariksi, — sehän on vanhuksen osa!
— Tässäpä saa sitten mies rankopinon ääressä navetan takana heilua ja hautoa iltikseen näitä yksiä mietteitä. Pilkkoa nuorelle isäntäväelle piisihalkoja ja saunapuita ja sen päivätyön jälkeen vääntäytyä uunille nukkumaan, — sama mies, joka vielä viime talvena läksi sankaritöihin ja komeana satoja johti ja komensi!
Navetasta kuului laulua, — siellä lopettelivat piikatytöt iltalypsyään. Aluksi ei Hannu siihen huomiotaan kiinnittänyt, syvälle omiin mietteisiinsä kun oli vaipuneena. Mutta vähitellen hän rupesi heristämään korviaan… siitä laulusta soi jotakin tuttua säveltä, joka häntä vaivasi. Yhtäkkiä ojentausi hän suoraksi, kuunteli vielä tuokion ja samassa hänen selkäänsä karmasi, kuin olisi siihen sattunut ruoskan isku.
— Taas tuo laulu Vesaisen voivatasta ja hänen retkistään!
Siitä vain edelleen lauletaan, ei tullut Krankan Hannun retkistä niiden sijalle lauluja eikä satuja. Niistä puhutaan viikko, pari, joiden varrella niitä kirotaan ja niille nauretaan, ja sitten ne unhottuvat! Ja Krankan Hannu itse unhottuu pois, halkoukko pahanen, äijän kääppä, kukapa häntä pitempään muistelisikaan. Navetan takana saa hän joka päivä kuunnella tuota laulua Vesalan sankarista… kunnes kirves kerran kädestä kirpoo…
— Ei, tänne en jää näitä loiluja kuuntelemaan! Ei siedä sitä sisuni!
Hannu iski kirveensä pölkkyyn. Hän tunsi tukehtuvansa, liiaksi oli jo katkeruutta patoutunut sydämeen, se ei kestänyt enempää. Hänen täytyi haukata ilmaa, saadakseen hengityksensä kulkemaan.
— Pois täältä, pois…!
Jättäen pilkkopuut kokoamatta astui Hannu pirttiinsä, ja astuikin sinne taas pystypäisenä ja varmana miehenä, joskin katseiltaan vielä äskeistä kolkompana. Ja kolkolta soi nyt hänen äänensäkin, kun hän naisille käskien virkkoi:
— Pankaa evästä aamuksi konttiini!
Johanna löi melkein säikähtyneenä kätensä yhteen ja ehätti touhuistaan veljeään torumaan, puhuen:
— Vai ei kelpaa vieläkään kotipirtti, vai ei ole sinussa nytkään miestä käydäksesi talon töihin käsiksi. Vieläkö on sinulla nytkin maailmalla jotakin rehkimistä, — hä, minnekä taas?
— Lähden Siuruan salolle. Linnanherra on minut määrännyt sinne rajavartijain päälliköksi, huomenna on jo Oulusta lähdettävä. Niin on asia, — pankaa vain aamuksi evästä!