IX.
Sama pettymys kuin Kiimasjärvellä, oli Krankan Hannun johtaman suksimiesjoukon kestettävä seuraavissakin karjalaiskylissä, joihin se saapui. Ne olivat autioiksi hyljätyt, väki oli paennut, vieden ruokatavaransa mukanaan. Ainoastaan kauas metsiin poiketen osuivat hiihtäjät väliin jonkin kyläkunnan piilopirteille ja saivat niistä siepatuksi pakolaisten eväät, mutta ne menivät silloin nekin enimmäkseen heidän omiin tarpeisiinsa. Perästä verkalleen retkeilevä Anders Stuartin sotajoukko sai syödä loppuun Oulusta mukanaan otetut muonansa, ja yhä huolestuttavammaksi kävi sille kysymys: Mistä sitten? Miehistö, jonka päiväannoksia oli puolennettava, napisi, ja turhaan lennättivät päälliköt vihaisia hätäviestejä Hannun etujoukolle. Se kyllä retkeili reitiltään yhä kaukaisempiin kyliin, mutta tulos oli sittenkin laiha.
Vähitellen oli kuitenkin Stuartin retkikunta, osaksi juuri näiden elintarvevaikeuksien kiirehtimänä, vihdoin huhtikuun lopulla saapunut lähelle Vienan rantaa, jossa toivottiin päästävän runsaammille ruokamaille. Tämä merenrannikkohan sen nyt olisi, kuninkaan käskyä noudattaen, ollut vallattava Ruotsin valtakunnalle, siinähän se siis nyt oli matkan päämäärä lähellä. Näihin asti ei retkikunta ollut kohdannut tiellään mitään vastarintaa, tuskin nähnytkään yhtä ainoaa maan asukkaista autioissa kylissä. Nyt oli kai vihdoin päästävä tositoimiin käsiksi. Laskeutuessaan pääjoukkoineen Suma-joen jäätä pitkin sen suistoa kohden, jossa, puolen penikulman päässä merenrannasta, sijaitsi Suur-Suman saarilinna, kutsui Stuart senvuoksi ruoanhakuun hajaantuneet suksimiesparvensa luokseen, arvellen niitä kaikkia tarvitsevansa. Siten joutui Krankan Hannukin, joka Maanselältä asti oli omin päin suksipäällikkönä retkeillyt, jälleen liittymään herrain komentamaan armeijaan.
Hän oli mielellään pysynyt tästä pääjoukosta loitolla tietäen, ettei häntä siellä suopein silmin katsella. Mutta siepattuaan juuri äsken Sorokan suolakeittämöistä niiden talvivarat saattoi hän nyt tuoda Stuartille sievosen muonasaaliin, ja palasi hän senvuoksi miehineen ja porokuormineen taas rohkeammalla mielellä, melkein kerskuvana pelastajana, pääjoukkoon, jota jo nälkä pahasti ahdisti.
— Nyt syökää, niin että nälkä kerrankin lähtee! kehahti Hannu ylvästellen, viedessään levähdyspaikalla kuormansa muonamestarille, jota taaja, leipää mankuva miesjoukko piiritti.
Päällikötkin keräytyivät näitä Hannun herkkuja katsomaan, ja tosiaankin oli kaikki se suuttumus ja kiukku, joka viime aikoina heidän piiristään niin monesti ja uhkaavana oli Hannuun kohdistunut, samalla kuin pois puhallettu. Oikeinpa tunnustus annettiin hänen uusimmille partiotöilleen.
— Niin, syökäämme nyt, ruoastahan retkemme menestys riippuu, kehotteli hyvätuulinen irlantilainen hiukan myrkyllisesti, kääntyen skotlantilaiseen asetoveriinsa, joka niin usein oli vakuuttanut ruoansaantia retkensä menestymisen ehdoksi. — Sitten kai olemme miehiä valloituksiin ryhtymään!
— Aivan oikein, muona on voiton tärkein edellytys, väitti Stuart pistoksesta välittämättä. — Nytpä alkavatkin sotaiset tehtävämme.
— Ja kuta kovemmin syömme, sitä tuimemmin sodimme! päätteli pörröparta edelleen. —
Tuo muutaman penikulman päässä edessäpäin oleva Suur-Suman linna oli, se yleisesti tiedettiin, läntisen Vienan lujin varustettu paikka, ja se olisi retkikunnan nyt siis ensi työkseen ollut anastettava käsiinsä. Varoskellen sitä sen vuoksi Stuartin joukko lähestyi, sillä ilmeistähän oli, että sinne, samoinkuin Karjalan maakyliin, jo ajoissa oli saapunut ennakkotietoja lähestyvästä sotajoukosta, — arvatenkin oli siellä siis varustuksiin ryhdytty.
Jokivarren vankka metsä rupesi harvenemaan, maat aukenivat ja kun vielä pieni rupeama oli, koskia sivuuttamalla, rantaa myöten kuljettu, saattoivat retkikunnan päälliköt törmältä nähdä edessään pienen, jokisaareen rakennetun, harmaakivisen linnan, joka oli heidän vaivalloisen retkensä lähin määrä. Linnan alapuolella, jokiahteella, oli Hannun kertomuksen mukaan ennen ollut pieni kauppakylä, mutta nyt se oli poltettu pois, nähtävästi, ettei se soisi suojaa vihollisille, ja yksin törötti siis tuo vähäinen, muurien ympäröimä varustus siinä vakavana ja jylhänä äänettömän, lumisen luonnon keskellä.
Kovin pieneltä ja mitättömältä se etäältä katsoen retkeläisistä näytti. Sen katto ja muurinharja oli paksun lumen peitossa, sen matalan tornin räystäiltä riippui suuria jäätappeja eikä yhtään ihmistä näkynyt sen valleilla eikä tornissakaan. Se oli kuin kuollut linna, miltei naurettavan vaarattoman näköinen. Mutta päälliköt tahtoivat kuitenkin pitää varansa, ennenkuin sitä lähestyivät. He panivat suksi- ja jalkamiehiä vakoilemaan joensuuta aina merenrantaan asti, mistä Vienan rajaton jääulappa häikäisevänä kimalteli kevätpäivän paisteessa katsojan silmiin. Ja vasta kun nämä tiedustajat palasivat ilmoittaen, ettei elävää olentoa ollut mailla halmeilla, siirsivät he leirinsä linnan edustaiselle ahteelle ja ryhtyivät heti sotaisiin valmistuksiin.
Vanhat partiomiehet olivat matkan varrella neuvoneet päällikköjä äkkirynnäköllä valloittamaan tuon nähtävästi heikosti miehitetyn varustuksen, ja sitä menettelyä oli aina taisteluun valmis irlantilainenkin puolustanut. Mutta toisilla sotaherroilla oli toinen tuuma: Eihän tiedä, mikä vaara siellä voi väijyä, varminta on turvautua uuden ajan sotataitoon ja avata linna noilla vaikeasti hinatuilla tykeillä, jotka kerran jos toisenkin olivat kuppelehtineet Maanselän kinoksissa, — pitihän niidenkin vihdoin saada virkansa täyttää!
Synkkäsilmäinen, aina tyytymätön; tykkimestari, jonka kasvot nyt tärkeä tehtävä kerrankin kirkasti, sai siis tarpeeksi työtä: Hän asetti rautaputkensa kaikkien sotataidon sääntöjen mukaisesti törmälle, ruveten niillä kuolleennäköistä saarilinnaa pommittamaan. Laukaisi kerran ja toisenkin. Tykinluodit tupsahtivat linnan edustaiseen kinokseen taikka mätkähtivät sen paksuihin muureihin, tekemättä niille nähtävää vahinkoa ja herättämättä linnaan henkeä. Hollantilainen silloin sylki ja syytteli, että tulomatkan moninkertaiset lumihauteet olivat vieneet hänen putkiltaan tehon, ja vaati niitä siirrettäviksi lähemmäs linnaa. Miesjoukko kävikin työhön, vyörytti tykit törmältä jäälle, kaivoi niille siellä kauniiseen riviin lumiset kuopat ja taas ryhtyi mestari itse sytytintään hoitamaan. Mutta tuskin oli siitä pari laukausta ammuttu, kun jo soi autionnäköiseltä saarelta vihainen vastaus: Linnan lumettuneista ampuma-aukoista räiskähti paukaus toisensa perästä. Hollantilainen kaatui itse raskaimman putkensa alle, johon luoti oli sattunut, ja pääsi hädin tuskin eheänä sieltä esiin ryömimään. Kaksi miestä menetti henkensä, toisia haavoittui…
Siltä välimatkalta ei ollut hyvä pommitella ja kiireellä olivat siis raskaat, rautaiset putket taas hinattavat törmälle, jossa sotaherrat kävivät illan suussa uutta neuvottelua pitämään.
— Suman linnalla on siis kynnet ja hampaat, totesi nuori Antti Hare toivottomana. — Näettehän, ei sitä näillä tykeillä muserreta.
— Ei varsinkaan, jos heti ensi laukauksia peräydytään, huomautti irlantilainen ivallisesti.
— Pommita sinä aukealta jäältä, jossa ei ole mitään suojaa, ärähti hollantilainen suuttuneena vastaan.
Herrat joutuivat keskenään kipakkaan väittelyyn. Vihdoin eräs ruotsalaisista huudahti:
— Tässä ei hätiköiminen auta, on ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen.
Ylipäällikkö Anders Stuart oli, tuimasti tuijottaen harmajaan saarilinnaan, ääneti kuunnellut toisten väittelyä. Nyt hän lyhyesti ja rutosti virkkoi:
— Piiritykseen ei voida ryhtyä!
— Miksei? utelivat toiset, jotka pitivät juuri sellaisen sodankäynnin mukavimpana ja varmimpana.
— Siksi, että meillä ei ole ruokaa…
— Taas sitä ruokaa! ihmetteli irlantilainen jo melkein kiivastuen. — Onhan nyt kovasti syöty ja monet muonakuormat ovat vielä jäljellä, — syökäämme, hitto soi…
— Muonaa on vain muutamiksi päiviksi, selitti Stuart, kauemmin me emme voi täällä viipyä, jos emme pääse heti linnan varastoille. Ja keli loppuu, me jäämme satimeen.
Väittelystä kuumenneiden sotaherrain into jäähtyi ja he jäivät hyvin huolestuneina punnitsemaan tuota päällikön vakavaa tiedonantoa. Mutta pörröpartainen irlantilainen huudahti päättävästi:
— No totta meidän sitten on heti päästävä sinne linnan varastoille!
— Miten?
— Väkirynnäköllä! Siihen olisi ollut ryhdyttävä heti. Päätään puistelivat päälliköt, joiden kunnioitus tuota pientä, harmajaa saarivarustusta kohtaan jo oli melkoisesti kasvanut. Se näytti liian jyrkkäseinäiseltä ja jylhältä, he eivät ymmärtäneet, miten he pääsisivät noiden lumipeittoisten muurien ylitse. Mutta toisaalta he oivalsivat, että heidän oli mahdoton palata kotiin tämän pienen linnan edustalta edes vakavasti yrittämättä saada sitä Ruotsin kuninkaan käsiin, ja niin oli heidän lopulta yhdyttävä urhean irlantilaisen ehdotukseen, että aamulla on rynnäkkö tehtävä linnaa vastaan.
Ja se tehtiin. Ratsu- ja suksimiehet pantiin jo yöpimeällä kiertämään Sumajoen toisellekin rannalle ja kun päivän noustessa tykit taas leiritörmältä olivat turhaan koettaneet pehmittää tuota harmajaa rakennusta ja sen jykeitä portteja, ryntäsi koko Stuartin sotajoukko joen jään ylitse. Saarelle päästiin kovaa yöhankea myöten helposti, ja yhtä elottomana ja äänettömänä jökötti linna sen keskikalliolla kuin retkikunnan Suman suuhun saapuessa. Mutta jyrkkä seinä oli ryntääjiä vastassa ja vasta kun nämä sen seinän, ympärysmuurin, liepeelle ehtivät, lähti laukauksia räiskimään vallien lumiselta laelta. Aivan tiheään niitä ei tosin satanut — puolustajia ei näyttänyt paljoakaan olevan, — mutta pian ne kuitenkin ajoivat hyökkääjät peräytymään.
Vilkasliikkeinen irlantilainen sähisi ja huusi ja koetti komentaa miehiään porttia särkemään. Mutta hän huomasi samassa, etteivät päälliköt eivätkä miehet siinä hyökkäyksessä panneet parastaan, eivät rynnänneet sillä sisulla eikä voimalla, jota tällaisella paikalla olisi tarvittu, vaan vitkastelivat ja epäröivät. Miehistöönkin oli ilmeisesti tarttunut sama turtumus ja väsähtyminen, joka päälliköitä vaivasi; he peräytyivät herkästi, säikkyivät laukauksia ja seisahtelivat, ja uudet yritykset kävivät siten ensimmäisiä heikommiksi.
Neuvottomaksi oli käynyt ylipäällikkökin. Ja kun sotaherroista yksi toisensa perästä — Antti Hare tietenkin ensimmäisenä, — lähti joukkoineen peräytymään saarelta alas jäälle, jättääkseen koko yrityksen sikseen, salli hän sen tapahtua, — poissa oli kuri ja kurssi!
— Usko puuttuu meidän sotajoukoltamme, valitti irlantilainen haikeasti, rientäessään jo hänkin häpeissään Stuartin rinnalla jään yli leiritörmää kohden. — Silloin on vaikea mitään valloittaa!
— Tämä oli alunpitäen mieletön yritys, siksi on usko poissa, vastaili ylipäällikkö synkkänä, sen paremmin itseään puolustamatta.
— Siksi ei nyt yritetäkään, kukin karkaa minne tahtoo — sitä on soturikunniani vaikea kestää, valitti irlantilainen harmissaan.
— Niin on, mutta minkäs teet! Miehinä taistelevat nämä meidän palkkasoturimme toisissa oloissa, mutta täällä erämaassa he tuntevat masennuksen itseään painostavan. He ovat kuin tämän aution luonnon kahleissa, he pelkäävät, että heidät on tänne sen ikuisiksi vangeiksi tuomittu… Ja tunnemmehan sitä samaa kaameutta itsekin…
Kevätpäivän paahde oli jo pehmittänyt äskeisen hangen, niin että saarilinnasta palaavan sotajoukon täytyi raskaasti kahlata upottavassa lumessa, tykinlaukauksen silloin tällöin heitä linnasta vielä evästäessä. Viime päivinä oli näet ruvennut tuntuvasti suojaamaan, lumi suli rutosti keskipäivällä, ja varsinkin tänään oli kohovesi jo noussut jäälle tummentaen joen rannat. Märkinä ja uupuneina palasivat rynnäkön tekijät leiritörmälleen, jossa nuotioiden ääressä rupesivat noloina kuivaamaan vaatteitaan.
Mutta kuivaa paikkaa ei ollut sielläkään. Kinokset olivat märkiä, turkit ja peskit vettyivät, eikä suojaa ollut missään. Leirillä olleet aseettomat, pappi ja tulkki, tulivat saaresta palaaville sotaherroille haikeasti valittamaan, että heidän on täytynyt nukkua yönsä vesikuopassa, — sitä ei kenenkään terveys kestä! He vaativat päästä asutuille maille taikka sitten palaamaan kotiinsa, — johan tätä kurjuutta on tarpeeksi kestänyt!
Stuart ei heille monta sanaa vastannut, hän oli tänään niin lopen kyllästynyt hänkin. Hollantilaisen tykkimestarin hän käski jatkaa tehotonta pommitustaan siitä törmältä ja suksimiehiä pantiin taas ruokaa hakemaan. Itse vetäytyi Stuart telttaansa.
Mutta kun hän seuraavana päivänä astui sieltä ulos, oli hän päättäväisen näköinen. Suojailmat jatkuivat, — muonanhakijat palasivat laukut tyhjinä… Kaikki enteet olivat masentavat, ja Stuart kutsui sen vuoksi osastopäälliköt uuteen sotaneuvotteluun. Lyhyin lausein kuvasi hän heille aseman koko surkeuden:
— Linnaa emme saa nyt äkkiä valloitetuksi, ruokavaramme loppuvat taas pian. Jos pitempään täällä viivymme, loppuu kelikin; vesistöt käyvät tulvimaan, suot sulavat, me emme silloin pääse palaamaan.
Se oli kaikki umpiviheliäistä! Ylipäällikkö lopetti lyhyeen sanottavansa:
— Niin on asia. Mitä on tehtävä?
Stuartin märkään telttaan kokoontuneet herrat, joille näin kärjistetty kysymys oli hyvinkin mieleinen, eivät voineet keksiä kuin yhden vastauksen: Kiireesti paluumatkalle! He kirjailivat räikein värein ylipäällikön esittämiä tosiseikkoja, he viittasivat sulaviin kinoksiin ja joen mustuviin rantoihin ja todistivat, että jo huomisaamuna on lähdettävä pyrkimään Maanselän yli tulomatkalla raivattua tietä pitkin, niinkauan kuin se vähänkään kestää. He innostuivat, he vakuuttivat toisilleen, että muuta keinoa ei ole.
— Eikö mitään muuta? kysyi Stuart.
Vastausta ei kuulunut. Yksin irlantilainenkin, joka oli kovin häpeissään tästä retken tyhjästä tuloksesta, istui kallokkaittensa kärkiin tuijottaen, keksimättä edes yhtään sukkeluuttakaan, — häneltäkin eilisen hyökkäyksen jälkeen oli jo luonto mennyt lamaan. Mutta teltan oviloukosta kuului sittenkin suutahtanut ääni:
— On vielä toinen keino…!
Se oli Krankan Hannun ääni. Hän oli heti pääjoukkoon palattuaan huomannut sen paljon alakuloisemmaksi ja kärttyneemmäksi kuin hänen siitä Maanselällä erotessaan ja herrain parissa oli hän usein kuullut puhuttavan paluumatkasta. Mutta näihin asti ei hän ollut uskonut noita puheita tosiksi, eipä vielä eilisen epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeenkään, sillä olihan retki vasta alulla. Nyt oli hänelle yhtäkkiä käynyt selväksi, että päälliköt todella aikoivat, vaivoihinsa väsyneinä, keskeyttää retken — ennenkuin mitään on aikaansaatu. Silloin hän hätkähti ja oivalsi käänteen olevan tapahtumassa. Kuunnellessaan siinä herrain innostuneita vaatimuksia oli hänellä luonto noussut kapinaan. Sillä hänen ei itsensä suinkaan, vaikka hänkin väliin tunsi väsähtymystä, tehnyt mieli vielä Vienasta palata. Ei hän ymmärtänyt, kuinka toisten sisu saattoi siihen taipua, hänen omansa ei ainakaan taipunut, — eikä hän voinut sitä ajatellakaan. Saapua kotipitäjiin nololta retkeltä kuin koira häntä koipien välissä, — ei!
Siksipä ryhtyi hän kaikella voimallaan vastustelemaan tuota tekeillä olevaa päätöstä, taistelemaan kuin henkensä puolesta. Hän osoitti herroille, että kuninkaan käsky on vielä täyttämättä, Suma ja Soloveti ottamatta… on yhtä kuin ei olisi matkalle lähdettykään. Eikä ollut pakkokaan näin häpeällä kesken pyörähtää, kelirikosta ja muonan niukkuudesta huolimatta voidaan retken tarkoitus vielä kunnialla saavuttaa.
— Millä tavalla, mikä on siis ohjelmasi? uteli ylipäällikkö tiukkana, toisten herrain katsellessa Hannua osaksi hämmästyneellä uteliaisuudella, osaksi irvistelevällä ivalla. — Selitä keinosi!
Hannu näki ivanhymyn herrain huulilla ja tiesi, että he leimaavat kai hänen uuden neuvonsa niiden vanhain arvoisiksi, mutta hän oli siltä vakavissaan vastatessaan:
— Tykit ja osa miehistöä jääkööt Suman linnaa pommittamaan, — jätetään ruokavarat tänne tykkimestarille! Sillä kyllä me muut ruokaa saamme, kun tästä jään yli hankia myöten pyyhkäisemme Solovetiin, jossa on vaikka vuosiksi eväitä. Sieltä voimme palata joko heti jääkelillä taikka jäitten lähdettyä venheillä, palata tänne lopettamaan piirityksen taikka kulkea Kemijoen suulle, siellä on vauraita kyliä, jotka ovat valloitettavat nekin.
Hannu oli puhunut niin nopeasti, että hän miltei hengästyi, mutta lausui lopuksi verkemmin:
— Se kaikki on tällä joukolla helposti toteutettavissa ja silloin vasta olemme tehneet suunnilleen sen, mitä meiltä kuningas odottaa.
Mielenkiinnolla, joskin epäillen, kuuntelivat herrat talonpoikaisen miehen esitystä. Jotakin tuollaista voittoretkeähän hekin olivat matkaa suunniteltaessa kuvitelleet, mutta nyt oli heistä lähtenyt halu ja taittunut tarmo. He puistelivat päätään, ja toiset heistä leimasivat heti Hannun suunnitelman lennokkaaksi kuvitelmaksi, kysäisten pisteliäästi:
— Entä sitten?
— Sitten pääsemme kyllä, milloin haluamme, vesistöjä myöten palaamaan kotiin.
Anders Stuart myönsi, että tällaista laajaa valloitusretkeä kyllä vanha kuningas odottaa, mutta hänelläkään ei ollut uskallusta sitä enää kannattaa. Ja irlantilainenkin yhä vaikeni, sillä hän oli menettänyt luottamuksen väkeensä. Muut kaikki kävivät uudelleen esittämään noita monia vaikeuksia: Mistä heinät hevosille, kuka takaa kevätjäiden kestävän, kuka tietää, eikö väki ole paennut noistakin oudoista paikoista, jonne nyt vielä olisi retkeiltävä kymmenien penikulmien taa? Mieletön tuuma! Ja pappi ja tulkki nousivat aivan kauhistuneina kysymään, että vieläkö heitä todella aijottaisiin retustaa yhä eteenpäin, nukkumaan vesikuopissa ja meren jäällä…!
Hannu puolustihe miehekkäästi, mutta hänen rohkea suunnitelmansa raukesi kuitenkin armotta. Ihan intomielellä päälliköt päättivät viipymättä, huomisaamuna, lähteä yöhankea myöten kiireiselle paluumatkalle. Ja se päätös oli heidän mielestään niin hyvä, että he sen kunniaksi tyhjensivät viimeiset nassakkansa ja joivat palaavan elinvoimansa maljan.
Mutta Krankan Hannu ei nyt ilomaljoista välittänyt. Hänen sisuaan kaiveli ja hänen mielensä kapinoi. Hän seisoi kotvasen kuunnellen päällikköjen iloista porinaa ja kysyi kiukussa itseltään, oliko nyt siis todella hänenkin korskeaksi kuvailemansa partioretki lopussa? Nytkö hänen todella oli palattava kotiinsa noiden herrain mukana, jotka tietysti siellä tulisivat vyöryttämään syyn retken epäonnistumisesta hänen, Hannun, niskoille? Ei, tämä on miehuutonta narripeliä, tällaiseen ei Vesainen koskaan olisi alistunut, — alistuuko hän?
Myrtyneenä käveli hän kevätillan hämärtyessä päällikköjen teltalta omain miestensä nuotiota kohti. Mitähän sanonevat tästä toiset suksimiehet, jotka jo hekin ovat innostuneet partiontekoon ja joissa vanhat sota veret matkan varrella ovat vironneet? Sitä tahtoi hän heiltä nyt kysästä.
Mutta kävelystään pysähtyi hän hetkeksi hämärälle törmälle, katselemaan joentakaista, pimeää linnarymäkettä, joka sieltä salaperäisenä ja kuin ilkkuen kuumotti… Hänen mielessään rupesi itämään uusi tuuma, joka hänet piankin valtasi ja lämmitti. Hitto soi, palatkoot herrat tuota linnaa peljäten, selvitelkööt kotona rötöksensä, siihen ei sentään kaiken tarvinne raueta! Hetken kuluttua kimmahti hän liikkeelle, kiirehti suksimiesten nuotiolle, heittäytyi heidän viereensä havuille ja kävi heille kertomaan sotaherrain päätöksestä.
Hän kertoi sen heille oman suuttumuksensa valossa, kuvasi heille katkerasti retken keskeytyksen tarpeettomuuden ja nolouden, kyseli, oliko heistä hauska palata kotiin näinikään, voimatta kertoa yhdestäkään miehen työstä… Ja ennen pitkää sai hän valetuksi vanhoihin partiomiehiin oman kiukustuneen sisunsa. Pystyynpä kivahtivat nuoremmatkin miehet, kun hän heille valitteli:
— Eihän päästy ollenkaan vielä maistamaan Karjalan mämmikokkareita eikä vienattaria naurattamaan. Ja mitä me tuomiseksi tupiimme viemme, jos jo tästä täytynee palata?
— Eikö helkkarissa, eihän tämä tähän saa loppua…!
Pitkään juteltiin sinä iltana ja yönä pohjolaisten suksimiesten nuotiolla, sillaikaa kuin pääleirissä kiireellä kuormia köytettiin ja tykkejä resloihin kannettiin, ja monet pistosanat siinä laukaistiin tuota herrain hätää ja kiirettä kohtaan. Yhteen kävivät miesten tuumat, heitähän elähdytti nyt yhteinen into. Lämminnyt oli jo Oravaisen Paavokin, tuo muuten varova mies. Juorkunan Jussi paahtoi innokkaana nuotiolla suksiaan uutta pitkää hiihtoa varten, Kokon Pertti vannoi, ettei tästä sentään näin tyhjäkouraisina kotiin palata ja Heikuran Yrjänä heilutti uudelleen kengittämäänsä keihästä ikäänkuin uhmaten, että pitää sillä toki saada muutaman kerran tuikata…!
* * * * *
Kun Stuartin retkikunta aamun tuskin sarastaessa jo teki lähtöä Sumajoen törmältä, silloin astui Krankan Hannu nuoren Oravaisen seuraamana ylipäällikön teltalle, jota parhaillaan käärittiin kokoon, ja teki siinä matkavalmiina seisoville herroille sävyisästi mutta päättävästi uuden, yöllä suunnitellun ehdotuksen. Ällistyneinä sitä herrat kuuntelivat ja Stuart huudahti ensi sanoikseen miltei kiivastuneena:
— Mitä hittoja, te suksimiehetkö tahdotte vielä jatkaa sotaretkeä omin päin, sittenkuin me jo olemme siitä luopuneet. Hä? Tekö ette aijo vielä lähteä paluumatkalle?
— Niin on asia, vastasi Hannu rauhallisesti. — Suurin osa suksimiehistä haluaa tehdä partioretken laajemmalti Karjalaan, valloittaakseen sen Ruotsin ruunulle, niinkuin käsketty on.
— Te yksin, talonpoikaiset miehet…?
Sitä eivät herrat voineet hevillä käsittää. Mistä syttyi sellainen uljuus nyt Pohjanmaan talonpoikiin, joista monet alkujaan olivat olleet aivan haluttomat retkelle lähtemään? — Herrat eivät tunteneet näissä miehissä vähitellen vironnutta partiomieltä eivätkä sen vuosisataisia juuria. — Eivätkö nuo suksimiehet todellakaan ikävöi pois näiltä jylhiltä erämailta, — se tuntui turkkiniekoista, heidän omiin mielialoihinsa verraten, aivan uskomattomalta. Mutta Hannu vastasi varmasti:
— Me yksin. Monet näistä miehistä ovat ennenkin retkeilleet vainolaisten kylissä ja kuningas on silloin heitä siitä kiittänyt. Me suksimiehet voimme täällä ehkä vielä jotakin tehdä kuninkaan tahdon toteuttamiseksi, — tähänastinen retkihän on rauennut mitättömiin, siitä hän ei ketään kiitä.
Anders Stuart seisoi matkaturkeissaan hetken neuvottomana, empien, uskaltaisiko hän jättää talonpoikaisosastoaan tänne omin päin retkeilemään. Mutta hän myönsi Hannun huomautuksissa olevan perää ja tarkemmin ajatellen hän hoksasi, että tuosta suksimiesten retkestä saattaa olla hänelle hyötyäkin. Ei tarvitse heti selittää koko retken lopullisesti turhiin rauenneen, kun sitä vielä vihollismaassa jatkuu… tilinteko kiivasluontoiselle kuninkaalle voi näet käydä kylläkin tiukaksi…
— Ja te luulette täällä henkenne säilyttävänne ja lopuksi vielä kotiin pääsevänne? kysyi hän.
— Siitä kaikesta vastaamme.
— No hiihtäkää sitten vaikka pohjoisimpaan hornaan, jos se teitä huvittaa.
Herrat naurahtivat ja tulivatpa oikein retkionnea toivottamaan talonpoikaisille miehille, joiden sisun he myönsivät sotaisemmaksi kuin omansa. Pörröpartainen irlantilainen kävi Hannua ihan kädestä puristamaan ja kysyi, mitä terveisiä hänen piti heiltä viedä Oulun linnaan. Hannu hymähti:
— Viekää terveiset, että vain akat tieltä kesken palaavat.
— Se on kai niin ymmärrettävä, että meidän palaava retkikuntamme siis on akkaväkeä, — etpä hitto soi niin aivan väärässä olekaan. Hiihtäkää terveinä!
Toiset herrat olivat jo nousseet rekiinsä ja ajoivat hyvää huikua etujoukon perästä, joka siinä toukokuun aamun hämärässä pitkänä raitona eteni kaikessa hiljaisuudessa törmähankea pitkin, laskeutuen vähän kauempana alas joen jäälle. Se ilmeisesti kiirehti kulkuaan, tuo loittoneva jono, ratsut korskahtelivat, jalkamiehet astuivat liukkaasti ja yksin kuormahevosetkin juosta hölkkäsivät yökylmällä tiellä. Herrain matkareslat porhalsivat pian muun joukon edelle, ikäänkuin joutuakseen mahdollisimman pian pois tältä kolkolta, aavalta rannikolta ja tästä painostavasta vankeustunnelmasta. Törmältä jäälle laskeutuessaan heittivät reessäistujat viimeisen silmäyksen Suur-Suman saarilinnaan, joka törrötti siinä yhtä elottomana ja aavemaisena kuin heidän tälle joelle saapuessaan, eikä heitä näyttänyt ollenkaan kaduttavan, että he sen siihen valloittamatta jättivät.
Pois, pois vain piti päästä kaukaista länttä kohden, se oli päällikköjen ja palaavan miehistönkin yhteinen, iloinen helpotuksen tunne.
Mutta linnan edustaiselle törmälle jäi sammuvien nuotioiden luo seisomaan parisataa pohjalaista suksimiestä, jotka iva silmissään katsoivat Stuartin retkikunnan kiireistä pakoa. Krankan Hannun osastoon, jonka melkein kaikki miehet olivat törmälle jääneet, oli näet yhtynyt melkoinen määrä myöskin sen länsipohjalaisen voudin suksimiehistä, joka nyt herrain sotajoukon rinnalla johti väkensä tähteitä kotiin päin. Hannun kaikki parhaat miehet seisoivat siinä hänen ympärillään; siellä Kuiva-Erkki ja Isolusikka kompapuheillaan rohkaisivat niitä, jotka pääjoukon lähtiessä hetkeksi olivat totisiksi käyneet, ja pistäviä pilkkasanoja singahti niiden myöhästyneiden kuorma-ajajain jälkeen, jotka nuotiotörmältä viimeisinä suoriutuivat rientämään sisämaahan päin jo häipyvän sotajoukon perästä.
Kotvan seisoi Hannu siinä miestensä kehässä katsellen pois kiirehtivää sotajoukkoa. Sitten hän reippaana pyörähti miestensä puoleen ja virkkoi:
— Ne menivät! Nyt, pojat, alkaa meidän retkemme! Ja sillä on oleva toinen suunta ja toinen sisu!
Hänen partiointonsa oli saanut kauniin voiton: herkkinä olivat miehet siinä hänen ympärillään. Mutta äsken mietteissään seisoessaan oli hän itsekseen myöntänyt, että toinenkin syy oli sentään saattanut hänet näin jättäytymään ominpäin pääjoukosta erilleen. Hän oivalsi, että Ouluun palattua tulee matkueen johtajille tietenkin ikävät jälkiselvitykset: Miksi raukesi retki turhiin, miksi on kesken palattu, vaikkei vihollista ole nähtykään…? Hänen ei tosiaankaan tehnyt mieli olla niissä käräjissä altavastaajana, eikä seistä siellä koko ajan herrain syyparkana… Selittäkööt nyt itse raukkamaisen pakonsa ja paluunsa, — hänhän oli kehottanut retkeä jatkamaan. Ja jatkaa sitä nyt itse, yksin ylipäällikkönä! Siitä leviää tietenkin tieto hänen kotikyliinsä, eikä niissä voida olla kunnioituksella mainitsematta, että onpa siinä Hannussa sentään miestä…! Se on toista, kuin jos sinne nyt palaisi kaikkien ilkuttavaksi, — vielä säästyy toki sotamaine Krankan Hannun nimelle!
Näitä hän oli jo yöllä nuotiolla jutusteltaessa muistellut ja nepä mietteet juuri olivat saattaneet hänet niin verevästi miehiään innostamaan. Mutta näistä sisäisistä mietteistään ei hän tovereilleen paljoa puhunut kuvatessaan heille partioelämän reippautta ja iloja, ja rivakasti hän nytkin vain sauvoihinsa tarttui, huudahtaen:
— Hei, nyt suksille mekin! Kontit selkään, kirveet vyölle, — sitten ei siekailla!
Leveänä rintamana läksi keihäsmiesten sakea parvi samalla hiihtämään keväthankea Sumajoen rannalta. Mutta se käänsi kohta kulkunsa toiseen suuntaan kuin tuo länteen kiemurteleva raito, — se ohjasi suksensa suoraan etelän etäiseltä rannalta kajastavaa metsää kohden.
X.
Useampiin parviin jakaantuneena hiihti Hannun partio joukko Vienan lounaista rannikkoa pitkin ja siitä kauemmas sisävesistöjen varsille, verotellen sikäläisiä, pahaa aavistamattomia karjalaiskyliä. Vanha Juorkuna ja nuori Oravainen johtivat toisia osastoja, jotka kiertelivät syrjäisemmissä kylissä, mutta ne yhtyivät pääjoukkoon aina, kun oli jonkin vesistön varrelta siirryttävä uuteen. Yhdessä silloin, yöhankia hiihdellen, katkaistiin laajat välikannakset ja sankat, kontion hallitsemat salot, joita nyt kajahutti kaukaisten keihäsmiesten uhmaava laulu.
Vapaata ja raikasta oli se partiomeno. Kepeästi sihahtivat sivakat keväthangella vaarojen poikki ja selkiä pitkin ja yhtäkkiä syöksähti salainen miesjoukko metsän rinnasta kylään, jossa samassa syntyi ääretön hämminki ja hälinä. Täyttä kurkkua nauraa hohottivat pitkän matkan miehet säikähtyneille kyläläisille, jotka pökerryksissään turhaan koettivat paeta viidakkoon tai kätkeytyä nauriskuoppiinsa, ja heti panivat he karjalaiset kantamaan esille ruokiaan ja juomiaan, mitä parasta oli. Muhkeiksi tehtiin tuliaispidot ja pitkään niissä herkuteltiin, — Matti Isolusikka kauhasi sisäänsä karjalaisten makeata rahkamaitoa ja pureskeli kohokuori-kokkareita, niin että sitä oli toisten ilo nähdä.
Krankan Hannu nautti. Hän hihkasi väliin päivänpaisteista ahoa hiihtäessään ja kertoi tovereilleen, että juuri tätä entisaikain menoa hän oli niin kauan kaivannutkin. Siitä hän oli uniakin nähnyt, — nyt ne unet vasta lähtivät toteutumaan! Ja kun hän kylän parhaassa talossa oli öisen hiihdon jälkeen syönyt lujasti makeaa ja rasvaista, vääntäytyi hän pitkäkseen pirtin lämpöisille vuodepatjoille, ojenteli uuvahtaneita jäseniään ja sammutti oluella jatkuvaa janoaan.
— Tämä se on partiomiehen autuutta, huudahti hän silloin. — Nyt vasta on poika taas omalla alallaan!
Mutta toisinaan hänestä sittenkin tuntui, kuin ei olisi se hänen retkensä eikä hänen oma mielensäkään sentään ollut aivan ennallaan. Karjalaisten tuvissa viivähti hän usein tarinoimaan aivinahousuisten talonvaarien kanssa, joita hän ensiksi piti pilkkanaan, mutta sitten jo rauhoitteli liiaksi säikkymästä. Eihän tässä sentään olla miesten syöjiä… otetaan vain, mitä tarvitaan, selitti hän, jäähän sitä toki taloonkin jotakin… Ja hänestä tuntui, että hän kylään tultua oikeastaan kaikkein mieluummin istuskelikin noinikään rauhassa rupattelemassa talonmiesten kanssa, kertoi heille sulassa sovussa entisistä sankaritöistään ja kuunteli heidän tarinoitaan ja kaskujaan. Häntä melkein harmitti, kun karjalaiset häntä pelkäsivät ja väistivät, ja hän kielsi silloin miehiään liiaksi talon naisia kiusaamasta — eihän se sellainen ole miesten työtä…!
Kun näin jonkun puheliaan karjalaisisännän kanssa oli iltakausi tarinoitu, saattoi sattua, että tämä, Hannun siivoon luontoon ja hilpeihin juttuihin mieltyneenä, aivan ihmetellen kysäsi:
— Miksi sinä sitten, veli hyvä, tulit tänne meidän maitamme ryöstämään?
Silloin jäi Hannu itsekin hetkeksi miettimään, että: tosiaankin, miksi? Ja silloin hänestä tuntuivat nuo hänen äskeiset vakuutuksensa ryöstöhiihdon autuudesta aika ontoilta. — Miksi helkkarissa he oikeastaan hätyyttivät näitä rauhallisia ihmisiä ja hävittivät heidän vähiä tavaroitaan…
Ne olivat ohimeneviä mielenjuolahduksia, tuumi hän sitten maata pannessaan naureskellen, — ukkosten kanssa tarinoidessa tulee ajatelleeksi jos jotakin. Mutta kun hän aamulla näki kylänakkain hätääntyneinä häärivän suksimiesten ympärillä, jotka mättivät kontteihinsa köyhän kylän tavaroita enemmän kuin jaksoivat kantaa, ja käsipuolesta lennättivät syrjään niitä, jotka koettivat jotakin kallistaan pelastaa, niin hän otsa poimuissa murahti:
— Jättäkää akoille heidän aarteensa, meille niitä matkan varrella tarpeeksi kertyy.
Siihen virkahti silloin Juorkuna vähän pisteliäästi:
— Vai akkoja sinä, Hannu, nyt armahtelet. Ei ennen miehiä estetty, jos heidän vain teki mieli saalista ottaa.
Hannua hävetti silloin oma lempeytensä eikä hän voinut ymmärtää, miksi häntä nyt tuo tarpeeton ryöstö tympäsi. Siksi urahti hän vältellen:
— Ottakoot vain saalista, minkä verran mukanaan kantavat, mutta joutavaa sitä on kinokseen heittää.
Väliin teki miesten mieli sytyttää tuleen jokin talo tai kyläkunta, jossa heitä ei oltu oikein kelvollisesti kestitty. Silloin Hannu taas muistutti, että kuningas oli kieltänyt Vienan kyliä turhanpäiten polttamasta, hänellä kun on halu suositella karjalaiset puolelleen. Siihen taas Oravainen, joka tuon kuninkaankirjeen kylläkin tunsi, naurahtaen virkkoi:
— Kuuluneeko se kielto enää tähän meidän partioretkeemme?
— Kuuluupa tietenkin, kuninkaan puolestahan me retkeilemme… Vasta jos karjalaiset vastarintaan käyvät, silloin iskemme ja poltammekin, silloin on sota!
Näin Hannu miehiään neuvoi, mutta hänestä tuntui itsestäänkin, ettei näissä neuvoissa ollut sitä vanhaa sisua. Joskus kuulikin hän vanhempain miesten kuiskaavan, että eipä Vesainen aikoinaan vainolaiskyliä polttamatta jättänyt, ja silloin hän taas, ikäänkuin uhmalla, heittäytyi täyteen remuun. Hän komenteli ja karjui niin, että koko kylä kajahti, pani partasuu-ukot koipisaappaitaan vetämään ja piteli heidän muijiaan ahtaalla, — taas selloin partiolaiset ihastellen nauroivat hänen hilpeille kujeilleen. Ja jos joskus kylän miehet salakähmäisesti kokoontuivat metsänrintaan ja hioivat aseitaan vieraittensa pään varalle, silloin hän ilveksenä iski heidän kimppuunsa ja höyräytti tuleen koko petollisen kylän. —
Tällä tavoin retkeili pohjolaisten suksijoukko, väliin lempeämmin, väliin rajummin, läpi kymmenien kylien, ja eteni viimeisellä hankikelillä kauas Repolan ja Roukkalan kulmille sekä sieltä Aunukseen asti. Siellä verottivat pohjolaiset Äänisjärven pohjoisten lahdelmain vauraita kyliä, jotka harvoin olivat tällaisia vieraita pitäneet, ja herättivät niissä tavatonta kauhua ja säikähdystä. Mutta nopeasti he nyt liikkuivat, siirtyen siekailematta kylästä toiseen. Sillä keli rupesi tekemään loppuaan, lumi suli pois suksien alta eikä ollut miesten hyvä jäädä jalkaisin tarpomaan vetisiä suomaita.
Siksi suunnattiin sukset Aunuksesta taas kiireellä pohjoiseen ja hiihdettiin yön halki viimeisiä hangenrippeitä myöten sille laajalle salokankaalle, joka erottaa Äänisjärven pohjoiset lahdet Seesjärven suurista selistä. Kiirettä oli nyt pidettävä, sillä öisinkään ei enää hanki kannattanut; lunta oli tuskin metsissäkään, järvien jäille ei ollut menemistä ja purot lorisivat jo tulvillaan, niiden yli oli vaikea kahlaamallakaan päästä.
Se oli raskasta retkentekoa, pahinta koko pitkällä taipaleella. Vuoroin täytyi miesten kantaa suksiaan, vuoroin niillä koettaa huppelehtia hyyhmässä, — tähän salokulkuun rupesivat uupumaan jo nuoremmatkin miehet. Saalistaakkoja täytyi pienentää, tiheään oli tehtävä leponuotioita, eikä ottanut laaja kannas sittenkään katketakseen.
Krankan Hannu tunsi taas voimansa pettävän niinkuin silloin Lentiiran selällä. Hän oli aina näihin asti retkeillyt miestensä etunenässä, mutta nyt hänen jalkojaan kangisti ja jäseniään kolotti, — hän ei jaksanut enää nuorempain rinnalla kahlata. Kun nämä siis viimeiseltä yönuotiolta läksivät, perilletulon toivon elähyttäminä, porhaltamaan sen taipaleen poikki, joka heidät vielä erotti Seesjärven eteläisestä latvakylästä, niin jättäysi hän vanhempain miesten kanssa tahallaan jäljelle, käski vain etujoukon lämmittää kylässä saunat ja laittaa kysta pöytään.
Siten olikin jo tuossa latvakylässä ilo ylimmillään, kun vanhat miehet vihdoin illan suussa lopen uupuneina saapuivat Seesjärven rannalle, josta jäät juuri tekivät lähtöään ja josta vedet vetävät Vienanmerelle päin. Pojat olivat löytäneet kyläläisten praasnikkaoluvia, olivat lyöneet tapit auki ja ponnistustensa palkaksi siemaisseet säästämättä tuota vahvaa juomaa. Kylän komeimmassa talossa he nyt, ikämiesten saapuessa, remusivat parhaassa nousuhumalassa, säikähtyneen kylänväen sitä syrjästä katsellessa.
Se remun into tarttui heti Hannuunkin, joka ei tahtonut myöntää äskeistä väsymystään. Hän oli äkkiä saunassa hautonut uupuneet raajansa, jättänyt sinne märät vaatteensa kuivamaan ja istui nyt parhaana miesnä, karjalaisen pitkään, väljään villamekkoon pukeutuneena, joukkonsa juomingeissa. Hän tahtoi taas kerran heittäytyä valloilleen, olla mies nuori ja navakka, ja nokkelimpana joukosta hän siinä pian kompia heittelikin ja komenteli pirtin piikoja kippoja täyttämään. Leveänä lavitsalla istuen nauratti hän miehiään ja nauroi itse, kun nämä kiponkantajia puristelivat ja viereensä vetivät.
Jo laski muuan neitonen Hannunkin eteen kupillisen tuoksuvia paistinpiiraita. Se oli valkohipiäinen karjalaistyttö, varreltaan notkea, käynniltään ketterä, — sen Hannu äkkiä syliinsä koppasi ja istutti koreasti rehevälle polvelleen.
— Oikein, Hannu, vielähän sullekin mesimarjat maistuvat, röhötti
Juorkuna sitä katsellessaan.
— Hä, kukapa minua paremmin mesiherkut tuntisikaan, kehäsi Hannu, keinutellen polvellaan kevyttä, kainoa impeä.
— Mutta pakoonpa tuo pyrähtelee vanhan miehen polvelta, ilkkui Kokon
Pertti, joka itse äsken turhaan oli samaa otusta pyydystänyt.
— Tämäkö, ei pyrikään, pajatti Hannu tyttöä lepytellen. — Ethän pelkääkään, pulmuseni, enhän sinua sutten syötäväksi vie, iloksesi sinua vain keinuttelen.
Hän leikki siinä kuin kissa hiirenpoikasella ja nuoruuden muistot ja vaistot palasivat taas voimakkaina hänen mieleensä. Näinhän sitä ennenkin impiä lepyteltiin, —; ne olivat aluksi vähän vikisevinään, mutta hyvällä pidolla ne pian kesyttyivät. Niin se kypsyy pian tämäkin marja…
Mutta hyväillessään siinä neitokaista tunsi hän tämän vapisevan polvellaan kuin pelästyneen karitsan. Ja kumartuessaan karitsaansa kasvoihin katsomaan näki hän tytön silmät niin surullisen säikähtyneinä, että hän, roteva partiomies, itsekin säikähti sitä katsetta. Siinä oli niin kauhua kertova, niin hätäytynyt ja vapautta rukoileva ilme, että Hannu empimättä ja kuin käskettynä hellitti käsivartensa immen vyötäreiltä ja laski hänet melkein heittäen lattialle.
— Mene karsinaasi, arka näyt olevan, huudahti hän suutahtaneena ja tarttui taas olutkippoonsa molemmin kourin.
— Kas miestä kun hellitti, ivasi Heilalan Yrjänä. — Taisi heltyä vanha mies immen hädästä!
— Eihän se Hannu nuorempanakaan hennonnut neitosia kovasti kouristella, muistutti Juorkuna. — Noinikään laski hän vienon vienattaren kerran menemään Hanhisaaren rannaltakin…
Hannua harmitti, hän tunsi pehmeydellään pilanneensa koko pidot. Mutta hän ei sitä tahtonut myöntää, vaan huudahti kippoaan heiluttaen:
— Menköön äitinsä viereen nukkumaan, lapsi, tässä ei ole nyt aika tyttöjä mesistellä, tässä ovat miesten juomingit. Hei, pojat, olutta!
Mutta häntä suututti edelleen sydäntään myöten, eikä hän saanut silmistään tuota tytön hätääntynyttä katsetta. Hittojako se niin säikähti, — häntäkö, vanhaa, kaljupää urosta…? Niin kai, nuoremmalle se ehkä olisi helpostikin suostunut… Niin, niin, menneet ovat poikavuodet… mitäpä hän tällä iällä lähtikään enää neitosia naurattamaan…! Varsinkin kun heltyy mies muutamasta arasta silmänheitosta!
Hetkisen jatkoi Hannu vielä ilonpitoa, mutta äskeinen remseä luonto oli hänestä poissa. Hän katseli kadehtien, kuinka siinä nuoret miehet vielä jaksoivat remuta ja saivat naurunkin helähtämään naikkostensa huulilta. Itsellään kävi hänellä taas jäseniä kolottamaan, raskaan päivätaipaleen tuottama uupumus palasi raukaisevana hänen ruumiiseensa, eikä olutkaan siihen enää virkeyttä antanut. Toiset vanhemmat miehet olivat jo vetäytyneet lavitsoille lepäämään ja Hannukin oikaisi hetken kuluttua itsensä pitkäkseen.
Mutta vielä maatessaan näki hän tuon valkoverisen, notkean neitosen hätääntyneen katseen, — hittojako se häntä nyt vieläkin seurasi! Puolihämärästä tuvasta, jossa nuoret miehet kylän viimeisiä oluvia lopettivat, kuului jatkuvaa kikatusta ja tirskuntaa… Se häntä nyt kummasti kiusasi, se hämmensi hänen unensa, — se hänelle alituisesti muistutti hänen omaa, äskeistä nolouttaan, oli kuin nuo kuiskivat äänet olisivat häntä suorastaan ivanneet…
Kotvan Hannu kuunteli sitä sihinää. Mutta kun se ei ottanut asettuakseen, kohottausi hän ryntäilleen ja komensi kiukustuneella äänellä:
— Nukkumaan miehet, joka sorkka! Tästä on taas aamulla ryhdyttävä todempiin toimiin.
Ja kun jostakin sopesta vieläkin kuului kuherrusta, karjasi hän:
— Hiljaa siellä, että tässä toisetkin saavat levon!
Hän ei sanonut "vanhemmat", sillä hän vältti sitä sanaa missä suinkin sopi. Mutta hänen käskynsä tepsi: Äänetön kuin hauta oli kohta seesjärveläisen suuri, miestentäytinen tupa.
XI.
Jäänlähdön aikaan keräsi pohjolaisten retkikunta suuren Seesjärven rantakyläin nuotta- ja jokivenheet ja niillä läksi se, — heittäen suksensa karjalaisille kestityspalkaksi — heti vesien auettua solumaan tulvivaa Sekehenjokea alaspäin. Verkalleen teki taivalta tuo parinkymmenen venheen retkikunta, vieraillen jokivarren kylissä ja säälien niistä aluksiinsa evästä ja saalista. Aivan pitkään ei Krankan Hannu kuitenkaan enää malttanut kylissä viipyä, vaan kiirehti hän kulkuaan sitä enemmän, kuta lähemmäs jouduttiin Uikurijärveä ja siitä laskevia koskisia virtoja, kiirehti "tärkeämpiä tehtäviä" kohden, kuten hän usein salaperäisesti kehui.
— Mitä tärkeitä ne sitten ovat, eikö tässä retkessä ole tehtävätä kylliksi, kysyi muuanna aamuna Oravaisen Paavo, kun, miesten mielestä kesken kestien, laskeuduttiin erään karjalaiskylän rantaan, missä yövahdit vartioivat keihäskeulaisia, saaliskuormaisia venheitä.
— Onhan tätä tässäkin, vastasi Hannu harvakseen. — Mutta on meidän kuitenkin retkellämme aikaansaatava jotakin näkyvämpää ja pysyvämpääkin, josta vielä vastakin puhutaan.
— Mietitkö kiertää vielä Vienan selkien kautta Kemijoen suulle ja sitä reittiä kotipuoleen? kysyi Juorkuna, joka ennenvanhaan oli tehnyt tällaisenkin retken Iijoen latvoille.
— Ehkäpä niinkin…
— Siksikö suuntamme käy näin koillista kohti, kun muuten jo tuntuisi olevan länteen painuttava, arvaili Kuiva-Erkki, joka usein oli ihmetellyt sitä ilmansuuntaa, minne venheiden kaarevat kokat yhä tähtäilivät.
— Niin, mutkan kautta olen aikonut kotiin palata, ilmoitti Hannu ylimalkaisesti. — Ja sen mutkan varrella vielä jotakin yrittää, — meillä on pitkä soutu edessä!
Ja ikäänkuin teolla kiirettään todistaakseen istahti hän etummaisen venheen perään ohjaamaan haahtikuntaansa yhä kauemmas koilliseen.
Monessa paikassa tuli kuitenkin vielä viivytystä. Kovimmat kosket täytyi köysillä laskea, kun ei luotettu vieraisiin laskumiehiin. Ja suurilla, saaririkkailla selillä jouduttiin väliin vinoonkin soutamaan, — silloin jäi Oravaisen asiaksi käydä tutkimaan, mistä vedet alaspäin vetivät. Kevät oli siten jo muuttunut kesäksi, kun Uikujoki vähitellen laajeni suistoaan kohden. Vihdoin laski venekunta eräänä lämpöisenä suvipäivänä Sorokan pokostan ohi, joka vielä näytti olevan autiona Hannun suksimiesten sinne keväillä tekemän muonamatkan jäliltä, Vienanmeren väljään lahteen.
Kirkas oli lahden selkä tuona kesäkuun päivänä ja kauniina kukoistivat lehtevät rannat. Vesakoihin oli vasta puhjennut nuori lehti ja nurmet heloittivat vehmaan vihreinä, — ne ikäänkuin houkuttelivat soutajia useammin rannalle lepäämään. Mutta Hannu ei suvainnut nyt tiheitä päivälepoja, hän laski lahtia pitkin ja lehtevän saariston ohi yhtä painoa ulommas, — ja siinä oli silloin, keskipäivän kimalluttama, edessä laidaton selkä, Vienan kuuluisa ulappa. Miehet katselivat sitä ihastellen; useimmat heistä sen nyt ensi kerran näkivät. Mutta he katselivat samalla kummissaan matkan jatkuvaa suuntaa. Miksi lasketaan aina vain ulapalle, miksei jo käännytä merenrantaa myöten Kemin suuta kohden, miksei poiketa verottamaan rannikon kauppakyliä? Mutta varmasti piti Hannu suuntansa. Hän oli sen jo matkan varrella miettinyt ja tiedustellut, eikä nyt epäillyt.
Vasta kun merta oli soudettu niin runsas rupeama, että rannikko oli taakse häipynyt, ja kun valoisa sydänyö oli nukuttu selällisen saaren rannalla, rupesi retkeläisille selviämään, minne nyt matka piti. Kaukaa koillisen taivaalta kävi näet kuumottamaan jotakin helakan valkoista, joka nousevan päivän kilossa ihan silmiä häikäisi. Ja kun päivä oli puolelle ehtinyt, kimmelsi jo valkoviivan yläpuolelta kuin kultaisia tähtiä… Silloin miehet oivalsivat, että retki kävi nyt Solovetin luostarisaareen, jonka valkoisista rakennuksista ja kullatuista kirkonkuvuista he lapsuudestaan asti olivat kuulleet niin monia, satumaisia kertomuksia. Samassa miesten jännitys purkausi kymmeniin kysymyksiin, joita Hannulle sateli kaikista aluksista.
— Monasteriako mennään nyt valloittamaan?
— Vaiko verottamaan vain?
— Riittääkö siihen joukkomme, siellä pidetään usein sotaväkeä?
— Yritetään, vastasi Hannu tyynesti ja varmasti, tähystellen kiinteästi noita kiiltäviä tähtiä, jotka hän niin hyvästi muisti nuoruutensa päiviltä, jolloin hän eräänä myrskyisenä aamuna Vesaisen rinnalla seisten oli niitä katsellut Hanhisaaren korkealta laelta. Silloin oli valkosaari jäänyt valloittamatta, nyt oli tehtävä toinen yritys ja suoritettava se, mikä silloin jäi kesken! Hän istui siinä pinnaltaan tyynenä, mutta hänen kyntensä kouristivat huoparinta ja hänen rintansa aaltoili mekon alla. Vasta kotvan kuluttua hän miehilleen ikäänkuin selitykseksi lisäsi:
— Kävin Paavon kanssa talvella viemässä tuohon luostariin kuninkaan kirjeen ja tarjouksen. Silloin se hylättiin, — nyt käymme miesjoukolla kysäsemässä, hyväksytäänkö se nyt!
Miehet soutivat ääneti, punniten johtajansa rohkeaa hanketta. Se heitä viehätti ja innostikin, — olivathan he luostarisaaren rikkaudesta ja loistosta kuulleet niin paljon tarinoita, ja sen vuoksi heidän aironvetojaan kannusti ajatus päästä sitä nyt itse näkemään. Mutta samalla se heitä arveluttikin noiden samojen kertomusten ja entisten kokemusten nojalla.
— Sillä paikalla on pyhän maine, virkahti tuokion kuluttua Kokon Pertti, jonka lapsuusmuistoihin liittyivät sadut vienansaarelaisten ihmeitätekevästä voimasta. — Sille mantereelle ei ole meikäläisten partiojoukkojen onnistunut koskaan nousta.
— Juuri siksi sinne nyt noustaankin, huudahti Hannu intomieltään kauemmin hillitsemättä. — Ehkä sen pyhyyden kestämme ja ehkä jää tästä meidän käynnistä elämään pysyvämpi maine kuin niistä entisistä yrityksistä.
Siinä oli juuri Hannun kauan salaaman hankkeen ydin ja virike: Nyt pitää iskeä isku, joka siirtää siimekseen kaikki nuo vanhat, satujen kultaamat partiomatkat ja korvaa keväisenkin Suman-retken nolouden, — lie lempo, ellei joskus vielä tästäkin sounnista lauluja pajateta ometoissa ja nuottavenheissä!
Suuri, selällinen manner läheni lähenemistään ja pian kuvastui sen ylängöltä selvänä hurskasten miesten muureilla ympäröity koti. Vähän sivummalla luostariylängöltä oli maahan pistävä lahti ja sitä kohden ohjasi Hannu nyt venekuntansa. Ja intonsa kerran ilmaistuaan jatkoi hän, koko ruumiinsa voimalla huoparimia painellessaan, hehkuvalla äänellä:
— Mikäpä pidättäisi meitä tälle saarelle nousemasta ja sitä valtaamasta, jos vain lie meissä miehissä miehuutta. Liikutaan siivosti, jos meille siivoja ollaan, otetaan vain venheisiin riittämään asti niitä kiiltäviä aarteita, joita ei karjalaiskylistä löydetty, ja viedään ne kotiin näytteiksi käynnistämme. Mutta jos siellä vastarintaan käydään, niin silloin, pojat, tapellaan, — olen minä ennenkin ollut vallitettua luostaria valloittamassa…
— Oltiinhan Petsamossa, muisteli Juorkuna. — Ja tämänkin kirkkosaaren olet jo nähnyt?
— Talvella pikimmältään. Nyt katsotaan tarkempaan!
Oli siinä lahden rannalla venheitä muitakin, pyhissäkävijäin venheitä suuren sisämeren kaikilta kulmilta. Mutta pohjalaisten valtainen sountikunta oli kuitenkin jo tullessaan herättänyt saaren isäntäin huomion ja huolen. Hätäilevää juoksua näkyi luostarimäellä ja kun Hannun miehet, jätettyään vartijat venheilleen, olivat nousemassa leveänä keihäsrintamana törmälle, niin jo saapui heidän luokseen luostarin päällikön lähettäminä muutamia karjalaisia munkkeja, jotka kantoivat rantaan raudoitettua arkkua, — lepyttäjäisiä ja vieraslahjoja pitkänmatkalaisille. Ja kauniisti tuojat anoivat, että Hannu miehineen rauhassa palaisi takaisin:
— Meillä on tuolla muurien sisässä sotaväkeä turvaksemme ja lisää on tulossa, niin käski pääpappi teille sanoa. Mutta hän ei tahdo verta vuodatettavan pyhällä saarellaan, siksi pyytää hän teitä sovinnolla lähtemään.
Ja he napsuttivat auki arkun kannen, väläyttäen näkyviin sen hopeiset sisällöt. Mutta Hannu vastasi ilkkuen:
— Eihän toki niin kiirettä lie, että emme ehdi talossa käydä! Ja tahdonpa sitä pääpappiakin puhutella, muistaisiko tuo vielä viimetalvisen tuttavansa.
— Muistaa hän ja hän uskoo sinusta hyvää. Ota, kupias, kotituomisiksi nämä hänen ystävälahjansa!
Munkit nostivat arkusta näkyviin hopeaisia maljoja ja kullattuja koristeita, ja ihastellen katselivat talonpoikaiset miehet niiden hohdetta. Mutta Krankan Hannu nauroi ilkahtavalla äänellä.
— Onhan siinä kiiltoa, — otamme arkkunne! Mutta talo on meidän siltä nähtävä, — eteenpäin, miehet!
Välittämättä sanantuojista, jotka yhä pyytelivät häntä välttämään onnettomuutta, lähti Hannu johtamaan joukkoaan kivillä porrastettua rinnettä ylöspäin jykeistä, pyöreistä paasista rakennettua muuria ja siinä olevaa porttia kohden. Sivulle he jättivät pienemmät, pyhiinvaeltajia varten varatut majatalot ja muut esirakennukset, pyrkien suoraan vallitettuun päälinnaan, josta kuului taukoamaton, hätäinen kellojen soitto.
Mutta muurin ulkopuolella, ihan portin edustalla, oli pieni, avonainen rukouskappeli, jonka katoksen alta näkyi suojeluspyhimysten kirjailtu veistokuva ja sen edessä suuri, hopeainen risti. Tämä risti hohti kauas rinnettä astuvia keihäsmiehiä vastaan ja tuntui melkein sokaisevan heidän silmänsä, niin etteivät he heti voineet erottaa, mitä mustia varjoja siellä rukoussuojan takana huojui. Vasta lähemmäs tultuaan he huomasivat, että maassa, ristin ja portin välillä, oli polvillaan suuri joukko mustapukuisia munkkeja, jotka hiljaisella äänellä hyräilivät harrasta rukousta pyhän kotinsa pelastukseksi. Heitä oli puolensataa, ehkä satakin, ja he kaarsivat tiheänä rykelmänä koko porttiaukon, niin ettei kukaan voinut palvovia pappeja polkematta portille päästä.
Sotaisen innon kiihoittamana astui partiojoukko päättävästi portille, josta Hannu oli neuvonut sitä sisään hyökkäämään. Mutta rukoilijain kohdalle ehdittäessä kävi miesten astunta epävarmemmaksi; he pysähtyivät toinen toisensa perästä ja jäivät tuokioksi ikäänkuin odottamaan, eivätkö nuo antane tilaa — eivätkö ymmärrä paeta! Hannukin, joka hohteisin poskin astui joukkonsa edessä, töksähti siihen toisten mukana — hän ei tiennyt, miksi hän pysähtyi, mutta siinä hän vain seisoi mulkoilevin silmin…
Polvistuneet munkit olivat kohottaneet rukoilevan äänensä kuta lähemmäs vainon joukko astui, heidän kasvonsa olivat hievahtamatta suunnatut hohtavaan ristiin, eivätkä he näyttäneet tajuavankaan mitään muuta, kuin hartaan antautumisensa.
— Eestä pois! huusi Hannu vihdoin, kuin väkisin murtautuen lumeistaan. Mutta hänen äänensä tärähti epävarmalta ja kun hän astui askeleen eteenpäin, viitaten partiomiehiään mukaansa, niin hänen jalkansa tuntui hapuilevan, — hän ei voinut tallata polvistuneita pappeja eikä edes heidän pitkäliepeisiä vaippojaankaan.
— Hittojako me tässä…? kuiskasi Kokon Pertti muka kummissaan, mutta yhtä paikoilleen naulattuna kuin kaikki muutkin.
— Tätä messua kai kuunnellaan, vastasi Kuiva-Erkki, koettaen tekeytyä ivalliseksi, mutta hänkin paikaltaan päkähtämättä.
Hannu kuuli ne moittivat kuiskeet, katsoi neuvottomana miehiään ja koetti taas karaista luontonsa sekä karistaa kurkkunsa kirkkaammaksi. Keihästään heiluttaen hän huusi:
— Ei auta nyt luku eikä laulu, pois portin edestä, te mustat miehet…
Hänen äänensä hukkui kuitenkin tuohon yhä paisuvaan lauluun, jota kirkonkellot muurin sisäpuolelta säestivät. Portti oli rukoilijain takana kiinni, mutta Hannu oivalsi, että sitä oli nyt hyökättävä avaamaan, jos mieli perille päästä. Ja hän koetti messun yli karjasta miehilleen:
— Viskatkaa laulajat syrjään ja sitten portille! Miehet jo liikahtivatkin, astuivat kohti ja ryhtyivät käsipuolesta kiskomaan syrjään pitkäpartaisia pappeja. Mutta nämä vain jököttivät polvillaan ja korottivat yhäkin laulavan äänensä, niin että se juhlallisena, läpitunkevana, soi yli mäen, hukuttaen pauhuunsa partiolaisten kiroukset. Keihäsmiehiltä heltisi ote eikä Hannukaan voinut heitä kovemmin komentaa, sillä luonto esti häntä itseäänkin käymästä messuajiin käsiksi, — eihän hän olisi kotonakaan voinut rynnätä rukoilevaa pappia repimään…
Mutta samalla hän tunsi, että tässä menee valloitus vikaan, tässä on nyt jotakin lumottua… Hänenhän olisi toki ollut innostettava joukkonsa ryntäämään, — kun hän ei sitä tehnyt, niin kaikki lamausi! Melkein hätääntyneenä katseli hän ympärilleen, missä partiomiehet seisoivat hänen rinnallaan kirveet valmiina porttia särkemään, mutta portille asti pääsemättä.
Hannu pyyhki hikeä naapukkansa alta — kovin noloa siinä oli seistä — ja kävi sitten lähimpäin, vakavakatseisten toveriensa kanssa kuiskaillen neuvottelemaan:
— Minkäs nyt teemme…? Varrottaisiinko hetkinen, kunnes papit lopettavat lukunsa…?
Miehet eivät vastanneet, ja Hannu jatkoi, jollakin tavoin pälkähästä päästäkseen:
— Käydäänkö pitämään neuvottelua tuonne petäjikköön…?
— Niin, eihän tästä näy tulevan lähtöä eteenkään päin, murahti siihen Kuiva-Erkki, kääntyen samalla astumaan hiukan taaempana olevaan puistonlaitaan. Toisetkin peräysivät sinne vähitellen ja häpeissään, mutta samalla ikäänkuin vapautuneina jostakin oudosta painostuksesta. Siellä he kotvasen toisiaan ääneti katselivat, ilmeisesti ihmetellen, että kuinka se näin kävi…? Vihdoin Hannu hämillään virkahti:
— Laukasipa kuin luonnon meiltä tuo pitkäpartaisten molina. Ei siihen joukkoon hirvinnyt keihästään iskeä…
— Iskettävä olisi ollut, jupisi Oravainen, vaikka häpeissään hänkin.
— Arvelematta olisi pitänyt kohti astua!
— Mikset itse astunut…!
Toverin soimaus sapetti Hannua, joka tunsi sen kohdistuvan hänen äskeiseen heikkouteensa, jota hän nyt itsekin häpesi. Mitkä lumeet ne hänet olivatkaan herpaisseet… tuntuihan kuin eivät olisi siinä polvet totelleet! Nyt hän oli taas reimaa miestä, — turkanen, näyttihän äsken kuin häneltä olisi luonto pehmennyt! Ei toki! — Pöyhistäen rintansa korkeammaksi kokoili hän mieleensä uutta päättäväisyyttä ja virkkoi muka piittaamattomasti:
— No, nythän he ovat saaneet jo tarpeekseen laulaa — lauletaan jo mekin! Huima huuto ja sitten yhtenä rysynä portin läpi sisään!
Karkeasti kirasten lähtikin hän samalla itse joukkonsa etunenässä juoksemaan. Mutta epävarmoiksi tunsi hän, hetken astuttuaan, nytkin askeleensa, eikä sen vakuuttavammalta kuulunut jymähtävän miestenkään astunta, kun he taas lähenivät tuota hopearistin juurella yhä huojuvaa, mustaa rintamaa. Hammasta purren nousi Hannu kuitenkin rinteelle, päättäen edetä, oli edessä mikä tahansa…
Mutta juuri siinä vastamäessä astuivat Hannua vastaan käsivarsiaan levitellen nuo samat karjalaismunkit, jotka äsken olivat rantaan kantaneet lahja-arkun, ja he kääntyivät vilkkain elein viittaamaan meren aavalle selälle, joka siitä iltakirkkaana levisi katsojain eteen. Hannunkin silmät siirtyivät sinne: Lounaiselta taivaanrannalta, melkein samalta suunnalta, mistä pohjalaisten retkikunta päivällä oli saapunut, näkyi uusi venekunta soutavan luostarisaarta kohti, — tervatut airot välähtivät laskevan päivän säteistä. Hannu pysähtyi joukkoineen kysymään, miksi munkit sinne käsiään ojentelivat noin iloa säteilevin kasvoin.
— Hä, suotta siinä viittilöitte, tieltä pois, ärähti hän kiukustuneella äänellä. — Mitä soutajia sieltä muka saapuu?
— Katso, suojeluspyhä lähettää luostarille apua, vastasivat munkit riemastuneina. — Sitähän niin hartaasti rukoilimme!
— Kyllä me teille tässä avut näytämme. Nyt ette meitä enää seisota!
— Suman linnasta soutaa tuossa sotaväkeä, sen tuloa olemmekin odottaneet, kertoivat pitkäliepeiset karjalaismunkit tieltä väistymättä. — Rientäkää pakoon te kymmenenkymin miehet, rientäkää pian, ennenkuin verta vuotaa ja sotaväki sulkee tienne, muuten ette pääse täältä koskaan!
Hannu luimisteli selälle sieraimet suurina… Tosiaankaan se ei tuonut mitään pyhiinvaellusjoukkoa tuo keihäskeulainen laivue… oltaisiinko todellakin joutumassa nuotanperään? Mutta vielä hän ei tahtonut menettää miehuuttaan, vaan virkkoi taas portille kääntyen:
— Käymmepä ensiksi talossa, sittenpähän katsomme, mitä tulijat ovat!
— Ennenkuin olette ehtineet murtaa portin, on sotaväki jo venheillänne, varoittivat munkit. — Väistykää sovinnolla!
Hannu yritti vielä nopeasti vastata, että jos taistelu on tarpeen, niin ei hän sitäkään väistä. Mutta samassa hän näki miehiä joukostaan jo juoksevan törmää alas, huutaen:
— Venheille, venheille!
— Jos ne menetämme, millä sitten palataan?
— Nyt on asia valkamaan!
Niin virkkoi vakuuttavasti Oravainenkin, kääntyen rantaan päin, ja Kokon Pertti ja Kuiva-Erkki ja useimmat muut seurasivat häntä. Hannu koetti miehiään pidättää, kehottaen:
— Malttakaahan, vielä on aikaa…!
Mutta hän oli jo itsekin ymmällä, eikä hän, nähdessään miestensä häipyvän rantaan päin, tiennyt minne kääntyä, — hän ei ensinkään käsittänyt tätä äkkikeikahdusta. Silloin vanha Juorkuna tapasi häntä käsivarresta ja virkkoi kumahtavalla äänellä:
— Ei ole aikaa enää, — tule pois sinäkin!
— Ja luostarissakäyntikö jäisi sikseen?
— Niin. Äsken olisi ollut yhtä päätä hyökättävä muurien sisäpuolelle ja tehtävä puhdasta, — nyt se on myöhää!
— Aivanko myöhää? — Hannun silmistä kuvastui hätää ja häpeää, ja kuin avutonna tuijotti hän Juorkunaan.
— Myöhää on, vakuutti vanhus. — Laskit oikean hetken livahtamaan ohi. Arkailit pappien vaippoja ja hellyit heidän lauluistaan, — kaikki meni silloin pilalle!
Hannu tunsi saman syytöksen omassa povessaan ja siksi Juorkunan sanat ikäänkuin raatelivat hänen sydäntään. Mutta hän koetti vieläkin puolustautua:
— Kaikki epäilivät siinä portilla, sinäkin…
— Mutta sinä yksin et olisi saanut epäillä. Juorkuna melkein talutti
Hannua alaspäin rinnettä ja puheli harvakseen:
— On sinussa miestä ja on sinussa mieltäkin, uljuutta ei puutu. Mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen…! — Joudu jo venheille, tästä alkaa kiire sounti!
Kiire siitä tulikin. Ensiksi rantaan ehtineet miehet olivat aina valppaan Oravaisen johdolla heti työntäneet venheet vesille ja soutajat istuivat Hannun saapuessa jo valmiina airoissa. Kiire oli. Sillä lounaiselta selältä lähenevä venekunta, jonka suurenlaisten sota-alusten keulain edessä vesi valkoisena ryöppysi, laski suoraan lahden suuta kohti, yhä kiirehtien kulkuaan. Pohjalaisten oli ponnistettava pussin perälle joutumasta ja huimalla lähtövauhdilla he pian lahden suulta pääsivätkin väljemmille vesille, kääntäen heti keulansa pohjoiseen päin.
Mutta kiskoa piti edelleenkin, minkä vain jäsenistä lähti. Sanaa puhumatta tekivät miehet tiukkaa työtään, hievahtamatta tähystellen tuon mereltä puskevan haahtikunnan suuntaan… He arvasivat — ja myöhemmin he sen kuulivatkin, — että Suman linnaan ja Solovetiin oli jo heti Stuartin keväisen retkikunnan käytyä pyydetty lisää sotaväkeä avuksi ja sitä oli nyt saapunut Sumajoen suulle. Tämä Aunuksesta päin samoava sotaväki oli jo jokivesillä soutanut aivan Hannun kintereillä, ja nyt siitä oli osasto kiireellä lähetetty luostaria pelastamaan. Vinha kilpasounti oli siten vihdoin tänä kesäisenä iltana syntynyt Vienan selällä, ja sen kilpailun merkityksen oivalsivat Pohjanmaan miehet hyvin. Sillä he tiesivät vihollisen laivueessa olevan pyssymiehiä, ehkä tykkejäkin, joilla heidän pikku venheensä pian saatettiin ampua upoksiin, — siksi oli pakko kuin hengen hädässä pyrkiä edestä pois.
Partiolaisten keveät jokivenheet olivat kuitenkin noita Sumasta saapuvia sota-aluksia nopeammat, eivätkä viimemainitut siis pitkään jatkaneet takaa-ajoaan. Ne poikkesivat pian luostarin lahteen, kaiketi viemään sen hätääntyneille asukkaille lohdutusta. Vähitellen saattoivat siten pakenevan partiokunnan soutajat, iltasumun laskeutuessa merelle, vähän hiljentää huimaa ponnisteluaan, huokasta hetken ja vaihtaa ensi hengästyneet sanat purresta toiseen.
— Olipa Jumalan onni, että siinä portilla tuli tuo viivähdys, huohotti Kuiva-Erkki airojaan lepuuttaen. — Jos luostariin olisi ehditty ryöstämään, niinkuin mielemme teki, niin nyt oltaisiin kaikin satimessa.
— Viety olisi meiltä venheet ja saaliit, säesti Kokon Pertti pohteissaan. — Täperällepä se jo nytkin otti.
— Jäänyt sinne olisi henkikin, jospa jäivät nyt luostarin makeatkin maistamatta, puhui Matti Isolusikkakin, näin punniten asian molempia, hänelle tärkeitä puolia.
Miehet olivat siten lopultakin hyvillään tuosta arkailustaan luostarin portilla, vaikka he vieläkin ihmettelivät, mikä lume heidät oli siihen kuin jähmetyttänyt. He haukkasivat konteistaan vuoron päältä eväspalan, ryyppäsivät leileistä karjalaista piimää ja keskustelivat sen jälkeen rauhallisemmin siinä sumunpeittoisella merellä matkansa vaiheista ja sen vastaisesta suunnasta. Aina toisinaan palasi tarina kuitenkin vielä siihen seisahdukseen luostarinmäellä, jota he eivät voineet selittää muuksi kuin munkkien taijaksi, ja kaipauksella virkahti joku nuoremmista miehistä vielä:
— Olisi sitä taloa sentään ollut soma sisästä nähdä, soma siitä kotona kertoa…
— Mikset astunut laulajain yli? veisteli toinen, heidän yhteistä saamattomuuttaan ivaten.
— Astumatta jäi — miehiä jänisti! Siihen pyhään taloon ei ole milloinkaan päästy, eikä päästy nytkään.
— Eikä päästä koskaan…!
Näihin miestensä keskusteluihin ei Krankan Hannu ottanut osaa. Hän istui mykkänä venheensä perässä, pää kumarassa, naapukka puoliksi silmille painuneena. Hänen korvissaan kohisivat vielä polvistuneiden munkkien messusäveleet ja niiden keskeltä soivat hänelle nuhtelevina ja murjovina vanhan Juorkunan purevat sanat: On sinussa miestä ja on sinussa mieltä, mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen…
Sumu peitti märkään sakeuteensa päivällä niin selkeänä kimallelleen selän; venheiden täytyi soutaa aivan lähekkäin, etteivät eksyisi toisistaan, ja summittain oli suunta määrättävä. Mutta pysähtymättä souti kuitenkin venekunta läpi yön, poistuakseen yhä kauemmas luostarisaaresta. Aamupuoli oli kai jo käsissä, kun vihdoin etummaisen venheen keulamiehet yhtäkkiä pysäyttivät aironsa: He olivat sumun läpi nähneet kuin aavemaisen kivikarin kupeellaan, ihan lähellä. Mistä ilmestyi se aavalle selälle? Varoskellen soudettiin hiljaa eteenpäin ja siinä olikin pian maan ranta vastassa. Retkikunta oli saapunut suureen Hanhisaareen, samaan, jossa Vesaisen retkikunta kolmattakymmentä vuotta sitten kerran oli säätä pitänyt ja josta sen sitten kiireellä oli ollut lähdettävä palaamaan kotitaipaleelle.
Venekunta nousi maihin, kun ei sumussa kuitenkaan osattu matkansuuntaa pitää, ja miehet heittäytyivät väsyneinä lepäämään sammaleisille kallioille. Vasta keskipäivällä selkisi sumu ja matkanjatkoon valmistautuvat miehet huutelivat toisiaan keräytymään valkamaan.
Krankan Hannu kuuli ne huudot seistessään saaren korkealla, itäisellä vuorenhuipulla, — samalla, josta hän kerran Vesaisen rinnalla oli katsellut ärjyvän meren vaahtoavia laineita ja niiden takaa kuumottavaa luostarisaarta. Hän oli nytkin seisonut siinä jo kauan, — uni ei näet ollut tänä yönä miehelle maistanut. Sakeina liitelivät vieläkin sumupilvet ulapalla, mutta nouseva tuuli niitä sentään jo ajeli ja repi ja väliin välähti selkä tuokioksi kirkkaana ja vapaana hänen eteensä. Selän takaa kuulsivat silloin taas Solovetin valkoiset rakennukset ja kimaltelevat kirkonkuvut — peittyäkseen seuraavalla hetkellä jälleen umpitiheään usvaan.
Hannu heristi nyrkkiään tuota valkoista välkettä kohden ja hänen hampaansa pureusivat lujasti vastakkain. Taas oli tuo saarenpyhä pettänyt hänen kauniin unelmansa ja rankaisematta se nyt sinne jäi edelleen välkkymään.
Mutta hänen vihansa masentui pian: Syyhän oli hänen omansa! Retken koko saavutus ja maine oli rauennut hänen omaan heikkouteensa… Mieli pehmeni, sisu petti pahimmoilleen, — oikeaan osuivat Juorkunan nuhteet! Toinen oli juttu silloin, kun tästä paikasta Vesaisen kanssa oli palattava, — siihen oli silloin pakko. Hannu muisti sen retken kuin eilisen päivän: Eheällä kunnialla, raatelemattomin rinnoin he silloin kiirehtivät kotiin päin. Mutta nyt? — Vesainen ei olisi heltynyt, hän olisi säälittä iskenyt keihäänsä pappisparveen, heidän verestään välittämättä, niinkuin iski Petsamossa… olisi miehenä avannut portin miehilleen…
— Mikä halpasi minun käteni…?
Ei ole nyt kotona kehumista, että käytiinhän sitä Solovetissakin… Kaikki kysyvät: Miksi portailta pyörähditte? — kysyvät ilkkuvalla ivalla! Luonto petti vanhalta mieheltä, vastaavat toiset. Ja he nauravat tälle pehmeälle peräytymiselle, nauravat vielä vuosien perästä ja pahemmin kuin tuolle turhalle Tarharannan jutulle.
— Sitä naurua on minun raskas kuulla… oi, kernaammin olisin kaatuvani suonut!
Hiki kihosi siinä viileällä vuorella Hannun paljaaseen päähän ja hänen piti riisua naapukkansa sitä pyyhkiäkseen. Ja lakki kourassa, kuin kumartaakseen tuota kaukaa välkähtävää pyhättöä, jäi hän murtuneena seisomaan kallion kaljulle laelle.
Silloin kuuluivat huudot venevalkamasta. Hannu hytkähti kuin heräten pahasta unesta, peitti päänsä ja lähti nopein askelin astumaan alas rantaan. Ja hän istahti siellä taas tyynenä johtajavenheensä perään, kertomatta kenellekään siitä, mikä mato hänen rintaansa repi.