Sitä päivää, joka nyt seurasi, muistelivat kauvan kauhistuksella Joonas Jalkanen ja hänen serkkunsa Kalle, joidenka luo julmistunut päätoimittaja ilmestyi, kun nämä vielä vetelivät viattomuuden unta. Kalle, jonka syyllisyys kohta tuli ilmi, sai mukaansa kotimatkalle sellaisen lauman »nautoja», »pässejä» ja muita hyödyllisiä kotieläimiä, että niillä olisi voinut perustaa oivallisen karjatalouden.
Vieläpä yritti päätoimittaja purkaa kiukkuansa korehtuurineidillekin, mutta yritys päättyi — onnellisesti vaiko onnettomasti, sen tietänee hän itse parhaiten. Neiti näytti niin päivän selvästi toteen syyttömyytensä, että päätoimittaja, joka itse asiassa on ritarillinen mies, katsoi velvollisuudekseen käydä seuraavana päivänä häneltä pyytämässä anteeksi kiivauttaan. Palattuaan tältä Kanossan-retkeltään oli hän usein ajatuksiinsa vaipuneena ja hänen kuultiin mutisevan: »Ei ollenkaan hullumpi tyttö, ei ollenkaan hullumpi!» Kun vakavassa vanhassapojassa alkaa näkyä tällaisia oireita, on hän tavallisesti mennyttä miestä. Niin kävi nytkin. Puoli vuotta myöhemmin perusti päätoimittaja oman talouden, ja pahat kielet väittävät, että vaikka hän onkin päätoimittaja, ei hän kumminkaan ole vaimonsa pää.
ENSIMMÄINEN LAUKAUKSENI.
Siitä saakka, kun Nimrod-vainaja, »suuri metsästäjä Herran edessä» kivipäisillä nuolillaan koetteli mammut-eläinten turkin kestävyyttä Aasian vuorenrotkoissa, meidän päiviimme asti, jolloin sunnuntaimetsästäjäin jumalaton suku aika ajoin tekee laajat maa-alat yhtä hengenvaarallisiksi kuin Waterloon tappelukenttä oli aikoinaan, kylväen kilottain haulia puiden ja pensaiden sekaan, ovat olot suuresti muuttuneet metsästyksen alalla. Yhdestä Nimrodista on sukeutunut lukemattomia, mutta mammut-eläimistä löytyy jälellä vain muutamia jykeviä luita eräissä museoissa; saapa nykyään kiittää onneansa, jos päivän tallusteltuaan saa konttiinsa edes jonkun vaivaisen jänisreuhkanan. Mutta into se pysyy entisellään. Rauhoitusajan viimeisenä iltana sonnustelevat aina tuhannet sekä arki- että sunnuntaimetsästäjät lanteitaan, lähteäkseen seuraavana aamuna urostöihin, joista, ainakin mitä jälkimäisiin tulee, suuri osa palaa takaisin kontti tyhjänä, kohmelo kallossa, vaatteet revittyinä ja, parhaimmassa tapauksessa, ruumiin lihakkaimmassa osassa joku tusina hauleja, muistona jonkun hyvän ystävän ampumataidosta. No, kaikki nämä vauriot ovat korjattavissa, myöskin viimeksi mainittu, sillä ainahan on saatavissa joku verenhimoinen lääketieteen harjoittelija, joka pirullisella ilolla kaivaa haulit esille, uhrin harjoitellessa itseään retoriikassa, jonka harjoituksen tuloksia ei juuri sovi paperille panna.
Enpä olisi mies enkä mikään, jollei minunkin osalleni olisi tullut kipinä Nimrod-vainajan jaloa henkeä. Ja tämä kipinä alkoi jo hyvin aikaisin kyteä. Kun olin ehtinyt siihen ikään, jolloin James Fenimore Cooperin »Nahkasukka»-romaanit arveluttavassa määrässä alkoivat kilpailla Cornelius Nepoksen kanssa, tuottaen ihailijoilleen katkeria kärsimyksiä laiskanläksyjen y.m. muodossa (joihin usein varmemmaksi vakuudeksi kotona liitettiin pienet pieksijäiset), oli tämä kipinä jo alkanut kohdistaa säteensä erääseen päämaaliin. Tämä päämaali oli isäni huoneen seinällä riippuva pyssy.
Se olikin tuliluikku, jota ei jalon »Nahkasukankaan» olisi tarvinnut hävetä. Se oli luodikko, noin kolmen kyynärän pituinen ja ainakin puolta raskaampi kuin Berdanin kivääri, jota myöhemmin sain pölyssä ja paahteessa tarpeekseni keikutella Tuusulan »kuuluisassa ja hirveän suuressa» komppaniassa. Isäni piti pyssyä suuressa arvossa. Hän oli tässä suhteessa »rutivanhoillinen» eikä suvainnut ollenkaan niitä uudenaikaisia haulipyssyjä, joita hän ylenkatseellisesti sanoi kuularuiskuiksi. »Kun täytät viisitoista vuotta», sanoi hän minulle, »saat tästä pyssyn, eläkä koskaan vaihda sitä mihinkään haulirämään, sillä parempaa pyssyä ei ole koko maailmassa.» Ja minä odotin tietysti mainittua ikäkautta kuin päivän nousua. Mutta sormiani alkoi yhä enemmän kihelmöidä pyssyä katsellessani, ja noin vuotta ennen määräaikaa tuo kihelmöiminen sai aikaan »traagi-komedian» alku- ja loppunäytöksineen, joista varsinkin viimeksimainittu oli päähenkilölle ikävänpuoleista laatua.
Eräänä kesäpäivänä käyskenteli isäni pyssyineen pihalla aikoen kurittaa vanhaa, hävyttömän näköistä varista, joka silmäänpistävällä tavalla oli osottautunut pihalla olevien kananpoikasten ihailijaksi. Mutta varis ei jäänytkään kuritusta odottamaan, vaan otti siivet selkäänsä ja pakeni läheiseen metsään, jossa se kovaäänisesti kuului tovereilleen kehuskelevan, minkälaisesta vaarasta se oli pelastunut, isä-ukko palasi nyrpeillä nenin huoneeseen ja pani pyssyn loukkoon vastaisuuden varaksi. Sitten otti hän olalleen muutamia ongenvapoja ja läksi järvelle ongelle. — Se oli alkunäytös.
Tietysti varis, kun huomasi vaaran menneen ohi, palasi takaisin hyville paistipaikoille, toipa vielä kymmenkunta toveriakin mukanaan. Koko joukko asettui riihen katolle pitämään sotaneuvottelua ja vaanimaan, eivätkö herkulliset kananpojat tulisi näkyviin. Silloin iski päähäni uljas tuuma: mitähän, jos minä…? Loukossa oli ladattu pyssy, isä oli ongella, muu talonväki missä lie ollutkaan. Pihalla ei näkynyt muita kuin vanha, umpikuuro ruotilaisäijä, joka veteli jyriseviä hirsiä päivän paisteessa tuvan seinustalla. Tilaisuus oli mainio.
Tuumasta toimeen. Sieppasin pyssyn käteeni ja hiivin pihalle. Varikset riihen katolla jatkoivat keskusteluaan; heistä minun vähäpätöinen persoonani ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta. »Odottakaahan, sen riivatut!» mutisin minä ja aloin hiiviskellä lähemmäksi. Mutta se oli hiukan ohdakkeista kulkua. Kun kahnustelin pitkin tallin vastapunattua seinää, saivat vaatteeni kaikellaisia ylimääräisiä koristuksia ja esiinpistävä naula piti omanaan kappaleen housuistani. Sitten pujahdin syvään ojaan, mutta kun olin siellä muutaman sylen ryöminyt eteenpäin, huomasin hyvinkin »kouriin tuntuvista» merkeistä, että siellä äskettäin oli kävellyt lehmiä. Vihdoin pääsin erääseen aidan nurkkaukseen, josta minun nyt piti variksille näyttää, mitä heidän rauhaansa sopi. Ne istuivat vielä rauhallisesti paikoillaan, lainkaan aavistamatta uhkaavaa vaaraa.
Kuten jo sanoin, oli pyssy suunnattoman raskas. Ensi yrityksillä en saanut sitä lainkaan haluttuun asemaan, vaan pyrki sen suu yhä painumaan maa-emoa kohti. Lopuksi, kun hammasta purren ponnistin kaikki voimani, sain sen mielestäni suunnatuksi jokseenkin variksia kohti ja, ummistaen silmäni, painoin liipasinta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tanssi silmieni edessä kymmenkunta aurinkoa ja tuhansia tähtiä. Oikea olkapääni tuntui irtautuvan ruumiista ja kieleni joutui pahaan »välikäteen» hammaskarsinassani, jossa muuten tapahtui pieni, harvennus. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin kuppuroivani selälläni polttavissa nokkosissa, tallukat taivasta kohti. Varikset olivat kadonneet ja kuuluivat juuri metsässä muutamien harakoiden säestäminä virittävän »Te deumia».
Nolona tassuttelin takaisin kotiini. Korviani ja käsiäni kihelmöivät nokkosten polttamat, olkapäätäni pakotti, kieltäni kirveli, leukaluitani särki ja oikea poskeni alkoi vähitellen ajettua simpulaksi. Ja omatunto piti aika pauhua, nuhteli ja uhkaili. »Miksi otit luvatta pyssyn?» sanoi se, eikä minulla ollut siihen mitään vastattavaa. »Nyt sinulla on todet käsissä, kun isä huomaa pyssyllä ammutun», jatkoi omatunto. Enkä siihenkään voinut mitään vastata, sillä se tuntui hyvin todenmukaiselta.
Aluksi näytti sentään siltä, kuin voisin välttää uhkaavan rajuilman. Panin pyssyn takaisin loukkoon hartaasti toivoen, ettei ukko muutamaan päivään ottaisi sitä käsille ja sillä välin unhoittaisi sen olleen ladatun. Kun isä tuli kotiin, oli hän hyvällä tuulella, sillä kalansaalis oli ollut runsas, eikä hän näyttänyt pyssyä muistavankaan. Turvonnut poskeni herätti kyllä hänen huomiotansa, mutta hänelle, samoinkuin muullekin kotiväelle, sanoin sen kompastuessani loukkaantuneen. Ja niin näytti päivä rauhallisesti kuluvan ja aloin jo vähitellen arvostella seikkailuani Cooperin ja »Nahkasukan» kannalta.
Mutta illalla alkoi naapuritalosta, joka oli mäen alla aivan riihemme takana, kuulua kummia viestejä. Siellä oli näet porstuan peräkamarin akkunaan ilmestynyt pyöreä reikä, akkunan vastapäisellä hyllyllä oleva kannunpullo oli särkynyt ja isännän juhannusviinat valuneet hyllyn alla olevaan piimäpyttyyn. Isäntä oli hypellyt, puuhaillut ja kiroillut kuin pahin pakana, mutta talon rengit olivat saaneet merkillisen piimänjanon, niin että pytty oli melkein tyhjä, ennenkuin emäntä ehti korento kädessä häätämään heitä pois.
Näin kertoivat viestit. Hiukseni nousivat pystyyn ja kylmä väre kulki pitkin selkäpiitäni, sillä käsitin selvästi, mistä nämä omituiset tapaukset olivat johtuneet. Aloin aavistaa, etten sittenkään kunnialla selviäisi seikkailustani. Ja aavistukseni oli oikea.
Myöhempään illalla tuli naapurin isäntä meille. Hän oli itse pyssymies, ja löydettyään hyllyltä lasinsirpaleiden joukosta pyssynkuulan, oli hän tehnyt eräitä varsin järkeviä johtopäätöksiä ja tuli nyt niistä neuvottelemaan isäni kanssa. Ja kun minut oli tuohon neuvottelukokoukseen kutsuttu apujäseneksi, oli asia ennen pitkää selvillä.
Isännän mentyä alkoi jälkinäytös. Mutta enpä luule sen lukijaa huvittavan, jonka vuoksi annan sen tapahtua lasketun esiripun takana.
SEDAN VIERAILU.
Kalastustoverini Hannulan isäntä kertoi minulle kerran nuotion ääressä levätessämme seuraa van jutun:
Siitä on nyt alun toistakymmentä vuotta, kun se tapahtui se setäni vierailu, josta koko paikkakunnan pilkkakirveet vielä vuosia jälkeenpäin veistelivät. Niin, olisihan se, minustakin ollut kaikin puolin lystillinen juttu, jollei se vaan olisi sattunut juuri minulle itselleni. Koska nuo pilkkakirveet juttua levitellessään eivät ole malttaneet pysyä totuudessa, vaan valehdelleet ainakin toiset puolet lisää, tahdon nyt kertoa, kuinka asia oikeastaan oli.
Olin siihen aikaan nuori isäntämies ja Leena, eukkoni nimittäin, oli talossa emännöinyt parisen kuukautta. Kaikki meni hyvin, surut eivät meitä kumpaakaan painaneet, elämä oli kuin silkkiä vaan. Ilolla ajattelimme lähenevää joulua, ensimäistä, jonka saisimme yhdessä, omassa kodissamme viettää.
Läksinpä siinä joulun alla kirkonkylään asioille ja poikkesin samalla postikonttorissakin ottamassa sanomalehteni — olin näet jo siihen aikaan harras lehtien lukija. Siinä kun työnnän lehteä taskuuni, virkkaa postineiti:
»Tässä olisi Hannulan Erkille kirjekin».
Otin kirjeen, kiitin ja läksin sitten ajaa huristamaan kotia kohti. Siinä ajellessani koitin arvailla, keltä kirje olisi — en ruvennut näet sitä siinä kovassa pakkasessa kontistuneilla hyppysilläni avaamaan.
Kun kotona olin saanut kupin kuumaa kahvia ja uunin edessä käsiäni lämmitellyt, avasin kirjeen. Eihän se nyt ollut sen kummemmalta mieheltä kuin Heikki-serkulta, joka siihen aikaan piti Helsingissä lihakauppaa, mutta sisällys oli hyvin merkillinen. Se kuului:
»Hyvä serkkuni Erkki!
Setämme, se Matti-setä joka jo kauvan on asunut Amerikassa, on tullut tänne kotimaahan sukulaisiaan tervehtimään ja aikoo nyt jouluksi tulla sinun luoksesi. Siinä on kerrassaan omituinen ukkeli. Hän kulkee ihan toisella nimellä ja tulee taloon tuntemattomana, hämmästyttääkseen rakkaita sukulaisiaan. Minun suhteeni se ei kumminkaan onnistunut, sillä eräs tuttavani, joka tuli Amerikasta samassa laivassa kuin hän, sattui olemaan luonani, juuri kun ukko tallusteli puotiin, ja kuiskasi korvaani kuka hän on. Muuten en olisi häntä tuntenut, sillä olinhan samoinkuin sinäkin pieni piimäsuu, silloin kuin hän Amerikkaan läksi. Taisi ukkoa harmittaa, kun hänet heti tunnettiin, ja nyt hän nähtävästi aikoo tehdä sinulle jonkun kepposen, korvatakseen vahingon. Olen tahtonut sinulle asian ilmoittaa, jotta tietäisit olla varoillasi ja varustaa ukolle lämpimät tervetulijaiset. Hänellä on suuri konkonenä ja pitkä harmaa parta. Muuten tavallisen näköinen mies.
Ei muuta kuin hauskaa joulua.
Serkkusi Heikki.
J. K. Elä suinkaan tarjoa ukolle vettä väkevämpää, sillä hän on ankara vesipoika. Hän kuuluu olevan rikas mies, niin että koeta olla hänen kanssaan hyvissä väleissä.
Sama.»
»Ahaa», ajattelin kirjeen luettuani, »vai aikoo setä näytellä minulle kometiaa. No, koetetaanpa.»
Sivumennen mainittakoon, että setä jo nuorena oli ollut hyvin omituinen. Hänellä, oli ollut kaikellaisia kummia päähänpistoja, joista paljon juttuja kerrottiin. Sen jälkeen kuin hän Amerikkaan siirtyi, ei hän ollut itsestään paljon tietoja antanut: tiedettiin vain, että hän siellä vanhana poikana eleli hyvissä varoissa.
Leenan kanssa tuumittiin sitten ukon vastaanotosta. Päätettiin häntä pitää kuin piispaa pappilassa. Kukapa tiesi, eikö ukolta vielä aikoinaan tunne pyörähtäisi niitä kuuluisia Amerikan dollareita, jotka kyllä olisivat hyvät olemassa, vaikka eihän meiltä varoja puuttunut, eipä siltä. Kun kievari oli viereisessä talossa, pyysin isäntää laittamaan minulle sanan, heti kun joku oudonnäköinen harmaapartainen matkustaja sinne ilmestyi. Arvelin näet hänen sinne ensiksi poikkeavan, hänen kun oli kyytihevosella tultava.
Talossa puuhailtiin sitten sedän vastaanottajaisia. Leena laittoi porstuanpääkamarin kuntoon vieraan varalle. Tuvassa leivottiin ja paistettiin, niin että tuoksu tuulen alla tuntui jo pellon veräjälle saakka. Minä siivoilin talleja ja vajoja, jotta setä näkisi talonpidon olevan täydessä kunnossa ja ohjakset oikean isännän käsissä. Tuon tuostakin poikkesin kievarissa pakinoimassa isännän kanssa, joka odotteli setää melkein yhtä kiihkeällä uteliaisuudella, kuin minäkin.
Jopa tuossa joulunaaton aattopäivänä kievarin Jussi-poika juosta hölkkäsee meille ja huutaa parahuttaa oven suusta: »Nyt se Hamnriikin herra tuli!» Ja kylläpä sain kiiruusti lakkini nurkasta, hihkasin vain Leenalle, että panisi kahvipannun tulelle, ja läksin sitten Jussin jälestä kujaa pitkin vilistämään kievariin.
Kievarin isäntä seisoi portailla, kun tulin. »No nyt se setäsi on tullut», sanoi hän, »mutta suoraan sanoen», jatkoi hän alentaen ääntään, »olinpa kuvitellut häntä mielessäni hiukan toisen näköiseksi. Elä pane pahaksi, mutta en minä vanhoilla päivilläni tahtoisi kantaa sellaista naamaa. Ja hänen pukunsa!… mutta kenties se on sitä Amerikan muotia».
»No, mutta onko varma, että se on setä?» kysyin minä, sillä ei tuntunut juuri hauskalta kuulla läheistä sukulaistaan kuvailtavan niin epäedullisilla väreillä.
»Ihan varmaan. Amerikasta sanoi olevansa. Ja heti kysyi, että mikä se on tuo naapuritalo? Ja kun sai kuulla, että se on Hannula, niin hymähti vain: 'hm, hm!' Nenää sillä on ainakin kahden miehen osuus. Ja harmaa parta.»
»Kyllä se sitten on hän. Pitääpä mennä ukkoa tervehtimään.»
Olin päättänyt menetellä, sedän tavatessani, aivan kuin tuntisin hänet vanhalta muistilta.
Kievarihuoneeseen astuessani käveli setä pitkin askelin edes takaisin. Kuullessaan oven käyvän, säpsähti hän, kääntyi päin ja pysähtyi. Nyt sain lähemmin silmäillä rakasta sukulaistani.
Jo heti ensi silmäyksellä annoin mielessäni kievarin isännälle anteeksi hänen äskeisen arvostelunsa. Setäni ulkomuoto ei lainkaan vastannut sitä kunnianarvoisan vanhuksen kuvaa, jonka olin mielessäni laatinut. Sen sijaan muistutti hän hyvin paljon eno Sakeria »Nummisuutareissa», jonka kerran olin kaupungissa käydessäni nähnyt. Ja mitä hänen pukuunsa tulee, niin ajattelin itsekseni, että jos tämä oli sitä Amerikan muotia, niin ei siinä maassa mahtanut räätäleillä kovinkaan rasvaiset päivät olla. Mutta olihan setä omituinen ja tahtoi nyt sitäpaitsi olla tuntemattomana. Kaikki oli siis luonnollista. Astuin sen vuoksi reippaasti esiin ja huusin iloisesti:
»Hyvää päivää, setä! Tervetuloa näille maille!»
Setä hypähti aivan koholle. Hänen hahmonsa muuttui hyvin kummallisella tavalla, silmät kävivät pyöreiksi ja hän vetäytyi kiireesti selkä edellä huoneen nurkkaan.
»Ku-kuka te olette? Mi-mitä minusta tahdotte?» kysyi hän hätäisesti ja tavattoman käheällä äänellä.
»Ei taida setä tuntea?» sanoin minä. »Olenhan veljenpoikanne, Hannulan Erkki. Olin pieni poika, kun setä läksi Amerikkaan, mutta vieläpä minä tunnen, vaikka setä onkin muuttunut.»
Mutta setä näytti vaan aikovan jatkaa kometiaa.
»En minä tunne teitä. Menkää hiiden kattilaan ja antakaa matkustavaisten olla rauhassa! Taidatte olla kiimoissanne!» kähisi hän, vetäytyen yhä enemmän loukkoon.
»Mutta, Matti-setä. Heittäkää jo pois tuo ilveily! Olen saanut kuulla, kuinka aioitte tulla meidän luoksemme tuntemattomana miehenä, mutta ei se nyt onnistu. He, hei, Erkki ei ole niinkään tyhmä!»
Setä tuijotti minuun hetkisen.
»Ettehän vaan ole ruununmies?» kysyi hän vihdoin pelonalaisella äänellä.
»Ha, ha, haa! Onpa setä leikkisä! Vai ruununmies! Ei, heitetään jo leikki pois. Siellä kotona eukon kahvipannu jo porisee porossa. Tervetuloa vaan, setä, ja nyt lähdetään meille.»
Näin sanoen astuin sedän luo ja tartuin hänen käteensä, jota sydämellisesti pudistin.
Samassa muuttui setäni kasvojen ilme huomattavalla tavalla. Leveä hymy lehahti hänen kasvoilleen, äsken pyöreät silmät supistuivat kaltaisiksi raoiksi, jotka viekkaasti välähtelivät. Näytti siltä, kuin jotakin hauskaa olisi hänen päähänsä pälkähtänyt.
Hän päästi naurun, joka kuului kuin sahan ritinä visakoivussa.
»No, enpä tahdo sinua kauvemmin kiusata. Minä olen todellakin setäsi.
Mutta mistä sait tietää minun olevan tulossa?»
»Se Heikkihän sieltä Helsingistä…»
»Niin, niin, Heikki, sitä juuri arvelin… Lähdetään sitten. Mutta arveleppas, rakas veljenpoikani, mitenkä minun kävi toissa yönä tuolla Kuljulan kievarissa! Siellä varastettiin minulta kaikki tavarat, niin ettei jäänyt kunnon vaatteita päälle. Tällaisissa tamineissa täytyy tulla sukulaisiinsa! Mutta kai varkaat kiinni saadaan. Pääsivät minun lähtiessäni niiden jäljille ja lupasivat toimittaa ne tänne, kun saavat ne varkailta pois.»
»Vai niin, olipa se ikävä juttu. Mutta ei nyt ajatella ikäviä asioita, vaan lähdetään, kotia eukon luo.»
Setä otti yllensä turkit, jotka olivat paljon paremmassa kunnossa kuin hänen muu pukunsa. Sanoi ostaneensa ne Kuljulan isännältä. »Rahoja eivät osanneet viedä, kun minulla oli lompakko sängyssä päänalusen alla», lisäsi hän. Nurkasta sieppasi hän kainaloonsa pienen laukun, jota hän ei mitenkään antanut minun kannettavakseni, vaikka kuinka olisin pyydellyt. Siitä kuului liikuteltaessa jonkunlaista helinää. Ja sitten me läksimme.
Ei näyttänyt Leenakaan kovin ihastuvan sedän ulkomuotoon, kun kotia tulimme. Hänen silmäyksensä kulkivat salavihkaa sedän punaisesta nenästä ja takkuisesta parrasta aina jalkoihin asti, joiden verhot suuresti muistuttivat vanhoja naisten kenkiä. Mutta kun olin hänelle kertonut sedälle Kuljulassa tapahtuneesta onnettomuudesta, tyyntyi hän ja oli sitten niin herttainen emäntä kuin ainakin.
Minä annoin sedälle parhaat pyhävaatteeni ylle, hän kun sanoi häpeävänsä esiintyä naisväen seurassa noissa riekaleissa, jotka jumalattomat varkaat olivat hänelle jättäneet.
Mutta uusia hämmästyksiä oli setä meille tuottava.
Kun Leena kantoi meille vehnäskahvit pöytään, alkoi setä kovin levottomasti kierrellä itseään tuolilla.
»Eikö sinulla. Erkki, olisi jotain sekaan pantavaa näin kylmästä tultua?» kysyi hän.
»Mutta se Heikkihän kirjoitti, että setä on ihan maistamaton.»
»Niin, niin, hm… ky-kyllä, mutta kun lääkäri on joskus vilustumisen varalle määrännyt, että… täytyyhän sitä…», sanoi setä hiukan hämillään.
Olihan minulla siihen aikaan talossa aina vieraan vara, vaikka en mikään ryyppymies ollutkaan. Niinpä kannoin pöytään pullon viinaa ja toisen konjakkia, jotta setä saisi tehdä »suutarin», mistä laadusta halutti. Ja aika karhukupin hän itselleen »prykäsikin».
Mutta sitten hän tulikin oikein juttutuulelle ja alkoi kertoa Amerikan ihmeistä. Kyllä oli mies kummia kokenut ja ollut senkin seitsemässä sotkussa. Kumma, että oli hengissä päässyt kaikkien tiikerien, valaskalojen, korppikotkien ja lohikäärmeiden kynsistä. Ja voi tuhatta niitä rikkauksia, joita hän siellä oli kerännyt, milloin tulivuorista sulaa kultaa kauhalla ammentanut, milloin penikulmia maan alla myllertänyt ja sieltä tullut taskut täynnä timantteja. Kyllä siinä saimme suu auki kuunnella.
Siinä sitten sen päivää syötiin, juotiin ja katseltiin taloa ja maita. Mutta aina minä oikein häpesin, kun setä kertoi, mitenkä se ja se asia on Amerikassa. Kyllähän sitä kannattaakin kertoa, kun on maat niin laajat, että tuskin päivässä ehtii hyvällä hevosella reunasta reunaan ajaa, ja yksistään kesantopellolla parisataa renkiä keikkuu auran kuressa!
Kovin oli hauska mies tuo setä. Jo sai Leenan ja minun lupaamaan, että lähtisimme hänen kanssaan Amerikkaan, jossa hän lupasi antaa meille sellaisen talon, ettei koko Suomessa olisi mokomaa.
Se seikka minua vaan kummastutti, ettei, setä tuntunut ollenkaan välittävän muista sukulaisistaan. Aina kun aloin puhua heistä, käänsi hän puheen muihin asioihin. Ja paljon oli hän unohtanut entisiä asioita — eipä edes enää muistanut isävainajani, oman veljensä ristimänimeä.
Siinä kun sitten illan suussa piti vielä maistella totia sedän seuraksi, niin alkoi pääni, joka ei ollut sellaiseen tottunut, mennä vallan sekaisin. Muistan vaan hämärästi, että setä minulta tiedusteli, missä säilytin rahojani ja enkö peljännyt varkaita ja tuon tuommoista. Ja sitten maatapannessa taisi Leena minua hiukan ripitellä siitä, että olin maistellut liikaa. Muuta en siitä illasta juuri muista.
Yöllä heräsin, kun Leena minua pukki kylkeen, sanoen kuulleensa jotain kolinaa. Mutta minulla oli päässä sellainen surina kuin olisi siellä parikymmentä rukkia pörrännyt, ja ärähdin vain Leenalle, että hän höpisee jonnin joutavia. Sitten nukuin uudelleen.
Mutta kyllä aamulla muut heräsivät, kun Leena hädissään tuli ilmoittamaan, ettei setää löytynyt mistään. Niin, hän oli todellakin hävinnyt jäljettömiin. Kamarissa oli vuode aivan koskemattomana, hän ei ollut nähtävästi ollenkaan maannut.
Sitten asia alkoi selvitä, kun renki tuli ilmoittamaan, että tallista oli hävinnyt hevonen ja liiteristä reki, ja kun huomasin, että piirongin lukko oli rikottu ja sieltä, viety kaikki rahat, neljättäsataa markkaa, kelloja, sormuksia ja muuta kavetta. Luuloteltu setä olikin ovela varas, jonka olin itse tuonut taloon, vieläpä ilmoittanut hänelle, missä rahoja oli saatavana. Olinpa todellakin aikalailla antanut vetää itseäni nenästä.
Asia tietysti ilmoitettiin heti nimismiehelle ja ryhdyttiin varasta takaa-ajamaan. Hevonen löydettiinkin samana päivänä muutaman peninkulman päässä maantiellä ihan henkihieveriksi ajettuna, mutta varas saatiin kiinni vasta useampien viikkojen kuluttua monen pitäjän takaa. Silloin olivat rahat ja tavarat jo menneet kaiken maailman tietä; jälellä oli vain tuo ennen mainitsemani helisevä laukku, jonka huomattiin sisältävän tiirikoita ja muita varkaan »työkaluja».
Harmillisinta koko jutussa oli se, että tuo päävoro, tuo hirtehinen, käräjillä vielä koko ajan pilkkasi minua ja sanoi minua »rakkaaksi veljenpojakseen» j.n.e., jolle tietysti koko käräjäväki nauroi. Hän sai ansaitun palkkansa, mutta olisinpa melkein suonut, ettei häntä koskaan olisi saatu kiinni.
Entäs oikea setäni? Niin, hän tuli tosiaankin joulunaattona, kun talo vielä oli niinsanoakseni ylösalaisin tapahtuneen, varkauden johdosta. Hänen tulonsa… mutta sehän on aivan toinen juttu eikä kuulu tähän kertomukseen.