XV.
Siuruan erämaan rajavartijat, joiksi Krankan Hannu oli saanut pidätetyksi puolisataisen valiojoukon retkikuntansa nuoria miehiä, olivat ensi töikseen alkusyksystä kyhänneet itselleen kohisevan honka-ahon liepeelle pari avaraa saunaa, joissa heidän oli lämmin lepäillä, elellessään eristettyinä muusta maailmasta. Sieltä pitäin liikkuivat he vartioimassa jokea, jota myöten vainolaisten vielä peljättiin hyökkäävän rantakyliin, sekä laajaa saloa, josta he samalla ravinnokseen riistaa pyysivät. Vettä tihkui tosin tuoreista seinähirsistä ja kitkerä oli savun käry matalassa saunassa, mutta suloista siellä oli sittenkin sadeilmoilla loikoa kuivilla sammalilla pystytulen ääressä ja kertoa kaskuja yhteisistä retkistä.
Iltaisin istuivat aina vahtivapaat miehet kirkkaan tervastulen ympärillä kaskujaan kertoen ja tarvekalujaan veistellen. Siellä tarinoi Kokon Pertti partiomiesten korpivaelluksesta kotijokia kohden, kuvaten Kuiva-Erkin vaikeita matkavaivoja soiluvilla, upottavilla soilla. Siellä vastaili Erkki ivailijan pistoksiin hilpeillä kompapuheillaan, joilla hän pani tuvantäytisen miesjoukon hohottaen nauramaan. Siellä Matti Isolusikka, muiden jo syömästä herettyä, vielä kauan tyhjenteli valtaista rokkapataa, valittaen, että hänen oli liian kauan täytynyt elää mustikkaruoilla. Siellä suunnitteli huomisia vahtivuoroja Paavali Niilonpoika, jonka polvihaava jo oli parantunut, jättäen kuitenkin säären kankeaksi, niin että hänelle nyt oli annettu "Paavo Pahajalan" nimi. Äänessä olivat siellä toisetkin Karjalan hiihtäjät, kertoen sotamuistokaan, ja iloinen porina kuului saunasta toiseen, kun miehet niiden väliä kulkivat toistensa luona vierailemassa.
Mutta vartioston johtaja ei näihin tarinoihin paljon puuttunut. Hän loikoili lavalla ja kuunteli, takan leimua tarkastellen. Vakavaksi oli näet käynyt Krankan Hannu partioista palattuaan. Sitä miehet usein mielihaikealla valittelivat, eivätkä he siihen tarkemmin syitä tunteneet. He olivat tosin kuulleet linnanherran häntä töykeästi kohdelleen Karjalanretken johdosta, ja se oli heistä kohtuutonta, sillä tiesiväthän he Hannun itseään säästämättä parastaan panneen. Mutta turhaan kehotti Kokon Pertti häntä olemaan välittämättä herrain metkuista, turhaan koetti Kuiva-Erkkikin kaskuillaan saada häntä hilpenemään. Yksivakaisena makaili Hannu vain lauteilla ja jäi sinne usein päiviksikin, miesten mentyä vahtikierroilleen tai kalanpyyntiin. Hän hautoi siellä mielessään niitä samoja retkiä ja tapahtumia, joista miehet tulen ääressä kaskuilivat, mutta hautoi niitä raskaasti ja itsensä kanssa käräjiä käyden.
Joskus tuli nuori Paavali, joka toverinsa alakuloisuutta sääli, oikein asiasta tehden houkuttelemaan häntä mukaansa kalanpyyntiin tai kontion vihellystä kuuntelemaan.
— Menkäähän te, vastasi Hannu silloin veltosti. — Loikoilenpahan tässä, — lämmin on vanhalle hyväksi!
Paavo jäi silloin hänen kanssaan saunaan vähän pitempäänkin tarinoimaan, kysellen tarkemmin siitä Jokijärven kahakasta, jossa hän itse oli tupertunut. Hannu ei ollut kenellekään kertonut, miksei hän siellä ajoissa ollut ehtinyt venheentyöntäjiä hätyyttämään eikä saaliitaan pelastamaan. Hän oli usein itseltään kysynyt, olisivatkohan ihmiset häntä ymmärtäneet, jos hän olisi heille kertonut jättäneensä retken tulokset pelastamatta pelastaakseen haavoitetun toverinsa…? Ei, he olisivat nauraneet hänelle ja hänen meltomielisyydelleen, — kovempi mies olisi arvelematta heti hyökännyt valkamaan! Näin hänen tekoaan olisi tuomittu ja siksi ei Hannu ollut siitä koskaan kertonut edes Paavollekaan, joka, tajuttomaksi kun oli vaipunut, ei vieläkään tiennyt, miten siinä oli oikein käynyt. Vältellen Hannu nytkin kysyjälle vastasi:
— Myöhään ennätin sinne vesirajaan, ja yksin olin, en saanut venheitä pelastetuksi…
— Sinähän teit minkä voit, virkkoi siihen Paavo, aavistaen, että Hannu häntä kantaessaan oli viivästynyt, ja tuntien siitä kiitollisuutta. — Suotta siis sen tapauksen sallit mieltäsi kaivella!
Mutta Paavon mentyä askartelivat Hannun ajatukset yhä edelleen tuossa hänelle ratkaisevassa kysymyksessä. Olihan hän yrittänyt, mutta vika oli sittenkin hänessä itsessään, hänen omassa heikkoudessaan. Jospa hän sieltä aholta olisi empimättä ja heti hyökännyt valkamaan… Paavo ei kyllä olisi silloin täällä enää "pahajalkanakaan", eikä olisi täällä luultavasti hän, Hannukaan, — mutta siitä vähät! Hän olisi toki saanut iskeä, riehua kerran rentonaan, tapella yksin viittä vastaan, listiä päitä kuin nauriita…! Anna hengen mennä, maine olisi elänyt ehyenä, se olisi kunniakkaana kulkeutunut pelastettujen venheiden mukana kotirannoille, missä sitä olisi vielä vuosien jälkeen siunattu!
— Miksi en hyökännyt silloin, miksi sulin melloksi mieheksi!
Hannu kiemurteli lavalla tuskissaan kuin mato, kärsien näistä alituisista käräjistään, joita hän ei kuitenkaan voinut välttää eikä lopettaa.
Kun vartiomiehet palasivat retkiltään ja reippailla tarinoillaan hälventivät nuo raskaat ajatukset, silloin asettuivat hetkeksi vanhan partiomiehen kuohuvat intohimot. Syysmyrsky kohisi seinän takana, miehet kuivailivat saunassa tyytyväisinä märkiä vaatteitaan ja kehuivat sen suloista lämmintä. Heidän oli siellä hyvä olla, miksei olisi hyvä Hannunkin, mitäpä hän vielä muuta kaipaili ja kaihoili? Kylliksi on hän jo riehunut, näin on se rientoilu päättynyt, — täällä hän nyt talttuneena loikoo piilossa salolla, kätkössä kateen ja ivan myrkyltä. Naurakoot kotikylillä mitä nauravat, täällä on hyvä levätä — melkein kuin haudassa!
Mutta kun miehet lepäiltyään taas olivat lähteneet ulos ja Hannu jälleen oli jäänyt saunaan kahden rokankeittäjän kanssa, joka hoiti tulta ja nylki äsken kaadettua peuraa, silloin palasivat partiopäällikköön uudella voimalla äskeiset mustat mietteet ja nuo raskaat käräjät alkoivat alusta. Miehet olivat murkinoidessaan mielihaikealla maininneet Solovetin sisäkirkon rikkaista varastoista, jotka olivat heiltä näkemättä, ja siihen oli Hannun ajatus takertunut.
— Vika oli minussa, niin syytteli hän säälittä itseään. — Mikä horna pidätti minua loikkaamasta umpisilmänä pappislauman yli portille ja siitä sisään, — toiset kyllä olisivat silloin seuranneet perästä! Antaa olisi poljettu mäsäksi muutamia pitkäpartoja… Antaa olisi siellä satimeenkin jääty! Vaikkapa ei olisi sieltä miehistämme pelastunut yhtään, — olisipahan kuitenkin kerran jytistetty ja jälki siitä käynnistä olisi jäänyt! — Ja olisihan siinä voitu voittaakin, vallata muuri ja lopulta koko kaunis saari kirkkoineen ja koruineen, — se se olisi ollut miehen työtä! Olisipa silloin Oulussa sopinut astua linnanherran eteen ja sanoa paukauttaa: Toru mitä torut, mutta saari vain otettiin, niinkuin kuningas oli käskenyt!
Näitä kiihkeitä ja kiihoittavia kuvia lateli lepäilevä partiopäällikkö ehtimiseen eteensä hiljaisissa mietteissään ja hän puhkesi joskus pystyyn karaten ääneensäkin lausumaan:
— Iskeä olisi silloin pitänyt, iskeä hartiavoimalla, ei suoda armoa kellekään…!
Rokankeittäjä katsoi silloin aivan kauhistuneena nyrkkejään heristävää päällikköään, joka noin itsekseen lauteella parahteli, ja kysyi kummissaan:
— Että mitä…?
Kuin unesta heräten laskeutui Hannu silloin talttuneena takaisin sammalille ja jatkoi taas ääneti hiljaisia väittelykään, jatkoi niitä vielä toverien tupaan palattuakin ja yövuoteille asetuttua. Pitkät olivat erämaasaunan pimeät yöt, moneen kertaan ehti mies niiden varrella märehtiä katkeran tarinansa. Mutta kun aamu vihdoin valkeni ja kaikki miehet taas läksivät töihinsä, jäi hän yhä päiväksikin niiden yksien kiduttavain mietteittensä pariin.
Hän tunsi jo jäsenensäkin siitä pitkästä loikomisesta kangistuvan, tunsi jalkansa turriksi, käsivartensa jänteettömiksi, ja hän epäili, tokko hän enää metsäretkille kykenisikään. Mutta siitäkään hän ei välittänyt… voittakoon vain vanhuuden kankeus, yksi menneen kaikki…!
* * * * *
Syksy meni, jäätyi joki ja maa, lumi peitti suot ja metsät, talvi tuli raikkaana salolle. Silloin Hannu toisinaan elpyi, astui ulos kuumasta, vettä tihkuvasta salosaunasta ja nousi suksilleen. Vieläpä sujahti sentään jalka mäystimessä! Toimekkaana kuin ennen vanhaan kävi hän silloin tehtäviinsä käsiksi, ryhtyen itse raja vartioimista johtamaan. Väliin hän otti miehiään mukaansa isommankin joukon ja teki heidän kanssaan viikon retken kauas itäisiin korpiin, tiedustellakseen Kitkanperän lappalaisilta, onko sinne mitään epäiltävää näkynyt tai kuulunut.
Siiloin oli hän taas nuorekas ja reipas ja sellaisella hiihdolla haihtuivat raskaat ajatuksetkin kuin pahat huurut hänen päästään. Korvessa oli helppo hengittää, siellä oli hän taas terve ja voimakas partiomies. Olihan siellä jälleen hänen johdossaan kelpo, koeteltu suksi joukkonsa, jonka etunenässä hän sai samota erämaiden halki ja jossa paloi sama partiomieli…!
Hän hiihti kuin tärkeään tehtävään… kuin olisi hän puskenut vainolaisjoukon kintereillä, saavuttaakseen ja tuhotakseen sen. "Kypeniä kantapäissä", hoki hän potkiessaan mäkien yli ja murrosten poikki niin rajusti, että nuoret, rotevat suksimiehet tuskin pysyivät hänen perässään. Eikä hän heitä odotellutkaan, kun he väliin häipyivät hänen taakseen näreikköön, huusi vain heitä ladullaan pysymään, ikäänkuin hänen joka tapauksessa olisi, vaikkapa yksin, ollut hyökättävä eteenpäin, joka hetki valmiina syöksymään taisteluun. Hänen jäsenensä pingoittuivat, nyt juuri oli hän valmis tempasemaan vyöltä tapparansa, iskemään ja voittamaan… nyt kerrankin hän tahtoi näyttää, onko hänessä vai eikö sitä oikeaa partiomiehen sisua…
Yhä kauemmas hän painui Kitkan perukalle, selittämättä miehilleen tämän rajun hiihtonsa tarkoitusta. Ja hän unhotti itsekin, ettei hänen edessään ollutkaan pakenevaa taikka tappeluun antautuvaa vihollista, unhotti, että hän vain ilmanaikojaan ja huvikseen hiihteli autioita erämaita. Mutta hän nautti juuri siitä, että hän saattoi sen unhottaa, unhottaa kaikki, ikänsä, pettymyksensä, pilkat ja naurut, — nautti omista uhmaavista mielikuvistaan. Hän ei tiennyt eikä tahtonut tietää muuta, kuin että hän taas oli nuori ja verevä partiopäällikkö, — hiiteen kaikki harmit! — hän eli taas, eli mielikuvissaan, mutta valvoen ja ilmielävänä, eli niin uudelleen miehuutensa kirkkaimmat ja kauniimmat unelmat.