Häntä ei ollenkaan naurattanut. Useamman minuutin ajan saastutti hän ilmaa jumalattomilla sanoilla, kuivatessaan päätänsä, joka oli ainakin puoli tuntia lionnut sylkiastiassa. Hän näytti kokonaan unohtaneen aviosäädyn onnen ja ärjyi rouvalleen niin kiukkuisesti kuin olisi hän ollut naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Vahtikin lienee vaistomaisesti huomannut »iskeneensä kirveensä kiveen»,-sillä yhtäkkiä pyörähti se ympäri ja luikki häntä koipien välissä ulos.
Päivällisiin saakka menosi Pekka kuin pahinkin kotityranni, niin että Anna-rouva alkoi jo peljätä hänen rakkautensa sammuneen sylkilaatikkoon ja vuodatella katkeria kyyneliä. Mutta kun sitten päivällispöydästä Pekan nenään nousi makea vasikanpaistin tuoksu, alkoi hänen sisunsa sulaa, eikä oltu vielä jälkiruokaan ehditty, kun jo hänkin nauroi koko tapaukselle. Vahtikin, joka oli saanut meiltä muutamia makupaloja, alkoi jo nähtävästi saada meistä paremmat ajatukset. Ja niin päättyi tämä myrskyisesti alkanut päivä sulaan sovintoon. Ja kun seuraavana päivänä matkustin, oli keskinäinen luottamus ja ystävyys kehittynyt niin pitkälle, että Vahti kohteliaasti saattoi minua portille ja jäähyväisiksi heilutti häntäänsä…
Vahdin myöhemmistä elämänvaiheista en ole kuullut. Mutta jos joskus tulen niin rikkaaksi, että pääsen huvilan omistajaksi, tahtoisin kernaasti jonkun Vahdin sukulaisista talonvartijaksi. Silloin ainakin saisin itse korjata omenat puutarhastani ja yöjalkalaisten kevytmielinen suku pysyisi loitolla taloni rajoista.
»KESÄLAITUMELLE».
Onnellisimpia hetkiä vanhanpojan elämässä on kieltämättä se varhainen aamuhetki kesäkuussa, jolloin Helsingin asemalla istuu liikkeelle lähtevässä junassa ja näkee asemasillalla töllöttävien tyhjäntoimittajain naamojen yhä vinhempää vauhtia vilahtavan ohi. Sillä edellytyksellä nimittäin, että on edessä pitempi kesäloma ja matka käy jonnekin sisämaahan »kesälaitumelle». Tämän hetken onnellisuus on sitäkin suurempi, kun viimeksi kulunut neljännestunti on ollut tukalimpia, mihinkä hiljainen ja rauhaa rakastava mieshenkilö saattaa eläessään joutua. Kylkiluut ovat saaneet muistiaisia pariltakymmeneltä luisevalta kyynäspäältä, liikavarpaat ovat magneetin tavoin vetäneet puoleensa suurimman osan kaikista liikkeellä olevista korkoraudoista niihin kuuluvine painavine tallukkoineen ja älykoppa on ollut litistymäisillään pannukakuksi senkin seitsemän matka-arkun ja korin välissä, joita hikiset ja läähättävät kantajat ovat edestakaisin kiidätelleet. Tästä kiirastulesta on nyt ilman pahempia vaurioita selviydytty ja juna lisää vauhtiansa, ja yhä kauvemmaksi jää kaupunki pölyineen, tuoksuineen, jyrisevine ja vonkuvina raitiovaunuineen, jäätelöryssineen, polkupyöräilijöineen, muotinukkineen ja — ennen kaikkia — politikoitsijoineen. Muutamia viikkoja saa toki olla rauhassa tuolta kaikelta ja paljolta muulta, jota ei tässä viitsi luetellakaan. Helpotuksen huokaus pääsee rinnasta ja mielihyvällä pistää mies tupakaksi.
Niin tein ainakin minä, kun juna porhalsi ohi Kaisaniemen keilaradan, jonka katolla pari kirkuvaa katupoikaa, pääkaupungin viimeisinä edustajina, liekutti jäähyväisiksi hyvin epämääräisen värisiä nenäliinoja.
Olin matkalla oikein maan sydämeen, satasaarisen järven rannalle, mielessä monen kyrmyniskaisen ahvenen, solakan hauven ja punasilmäisen särjen surma. Siellä aioin viettää kesäni erakkona yksinkertaisessa mökissä, herkutella reikäleivällä ja viilipiimällä ja kerätä uusia voimia kestääkseni taas talvikauden n.s. kulttuurielämän pyörteissä.
Niin, juna oli päässyt täyteen vauhtiinsa ja minä aloin tarkastella matkatovereitani. Hyvä tuuleni aleni muutamia asteita, kun huomasin lähimpänä naapurinani olevan tukevan perheenemännän, mukanaan hyvällä alulla oleva aritmeettinen sarja »kotikasvuisia», yksivuotiaasta lukkarinkokelaasta puolikasvuiseen, kesakkonaamaiseen pojanroikaleeseen saakka. Minä en suinkaan vihaa lapsia, pois se, mutta suotakoon minulle anteeksi, jos kernaimmin ihailen noita »herran terttuja ja kullan nuppuja» sopivan välimatkan päästä, kaikkein kernaimmin jonkun läpi- ja ylipääsemättömän esteen, esim. rautalankaverkon tai lujan akkunaruudun takaa. Minulla on näet näiden herttaisten pikkuolentojen kanssa ollut monen monta yhteentörmäystä, joissa kaikissa olen joutunut surkeasti alakynsin.
Ennen pitkää sainkin »tehdä lähempää tuttavuutta» perheen kanssa. Välittäjänä oli sarjan toinen »numero», kaksivuotias palleroinen, joka, uskollisesti säestettyään veljensä, lukkarinkokelaan, lauluharjoituksia, sai voileivän ja, syötyään siitä puolet, sijoitti jäännöksen, tietysti rasvainen puoli alaspäin, uusille kesähousuilleni. Äiti kiiruhti heti pyytämään anteeksi, antaen samalla sen lohduttavan tiedon, että voipilkut lähtevät hyvin helposti. Tähän yhtyi joku viereisessä »karsinassa» istuva koiranleuka, huomauttaen hyvin loogillisesti, että koska esim. tervapilkkuja poistetaan voilla, olisi syytä koettaa poistaa voipilkkuja tervalla. Tästä nerokkaasta neuvosta sai hän rouvalta palkakseen murhaavan katseen ja vajosi näkymättömiin sohvan selkänojan taakse. Minä puolestani lausuin kohteliaasti hymyillen, ettei asialla ollut mitään merkitystä, koska minulla oli kesäisin tapana kuljeskella housut rasvassa sekä edestä että takaa. Rouva ei nähtävästi ollut ajatusten lukija, muuten hän luultavasti olisi katsonut turvallisemmaksi jäädä seuraavalle asemalle odottamaan toista junaa.
Sitä, hän ei nyt tehnyt, vaan alotti kanssani vilkkaan keskustelun, johon minä tosin otin osaa ainoastaan korvillani, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei rouvan puhetulvassa ollut niin suurta aukkoa eli seisahdusta, että liukaskielisinkään lipilaari olisi siihen ennättänyt tokaista edes neljättä osaa kielen lyhimmästä sanasta.
Siinä sain tarkat tiedot viimeisistä torihinnoista, Helsingin piikojen ilkeydestä, hänen suuresta suvustansa, hänen miehensä luuvalosta y.m. huvittavista seikoista. Vahinko vaan, ettei minulla näistä tiedoista liene suurtakaan hyötyä elämän mutkaisella polulla. Sillä välin kirkui lukkarinkokelas lakkaamatta; muut lapset milloin koettelivat kellonperieni kestävyyttä, milloin tekivät tutkimusretkiä taskuihini, milloin harjoittivat telinevoimistelua säärilläni. Ainoa rauhallinen sielu koko joukossa oli kesakkonaamainen poika, joka tuon tuostakin pistäytyi salaa tupakoimassa — missä lie pistäytynytkään. Hän sai osakseen täydellisen myötätuntoisuuteni ja kunnioitukseni.
Vihdoin, kun aivoni jo alkoivat olla aivan sekaisin, rupesi näkymään lähestyvän vapautuksen hetken oireita. Rouvan puhetulva alkoi ehtyä ja hänen huomionsa jälleen kiintyä perheensä jäseniin. Pari mukulaa, jotka olivat kiivenneet selkäni taakse tappelemaan, ja tässä luvallisessa toimessa sukivat minua kummallekin korvalle, sai tukkapöllyn, eräs vekkuli vedettiin esiin sohvan alta, jossa hän huvitteli itseään koristelemalla saappaitani liitupiirustuksilla, lukkarinkokelaan laulu lakkautettiin karamellilla ja kesakkonaama pysäytettiin, juuri kun hän aikoi pistäytyä salaperäiseen tupakkahuoneeseensa. Ja kerättyään kokoon pari-, kolmekymmentä erikokoista ja -näköistä myttyä ja lausuttuaan minulle sydämelliset jäähyväiset, purkautui tämä hauska perhe seuraavalla asemalla lumivyöryn tavoin junasta, jättäen minut henkisenä rauniona retkottamaan sohvan nurkkaan. Älköön minulle luettako kovin suureksi synniksi, että tunsin pientä iloa, kun sadekuuro samassa hiukan kasteli äskeisiä ystäviäni.
Kuluipa joltinenkin aika, ennenkuin olin täydellisesti tointunut, ja samassa oli minunkin rautatiematkani lopussa. Astuin junasta pienellä asemalla, joka näytti olevan aivan erillään muusta maailmasta synkässä metsässä. Siitä oli minun noin penikulman matka ajettava hevosella ja aloin sen vuoksi tiedustella, kestikievaria.
Eräs mies, joka äkkiväärä suussa istui aidalla ja erinomaisen taitavasti sijoitteli ruskeita täpliä asematalon valkeaan nurkkalautaan, tarjoutui saattamaan minut sinne suorinta tietä.
Muistaakseni suorinta tietä sanotaan myöskin »linnuntieksi», ja tässä tapauksessa oli nimi kerrassaan paikallaan. Välillä oli kahdeksan Kullervo-vainajan malliin rakennettua aitaa, enkä olisi juuri tahtonut tulla valokuvatuksi siirrellessäni arvoisaa sadan kilon painoista ruumistani niiden yli. Kun vielä olin saanut tehdä odottamattoman vierailun erään vaatimattoman sammakkoperheen luona, syystä että ojan yli vievä porraspuu petti, saavuin vihdoin onnellisesti majataloon.
Siellä tilasin hevosen Kiiskilahden laivasillalle. »Heti!» oli vastaus. Mutta pari tuntia kului, ja ennätin jo moneen kertaan katsella majatalon seinillä olevan taidenäyttelyn, jota vähintäin kymmenen kesän kärpäset olivat kaunistelleet, ennenkuin rattaiden kolina pihalla ilmoitti, että hevonen oli valjaissa.
Olin ollut siinä hurskaassa uskossa, että ne kidutuskoneet, joita minun lapsuuteni aikana kunnioitettiin kyytikärryjen nimellä ja arvolla, jo kuuluisivat muinaismuistojen joukkoon, mutta pihalle tultuani huomasin, että kansa tällä paikkakunnalla, ainakin mitä ajoneuvoihin tulee, uskollisesti riippui kiinni isiltä perityissä tavoissaan. En voi juuri sanoa, että tämä uskollisuus minua kovinkaan ilahutti, mutta hyvin »liikutetuksi» sen johdosta kumminkin tulin, ennenkuin olin kahtakaan kilometriä ajanut. Luulenpa, että oikein vuodatin kyyneleitä astuessani rattailta Kiiskilahden laivasillalle.
Siitä alkoi nyt matkani viimeinen taival. »Nopeakulkuinen», rautainen höyrylaiva »Kiiski» ähkyi ja puhkui jo laiturin kyljessä ja puolen tunnin kuluttua piti lähdön tapahtua. Mutta sisävesien »kapteeneilla» on oma käsityksensä aikatauluista. Kun jo kokonainen tunti oli kulunut yli määräajan eikä mitään lähtövalmistuksia näkynyt, kysyin vihdoin »kapteenilta», eikö jo olisi vähitellen aika lähteä.
»Kapteeni», jonka ulkoasu suuresti muistutti niitä yhteiskunnan jäseniä, joita kesäisin näkee joukottain vetelehtivän Helsingin satamassa, otti piipun suustansa ja toivotti valituin sanoin kokonaisen sarjan hornan henkiä noutamaan ja viemään Mattilan emännän, joka varmaankin oli jäänyt kylään kahvikupin ääressä juoruamaan, ja jota ei voinut jättää, hänen miehensä kun oli laivan omistajia.
Tämän selvityksen saatuani katsoin parhaaksi vetäytyä aluksen perässä olevaan pieneen koppiin, jota »salongin» nimellä kunnioitettiin. Siinä oli juuri sen verran tilaa, että saatoin pitkin pituuttani oikaista itseni puiselle sohvalle, eikä sitä enempää tarvittukaan. Makasin siinä, katselin kattoon ja kuuntelua, kuinka Kiiskilahden laineet huuhtelivat »Kiisken» kupeita. Olin noussut aikaisin aamulla, matka oli ollut rasittava, laineiden loiskina vaikutti nukuttavasi, sanalla sanoen: tässä oli kaikki edellytykset »kiisken onkimiseen». Hiljalleen vaivoinkin unen helmoihin ja heräsin vasta, kun ankara sysäys viskasi minut sohvalta pöydän alle ja kannelta kuulin »kapteenin» hirvittävän ärjynnän:
»Enkö minä sanonut sinulle ramoot, ja sinä musta p:le panit pakkia!»
Päästyäni jaloilleni, kiiruhdin ulos kannelle ja näin, että alus laiturista lähteissään oli perä edellä ajanut rantaan. »Kapteeni», kasvot mustanpunaisina kiukusta, hyppeli koholle ilmaan, löi yhteen kämmeniään ja ärjyi kuin jalopeura koneenkäyttäjälle, joka oli pistänyt nokisen naamansa esiin konehuoneen luukusta ja hyvin tyynenä pureskeli mälliänsä. Hetkisen tarkasteltuaan asiain tilaa virkkoi hän rauhallisesti: »Mitä siinä leksottelet? Saathan sen ramootin vähemmälläkin.» Sitten vetäytyi hän takaisin konehuoneeseen, josta kohta alkoi kuulua ankara jyske ja sähinä. Mutta »Kiiski» ei niin hevillä ottanutkaan irtautuakseen. Vasta kun kaikki matkustajat, niiden joukossa eräs äärettömän paksu nainen, jonka arvasin olevan tuon mahtavan Mattilan emännän, oli komennettu etukeulaan, ja laivamiehet lykkivät sivuilta pitkillä seipäillä, saatiin alus irti liejusta ja läksi viilettelemään väljemmille vesille, purkaen savupiipustaan kannelle, sellaisen määrän kipunoita ja palavia hiilenkappaleita, että olisi voinut luulla purjehtivansa jossakin Vesuviuksen lähettyvillä.
Tämä, sanan varsinaisessa merkityksessä, »tulilaiva» vei minut vinhaa vauhtia Aarniosalmen laiturille, jossa nousin maihin. Siitä sain soutumiehen, joka halvasta maksusta otti viedäksensä minut matkani päähän, Hopealahden mökkiin, jossa eräs paikkakunnalla asuva ystäväni oli minulle vuokrannut kesäasunnon. Tunnin ajan soudettuamme mitä kauniimpien saarien lomitse, saavuimme juuri auringon mailleen mennessä Hopealahden pohjaan.
Siinä oli edessäni tuleva asuntoni. Jättiläiskoivujen suojassa seisoi siisti, punaiseksi maalattu mökki, valkeine ikkunalautoinaan. Pihalla lausui mökin halli äänekkäät tervetuliaisensa, mökkiä ympäröiviltä lähteviltä kunnailta kuului käen kukunta, jota karjan kellojen kilinä kauniisti säesteli. Jossakin kaukana lauloi sointuva naisääni vienon surullista kansanlaulua. Alas rantaan asteli vakavin askelin vanhanpuoleinen mies, tuleva isäntäni. Minun oli tarvis luoda vaan silmäys hänen avomielisiin, rehellisiin kasvoihinsa, huomatakseni, että meistä tulisi mitä parhaimmat ystävykset. Ja sydämellisesti tartuin hänen ojennettuun käteensä.
SUSI LAMMASTEN VAATTEISSA.
Muistelma reserviajoilta.
Oli kaunis kesäkuun ilta, kun parin toverin kera saavuin A:n reservikasarmille, jossa meille kruunun puolesta oli kuudeksi viikoksi ilmaiseksi varattu täysihoito, jopa vaatetuskin. Kasarmin portin edustalla vallitsi aika mylläkkä. Siihen ajaa karahuttivat rattaat toisensa jälkeen, täynnä kovaäänistä väkeä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli maantie sakean tomupilven peitossa, mutta eivätpä siitä esiinpistävät päät juuri enkelinpäitä olleet, eikä siitä kuuluva laulu ja soitto enkelien huulilta lähtenyt eikä harpuista, huiluista ja symbaleista kajahdellut. Päinvastoin oli se hyvin »maailmallista musiikkia», niinkuin Teemun isä »Nummisuutareissa» olisi sanonut, ja esitettiin se karkeilla kurkuilla ja rämisevillä hanureilla. Poikien viimeisen »sivellipäivän» aurinko oli mailleen menemässä, ja nyt olivat viimeiset pisarat tyhjennettävät vapauden kultaisesta maljasta.
Tätä iloista vierasjoukkoa vastaanottamassa oli portilla koko liuta jokseenkin epäkohteliaita isäntiä. Äreänaamaiset aliupseerit ärjyivät, komensivat ja kiroilivat, ja taampana seisoi tuimannäköinen, lyövällä miekalla varustettu vääpeli. Tervehdyssanat eivät juuri olleet niin sileiksi höylätyt kuin ne, joita salonkien ovella kuulee, mutta sen korvasi täydellisesti niissä ilmenevä suoruus ja ytimekkäisyys. »Siivolla, senkin s:nan nauta!» sai kuulla eräs, joka rattailta maahan päästyään koetti muutamilla polkka-askeleilla elvyttää viimeisten nurkkatanssijaisten muistoa. »Tuo p:leen kollo tuuppii siinä kuin lautapää sonni», oli toisen arvolause. Ja niin jatkettiin, kunnes karjatalouden koko sanavarasto oli tyhjennetty ja Hornan aateliskalenteri läpikäyty ja vieraat vihdoin saatettu vierasvaraisen talon seinien sisäpuolelle. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan.
Joukossa oli kumminkin muutamia, joille isännät katsoivat parhaaksi varata erityiset makuuhuoneet. Niissä oli rautaiset akkunaverhot ja makuuvaatteet olivat valmistetut Suomen lujasta honkapuusta. Näin erityisen huomion esineiksi joutuneet vieraat kyllä koettivat kieltäytyä kunniasta, mutta mitäpä se auttoi isäntien itsepäisyyttä vastaan. Huolelliset isännät telkesivät vielä ovet, jotta vieraat eivät voisi päästä ulos kosteaan yöilmaan ja kenties vilustua.
Niiden joukossa, jotka seuraavana aamuna kivistävin kalloin rautaristikon läpi katselivat nousevaa aurinkoa, oli myöskin Antti Antinpoika Anttila, josta saman päivän kuluessa tehtiin »n:o 114», ja joka on syynä siihen, että nämä rivit mustetolpon pimeydestä ovat kömpineet päivänvaloon.
* * * * *
Antti Antinpojan pituuden mitta määräsi hänet kuulumaan kolmanteen plutoonaan ja antoi hänelle edellämainitun numeron. Mutta eipä oltu vielä montakaan päivää tutkittu sotatieteen ensimäisiä alkeita, kun jo hänen läsnäolonsa huomattiin välttämättömäksi myöskin n.s. viidennessä plutoonassa. Tähän valiojoukkoon kuului miehiä kaikista plutoonista; yhteisenä nimenä oli heillä »Ven Tuuva». Plutoonan harjoitukset pidettiin tavallisesti siihen aikaan, jolloin muut tukevan hernerokan syötyänsä vetää jyristävät ankaraa päivällisunta, ja niissä pohdittiin perinpohjin kysymystä: missä on oikea ja missä vasen? Tietysti se aliupseeri, tai jefreitteri, jonka vuoro kulloinkin oli komentaa tätä »makedonialaista falangia», oli suuresti kiukuissaan päivällisunensa menettämisestä ja antoi pitkälle kehittyneen kaunopuheliaisuutensa ilman tokeita ja sulkuja virrata opetuslastensa yli. Tästä tulvasta sai aina pahimman ryöpyn niskaansa n:o 114, jolle luoja terveen ruumiin ja pohjattoman ruokahalun ohessa oli antanut n.s. »kovan pään».
N:o 114 oli rikkaan talon poika, eikä ole kummakaan, että tämä komento alkoi hiukan käydä hänen sapelleen. Kotipaikallaan oli hän kukkona kylän poikien keskuudessa, kävi »rikoovaatteissa», ryypiskeli oluita kievarissa ja poltti »rettinkiä». Täällä häntä mikä aliupseeriksi kohonnut renkirahjus hyvänsä survi kylkiin ja leukaan, haukkui pöllöksi, naudaksi, pässiksi j.n.e., ja hänen piti vaan nöyrästi, käsi lakin reunassa kuunnella moisia törkeyksiä. Jopa hän kerran yritti täristä vastaankin, mutta seurauksena oli se, että hänet neljänä päivänä perättäin määrättiin pitämään puhtaana erään kasarmiin kuuluvan, hyvin »tarpeellisen» sivurakennuksen permantoa. Tämä alentava rangaistus riisti häneltä toistaiseksi halun potkia tutkainta vastaan, mutta sitä enemmän pani hän hampaan koloon vastaisuuden varalle. Hän ajatteli kyllä karkaamistakin, mutta oli kuullut siitä tulevan »västinkiä», ja siellä kai olivat olot vielä tukalammat kuin viidennessä plutoonassa.
Kolmisen viikkoa palveluksessa oltuaan pääsi Antti Antinpoikakin muiden muassa sunnuntailomalle. Koska hän täydellä syyllä arveli, että tieto hänen menestyksestään sotilasuralla muiden reserviläisten kautta jo oli saapunut hänen kotikyliinsä korviin, ei häntä lainkaan huvittanut lähteä sinne. Sen sijaan tallusteli hän erään lähellä asuvan tuttavan suutarin luokse, jolle hän jo ennakolta oli laittanut sanan, että tämä sunnuntaiksi hänen rahoillaan varaisi riittävästi »vettä väkevämpää». Hän tahtoi nyt huuhtoa alas kolmen viikon harmit ja ikävyydet ja purkaa kylläisen sydämensä ystävälleen, joka jo edellisenä vuonna oli päättänyt kolmivuotiset kesähuvituksensa.
Suutari-Kalle oli tehnyt työtä käskettyä, ja pian oli ilo ylinnä talossa ja unohtuneet Antilta kaikki vaivat ja rasitukset.
* * * * *
Mitenkä ystävykset muuten sunnuntainsa viettivät, ei kuulu tähän, mutta sunnuntai-iltana noin kello 7 istuivat he ojan partaalla lähellä kasarmin kruutikellaria. Kummankin naama punotti ja hohti ja vieressään oli heillä pullo »koljaattia», jota tuon tuostakin maisteltiin.
Antti murisi itsekseen, noitui ja pieksi nyrkillään mätästä. Vihdoin lausui hän pahasti kangertelevalla kielellä:
»Nyt täytyy taas kohta lähteä iltahuutoon, muuten, piru perii.»
»Hääh?» äännähti hänen viinaveikkonsa, joka oli hetkisen vieraillut unien maailmassa.
»Iltahuutoon täytyy… kuuletko!» huusi Antti. »Ja sitten ne alkavat taas huomenna ne herraspäivät Plutoonan päällikkö on luvannut tanssittaa minua, niinkuin se peto ei olisi sitä ennen tehnyt. Tekisi mieli antaa palttua koko jutulle. Ja taitavat vielä iltahuudossa huomata, että olen vähän niinkuin ryypyissäni. Silloin se on putka niinkuin kourassa.»
Antti tutki taas pullon sisustaa, jonka johdosta hänen kielensä kävi yhä kankeammaksi.
Mutta nyt alkoi karkaamistuuma, joka joskus oli hänen mieleensä juolahtanut, hänen pöhnäisissä aivoissaan vähitellen häämöittää yhä houkuttelevampana.
»Kuuleppas, Kalle,» puhkesi hän puhumaan, »mitähän, jos luistaisin tieheni ja antaisin hyvät päivät aliupseereille, putkalle ja luudanvarsille? Lähtisin sukulaisiin toiseen lääniin; sieltä eivät ainakaan tänä kesänä minua löytäisi.»
»Lähde vaan», kehoitti suutari, joka nyt oli rohkeimmillaan. »Mutta pentele, mitäs noille ruunun vaatteille…? Siitä tulee sama kuin varkaudesta, jos ne vie mukanaan. Ja niiden kauttahan pian joutuisit kiinni.»
Tämä oli pulmallinen kysymys ja kumpikin raappi korvallistaan. Mutta äkkiä syntyi suutarin aivoissa nerokas tuuma. Hän oli aika koiransilmä ja valmis mihinkä kepposiin tahansa, ja nyt oli hänellä mainio tilaisuus käsissä.
»Ei hätää Antti», lausui hän vilkkaasti, »nyt tiedän. Sinä otat nämä minun vaatteeni ja alat laputtaa kievariin, josta saat hevoskyydin. Minä otan sinun vormusi ja menen sijastasi iltahuutoon. Näin sunnuntai-illan touhussa ei kukaan huomaa, että mies on vaihtunut, varsinkin kun paikkasi on takarivissä. Muuten pysyttelen piilosalla, ja jos joku tovereistasi huomaakin, niin kyllä hän pitää suunsa kiinni, jos työnnän markan tai pari kouraan. Onhan sulla rahoja? Aamulla kyllä melu nousee, mutta minkäs he sivellimiehelle voivat, ja sinä olet jo maiden ja matkojen päässä. Haetan vaan toiset vaatteet torpasta ja menen matkoihini. Ja sitten valehtelen vielä sinun menneen ihan toiselle suunnalle. Siitä tulee lysti leikki.»
»Sinä olet mainio mies, Kalle», huusi Antti illastaneena. »Saavatpa pitkän nenän, senkin ihmisrääkkääjät!»
Ystävykset sopivat nyt kaikista yksityisseikoista, sen verran kuin heidän pimitetty järkensä salli. Karkaamisen arveluttavia seurauksia ei kumpikaan ajatellut. Tuossa tuokiossa oli vaatteet vaihdettu, pullo tyhjennetty ja kello puoli yhdeksän läksi sotilaaksi muuttunut, suutari jokseenkin hoippuvin askelin piirtämään kasarmia kohti; Antti jäi istumaan ojan reunalle, sanoen vielä lepäävänsä hetken. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo kuorsasi sikeässä unessa.
* * * * *
Kello yhdeksän seisoi komppania, kasarmin pihalla rintamassa iltahuutoa varten. Aliupseerit touhusivat, huusivat ja järjestelivät tarmonsa takaa. Rivit eivät tahtoneet pysyä oikein suorina, sillä useat olivat lomaltaan palanneet jokseenkin notkeapolvisina.
Äkkiä alkoi oikealta sivustalta kuulua outoa hälinää. Huudettiin, että tuntematon humalainen sotamies väkivallalla tahtoi tunkeutua n:o 114:n sijalle. Siitäkös mylläkkä syntyi! Vääpeli ja aliupseerit riensivät paikalle ottamaan selkoa tästä kummallisesta seikasta. Mutta suutari ei ollut milläänkään, nauroi vääpelille vasten silmiä ja maksoi aliupseerien tuuppimiset samalla mitalla takaisin. Hän vakuutti kiven kovaan olevansa »n:o 114, Antti Antinpoika Anttila» ja haukkui aliupseereja sokeiksi tarhapöllöiksi, kun eivät omia miehiään tunteneet. Hän oli aikoinaan palvellut eräässä toisessa komppaniassa ja vasta vähän aikaa asunut paikkakunnalla, niin ettei häntä heti tunnettu. Mutta lopuksi huusi joku: »sehän on Honkalahden suutari!», ja nyt alkoi kiivas kyseleminen, miten hän oli kruunun vaatteet saanut ja mihinkä oikea n:o 114 oli joutunut.
Tästä hälinästä teki lopun kapteenin ja vänrikin saapuminen paikalle. Kapteeni ällistyi ensin kuultuaan vääpelin raportin, mutta käski sitten viemään valesotamiehen päivystyshuoneeseen, jonne itsekin meni.
Siellä joutui nyt suutari helisemään. Hän oli jo osittain selvinnyt ja sen mukaan oli hänen miehuutensakin masentunut. Kun nyt kapteeni uhkaili häntä kaikellaisilla pelottavilla rangaistuksilla, vajosi hänen rohkeutensa kerrassaan saapasvarsiin saakka, ja hän tunnusti juurta jaksain koko jutun.
»Hm», tuumasi kapteeni, jonka oli vaikea pidättää nauruansa, »tuon toisen veijarin saamme kyllä kiinni. Pankaa patrulli liikkeelle. Mutta mitä teemme tälle lammasten vaatteisiin pukeutuneelle sudelle? Mitä arvelee vänrikki?»
»Riisuttakoon vaatteet hänen yltään ja ajettakoon hän korpeen», vastasi vänrikki.
»Tapahtukoon niin», sanoi kapteeni.
Hetkisen kuluttua sai komppania, joka jännityksellä odotteli ulkopuolella, nähdä kummallisen näyn. Alas kasarmin portaita harppasi pitkin askelin paitasillaan, aivan aivinaisillaan oleva mies, kiisi riemuhuutojen ja naurunrähinän kaikuessa yli kasarmin pihan, loikkasi aitauksen yli, riensi vinhaa vauhtia harjoituskentälle ja pääsi vihdoin, tehtyään pari kolme kuperkeikkaa kentällä olevissa ampuma-ojissa, sen toisella puolella olevan metsän peittoon. Siellä seisova kruutikellarin vahti peljästyi sanattomaksi ja pudotti kiväärinsä, nähdessään tämän oudon kummituksen tuulispäänä kiitävän ohi.
Mutta kummituksen kintereillä seurasi nopsajalkainen patrulli. Ennen mainitun ojan reunalle saavuttuaan näkivät miehet paitaniekan ankarassa ottelussa siviilimiehen kanssa, jolta hän kaikin voimin kiskoi takkia yltä. Siviilimies tunnettiin heti olevan kaivattu n:o 114. Patrullin avulla sai suutari omansa takaisin, ja nyt alkoi Antti Antinpojalle epäilemättä ikävin matka, minkä hän eläissään oli tehnyt. Patrullin keskessä sai hän yhtä kevyessä puvussa kuin suutari äsken lähteä tallustamaan kasarmille. Ja voi kauhistusta! Koko harjoituskenttä oli mustanaan ihmisiä, jotka melun johdosta olivat paikalle saapuneet. Naiset, varsinkin nuoremmat, pakenivat kirkuen, nähdessään näin säädyttömässä asussa olevan miehen, miehet hurrasivat ja nauroivat ja kokat haukkuivat. Ja kasarmin pihalla otettiin n:o 114 vastaan niin jyrisevillä riemuhuudoilla kuin olisi hän voitokkaasta tappelusta palaava sotapäällikkö.
Pimeässä tyrmässä sai hän sitten pari vuorokautta rauhassa mietiskellä sotilaselämän vaivoja ja vaikeuksia. Ja loppupuolen harjoitusaikaa pitivät kyllä toverit ja päälliköt huolen siitä, ettei tämä seikka päässyt hänen mielestään haihtumaan.
Seuraavaksi kesäksi lienee hän siirtynyt johonkin muuhun komppaniaan, sillä A:ssa ei häntä enää sen koommin näkynyt. Senpä vuoksi en tiedä, miten hän sittemmin lienee sotilasurallaan menestynyt.
MÄTÄKUULLA.
Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Kuivalan kaupungin ainoan äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin koko kaupungissa, vallitsi kesäisen iltapäivän hiljaisuus ja lepo. Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä, mutta »ukonnuoli», Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään ja hänen henkensä lähtenyt vierailulle unien maailmaan, jättäen kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan. Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja »ylitsevuotava» sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta oli käynyt jäykäksi ja sitkeäksi kuin jonkun vanhan paatuneen koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja nyt helteiseen ilmaan lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.
Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalta tavalta ravistella Kuivalan uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli se kylläkin lupaava. Se kuului:
»Suosikkijärjestelmääkö?»
Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi istunnossa kaupungin rankkurin virka täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat ansiot Pekka Paanasella, joka edellisen viranpitäjän apulaisena on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa. Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta kuin että hän muutamia vuosia, on ollut n.s. jätkänä Helsingissä. Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana. rahatoimikamarin puheenjohtajalla.»
Tässä kohdassa oli päätoimittajan kynä pudonnut, ja kirjoituksen jatko jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomana kuin syntymätön lapsi.
Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja huoneeseen astui lehden toimitussihteeri, kirjailija Eero Viikki. Hän tuli suoraa päätä »Seuraklubin» tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan ja raitistutti nyt toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella monivuotisesta sikarinsavusta ja väljähtyneestä oluesta.
Kolinasta heräsi päätoimittaja ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean katseen.
»Taas tulet näin myöhään», ärähti hän. »Tässä olen saanut istua raatamassa otsani hiessä. No, onko sulia uutisia?»
»Uutisia!» — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään. »Uutisia tähän vuoden aikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on mahdotonta.»
»Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet olutpulloosi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella, urkkia…»
»Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut. Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen akkunaverhojen takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat kiiskiä tiskiänsä takana ja erään valppaan lehden päätoimittaja torkkuu.»
»Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia, paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kivenkolosta!»
»Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt kertaakaan koko viikolla, niin ettemme siitäkään saa uutista.»
»Oho! Siitähän juuri uutisen saammekin. 'Tornikello ei ole kertaakaan pysähtynyt tällä viikolla', Samalla se on pieni letkaus asianomaisille. Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alkanut talonsa maalauttamista?»
»Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.»
»Ei kelpaa. Mutta mitähän, jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan, sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämää kadulla ja antaa Inkisen viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.»
»Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei Kaaleppi tyytyisi yhteen markkaan, vaan vaatisi itselleen täyden humalan, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton kurkku.»
»Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden liikkeelle. Sinä olet oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi», murisi päätoimittaja, pannen lakin päähänsä.
»Vähentääkö palkkaani ja minä kun olen juuri aikonut vaihtaa paikkaa juoksupojan kanssa!»
»Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat nekin. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun eivät kokonaiseen viikkoon ole saaneet kokoon ainoatakaan kunnollista tappelu- tai murhajuttua!»
Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään. Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi silmäillä pääkaupungin postia haukotellen ja tuon tuostakin torkahdellen.
Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin pääkatua. Ilma oli, kuten jo on mainittu, helteinen, ja ennen pitkää alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi keittää kokoon uutisen.
Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan oli hän saanut tähdelle pannuksi, että heinä kaupungin torilla oli kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi ja oli niittämisen tarpeessa, että löyhkäävä kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien halkopinojen väliin ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljoilleen läksi hän astelemaan toimituspaikkaan päin pannakseen saaliinsa paperille.
Mutta ehdittyhän maalari Sutisen talon kohdalle pysähtyi hän äkkiä. Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. »Ahaa!» ajatteli päätoimittaja, »siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, tapaturma tai kuolema. Otan siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.»
Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni tuli talon keittiöstä. Hetkisen mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti keittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään.
Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla jokapäiväisessä elämässä oli nimenä »Sutiska», suuren akkajoukon ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti noita mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.
»Mitä täällä on tapahtunut, hyvät ihmiset?» huusi Ukkonen, kun melu senverran hiljeni, että sai äänensä kuuluviin.
Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. »Sutiska» tuijotti häneen hetkisen, peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.
»Sutinen on hukkunut», vastasi vihdoin eräs läsnäolijoista matalalla äänellä.
»Hukkunutko?» Päätoimittajan sydämessä kamppailivat hetken aikaa inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta lopuksi voitto kallistui jälkimäisen puolelle. »Koska? Kuinka se tapahtui?» kysyi hän innokkaasti.
Nytkös muijat kilvan selittelemään. Yksi puhui yhtä, toinen toista ja kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt Hän antoi akkojen pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä, kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville seuraavat asianhaarat:
Sutinen oli pari päivää juopotellut, telmänyt ja räiskänyt kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa »Sutiska» säilytti viinapulloa »sydämenkouristuksien varalle, jotka häntä aika ajoittain vaivasivat», ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä, rantaliejuun tarttuneena oli siellä ollut myöskin hänen toinen kenkänsä ja rannalla pullonsirpaleita. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että hän oli hukkunut tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä etsimään.
Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voihkaillen. Mutta juuri kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi hänelle lausua muutamia lohduttavia sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa, »tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa», joka tuollaisen teon oli tehnyt ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät veloista ja »inteikistä». »Jättäisivät vaan sen raadon järveen», kirkui hän lopuksi, »pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset kustantaa!»
Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä jos toistakin, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui, sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että »Sutiskaa» nähtävästi olivat äskettäin ankarat »sydämenkouristukset» vaivanneet ja hän niitä perin pohjin lääkinnyt.
»Hävetkää toki, matami!» sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut enemmänkin, mutta silloin sieppasi »matami» häneltä sananvuoron ja alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että »Sutiskan» kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa seisovaa hiilihankoa.
Hän Iäksi nyt itse onnettomuuspaikalle, noin kilometrin päässä olevaan niemenkärkeen. Siellä kaksi venekuntaa naaraili hukkunutta, ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän saada tarkempia tietoja tapahtumasta, mutta niitä he eivät voineet antaa, lausuivat vaan kaikellaisia arveluita, höystäen niitä enemmän suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen leskestään.
Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena hänelle selvitti retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä ennen mainittuja virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.
Mutta päätoimittaja istui valtaistuimellaan ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:
— »Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Sutinen, jonka kodissa viina jo pitemmän aikaa on ollut penaattina (kotilieden haltijana), on eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonaan hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä (alkuaineessa), jonka käyttäminen hänestä eläissään oli yhtä vastenmielistä sisällisesti kuin ulkonaisestikin. Ensi numerossa toivoaksemme, voimme antaa, seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.»
»Täytyy käyttää ainetta säästäväisesti,» mutisi päätoimittaja tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. »Siitä saan höystettä vielä yhteen, jopa kahteenkin numeroon.»
Myöhemmin illalla kun lehti oli painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja klubiin, jossa, hän, päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla. »Arvon mekin ansaitsemme», mikä, katsoen siihen, ettei hänellä ollut nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki, mihin hän täydellä todella ryhtyi.
* * * * *
Jos päätoimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu epäilemättä jäänyt laulamatta. Sutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.
Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja lähellä olevaan kallionkoloon vaatteitaan kuivaamaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen ruumistaan suurella, melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua heräsi hän ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiansa.
Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi sanomalehtipoika samana aamuna ilmestyneen »Isänmaan Pylvään».
Sutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut, »työskentelevän näyttelyn», avasi koneentapaisesti lehden ja loi verestävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hyppäsi hän karkeasti kiroten pystyyn ja näytti siltä kuin olisi haistanut kymmenkertaisesti väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi hän kiljuen tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien kuuluisassa päällikössä Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä suurinta myötätuntoisuutta.
Mutta sitten tempasi hän kouraansa, tukevan sauvan ja ryntäsi ulos kadulle, jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käsiinsä, jatkamaan kiljuntaa ja tanssia.
Itse elävän paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Sutisen: Kaksi ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin, muut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Sutinen ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin eteenpäin. Vihdoin saapui hän »Isänmaan Pylvään» toimituspaikan luo ja ryntäsi tuulispäänä sisälle.
Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken kuluttua näkivät paikalle kokoontuneet ihmiset, kuinka toimitushuoneen molemmat akkunat aukesivat ja toisesta hyppäsi ulos päätoimittaja, toisesta toimitussihteeri, jotka hirveätä vauhtia, lakitta päin vilkkasivat kadun yli, kadoten »seuraklubin» suojelevien »muurien» sisäpuolelle…
* * * * *
Kuivalan raastuvanoikeudessa on sittemmin ollut vireillä kaksi juttua. Toinen on kunnianloukkausjuttu, jonka maalarimestari Samuli Sutinen omasta ja vaimonsa puolesta on nostanut »Isänmaan Pylvään» toimitusta vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Sutista vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, pahoinpitelystä, kiroilemisesta, haukkumisesta ja huonekalujen särkemisestä. Jutut eivät vielä liene päättyneet alioikeudessakaan, puhumatta sitten hovioikeudesta ja senaatista.
Mutta uutinen Sutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen sittemmin peruutettiin, ei Sutisen maine siitä suurestikaan parantunut — enemmän kuin Sutinen itsekään, joka yhä vielä, palvelee vanhoja penaattejansa.
EREHDYS.
Mattilan isäntä käveli äkeissään edestakaisin huoneessaan. Tupakkamälli hänen suussaan kierähteli kiivaasti toisesta suupielestä toiseen, ja ruskeat täplät, joita ilmestyi lattialle kuin sieniä sateen jälkeen, ilmaisivat isännän sekä mielen että syljen olevan kuohuksissa.
Syytäpä hänellä olikin harmitella. Naapuritalon renki, mokoma hulttio, oli uskaltanut iskeä silmänsä hänen tyttäreensä Hilmaan, ja, mikä oli kaikkein pahinta, tytöllä ei ollut mitään asiata vastaan. Jo kauvan oli hän ollut huomaavinaan, että näillä kahdella kirkkomatkoilla ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa oli hyvin paljon toisilleen sanottavaa, mutta hän ei voinut uneksiakaan, että moinen mies uskaltaisi ajatella hänen tytärtään, rikkaan talon ainoata perillistä, eikä sen vuoksi tahtonut uskoa omia korviansa eikä silmiänsä, kun tänä aamuna pääsi asian perille.
Hän istui nimittäin halkovajassa silannappulaa vuolemassa, kun äkkiä kuuli ääniä vajan ulkopuolelta. Hiljalleen hiipi hän seinän ääreen ja tirkisti ulos raosta. Karkea kirous oli samalla päästä hänen huuliltaan, sillä tuossa aivan vajan seinustalla seisoivat Hilma ja Alatalon renki-Mikko käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen niin vietävän metisestä. Vihan vimmassa aikoi ukko ensiksi suoraa päätä hyökätä ulos ja rajuilman tavoin yllättää nuot kelvottomat, mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että läheisyydessä saattoi olla muita ihmisiä, jotka melun kuullessaan tietysti heti tulisivat paikalle, ja asia siten tulisi koko maailman tiedoksi. Hän jäi siis paikalleen ja kuunteli nyrkkejään puristellen nuoren parin keskustelua. Mikko kertoi, että hän oli matkalla pappilaan, jonnekka rovasti oli hänet, jonkun tärkeän asian vuoksi, kutsuttanut, ja ihmetteli suuresti, mikä tuo asia mahtoi olla. Yhtä ihmeissään oli Hilmakin. Mikko pyysi sitten, että Hilma pimeän tultua tulisi tapaamaan häntä rannalle, nuottatalaan luokse, saadakseen kuulla, mitä rovastilla oli ollut sanottavaa, ja puhelemaan muistakin asioista, johon Hilma suostui. Lopuksi — Mattila oli harmista haljeta — suuteli tuo riiviö hänen tytärtänsä, suuteli kaksikin kertaa, ja hyppäsi sitten aidan yli. Hilma taas läksi iloisesti hyräillen menemään tupaan.
Tätä harmillista asiaa mietti nyt Mattila, kävellen kiivaasti edestakaisin ja sylkeä ruiskien kiukuissaan. Hän oli vävykseen ajatellut juuri saman Alatalon isäntää, ja nyt lennätti lempo tuon renkirahjuksen selväksi mietittyä vyyhteä sotkemaan! Alatalon kanssa oli jo ollut asiasta puhe ja kaupat olivat melkein valmiit: myötäjäisistä oli vaan hiukan vielä tingittävä. Mattilan ja Alatalon tilukset sopivat niin mainiosti yhdistettäviksi. Alatalon Jaska oli tosin hiukan viinaan menevä ja raakaluontoinen mies, mutta sellainenhan hän itsekin oli ollut nuorempana. Hilman oli hän luullut pitemmittä puheitta kauppaan suostuvan, siitä kun oli niin suuret edut tarjona. Ja nyt tuo letukka rupesi kauppoihin rengin kanssa, tuollaisen haljun, jolla toinen tasku oli tyhjä ja toisessa ei mitään. Mutta kyllä siitä leikistä oli tuleva pikainen loppu!
»Se oli Leena-vainajan syy tämäkin», mutisi Mattila itsekseen, »tyttöhän piti kaikin mokomin pantaman kansakouluun. Siellähän ne oppivat pitämään kaikkia ihmisiä vertaisinaan. Kansakoulussa kuuluu Mikkokin olleen. Eivätkö jo siellä liene peliänsä ulottaneet?»
Mattila tuumaili nyt, mitä oli tehtävä. Hän aikoi jo kutsua tyttärensä sisälle ja pitää hänelle aika ripityksen, mutta samassa juolahti hänen mieleensä sukkelampi tuuma. Hän päätti jollakin tavalla estää tyttärensä tänä iltana menemästä rannalle Mikkoa tapaamaan ja sen sijaan mennä itse sinne. Siellä antaisi hän puheen aluksi Mikolle kunnollisen selkäsaunan ja toimittaisi sitten, että Alatalon Jaska ajaisi tuon vaarallisen kilpakosijan pois talostaan. Ehkä sitten Hilmakin tulisi järkiinsä, kun kultaa ei enää olisi mailla eikä halmeilla.
Tämä tuuma näytti Mattilasta niin sukkelalta, että hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa tappelukukko, eikä siis hetkeäkään epäillyt pystyvänsä Mikkoa löylyttämään, vaikka tämä olikin roteva, pulska mies. Tyttärelleen hän ei siis virkkanut asiasta mitään, vaan kuljeskeli koko päivän talossaan vihellellen ja kämmeniään hieroen ja kärsimättömästi odotellen iltaa, jolloin hän taas pitkistä ajoista saisi lähimmäisensä seljän pehmittää — tehtävä, joka ennen oli ollut hänen mieluisimpia huvituksiaan.
* * * * *
Alatalon Jaska oli tänään myrkyllisellä tuulella hänkin. Hän oli edellisenä päivänä ollut käymässä kirkolla, siellä, niinkuin sanotaan, »tarttunut suustaan kiinni» ja vasta myöhään yöllä palannut kotia tilassa, jota ei ainakaan voinut siunatuksi sanoa. Eräät synnit rankaisevat kohta itsensä: niinpä eilen nautittu »patakukko» nyt kammottavalla tavalla kiekui Jaskan kallossa, ja suriseva tuulimylly pyöri vinhaa vauhtia hänen vatsassaan. Ähkyen loikoi hän vuoteellaan, tuon tuostakin sammutellen janoansa vuoteen vieressä olevasta kaljatuopista ja toivotellen kaikkia maailman viinoja hiiden kattilaan.
Hänen siinä loikoessaan avautui kamarin ovi hiljaa raolleen, ja raosta näkyi terävähuippuinen nenä ja vuotava silmä. Rako suureni vähitellen, ja lopuksi pujahti siitä huoneeseen laiha, väkäleuka ämmä, joka polviaan nyykistellen pysähtyi oven suuhun.
Jaska tuijotti vihaisesti tulijaan, jonka nuuskainen naama pari-, kolmesataa vuotta takaperin, noitavainojen aikana olisi omistajalleen tuottanut varman kuoleman tuliroviolla. Se oli Kulku-Kaisa, kyläkunnan »sanomalehti», kuuluisa juorukello, jonka ainoana toimena oli kulkea talosta taloon uutisia kertomassa, juoruja levittämässä ja kylvämässä vihaa ja eripuraisuutta naapurien kesken. Hänen toimestaan oli moni kihlaus purkautunut monen avioparin väli rikkoutunut, ja lukemattomat olivat ne riidat, tukkanuotat ja tappelut, joihin hän oli ollut oikeana, vaikka näkymättömänä alkusyynä.
»Mitä sulia on asiana?» ärähti Jaska, näyttäen siltä kuin olisi miehen syönyt ja toista tekisi mieli.
»Eipä mitään erinomaista, isäntä kulta», vastasi Kulku-Kaisa lipevästi, astuen lähemmäksi ja hieroen käsiänsä. »Käväisin tässä juuri Mattilassa… ylpeätä isäntäväkeä… ei istumaankaan käsketty…»
»Hittoako se minua liikuttaa?» tiuskasi Jaska. »Laita luusi tuonne tuvan puolelle, en minä viitsi sinun lörpötyksiä kuunnella.»
»No, no, älkää nyt kiivastuko, isäntä kulta, menen heti… Siellä näin Hilmankin… puheli sulhasensa kanssa… oikein suuta antoivat, he, he, hee… Sanovathan ne teidänkin ajatelleen… mutta ei taida olla perää…»
»Sulhasensa? Mitä sanot?» huusi Jaska, hypähtäen seisaalleen.
»Niin, teidän renki-Mikon kanssa…» Ja nyt pääsi Kulku-Kaisan kieli valloilleen. Hän kertoi, kuinka hän tänä aamuna Mattilaan tullessaan oli kuullut ääniä halkovajan takaa, hiipinyt lähemmäksi ja nähnyt ja kuullut kaikki. Koska hän oli kuullut, että Alatalon isännällä oli aikeena kosia Hilmaa, oli hän rientänyt kertomaan asiasta, jotta isäntä voisi menetellä asianhaarain mukaan.
Kaisalla oli vihan kaunaa sekä Hilmaa että Mikkoa kohtaan, jotka kumpikin olivat hänelle monta kertaa osottaneet ylenkatsettansa, ja hän näki nyt salaisella vahingonilolla, kuinka Alatalon kasvoille nousi ankara vihan puna. »Nytpä olen keittänyt teille kuuman keiton», ajatteli hän, hykertäen käsiänsä.
Jaska käveli kotvasen aikaa edestakaisin. Sitten pysähtyi hän äkkiä Kaisan eteen ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa. »Pane nyt mieleesi, mitä sanon», lausui hän ankaralla äänellä. »Tässä on sinulle viisi markkaa siitä, että- tulit asian ilmoittamaan. Mutta, auta armias, jos siitä kenellekään muulle hiiskut sanaakaan Silloin on sinun paras korjata luusi näiltä mailta. Tyttö ja talo on luvattu minulle, enkä suinkaan aio väistyä jonkun renkirahjuksen tieltä. Jo tänä päivänä saa Mikko lähtöpassin talosta.»
Kaisa lupasi pyhästi olla virkkamatta kenellekään asiasta. Nöyrästi kiitellen läksi hän sitten tiehensä, ilkeä hymy huulillaan.
Yksin jäätyään kiroili ja räiski Jaska hetken aikaa itsekseen. Se häntä varsinkin sapetti, että hänen oma renkinsä oli uskaltanut lähennellä tyttöä, jota hän piti melkein morsiamenaan. Hilman kanssa ei hän tosin vielä ollut suoranaisesti puhunut asiasta, mutta olihan hänellä isän suostumus. »Ehkäpä ei Hilma ole luullut minulla olevan todellisia aikeita», ajatteli hän sitten, »olisihan mahdotonta, että hän siinä tapauksessa Mikosta huolisi. Kaiketi hän vaan Mikon kanssa ilvehtii. Kaisa kyllä kertoi suutelemisesta, mutta hiisi tiesi, vaikka ämmä olisi valehdellut. Eihän se ensi kertaa olisi… Ahaa, nytpä tiedän! Asetun vahtimaan rannalle, jossa Kaisa sanoi heidän päättäneen tavata toisensa tänä iltana. Jos asiassa on perää, erotan Mikon jollakin tekosyyllä palveluksestani. Mattilan kanssa saamme sitten kyllä Hilman taivutetuksi.»
Tämä ajatus rauhoitti hänet vähitellen. Peljäten kumminkin, ettei osaisi hillitä itseään Mikon läsnäollessa ja siten pilaisi ennen aikojaan asian, läksi hän kotoa, ennenkuin Mikko palasi pappilasta, ja meni tervehtimään erään lähellä olevan talon isäntää. Hänellä oli siihen toinenkin syy: siellä hän nimittäin tiesi saavansa »parannusta» kolkuttavalle kohmelolleen.
Illan tultua läksi hän talosta hyvin rohkealla tuulella, sillä »tohtoroiminen» oli ollut perinpohjainen. Määräpaikalle saavuttuaan asettui hän istumaan nuottatalaan seinustalle odottamaan Mikon ja Hilman ilmestymistä näyttämölle.
»Rohtojen» vaikutuksesta oli hänen tuumiinsa syntynyt pieni lisäys. Hän päätti nyt pimeyden suojassa antaa Mikolle muutamia kunnon sivalluksia palkaksi siitä, että tämä oli uskaltanut ryhtyä hänen tuumiansa sotkemaan.
Mikon selkänahan varalle hiottiin siis kynsiä kahdella eri taholla. Suo siellä, vetelä täällä.
* * * * *
Illan pimetessä sanoi Mattila tyttärelleen:
»Hilma, sinun täytyy lähteä viemään tämä kirje Honkalaan. Isäntä kuuluu huomenna lähtevän kaupunkiin, ja minulla on siellä asioita toimitettava.»
»Voi isä, eikö joku muu voisi kirjettä viedä», vastusti Hilma. »Minulla ei mitenkään olisi aikaa, ja iltakin on niin pimeä.»
»Vielä mitä, eihän matka ole pitkä. Mene nyt vaan», intti isä, ja Hilman täytyi vihdoin taipua. Huoaten ajatteli hän, että Mikko nyt sai turhaan odottaa, mutta lohdutti itseään sillä, että ylihuomenna oli sunnuntai, jolloin he taas kirkolla saisivat tavata toisensa.
Hilman lähdettyä otti ukko muutamia rohkaisuryyppyjä ja läksi sitten menemään rantaan. Hän aikoi ensiksi ottaa mukaansa tukevan sauvan, mutta jätti sen kumminkin ottamatta.
»Siitä voi jäädä rumia jälkiä», tuumaili hän. »Ja pystynhän minä toki ilman asettakin yhden miehen pieksemään.»
Ilta oli pimeä, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut. Rantaan tultuaan pysähtyi Mattila ja kuunteli. Aluksi hän ei kuullut muuta kuin aaltojen loisketta ja tuulen suhinaa, puissa. Mutta äkkiä säpsähti hän. Talaan takaa kuului aivastus. »Vai siellä olet, veijari!» ajatteli Mattila, ja hiljaa kuin kissa hiipi hän lähemmäksi. Juuri kuin hän tuli talaan nurkalle, seisoi miehen haamu kuin maasta kasvaneena hänen edessään.
Nyt oli hetki tullut. Nuolen nopeudella lensi Mattilan vasen käsi haamun kaulukseen, ja oikea käsi kohosi tulista iskua varten.
Mutta ennenkuin isku lankesi, päästi haamu kiukkuisen ja samalla kummastusta osottavan huudahduksen, ja kihelmöivä korvapuusti keikautti Mattilan pään oikealle olkapäälle, josta se melkein samassa silmänräpäyksessä toisen vielä kiukkuisemman iskun vaikutuksesta pyörähti vasemmalle. Ja seuraavina silmänräpäyksinä tuiskusi hänen päällensä sellainen ryöppy korvapuusteja, että hän heti huomasi joutuneensa tottuneisiin ja taitaviin käsiin.
Mutta tämä lämmin ja sydämellinen vastaanotto herätti silmänräpäyksessä eloon vanhan tappelijan povessa uinuvan jalopeuran. Raivoisasti huudahtaen tunki hän vastustajansa päälle, ja hänen käsivartensa alkoivat pyöriä kuin myllynsiivet. Nyt yltyi kahakka oikein täyteen vimmaan. Huohottaen iskivät vastustajat kiinni toisiinsa, koettaen kaataa toisensa kumoon, mutta se ei onnistunut kummallekaan, vaikka ankarat »ämmänkoukut» hyväilivät heidän pohkeitaan. Mattilan takinselkämys repesi niskasta helmaan asti: hänen vastustajansa menetti takkinsa toisen etukappaleen ja hihan, ja osa hänen paidastaan meni kaiken maailman tietä. Kummankin tukassa ja parrassa tapahtui tuntuva harvennus. Mutta into yltyi kummallakin puolella, iskuja ja potkuja sateli kuin rakeita, multa ja turpeet tuoksahtelivat tappelijoiden jaloissa, ja loitolle kuului läiske ihan pimeydessä. Tiesi kuinka kauvan kahakkaa olisi kestänyt, jos tappelijat eivät olisi hurjan raivonsa sokaisemina huomaamattansa joutuneet liian lähelle rantaäyrästä. Nyt petti kummankin jalka samalla kertaa, ja toisiinsa kiinni takertuneina kuin takkiaiset vierähtivät tappelupukarit jääkylmään veteen. Pahasti älähtäen kirposivat he toisistaan ja ryömivät syljeksien ja kiroten kuivalle maalle.
»Kirottu Mikko, tämä tulee sinulle kalliiksi!» ärjyi Mattilan vastustaja, syljettyhän suustaan pivollisen mutaa.
»Mi—mitä! Alatalon ääni! Sinäkö se olet, Jaska?» huudahti Mattila ällistyneenä.
»Tuhat tulimmaista! Mattilahan se on», huusi Jaska. »Mitä sinä, tulen korvattava, kävit minun kimppuuni?» tiuskasi hän sitten kiukkuisesti.
»Sinähän tappelun alotit, senkin sokea tarhapöllö», kiljui Mattila, jonka hampaat alkoivat pahasti kalista.
»Minä tulin tänne estämään tulevaa morsiantani juoksemasta oman renkini syliin. Mutta sinä…»
»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun tytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi kiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta jäykistyä.
»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!» huusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen painamaan kotiansa kohti.
Heidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se oli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten huomaamatta häntä pimeässä.
»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle. »Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri askel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin luulenpa voittavani pelin.»
Arvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän iloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.
Kotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin. Hän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin paksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet riippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli luultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!» mutisi hän hammasta purren.
Samassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen
vaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut
Alatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa
Alatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.
Tämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet yltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta pakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta tukkanuotasta ja tappelusta.
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän kamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle kertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.
Sitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin oli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta kuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku perinnön. Ja se naula veti.
Kun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan, joka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos naamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.
»Kuinka Alatalo jaksaa?» kysyi hän.
»Hän on vuoteen omana», vastasi Mikko.
»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi kamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän sen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.
ARVOSTELU.
Kuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa uurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista 104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä vakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä ympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan, rikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria jo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen siivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta hau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin kovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut sen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään, ja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä »avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen enempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki pahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä poimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset. Hän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten huomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen kyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista Katinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.
Päätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen odottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä ylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän rennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.
»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt hyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista? Valtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman pianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin näytäntö. Tosinhan Tuukkalan tappelu on jo ennen näytelty kappale, mutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla, näyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne lähettäisimme?»
Toimitussihteeri mietti.
»Hm! Niin, nytpä tiedän. Joonas Jalkanen, se ylioppilas, kysyi kerran, eikö hän joskus pääsisi meidän piletillä teatteriin. Minä lähetän heti hänelle piletin.»
»Lähetä samalla ohjelma, niin ei hänen tarvitse sitä teatterissa ostaa.»
Toimitussihteeri kirjoitti ystävälleen Joonakselle pienen kirjelipun, jossa pyysi häntä menemään teatteriin ja kirjoittamaan näytännöstä muutaman rivin lehteen. Saippuaa halveksiva juoksupoika kutsuttiin esiin ja sai käskyn kiidättää kirjeen tavallista nopeammin määräpaikkaansa.
Kun asia täten oli saatu selville, läksivät herrat toimittajat kukin tahollensa.
Kellon kymmenettä käydessä palasivat he takaisin. Päätoimittaja laati kertomuksensa valtuusmiesten kokouksesta, höystäen sitä muutamilla tavanmukaisilla letkauksilla kaupungin arvoisille isille, ja toimitussihteeri piteli pahasti herra Kilkuttajaa, punniten ja köykäiseksi havaiten hänen fortissimonsa ja pianissimonsa, creseendonsa ja diminuendonsa ja ennustaen hänelle vielä monta raskasta oppivuotta, ennenkuin olisi täysin mahdollinen ja kelvollinen esiintymään Kuivalan musikaalisesti sivistyneen yleisön edessä.
Kun teatterista oli vain muutamia rivejä odotettavissa ja siellä oli luotettava mies, päättivät he lähteä klubiin virkistämään päivän työstä rasittuneita ruumiitaan. Lähtiessään antoivat he oikolukijalle määräyksen, että teatteriarvostelijan kirjoitus oli ilman muuta lähetettävä kirjapainoon heti kun se saapui.
* * * * *
Joonas Jalkanen veti juuri hansikkaita käsiinsä lähteäkseen mielitiettynsä luo, jota hän oli luvannut saattaa konserttiin, kun toimitussihteerin kirje saapui.
Hän lasketteli suustaan muutamia turkasia ja verkasia ja juoksi sitten ulos tavoittaakseen sanantuojan ja lähettääkseen pääsylipun takaisin, mutta näki ainoastaan vilauksen saippuanvihaajan kantapäistä, kun tämä hävisi lähimmän kadunkulman taakse.
Hän aikoi jo itse lähteä viemään pääsylippua takaisin, kun samassa muisti, että Kalle-serkkunsa, nuori talollinen eräästä lähipitäjästä, oli vierailemassa hänen luonansa ja oli aikeissa mennä teatteriin.
Siinähän oli miestä tarpeeksi.
»Nytpä sattui hyvin», sanoi hän huoneeseen päästyään serkulleen. »Tässä saat ilmaiseksi piletin, vieläpä ohjelmankin. Sinun tulee vain näytännöstä kirjoittaa muutama rivi 'Isänmaan Pylväälle'. Jollet tahdo kirjoittaa, niin käy suullisesti kertomassa, kyllähän toimittajat sitten laittavat valmista.»
»No, en minäkään niin aivan härkämies ole näissä asioissa. Kun meidän kylässä näyteltiin 'Paavon kelloja' ja 'Pullanpyörittäjäin kokousta', kirjoitin siitä pitkän jutun, vaikkei siitä lehteen tullut kuin alusta muutamia rivejä: mihinkä lienevät lopun hukanneet.»
»Sitä parempi. Hyvästi nyt, minun täytyy lähteä. Jos tulet aikaisemmin kotia kuin minä, niin pane avain naulaan ulkopuolelle.»
Hän meni, ja kohta sen jälkeen läksi Kalle astumaan teatteriin. Hän tunsi rinnassaan hivelevää ylpeyttä; olihan hän nyt oikein »viran puolesta» sanomalehtimies. Siitäkös kelpasi kehuskella siellä kotikylän nuorisoseurassa! Ja yhä enemmän hänen itsetuntonsa kohosi, kun hänet teatterissa johdettiin istumaan ensi rivissä olevaan nojatuoliin.
Mutta oikullinen kohtalo oli saattanut erään teatterin jäsenistä äkkiä sairastumaan, jonka vuoksi oli ollut pakko muuttaa ohjelmaa ja »Tuukkalan tappelun» sijasta ottaa näyteltäväksi »Nummisuutarit». Mutta siitä ei. Kalle tiennyt mitään. Eikä hän koskaan ollut lukenut Kiven teoksia…
* * * * *
Yöllä kahtatoista käydessä tuli Kalle toimituspaikkaan, jossa unelias oikolukija-neiti hänelle neuvoi kynän ja paperia. Ja etsittyään pari vanhaa teatteriarvostelua »malliksi», alkoi hän raapustaa sellaisella voimalla paperille, että viereisessä huoneessa torkkuva neiti alkoi nähdä levottomia unia.
Jommoisenkin ajan kiduttua sai Kalle kykityksensä valmiiksi. Kun se sitten korehtuurina palasi, pudisteli neiti päätänsä. Mutta häntä oli niin usein ja niin ankarasti käsketty tarkkaan noudattamaan käsikirjoitusta, ettei hän katsonut voivansa ryhtyä asiassa mihinkään toimenpiteisiin.
* * * * *
Aamulla virui päätoimittaja vielä vuoteellaan, kun aamukahvin mukana tuotiin »Isänmaan Pylvään» tuoreutta uhkuva numero. Tällainen aamu — niitä sattui kuten jo on mainittu, 104 kertaa vuodessa — oli hänelle aina suuri nautinnon hetki.
Hän asettui mukavaan asentoon, avasi lehden ja alkoi sitä silmäillä. »Pulskan näköinen lehti taaskin», mutisi hän ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hän hymyili lukiessaan omaa pääkirjoitustaan ja myhähti armollisesti Kilkuttajan kuritukselle. Mutta kun hän oli ehtinyt otsakkeeseen »Teatteri», saivat hänen kasvonsa äkkiä lammasmaisen ilmeen ja hänen silmänsä kävivät ympyriäisiksi kuin huuhkaimen. Mitä tämä oli? Kuka oli tuollaista roskaa, uskaltanut painaa hänen lehteensä?
Hän hypähti niin rajusti vuoteeltaan, että kahvikupit helisten vierivät alas pöydältä. Sitten hieroi hän oikein voiman takaa silmiänsä, luullen eilisiltaisen »virkistyksen» kenties niissä kummittelevan. Mutta siitä ei ollut apua. Lehdessä oli kuin olikin mustalla valkealle painettuna seuraava pätkä:
»— Teatteri. Maaseututeatteri näytteli eilen G. von Numeroin kuuluisan Tuukkalan tappelun hyvällä menestyksellä. Kappaletta ei kuitenkaan luullakseni näytelty alkuperäisessä muodossaan, päättäen siitä, että henkilöt siinä esiintyvät aivan toisilla nimillä kuin ohjelmassa ja on heitä paljon vähemmän. Sen vuoksi olikin vähän vaikeata kappaleen menoa seurata. Sen olisi voinut helposti auttaa painattamalla myöskin nuo uudet nimet ohjelmaan, vaikkapa sulkumerkkien sisään. Muuten on muodostelussa mielestämme menty liian pitkälle. Kaiketi ei ole tahdottu loukata katsojain uskonnollisia tunteita, ja sen vuoksi poistettu kaikki pakanallisuus, vieläpä pakanalliset nimetkin, mutta tarpeetonta on sentään kappaleissa tuoda esiin kristillisen kirkon kanttori, puhua kirkon tervaamisesta ja muista kirkollisista menoista j.n.e. Oudolta tuntuu myöskin puhe Turkin valtakunnasta, ruudista y.m., joista Tuukkalan tappelun aikoihin tuskin vielä oli tietoa. Puvutkin olivat kovin uudenaikaiset, mutta se kai riippui teatterin vähistä varoista. Muuten emme voi käsittää, miksi kappaleelle on annettu nimeksi Tuukkalan tappelu. Ainoa tappelu, joka kappaleessa nähdään, on Eskon ja Teemun paininheitto ja se tapahtui Hätylän kylässä. Oikeampi nimitys siis olisi 'Hätylän tappelu'.
Näytteleminen sujui oivallisesti, kuten tottuneilta näyttelijöiltä
sopi odottaakin.»
Tämän merkillisen nerontuotteen luettuansa vaipui päätoimittaja aivan hervottomana tuolille.
»Mikä häväistys, mikä kauhea skandaali!» ähkyi hän, luullen pakahtuvansa kahtia.
Hänen silmäinsä edessä tanssi ylös ja alas punaisia pilkkuja; ne suurenivat, tulivat lähemmäksi ja muodostuivat irvisteleviksi naamoiksi, kunnes kaupungin kaikki lukutaitoiset asukkaat, ystävät ja vihamiehet siinä hyppelivät ylös ja alas, kuin surviaisparvi veden pinnalla auringon laskiessa, ja jokaisen suu oli iloisessa irvessä…