Vanhan partiomiehen unelma

VANHAN PARTIOMIEHEN UNELMA

Kirj.

SANTERI IVALO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

I.

Puhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasi törmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päivä teki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.

Lumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päin verkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti. Hän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakin rakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästi lumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi… milloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneet lohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa… Eikö, hitto soi, ole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa…!

Astujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvasti nuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi, kuta lähemmäs ahdetta saapui, — kiirettä ei tuntunut olevan. Hän, Krankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti, oli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaan lihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pysty ja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyivät hiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeelle pysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeata katsetta, tyytymättömyyden poimuihin.

Hän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista, ainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaista hyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? — Niin, tietysti aina vain sitä samaa…!

Lypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyä rekilaulua. Tietysti sitä, — sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitä pojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen, niin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisi muita miehiä ollutkaan… eikä muut olisi koskaan sotia käyneet…

Krankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä pari riekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taas rupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useammin oli tuntenut. — Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään? Olihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaan Vesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessä partioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies ja hiukan hulivili, — Vesainen se piti komennon ja kunniankin, — mutta miehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu, oli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, — siitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän teki etelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki oli kaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskin muistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sen sodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellä hirsipuuta, — näiden kotikulmalaisten puolesta… Jos hänen matkojaan joskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinen turkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, — ikäänkuin se nyt olisi ollut mikään erinomainen naurun paikka!

Hannu potkasi suuttuneena halon läävän seinään niin että kumahti, ja kohta sieltä laulu taukosikin. Mutta itse jäi hän edelleen istumaan rankapinolle ja jatkoi ärtyneitä mietteitään, joita äskeinen käyntinsä Voutilassa oli hänessä virittänyt. Ne kohta pari vuosikymmentä, jotka olivat kuluneet hänen sotavuosistaan, oli hän, muutettuaan kahdesti hävitetystä entisestä kotitalostaan tänne Limingan jokivarrelle, elänyt noiden vanhojen muistojensa humussa, kuvitellen, että ne muillekin olivat vielä yhtä verekset. Mutta ajat olivat sillävälin muuttuneet, uusi polvi oli jo kasvanut… Hänen vanha, kelpo naapurinsa, maa vouti Kaapro Tuomaanpoika, oli hänelle äsken juuri kertonut, että Torniosta taas on hallituksen puolesta hankittu sotaretkeä Kuolaan… sinne on haalittu suksimiehiäkin mukaan. Ja näiden päälliköksi on pantu Kemin Torvinen, sen vanhan poika, — tiesi vouti…

— Miksi juuri Torvinen, pojannulkki? kivahti rankapinolla istuva mies ääneensä. Tämä kysymys se oli hiljakseen kaivellut häntä koko päivän, kun hän, Voutilassa pistäydyttyään, oli yksin kävellyt metsässä rihmoillaan, ja nyt se purkautui esille katkerana syrjäytyksen syytöksenä. Miksi otettiin juuri Torvinen partiopäälliköksi, miksei pyydetty Krankan Hannua, vanhastaan tunnettua talonpoikaisten suksimiesjoukkojen johtajaa? — Mikäs johtaja se Torvinen on, vaikka liekin joskus isävainajansa kanssa Lapissa käynyt? Nuorempi mies muka, rivakampi… arveli vouti, kun sitä häneltä kyselin, — hitto soi, olenko minä sitten jo rutivanha? Siinä minä hiihdän missä nuorempikin, ja ne matkat tunnen aina paremmin kuin nämä nykypolven pojat!

Krankkalan isäntä oli näistä mietteistä saanut mielensä melkein kiihdyksiin. Vihdoin hän sentään nousi tupaan astuakseen, mutta pysähtyi kuitenkin vielä talon nurkitse katsomaan hämärtyvälle joelle, jossa joku poika hiihteli, — näkyypä jo suksikin suhahtavan. Somaapa olisi ollut taas hiihtää partiojoukon päällikkönä sotaiselle retkelle, pyyhkästä poikki erämaiden uusille rannoille, uusiin tehtäviin…! Mutta eivät muista enää nykyiset vallanpitäjät Krankan Hannun ansioita… Vanha, muka…! Ei vielä, Kaapro, ei vielä vanha! Mutta tähän sitä mies vähitellen vanhenee ja kontistuu, kun ei enää miesten töihin kysytäkään! Vietä taas pitkä, pimeä talvi täällä kotona nokisten orsien alla, akkain toraa kuunnellen, kisko pärettä ja vedätä sontaa — eikä pian enää kukaan muistakaan, että Krankkalan isännällä on ollut toisetkin tehtävät…!

Synkältä tuntui tämä huomisen huomio entisestä partiopäälliköstä, jonka levottomia veriä ei pirtissä nuhjaaminen tyydyttänyt. Näihin asti oli toki aina ollut jotakin mielen virikettä edes siitä lohivoudin virasta, joka talvellakin usein vaati tilimatkoja Oulunlinnaan, missä sai tavata muita kantomiehiä ja linnan herrain kanssa kaskuja kertoen tyhjentää kannun jos toisenkin. Mutta nyt kerrotaan ruunun jo järjestävän sen lohiverotuksenkin toiselle kannalle… niistä tileistäkin kun on aina pyrkinyt olemaan pientä sotkua… ei muka enää erityisiä lohivouteja tarvitakaan! Eleleppäs sitten täällä kesät talvet yksillä tiloilla ja kotikomennon alla — vanha partiopäällikkö!

Otsa oli miehellä poimuissa, kun hän vihdoin astui matalalakeiseen, mustuneeseen tupaansa. Hän viskasi sanaa puhumatta riekot naisille, jotka lieden ääressä häärivät keittopuuhissaan, ja istahti pöydän päähän illallistaan odottamaan.

— Vai tässä nyt on koko päivän saalis, toruskeli hänen pyylevä sisarensa, katsannoltaan jäykkä, mutta muuten toimekas ja topakka Johanna, kiikuttaen yhteensidottua lintuparia ivallisesti pikkusormessaan. — Kannattipa sen riistan vuoksi taas miehisen miehen kävellä päiväkausi metsässä, vaikka talon työt joka kohdassa huutavat tekijäänsä!

Emännyyttä piti näet Krankkalassa jo vuosia sitten Johanna, joka nuoruutensa seikkailujen jälkeen oli jäänyt naimattomaksi kotitaloonsa. Hänen ennen tuuhea, tumma tukkansa oli nyt käynyt tuhan harmaaksi ja hänen äänessään soi särkynyt sävy. Mutta valppaana ja varmana hän silti tuvassa liikkui, pitäen talon ohjaksia tarmokkaissa käsissään. Hannun vaimo, Vesalan vieno ja heleä Helinä, jonka "nuoren emännän" aikana Krankkalassa oli asunut onni ja rauha, hän oli näet jo muutamia vuosia sitten kuollut, jätettyään ainoastaan yhden tyttären talon perijäksi. Tämä tytär, noin parinkymmenen vuoden iässä oleva notkeajalka Kreeta, astui nyt hänkin esille pirtin pimennosta ja katseli ivan hymy huulillaan isänsä riistasaalista. Hän oli komea, kookasryhtinen, tulisilmä neitonen, vilkas eleiltään ja kipakka liikkeiltään, jotka kylläkin osoittivat, että hän oli enemmän isältään perinyt Krankan suvun kiivasta mieltä ja levottomia veriä, kuin äitivainajaltaan tämän hempeää ja sopuisaa luontoa.

Hannu vastasi veistelevälle siskolleen kyllästyneestä

— Eipä se metsä käskyjä tottele, — milloin antaa, milloin ei!

— Eikä ole tainnut isältä koko päivä sentään metsässä kuluakaan, virkkoi siihen tulisilmä neitonen, säestäen teräväkielisen tätinsä ivallista sävyä. — Eikö lie taas matka vetänyt Voutilan kautta, siellähän sitä on mieluisampaa riistaa.

Hannu ei vastannut. Näihin naisväkensä toriin ja pistoksiin oli hän jo tottunut, eikähän hän voinut niitä aivan aiheettomiksikaan väittää. Eihän hän todella ollut koskaan välittänyt vakavammista talontöistä eikä maanraadannasta; hän ei ollut niihin nuoruudestaan pitäen tottunut, hänen aikansa ja harrastuksensa olivat partio- ja virkahommat vieneet, ja se liikkuva elämä oli häntä aina enin huvittanutkin. Kotosalla ollessaankin kulki hän mieluummin metsässä tai kalastelemassa, jättäen talon työt naisille, — poikaakaan hänellä ei ollut. Mutta niinpä olikin vauras talo, vaikka se nauttikin verovapautta, päässyt vuosi vuodelta ränsistymään ja rappeutumaan.

Sitä ei hänen auttanut kieltää. Eikä sitäkään, että hänen riistatiensä usein mutkitteli alempana Liminganjoen varrella olevan Voutilan kautta. Siellä oli Kaapro-voudilla nuori tytär, verevä ja kenokaulainen, ja tätä neitoa oli Hannu ruvennut uudeksi emännäkseen katselemaan. Leskimiehen vuodet olivat hänelle, vaikka hän syvästi olikin Helinäänsä surrut, käyneet ikäviksi ja hän oli tuuminut tuoda Krankkaan uuden nuorikon, — eihän se hänen ikänsä vielä mikään ollut! Tyttö oli solakka ja viehättävä, — ei näitä tavallisia talonpoikaistallukoita: se oli elänyt vuosikausia setänsä luona Kalajoen pappilassa ja siellä hiukan herrastunut, — sepä juuri Hannun kunnian- ja komeudenhimoa hivelikin. Kun sen otuksen vain saisi pyydetyksi ja kehtaisi tuoda tänne nokiseen pirttiin. Mutta täyttä selvää ei Hannu ollut vielä Voutilan isännältä saanut…

Kreeta viskasi puurokupin pöydälle ja heitti samalla isäänsä katseen, jossa kiilsi ivaa, mutta samassa kiukkuakin. Hän ei suosinut isänsä naimahankkeita, sen Hannu hyvinkin tiesi, ja tämän mielipiteensä tytär usein arkailematta lausui julki, milloin kiukkuisessa, milloin pistävässä muodossa, — ei tosiaan häntä olisi Helinän tyttäreksi luullut. Kreetalla oli näet omat mielitekonsa ja suunnitelmansa, joihin emintimän hankkiminen taloon ei ollenkaan soveltunut. Hän tahtoi ottaa Krankkalaan kotivävyn… minkä lie maailmankulkijan retkaleen mielitietykseen katsonut jossakin Oulunsuun markkinoilla… Nämä isän ja tyttären salaiset aikeet ne ehtimiseen vetäysivät ristikkäin ja mielet kimmahtivat kiihkeiksi tuvassa, aina kun siellä kautta rantainkaan noita tulevaisuuden suunnitelmia hipaistiin.

Siitä oli Krankkalassa alituista toraa ja juuri tämä kotikomento painoi nytkin Hannun mielen entistä raskaammaksi, kun hän ajatteli, että hänen oli sitä taas kestettävä pitkä talvikausi. Väliin hän suuttui ja kovensi äänensä, mutta ei ollut siitäkään apua, ja senvuoksi hän jo toran alussa tavallisesti talttui ja vaikeni.

— Vanha sotakarhu akkavallan kahleissa! huoahti hän itsekseen melkein häveten. Mutta hän oli jo tottunut alistumaan. — Kreetalla oli hänen oma, kiivas luonteensa, ja tyttö sai useimmiten apua ketteräkieliseltä tädiltään, joka varsinkin moitti, — ehkäpä oman kovan kokemuksensa opettamana, — Hannun herraspiireihin pyrkiviä, hienostelevia taipumuksia. Nytkin tuo täti, puuroa poskeensa pistellessään, puheli veljelleen kuin kasvavalle vekaralle:

— Asetu jo kerrankin, Hannu, järkimiehenä taloasi asumaan, niinkuin talonpoika ainakin. Pysy kotosalla, tee talon töitä, älä kiertele metsiä äläkä juokse joutavissa virkapuuhissa.

— Miten milloinkin asiat vaativat, vastasi Hannu, välttäen mitään lupausta antamasta.

— Sinua ne vaativat Oulunlinnaan peuhastamaan taikka Voutilaan riiastamaan, — kunhan pääset vähän herrasmakuun! Miksei kelpaa sinulle talonpojan elämä?

— Ei tuo lie aina kelvannut sinullekaan.

Hannu harasi harmistuneena tukkaansa, joka jo päälaelta oli hyvin harvaksi ohennut, ja aikoi antaa akkaväelle kipakamman vastauksen. Mutta hän nielasi kiukkunsa noihin muutamiin sanoihin, siemasi piimäkiposta syvän kulauksen ja vaipui taas ääneti miettimään.

Niin, miksei? Olihan hän itsekin usein tuohon tapaan järkeillyt, että johan hänen olisi aika antautua vakavasti talon töihin ja heretä kaikista virka- ja metsämatkoista. Pakkokin siihen saattaa tulla, jos jo loppuu voudinvirka. Mutta se järkeily ei häntä innostanut, ei maistunut hänelle savimaan muokkaaminen eikä tunkion teko,— tuo ajatus, että hänen olisi niiden varaan kokonaan heittäydyttävä, se häntä melkein peloitti. Hän tunsi sellaiseen elämään menehtyvänsä, hänen luontonsa kaipasi aina jotakin repäisevämpää kiihotinta, jotakin tärkeämpää tointa, joka voisi pitää hänen mielensä virkeänä. Kuinka hän koettikin itselleen vakuuttaa, että onhan tässä näinkin hyvä rauhan paikka vanhenevalle miehelle, niin luonto aina kimmahti tuota ajatusta vastaan ja hänestä tuntui, että hänen täytyy päästä pois tästä naisten torasta jonnekin, kauas, minne tahansa…! — Mutta mihinkä tästä lähdet…?

Huoahtaen pisti Hannu lusikkansa seinälle ja kävi verkalleen, mieli masennuksissa, riisumaan kallokkaitaan. Ikävä, — juuri se oli sana, jota hän tapaili! Ja tätä yhtä harmaata ikävätä, yhtä nuhjausta ja nalkutusta, sitä on nyt siis oleva koko pitkä talvi!

Mutta Hannun kallokasta riisuva käsi pysähtyi yhtäkkiä. Hänen herkkään korvaansa oli ulkoa sattunut joku outo ääni… kumea kopse… Niin todella, alhaalta jäältä kuului ratsumiehen raskasta ravia.

— Mikä siellä ravaa… olisiko linnan huoveja…? kyseli Hannu vilkastuneena ja monenlaiset, ristiriitaiset mietteet tulvahtivat yhtäkkiä hänen mieleensä, toiset säikyttävinä, toiset toivoa antavina. — Tässä tuntuu törmälle nousevan…

Linnan huovejahan se oli, joka tuokion kuluttua astui jyristen
Krankkalan tupaan ja sen isäntää tuttavanaan tervehti. Oulun linnan
uusi käskynhaltija Erik Hare oli hänet lähettänyt kutsumaan Krankan
Hannun Oulun linnaan puheilleen.

— Mitä se minusta?

— Asiaa en tiedä, tulla vain käskettiin.

Hannu hääri siinä aluksi vähän hämillään, vetäen taas saappaat jalkaansa ja toimittaen vieraansa istumaan. Vai uusi linnanherra… niin, uusi isäntähän sinne on äsken tullut… Mitähän se nyt tahtoo, olisikohan piru merrassa…! Vai olisivatkohan toisin päin asiat?

Hän ajatteli ensiksi lohitilejään… ne olivat syksyllä taas jääneet vähän lerpalleen, niitä on yleensä tuiki vaikea saada käymään umpeen. Ruunun lohiosuudesta pyrkii aina puuttumaan tynnyri tai pari, ja kantotiliä on silloin tietysti saman verran pienennettävä minkä padon kohdalta kulloinkin hirviää. Entisen linnanherran kanssa oli aina sentään tultu toimeen… joku nelikko oli viety keittiön puolelle ja herra oli silloin silmää iskien merkinnyt täyden saaduksi. Mutta se Iisakki-herra on nyt poissa — miten lie hänkin ylempänsä suututtanut! — olisiko nyt uusi käskynhaltija ollut tileistä jonkun aukon keksivinään? Ne voivat olla ankaroita herroja, jos varsinkin tahtovat näyttää virkaintoaan, — siinä saattaa tosiaankin olla kysymyksessä virka, kukatiesi tyrmäkin…

Vilu väräytti jo Hannun leveitä hartioita ja hän huomasi sisarensa pälyvästä katseesta nuhtelevan arvelun, että joko taas on lohitynnyreitä oluena juotu…!

Mutta juuri siitä katseesta Hannun rohkeus palasi. Tuli mikä tuli, kunhan tästä vain eroon ja liikkeelle päästään, kylläpähän sitten tilitkin aina mitenkuten selvitetään! Ja hänen mielikuvituksensa läksikin pian kulkemaan hauskemmille urille. — Kuka sen tietää, eikö Krankan Hannuakin jo vihdoin kysytä toisenlaisiin tehtäviin, samanlaisiin tai parempiin kuin Kemin Torvista…

— Nythän pääsit taas sinne herrain pariin herkuttelemaan, puheli Johanna sävyisästi, mutta silti pisteliäästi, huomatessaan levottomuuden hälvenneen veljensä silmistä. — Sinnehän jo ikävöitkin.

— Lähdettävähän on, kun korkea ruunu käskee, vastasi Hannu jo paljon reipastuneena. — Onhan sitä uutta linnanherraakin soma nähdä ja taitaahan siellä taas olla muutakin väkeä.

— On siellä väkeä, selitti huovi, käyden tarjottuun ateriaan käsiksi.
— Lähettejä tulee ja menee ehtimiseen.

Tornion kautta ja kuormittain kuljetetaan linnaan pyssyjä ja tykkejä…

— Yhy! — Hannun mielikuvitus loittoni yhä lennokkaammin uusille urille, jotka hänelle tosin vielä kajastivat utuisina, mutta jotka jo sellaisinaan häntä elähdyttivät. Miksei ole uusi linnanherra voinut saada tietoonsa, että Hannu on vanha talonpoikaisjohtaja, että siinä on miestä, jos mihin tarvitaan…?

Näiden uusien mielikuvainsa valtaamana hypähti Hannu yhtäkkiä rahilta ja kysyi sanantuojalta:

— Joko sinne Ouluun olisi tänä iltana pitänyt lähteä? Mitäs siitä, pannaan hevonen valjaisiin!

Tuvan naiset katsoivat pitkään äkkiä elpynyttä isäntää, katsoivat ikäänkuin ivaten, että jopahan sille nyt tuli kiire… Ja huovikin vastasi hymähtäen:

— Ehtinemme me tästä vielä aamullakin.

— No, aamulla sitten. Akat, laittakaa eväät ajoissa konttiin!

Hannun ääni soi nyt jo käskevänä, siitä helähti vapautuneen mielen ja vironneiden toiveiden kirkasta kaikua.

II.

Oulun nuoressa kaupungissa ajoi Krankkalan isäntä seuraavana aamuna tuttavansa porvarin ja kaupungin ensimmäisen pormestarin Hannu Juhonpojan taloon, joka sijaitsi sisäsataman eli Haahtiperän rannassa. Siellä hän laittoi hevosensa talliin, mutta ei malttanut nyt jäädä talonväen pakinoille. Häntä näet polttelivat eiliset epäilyksensä, joita hän yhä yökauden ja aamuisen ajon varrella oli vatvonut. Viipymättä lähti hän senvuoksi harppaamaan rannasta nousevaa katua ylöspäin ja edelleen vastamaata sille törmälle, josta uusi hirsisiltä vei Merikosken eteläisimmän haaran poikki Linnansaareen.

Paljoa ei ollut tämä Oulun suu vielä näihin asti — elettiin loppuvuotta 1610 — muuttunut niiden vajaan viiden vuoden kuluessa, jotka se oli ollut kaupungin kirjoissa. Se oli pääasiassa vielä sama, vanha ja vanhan näköinen satamapaikka, jommoiseksi Hannu sen muisti lapsuudestaan asti: pitkät, harmajat aittarivit kapean merenlahden kahden puolen, rakennetut osaksi vesirajaan, osaksi veteen upotetuille arkuille, ja niiden yläpuolisella rinteellä sikin sokin rykelmä mataloita puutaloja ja mökkejä, pienten kaalimaiden ympäröiminä. Talojen päädyt olivat rantaan vieviä, mutkittelevia kujia vastaan. Tuo rantarykelmä vanhoine lauta-aitoineen ja navettoineen oli sangen ränsistyneen näköinen; ainoastaan muutamia uudempia ja muhkeampia porvarien taloja, joissa oli lasiset ikkunat ja tiiliset savupiiput, oli viime vuosina noussut linnaan johtavan pääkadun rantapuolelle. Kaupungin uutta raatihuonetta rakennettiin parhaallaan mantereen puoleiselle kankaalle ja siitä vähän taaempana oli jo valmiina kaupungin uusi kirkko pappiloineen, — tämä jokisuu oli näet äsken juuri lohkaistu Limingasta omaksi seurakunnaksi.

Pientä ja köyhää se kaikki vielä oli, ja Krankan Hannun huomio kiintyi, kalantotkuilta haiskahtavaa rantakatua kävellessään, etupäässä noihin uusiin porvaritaloihin, jotka näyttivät puhtailta ja äveriäiltä, — siinä talorivissä saattaisi olla mukava asua, eipä olisi tarinanaapuri kaukana…

Mahtavamman vaikutuksen teki Hannuun se saari, jota kohden hän sillan yli käveli ja jossa nytkin kuhisi paljon rakennusväkeä. Siinä samalla paikalla, missä oli ollut entinen pieni puulinna, kiersi nyt paalutettua koskenrantaa korkea, kaksikertainen, ampuma-aukoilla varustettu kivivalli, jonka neljästä nurkkauksesta kohosivat jyhkeät, honkaiset tornit. Vallien alle holvatun porttikäytävän kautta, jonka suulla vartija tiedusteli tulijan asiaa, vei tie sillalta linnanpihaan, jossa oli useampia vasta valmistuneita kivirakennuksia, suuria ja pieniä. Hirsikasain ja kiviröykkiöiden lomitse pujottelihe Hannu varmoin askelin sisäpihaan, tervehtien siellä ja täällä tuttavaa nihtiä tai muurausmestaria.

Sillä hyvin hän tunsi tämän nopeasti ylenneen Oulunlinnan, — monet ilot oli siellä tilimatkoilla pidetty linnanmiesten kanssa, joilla aina oli tarjota vieraallekin kannu ja joille Hannu vuorostaan oli lohirahoistaan vastakannut kustantanut. Mutta pitkään pysähtymättä ja tärkeän näköisenä käveli Hannu nyt tervehtiväin rakennusmiesten ohi suurta linnantupaa kohden, suihkasten vain ohimennen tuttavalleen tykkimiehelle, että hänet on nyt kutsuttu uuden linnanherran puheille… minkälainen otus se sitten lieneekin…

— Minkälainen lie asia, siitä se riippuu, vastaili nihti.

— Äsken saapui tänne Keminkin lohivouti.

— Paavo Niilonpoikako? Onko uusi linnanherra kutsunut hänetkin puheilleen?

— Kuuluu kutsuneen…

Hiukan talttuneemmin ja miettiväisemmin astui Hannu nyt suureen arkitupaan, jossa hän tapasi kemijokelaisen virkatoverinsa. Tämä oli nuori, solakka mies, joka isänsä, entisen lapin voudin Niilo Oravaisen ansioiden nojalla oli jo sillä iällä päässyt ruunun toimiin. Mutta toimekkaana miehenä oli nuori Paavali virkansa hoitanut, — mahtoikohan hänelläkin nyt olla jotakin rötöstä tileissään! Vai miksi muuten oli molemmat lohivoudit kutsuttu linnaan, mihin heitä näin talvella tarvitaan…? Se taas Hannua huoletti, hänen äskeinen varma katsantonsa muuttui kysyväksi levottomuudeksi.

Mutta ei tiennyt Oravainenkaan uuden käskynhaltijan asiaa, hän tiesi vain, että heidän oli käsketty heti saapua linnan uuteen, uljaaseen päärakennukseen, jossa Erik Harella oli asuntonsa ja virkahuoneensa. Hiukan vitkastellen ja sanaa puhumattomana käveli Hannu nyt sinne nuoren toverinsa rinnalla ja seisoi tuokion kuluttua neuvottomin katsein uuden käskynhaltijan edessä.

Erik Hare oli pieni, hentonen, kalpea herra, leuassa vaalea pukinparta, katsanto kylmä ja eloton. Hän teki siten ensi silmäyksellä kuivan ja virallisen ruununmiehen vaikutuksen; mutta sangen kohteliaasti ja lipeäkielisesti hän nyt kuitenkin vastaanotti talonpoikaiset vieraansa, joita hän näkyi odottaneen. Hänen huoneessaan oli myöskin hänen poikansa Antti Hare, hienohipiäinen, pönkkähihaiseen ylimyspukuun puettu nuori upseeri, ja tämäkin nyt keikkuen kehoitteli talonpoikaisia miehiä arkailematta istumaan peremmäs nahkapeittoiselle rahille, — eipä heitä siis suinkaan tylysti eikä ankarasti vastaanotettu. Ja kun isä-Hare itse sitten kävi matalalla äänellä, kivahtamatta ja komentamatta, vieraitaan puhuttelemaan, niin oivalsi Hannu heti, ettei tässä nyt olekaan puhe lohitileistä eikä muista ikävistä asioista, — hiiteen sellaiset pikkuhuolet!

— Tahdotteko ryhtyä valtakunnalle tärkeään, mutta toistaiseksi aivan salassa pidettävään tehtävään, jonka kuningas on meidän suoritettavaksemme uskonut? — Näin kyseli linnanherra heiltä heti, jatkaen: — Siihen toimeen me tarvitsemme kaksi ymmärtäväistä ja luotettavaa miestä, — sitä varten olen juuri teidät nyt puheilleni kutsunut.

Hannulla melkein päätä huimasi tätä esipuhetta kuullessaan… Hänen korvansa humisivat, hänen täytyi ihan terästää tajuntansa ollakseen varma, että hän sen oikein oivalsi. Kuninkaan tärkeään tehtävään, — ja hän tässä oli lohitilejään surkeillut, niin että niska vieläkin oli hiessä…! Hui, hai, tästähän lähtikin nyt ilmeisesti toteutumaan hänen suuri, salainen, harras toivonsa päästä vielä kerran valtion suosioon ja uusille maineen urille. Koskipa ruunun luottamustehtävä mitä tahansa, näille urille se nyt joka tapauksessa vie…

Hannu kuuli, kuinka linnanherra edelleen salaperäisesti selitteli, että aikomus oli ensiksi ollut lähettää nuori Hare itse tälle tehtävälle retkelle… siksi arkaluontoinen ja vaativa se oli… vaan oli sitten arveltu sen paremmin soveltuvan tottuneille partiomiehille… Mutta hän kuuli oikeastaan vain isännän ystävällisen äänen ja puhkesi heti, sananrakoa saatuaan ja toveristaan välittämättä, vastaamaan:

— Uskollisesti olen ikäni Kaarlo-kuningasta palvellut, ja sen hän tietää, että luotettavampaa miestä ei ole koko valtakunnassa. Ehkä hän muistaakin minut vielä… itsehän hän, viisitoista vuotta sitten, minut vapautti Turun tyrmästä, jonne hänen puolestaan taistellessani olin joutunut… tuota kättäni hän silloin puristi ja muistaa lupasi…

— Hyvä on, olet siis juuri se mies, jota nyt tarvitsemme!

Hare hymähti hyväntahtoisesti, ja jos siinä hymyssä oli hiukan ivaakin Hannun juhlallisen sanatulvan johdosta, niin ei tämä ainakaan sitä huomannut. Voutien aulius näytti linnanherraa joka tapauksessa tyydyttävän, ja vaimentaen äänensä aivan tuttavalliseksi, niin että se yhä kiihdytti Hannun jännitystä, jatkoi Erik herra edelleen:

— Asia koskee, kuten sanoin, koko valtakuntaa, mutta näitä pohjoisia seutuja erityisesti…

Hän haasteli harvakseen — miksei jo paukauta esille asiaansa! Hannulla ihan sydän takoi odottaessaan, mihin se puhe lopulta kohdistuisi.

— Tietänette jo entuudestaan, että Kaarlo kuninkaalla on kauan ollut harras halu juurruttaa lujiksi Ruotsin vanhat oikeudet Jäämeren ja Valkeameren puolella.

Kun näin paljon oli selville käynyt, ei Hannu enää voinut pidättäytyä.
Hän oli alunpitäen hienosti aavistanut asian koskevan juuri näitä
Jäämeren asioita ja kiirehti nyt kehasten kertomaan:

— Niillä retkillä on oltu monesti, kyllä ne tiet tunnetaan. Siellä hiihtelin jo kolmattakymmentä vuotta sitten Vesais-vainajan kanssa, ja olihan siellä silloin mukana tämän Paavalin isäkin, vanha Oravainen…

— Sen parempi, kun matkat tuntenette, keskeytti linnanherra. — Nyt on Ruotsin ruunulla taas toiveita toteuttaa noita kuninkaan hartaita harrastuksia ja meidän on sitä varten täällä kohta toimiin ryhdyttävä. Kuningas on äsken lähettänyt sotaväkeään Käkisalmen kautta Venäjälle auttamaan sen suuriruhtinasta hänen vihollisiaan vastaan; toinen osasto on sinne lähetettävä täältä Pohjanmaalta, sillä kuningas tahtoo avunpalkakseen juuri nämä pohjoiset seudut vihdoinkin omikseen. Siksi on jo vastikään lähetetty Torniosta retkikunta Jäämerelle ja toinen on nyt pantava kulkemaan Vienaan. Kuningas on määrännyt minut tänne Oulunlinnaan käskynhaltijaksi näitä tehtäviä suorittamaan. Edeltäjäni ei saanut niitä toimeen, siksi kuningas suuttuneena kutsui hänet täältä pois…

— Vai siksi se Iisakki-herra täältä niin äkkiä hävisi, ihmetteli Hannu. — Jopa haistoinkin vähän käryä, kun hänet täältä vangittuna vietiin!

— Siinä oli syy. Kuningas oli käskenyt Isak Behmin toimeenpanna täältä sotaisen retkikunnan Suur-Suman linnaan, mutta hän vitkasteli, oli saamaton…

— Olisipa Iisakki siitä minulle vihjaissutkaan, pian olisi täällä suksimiehiä saatu kokoon, kehuskeli Hannu ponteissansa.

— Nyt emme me saa vitkastella…

— Ei ole tarviskaan. Olin jo kerran kaksikymmentä vuotta sitten samaa Suman linnaa valloittamassa, ei se paljoa pitele. Tuttu paikka, tuttu matka!

— Se seutujen tuntemus onkin tällä hetkellä ennenkaikkea tarpeen. Sillä teidän on nyt kuninkaan tahdon mukaan ensiksi ja heti lähdettävä siellä kahden käymään.

— Kahden, huudahti nuori Paavali, joka näihin asti ääneti ja ihmetellen oli kuunnellut linnanherran suurisuuntaista esitystä ja antanut vanhemman toverinsa yksin Harelle vastata. Mutta Hannu ei näyttänyt hämmästyvän tuota viimeistäkään ehdotusta, virkahti vain:

— Mikäs siinä on, käyhän tuolla matkalla vaikka yksin!

— Se on nyt asiani, jatkoi Hare virallisemmin. — Te hiihdätte Vienaan viemään sinne kuninkaan lähettämän kirjeen, joka on annettava Solovetin monasterin igumenille. Perin tärkeä kirje, hengellänne tulee teidän sen perilleviemisestä vastata, sillä siinä juuri esittää kuningas vaatimuksensa. Teidän on tiedettävä, millä asialla liikutte, mutta siitä asiasta ette saa hiiskua kenellekään. Perillä käytyänne on teidän vain tuotava tänne vastaus luostarin päälliköltä, — siinä ei saa siekailla eikä hutiloida!

Näin varotellessaan katseli liuhuparta linnanherra puheilleen kutsumiaan kansanmiehiä tiukasti silmiin. Hän tunsi hyvin vanhan kuninkaan miltei intohimoisen vaatimuksen, että hänen rakkaat pohjoiset suunnitelmansa vihdoinkin toteutetaan, ja tiesi omankin menestyksensä siitä riippuvan. Siksi juuri oli hän ensin aikonutkin lähettää poikansa Antin tätä asiaa ajamaan, mutta hieno nuori herra oli arastellut näin vaikeata matkaa, ja nyt tahtoi Erik tutkistella, oliko hän saanut oikeat miehet asialleen. Kiilto Hannun silmissä näytti hänelle kertovan, ettei hän ollut erehtynyt siitä miehestä, jolle hän nyt lähinnä päätti uskoa kuninkaan kirjeen, ja tähän tulokseen tyytyväisenä hän jatkoi Hannuun katsoen:

— Sinun vastuullesi jätän siis kuninkaan toimenannon ja hänen kirjeensä.

— Voitte uskoa…

— Mutta sen vieminen ei yksin riitä, teiltä vaaditaan muutakin kuntoa.

Tarjotusta luottamuksesta hurmaantuneena ahmi Hannu linnanherran sanat, kun tämä jatkoi:

— Teidän täytyy siellä Maanselän takana kulkea silmät ja korvat auki, ottaa selko, minkälaiset ovat sinne tänä talvena tiet ja matkat isommankin joukon kulkea, ja ennen kaikkea, onko siellä ja minkä verran varustuksia ja varustusväkeä, — käsitättekö? Hyvä! Jos tehtävänne ymmärryksellä ja nopeasti suoritatte, pääsette sitten oppaiksi ja partiopäälliköiksi itse retkellekin, jota varten tänne silläaikaa hankitaan miehiä ja varoja. Kuninkaan suosio on oleva hyvä palkintonne.

Näin puhui tuo muuten puiseva linnanherra vallan sulaneena, ja hänen keikaileva poikansakin oli melkein mielenliikutuksessa, kun hän hetken kuluttua hopitti talonpoikaiset miehet herrain pöytään palaa haukkaamaan, — taisipa olla iloissaan, kun itse säästyi sellaiselta hiihtoretkeltä! Ja sitä palaa haukatessa, jolloin särpimeksi ryypättiin Ranskan kihauttavaa viiniä, joi hän maljan ja toisenkin reippaiden suksimiesten ja heidän retkensä menestykseksi.

Hannu kulautti kurkkuunsa makeata viinaa, kuunteli onnitteluja ja nautti. Se oli hänestä kaikki kuin kaunista satua, — hänen oli jo vanhan kuninkaan uutta suunnitelmaa kuunnellessaan tehnyt mieli ihan hihkaista! Sillä iskihän se aivan hänen omiin, hartaimpiin unelmiinsa, loihtien ne yhtäkkiä ilmieläviksi. Ei, pojat, ei tässä ollakaan vielä ikäloppuja, Krankan Hannun tarina ei ole vielä päättynyt! Vielä päästään tästä ruunun retkelle, missä kysytään älyä ja oveluutta, vielä partiopäällikkönä liehtomaan, — tiesivätpähän herrat lopultakin, kun hätä tuli, kenen puoleen heidän oli käännyttävä!

Nuori Oravainen oli tehtävästä retkestä keskusteltaessa paljon pidättyvämpi kuin Hannu. Hän mainitsi herroille sen monista vaikeuksista, tiettömistä erämaantaipaleista ja hankalasta ruoansaannista. Mutta Hannu löi ne vaikeudet leikiksi ja virkahti vallan pisteliäästi Paavolle:

— Vanha Niilo-vainaja ei näitä matkoja arkaillut, olisiko pojasta polvi pilaantunut.

— Enhän arkaile, puolustelihe Paavali.

— Et toki. Taidat vain pelätä, että sinne eksytään! Herrat nauroivat rohkaisevasti Hannun reippaudelle ja taputtivat olalle vanhaa partiomiestä, jossa he havaitsivat asuvan oikean soturisielun, — sekös hiveli Hannun katkerana asunutta mieltä! Ja hän innostui siitä kertomaan entisistä partioretkistään, — sitä kerrottavaa olikin hänellä paljon ja sujuvasti häneltä tarina juoksi kannua kallistettaessa. Vihdoin kuitenkin liuhuparta isäntä nousi, aukaisi rautaisen lippaan ja toi sieltä Hannulle kouraan suurella sinetillä suljetun kuninkaankirjeen, varottaen:

— Sitä nyt vaali kuin silmäterääsi!

— Perille sen vien ja vastauksen tuon!

— Sen uskon. Tehtävänne nyt tiedätte, sopikaa lähtöpäivästä keskenänne ja onni retkellenne!

Oikein kädestä hän puristi talonpoikaisia vieraitaan. Siitä ymmärsivät nämä jo nousta ja lähteä Erik Haren kesteistä, vaikka Hannusta olikin vaikea noin kuumimmiltaan erota tuosta talosta, jossa hän oivalsi elämänsä rattaan yhtäkkiä onnen puolelle käännähtäneen.

Hän tunsi itsensä taas niin nuoreksi ja voimakkaaksi, kuin olisi kaksikymmentä vuotta pudonnut pois hänen hartioiltaan. Veri oli kuuma, jäsenet notkeat, jäntereet terästä, — hän käveli kuin kepeimmissä vuosissaan takaisin kolajavan hirsisillan yli kaupunkiin päin. Sillankorvassa, lumisella törmällä, pyörähti hän yhtäkkiä ympäri ja tarttui äkisti molemmin käsin nuoren toverinsa hartioihin, virkkoen:

— Eilen sanoivat ihmiset minua vanhaksi. Mitä sanot sinä, Paavali, siitä asiasta tänään?

— Eihän näytä sinua vielä ikä painavan.

— Eikä painakaan. Sinä olet vuosiltasi nuorempi, mutta pysyttele vain perässä, kun ensi maanantaina lähdetään tästä jokea ylöspäin hiihtämään!

Siinä he erosivat, ja Krankan Hannu läksi jo yötä myöten ajamaan Oulunsuusta kotiansa kohden Liminkaan, retkelle varustautumaan. Pakkanen pingoittui yötä vasten ja puski vihaisesti meriviiman kiihtyessä. Mutta reen perällä istuva mies ei tuntenut puhurin puristusta aavoillakaan mailla. Hän oli heittänyt ohjakset höllälle, antoi hevon hölkätä miten halusi, rekotti vain liikahtamatta reessä, katsellen kauas lumista lakeutta pitkin. Mutta hänen huuliaan väräytti tuontuostakin leppoisa hymy.

Hän ajatteli siinä näet palaamistaan aamuyöllä kotipirttiinsä. Siellä naisväki nousee vuoteiltaan ja kuhisee uteliaana hänen ympärillään. Johanna käy kyselemään: "No, mitäs sinulle, Hannu, siellä linnassa nyt sanottiin?" — "Eipähän paljoa", vastailee hän harvakseen. "Minulla on vain tässä povellani kuninkaan kirje, joka on vietävä Solovetiin…" — Enempää ei hän sano, mutta siitä jo pitää akkaväen ymmärtää, että nyt on miehellä taas lähtö suurempiin tehtäviin, että yksitoikkoisten pirttipäiväin ja naiskomennon aika on ohi…

Sitä toimettomuuden ja unhoituksen aikaa onkin kestänyt jo liian kauan, tuumi Hannu hiljaisissa rekimietteissään. Olipa hän jo pelännyt sen jatkuvan hautaan asti. Eipäs, — nyt se elämä taas aletaankin alusta, nyt näytetään, mihin vielä kyetään! Entinen kokemus avuksi, uusi vauhti päälle, eiköhän miehen arvo ja asema taas ylöspäin kimmahda…!

Reen perällä rekottaessaan ja lumista aavikkoa tuijottaessaan kuvitteli hän hetken kuluttua jo palanneensa onnistuneilta Vienan retkiltä, ensimmäiseltä ja toiseltakin. "Kuninkaan suosio on hyvä palkinto", — hän näki itsensä edelleen yhä tärkeämmissä ruunun luottamustoimissa. Niitä hoitaakseen on hän muuttanut uuteen kaupunkiin pois vanhalta, ilottomalta jokivarreltaan, ja siellä on hänellä nyt meritörmällä valkoisista hirsistä veistetty kaunis tupa, samanlainen kuin naapuriporvareillakin. Kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja tuvan päässä kamari. Sinne tulee joskus linnastakin herroja häntä tervehtimään ja yhdessä he siellä peräpenkillä olutkannun kallistavat. Vanhalle jokivarrelle ovat jääneet vinoseinäiset pirtit ja toraavat naiset, uudessa tuvassa hoitaa emännyyttä kenokaulainen nuorikko, joka viimeisen voittoretken kunniaksi valkoisin käsin kantaa pöytään uuden, vaahtoavan haarikan…

III.

Pari viikkoa myöhemmin hiihtivät jo Vienaan lähetetyt airuet kontit selässä Lentiiran aavaa ulappaa pitkin kaukaista itää kohden. Tuuli kiihtyi, rupesi pyryämään ja keli kävi raskaaksi. Koko laaja selkä kohisi pian sakeana myrynä; myrsky repi lunta sekä pilvistä että aavikolta ja vatvoi sen koviin, tahkeisiin kinoksiin, joiden yli suksi vaikeasti juoksi, eivätkä hiihtäjät nähneet montakaan syltä eteensä. Mutta ei auttanut heidän pysähtyä lepäämäänkään, ennenkuin järvitaival oli taitettu, sillä pian olisi tuisku heidät jäätikölle peittänyt.

Hannu puski tapansa mukaan edellä, puski ja kiroili itsekseen, sillä tämä vastaan kahnaava myrsky kävi hänelle jo vaivaksi. Hän oli Limingasta lähtiessään kaikista kehumisistaan huolimatta hiljakseen pelännyt näitä pitkiä taipaleita. Olihan hän kyllä ennen nuorempana ne katkaissut, mutta nyt moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt tällaisia pitkiä erämaanretkiä ja sillävälin oli ruvennut tulemaan tuota lihaakin liiaksi… Vaikkei hän tahtonut sitä myöntää, oli hän tullut vähän laiskaksikin hiihtämään, — sitä kun kotikylissä hevosellakin pääsee… Mutta alkumatka oli kuitenkin mennyt miltei odottamattoman hyvin Kajaanin uuteen linnaan asti, jonne rakennustöiden vuoksi tie oli auki ja yöpymäkyliä riittävästi. Eikä ollut näihin asti toki sattunut tällaista herranilmaakaan.

Nyt se kiinnitti. Vaikka Hannu ei yleensä ollut laskenut nuorempaa toveriaan edelle, ettei tämä pääsisi häntä väsymyksestä pilkkaamaan, niin nyt hän kumminkin hengästyneenä tuokioksi pysähtyi ja huusi Oravaiselle:

— Avataanpa vuoroin latu… tässä käy raskaaksi yksin kyntää.
Hiihdäppäs sinä nyt vuorostasi edellä.

Ja kun Paavo lähti ravakasti edellä painamaan, lisäsi hän vielä:

— Hiihdä tasaisesti ja hätäilemättä, ei tässä riehtominen auta.
Tulenpahan minä sitten taas ladunavaajaksi.

Siinä toisen ladulla oli sentään vähän kepeämpi liukua ja Hannun mietteetkin lähtivät jälleen iloisemmin kulkemaan. Hän muisteli ennen nuorempana tekemiään suksiretkiä ja seikkailuja vainolaisen mailla, — onpa hauska taas niitä muistoja verestää. Silloin hän oli hulivilipoika, tapeltiin väliin ja väliin pelailtiin tyttöjen kanssa… nyt ovat edessä vakavat tehtävät. Niiden silloisten retkien johdosta kutsui kuningas Vesaisen puheilleen Ruotsiin, kiitteli häntä ja antoi lahjoja… eiköhän se maan vaari näiden vaivalloisten rehkimisten jälkeen vielä kutsu meitäkin luokseen tarinoimaan. Siellä kuninkaanlinnassa on silloin leppoisa levätä ja muistella näitä tuiskupäiviä ja rakotulen ääressä vietettyjä öitä…

Tällaiset mietteet ne innostivat tuiskussa hiihtäjää eikä hän ollut väsymyksestään valittavinaan. Mutta tiukalle se sittenkin otti… tuntui jo monesti kuin olisi ruvennut luonto lähtemään, ja mielestä häipyivät silloin valoisat mietteet. Pitkä oli jo ollut hiihtorupeama, sittenkuin Lentiiran länsirannalta oli selille laskettu, se jo tuntui sekä vatsassa että nilkoissa. Tämä keli-vietäväkin… ja vastainen tunkee lumen ihan suun sisään, salpaa hengityksen! Nyt sen taas kerrankin tuntee, miten hiki voi ihmisestä lähteä, eikö lie selkä mekkoa myöten märkä… konttikin tuntuu nyt niin turkasen raskaalta…!

Hannu puristi sauvojaan ja potki tanakasti toverinsa perässä pysyäkseen, — kirvelkööt nilkat! Milloinkaan hän ei myönnä, ettei hän jaksa hiihtää siinä missä nuorempikin, ettei hän olisikaan enää entinen, uupumaton partiomies…! Oikeastaan olisi hänen jo ollut vuoro lähteä laduntekijäksi, mutta tuntuipa kuin siitä ei nyt olisi mitään tullut. — Eikö tule, — mitä joutavia, — pitääkö siis laskea Paavo kotiin palattua kehumaan, että pysyipä vanhempi mies sentään Lentiiran selällä kernaasti valmiilla ladulla…?

— Annahan Paavo… huusi hän toverinsa kintereille rientäen, — annahan kun minä taas pusken edeltä!

— Eiköhän se sentään käy kepeämmin minulta, nuoremmalta…

— Hä, nuoremmaltako… kyllä minä tässä ikäeron näytän!

Kimpautuneena pingoitti Hannu kivistävät pohkeensa ponteviksi, purasi hammasta ja porhalsi, topakasti umpea avaten, toverinsa ohitse. Jalkaterät tuntuivat jo kyllä melkein turrilta, mutta tahtonsa voimalla hän nekin pakotti toimimaan.

— Eikö tälle selälle laitaa tulekaan, puheli hän sentään jo vähän myöhemmin puolittain itsekseen, ja hänen äänensä soi hengästyneeltä ja tuskastuneelta. Sillä paljon työläämmältä kuin äsken tuntui hänestä nyt ladun avaaminen ja yhä verkemmäksi kävi vauhtikin, — hän ei voinut olla sitä itse huomaamatta eikä toveriltaan salata.

— Ei näy tässä myryssä rantoja, vaikka olisivat likelläkin, huohotti
Paavali vastaukseksi. — Mutta tottapa sieltä vastatuulesta löytyvät.

— Tottapa aikanansa! — Hannu koetti puhua rauhallisesti, mutta tunsi äänensä värähtävän. Häntä nyt tosissaan väsytti, ei tahtonut enää jalka totella mäystimessä. — Mitä hittoja, tuumi hän itsekseen, — joko olisi tullut tosi eteen. Ja mitenkäs sitten? Hangelleko maata, — siihen kohmettuu heti likomärkä mies! Entä kuninkaan kirje…? Pitääkö Krankan Hannun, itse kesken uupuessaan, antaa se Paavolle perillevietäväksi ja myöntää, että jo vanhuus voitti…?

— Ei koskaan! Tässä on kestettävä, eteenpäin vain! Niin ponnisti hän taas kotvan aikaa vastaseen. Mutta väsymyksen lisäksi vaimensi jo tuskan ja epätoivon hiki hänen voimiaan. Hän hiihti kuin pökerryksissään, hengitys kävi yhä ahtaammaksi, toisinaan hän tunsi aivan horjahtavansa suksiltaan. Mutta hän puristi sauvojaan ja jatkoi niiden nojassa…

Taas tuli eteen pahempi kinos, jonka tuuli oli iskostanut tiiviiksi ja sitkeäksi. Siihen töksähti Hannun suksi kuin kiinni, ensiksi yksi, sitten toinen, eikä jalka jaksanut potkia sen vyöhykkeen yli. Mies huojui ja horjahti kyljelleen.

— Perhanan takkukeli… niinkuin olisi soraläjään hiihtänyt…!

Näin Hannu koetti suuttuneena selittää kaatumistaan ja hän kohottausi siitä taas heti muka suksilleen noustakseen. Mutta polvijänteet pettivät, jalka lipsahti alle kuin linkkuun ja rinta läähätti pahasti, — hän jäi siihen kuin riepu kyljelleen retkottamaan.

Paavo saapui samassa perästä, pohteissaan hänkin, mutta vielä sentään voimissaan. Hän seisattui sauvojensa varaan ja kysyi leikillisesti.

— Joko pettivät voimat Limingan urholta?

— Jalka lipsahti, taisi vähän polveen sattua… vastaili Hannu, koettaen kääntyä istumaan.

— Annahan kun autan sinut suksille…

— Kyllähän minä tästä… Taikka maltahan… huokasen tässä hetkisen…

Hän ei jaksanut toisen tukemanakaan nousta suksilleen ja oivalsi, ettei hänestä nyt ollut matkan jatkajaa. Polveen oli sattunut hänen kaatuessaan… mutta ei se ollut sitä… hän oli jo voimansa viimeiselleen ponnistanut eikä ollut mitään varalla. Siinä oli ihminen avuton, tahdon voimakaan ei enää jaksanut valaa vaikkua turtuneisiin jäseniin… Hannusta rupesi tuntumaan, että tässähän onkin niin pehmoinen levätä… Hän säikähti samassa tuota omaa herpautumistaan — tähänkö nyt siis pitäisi kangistua ja kuolla…? Ja kotona sitten kerrotaan, että eipä ollut Krankkalaisesta enää partioihin, sinne tupertui Lentiiran selälle… Ja kaikki kauniit unelmat ovat kuitit…

Pakostakin olisi pitänyt päästä pystyyn… hän koetti kohota kontilleen, mutta siitä ylemmäs hän ei noussut. Tuisku soi yhtä sakeana selällä, se rupesi heti kasaamaan kinosta hänenkin ympärilleen, ikäänkuin haudatakseen kaatuneen miehen.

Paavo seisoi sauvainsa varassa hänen vieressään ja virkkoi vihdoin huolestuneena:

— Tähänkö pitäisi jäädä yöksi säätä pitämään…? Ei tule mitään, kun ei tulta saada…

— Eihän siitä tule mitään… Maltahan.

Hannu oli taas vaipunut kyljelleen äskeiseen koloonsa — hänen jäsenensä olivat kohmettuneet, hän ei saanut niitä liikkumaan. Tuiskun lisäksi näytti jo iltahämäräkin peittävän kaikki pimeäksi hänen ympäriltään, hänestä jo tuntui, että tässä se on nyt lorun loppu. Se oli Krankan Hannun viimeinen sankariretki…

Tähän masentavaan ajatukseen hän ikäänkuin vaipui ja torkahti.

Paavali katseli kauhulla toveriaan, katseli hädissään ympärilleen pyryävälle selälle. Vasemmalla kädellä oli tuisku kuin ohkasempaa, hänestä näytti sieltä jotakin haahmottavan. Kiireesti hiihti hän sinnepäin tutkimaan, olisiko siellä edes jokin saaren nyppylä… Aivan oikein, siellä oli, jopa aivan lähellä, maan ranta vastassa, metsäinen rinne… Nuolena palasi nuori mies sitä kertomaan kinokseen peittyvälle toverilleen.

— Tässä on metsä ääressä, nouse, hiihdetään sen suojaan! Kaivetaan siellä maja kinokseen ja tehdään komea rakovalkea!

Hannu ei vastannut. Hän kuuli kyllä toverinsa sanat, mutta kuuli ne kuin kaukaisen huminan eikä saanut ääntä suustaan kulkemaan.

— Nousehan…

Hätääntyneenä tarttui Paavo häneen hartioista, koetti nostaa raskasta miestä, ravisti häntä minkä jaksoi ja haastoi nousemaan.

Silloin lähti taas veri verkalleen virtaamaan jähmettyvän miehen suonissa, hänen tajuntansa palasi selvemmäksi ja hän sai jo äänensä kulkemaan.

— Niin, rakovalkea…

— Nouse, tässä on ranta…!

— Maltahan, huokasen vielä…

Hän oli taas koettanut liikahtaa, mutta vaipui jälleen hankeen, eikä kotvaan aikaan vastannutkaan Paavon puheisiin. Paavo sitoi silloin kiireesti vyöllään Hannun sukset yhteen, vyörytti niiden päälle toverinsa ja lähti häntä siten vetämään metsää kohden. Monesti kierähti kontettunut mies suksilta ja Paavon oli taas vyörytettävä hänet niille…

Taas virkosi Hannu, kun toveri häntä näin kinoksessa kieritteli. Oltiin jo metsän rinnassa, suojassa pahimmalta myrskyltä. Hannu näki nuoren miehen ylitseen kumartuneena, näki huolenalaisen, lempeän, kauniin kiillon ystävänsä silmissä… niiden sininen, terve ilo, kun ne huomasivat retkikumppalin virkoavan, painui syvälle Hannun mieleen. Mutta siihen välähti samalla toinenkin tajunta: Onko Paavo jo älynnyt hänen avuttoman uupumuksensa ja menehtymisensä…?

— Haehan sompani jäältä… käski hän, ponnistaen äänensä mieheväksi.
— Jo minä tästä itsekin kykenen pystyyn… Sattui pahasti polveeni…

— Joko todella jaksat nousta? kyseli Paavo vilpittömällä riemulla.

— Mikäs tässä… eihän tässä hätä vielä ole likelläkään… pahemmatkin kolaukset on partiomiehen kestettävä!

Sillävälin kuin Paavo haki jäältä hänen sauvansa, kohottausi Hannu hitaasti kontalleen ja ryömi kinoksen yli kuusiryhmään, johon hän koetti suksilleen istahtaa…

Hetkeä myöhemmin loikoilivat partiomiehet rinnakkain havuvuoteella kinokseen poljetussa tuulensuojassa ja ihanasti lämmittävä rakotuli edessään. He sulattivat poronlihaa illallisekseen, hautoivat kontettuneita raajojaan ja puhuivat päivän vaikeasta taipaleesta. Hannukin oli pian, saatuaan palan haukatuksi ja jalkansa haudotuiksi, reipasta miestä, kehasten, että monessa liemessä hänkin on ollut, mutta eipä tällaisessa myryssä. Hänen tupertumisestaan kinokseen puhuttiin vähemmän, Paavokaan ei ylvästellyt avustaan eikä pelastustoimistaan. Ja Hannu itse harkitsi tyystin, toveriaan syrjästä katsellen, oliko tämä todella tajunnut hänen lopullisen avuttomuutensa… Ehkei se sentään käsittänyt hänen jo olleen kontettumassa… taisi toki uskoa, että hän, Hannu, vain tahtoi hetkisen levätä…

— Tuohon polveen sattui kaatuessani pahasti… miten lie jalka vääntynyt, oli tehdä miehelle ihan viimeiset kepposet, — niin selitti hän nyt kolttostaan, ojennellessaan koipeaan tulta kohden ja sujutellessaan edestakaisin jalkaansa. — Mutta kyllä se siitä taas vertyy, kun tässä nuotiolla yö levätään…

— Ja huomiseksi kai myrskykin asettuu.

— Tietysti asettuu… eihän hätä vielä ole tämän näköinen…

* * * * *

Huomenna matkaa jatkettiinkin. Vähän lyhenteli Hannu nyt päivätaipaleita, sovitti tiheämpään ruokailupaikat ja varoi tuiskulla lähtemästä suurille selille. Siten hän hyvin jaksoi taivalta tehdä ja liiat rasvat sulivat sillävälin kepeämmiksi. Pian siitä jouduttiin karjalaisten kyliin, joista taas veti teitä Vienan rannoille, — silloin oli Hannu jälleen varma ja taittumaton suksisankari, oli ylpeä kuninkaan lähetti, joka karkealla äänellä komenteli Karjalan miehiä oppaikseen ja heille kehui matkansa tärkeyttä. Ja kun pitkillä metsätaipaleilla pysähdyttiin nuotion ääreen, silloin hän väliin ikäänkuin lohduttikin nuorempaa toveriaan tarinoiden, että vaivalloistahan tämä matkanteko on, mutta on siitä vielä palkkakin valituille miehille.

— Eipä näiltä taipaleilta joka poika selviäisikään, tässä täytyy olla miehet taattua tekoa!

IV.

Palattuaan — alussa vuotta 1611 — lähettimatkaltaan Vienasta asusti Krankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan käymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa, siellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit, jotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan väliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella ja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

— Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!

— Ja ruunun mies!

Linnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja, jotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa talviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen ja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan puolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja muonamahdollisuudet.

Hannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan kynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa kuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan käynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään Vienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja vaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen, istui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi Hannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, — hänelle tuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu mitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen oivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken aika läheni.

Sillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei Solovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan, siihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta sotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin asioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto osoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten valloitusaikomusten peittämiskeinoksi. "Lähtekää jo vihdoinkin sille retkelle Jumalan nimeen!", niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi kirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.

Jokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut Länsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä, ja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet valmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa varten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta pohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä koota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, — se tehtävä tuli hänelle kuin luonnostaan lankeavana.

Näissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen siellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon hänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa kaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan ikävöinyt — nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää pelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!

Kotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä sieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri matkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta kotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän vain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli kapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti Hannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja hymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:

— Tuolla on Krankkala… pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä selvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!

— Tähänkö samaan paikkaan?

— Tuskin… taikka kuinka nyt asiat kääntyvät…

Voutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian selvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he olivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli sotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä oli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan rakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo oli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä uutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi, mitenkään olisi jaksettu maksaa.

Siitä kaikesta oli jo Voutilassa surkeita valituksia esitetty ennenkuin Hannu sinne ehtikään, ja hänen astuttuaan väentäyteiseen tupaan pääsivät ne pian uuteen vauhtiin.

— Mitä varten sinne Karjalaan sitten olisi lähdettävä talvikaudeksi rämpimään, kyselivät ukot harmistuneina. — Sinäkin Hannu rupeat vielä vanhana miehenä joutavoimaan!

— Ja meidän, talonpoikainko, muka pitäisi lähteä sinne sinun perässäsi tarpomaan!

Oikein suurta luottamusta ei liminkalaisilla näyttänyt olevan tätä merkkimiestään kohtaan, eivätkä he erinomaisemmalla arvonannolla häntä puhutelleet.

Aluksi ei Hannu antautunut pitäjänmiestensä kanssa väittelyihin, tervehti vain rattoisasti tuttaviaan, pistäysi karsinassa naisten puolella kertomassa Karjalan terveisiä ja istahti sitten Kaapro-voudin viereen peräpenkille miesten puhetta kuuntelemaan. Vasta kun naapurit kovin äänekkäästi kävivät häntä ahdistamaan, virkahti hän rauhallisesti:

— Köyhäthän nyt on ajat, niin ovat Krankkalassakin, mutta muistelen minä kuitenkin, että ennenvanhaan noustiin suksille vielä köyhemmissäkin oloissa, kun oli vainolaista kuritettava. — Ja väittelijäin keräytyessä lähemmäs hänen ympärilleen jatkoi hän hiukan pisteliäästi: — Onhan tässäkin miesparvessa partasuita uroita, joita ei silloin mikään pidättänyt Vienaan hiihtämästä.

Isäntämiehet sen myönsivät, mutta väittivät aikoja nyt toisiksi. Silloin Vesaisen aikaan käytiin Karjalassa maksamassa vanhoja kalavelkoja, sinne vaati silloin miesten sisu, ja mitä sieltä silloin otettiin, se otettiin omain tappioiden korvaamiseksi. Mutta nyt ei Pohjanmaan miehillä ole karjalaisia vastaan mitään valittamista, rauhassa on eletty lähes parikymmentä vuotta, ei ole enää koston syytä, — siksi ei ole halu uudistaa noita vanhoja vainon aikoja.

— Lähdeppäs sinne suotta pakotta ärsyttämään rajantakaisia, nostattamaan nukkuvaa kontiota, kyllä se sieltä taas herää ja karjasi repii!

— Ja minkäpä voitat hiihtämällä sinne asiatta ja tarpeetta tappelemaan!

Näin tiukkailivat rauhalliseen raadantaan tottuneet maamiehet, joista koko partiohanke nykyoloissa oli päätöntä ja vaarallista hommaa, ja he moitiskelivat kautta rantain Hannua, että tämä ikämiehenä oli antautunut asiamieheksi sellaiseen seikkailupuuhaan. Silloin Hannukin vähitellen kuumeni ja kävi kipakammin vastailemaan:

— Mitäkö voitetaan? Mitä olivat sitten ne Vesaisen voitot, joita yhä vielä ylistetään? Nuo silloiset retket olivat pieniä, tuloksettomia partioretkiä… edestakaisin vain toisilleen kostettiin. Nyt on aikomus valloittaa maita ja kaupunkeja ja siten lopullisesti ratkaista karjalaisten ja meikäläisten välit. Sitä varten pannaan nyt ruunun toimesta käyntiin komea ja suuri sotaretki, aivan toista maata kuin Vesaisen aikaiset ryöstöhiihdot…

Mutta isäntämiehet eivät sanoneet välittävänsä koko siitä ratkaisusta; eläkööt karjalaiset rauhassa omilla rannoillaan, eiväthän he häiritse Ruotsin ruunua, mitäpä heitä lähtee rääkkäämään. Ja taas kohdistui arvostelun kärki ankarana Krankan Hannuun, jonka oman maineensa kaipuussa ja Vesaisen mainetta kadehtien sanottiin antautuneen haalimaan rahvaan miehiä tuolle uhmaretkelle. Entiset partiotoverit muistuttivat myös purevasti, että silloin Vesaisen aikaan oli Hannu, vaikka nuori olikin, usein varotellut toisiakin antautumasta turhiin verenvuodatuksiin ja aina ajanut sovinnon asiaa. Ei tunnu mies iän mukana ainakaan viisastuneen!

Siitä Hannu jo kimpausi, veri kohisi korviin, silmät syttyivät palamaan ja komeana hän siitä koholleen nousi. Tuvan täyteinen väki katseli kummissaan tuota tuonaan jo ränstymään ruvennutta miestä: hän oli tänä talvena kuin nuortunut ja norjistunut, olihan hän kuin sankari siinä suoraryhtisenä seistessään punottavin poskin ja päätään pitempänä kaikkia muita, — häntä tuskin olisi enää uskonut vanhaksi Hannuksi. Niinkö oli äskeinen Vienan hiihto nuorentanut miehen, mahtoi siinä sittenkin olla vielä vanhaa sisua! Näin miettien miehet vaikenivat ja ihailevaa supatusta kuului naisten joukosta, kun Hannu ravakasti karahti keskilattialle ja helähtävällä äänellä vastasi:

— Partioissa olen kulkenut aina siitä asti, kun isävainajani otti minut mukaansa rajajärville. Enkä ole sotia karttanut, sen tietävät ne, jotka Santavuorella rinnallani tappelivat, vaikkei siitä ole lauluja tehty. Jos olen joskus varottanut, lienee minulla siihen syytä ollut, mutta nykypolven nuoret miehet ovat syyttä pelkureita. Kuningas kutsuu teitä nyt miesten retkelle vanhoja vainolaisiamme vastaan, en minä, mutta minä en arkaile lähteä mukaan verestämään vanhoja muistojani!

Toisilta miehiltä meni suu tukkoon tuota kuullessaan, toiset vain yhä todistivat koko aijotun retken hullun hankkeeksi. Mutta olipa sellaisiakin, jotka heränneistä muistoistaan innostuivat. Vanha Juorkunan Jussi Temmesjoelta, joka oli keski-ikäisenä miehenä ollut Hannun toverina Vesaisen retkillä, läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

— Hullun hanketta se on, Hannu, mutta se vetää vanhaa partioluontoa, — tässä on yksi mukaasi lähtemään!

Mutta toiset veistelivät:

— Yksinpä taidatkin olla, Jussi, vanhuus sinuakin jo vaivannee! Hiihdä sinä kahden Krankkalaisen kanssa — muita ei täältä lähde!

Silloin muutti Hannu yhtäkkiä äänensä komentavaksi:

— Tässä ei nyt kysytä, lähteekö täältä suksimiehiä Vienan retkelle, — lähteminen on, sillä kuningas käskee.

Hän käännähti kopeasti ympäri äänettömäksi käyneessä tuvassa ja jatkoi kohta samaan sävyyn:

— Niin on asia. Täällä on saapuvilla linnan kirjuri, alkakaahan vain hänelle ilmoitella, kuka kustakin talosta pannaan hiihtämään!

Ei siinä auttanut motkottaminen. Vastahakoisemmatkin isäntämiehet vaikenivat, mutta hiljaa he yhä keskenään katkeralla mielellä supattivat, muristen:

— Onpa nyt Krankan Hannusta tullut mahtava mies, on kuin jo olisi ensi mies kuninkaasta…!

— Heittäysi herrain kätyriksi, sinne sitä onkin aina luonto vetänyt. Ei ole Hannu enää meidän miehiämme, vaikka hän puhuukin vanhoista partiomuistoista.

— Mitä partioita nämä ovat! Lähdeppäs omin päin rehkimään ja hankkimaan rahvaalta uutta sotaväenottoa! Selkäänsä sietäisi mokoma ruhtinas!

— Ja yhtä tuntuvasti kuin Tarharannan luhdissa. Luvataanko lehmännahka talosta sille, joka tämän herrain kätyrin pehmeäksi pieksää?

Näin he nurkissa kuiskailivat ja joitakin katkelmia siitä napinasta kuuli kyllä Hannukin, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän silmäili ympärilleen ja oivalsi esiintymisellään tehneensä pystyvän vaikutuksen yleensä pitäjäläisiinsä, niin miehiin kuin naisiin, jopa niihinkin, jotka suuttuneina nurkissa supattivat. Erityisesti hän huomasi naisten pysähtyneen taloustoimistaan tuota viimeistä väittelyä kuuntelemaan — hän oli nähnyt kimalluksen erään rivakan neitosen silmissä ja älysi, ettei se puna, joka immen poskilla leikki, johtunut yksinomaan lieden hohteesta. Siitä hänen mielensä yhä varmistui, siitä rohkeus rinnassa paisui ja rempseänä istahti hän taas peräpenkille Juorkunan viereen, jolle hän virkkoi:

— Lähtee niitä suksimiehiä tästäkin kylästä muitakin kuin me, vaikka naapurin isännät vähän napisevatkin!

— Mutta ne vihaavat sinua, Hannu!

— Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani verotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on kauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!

— Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.

— Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain varassa, tukevampi on nyt turva takanani!

Pystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa, jossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät — se hänen mieltään hiveli. Sillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään hiukan niinkuin alakärsänä… he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan ja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä miehenä. — Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo siinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän käskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!

— Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi hän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään vitkastelevan. — Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään sinunkin talostasi!

Hän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta katselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin luota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa lupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan tervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, — olet nuori vielä!

Ja kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä kokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun juhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.